Pikajalka 34

Vanhatvelot.org

3/2015 6 â‚Ź

1

Ei ollut toimittaja uskoa, mikä navetan ylisiltä kurkisteli

Pikajalka 34

Temppu ja kuinka se tehdään TEMPPU OSA 5. REISSUAJO

Teksti ja kuva │ Pete Takala

Kiitos Mikko Råbergille haasteesta, luulisin. :)

Tämä temppuni ei ole akrobatiaa, koska ajattelin, että koska jo 50 vuotta täyttäneenä ja elämäni aikana polku- ja moottoripyöräilyä, lumilautailua ja muitakin melko riskialttiita lajeja harrastaneena olen selvinnyt ilman luunmurtumia niin en nyt ala tällä hommalla hajottamaan itseäni. Temppu on luonteeltaan siis lähinnä hieno suoritus vanhalta fillarilta ja vähän myös itseltäni.

Hämeenlinnan Sibelius 150 vuotta -teemaan liittyen järjestettiin kesäkuussa Tour de Sibelius -pyörätapahtuma Ainolasta Hämeenlinnaan.

Matkaa tuli reilu 80 kilometriä. Tapahtuman ansiokkaasti organisoi Hattulaa kotipaikkanaan pitävä Tawast Cycling Club. Osallistujia oli reilut 60, ja vaikka kyseessä olikin retkeilytyyppinen ajo ilman kilpailua ja numeroita niin organisointi oli

tehty hienosti pyöräkilpailutyyliin. Oli jopa kolme keskinopeusryhmää: 30, 25 ja 20 km/tunnissa ajaville. Lisäksi oli vapaan nopeuden ryhmä, johon itse alun perin ilmoittauduin.

Jossain vaiheessa kevättä sain sitten idean, että Sibelius-teemaiseen ajoon pitää osallistua pyörällä, jolla Sibbe itse olisi periaatteessa voinut ajaa. Hän kuitenkin ilmeisesti pyöräili. Tai ehkä ei, mutta on ainakin olemassa romaani nimeltään Sibeliuksen pyörä, jossa jotain tapahtuu fillarilla, jonka Sibelius on ehkä omistanut. Melko väljä viitekehys, mutta eipä sitä sen enempää tarvitse ollakaan.

Samoihin aikoihin idean kanssa sain käsiini vuoden 1938 Venus Special -miestenpyörän, jonka täkäläinen kaverini Kari oli ostanut alkuperäisen omistajan leskeltä. Pyörä on ollut Hämeenlinnassa koko ajan eli siinäkin on yksi väljä linkki Sibeliukseen.

Kari entisöi pyörän sopivasti patinaa kunnioittaen, vaihdettuja osia on istuin ja ohjainkannatin. Muuten se on koko lailla alkuperäisessä kuosissa. Pyörä on saattanut olla ilman lokasuojiakin alusta lähtien. Niin oli kuulemma leskirouva muistellut.

Tällä siis päätin lähteä ajamaan tämän maantiepyöräilyn. Laitoin fillariin ensin ajanmukaiset renkaatkin, joista toinen oli peräti Suomen Gummitehdas Osakeyhtion valmistama. Siis 50-lukuinen tai vanhempi rengas. Mukavasti rullaili niillä, mutta en raskinut niitä sen enempää kuluttaa vaan laitoin alle uudet Schwalben Century -kumit, joissa on mukavaa vintage racer -lookkia.

Paikallisen fillarimatkailijan Fillarantin kanssa sitten ajeltiin taajamajunalla Hämeenlinnasta Järvenpäähän. Antti on mua vanhempi, mutta ajelee uusilla fillareilla sellaisia sadan kilsan päiväreissuja tämän tästä. Lähtöpaikalle Ainolan P-alueelle sitten tyylikkäästi saavuttiin pyöräillen ja saimme osaksemme suurta hyväksyntää. Vähän tunsin itseni erilaiseksi kun muilla oli keskimäärin vähintään hybridejä ja suurella osalla ihan oikeita hiilarikilpureita, ja lycraa ja spandexia päällä.

Lähdön aika koitti ja hetken ihmettelin, että mikä napsuu. No muut laittoivat kenkiään lukkopolkimiin. Itsellä oli kauluspaita, kevyet shortsit ja nahkasandaalit paljaissa jaloissa varustuksena. Ei kun menoksi. Lyöttäydyin 20 km/h keskinopeusryhmän jatkoksi ajatellen että kyllä mä tässä pärjään mukana.

Venuksen välityssuhde on sellainen, että tasamaalla voi pitää noin 30 km/h vauhtia kohtuullisella pyöritysnopeudella. 20 km/h siis olisi melkein jarruttelua.

Taajamasta ulos mentiin hienosti poliisisaattueessa. Järjestäjän ohje lähtöinfossa oli, että pysähdytään sitten niihin liikennevaloihin ja muutenkin noudatetaan normaalisti liikennesääntöjä taajaman alueella.

No, poliisithan painelivat edellä vilkut päällä päin punaisia ja koko fillarijoukko perässä. Sujuvasti meni.

Loppumatkasta ei sen suurempaa dramatiikkaa saakaan aikaan. Aikaa meni vain 3,5 tuntia kun tavoite oli 4, ja keskinopeudeksi tuli reilu 23 km/h.

Kolme lyhyttä juomataukoa, loistava keli, hyvin jaksoi vaihteettomalla velolla muitten mukana. Pyörä ja kuski selvisivät ilman vaurioita tai kulumia. Ainoa pieni ongelma oli käsien ajoittainen puutuminen mistä selvittiin hetkellisellä ilman käsiä ajolla ja käsien ravistelulla.

Hieno reissu, kannatti lähteä vanhalla pyörällä.

Pikajalka 34

2

Pääkirjoitus

Kunnioituksen puute

N

äin elokuvan ”Bikes vs Cars”, joka herätti. Liikennettä ja koko yhteiskuntaa vaivaa keskinäisen kunnioituksen puute. Hallitus sanelee työmarkkinaehtoja ja sortaa vähäväkisiä ja autoilijat kiilaavat pyöräilijöitä kuoliaaksi. Pyöräilijöitähän ei kunnioiteta, koska he ovat köyhiä, anarkistisia, siipeilijöitä, joita varten on jo muutenkin tehty liian paljon. Taluttakoot ojassa, on autoilijan näkemys.

Pyöräilijän noustessa auton rattiin hän muuttuu. Status muiden silmissä nousee ojan penkoille sysätystä rupusakista yhteiskunnan tukipilaritasolle ja kunnioitus liikennesuunnitteluvirastossa ja liikenteessä saa merkitystä. Liikennekunnioituksen aste kohoaa heti korkeammaksi kuin yhdelläkään pyöräilijällä ja asema autoilijoiden joukossa riippuu vain auton painosta.

Painosta! Siitäkö lopulta on kysymys. Siksikö puhutaan ”kevyestä liikenteestä”. Johan nyt on perkele. Mitä tasankoapinoita me oikein olemme, kun ihmisen kunnioitus jopa liikennesuunnitteluviranomaisella riippuu ihmisen kulkuneuvon painosta. Kevyt liikenne on niin kevyttä siirtää sivuun, ettei siihen juuri ajatusta uhrata.

Pyörätiehän on ylimääräistä liikennetilaa, jota voi käyttää autojen parkkeeraamiseen, rakennustarvikkeiden säilyttämiseen, tai sen voi ilmaiseksi varata kokonaan viereisen rakennustyömaan käyttöön pelkästään vetämällä työmaan aita katukiveen asti koko työmaan keston ajaksi. Riittää, kun laittaa pyörätien merkin alle keltapohjaisen nuolen osoittamaan tien yli, vaikkei kohdalla olisi asiallista ylityspaikkaa. Kun työmaan aita viimein puretaan, jää pyörätien asfalttiin leikattu terävä railo vielä moneksi kuukaudeksi ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta tai mitään merkintää. Aivan tyypillisesti.

Jos tarvitaan jollekin lisätilaa sijoitettavaksi katualueelle, löytyy sille paikka –mistäpä muualta kuin pyörätieltä. Tästä huolimatta pyöräilijän on laillisten seuraamusten uhalla käytettävä tuota samaa pyörätietä, vaikka käyttö kaikkeen muuhun kuin pyöräilyyn, on priorisoitu pyöräilyn ohi. ”Pyörätiellä on kävelijäkin aina oikeassa; vaikka olisi vasemmassa; laidassa tai keskellä; siirtymässä kuulokkeet korvilla; kännykkää tuijottaen laidasta laitaan; tai pitäisi muutaman muun kanssa kokousta; koirineen mäen alla.”

Lainsäätäjäkin osoittaa kunnioituksen puutetta, eikä laadi määräyksiä pyöräilijän näkökulmasta. Liikennesuunnittelijan ei tarvitse kunnioittaa pyöräilijöitä, vaan ainoastaan sääntöjä pyöräteiden laatimisesta; kuin piru raamattua. Sääntöjen kannalta on yhdentekevää, onko pyörätie oikeassa paikassa, tai pääseekö sitä pitkin oikeasti johonkin. Säännön kannalta on olennaista vain se, että pyörätie on.

Jos liikennesuunnittelija kunnioittaisi säännön sijaan pyöräilijää, olennaisinta olisi, että pyörätietä tekee mieli pyöräillä. Sen liikennöinti olisi tehokasta, koska se johtaisi liikennettä sinne, minne useimmat pyöräilijät ovat menossa. Johdonmukaisesti ja sinnikkäästi pitkiä matkoja, eikä kuten nyt pieninä pätkinä risteyksestä toiseen tien puolta vaihtaen ja taas takaisin.

Väärään paikkaan tehty huono pyörätie mahdollistaa pyöräilijän moittimisen siitä, ettei hän sitä käytä, vaan häiritsee ajoradalla autoliikennettä. Pyöräteitä tehdään siis kunnioituksesta autoilijaa kohtaan, ei pyöräilijää varten.

Pyöräilijöiden tuottama hyöty muulle liikenteelle on kiistaton ja merkittävä. Jokainen pyöräilijä vapauttaa tilaa ajoradalle. Siinäkö on se syy, miksi tätä outoa liikenne-epeliä ei tarvitse kunnioittaa. Sehän väistää aina, vaikkei olisi edes pakko. Väistää pois ajoradalta pyörätielle pyörän selkään ja väistelee sielläkin kaikkea liikkuvaa ja liikkumatonta.

Syvällä meissä jylläävät vielä tasankoapinan käyttäytymismallit. Kun joku aina väistää, ei sellaisen tarpeita tarvitse ottaa huomioon –varsinkaan, jos röyhkeitä puoliaan pitäviä apinoita on ympärillä älisemässä. Eikö tässä tilanteessa ole aivan ilmiselvää, mitä pyöräilevän ”apinajoukon” pitäisi tehdä. Ryhtyä pitämään puolensa –yhdessä kaikkien yhteiseksi eduksi.

Jori Montonen Päätoimittaja

3

Pikajalka 34

Pikajalka 3/2015 2

Temppu ja miten se tehdään

3 Pääkirjoitus 5 Pakinaa 6 Summaries 7 Ajettua 8

Nähtyä ja koettua

9

Pyöräilyä käsikaasulla

Marko Eriksson on perehtynyt invalidiajoneuvojen valmistamiseen Koskenkorvalla. Erkkola valmisti invalidipyöriä vuosikymmeniä, sukupolvesta toiseen. Käsivetoisia pyöriä tarvitaan kyllä edelleen.

14

Stadio, Salo

Kalevi Lepo on löytänyt täydennystä Vanhojen Velojen merkkilluetteloon Salosta.

15

Kuuslammin kinneri

Jori Montonen ja Markku Lahtinen kävivät hämmästelemässä Tammelasta löytynyttä kinneriä, jonka omistaja oli pannut navetan ylisille lapsilta piiloon. Peli olikin oikea aarre.

19

Retro Ronde

Antti Vinha jaksaa kiertää retrokilpuritapaamisia ympäri Eurooppaa. Tällä kertaa oli vuorossa Belgia. Oudenaarde on sikäläinen pyöräkilpailujen historiallinen keskus, jossa tämänkin tapahtuman koti on.

23

Pyörätaidetta teiden varsilla

Esa Aallas on löytänyt aarteita pyörämatkojensa varrelta.

24

Pinnojen välejä

25 Kerhokuulumisia 26 Satularepusta 27 Huoneentaulu

YLLÄ: Ilkka ja Olli taiteilevat ilman pyöriä Kuhmoisissa. Kuva Kalevi Lepo.

KANSI: Kuuslammin kinneri 1956. Kuva Louhelon suvun kokoelmat.

PIKAJALKA on pyörävanhusten äänenkannattaja, joka ilmestyy neljästi vuodessa. ISSN 1457-5566 15. vuosikerta nro 34 KUSTANTAJA: Vanhat Velot ry INTERNET: www.vanhatvelot.org PANKKIYHTEYS: FI3180001670851881. JÄSENYYS Seuran jäseneksi voi ilmoittautua s-postillla mr (at) sci.fi tai puh. 040 550 4428 jäsenmaksu 25 e sisältää pikajalan tilausmaksun PAINOS: 280 kpl PAINOPAIKKA: Keuruskopio, Keuruu IRTONUMERO: 6 euroa esim. Mobiliasta tai Vehoniemeltä. Jäsenille lisänumerot 4 e. VUOSITILAUS 20 euroa.

TOIMITUS PÄÄTOIMITTAJA: Jori Montonen, Kulmakatu 37, 33 500 Tampere, jori.montonen@tut.fi, Puh. 0400 965049 TOIMITUSSIHTEERI: Marko Eriksson ART DIRECTOR: Markku Lahtinen TOIMITUSKUNTA: Risto Lehto, Mikko Råberg (talous) LEHTI ILMESTYY SEURAAVAN KERRAN: 4/2015 joulukuu, aineiston jättö 10.11.2015, 1/2016 maaliskuu, aineiston jättö 10.2.2016 MATERIAALI: Lähetä julkaistavaksi tarkoitettu materiaali osoitteeseen markkuwlahtinen (at) gmail.com. Sähköinen materiaali mieluiten .rtf ja .doc (teksti) ja kuvat aina erikseen .jpg -muodoissa. Lehti ei vastaa yksittäisten kirjoittajien näkemyksistä ILMOITUKSET: Pikkuilmoitukset maksuttomia jäsenille.

Pikajalka 34 4 Takasivu 150€, muut ilmoitukset sopimuksen mukaan.

Pakina

Maailmassa on liian vähän sunnuntaita Teksti ja piirros │Ketjupolttaja

Lauantaina nuoret valvovat, autoilijat juhlivat, toiset shoppailevat. Mutta pyöräilijät panevat vermeitään kuntoon seuraavan päivän lenkkiä varten.

Sunnuntaiaamuna on vielä aurinko matalalla, kun pyöräilijät vetävät flanellit päällensä ja sarkahousut jalkaansa ja alkavat puuhastella lähtöä. Ei ole eroa maalla, ei pyörällä, ei menijällä. Sunnuntai on omaa luokkaansa ajopäivä. Se on autoilijoiden ja kauppiaiden vapaapäivä.

Sunnuntaiaamuna tiet ovat hiljaiset. Pyöräily on nautinnollista ja turvallista. Pyöräilijällä on sunnuntaisin toveri ja silloin hän ei ole yksin. Pyöräilijän toveri on toinen pyöräilijä, jolla on sama tahti ja sama suunta. Sunnuntaisin ajetaan letkeästi ja rehvakkaasti.

Näissä sunnuntaissa on vai se ongelma, että niitä on niin kovin vähän. Mietitäänpä: 52 vuodessa, ei paljon mitään. Jos joka sunnuntai tekee 100 kilometrin lenkin, saa kyllä hyvin viisi tonnia täyteen, mutta eihän oikeassa vuodessa ole 52 pyöräilypäivää.

Ensinnäkin talvella on lunta ja pitää mennä hiihtämään, että saa vähän lihasta hauiksen kohdallekin eikä vain reiteen. Siinä menee huononakin vuonna neljä pyhää ja parempana kymmenen.

Syksyllä on rankkasateita, ja jos ei ole, pitää kuitenkin käydä puolukassa, niin ja sienessä. Ja kesällä mustikassa. Sienestäminen kyllä käy pyörälenkilläkin, jos kerran onnikastakin. Muistan kun isäni, onnik5

Pikajalka 34

kakuski, pysäytti auton ja sanoi rahastajalle: ”Haepas nuo kantarellit tuosta tien poskesta, niin saan soosia illalla.”.

Sitten tulevat perhejuhlat, on ristiäiset, syntymäpäivät ja vielä hautajaisetkin joskus sattuvat sunnuntain kohdalle. Häät vietetään yleensä lauantaisin, mutta niiden päälle joutuu kummiskin pitämään lepopäivän.

Siten sattuu kevätflunssa ja kerran on pyörässä ilmavaivoja ja toisena polvessa vettä. Mitä vielä? No jäähän siihen pari–kolmekymmentä hyvää kertaa.

Mutta eipäs kun puoliso on järkännyt ohjelmaa.

On kirpputoria, taidenäyttelyä, perunannostoa ja myyjäisiä. On vanhaintavarain myyjäisiä, tuoretavarainmyyjäisiä, käsityömyyjäisiä ja hyväntekeväisyysmyyjäisiä. Eikä niitä ostoksia yksin saata kantaa eikä edes pyörän päällä, paitsi jos on sähkötavarapyörä.

Toinen siinä tarvitaan avuksi.

No mitä siinä nyt sitten jää jäljelle? Eipä paljon muuta kuin Sarka-ajot ja Pellava-ajot ja Retrokilpurit, sillä ne pyhät on ylitse muiden. Silloin Vanhat Velot kokoontuvat ja ajelevat joutessaan maat ja mannut ympäri hepenissään hienoilla pyörillään. Niitä päiviä ei voi jättää väliin, vaikka sataisi rakeita pohjoisesta ja myrsky puhaltaisi. Niin kuin nyt keväällä Vaasassa.

Huh. Ja huhhuh.

Summaries Translation Tiina Alestalo

Vanhat Velot club meeting in Kuhmoinen.

More photos on p. 25.

Hand-controlled trikes for the disabled

Back in the old days, threewheel mopeds were a common sight in nearly every village. Only a few people know that, in addition to mopeds, a company named Erkkola in Ilmajoki assembled also hand-pedalled tricycles (or trikes) for the disabled, as Marko Eriksson describes on pp. 9–13.

Salomon Erkkola was one of the many migrants who had left for America in search for wealth and returned. Erkkola came back to Ilmajoki in 1900 and started repairing, then assembling bicycles. The bicycle smith produced vehicles from miscellaneous parts, and two bikes assembled at the same time almost never were identical. Sourcable parts were bought from G. L. Hasselblatt’s bicycle shop in Vaasa.

One day in 1927, a Siiri Köykkäneva and her brother from the neighbouring village, Kurikka, came to Erkkola’s to inquire if it were possible to make a vehicle that Siiri, with no legs, could ride. So far, no one had made such trikes in Finland, and ordering one from Germany seemed a precarious and expensive affair.

The first design for a disabled trike worked from the first trial, and the customer was happy. Soon many others contacted Erkkola for an adapted tricycle. The demand for the vehicles changed the direction of Erkkola’s business in a big way. Making tricycles required more time and effort as frames and wooden seats had to be made from scratch. At some point, son Eino came along to help Salomon

in the business, and to our knowledge Erkkola’s workshop was the only maker for disabled tricycles in Finland.

At the end of the wartime, Salomon Erkkola decided to give up normal bikes and fully focus on adapted trikes.

Erkkola’s workshop was located in the village of Ranto, in Ilmajoki’s Koskenkorva. In a humble metal workshop of one room, he prepared the frames by bending metal pipes, and welded joints in a furnace. The other room was reserved for woodwork; there he prepared wooden seats and handgrips. Many basic parts like hubs, wheel rims and mudguards were no different from a normal bike.

In over two decade’s time, Erkkola assembled 273 trikes for disabled riders in nearly every part of Finland.

Over 100 000 people were crippled fighting at the front, which caused a sudden peak in demand. Government helped finance hand-pedalled trikes for many who had lost their legs.

Motorization Demand for trikes and wheelchairs continued to grow in the 1950s, and in 1956 the workshop was expanded and more workforce was hired. That year, 15 trikes and the first motorized tricycle were produced.

Year 1957 was the company’s true breakthrough. 52 vehicles, seven of which were motorized, were delivered to customers that year. The first motorized trikes used a Rex motor, but in 1960 the company changed to Sachs and kept to it. Demand had risen explosively to 113 vehicles sold that year, 44 of which being mopeds. The workshop-turned-to-factory was expanded three times in the 60s and eventually occupied 1000 square meters.

A curiosity in Erkkola’s history is the fact that the products delivered were documented in an exemplary way. Since the first delivery of a disabled trike in 1927, Salomon Erkkola kept a notebook which documented the serial number, buyer and address, and price of the vehicle sold. Coming to the 1970s, the company had already manufactured around 4000 disabled mopeds and trikes.

Instrumentalism got interested in Erkkola’s business in the 1980s. Eino Erkkola sold his part of the company in 1984, and Matti Erkkola, Salomon’s grandson, followed suit a year

later. The company continued operations in Koskenkorva until 1990, when Instrumentarium closed the factory and merged its functions with other departments in Lahti.

How does Matti feel about deal with Instrumentarium now, 30 years later?

- I’ve wondered many times whether the company would still exist, had it not been sold to Instrumentarium.

But time ran past disabled mopeds in the 80s, and business conditions changed radically within a few years.

I believe we sold the company at just the right time, Matti Erkkola concludes.

Yrjö Louhela’s velocar

A great rarity was found in Southern Häme: a velocar in nearly original condition. Word about the velocar got around to recumbent enthusiasts through social media. Experts of Vanhat Velot were excited about the vehicle which was stored in a barn loft, out of children’s reach. The significance of the velocar soon revealed to relatives and village people alike.

They searched their memories and their albums for pictures of it.

The following story began to take shape: The builder of the velocar, farmer Yrjö Louhela had lost his hearing at an early age, which also meant a reduced sense of balance. To be able to enjoy the landscape while riding, he wanted a bike that would stay up in all conditions. In the early 1950s plagued with material shortage, velocars were the automobiles of the time, built from bicycle parts, composite materials and plywood crust.

A handy man, Louhela followed a reference drawing and rigged up a velocar in which he rode the neighbourhood roads for years. While constructing the vehicle he was already in his 50s, and children remembered how secretive he was while working at his planing bench. A model, the kind of which were published in hobby books at the time, was attached on the wall beside him.

The simple design of the velocar can be observed in photos on pp. 15 – 18. They also show the good condition of the velocar; only the rusty metal parts give away its 60 years of age.

Pikajalka 34

6

Ajettua Retrokilpurit

Strömsö ohitettiin tällä kertaa, sillä kaikki ei mennyt ihan putkeen retrokilpuri-tapahtumassa. Monet selittivät, että illalla oli vielä kaunis ilma, ja aamulla etelässäkin, kun joku lähti ajelemaan Vaasaa kohti mukanaan vain lyhythihaiset ajoasut.

Vaasassa ei ollut kesä. Puolilta päivin tien päälle lähdettäessä mittari näytti kahta astetta, vettä tuuppasi taivaalta ja pohjoisesta puhalsi kova tuuli. Siinäpä oli mukava ajella Raippaluodon siltaa.

Kahvitauolla hytistiin kylmästä ja vertailtiin varusteita. Ne olivat kaikilla vaatimattomat. Niinpä huoltojoukot lähtivät hakemaan kaupasta muovipusseja sukiksi ja tumpuiksi.

Paluu kaupunkiin sujui mukavammin ja lämpökin nousi neljään asteeseen puolimatkassa.

Iltapäivän lenkki tehtiin Stundarsin käsityöläiskylään. Suojaisa reitti ja sateen loppuminen saivat jo veren kiertämään ja kehon lämpimäksi ennen kuin tultiin takaisin Vaasan automuseolle, missä pyöräilijöitä odottivat lämpimät ruuat.

Mainittakoon, että jälleen joukko tamperelaisia ajoi lenkin lisäksi matkat molempiin suuntiin polkupyörillä. Vissiä urheiluhenkeä.

- ML

Pellava-ajot

Tampereen Tallipihalla järjestettiin 27.–28.06.2015 Fintage ry:n Suvi-Vintage -tapahtuma edellisten vuosien tapaan.

Vanhat Velot osallistuivat tapahtumaan Jaakko Hätösen, Hannu Salokanteleen ja Rauno Pääskyn voimin. Ajoimme kaupungissa pikku lenkin ja pikku vauriokin sattui kiusaksemme. Hatanpään Arboretu-

missa kahvitellessamme Raunon Poke -pyörästä räjähti eturengas, ihan vain omia aikojaan.

Tallipihalla ajon jälkeen totutusti järjestäjien puolesta Vanhojen Velojen haastattelua ja toimintamme esille tuontia.

Kesäpäivä antoi parastaan ja tapahtumassa oli välitön ja iloinen tunnelma. - Rauno Pääsky

Suviajot

Tampere koki uutta pyöräilyn saralla, kun Ekokumppanit järjesti laatuaan ensimmäisen Suviajot-tapahtuman 24.–26.07.2015.

Tapahtuman lähtö- ja varikkopisteenä toimi Mustalahden satama. Sieltä aamupalan nauttimisen jälkeen oli mahdollisuus suunnata valinnan mukaisesti neljälle eri reitille.

Pisin matka oli Näsijärvikierros noin 140 km. Keskimatkoja edustivat Viinitilareitti Tampereen Teiskoon ja Suklaatilareitti Ylöjärven Mutalaan.

Kumpikin reitti oli pituudeltaan noin 60 km. Lyhimmän matkan tarjosi Puistopyöräily Tampereella, pituudeltaan noin 20 km.

Suviajot tarjosi paitsi hienot reittivaihtoehdot suvisessa Suomessa myös mahdollisuuden kulttuurinautintoon.

Lauantai-iltana näytettiin tapahtumaan liittyen ulkoilmaelokuvana Särkänniemessä Aki Kaurismäen Kauas pilvet karkaavat.

Koko tapahtuma keräsi osallistujia satamäärin. Tapahtumapäivänä lauantaina sää oli yksi heinäkuun kauneimmista ja lämpimimmistä. Tuokin tunnelmaa vielä nostatti.

Vanhat Velot osallistui tapahtumaan ja sai huomiota osakseen itse tapahtumassa ja median etukäteispuffauksessa.

7

Pikajalka 34

Ruotsi

Kurkistus CHF:n verkkosivuille: Kansainvälistä IVCA-rallia on pyöräilty toukokuun lopulla Ruotsin eteläpäässä Sölvesborgissa. Osanottajia on ollut 16 maasta. CHF:n ja tietenkin IVCA:n omilta sivuilta voi silmäillä komeita kuvia muun muassa korkeapyöräisillä ajajista.

Bike in Tweed (Tukholman ”Sarka-ajelu”, 19.9.) on tätä lukiessasi varmaan jo pyöräilty. Uutta ajelussa on ollut pyörien ohjastaminen lopuksi Pohjoismaiseen museoon, Djurgårdenissa olevaan Nordiska Museet’iin, sisään!

CHF:n syystapaamiseen, 8.11. Pelles Lusthus’iin Nyköpingiin, ehtii vielä mukaan. Tilaisuudessa (muun muassa) kaupitellaan edesmenneen Rúne Ljungbergin vanhoja pyöriä. Pyöriin voi etukäteen tutustua CHF:n sivuilla otsikkoa Evenemang jne. klikkailemalla. *** Sukellus tuoreimpaan, heinäkuun (n:o 60) Velocipedeniin: Ingemar Albertssonin artikkelin otsikko kuuluu Vad är Tweed? (Mitä tweed on?). Selitystäkin tulee, joskin pian Ingemar väittää tweediä myös väärinkäsitykseksi. Allekirjoittanut vierittää vastuuta lukijalle: paneudu sanaan, ota itse selvää!

Toisekseen Albertsson kysyy: Är du en tveedtyp? Meikäläisittäin kysymyksen voisi suomentaa: Oletko tyylikkäästi ja mielellään villaisiin pukeutuva, hötkyilemättä pyöräilevä herra?

Kiireestä kantapäähän asti - nappeja, koruja, kengännauhoja, piippua, rillejä, ynnä muuta myöten - tietty!

Tukholman ensimmäinen Bike in Tweed - muuten - järjestettiin 2011, eikä ajoja Lontoossakaan organisoitu paljoa tuota ennen. Nyt villitystä esiintyy jo joka suunnalla. Velocipedenin loppuartikkelin Hélène Dutrieux (1877 - 1961, huimapää, kokeilija; kannattaa lukea) ei tällaiseen vintage-ilmiöön ehtinyt.

Päätteeksi: Velocipedeniä kuutisen vuotta taittanut Mattias Wreland joutuu muiden tehtäviensä vuoksi luopumaan harrastuksestaan. Lehden sisällönkään kärsimättä todella näyttävää jälkeä! Allekirjoittanut kiittää. - KL

Strömbergillä Vaasassa on Alvar Aallon suunnittelema pyöräkatos. Retrokilpurit käyttivät tilaisuutta hyväkseen, kun viikonlopulla oli tilaa vieraillekin.

Nähtyä ja koettua Solmu ajaa, Into kuvaa. Nyströmejä molemmat, vaikka toisesta tulikin Inha.

Juha Kallio, kotiseutumies ja ”Inha-aktiivi” vuodesta 1985.

Jäähdyspohjan kylätalo Jukola 12.7.2015. Kuva K.L.

Arvoituksellinen Inhavalokuva 150 vuotta sitten syntyneen I. K. Inhan ottamista valokuvista ainakin pyöräilijöille tunnetuin lienee 1800-luvun lopulle ajoittuva, Virroille paikantuva korkeapyöräisellä polkupyörällä ajaminen.

Vierailin ja pyöräilin päättyneenä suvena tuolla seudulla. Inha-aktiivi Juha Kallion kanssa keskusteleminen – yhdessä jaahdyspohja.net -verkkosivujen ja alle kirjaamieni lähteiden kanssa – lisäsivät ymmärrystäni kuvasta ja sen taustoista.

Keitä I. K:n ottamassa kuvassa on, ja missä se on otettu? Kallion mukaan Sipilän talon mailla, ja pyörää ajaa tiettävästi kuvaajan veli Solmu Nyström.

Mikä sitten tekee kuvasta kiinnostavan ja suorastaan arvoituksellisen: kuvaajan hallitsema mestarillinen liikkeen pysäyttäminen.

Katsottaessa verkkosivuston yksityiskohtaista suurennosta huomaa, että pieni tyttö kirmaa pyörän imussa jalat kokonaan irti maasta. Oikeastaan, Kallion mukaan, tuonaikaisella palkkikameralla ei pitänyt olla mahdollista ottaa tämänkaltaista kuvaa.

Kesänäyttelyn kuvia silmäiltäessä Juha Kallio neuvoi allekirjoittanutta I. K:n kuvaustekniikan lähteille. Ainakin valokuvaamisen harrastajille tässä avartavaa, joskin ehkä tuttuakin tietoa: 1.

Nimimerkki I.K.I:n artikkeli Eräs valokuvausmatka Cameran-aikakauslehden numerossa 10 vuodelta 1892. 2. I. K. Inhan artikkeli Valokuvaus matkoilla Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirjassa 1896.

(Artikkeli on uudelleen julkaistu teoksessa Valokuvan taide. Suomalainen valokuva 1842-1992. SKS 1992.)

Harrastajille vinkiksi tämäkin: Suomen Valokuvataiteen museon Pimiö-näyttelyn osana on tulevan tammikuun loppuun asti huoneellinen esimerkkejä Inhan tuotannosta erilaisten filmikokojen ja vedostusteknikoiden näkökulmasta. - Kalevi Lepo

Otteita Valokuvaus matkoilla -artikkelista: - Saunaa ja riihtä toisiinsa verrattaessa on edellisellä se etu, että se tavallisesti on järven rannalla ja huuhdevesi sen vuoksi on lähellä saatavana. Mutta riihi on kuivempi ja muutoin mieluisampi olopaikka, vaikka sitä usein on vaikeampi tukkia.

- Kesällä soveltuu polkupyörä erittäin hyvin valokuvauskoneen kantajaksi.

Kuljetan polkupyörälläni konetta, jonka levykoko on 21 x 27 cm, kolmea kahdenkertaista kasettia, kolmea linssiä, jalustaa, vaihtopussia ja kahta tusinaa levyjä. Sittenkin vielä kulku on paljon joutuisampaa ja vapaampaa kuin hevosella.

- Kanootin luultavasti myös voi helpolla vaivalla rakentaa semmoiseksi, että siinä sopii kuljettaa konetta mukana. Levyjä kuitenkin on tarkoin suojeltava vahapaperilla kosteudelta, joka ne muutoin pilaa lyhyessä ajassa.

Talvella voipi lyhyillä retkillä kuljettaa valokuvauskonetta suksianturaisessa kelkassa.

Pikajalka 34

8

Teksti: Marko Eriksson Kuvat: Matti Erkkolan arkisto

Pyöräilyä käsikaasulla

Invapolkupyörä 1950-luvun alkupuolelta.

Taannoisina vuosikymmeninä katetut kolmipyöräiset mopot olivat tuttu näky vähän jokaisella paikkakunnalla. Usein ajureina olivat sodassa vammautuneet veteraanit. Harva

Erityisesti Etetietää, että mopot valmistanut l ä - Po h j a n m a a l t a lähdettiin sankoin yritys, ilmajokinen Erkkola, ko- joukoin 1800-luvun lopussa ja 1900-lukosi 1920-luvulta lähtien myös vun alussa katsojosko menesinvapolkupyöriä, joilla sotkettiin maan, tymisen edellytykset olisivat paremmat käsivoimin.

Atlantin takana kuin synnyinseudulla. Osa lähtijöistä jäi pysyvästi Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, toiset palasivat Suomeen ansaittuaan tarpeeksi saadakseen sillä rahalla oman kodin tiluksineen.

9

Pikajalka 34

Ilmajokinen Salomon Erkkola oli yksi monista Pohjois-Amerikkaan vaurautta hakemaan lähteneistä siirtolaisista.

Pian Suomeen ja Ilmajoelle palaamisensa jälkeen, vuonna 1900, Erkkola ryhtyi korjailemaan polkupyöriä. Myöhemmin hän alkoi myös koota niitä, valmiit tuotokset kulkivat tiettävästi nimellä Timantti. Pyörät syntyivät ajalleen hyvin tyypillisellä kaavalla: pyöräseppä kokosi kulkupelit sekalaisista osista, joten kaikki lyhyenkään ajan sisällä valmistuneet pyörät eivät aina olleet identtisiä veljeksiä keskenään. Osalähde Erkkolalla oli G. L. Hasselblattin pyöräliike Vaasassa. Käynnit ”tukussa” olivat aina koko päivän kestäviä ohjelmia, koska liikenneyhteydet olivat tuohon aikaan aavistuksen vaatimattomat. Ostokset kulkivat selkärepussa.

Uudenlaiseen bisnekseen

Eräänä päivänä vuonna 1927 naapuripitäjästä Kurikasta Erkkolan juttusille tuli Siiri Köykkäneva -niminen naishenkilö veljensä kanssa. Siirille tiedusteltiin mahdollisuutta saada invalidipyörää. Sellaista, jolla hän jalattomana voisi ajella. Suomessa ei kukaan sellaisia tehnyt, Saksasta olisi voinut tilata, mutta se tuntui liian vaikealta ja kovin kalliilta vaihtoehdolta.

Sisaruksilla oli antaa Salomonille nähtäväksi valokuva tällaisesta pyörästä, josta Salomon tuumasi, että voisihan sellaista yrittää tehdä.

Lopputulos onnistui ensi yrittämällä ja asiakas oli tyytyväinen. Sana oivallisesta pelistä kiiri nopeasti: kohta moni muukin otti yhteyttä, että haluaisi Salomon Erkkolalta liikuntarajoitteiselle sopivan polkupyörän. Seuraavana vuonna invapyöriä valmistui viisi kappaletta, vuonna 1929 yhdeksän.

- Tavallisten pyörien kokoamisten ja korjausten lomassa, Matti Erkkola, Salomonin pojanpoika, muistuttaa.

Invalidipyörien kysyntä muutti Salomon Erkkolan liiketoiminnan suunnan toden teolla. Kolmipyöräisten tekeminen vaati enemmän työtä ja aikaa, sillä rungot ja esimerkiksi puiset istuinosat piti tehdä itse.

Tavaksi muodostui, että talvisin hiljaisina aikoina Erkkola valmisti runkoja ja pitkin vuotta niitä koottiin sitä mukaa kun tilauksia tuli. Eino-poika tuli jossain vaiheessa mukaan pyöräpajan toimintaan isänsä avuksi.

Viimeistään viime sotien päätyttyä Salomon päätti, että hän luopuu tavallisista polkupyöristä ja erikoistuu invapyöriin. Velojahan koottiin ja myytiin joka pitäjässä monessakin paikassa, mutta invapyörien saralla Erkkola oli todennäköisesti yhä ainoa kotimainen valmistaja. Invapyörien lisäksi pajassa valmistettiin rullatuoliin verrattavia, nykysilmin katsottuna melko massiivisen kokoisia rullavaunuja.

Sukupolvenvaihdos

Salomon Erkkolan pyöräpaja sijaitsi Ilmajoen Koskenkorvalla, Rannon kylässä. Vaatimattomassa rakennuksessa oli kaksi huonetta: ensimmäisessä oli metallipaja ja toinen oli puutöitä varten. Metallipajassa Erkkola valmisti mm. rungot rautaputkesta taivuttamalla.

Hitsaukset niihin tehtiin juottamalla ahjossa. Puuverstaan puolella valmistuivat invapyörien istuimet ja käsinojat muita pyöriin liittymättömiä nikkarin tekeleitä unohtamatta. Navat, vanteet, lokasuojat ja muut perusosat olivat samoja kuin mitä missä tahansa polkupyörässä. Rungon maalaukset syntyivät pensselillä, vanteiden koristeet raidoituskoneella.

Mistä Salomon sai innostuksen pyörähommiin, sitä ei Matti Erkkolakaan tiedä. Kenties isoisä oli tutustunut polkupyöriin Amerikassa ollessaan ja tuuminut, että näitä voisi olla mukava korjailla kotopuolessa. Ja kyllähän maaperää 1900-luvun

alkuvuosikymmeninä Suomessa siihen toimintaan olikin, kun pyörät yleistyivät. Se, että naapuripitäjän Siiri tuli kysymään invapyörää Salomonilta, oli kuitenkin iso muutos: tavallisia polkupyöriä myydessä ja korjatessa pystyi kyllä itsensä elättämään, mutta vasta kolmipyöräbisnes kehitti toimintaa eteenpäin.

Reilun parinkymmenen vuoden aikana Salomon Erkkola kokosi kaikkiaan 273 polkupyörää invalideille. Tuona aikana ajopelejä toimitettiin liki joka kolkkaan Suomessa. Viime sotien jälkeen kysyntään tuli merkittävä piikki, koska liki satatuhatta suomalaista vammautui rintamalla. Suomen valtio kustansi monelle sodassa jalkansa menettäneelle käsillä veivattavan polkupyörän ja ne tilattiin Erkkolalta.

- Jonkin verran vastaavia tuotiin invalideille myös Ruotsista. Ne olivat Partner-nimisiä ja peltirunkoisia, Matti Erkkola muistelee.

Moottorit avuksi

Salomon Erkkolan poika Eino Erkkola perusti oman yrityksen 1950-luvun alussa. Eino asui Koskenkorvan Possolan kylässä, jonne hän rakensi ensimmäisen pajansa vuonna 1951. Se oli 60 neliön suuruinen ja tilan lämmitys hoitui saunankiukaalla. Einon pajassa korjailtiin maatalouskoneita, tehtiin autoremontteja ja valmistettiin mm. säkkiperunapuimureita ja hevoskuljetusvaunuja. Tässä vaiheessa, kun yritys toimi nimellä Erkkolan korjaamo, toiminnassa oli mukana jo pari ulkopuolistakin työntekijää.

Viimeisen invakulkuvälineensä Salomon teki vuonna 1952. Eino-poika jatkoi niiden valmistusta yleisen korjaamotoimintansa lomassa. Vuonna 1953 valmistui pari kappaletta, vuonna 1954 viisi pyörää ja 1955 yhteensä seitsemän invapyörää. Ajopelejä toimitettiin silloisen Vaasan läänin ulkopuolellekin.

Vuonna 1956, kun invapyörien ja pyörätuolien kysyntä jatkoi kasvuaan, pajaa piti laajentaa toisella mokomalla ja tietenkin samalla palkata lisää työvoimaa. Sen vuoden aikana invapyöriä valmistui 15 kappaletta.

Elokuussa 1956 yritys myi ensimmäisen moottorilla varustetun kolmipyöräisen, tilaajana oli Oulun proteesisäätiö. Laite oli tavanomainen invapolkupyörä, johon oli asennettu apumoottoriksi Sysy-merkkinen, pyörän päältä vetävä moottori. Moottoroitu polkupyörä osoittautui suureksi menestykseksi, joka lisäsi Erkkolan mainetta entisestään: veivattavien pyörien lisäksi nyt alettiin kysellä moottorillakin kulkevia laitteita.

Matti Erkkola tuumaa, että 1957 oli yrityksen lopullinen läpimurtovuosi.

- Silloin myytiin ja toimitettiin asiakkaille 52 kulkupeliä, joista seitsemän oli motorisoituja. NiisSalomon Erkkola aikaansaannostensa äärellä. Pojanpojalla Matti Erkkolalla on tallessa pyörä sarjanumeroltaan 2.

Pikajalka 34

10

11

Pikajalka 34

sä oli Rex-merkkinen moottori. Varsinaisia mopoja aloimme tehdä seuraavana vuonna, jolloin moottori oli Solifer Express -niminen. Se sijaitsi etupyörän päällä ja oli oikein ketjuvetoinen. Vuonna 1960 alettiin käyttää Sachsin moottoria ja siitä merkistä ei enää luovuttu. Sinä vuonna myytiin jo 113 kulkupeliä ja niistä 44 oli mopoja.

Vuoden 1960 lopussa Erkkola esitteli aivan uuden mopomallin, jossa veto oli takapyörästä ja kaikki kolme pyörää oli erillisjousitettu. Verstaan – tai pikemminkin jo tehtaan – tilat jäivät nopeasti liian pieniksi kysynnän kasvettua räjähdysmäisesti: tiloja laajennettiin 1960-luvun aikana kolmeen kertaan, kymmenkertaisiksi 1950-luvun mittoihin nähden.

1970-luvulla tehtaan pinta-ala kaikkine varastoineen ja muine tiloineen oli jo tuhannen neliön luokkaa.

- Vuonna 1980 tuli taas tarve kasvattaa tiloja, mutta nyt ei rakennettu vaan ostettiin 1600 neliön halli siitä lähistöltä. Työväkeä oli kolmisenkymmentä, Matti sanoo.

Näihin aikoihin tehtaan päätuotteita olivat invamopot ja pyörätuolit. Lisäksi valikoimiin kuului muita apuvälineitä invalideille, kuten autojen käsihallintalaitteita. Ja tietysti polkupyöriä, joskin niiden menekki oli laimentunut invamopojen yleistyttyä.

Käsin veivattavien pyörien lisäksi tehdas valmisti tavanomaisia polkupyöriä kolmipyöräisinä. Myös lapsille.

Perusratkaisuiltaan invapyörät olivat samanlaisia yhä 1970-luvulla.

Oikea-aikainen yrityskauppa

Mielenkiintoinen yksityiskohta Erkkolan historiassa on, että yrityksen toimittamat tuotteet on dokumentoitu erittäin mallikkaasti. Salomon Erkkola aloitti perinteen kirjaamalla ylös kaikki invapyörät, mitä hän vuodesta 1927 alkaen toimitti: vihkosesta löytyy tieto sarjanumerosta, ostajasta, osoitteesta ja mihin hintaan vempele on myyty. Hyvää dokumentointiperinnettä jatkettiin myös Salomonin jälkeen. 1970-luvulle tultaessa, jolloin invamopot olivat selkeä päätuote, yritys oli valmistanut kaikkiaan jo nelisentuhatta invalidimopoa ja -pyörää.

Instrumentarium kiinnostui Erkkolan liiketoiminnoista 1980-luvulla. Eino Erkkola myi oman osuutensa yrityksestä vuonna 1984, Matti Erkkola vuotta myöhemmin. Matti jäi toimitusjohtajaksi, mutta jättäytyi vuoden jälkeen kokonaan pois.

- Ei tuntunut niin mukavalta olla toisen leivissä.

Elämänlaatu parani huomattavasti, kun vaihdoin alaa ja siirryin maajussiksi, hän muotoilee.

Yritys jatkoi Koskenkorvalla vuoteen 1990 saakka.

Silloin Instrumentarium lopetti tehtaan ja sulautti sen muuhun toimintaansa Lahdessa. Koskenkorvalle ja lähitienoolle tämä oli tietenkin huono asia, olihan Erkkola pitkään merkittävä työllistäjä alueella. Matti laskeskelee, että yrityksen palkkalistoilla oli vuosi-

Salomon Erkkola aloitti säntillisen kirjanpidon myymistään tuotteista: tuo dokumentaatio on yhä tallessa, samoin kuin myöhempien sukupolvien ajalta. Vuonna 1930 invapolkupyöriä toimitettiin mm. Ypäjälle, Saloon, Alavudelle ja Nilsiään.

kymmenien aikana kaikkiaan toistasataa henkeä.

Enimmillään sakkia oli 1970-luvulla.

Isänsä yritykseen 1960-luvun alussa tulleelta ja nykyään eläkepäiviään viettävältä Matti Erkkolalta tekee mieli kysyä lopuksi, mitä hän nyt, 30 vuoden jälkeen, tuumaa Instrumentariumin kanssa tehdystä kaupasta.

- Monta kertaa näin jälkikäteen olen miettinyt, että olisikohan Erkkolan tehdasta enää olemassa täällä, jos Instrumentarium ei olisi ollut siitä kiinnostunut. Aika ajoi invamopojen ohi 1980-luvulla. Suhdanteet alalla muuttuivat totaalisesti muutaman vuoden aikana.

Alkoi myös olla ulkomaisia kilpailijoita.

Eli saattoi olla, että kaupat tuli tehtyä juuri oikealla hetkellä?

- Luulen, että se tapahtui kreivin aikaan, Matti Erkkola pohtii.

Pikajalka 34

12

T:mi Erkkolan mainos 1960-luvulta. Tuohon aikaan invamopokin oli komea näky!

Erkkolan nimikilpiä 1950-luvulta. Merkkien tekijästä ei ole säilynyt tietoa, mutta suomalaista alkuperää ne ovat.

Tässä todennäköisesti 1950- ja 1960-luvun taitteen invapyörämallissa keskiö oli tuotu lähemmäs istuinta.

13

Pikajalka 34

Täydennystä Velojen polkupyörämerkkiluetteloon

Stadio Onni Hakala, Salo Teksti ja kuvat Kalevi Lepo

Ristolan Pekka Perniön (nykyisin Salon) Kirjakkalasta oli kevättalvella kotikulmillaan iltalenkillä. Tutun pihapiiin laitamilla havaitsi hän jotain mielenkiintoista: roskakasasta puolittain esiin kaivetun miesten polkupyörän rungon.

Pekka on Vanhojen Velojen aktiivinen ulkojäsen, ja niinpä hänessä heräsi kiinnostus tutkia löydöstä tarkemmin. Pyörän nimeä, Stadiota, hänen piti hetimiten päästä etsimään merkkikirjasta.

Stadiota (Onni Hakala, Salo) ei ole kirjan ensimmäisessä laitoksessa. Sepä onkin siis mielenkiintoisempi tapaus...

Yhteys, soitto allekirjoittaneelle, tutulle harrastajalle: ”Tässä löydöksen kuvat. Haenko raadon korjuuseen? Yritän selvittää, kuka pyörän mahdollisesti on omistanut. Takahaarukan hahlot ja ketjun kiristimet kertovat pyörän olevan iältään vähintään lähes 80-vuotias.”

Lähelle löytöpaikkaansa, puuvajan seinälle Stadio sitten päätyi, ei – ainakaan vielä – metallinkeruuseen, ei kaatopaikalle. Pekan toiveikas oletus pyörän omistajasta, ensin Kirjakkalan ja sitten Teijon Napissa työskennelleestä Pentti Höijeristä, ei varmentunut.

Salon merkkikavalkadiin mukaan

Stadio-nimi on uusi tulokas ja luettelotieto kirjan 24 merkin joukkoon. Ja sen tekijä, Onni Hakala, uusi nimi kirjan aiempien 11 salolaisen valmistajan joukkoon.

E. & J. Leinon Konetehdas ja Kalustokauppa lienee ollut tunnetuin salolainen pyöränvalmistaja.

Tunnettu on ollut myös Erik Nordlin, eikä aivan tuntematon sittemmin Saloran radiotehtaan perustanut Fjalar Nordellkaan.

Verkkosivuilta sudeettisalolainen.blockspot.fi, Fillari- ja autokauppaa kauppalassa -artikkelista löytyvät myös edellä kerrotut Onni Hakalan ja Stadion nimet.

Omasta merkkikirjastamme löytyvät Hakala & Parviaisen (Salo) ja Onnin nimet. Alkuomistajaansa yhä etsiskelevän Stadion voi näin hyvinkin arvella olevan jonkin Onni-pyörän ”velipuoli”.

Loppuun kysymys – ja vastaus – Ristolalle: Valmistettiinko Kirjakkalan nappitehtaassa polkupyörien nimikilpiä? Varma tieto: ”Ei.” Pikajalka 34

14

Teksti I Jori Montonen ja Markku Lahtinen Kuvat I Markku Lahtinen

Alkuperäiskuntoinen kinneri paljastunut navetan ylisiltä

Suurlöytö

Tammelan Kuuslammilla Rakentaja talletti kinnerinsä lasten ulottumattomiin, ja niinpä se on säilynyt yli puoli vuosisataa sellaisenaan, vain hieman ruostuneena.

50- luvun kinnerin rakenne on kyläseppien ajan jälkeinen tuote. Tuohon aikaan hitsaaminen, tai edes juottaminen, oli harvinaista, mutta kaupallisia ruuveja oli jo käytössä yleisesti. Runko on puuta, missä vain mahdollista. Rakenteessa on pyritty keveyteen, mutta joissain osissa on keveyden vaatimuksista tingitty auton muotoja jäljittelemään pyrkivän ulkonäön takia. Terästä on käytetty lähinnä lattoina ja pultteina ja tietenkin polkupyöristä irrotettuina osina. Rakenne muistuttaa melkoisesti vanhoja ensimmäisen maailmansodan aikaisia lentokoneita tai vuosisadan vaihteen hevosvetoisten ajoneuvojen, rekien ja rattaiden, rakennetta.

15

Pikajalka 34

Tamperelainen Henri Heikkari kiinnostui kolme vuotta sitten nojapyöristä. Hän alkoi seurata nojapyöräfoorumin keskusteluja ja rakensi itselleen kaksipyöräisen kulkupelin. Teurolla käydessään hän osallistui kesäpäiville, jonka tekniikkatapahtumassa on näytteillä vanhoja maamoottoreita ja muita koneita. Siinä tuli puheeksi kylän miesten kanssa myös hänen näytillä ollut nojapyöränsä ja niiden SM-kisat, jossa nykyaikaisella kinnerillä oli ajettu huippunopeus 76km/h.

Asiasta kiinnostui Seppo Laukkanen, joka kertoi, että hänen poikansa Jukan navetan ylisille on hilattu juuri semmoinen Henrin tarkoittama kulkupeli, kinneri, jota tilan aikaisempi isäntä oli käyttänyt 1950-luvulla. Oli sitä Jukkakin pienenä himoinnut käyttöönsä, mutta niin hankalassa paikassa se oli ollut, että sinne jäi.

Mutta oli kuulemma vielä ihan käyttökunnossa, vähän pölyinen vain.

Henriä vietiin oikopäätä katsomaan ihmelaitetta. Siellä se roikkui puoliksi ilmassa, puoliksi käymälän ja olkiparven päällä hyvässä suojassa katon alla, vihreänharmaa sukkula. Alapuolelta näkyi keskiö polkimineen, ketju ja ratti. Henri kävi katsastamassa raatoa, otti valokuvia ja palasi kaiken tietävän netin ääreen. Nojapyöräfoorumilta tuli pian innostunutta hurraata. Tämä on suurharvinaisuus.

Eikä mennyt kuin muutama päivä, kun Kuuslammin perille kurvasi toimittajia pitkine putkineen ja muistilehtiöineen, korkeasti oppineita konetekniikan insinööriopettajia ja muita harrastajia. Jukalla nousi aivan hiukset pystyyn: mitä hän oli mennyt tekemään!

Suurikokoisena miehenä Jukka sai kuitenkin väkijoukon pysymään aisoissaan ja kinnerin sijoillaan. Kinnerin historia, rakenteet ja kunto pyrittiin kuitenkin kartoittamaan seikkaperäisesti, ja muutamia kunnossapitoneuvojakin annettiin.

Suvun piirissä suoritettiin nopeaa historian kartoitus. Jukan isoisä Yrjö Louhelo oli sairastanut nuorena ja menettänyt kuulonsa. Kuurous ei estänyt häntä perustamasta perhettä, rakentamasta taloa ja viljelemästä pientilaa. Turhat puheet ja mölyt vain jäivät kuulematta. Pyöräilyä se kuitenkin haittasi, sillä sairaus oli heikentänyt myös tasapainoaistia. Ajaessa täytyi kaikki huomio kiinnittää pystyssä pysymiseen, eikä maisemien katseluun oikein ollut mahdollisuutta, vaikka pyörä veti pitkin Tammelan kauniita viljelymaisemia ja järvikannaksia.

Ratkaisuksi löytyi kolmipyöräinen kinneri, joka antoi mahdollisuuden ajaa hiljaa ja pysähdellä katselemaan maisemia. Yrjö rakensi kinnerinsä viidenkympin ikäisenä. Monitaitoisena miehenä hän oli tottunut korjailemaan ja raken-

Nokkaluukun takana on työkalulaatikon paikka.

Kinnerissä ei ole pohjalevyä.

Ohjauspyörä on kuin suoraan ohjekirjasta.

Puun käyttö vetopuolen rakenteissa saattoi antaa periksi.

Pikajalka 34

16

Etuakseli on tikapuurungon yläpuolelle eteen kiinnitetty puusoiro, jonka päihin on lattaraudasta pulttaamalla rakennettu olkanivelet. Tällainen rakenne ei vaadi muita työkaluja kuin poran ja pulttien kiristämiseen avaimet.

Ohjausakseliin ja pyöränakseliin on käytetty 12 mm pultteja, jotka tuohon aikaan olivat luultavimmin puolituumaisia. Ohjausgeometria on alkeellinen, olkapoikkeama suuri ja ohjausakseli pysty, mikä tekee ohjauksesta rauhattoman epätasaisella tiellä. Olkanivelen tukirakenne on kiinnitetty puisen akselin päähän 8 mm läpipulttauksella.

Varsinainen olka-akseli on rakennettu u-muotoon taitetusta latasta, jonka kylkeen on pultattu kiinni kierteelle väännetty ohjausvarsilatta. Olka-akselin u-rautaa on tuettu pyörän akselin kohdalta pätkällä samaa lattaa. Molempien läpi on porattu reikä pyörän akselina toimivalle 12 mm pultille, joka kiristää itsensä, tukilatan ja olkanivelen akselipulttiin kierrettyjen kahden mutterin väliin. Ylempään kiinnityslattaan on taivutettu lisämutka, joka on mahdollistanut jousen sijoittamisen olka-akselin yläpuolelle. Pyörä on siis joustanut luistamalla olka-akselin porarei’issään kuningaspulttia pitkin.

Raidetanko on puuta. Sen päihin on tehty putkesta litistämällä ja poraamalla nivelet kiinnittymään kierteelle väännettyihin ohjausvarsiin. Mitoitus ei ilmeisesti jousen takia ole mennyt aivan nappiin, joten akselin puuosan paksuutta on kasvatettu kahdella vanerinpalalla, vai sanottaisiinko näitä jousituksen ulosjouston säätölevyiksi.

Etupyörät näyttävät yksipuoleiseen kiinnitykseen tarkoitetuilta maitokärryn pyöriltä. Aina niitä ei ollut kinnerinrakentajille saatavana, vaan piti tyytyä tavalliseen polkupyörän etupyörään, jolloin suurin mahdollinen akseli jää alle 10 mm eikä rakenne oikein tahtonut kestää kurvailua, kuten Pikajalan aiemmin esittelemässä Ajatar kinnerissä oli havaittu. Tässä on siis 12 mm tai 1/2” pultti, joka kestää melko hyvin myös täysikokoisen polkupyörän pyörän yksipuoleisen ripustuksen.

17

Pikajalka 34

Runko perustuu puisten tikapuiden päälle venerakenteen tapaan taivutettujen puukaarten päälle naulattuun lentokonevanerikoriin. Kampikeskiö on sahattu irti pyörän rungosta ja rakenne pultattu litistettyjen runkoputken päiden läpi ajokin keskilinjalle kiinnitettyyn puusoiroon, joka tukeutuu takapäästään istuimen etureunaa tukevaan poikkipienaan. Ketjuvoimia tukeva puusoiro loppuu istuimen etureunaan ja ketjulinjan tuki jatkuu vasta istuimen takareunan jälkeen takahaarukkana.

Insinööriä ihmetyttää, miksi ja miten tämä on voinut kestää

JOskus pääsivät lapsetkin kokeilemaan, miltä kinnerissä tuntuu.

Tällaiset kinnerin piirustukset levisivät 1950-luvulla lehdissä, kirjoissa ja käsipostissa.

telemaan koneita kotitarpeiksi, eikä kulkupelin rakentaminen liene ollut kovinkaan vaikeaa.

Pahin pula oli myös ohi, tarpeita saatavilla ja aikaakin alkoi olla, kun lapset olivat isoja ja sotakorvaukset maksettu.

Yrjö Louhelo kuoli v. 1981, eikä kinnerin synnystä ja käytös-

tä kukaan enää muista mitään.

Arvailua on kaikki muu paitsi itse kinneri ja siitä v. 1956 otettu valokuva, jota parhaillaan sijoitellaan tekeillä olevan kyläkirjan kuvitukseksi. ”Pertti muistaa, että meille tuli Joka Poika, ja Eila muistaa, että piirustukset oli höyläpenkillä liiterissä. Eila muistaa kysyneensä papalta, mitä on tekeillä. Pappa oli ollut vähän salaperäinen eikä sanonut mitä koplasi. Se oli hänelle tyypillistä”, kertoo Yrjön tytär Alli Leppälä, yksi seitsemästä sisaruksesta.

Piirustukset olivat todennäköisesti Joka Poika -lehden liitteenä olleessa askarteluosiossa. Samanlaiset ohjeet julkaistiin myös Vilho Setälän Taitokirjan 2. painoksessa v. 1952. Kinnerissä on puurunko ja lentokonevanerista koppa. Metalliosia on käytetty akseleihin ja vetoon. Vanhoista polkupyöristä on keskiö ja kiekot. Etunavat ovat pyörätuolimallia, vain toiselta puolen kannatetut. Paremmin rakenteet käyvät ilmi oheisista kuvista.

Pikajalka 34

18

Teksti ja kuvat │Antti Vinha

Wallonia on varsinainen maantiepyöräilyn sydänalue, jossa ajetaan iso osa kevään klassikoista. Samoja nousuja ja mukulakiviosuuksia oli

RetroRonde tarjolla myös belgialaisten retrokilpuriajossa, joka tunnetaan nimellä

Mukulakiviä ja teräviä nousuja 19

Pikajalka 34

Rautaisten maantiepyöräilytapahtumien kauteni alkoi perinteisesti toukokuussa Vaasan Retrokilpureista, jossa säätila oli tänä vuonna aivan muuta kuin Strömsössä. Lämpötila oli kuitenkin plussalla, joten myrskyävältä keväisen kylmältä mereltä satoi vain vettä, mutta Raippaluodon siltaa piti polkea alas että pääsi vastatuulessa eteenpäin. Saatoin ajatella silloin lämpimikseni kesäisempiä ajoja. Vaasassa keli parani päivän mittaan ja illalla olimme jo sankareita.

Olin päättänyt osallistua Eroica Britanniaan uudelleen, tälle vuodelle nimestä oli pudotettu pois tuo L ´. Velo Anjoun järjestäminen Ranskassa oli jo peruttu kerran ja sitten taas luvattiin järjestää. Englannissa menisi juhannusviikonloppu ja sitä edellisenä viikonloppuna Belgiassa ajettaisiin RetroRonde.

Yhdeksättä kertaa järjestettävä pyöräilyviikonloppu sopi siis suunnitelmiini mitä parhaiten. Velo Anjou järjestettiin lopulta samana viikonloppuna, eikä heinäkuussa kuten ennen.

RetroRonde ajetaan Oudenaardessa, Brysselin ja Roubauxin puolivälissä. Wallonia on varsinainen maantiepyöräilyn sydänalue, täällä ajetaan iso osa kevään klassikoista. Samoja nousuja ja mukulakiviosuuksia oli luvassa. Tapahtuma on kaksipäiväinen. Lauantaina ohjelmassa oli lyhyt 25 kilometrin tutustumisajo sekä kriteriumkilpailut ja sunnuntaina varsinainen retropyöräily, jossa matkoina 40, 75 tai 100 kilometriä.

Sitkeää yläm

Lauantaina oli mukava lähteä ajamaan tasaista jokivartta myötätuulessa lyhyelle maisemareitille. Mukana oli satakunta polkijaa. Paterberg ja Koppenberg näyttivät pian miltä kapea ja yli 20 prosenttia nouseva mukulakivimäki tuntuu. Kumpaankaan seinäjyrkkään mäkeen ei saa alkuvauhtia vaan tie lähtee pikkukylästä 90 asteen kulmassa tavallisen talon kulman takaa, joten kun pyörän saa kurvista ulos ylämäki on jo alkanut.

Nyt ymmärrän, miksi ammattilaiset tutustuvat reittteihin ja etappien erityispiirteisiin, tietävät olla kärjessä kun nousu alkaa. Meille kävi samoin kuin Pikajalka 34

20

ammattilaisille kovin usein, taluttaen ylös. Voi olla, että ei olisi ollut jalkaa tai riittävän pientä välitystä, mutta kun edessä ajavalla ketju hyppää tai vaihde ei mene pykälään on jalkauduttava heti tai on kumollaan. Jos remmipoljinta ei saa heti auki on myöskin nurin samantien. Takaa ei vaan mahdu ohi, joten pientä väliä on pidettävä että edes itse kerkiää jalkautua sivistyneesti ja ajokalustoa varjellen. Onnistuin kiitettävästi.

Tällä reitillä oli vain yksi taukopaikka: Kwaremontissa maistelimme olutta joka on pantu erityisesti pyöräilijöitä varten, tuoteselosteen mukaan kyseessä on maanmainio palautusjuoma. Noin kahden tunnin ajon jälkeen palasimme Oudenaardeen. Tästä reitistä ei ollut karttaa tai ennakkoaavistusta, enkä edelleenkään tiedä ihan varmasti mistä ajoimme.

Mielenkiintoinen ja monimuotoinen reitti.

Tavaraa hyvään hintaan

Samaan aikaan rompetori oli auennut lähtöpaikan vierellä. Lyhyt ja positiivinen arvioni on että myyjät halusivat tavaroistaan eroon, hinnat olivat edullisia eikä ammattijobbareita ollut lainkaan. Keski-Euroopassa tavalliset 1980-luvun italialaiset maantiepyörät, Somecit ja Chesinit sekalaisilla osilla maksoivat 150–300 euroa, ajovalmiina ja kevyellä patinalla.

Kiinnostavammat merkit toki enemmän, osasarjatkin olivat parempaa ja yhtenäisempää Campagnoloa.

Myös omia merkkejä, kuten Flanderia oli myynnissä, samoin ranskalaisia pyöriä. Eddy Merckx ja Molteni, vaikka olikin italialainen talli, ovat selvästi kansallisomaisuutta ja hinnat Ebay-tasoa. Sen sijaan meille, tai ainakin minulle, tuntemattomien belgialaistallien vanhoja paitoja sai kympillä tai kahdella, samoin 1970-luvun villalippiksiä talvipyöräilyyn.

Kaupungin keskusaukiolla oli jo aloitettu kriteriumradan valmistelu. Tavallisesti parkkipaikkana käytettävältä aukiolta autoilijat olivat siirtäneet kulkuvälineensä pois ja mellakka-aitojen pystytys iltapäivän kilpailuja varten oli käynnissä. Nämä sarjat ajettiin: vaihdepyörät, yksivaihteiset (vapaaratas), yksivaihteiset ( kiinteä välitys) , isopyöräiset ja Cafe Madison, jossa nelimiehisin joukkuein pyörää lennosta vaihtaen ajomies vaihtui. Lähtö oli Le Mans -tyyppinen ”pyörille juokse”. Nämä kilpailut seurasin aidan takaa yleisön joukossa, kuvia ottaen. Kuumaa kesäpäivää ei olisi voinut paremmin viettää.

Uuteen päivään

Sunnuntai valkeni aurinkoisena ja lähdin numeron hakuun hyvissä ajoin. Hieno yksityiskohta lapussa oli osallistujan kotimaan lippu printattuna kilpailunumeron alle, tästä eteenpäin selästä näki että mistä pyöräilijä on kotoisin. Itse olen askarrellut muoviläpyskän, jossa on Suomen lippu molemmin puolin ja ulkomaisissa tapahtumissa kiinnitän sen satulatolpan 21

Pikajalka 34

kiristyspulttiin, kuten kilpailunumerot nykyään. Varttia ennen starttia huomasin että eturenkaassa ilmaa on enää yläosassa. Gioksestani on viimeksi mennyt rengas Wauhtiajoissa vuonna 2013 Tikkurilan ja Vanhankaupunginlahden välisellä osuudella. Tein rengastyöt kirkon pihalla ja olin ajoissa valmis. Tähän meni se ainut sisärengas joka oli matkassa, paikkausvälineet minulla toki oli.

100 kilometrin lähtö oli kello 10.30. Melko myöhään mielestäni, vaikka en ole aamuvirkku. Kuuntelimme puheita ja onnentoivotuksia matkallemme.

Piispa luki loitsut ja viskoi vettä eturiviläisten päälle.

Valepiispa tosin, kuten tupakkaa vetävä ja olutta juova nunnakin. Samoin kaikki hienosti pukeutuneista tuomareista ja virkamiehistä. Ymmärtääkseni vain kaupunginjohtaja oli oikea henkilö ja hän ampui lähtölaukauksen saatuaan luvan koko kollegiolta.

Matkaan lähdimme leppoisasti ensin kaupunkikierros polkien niin että kymmenen minuutin kuluttua ylitimme lähtöviivan uudelleen.

Hurraavaa ja suosiotaan osoittavaa yleisöä oli kadunvarsilla todella paljon. Kaupungista ulos päästyämme alkoi kevyt kilvanajo. Kuten kaikissa vastaavissa tapahtumissa, erikokoisia ryhmiä syntyy melko pian ja sitten ajetaan samassa porukassa pitkiäkin matkoja vetovuoroja vaihdellen. Ainakin seuraavalle taukopaikalle asti, josta matka jatkuu täysin uudessa porukassa tai sitten jos on löytänyt hyvän juttukaverin jatketaan yhdessä vielä seuraavalle tauolle. Käsikirjoitusta ei ole eikä vauhtitaulukkoa. Kun poljen yksin, on helppo passata omaa vauhtia sosiaalisen tilanteen mukaiseksi. Ei tarvitse hinata kaveria mukana, eikä myöskään ajaa veren maku suussa pysyäkseen parempikuntoisen polkijan peesissä.

Pyöräilyn yhteinen kieli

Ensimäisellä taukopaikalla väkeä oli ruuhkaksi asti, ehkä se oli reitillä liian aikaisin tai me olimme siellä liian nopeasti turhan isona ryhmänä. Villa Tynlonin pihalla ruokaa sai lyhyestä jonosta, mutta juomaa joutui jonottamaan. Seuraavilla pisteillä aika ja matka oli jo tehnyt työnsä, joten kaikki sujui hienosti ja sujuvasti. Minä pysähdyin tietenkin joka paikassa ja nautin tarjotuista herkuista: belgialaisia oluita, sitruunaginiä, geneveriä, käsintehtyjä makkaroita, tuoksuvia juustoja, tuoreita leivonnaisia, artesaanijäätelöä ja mansikoita sekä jo unhon yöhön jääneitä herkkuja, joiden nimi ja alkuperä jäi selvittämättä. Juttukavereita löytyi aina, niin paikallisia kuin muitakin ulkomaalaisia. Pyöräily on yhteinen kieli ja sillä pärjää kaikkialla. Jotkut tauot venyivät mielenkiintoisten pyörien takia, toiset taas hyvän seuran vuoksi. Kesän ensimmäinen hellepäivä lisäsi omaa mielihyvääni.

Kolareita en nähnyt kuin kaksi. Näiden lisäksi yksi paha kaatuminen oli tapahtunut edelläni, verijäljet kivitiellä ja ambulanssi tien vierellä antoivat vinkin.

Oma ajoni sujui ilman vastoinkäymisiä ja oli mukava päästä perille iltapäivällä, vaikka maaliintulon jälkeen jäi hieman haikea olo kuten yleensä. Tässäkö tämä nyt oli? Miksi matka loppui jo?

Vieailu Oudenaarden Tour of Flanders-keskuksessa ja sen pyöräilymuseossa kruunasi päivän. Ruokailu saman rakennuksen brasseriessa täytti vatsan ja jätti hyvän maun. Suosittelen kaikille pyöräilystä kiinnostuneille käyntiä tuolla. Museossa on oma Fabian Cancellara osio, jossa on hänen pyöriään, paitojaan sekä palkintoja. Museokauppa on myös erinomainen.

Onnistuneet järjestelyt

Tässä olennaiset faktat 100 kilometrin reitistä: nousut 10 kpl, nousumetrit 1100, mukulakiviosuudet 7350 metriä, hiekka-/sepeliosuudet 5250 metriä ja kaikkein tärkeimpänä taukopaikkoja 5 kpl. Yleiset kokemukseni reitistä: nousut ovat lyhyitä, mutta jyrkkiä. Ykkönen silmään ennen kuin nousu alkaa, jolloin on mahdollista päästä polkien ylös. Mukulakivet tekevät niistä hankalia, reunojen vesikouruja voi yrittää käyttää, niin pyörä ei sudi eikä pompi, mutta siellä on roskaa ja lehmänlantaa. Tasamaan mukulakiviosuudet kannattaa ajaa niin kovaa kuin pystyy ja uskaltaa, toki vanhaa pyörää kuunnellen ja ahteri kevennettynä penkistä. Silloin ei käy joka kuopan pohjalla ja osuus on ohi nopeammin. Täristys on joka tapauksessa niin kova ja puuduttava että tasamaalle päästyä näkökenttä pompottaa vielä tovin.

Mielenkiintoinen fysiologinen kokemus.

Viikonloppu oli hieno ja onnistunut. Auringonpaisteinen kesäkeli kruunasi loput. Kaikesta näki että tapahtumajärjestäjät osasivat työnsä. Reitti oli vaihtelevan monimuotoinen eikä fyysisesti kovinkaan raskas. Se oli merkattu erittäin hyvin ja liikenteenohjaajia oli siellä missä pitikin. Missään vaiheessa ei tullut epäilyä eksymisestä, kuten Ranskassa tai Italiassa on käynyt. Osallistujien määrä on rajattu tuhanteen, tarkkaa lukua tämän vuoden polkijoista en mistään löytänyt, eikä sitä paikan päällä mainittu tai mainostettu. Oudenaarde on sopivan suuri, niin että mukana olleet perheenjäsenet viihtyivät ja keksivät tekemistä ja näkemistä sillä aikaa, kun itse olin polkemassa. Ja kuitenkin niin pieni, että jalkaisin liikkuminen on paras vaihtoehto, siis jos ei muilla ole pyöriä matkassa.

Majoituimme pieneen bed and breakfast -motelliin keskustassa. Muut asiakkaat olivat myöskin pyöräilyn takia paikalla, Ruotsista ja Saksasta.

Aamupalapöydässä ei tarvinnut istua tuppisuuna.

RetroRondeen haluan uudelleen ehkä jo ensi vuonna. Täältä matka jatkui Englantiin, jossa seuraavana viikonloppuna ajoin Eroica Britannian 100 mailin matkan.

Lisää luettavaa ja kuvia näistä löytyy campasimpukka-blogin kesäkuun kirjoituksista.

Pikajalka 34

22

Maanteiden estetiikkaa Teksti ja kuvat │Esa Aallas Ruostevelo. Riitiäläntie, Lempäälä.

Ruosteämpäri vahvistaa tilateoksen harmoniaa. Kivitausta luo mietittyä kontrastia.

Suviharju. Sääksmäki Huittulan raitti.

Tasapainoista teosta säestävät usein vahtikoirat. Lisäsävyä tuo ennen tiuhaan, nykyisin harvaan Ritvalasta vastaan polkeva Pentti Linkola.

Muista aina liikenteessä. Pyhällön-Rasalantien haara. Pehmeästi valistava ja varoittava, imblisiittisesti läheisestä Mattilan peruskoulusta muistuttava teos.

23

Pikajalka 34

Olen bongaillut tienvarsien pihapiirien ja maitolaiturien veloteoksia rinnan siivekkäiden, lintujen sekä perhojen, polkiessani arkeani ja sitä pakoon pirkanmaalaista rapiat 60 kilometrin kolmiotani.

Keskimäärin pari kertaa viikossa Lempäälän Pyhällön mökiltä Lempäälän keskustan kautta ohi Ahtialan jarruttamaan pakottavan linturutakon Valkeakosken kämpilleni. Palaten takaisin Toijalantietä, jolta kääntynyt Akaan Viialan läpi Pyhällöntielle. Tai virkistävänä vaihteluna Koskilta Sääksmäen kautta, yli sillan, ohi Tarttilan, läpi AkaanToijalan sekä Viialan takaisin Lempäälän Pyhältöön. Välistä sivuteille poiketen.

Allani joko vaihteeton viininpunainen Cresto syntymävuosimalliani 1950 tai 5-vaihteinen, joista 3 pelaa, sinisiipinen 60-luvun Crescent.

Kuvat olen napisinut sen enempää talonväkeä häiritsemättä tai siltä utelematta kämmenenkokoisella, hienompaa optiikkaa sisältämättömällä taskukameralla. Se kun ei velon selästä pudotessaan välttämättä mene mäsäksi.

Mukavan moni talo ylläpitää velokulttuuria laittamalla eläköityneen kulkupelinsä pihapiirinsä silmäniloksi. Sen sijaan, että runko ruostuisi katseilta suojassa takapihalla tai lähtisi saattohoitoon romulavalle.

Ja kuinka pikajalka sopiikaan osaksi kaikenlaisia konstellaatioita siinä kuin maitolaituri. Koreaahan kelpaa katsoa, etenkin korealla kelillä. Ja siitähän ei vallinne eripuraa, etteikö vanha velon vartalo huokuisi ruostuneenakin kaarevaa kauneutta vaikka vastenharmaata kiveä.

Sitä ei välttämättä huomaa ohikiitävän peltilehmän ratista tai takapenkiltä esteettisen herkkyytensä, älypuhelimista sun muista mobiililaitteista huolimatta, säilyttänytkään katsoja.

Toisin kuin aistit avoinna velon selästä.

Tuulen viemää. Lempäälä-Valkeakoskentie.

Ajan, kuin Gablen ja Scarlettin taivutus 75 vuoden takaisessa ikivihreässä, patimoima, nostalgiaa huokuva teos.

Monalisa. Valkeakoski-Kangasala tie nro 310.

Moni-ilmeinen, hieman sekavahko, pysyvyyttä että katoavuutta ilmentävä, perussävyltään viininpunainen konstellaatio.

Velolaituri. Viiala-Toijalatie nro 303. Laiturin ja velon suhdetta kettingillä sitova, kattilan ja lehtivihreän myötä värikylläinen teos.

Pinnojen välejä Koonnut Risto Lehto

Ei arvostusta

Englantilainen runoilija John Keats kirjoitti maaliskuussa 1819 veljelleen ja kälylleen, jotka olivat muuttaneet Yhdysvaltoihin: ”Päivän turha laite on velosipedi, pyörällinen vaunu, jolla ratsastetaan hajareisin, kuin hevosella sitä varpailla eteenpäin työntäen ruorista pidellen”.

Tieteen Kuvalehti 9/2015

Mutta uskoa on riittänyt

”Polkupyörä on jälleen päässyt arvoonsa. Tämä johtuu osaksi kulkuneuvojen tarpeen lisääntymisestä, joka puolestaan on yhdyskuntien laajenemisen ja siitä johtuvan välimatkojen pitenemisen seuraus.

Mutta uudenaikaisen polkupyörän kehitys on myöskin omalta osaltaan suuresti tähän vaikuttanut. Meidän päiviemme polkupyörä on luotettava ja halpa kulkuneuvo, joka tekee omistajansa aikatauluista riippumattomaski. Täysikelpoiset tarveaineet, käytännöllinen rakenne, kevyt kulku ja miellyttävä ulkoasu ovat nyt niin kuin aina ominaiset HUSQVARNA polkupyörille.”

Suomen Kuvalehti 1927

Riittävästi

Toikan Santtu sattui pyörineen huoltoasemalle yhtä aikaa naapurin Eman kanssa, joka oli juuri tarkistamassa autonsa renkaiden ilmanpaineita. ”Tirkkaappas minunkin renkaaseeni pikkasen ilmaa”, pyysi Santtu. Ema suhautti varovasti. Santtu koetti kumia ja pyysi: ”Tirkkaappas vielä!”

Kun naapuri tirkkasi toisen kerran, rengas räjähti. ”Kiitos Ema, se riittää”, sanoi Santtu rauhallisesti.

Kuhmoisten Päijälässä

Olin kuluneen heinäkuun aikana viikkokaupalla mukana urheiluseurani Mäkimaan Muhkun puolesta Neste-rallin Päijälän erikoiskokeen järjestelytehtävissä. Päijälän kylä sijaitsee keskisuomalaisessa Kuhmoisten kunnassa, jossa on lehden ilmestymiseen mennessä toteutettu yksi Velojen tämän vuoden kokoontumisajoista.

Edellä mainituissa talkoohommissa juteltiin mm. hiljentyvän maalaiskylän historiasta. Tulipa puheeksi, että vielä sodan jälkeen seudulla toimi vielä oma poliisikin. Tätä tehtävää hoiti vuodesta 1932 alkaen 1940-luvun lopulle kansanmiestyyppinen Heikki Pitkänen. Hän kulki kylällä ja tarvittaessa 18 kilometrin päässä sijaitsevaan kirkonkylään polkupyörällä. Vain yhdelle kyläläiselle hän oli kirjoittanut sakon virassaoloaikanaan. Siitä huolimatta kyläläiset lohkoivat hänelle itselleenkin: ”Siinä sun työs onkin, kun pyöräilet hakemassa sen kirkolta”.

Seuraava viranhaltija Rainer Lemström oli puolestaan erittäin virkaintoinen. Hän haeskeli sakotettavia milloin mistäkin ja haisteli tarkkaan mistä tuli tupakansavua löytääkseen korttisakkeja. Sakkoja rapsahti helposti humalassa vastaan tulleille. Sakotettavien määrä nousi niin korkeaksi, että kirkolla ihmeteltiin, ettei kylällä taida asua muita, kuin rikollisia. Lemströmin muistetaan vieneen kerran humalaisen Hildenin Kustaan polkupyöränsä päällä putkaan kirkolle.

Kuvat Kuhmoisista (K. Lepo): Ylhäällä Juha Pohjonen kertoo sahan ja sen koneiden värikkäästä historiasta.

Alhaalla Ilona ja Timo Vuoriston veturi ja jarruvaunu.

Hyvä jäsen!

Muista päivittää sähköpostiosoitteesi, jotta voimme paremmin, nopeammin ja edullisemmin tiedottaa toiminnastamme. Lähetä yhteystietosi osoitteeseen vanhat.velot@gmail.com Pikajalka 34

24

Kerhokuulumisia Kuhmoinen

Surkean kesän päälle tuli upea elokuu. Aurinko lämmitti keskustansa kauniisti uudistaneen Kuhmoisten torin lauantaiaamuna, ja vanhojen polkupyörien lumo houkutti torille myös kiinnostunutta paikallista yleisöä. Ajajia oli saapunut laajalti mitä hienoimmissa kostyymeissä, joskin helle asetti hienoimmille asuille rajoituksensa.

Lehdon Olli ja Risto, paikkakunnan kasvatit, johtivat pyöräkulkuetta keskustan halki Puolamäen talomuseoon. Vanhat velot sopivat hienoon pihapiiriin ja herkästi kunnostettuihin rakennuksiin mainiosti. Talon pyöräladon kokoelmiin jätettiin tuliaisiksi sen historiaan vankasti liittynyt polkupyörä. Tuvassa nautittiin kahvit, jotka Rauno Pääsky tarjosi koko joukolle.

Keskustan kulttuuritarjontaan kuului myös asemuseo, joka oli rakennettu vanhaan linja-autoaseman rakennukseen. Suomen sotaisaan

historiaan kuuluvat esineet oli pantu huolellisesti esille, ja kiinnostuneille tarjottiin tietoa ja elämyksiä, joista kiinnostusta herätti Velo-pistooli.

Päivän kohokohta oli tutustuminen Kuhmoisten vanhaan sahaan, jonka toiminta loppui 1980-luvun alun kauppataloudellisiin muutoksiin. Sahan voimakoneena oli vanha höyrylaivan kone, joka jauhoi sähköä sahausjätteestä. Oikeaa kierrätystalo-

utta. Konetta oli käytetty vielä toiminnan lopettamisen jälkeenkin, mutta nyt sen käyttäminen olisi jo edellyttänyt miljoonaremonttia.

Satamassa sijaitsevan sahan verstaita oli muutettu ravintola- ja majoitustiloiksi. Terassi oli täynnä kauniista loppukesän viikonlopusta nauttivia veneilijöitä. Siihen joukkoon pyöräilijätkin soluttautuivat. Kuhmoisista jäi hyvä maku suuhun.

- ML

VANHAT VELOT RY:N SÄÄNTÖMÄÄRÄINEN VUOSIKOKOUS järjestetään lauantaina 24.10.2015 Tampereella. Kello 14 kokouskahvit Vapriikin kahvila Valssissa. Sen jälkeen vuosikokous kahvilassa. Kokouksen jälkeen tutustutaan Postimuseon perusnäyttelyyn Vapriikissa.

Kokouksessa käsitellään seuraavat asiat: 1. Kokouksen avaus 2. Valitaan kokouksen puheenjohtaja, sihteeri, kaksi pöytäkirjantarkastajaa ja tarvittaessa kaksi ääntenlaskijaa 3. Todetaan kokouksen laillisuus ja päätösvaltaisuus 4. Hyväksytään kokouksen työjärjestys 5. Esitetään vuosikertomus, tilinpäätös ja tilintarkastajien lausunto 6. Päätetään tilinpäätöksen vahvistamisesta ja vastuuvapauden myöntämisestä hallitukselle ja muille vastuuvelvollisille 7. Vahvistetaan toimintasuunnitelma, jäsenmaksujen suuruudet sekä tulo- ja menoarvio seuraavalle kalenterivuodelle 8. Valitaan hallituksen puheenjohtaja ja muut jäsenet 9. Valitaan yksi tai kaksi toiminnantarkastajaa ja heille varatoiminnantarkastajat sekä päätetään toiminnantarkastajien palkkiosta.

VUOSIKOKOUKSEN JÄLKEEN SARKA-AJOT KLO 16.

25

Pikajalka 34

Satularepusta Mamil

Tour d’öö

Ostetaan ja myydään

Ylen uutiset kertoi kesällä, kuinka pyöräteille on ilmestynyt keski-ikäisiä miehiä kiiltävissä lycroissa. Kirjoittaja pohti sitä, onko ilmiö tervetullut, voimauttava, vai huvittava.

Ovatko lycra-miehet juuri niitä kävely- ja pyöräteillä hurjastelevia idiootteja, jotka vauhtiaan hiljentämättä sivuuttavat lapsiaan taluttavat äidit 10 sentin etäisyydeltä ja näyttävät keskisormea mummupyörällä ajaville nuorille naisille? Vai ovatko he niitä, jotka ovat siirtyneet auton ratista ja kaupunkeja vainoavista ruuhkista ajelemaan työmatkansa jaksaakseen ulkoilmasta ja liikunnasta virkistyneenä tehdä paremmin töytä ja elää terveempää elämää?

Vai yrittävätkö he vain pitää kiinni nuoruuden rippeistä? - ML

Yöpyöräily on kuulunut Pirkan pyöräilyn ohjelmaan vuosikymmenet. Myös nuoret pyöräilytapahtumat ovat havainneet pimeässä ajelun kiihottavuuden.

Tallinnassa on alettu ajaa keskikesän yönä omaa yökierrostaan, jonka nimi on ytimekkäästi Tour d’öö.

Se on parinkymmenen kilometrin ilottelu pääkaupungin keskustan kaduilla ja kokoontumispaikoilla.

Tour d’öö houkuttelee kaikenlaisia ajajia ja yhdistää pyöräilysukupolvia.

Pohjalan pienpanimo on ajajien iloksi pannut suurin määräin Tour d’öö -olutta, jota riitti Pikajalan toimituskunnalle vielä loppukesästä Tallinnan trendikadulla, Telliskivellä - ML

Myydään polkupyörien uusia osia n. vv. 1930–1980. Hameverkkoja, lasisia kissansilmiä, napoja etu- ja taka-, kampia, rattaita, ketjuja, polkimien kumeja, keskiön osia, etuhaarukan osia, etuhaarukoita, ohjaustangon kannatinputkia, suoria, mutkallisia ja joutsenkaulallisia, kädensijoja, puisia, pakeliittisia, kumisia ja muovisia, lyhtyjä, dynamoita, merkkejä, vanteita, pinnoja, lokasuojia, pakettitelineitä, ketjusuojia, antiikkinapojen käytettyjä osia, käytettyjä satuloita, satulankanntinputkia, työkalulaatikoita ym. ym.

Ajamaton Hermes-pyörä 28” miesten n. v. 1950, uusia runkoja, miesten ja naisten pyöriä, nuorisopyöriä, tavarapyöriä 2- ja 3-pyöräisiä, korjausteline, rihtauspukki. Hannu Mattila puh.

(09) 4209080 tai 045 1235648

Rauno Pääsky ja Antti Vinha totesivat, että on mukava ajaa välillä lycrassa, välillä pellavassa ja välillä sarkapuvussa, ihan pyörän, vauhdin ja kelien mukaan,,

Osmo Karttunen nauttii pyörän ja juoman liitosta. ”Minkä ajaessa menettää, sen palautusjuomasta saa sitten takaisin”, Karttunen filosofeeraa.

Tulitikkulaatikoiden etiketeissä on tietenkin ollut polkupyöriä. Pikajalka julkaisee mielellään kuvia ja tietoja suomalaisista polkupyöräaiheisista etiketeistä, jos jollakulla sellaisia on tarjota..

Pikajalka 34

26

Huoneentaulu Teksti I Markku Lahtinen

Arto Korhonen: Pyörällä 2014, akvarelli, 3 osaa

Syksyn taideteos on kolmiosainen akvarelli, jonka suurim-

massa osassa on studiomaisesti kuvattuna maastopyörä. Erillisissä pienissä kuvissa näkyy sadeviittaan pukeutunut nainen rannalla ja verkkoaitaan kiinnitetty merkkikyltti. Teos ei aukea ensi katsomalla.

Teoksen taiteilija, Arto Korhonen, on kotoisin Rantasalmelta, mutta hän työskentelee nykyään Helsingissä. Arto Korhosen tie kuvataiteilijana alkoi Limingan ja Lahden taidekouluissa. Akvarellilla on hänen tuotannossa keskeinen asema. Hän on pitkään tutkinut värien, pigmenttien ja paperin mahdollisuuksia ja usein myös rikkonut rajoja.

Töissään hän on käyttänyt pigmenttejä suoraan luonnosta: maalannut kukkamaalauksia kukkia käyttäen ja laveerannut urealla.

Maalausten sisältö, niihin liittyvät kertomukset, ovat kuitenkin keskeisessä asemassa Arto Korhosen maalauksissa. On vaikeaa kuvitella Korhosen taidetta ilman kiinnostusta yhteiskuntaa ja sen eri ilmiöitä kohtaan. Se on Korhosen taiteen lähtökohta. Asiallisella, mutta selkeällä ja rohkealla tavalla, hän kertoo ihmiselämän mielenkiintoisista ilmiöistä.

Esiteltävä akvarelli on nimeltään Pyörällä. Neljälle suurelle arkille maalattu maastopyörä on nimetön, tarraton, paljas. Tuoteni-

27

Pikajalka 34

met voi kuitenkin lukea satulasta, kiekoista ja renkaista. Pyörä on alumiinirunkoinen, ja siinä on jousitettu etuhaarukka ja levyjarrut, mitkä ajoittavat sen viime vuosiin. Pyörä on lukittu Kryptonite-lukolla, joka oli viimeistä hottia 1990-luvun lopulla.

Pyörä on kuvattu muotokuvan omaisesti. Mutta onko triptyykki muotokuva? Mitä teoksen muut osat lisäävät työhön, jonka nimi on Pyörällä. Viittaan pukeutunut nainen seisoo rantakalliolla ja katselee merelle, missä näkyy saaria. On sateisen harmaa keli.

Kolmannessa osassa on verkkoaita, johon on kiinnitetty heradinen kuvio.

Pitkäänkin pohdittuna teos jättää paljon varaa tulkinnoille siitä huolimatta, että esitystapa on ankaran naturalistinen. Kaipaako nainen aidan taa jäänyttä pyörää eikä uskalla mennä sitä hakemaan, koska pelkää kyltin olevan varoitus saastuneesta alueesta? Sadekin uhkaa. Vai onko nainen jättänyt pyöränsä rannalle aidan taa lähtiessään kalastamaan?

Meidän aikakautemme kuvaajana Arto Korhonen on vahvasti kiinni ajassamme ja nykytaiteessa. Hän on taiteessaan onnistuneesti yhdistänyt vanhan perinteisen maalaustekniikan ja modernin kuvakielen.

IV Sarka-ajot

24.10.2015 Tampereella Jokseenkin tyylikäs kaupunkipyöräily.

Matka n. 15 km. Lähtö Vapriikilta klo 16.

Tyylikkäimpiä palkitaan.

Järjestää Vanhat Velot ry Pikajalka 34

28