Pikajalka 36

Vanhatvelot.org

Sukset ovat talven pyörä Viipurin pyörät tänään Kuudesti laukeava Pyörät maan turvana 1

Pikajalka 36

1/2016 6 €

Teksti│Esko Kuikka Kuvat Markku Lahtinen

No johan tempun teki

TEMPPU OSA 6. Talvitemppu

Talvisella pyörätempulla on etunsa kesäiseen verrattuna: asfaltti- ja soraihottumat lienevät harvinaisempia, jos ymmärtää käyttää hyväkseen pehmeän lumen vaimennusta hallitsemattomassa pysähdyksessä.

Nyt kävi niin, että pyörä oli talvivarastoitu kesäkalusteiden taakse, mutta sukset olivat kutsuvasti yläorrella. Talvella nyt muutenkin sopii harrastaa perinteistä talviurheilua, joten tartun suksiin. Alun perin sukset eivät olleet harraste- tai urheiluväline – niitä tarvittiin talvisaikaan kalastuksessa ja metsästyksessä. Pohjoisten kansojen oli hankittava luomulihaa elävän riistan pyynnillä.

Suksitemppunsa osaavat muinaiset metsästäjät olivat varmaan kaikin puolin taitavia lylyn ja kalhun, sekä yhden sauvan ja aseen käsittelyssa.

Tämän käännöksen etu on nopeus, jolla suuntaa voi vaihtaa sotkeutumatta suksiin ja sauvoihin.

Opettelin tämän jo ennen kouluun menoa, ehkä samana vuonna kun opettelin ajamaan polkupyörällä.

Silloin oli alla pari numeroa liian pitkät PlastoWood-merkkiset sivakat. Pituus toi oman haasteensa käännöksen harjoitteluun. Harjoittelu tapahtui ladulla, jolla olin opetellut tasatyönnön sekä vuoropotkuisen hiihdon. Muutaman kerran jouduin nousemaan lumen tasosta pystyyn, ennen kuin käännös alkoi sujua. Eikä ihovaurioista tietoakaan, toisin kuin pyörän hallinnan opettelussa.

Käännöksen haastavuutta lisäsivät mäystimet – siteet joihin hiihtokengät, tuolla kertaa huopikkaat, tökättiin. Tukea ei ollut juuri mihinkään suuntaan.

PlastoWoodin historia jatkui siten, että sain parin vuoden kuluttua oikeat hiihtokengät eli

monot sekä metalliset kärkisiteet. Niillä hiihto sujui mallikkaasti, kuten myös käännökset. Lisäksi saatoin yhtyä kylän muiden hiihtosankareiden tavoin harjoittamaan mäkihyppyä. Nyt eivät sukset irtoaisi jalasta jo ilmalennon aikana.

Lähes jokainen hyppy Erolan rinteessä päätyi kaatumiseen, eikä välinevaurioilta voinut välttyä. Harrastajien välineiden lisäksi raajat olivat koetteella, eivätkä nekään aina kestäneet silloisella puusuksien aikakaudella.

Lopulta ensimmäiset sukseni katkesivat niin pahasti, ettei niistä tullut kunnon välineitä korjaamallakaan. Sain sitten uudet sukset – Esko Järviset.

Niitä odotellessa taisivat pikkusiskoni Pyry-merkkiset kokea loppunsa mäkisessä talviharrasteessa. Myöhempinä vuosina katselin kateellisena nuoria, jotka hyppivät muovisilla minisuksillaan hyppyreistä. Voltit ja kierteet menivät kuin tyhjää. Toista se oli aikoinaan niillä pitkillä puusuksilla.

Näillä taidoilla ja välineillä kelpaa lähteä vaikkapa tarkkailemaan koskikaraa maaliskuisille koskentörmille.

Pikajalka 36

2

Pääkirjoitus

Koherenssia tieliikennelakiin

V

uodenvaihteessa tuli voimaan uusi sähköajoneuvolaki, ja ehdotusta tieliikennelain kokonaisuudistukseksi kyhätään ensi vapuksi. Siksi Pikajalkakin osallistuu keskusteluun kaupunkipyöräilijän näkökulmasta.

Huomasin uuden sähköajoneuvolain säädöksissä ristiriidan nykyisen tieliikennelain kanssa. Tulkitsen tämän hyväksi ennusmerkiksi tulossa olevan tieliikennelain suhteen. Uskallan toivoa, että lain valmistelija on tietoinen ristiriidasta ja vain varautunut muuttamaan tulevan tieliikennelain säädökset uuden sähköajoneuvolain mukaisiksi. Koherentti lakihan lienee tavoitteena.

Näiden saman tyyppisiä ajoneuvoja koskevien, mutta aivan eri aikaan käynnistettyjen säännösprojektien tavoitteetkin ovat ristiriidassa keskenään.

Uudessa sähköajoneuvolaissa on tavoitteena korvata osa autoliikenteestä lisäämällä sähköajoneuvojen määrää jalkakäytävillä ja kevytväylillä suosimalla niitä lainsäädännössä. Vanhassa polkupyöräsäännöstössä pääidea on ollut rajoittaa polkupyöräilyä sysimällä säännöksin pyöriä pois milloin jalkakäytävältä, milloin ajoradalta. Tavoiteristiriita johti tietenkin epäloogisuuksiin ja epäoikeudenmukaisiin tulkintoihin uuden lain yksityiskohdissa. Uudessa sähköajoneuvolaissa kummittelee vanhoista pyöräilysäännöistä periytyvää 1800-luvun asennetta polkupyöriä kohtaan, jonka toivon korjautuvan uuden tieliikennlain tulon myötä.

Segwaylla saa nyt ajaa jalkakäytävällä, pyörällä ei. Lisäksi liikennevakuutus määrättiin pakolliseksi 250–1000W moottoriteholla varustetulle sähköavusteiselle polkupyörälle muttei kahdella yli kilowatin moottorilla varustetulle tasapainokulkineelle. Tämä tuntuu oudolta, jos tarkoitus on korjata vanha asenne pyöräilyyn ja ristiriita ajoneuvojen kohtelun kesken. Ehkä siinäkin on joku pointti. Toivon ainakin, sillä sähköavusteinen tavarapyörä täynnä lapsia ja ruokatavaroita korvaa auton, mutta ei kulje pelkällä 250 W moottorilla riittävän kevyesti yleistyäkseen eikä ainakaan niin kovaa, että se kuuluisi ajoradalle. Segwaylla ei lapsia voi kuljettaa päiväkotiin.

3

Pikajalka 36

Polkupyörälle, sähköavusteiselle polkupyörälle tai millekään muullekaan kevyelle sähkökulkineelle ei mielestäni pitäisi asettaa tehorajoitteita tai liikennevakuutuspakkoa, vaan ainoaksi rajoitteeksi määrätä ylin sallittu nopeus, joka määräytyisi kuljettavan väylän, ei käytetyn ajoneuvon mukaan; Sama millä kuljet, kunhan kuljet väylän sääntöjen mukaan.

Periaate on yksinkertainen ja selkeä. Mitään kulkupeliä ei kielletä, vaan kulkuväylille määritellään vain väyläkohtainen nopeusrajoitus. Nykysäännöksiin nähden muuttuisi vain jalkakäytävällä pyöräily sallituksi jalankulkijoiden ja sähkökulkineiden seassa ja liikennevakuutuspakko poistuisi.

Lisäksi pitäisi korjata suojateitä koskeva väistämissääntö: kaikki liikenne väistää suojatietä – millä tahansa kulkupelillä – kulkevaa liikennettä. Suojatietähän käytetään kohta jos vaikka minkälaisilla kulkupeleillä. Jotta tämä ei aiheuttaisi kohtuuttomuuksia väistävän liikenteen kannalta, kävely- ja pyöräväylille pitää asettaa matala nopeurajoitus suojatien lähiympäristössä. Suojatie on aina jalkakäytävää ja sillä noudatetaan jalankulkunopeutta.

Nopeille pyöräilijöille pyörätien nopeusrajoitukset ovat kohtuuton hidaste, joten samassa yhteydessä pitäisi pyöräilijöille antaa oikeus valita nopean ajoradan ja hitaan kävely- ja pyörätien välillä sen mukaan, kumpi tuntuu tarkoituksenmukaisemmalta. Eihän ajoradan pientareella kukaan pelkästään huvikseen aja. Jos tähän tarvitaan poikkeuksia, ne pitää merkitä liikennemerkeillä.

Väyläkohtaiset nopeusrajoitukset eivät tarvitse uusia merkkejä, vaan voidaan määritellä uusina merkityksinä jalkakäytävän, yhdistetyn pyörä- ja jalankulkutien, ja pyörätien merkeille: Jalkakäytävä 10 km/h – kevyenliikenteenväylä 25 km/h – pyörätie 45 km/h.

Shared space ja jalkakäytävällä pyöräilyn oikeus Liikennesuunnittelun paradigma (yleinen käsitys nykyisin) vaatii pyöräilyn erottamista jalkakäytävästä ja varsinaisesta ajoradasta omaksi erilliseksi kaistakseen. Uusien väylien rakentaminen urbaanin alueen läpi vaatii tilaa, jonka järjestäminen kaupungissa on vaikeaa. Siksi pyöräväylistä tulee nykyisin lähes poikkeuksetta epäkäytännöllisiä pätkiä, joiden juoheva käyttäminen paikasta toseen siirtymiseen on vaikeaa ja parhaimmillaankin vain satunnaista. Harvoin käy niin hyvä tuuri kuin Helsingin pyöräilyn laatuväylä Baanan rakentajilla, jotka saattoivat sijoittaa pyörätien käytöstä poistetulle rautatien pistoraiteelle keskelle kaupunkia irti muusta liikenteestä. Tilan löytäminen riittävän pitkänä matkareittinä toimivalle pyörätielle kaupungin läpi on lähes mahdotonta, ellei jotain muuta tilankäyttöä määrätietoisesti vähennetä. Mistä siis tilaa pyöräteille?

Eniten tilaa kaupungissa vie autoliikenne. Autot täyttävät kapunkien ajoradat, joten lisätilaa pyöräväylille on mahdollista vapauttaa vasta, kun riittävän suuri osa autoilijoista on siirtynyt pois auton ratista vähemmän tilaa käyttäviin liikennemuotoihin ja autovirta vähentynyt. Autoilijat eivät kuitenkaan halua siirtyä pyöräilijöiksi, koska pyöräilyn liikenteelliset ja lainsäädännölliset olosuhteet ovat huonot. Miksi siirtyä pyöräilemään, jos ei siitä mitenkään hyödy.

Pelkällä markkinoinnilla ei liikenne siirry henkilöautoista pyörälyksi eikä luo tilaa pyöräilyolojen parantamiselle.

Ongelma on sama kuin Rubikin kuutiossa. Ennen kuin voit siirtää sinisen ruudun toisen sinisen viereen, pitää tuolta paikalta siitä siirtää pois keltainen, jolle sillekin on ensin tehtävä tilaa. Kun kaikki tila on jo käytössä, eivät tilajärjestelyt ole helppoja eivätkä varsinkaan käy nopeasti. On luotu pattitilanne, jonka ratkaisu vaatii vuosikymmeniä kestävän epätyydyttävän liikennejärjestelyn sietämistä, kuten Helsingin Hämeentien pyöräkaistasuunnitelmien historiasta vomme nähdä.

On kuitenkin yksinkertainen temppu, jolla tämä liikennepoliittinen Gordionin solmu aukaistaan: lopetetaan liikenteen jakaminen omille reviireilleen kulkupelien perusteella ja vaaditaan tasapuolisesti kaikilta kulkijoilta vain väyläkohtaisten sääntöjen noudattamista. Jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden keskinäinen skisma katoaa – tai ainakin vähenee yhtä pieneksi kuin jalankulkijoiden keskinäinen skisma – pelkästään sillä, että pyöräilijät saavat samat oikeudet jalkakäytävällä kuin jalankulkijatkin.

Jalankulkijoilta katoaa mahdollisuus osoittaa alistavaa oppimestariasennetta jalkakäytävällä pyöräilevää kohtaan ja pyöräilijä voi vihdoinkin löytää laillisen reitin paikasta toiseen. Näillä säännöillä toimivaa

yhteisväylää on kokeiltu monta kesää Tampereella Hämeenkadulla ja homma toimii oikein hyvin, kunhan kaikki tietävät, että pyöräilijät todellakin saavat laillisesti pyöräillä jalkakäytävällä. Kun pyörällä paikasta toiseen päästäkseen ei tarvitse enää pelätä ajavansa väärin ja leimautuvansa liikennehäiriköksi, on autoilijoiden helpompi siirtyä pyöräilemään ja tehdä tilaa ajoradalle. Ajorataa voidaan kaventaa ja luoda lisää tilaa pyöräkaistaa varten – mikä oli siis alkuperäinen tavoite.

Jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden yhteiselo todistetusti toimii jo nyt. Ei se autuasta ole ollut, ja Aamulehden yleisönosastossa jupistaan säännöllisesti, mutta huonoista vaihtoehdoista tämä on ollut paras ja ennen kaikkea nopein keino parantaa liikenneharmoniaa ja luoda lisää liikennöintitilaa keskelle kaupunkia. Antamalla liikennelaissa pyöräilijälle oikeus käyttää jalkakäytävää mahdollistuu laillinen pyöräily kaupungissa ilman pakollista taluttamista ja jatkuvaa epävarmuutta siitä, pitäisikö nyt olla ajoradalla vai onko alla pyörätie. Tämä järjestely on myös nykyistä jalkakäytävälläpyöräilykieltoa paremmin yhteensopiva vuodenvaihteessa voimaan tulleen sähköajoneuvolain kanssa, joka antoi uusille sähköisille henkilökuljettimille, kuten Segwaylle täydet oikeudet jalkakäytävällä ajoon – miksei siis pyöräilijällekin samoin ehdoin. Vain simputtamismahdollisuus katoaa, mikään muu ei muutu.

Säännöt väylän, ei kulkupelin mukaan -periaate pohjautuu yhdyskuntasuunnittelussa nopeasti nousseeseen ideaan liikennealueesta, jolta poistetaan etuoikeuksia luovat säännöt ja sallitaan kaikki liikenne, kunhan nopeus säilyy alhaisena. Tästä shared space -nimisestä liikennejärjestelystä on runsaasti hyviä kokemuksia useista maista.

Kaupunkiliikenteen pahin skisma katoaa pelkällä liikennesääntömuutoksella, jossa pyöräilijälle annetaan vapaus valita, ajaako ajoradalla muun liikenteen mukana vai missä tahansa muulla liikennealueella muuta liikennettä väistellen. Käytännössä tilanne on nytkin juuri näin. Vain hölmö laki ja joidenkin jalankulkijoiden ylimielinen oppimestarimainen asenne aiheuttavat toisinaan ongelmia –kerrannaisvaikutuksineen kaupunkiliikenteen suurimman ongelman!

Jori Montonen Päätoimittaja Pikajalka 36

4

Pakina

Kohtuullisuudesta Teksti ja piirros │Ketjupolttaja

Monet hyvät asiat saattavat mennä haaskoon tai pilalle tavasta, jolla niitä käsittelemme. Hyvekin saattaa muuttua turmiolliseksi, jos pidämme siitä liian kiihkeästi. Harrastajakin saattaa liioitella tuodessaan ilmi rakkautensa kohdetta ja pilata maineensa hyvän asian kannattajana. Ajatukset ja toimet on siis hyvä pitää kohtuudessa.

Minä pidän maltillisista ja tasapainoisista pyöräilyn harrastajista. Tunnen kyllä ihmisiä, jotka ovat valmiit myymään vanhan Porschensa saadakseen ostaa vähän ajetun Bianchin tai jotka laiminlyövät puutarhansa hoidon vain päästäkseen vielä kerran kiertämään pyörällään järven ympäri. Minusta he eivät ole kohtuullisia vaan kummallisia. Näin kallishintaista hyvettä ei sentään pidä harjoittaa Kun harrastus menee liiallisuuksiin, se alkaa ohjailla vapauttamme ja johdattaa meidät pois siltä loistavalta polulta, jonka luonto meille on valmistanut. Siinä käy kuin Koistisen labradorin noutajalle osso buccon kanssa: tulee kauhean kipeäksi, vaikkei edes maista.

Rakkaus, jota tunnemme kaunista vaimoamme kohtaan, on aivan oikeutettua. Tuomas Akvinolaisen mielestä rakkaus saattaa muuttua liian voimakkaaksi, jos pariskuntaa sitoo myös sukulaisuus tai muu hyve.

Tämän opin mukaan on pitäydyttävä sellaisten vaimojen naimisesta, jotka harrastavat myös pyöräilyä, koska sellainen hyveiden yliannostus saattaa rikkoa kaikki järjen rajat.

Nautinto saattaa johtaa hillittömyyteen ja hekumointiin. Intohimon puuskassa annetut häpeämättömät hyväilyt, eivät ole vain sopimattomia, vaan myös haitallisia, kun ne kohdistetaan vaimon pyörään. Tyytyköön luonnon lakiin ja hoitakoon vaimo omansa.

Miehelle on kunniaksi, jos hän pitää useampia pyöriä, sillä se, joka pitää kuusi pyörää hyvänä, osaa työssäänkin hoitaa kuusi asiaa kuntoon työnantajansa eduksi. Tällainen mies on toimissaan virkeä, sormistaan näppärä ja kunnoltaan kuin tuhti soturi, joka pelkoa vailla käy tuntematonta vastustajaansa päin.

Pyörän kanssa näprääminen kohentaa miehen arvos5

Pikajalka 36

tusta eritoten, jos vaimo on tullut valituksi sellainen, joka oman pyöräharrastuksen sijasta arvostaa miehen taitoa ja osaamista ja kannustaa tätä huolehtimaan niin pyöristään kuin kunnostaankin. Ilman tällaisia arvostavia ja huolehtivia vaimoja miehistä saattaa tulla läsipäisiä tyhjäntoimittajia ja tyhjännaurajia.

Viisaus on taitava supistamaan meille kuuluvien nautintojen määrää ja niiden aiheuttamaa mielihyvää. Viisaudettomat osaavat tehdä hetkestä hyveen ja nauttia osso bucconsa salvian kera tai sitä ilman yhtä luontevasti kuin hevonen nyhtäisee heinää piikkilangan väärältä puolelta. Ne, joille on annettu samalla mitalla kuin Sven Tuuvalle, saattavat tyytyä sellaiseenkin emäntään, joka myös harrastaa pyörällä ajamista, pyörän huoltamista ja pyörän paijaamista.

Sellaisistakin pyörän harrastajista minä pidän.

Pikajalka 1/2016 2

No johan tempun teki

3 Pääkirjoitus 5

Jussi Muotiala kertoo hyväntahtoisesti lehdellemme perinneajoneuvorekisterin tuoreimmat kuulumiset. Samassa yhteydessä lukijoille esitellään pari ehdokasta rekisteriin.

Pakinaa

23 Kerhokuulumisia

6 Sisältöä 7 Summaries

24

Pinnojen välejä

25 Pyöräpajalta

8 Luettua

26

11 Videoitua Vanhat velot on julkaissut vihdoin omat opetusvideonsa. Nyt päästään huoltamaan napoja ja muita laakereita parhaiden asiantuntijoiden opastamana ja kuvaamana.

12

21 Perinnerekisteri

Pudonneita lehtiä

27 Huoneentaulu

Polkupyörä sotaväessä

Everstiluutnatti Eero Eräsaari täydentää tietämystämme polkupyörästä maanpuolustuksen välineenä. Tämä vintage-kirjoitus on yli 50 vuoden takaa.

14 Kuudesti laukeava koiranpommi Risto Alanko on sotapyörien jälkeen paneutunut muihin paukkuihin. Varhasiten polkupyörien suurimpia vitsauksia olivat kulkukoirien laumat, joiden kesyttämiseksi kehiteltiin monenlaisia aseita.

19 Sergei ohjastaa ukrainalaista Kalevi Lepo on käynyt Viipurissa ja päässyt selvittämään nykyistä pyöräilyatmosfääriä.

Kymmenen vuotta sitten ilmestyi pyöräilyaiheinen (?) postimerkki. Uusia odotellaan.

PIKAJALKA on pyörävanhusten äänenkannattaja, joka ilmestyy neljästi vuodessa. ISSN 1457-5566 16. vuosikerta nro 36 KUSTANTAJA: Vanhat Velot ry INTERNET: www.vanhatvelot.org PANKKIYHTEYS: FI3180001670851881. JÄSENYYS Seuran jäseneksi voi ilmoittautua s-postillla mr (at) sci.fi tai puh. 040 550 4428 jäsenmaksu 25 e sisältää Pikajalan tilausmaksun PAINOS: 300 kpl PAINOPAIKKA: Keuruskopio, Keuruu IRTONUMERO: 6 euroa esim. Mobiliasta tai Vehoniemeltä. Jäsenille lisänumerot 4 e. VUOSITILAUS 20 euroa.

TOIMITUS

PÄÄTOIMITTAJA: Jori Montonen, Kulmakatu 37, 33 500 Tampere, jori.montonen@tut.fi, Puh. 0400 965049 TOIMITUSSIHTEERI: Marko Eriksson ART DIRECTOR: Markku Lahtinen TOIMITUSKUNTA: Risto Lehto, Mikko Råberg (talous) LEHTI ILMESTYY SEURAAVAN KERRAN: 2/2016 toukokuu, aineiston jättö 10.4.2016, 3/2016 syyskuu, aineiston jättö 10.8.2016 MATERIAALI: Lähetä julkaistavaksi tarkoitettu materiaali osoitteeseen markkuwlahtinen (at) gmail.com. Sähköinen materiaali mieluiten .rtf ja .doc (teksti) ja kuvat aina erikseen .jpg -muodoissa. Lehti ei vastaa yksitPikajalka 36 6 täisten kirjoittajien näkemyksistä ILMOITUKSET: Pikkuilmoitukset maksuttomia jäsenille. Takasivu 150€, muut ilmoitukset sopimuksen mukaan.

Translation Tiina Alestalo

Summaries Finnish cycling art

In recent years, Pikajalka has presented Finnish visual art around the cycling theme on its last page. The series began with well-known graphic artist Tuulikki Pietilä’s dry point engraving Tour de France from the 1950s. Since then, the magazine has presented works of late, mature, and young talents.

The most impressive works of the series have been Olli Lyytikäinen’s watercolors, Esa Riippa’s aquatints, and Voitto Vikainen’s wood engraving, all of which had in common bicycle as a central message-bearer.

These works were no cycling art but Art with a capital.

This issue presents Helsinkian Anna Tuori’s oil painting Things I've Seen I Can't See No More II from 2014. Tuori usually paints large canvases which include a multitude of details, microcosms. If not a direct message, one may find narrative in them, as if the artist had just printed out a troubling image from her head.

The work in question depicts a young girl riding an old tricycle. What she no longer sees is not only the tricycle but also a fantastically scary world represented by a crimson curtain.

Pikajalka at a mature age

The first issue of a member’s magazine of the Vanhat Velot Association, Pikajalka, sprouted out of a copy machine in Tampere at the time of Finnish markka, in early December 2001.

The magazine has been published continuously for 15 years.

It was decided to start a magazine in the Velos’ fall meeting on October 27, 2001 in Kangasala, and its name was picked from three candidates. The idea of a magazine had matured already on a trip to Gustafsberg, Sweden, in the beginning of September that year. You could say the first meeting of the editorial board was held in a bar on Viking Amorella. Articles to the newcomer were eagerly plotted there.

Earlier in the spring, on April 11, a test issue had debuted. Clearly there was need to improve communication among enthusiasts, and thus far, information sharing had been scarce. The first issue was a four-page colorful handout organized by Reijo Lehtonen.

7

Pikajalka 36

Muistosanoja

In his editorial Cheerful spring Reijo described as the aim of the publisher to maintain and restore old bicycles in their original condition, share information, and not least, attract interest toward the association. A lamplight ride in Tampere, antique bikes as a hobby, history of the Velos and Buy and Sell bike parts comprised the contents of the issue. In addition to the test issue, Reijo funded the first actual Pikajalka magazine. We thank him for the initiative. The second issue was already made and the association founded with euros.

Matti Näränen on poissa

Vanhojen Velojen jäsen Matti Näränen kuoli tammikuussa 85 vuoden ikäisenä Espoossa. Näränen oli innostunut pyöräilyn teknisestä kehityksestä, erityisesti nojapyörien ja kinnerien ominaisuuksista, mutta hän rakensi myös erään ensimmäisistä aurinkolämmitystaloista.

Näränen pääsi aikakirjoihin polkemalla

Maintenance videos

Old Velos’ information services have stepped into digital era. The first bicycle maintenance videos are free for all to watch. Last year’s plan of action included recording and transfer of bicycle maintenance and repair skills to new generations from those who still know how to tinker with machines and literally get their hands dirty. We managed to get the best expertise for the videos on both sides of the camera.

Loimaan Pyörähuolto’s long-time mechanic Risto Heinonen turned out to not only be a great expert but a fine, funny actor. His presentation on bike maintenance at Old Velos’ ten year anniversary has stuck in the minds of the audience. Also the more recent videos build on Risto’s skills and humor.

Theoretical know-how was represented by Pikajalka’s editor in chief and trainer of young mechanical engineers, M. Sc. Jari Montonen.

Director Marko Pynnönen from Mideo was involved in shooting; he has shot some earlier Velo events, too. His calm way of shooting and cutting do justice to the object and the work process.

The easiest way to find the videos in YouTube is to search by ”vanhat velot”.

Last fall we asked cycling forums what kind of maintenance know-how was needed. The issues seem to lie with bearings and cogset, and opening jammed threads. These played the main role in this endeavor, but a few less frequent problems were tackled on the side.

Single-geared rear hubs, Torpedos, Shimanos, Favorits etc. open in Risto’s hands as easy as banana peels.

Some parts may need a spray from a secret weapon, which does the work while the master lunches. After a bit of fixing and greasing, hubs work swell again.

With the same ease and determination, Risto opens a jammed pedal, removes a crutch, and overhauls a pilot bearing. That’s about all there is to take care of in an old granny bike, anyway.

For once you can ask people do the same thing at home. Guided by these roughly five-minute videos and with a few tools at hand, almost any old velo can make their vehicle lighter and quieter to ride. The language of the videos is Finnish, but supposedly a non-Finnish speaking bicycle enthusiast may watch them and get a good idea of how to beat a professional bicycle mechanic.

yhdessä ystävänsä Reino Karpion kanssa Helsingistä Turun ja Ahvenanmeren kautta Tukholmaan v. 1949. Heillä oli kulkuvälineenä Karpion suunnittelema ja rakentama kolmipyöräinen ja kolmivaihteinen amfibiokinneri.

Kaverukset saavuttivat suurta mainetta ja kunniaa varsinkin Tukholman päässä, missä nuorukaisia oli vastassa paitsi laivoja ja lentokoneita, myös prinssi Bertila. Matkan tehdessään Näränen oli 19-vuotias, Karpio jonkin vuoden vanhempi.

Näränen kertoi, ettei hän sen matkan jälkeen astunut kertaakaan kinneriin, mutta mielenkiinto pyöräilyn kehitykseen säilyi.

Kun Suomeen syntyi uusi kinneristisukupolvi 50 vuotta myöhemmin, Näränen otti mielellään kollegat vieraikseen ja perehtyi tämän päivän tekniikkaan, mutta kertoi myös mielellään omista kokemuksistaan kuuluisaksi muodostuneella matkallaan.

Karpion ja Näräsen matkaan voi tutustua esim. Velomania-kirjassa.

ML

Luettua

Talvella suksitaan

Eipä ole suksista kirjoitettu juuri sen enempää kuin pyöristäkään. Siksipä on mukava tarttua Markku Turusen kirjoittamaan teokseen PITKÄ LATU – legenda suksesta, joka on laaja, monipuolinen ja tyylikäs kulttuurihistoriallinen selvitys lumitalvien kulkupeleistä.

Turunen kartoittaa mielenkiintoisella tavalla hiihdon edellytyksiä ja varhaista historiaa. Harvemmille lienee selvää, että lumi ei olekaan samanlaista maapallon toisella puolella. Siperian hienojakoinen puuterilumi ei luista eikä kanna.

Lumen ja maaston ominaisuudet ovat johtaneet Pohjois-Amerikassakin lumikenkien käyttöön.

Nehän ovat suksiin verrattuna aika hidasliikkeiset kulkupelit, joilla ei hirveä kiinni saa.

Sukset ovat olleet erityisesti norjalaisten ja suomalaisten käytössä satoja, ehkä tuhansiakin vuosia, mutta todisteita siitä, että niitä olisi käytetty jo ennen jääkautta ei ole olemassa. Vahvimmin historian osalta voidaan luottaa kalliopiirroksiin – joita tosin Suomessa ei ole – ja 1500-luvulla eläneen Olaus Magnuksen todistuksiin.

Hänen julkaisemansa Pohjoisten kansojen historia kuvaa hiihtäjien hurjaa vauhtia näiden syöksyessä saaliin kimppuun jousin ja nuolin.

Suksien valmistuksesta Turunen kertoo mielenkiintoisia asioita. Männyn lyly on ollut vaikeasti käsiteltävää, mutta liukasta ja kantavaa materiaalia. Parhaat sukset on saatu lonkaasta. Longas on männyn rungosta irronnut, mutta siitä molemmista päistä kiinni oleva säle, joka luontaisesti pihkoessaan muuttuu hyvin kestäväksi ja luistavaksi. Sellainen on saattanut syntyä salaman iskusta, mutta onnistuttiin lonkaita irrottamaan kirveelläkin suksiseppiä varten.

Ennen kuin liukuvat sukset opittiin tekemään myös pitäviksi, käytettiin vauhtia antavassa suksessa karvapohjaa. Potkaisemalla

saatiin pitkä lyly vauhtiin. Karvapohja on keksitty sen jälkeen moneen kertaan. Viimeksi Kangasalla, missä karvapohjasuksia tehdään maailmanmarkkinoille sellaisille laskettelijoille, jotka haluavat kivuta mäen päälle ilman hissiä. Se on maastopyöräilyyn verrattava nuorisohupi.

Eniten tasapituisia suksia tehtiin koivusta, josta kuivui muotonsa pitävä ja kevyt sivakka. Koivun syrjäytti vasta 1930-luvulla keksitty sälesuksi. Siinä yhdistettiin eri puulajien ominaisuuksia, keveyttä, lujuutta ja kestävyyttä liimaamalla hyvin muotonsa pitäväksi kokonaisuudeksi, jolla suomalaiset hiihtäjät sujuttelivat mainetta ja kunniaa entisaikojen kisamatkoilla. Sittemmin suksen kehitys on muuttunut keinokuitujen ja teollisuuskoneiden temmellyskentäksi.

Pikajalka 36

8

Suunnittelu, valmistus ja markkinointi on erotettu toisistaan ja osaoptimoitu tehokkaaksi koneistoksi, joka tuottaa innokkaille hiihtäjille uuden suksiparin joka vuodeksi. Hiihto on kyllä nautinnollista edelleen, vaikka hiihtäjän ja suksen välinen suhde ei enää ole sillä tavoin henkilökohtainen kuin satakin vuotta sitten.

Turunen käy teoksessaan luonnollisesti läpi myös muun hiihtovälineistön kehityskulkua: mäystinten ja siteiden, hiihtokenkien ja monojen, sauvojen ja sompien muodot ja käytöt ovat myös kehittyneet tarpeiden ja materiaalien mukana. Niissäkin on edetty paikallisen puu- tai metallisepän töistä kohti ylikansallista teollisuutta.

Yhtä lailla kuin pyörät ja pyöräily, myös sukset ja hiihto ovat innoittaneet runoilijoita, kirjai9

Pikajalka 36

lijoita, säveltäjiä, maalareita ja kuvanveistäjiä. Hiihtäminen on vauhtilaji, ja hiihtolaulut reippaita.

Mutta mahtuu mukaan toisenkinlaisia tunnelmia. Eino Leino lienee ollut murhemielin kirjoittaessa yksinäisestä hiihtäjästä: Minä hiihtelen hankia hiljakseen, Ja aurinko maillehen vaipuu, Minun mieleni käy niin murheisaks, Minun rintani täyttää kaipuu.

Latu vitkan vie.

Vai vääräkö lie?

Niin pitkä on yksin hiihtäjän tie.

Osansa kirjassa saavat luonnollisesti myös suksen käyttö sotatoimissa, missä hiihtokilpailujenkin arvellaan saaneensa alkunsa. Pitkän matkan hiihdon, laskettelun ja mäkihypyn suomalaisten kannalta menestyksekäskin historia

esitellään komein kuvin ja muisteluksin ei vain kisoista, vaan myös tunnelmien välityksestä, Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen selostuksista, jotka usein kertoivat paitsi itse kisoista, myös kulloisenkin kilpailupaikan hiihtämisen kulttuurista ja historiasta.

Pitkä latu on erittäin antoisaa ja suositeltavaa lukemista pyöräilyihmisille. Potkukelkkakirja odottaa vielä tekijäänsä, mutta toivotaan, että Maahenki ymmärtää ottaa sellaisenkin huolekseen.

- ML

Markku Turunen. Pitkä latu. Legenda suksesta.

Maahenki Oy. Porvoo 2015

Matti Rämö. Polkupyörällä Himalajalle. Minerva.

Helsinki 2016

Vuosikausien valmistelun jälkeen Rämön Matti lähti Himalajalle pyöräilemään. Matkan kokemukset hän on taas kirjannut kovien kansien väliin paksuksi raportiksi Intian kulttuurista, maisemista ja pyöräilijän koetuksista.

Vielä odotellaan matkasta dokumenttielokuvaa, jonka materiaalia

kapyörän. Hän päätyi 26-tuumaiseen, jotta saisi tukevat kiekot, ja kokeneeseen retkipyörän valmistajaan, jotta mitoitukset olisivat kohdallaan suurista linjoista pieniin yksityiskohtiin asti. Pyörää ja miehen kuntoa testattiin vielä kymmenillä puhelinluetteloilla pakatuin sivulaukuin Porvoon jyrkissä mukulakivimäissä. Pyörä ja mies osoittautuivat matkalle kelvollisiksi.

Matti Rämössä asuu pieni intialainen, minkä vuoksi hän tuntuu olevan kotonaan ahtaudessa, tungoksessa ja ruuhkassa, puhumattakaan liasta, melusta, pölystä, pakokaasuista ja oudoista ruokatarpeista. Ennen vuoristoon pääsemistään hän ehti jo kokea kolareita, pyhiinvaelluksia ja vatsasairauksia, mitkä hän oikeaop-

Rämö viime aikoina on työstänyt.

Osin onnettoman Odessan matkan jälkeen, missä vanha Helkama päätyi tunteettoman ja tuntemattoman ohikulkijan käsiin, Rämö hankki uuden mat-

pisen matkustavaisen tavoin otti vastaan kiinnostuneena ja asiaan kuuluvina.

Intian helle tuntuu sadekauden viilennyksenkin jälkeen ajoittain vievän miehestä voiton, mutta päi-

Himalajan herkkä kauneus vetää pyöräilijää puoleensa

välevot puiden alla, suolatabletit ja ystävälliset alkuasukkaat pitävät miehen tien päällä, kunnes päästiin vuoriston viileyteen. Ilman viilennys helpotti, mutta vuoristoon kiipeäminen alkoi nostaa lämpöä ja hikeä vastaavasti.

Tavanomaiseen tapaansa Rämö on tarkka päivittäisten tekemisiensä kuvaamisessa, pyörämatkailijalle tyypillisten iltatoimien, majapaikan etsimisen ja ruokalan valitsemisen kanssa. Samoin hän taustoittaa kansojen ja alueiden usein sykkääkin historiaa, johon kuuluu uskonnollisia tapoja ja poliittisia ja maantieteellisiä tavoitteita. Hän kuvailee raastavalla tarkkuudella tiestön kuntoa ja liikenteen epätoivoista painetta, jossa pyöräilijä tuntuu selviytyvän enemmän sattuman kaupalla kuin liikennesääntöjä noudattamalla.

Rämö on kirjannut muistiin reitit, päivämatkat ja käytetyt roponsa. Pitkällä matkalla järjestelmällisyys ja kehon tarpeiden tyydyttäminen on välttämätöntä, ja siksi niiden kuvaaminen on hyve. Niillekin, jotka eivät ole päässeet itse kokemaan pitkiä matkoja, nojatuolimatkailu Rämön kirja sylissä antaa kokemuksia ja tunteita, jotka hyvin vastaavat viikon lenkkiä. Ottakaapa selville mitä vastuksia Rämö vielä koki ennen päätymistään Ladakhiin, Himalajan katolle!

- Kesän 2014 Himalajan-matka oli monen vuoden suunnittelun huipentuma, ja se on jättänyt vahvan kestolatauksen myöhemmille etapeille. Viime kesä jäi väliin, tulevasta kesästä en vielä tiedä, mutta luultavasti päädyn jonkinlaiseen pikkukierrokseen lähimaisemissa. Kirjoittamiseen on joka tapauksessa tulossa tauko.

Polkupyörällä Himalajalle on kahdeksas kirja kahdeksassa vuodessa, ja on jo aika pitää taukoa ja vetää henkeä. Himalaja-eepos on hyvä maamerkki tauolle, kertoo Rämö.

- ML Pikajalka 36

10

VIDEOITUA VANHOJEN VELOJEN TIEDOTUSTOIMINTA ON ASTUNUT DIGIAIKAAN. ENSIMMÄISET PYÖRÄNHUOLTOVIDEOT OVAT NYT KAIKKIEN NÄHTÄVILLÄ.

V iime

vuoden toimintasuunnitelmaan Vanhojen Velojen vuosikokous asetti pyöränhuolto- ja -korjaustaitojen tallentamisen ja siirtämisen uusien sukupolvien käyttöön niiltä, jotka vielä osaavat rassata koneita ja sotkea sormensa rasvaan. Tähän tärkeään tallennustyöhön saatiin mukaan ehdottomasti parasta asiantuntemusta molemmin puolin kameraa.

Loimaan Pyörähuollon pitkäaikainen huoltomestari Risto Heinonen on osoittautunut paitsi erinomaiseksi asiantuntijaksi, myös mainioksi ja hauskaksi esiintyjäksi. Hänen Velojen 10-vuotisjuhlissa pitämänsä pyöränhuoltoperformanssi on jäänyt kuulijoiden mieleen pysyvästi. Riston taitojen ja huumorin ympärille nytkin tehdyt videot on tehty.

Mukaan saatiin myös teoreettista tietämystä, josta vastasi Pikajalan päätoimittaja ja nuorten koneinsinöörien kouluttaja, DI Jori Montonen. Hänen silmät avaava esityksensä pyörimisen laeista oli puolestaan Vapriikissa taannoin järjestetyn kansainvälisen pyöräilyhistoriallisen konferenssin tuoreinta antia.

Hyvään videoon tarvittiin lisäksi filmialan asiantuntemusta. Ohjaaja Marko Pynnönen Mideosta on aiemminkin ollut kuvaamassa Velojen tapahtumia.

Hänen rauhallinen kuvausotteensa ja leikkaustapansa tekee oikeutta kohteelle ja työn kululle. Laadukas kuvauskalusto ja kuvankäsittely näkyy myös YouTubeen ladatuissa videoissa. Videot löytyvät YouTubesta helpoimmin hakusanoilla ”vanhat velot”.

11

Pikajalka 36

Kysyntään vastattiin

Viime vuoden syksyllä kyseltiin pyöräilyfoorumeilla, millaisesta huolto-osaamisesta erityisesti olisi tarvetta. Ongelmat tuntuivat olevan laakerien ja takakapan huollossa ja jumiutuneiden kierteiden avaamisessa. Ne otettiinkin pääosaan hankkeessa, mutta siinä sivussa saatiin oppia muutamista harvinaisemmistakin ongelmista.

Yksivaihteiset takanavat, Torpedot, Shimanot, Favoritit ja muut aukeavat Riston käsissä helposti kuin banaanin kuoret. Joihinkin tosin täytyy ruiskuttaa hieman salaista asetta, joka tekee työt sillä välin, kun mestari käy lounaalla. Pienen laiton ja rasvauksen jälkeen navat ovat taas ehoja.

Yhtä helposti ja määrätietoisesti Risto avaa myös jumiutuneen polkimen ilman kirvestä, irrottaa seisontatuen ja huoltaa ojainlaakerin. Eikä vanhassa mummopyörässä paljon muuta huollettavaa olekaan.

Kerrankin voi sanoa, että tehkää tämä sama kotona. Näiden lyhyiden, noin viiden minuutin pituisten videoiden innostamana ja muutamilla perustyökaluilla varustettuna lähes jokainen vanha velo pystyy tekemään kulkupelistään entistä kevytkulkuisemman ja äänettömämmän menopelin.

Kertokaapa tuttavillennekin, sillä kukas se kissan hännän muu nostaa.

- ML

Teksti Everstiluutnantti Eero Eräsaari

Polkupyörä sotaväessä

”Ottaen huomioon polkupyörän sangen monimutkaisen rakenteen, on polkupyöräsotilaan oltava erikoisesti valittu valiomies, jolla on teknillistä ymmärrystä.”. Näin totesi 1920-luvun alussa ilmestynyt Polkupyöräjoukkueen harjoitusohjesääntö. Tämän jälkeen on tekniikka tunkeutunut puolustuslaitoksessakin varsin monille aloille, eikä polkupyörä enää häikäise käyttäjäänsä monimutkaisuudellaan. Kuitenkin on se jatkuvasti vahvistanut asemaansa maanpuolustustehtävissä eikä kehityksen päätä ainakaan toistaiseksi ole näkyvissä.

Armeijamme ensimmäiset pyöräjoukot olivat 1920-luvulta alkaen kolme polkupyöräpataljoonaa, jotka myöhemmin muuttuivat nimeltään jääkäripataljooniksi. Pataljoonat toimivat suojajoukkoina Karjalan kannaksella. Jatkosodan alkuun mennessä oli pyörän käyttöala jo huomattavasti laajentunut, sillä liikekannallepanon jälkeen oli aseissa kaksi jääkäriprikaatia ja muutamia erillisiä jääkäripataljoonia, minkä lisäksi muun muassa jalkaväkirykmenteillä oli pyörillä liikkuvia jääkärijoukkueita.

Prikaateista tuli kuuluisaksi erityisesti 1. Jääkäriprikaati, Osasto Lagus, joka myöhemmin muodosti Panssaridivisioonan rungon. Tämä prikaati avasi silloisten vähäisten panssarivoimien tukemana Karjalan armeijan kärkenä tien Laatokalle ja sieltä Syvärille, osallistui Petroskoin valtaukseen ja mursi venäläisten puolustuksen Karhumäessä. Prikaatin komentaja, kenraali Lagus, josta tuli ensimmäinen Mannerheiminristin ritari, toi myöhemmin esille käsityksensä, että eräs syy jääkäripataljoonien hyvään suorituskykyyn oli se, etteivät ne koskaan olleet pitkien jalkamarssien rasittamia.

Toinen polkupyörillä liikkuva yhtymä, 2. Jääkäriprikaati, taisteli Ilomantsin–Tolvajärven–Suojärven–Kontupohjan korpialueilla. Täällä keksittiin polkupyörälle yllättäviä uusia käyttömahdollisuuksia: sitä ryhdyttiin käyttämään kuljetusvälineenä lähes tiettömillä korpitaipaleilla. Havaittiin näet, että miehen kantamus voi olla enintään 20–30 kg, kun taas pyörään sidottuna saatiin kulkemaan jopa 40–50 kg taakkoja. Näin saatiin mukaan muun muassa pst-kivääri eli ”norsupyssy”, konekivääri, kranaatinheitin, teltta, kamiina ja vieläpä potilaspaarit. Haavoittuneen

kuljetus kahden pyörän varassa metsäpolulla vaati taitoa, mutta nopeutti suuresti vaivalloista kantamista ja saattoi pelastaa aseveljen hengen.

Esimerkkinä ”pyöräkoukkauksesta” kannattaa mainita 2. Jääkäriprikaatin lähes 60 km pituinen korpiretki Ilomantsista Tolvajärvelle heinäkuussa 1941. Kolmipataljoonainen prikaati selvisi tiettömästä taipaleesta 38 tunnissa kuljettaen mukanaan em. aseistuksen lisäksi kaksi tuliannosta ampumatarvikkeita ja kolmen päivän muonan. Taistelukertomuksessaan prikaatin komentaja esitti, että koko kenttäarmeija olisi varustettava pyörillä, kirjoittaen muun muassa: ”Jo tämä ensimmäinen retki vaikeakulkuisessa maastossa osoitti, että näin varustetun ja aseistetun joukon eteneminen täysin tiettömässä korvessa oli mahdollinen. Etenemistie ei suinkaan ollut sovelias polkupyöräjoukoille, mutta selvitti toisaalta, että raskaiden aseiden, telttojen, kamiinoiden ja ampumatarvikkeiden kuljetus korpialueilla on kaikesta huolimatta helpompaa ja nopeampaa polkupyöriä käyttäen kuin kantaen. Tosin jouduttiin pyöriä kantamaan vetisillä soilla ja nostelemaan kaatuneiden puiden yli, mutta mies saattoi työskennellä vartalo vapaana ja verenkierron häiriintymättömänä.

Saavutettujen kokemusten perusteella ei prikaati tämän jälkeen koskaan oli jättänyt pyöriään tieltä poikettuaan.”.

Pienen maan liikunta- ja kuljetusväline

Sodan jälkeen on pyörien käyttö yhä laajentunut muun muassa siitä syystä, että ratsuväki – tosin erittäin vastahakoisesti – vaihtoi hevosensa vähemmän Pikajalka 36

12

”Meikäläinen osasto matkalla tulilinjoille.” – Finlandia uutistoimiston kuva on sotatilanteesta, Suomen talvisodan alusta 1939; lähde Kunniamme päivät (toim. Maan turva 1940). Kirjan 460 kuvan joukossa on sukset tai suksia sisältäviä kuvia 50, hevosen tai hevosia sisältäviä 20 sekä varsinaisesti sotaan kytkeytyviä polkupyöriä sisältäviä kuvia kaksi. - Huom. Kuvan ja tämän kommentin on alkuperäiseen tiedotuslehden artikkeliin kytkenyt K. Lepo -

haavoittuvaan, halvempaan ja pieniruokaisempaan ajokkiin. Mielenkiintoista on todeta, että Ruotsi otti oppia meidän sotakokemuksistamme ja on tähän mennessä varustanut koko jalkaväkensä polkupyörillä. Kun naapurimaa samalla luopui hevosista maataloustraktorien hyväksi, piteni sikäläisen jalkaväen päivän marssitaival kolminkertaiseksi.

Meillä tapahtui huomattava lisäys polkupyörien käytössä vuonna 1958, mistä vuodesta lähtien myös jalkaväkiprikaatit ovat saaneet käyttöönsä polkupyöriä. Tämä tapahtui osaksi rauhanajan syistä, koska asutuksen leviämisen johdosta matkat harjoitusmaastoon muuten tukivat liian aikaavieviksi. Sotakelpoisuuden kannaltakin on kuitenkin todettava, että nykyaikaisella sotanäyttämöllä alkaa jalan marssiva taistelija olla liian hidas; maahanlaskut, helikopterien käyttö ja nopeat panssarikiilat vaativat nopeita vastatoimenpiteitä. Moottorointiin ei köyhällä maalla ole varaa eikä se luultavasti olisikaan onnistunut ratkaisu harvateisessä maassamme, jossa vihollisen ilmavoimilla lisäksi aina on yliote. Polkupyörä tarjoaa taistelijalle huomattavan osan moottoroinnin eduista, välttäen samalla sen varjopuolet, joita ovat sitoutuminen teihin ja suuri haavoittuvuus.

Polkupyörä on sinänsä varsin proosallinen kulkuväline, jolta ulkonaisesti katsoen täysin puuttuu sotilaallinen mahtavuus ja loisto. Se sopii hyvin Suomen puolustuslaitokselle, joka sekään ei komeile ulkonaisin muodoin. Se alkaa saada jo perinteitä pienen maan armeijan liikunta- ja kuljetusvälineenä, suurten maiden jeeppien ja helikopterien pätevänä ja halpana korvikkeena.

13

Pikajalka 36

Maanpuolustuksen ja sodankäynnin aihealueeseen kytkeytyviä artikkeleita on aiemmissa Pikajalka-lehdissä julkaistu seuraavasti; nämä sisältävät runsaasti lähdeviitteitä: - Ripeyttä ja sporttia (kirjoittanut Mikko Kylliäinen, julkaistu lehdessä 1/2005) - Pyörän selässä vuorille ja laskuvarjon varaan - taittopyörät sodassa (Risto Alanko, 1/2011) - Radfahrschwadronen (Kalevi Lepo, 2/2011) - Ratsuvoimat pyörillä (Risto Alanko, 2/2011) - Luutnantti Moss ja mustat pyöräilijät (Risto Alanko, 1/2012) - Polkupyörät puolustusvoimain keihäänkärkenä (Martti Piltz, 1/2013) - Pyöräilijät sotivat ensimmäisen kerran - aavikolla ja kiskoilla (Risto Alanko, 1/2013) - Militärvelo, Sveitsin sotapyörät (Risto Alanko, 2/2013) - Polkupyörät viidakossa (Risto Alanko, 2/2014) - Sodassa ja suvessa Karjalassa (Esa Aallas, 4/2014) - Polkupyörävarkaat viidakossa (Risto Alanko, 1/2015)

Kirjoitus on alun perin julkaistu Pyöräily on muotia - kaksipyöräisten käytön tiedotuslehti n:o 1:ssä vuonna 1962.

Alkupyöräilijän uhat olivat toiset kuin nykyään: ei ollut kuoppia asfaltissa eikä viuhahtelevia rekkoja. Oli sen sijaan kuoppaisia kärrypolkuja ja vihaisia kulkukoiralaumoja. Koirien varalta kehitettiin räjähtävää tekniikkaa, jonka toivottiin rauhoittavan matalilla pyörillä kiitävien ajajien matkantekoa.

Pyöräillessä tarvitaan monenlaisia varusteita..

Pikajalka 36

14

Teksti I Risto Alanko

Kuudesti laukeava koiranpommi Pyöräilevän herrasmiehen varusteita

Polkupyörä ilmestyi aikoinaan maanteille, joiden liikenne oli varsin erilaista kuin nykyisin. Moottoriajoneuvoista ainoa oli höyryveturia muistuttava lokomobiili, voimakone, jonka siirtomatkat maantiellä olivat varsin lyhyitä. Kaikki konevoimainen liikenne tapahtui rautateillä ja vesillä.

Korkeapyöräisten ja varsinkaan varhaisempien velocipedien aikaan ei vielä ollut autoja; vasta 1890-luvulla ”turvapolkupyörän” vallattua pyörämarkkinat alkoivat pyöräilyn pioneerit kohdata moottoriajoneuvoja.

Tavallisten jalankulkijoiden lisäksi pyöräilijä kohtasi paljon eläimiä, niitä joita käytettiin liikenteessä, sekä myös niitä, jotka olivat merkittäviä liikenteen esteitä.

Tietkin kulkivat eri lailla kuin nykyään, tietysti kaikkien merkittävien kaupunkien ja kylien sekä myös isompien maatilojen läpi. Suomessa niin kuin muuallakin aitojen tarkoitus oli enimmäkseen pitää karja pois viljelyksiltä. Irrallaan kulkevia nautoja, lampaita, hanhia ja kanoja paimennettiin vain sen verran, että lauma pysyi lähiseudulla ja saatiin illaksi kotiin. Ne perkasivat samalla tienvieruksien pensaikot – maisemat olivat paljon avoimempia kuin nykyisin. Monet eläimet olivat töissä: vankkureita vetävät raskaat työhevoset eivät uurastukseltaan pyöräilijää huomanneetkaan, mutta temperamentikkaat ratsu- ja matkavaunu­hevoset kauhistuivat uusia outoja kulkijoita. Kaupungeissa ja kylissä oli paljon kissoja ja koiria irrallaan jahtaamassa rottia, joka maatalolla piti tietysti olla vahtikoira haukkumassa kaikki ohikulkijat. Maantiellä kuljetettiin myös karjaa laumoina markkinoille pitkiäkin matkoja.

Pyöräilijän kannalta hankalimmat otukset olivat innokkaat vahti- ja paimenkoirat sekä puolivillien kulkukoirien laumat. Niiden vaistoihin vetosi kulkijan nopeus – ”pakenija” piti saada heti kiinni. Nautakarjaa paimentavat koirat oli opetettu näykkimään harhailijoita takakoivista, vahtikoiran hommana oli päästä eteen pysäyttämään. Outo nopeasti etenevä kapine ja kiiltävien pinnojen vilinä olivat koirille vastustamattoman houkuttelevia.

Korkeapyöräisillä polkevan sääret olivat vielä jotenkin turvassa koirien hampailta, mutta matalammilla ”turvapolkupyörillä” ajavien jo vaarassa.

Kummallakaan pyörämallilla ei eteen sattuvaan koiraan törmääminen ollut terveellistä ja nurinmeno oli varmaa.

Polkupyörän kehitys sijoittuu samaan tekniikan murrosvaiheeseen kuin monien muidenkin tarkkoja osia sisältävien koneiden. Kirjoituskone, kutomakone, ompelukone, metallin työstökoneet ja monet muut koneet kehittyivät samaan aikaan, useimpien ensimmäinen valmistaja oli asetehdas, joka oli pystytetty valtion tarpeisiin, mutta pystyi laajentamaan valikoimaa kerran opittuaan uudet materiaali-, valmistus- ja mittaustekniikat. Tunnettuja valmistajia olivat mm. BSA, Manufrance ja Husqvarna. Samaan aikaan aseiden tekniikka kehittyi: kehitettiin metallihylsyinen patruuna ja massatuotantona aseiden hinta laski niin, että ne tulivat tavallisen kansan ulottuville.

15

Pikajalka 36

Pyöräilijäpistoolin tavallisin tyyppi, tämän valmistaja on Manufacture Francaise d'Armes et Cycles St Etienne, tunnettu ase- ja polkupyörätehdas, joka valmisti mm. ”Hirondelle”-pyöriä.

Piikkinallipatruunaa ampuva pippuripurkkipistooli. Valmistaja on muista yhteyksistä paremmin tunnettu Renault.

Mittakaavana herrasmiehen tärkeä pyöräilyvaruste, lahkeennipistin.

Tyypillinen Velo-Dog revolveri

Pyörän ja aseen ”epäpyhä liitto” esiintyi myös toisella tavalla. Pyöräilijät hankkivat turvakseen aseita.

Harvoin kuitenkin ihmisiä vastaan, pyöräilevässä Euroopassa olivat maantierosvot jo historiaa, toisin kuin Villissä Lännessä, jonne eivät pyörät kunnolla ehtineetkään. Merkittävin vastustaja oli sääriä näykkivä koira.

Pian pyöräilijät oppivat, ettei huuto ja huitominen auta yhtään. Ympärillä kieppuvaa koiraa ei tavoita kepillä tai pumpulla, joka vain menee pinnojen väliin. Kättä pitempää siis tarvittiin ja vastaus siihen oli ”pyöräilijäpistooli”. Niitä käytettiin eniten matkapyöräilyn synnyinmaassa Ranskassa sekä Belgiassa.

Muiden Euroopan maiden hallinto suhtautui varsin epäluuloisesti kansalaisten hallussa oleviin käsiaseisiin, mutta yksittäiskappaleita kaikista seuraavista on ollut monien muiden maiden lisäksi Suomessakin.

Pistolet Cycliste

Pyöräilijän asemuodin ensimmäinen malli oli pienikokoinen kertalaukeava pienikaliiberinen pistooli. Aseen muoto on sutjakka ja taskuun mahtuva. Lukkolaite on erittäin yksinkertainen linkkulukko ja hana käsin viritettävä, joten varmistinta kapineessa ei tarvita.

Pikajalka 36

16

Valtava lävistysteho, savuton ruuti, vaippaluoti, suurenmoinen ase, vain 45 frangia, myös osamaksulla !

"Pyöräilijäkivääri" ei ollut tarkoitettu ajaessa käytettäväksi.

Tavallisesti piippu oli rihlaamaton ja kaliberiltaan 5–8 mm. Reuna- tai piikkinalliset patruunat olivat mustalla ruudilla ladattuna teholtaan miedompia kuin nykyiset pienoiskiväärin patruunat.

Yli sata vuotta sitten ei eläinsuojelusta paljon piitattu: patruunoita ladattiin enimmäkseen lyijyluodilla.

Myös kaupan olevissa ”kevyemmissä” latauksissa oli luodin tilalla selluloidikapseliin pakattuna pieniä hauleja, pippurijauhetta, sahanpurua, karkeaa suolaa tai vain vahattu huopatulppa, joka sekin tuntuu lähietäisyydeltä vastaanotettuna varsin epämiellyttävältä.

Myytävänä oli tietysti myös pelkkiä paukkupanoksia.

Asetta käyttämään joutuneet huomasivat varsin pian, että vain sivulle ja alas voi ampua, ruudin savu ja muut kirvelevät tehoaineet tulevat muuten vauhdissa suoraan polkijan silmille.

Pippuripurkki

Tekniikan kehitys toi pian markkinoille uusia malleja.

Revolverin sukuinen piiputon pippuripurkkipistooli oli jonkin aikaa suosittu mannermaalla. Ranskassa ase tunnetaan Marseillen ja Pariisin rikollisjengien nimityksen mukaan ”apassirevolverina”. Useimmat mallit käyttivät piikkinallipatruunaa, joten hana löi rummun kyljestä ulkonevaan piikkiin. Kaliiberit ja lataukset olivat samanlaisia kuin kertalaukeavissakin aseissa. Pyöräilijälle lyhyt, taittuvaliipaisiminen ja usein myös taittuvakahvainen ase oli kätevä kuljettaa taskussa, tarvittaessa sai nopeasti lähtemään viisi tai kuusi laukausta.

Velo-Dog

Vuosisadan vaihteessa yleistyi viisi tai kuusi kertaa laukeava pieni taskurevolveri, jonka hyvin tunnettu kauppanimi Velo-Dog tai Velodog tuli mallin yleisnimeksi. Niitä tuli markkinoille valtava määrä eri malleja belgialaisista ja ranskalaisista asepajoista. Taskuun sopivuutta oli haettu mm. piilottamalla hana rungon sisään. Liipaisinkin on usein taittuva; rulla pyöri ja ase laukesi vain liipaisimesta vetämällä. Tavallisin patruuna, savuttomalla ruudilla ladattu keskinallinen ja vaippaluotinen 5,5 mm Velodog rihlatusta piipusta ammuttuna ei ole mikään lelupaukku – teho on pienoiskiväärin patruunan luokkaa. Sillä saisi nykylain mukaan (kivääristä ampuen) metsästää pienen koiran kokoisia eläimiä. Patruunoita on vielä sadan vuoden 17

Pikajalka 36

Matkustavan herrasmiehen varusteita, pyörään ja kävelykeppiin piilotettavat pistoolit.

jälkeenkin markkinoilla. Vanhoissa lehtimainoksissa luvataan jopa 150 m kantama ja ”valtava lävistysteho”.

Pyörältä ampuen ei tosin osu edes ladon oveen 10 m kauempana.

Erikoismalleja vaativille pyöräilijöille

Ohjaustangon kahvaan piilotettu pippuripurkkipistooli.

Amerikkalainen aseteollisuus polkaisi vuosisadan vaihteessa markkinoille monenlaisia ”pyöräilijäaseita”. Tavallisesti kyseessä oli pitkäpiippuinen kertalaukeava pistooli, johon voi kiinnittää kiväärimäisen jatkoperän. Ase ei ollut tarkoitettu pyörän päältä ammuttavaksi vaan helpoksi kuljettaa pyöräillessä ampumaradalle tai jopa metsästämään. Pyörän omistajathan olivat tuohon aikaan samanlaisessa sosiaalisessa asemassa kuin kalliin urheiluauton omistajat nykyisin, joten heille tarjottiin erikoistuotteita.

Usean eri valmistajan toimesta on ollut markkinoilla pyörään kiinnitettäviä asekoteloita tai kätkettäviä aseita. Kätevin kätkö on ohjaustangon kahva, joka irti kiskaistuna on heti kädessä oleva pistooli.

Kun molemmissa kahvoissa on ase, ne voi vielä ladata eri panoksillakin, valitaan sitten koiran koon tai tilanteen mukaan luoti tai pippuria...

Muita ”herkkuja” koirille

"Koiranpommit aina mukana"

Moni vanhemman polven velo muistaa pikkupoikana heitelleensä paperiin käärittyjä pieniä ”koiranpommeja”, joista sai vielä 1960-luvun alussa ostaa kioskeista.

Ne on alun perin, yli 100 vuotta sitten, tarkoitettu pyöräilijöiden taskuun koirien varalle. Ammoniakki­ liuoksella täytettyä kumista palloruiskua pidettiin myös tehokkaana. Pyöräilijöitä varten valmistettiin myös ”halutulla nesteellä” täytettäviä metallisia vesipistooleja, niihin neuvokkaat urheilumiehet latasivat ammoniakkia, spriitä tai sitruunamehua.

Koirat eivät ole oppineet... ovatko omistajatkaan?

"Koirien kauhu - pyöräilijöiden ilo" – ammoniakkia kumipalloruiskussa.

Nestepistooli - lataa mitä haluat"

Pyöräilijäpistoolit ja kulkukoiralaumat ovat onneksi menneisyyttä, mutta vieläkin tulee markkinoille aineita ja laitteita koirien karkottamiseen. Internetin syövereistä löytyy tarjolla sähköpiiskoja, pippurisumutetta, sähkö- ja paineilmatorvia sekä erilaisia hajustepanoksia. Kuitenkin nykyaikana tärkein turvatekijä on siellä talutushihnan toisessa päässä. Koiraahan ei saisi pitää kulkuväylillä irrallaan. Pitkäksi venyvien flex-taluttimien aikana pyöräilijät kiukuttelevat kuitenkin edelleen samasta asiasta kuin yli sata vuotta sitten, vaikka torjuntavälineitä ei pidetäkään mukana.

Lähteet: Warnant: Firearms Curiosa. Bonanza books, New York 1955. www.oldbike.eu

Pikajalka 36

18

Teksti ja kuvat Kalevi Lepo

Sergei ohjastaa ukrainalaista Suomalaisia polkupyörämerkkejä -kirjan (2010) mukaan sotia edeltäneessä Viipurissa on toiminut useita pyöränvalmistajia. Näiltä on onnistuttu kirjaamaan talteen seuraavat kymmenen pyörännimeä: Hermes, Konekeskus Hermes Hermes Prima, E. Salmio Kotka , H.J. Hellman Kullervo , Polkupyöräliike ja korjaamo S.W. Laurio Linna , Wiinikainen Pantteri, Karjalan Polkupyöräliike Salmio No 1 Prima, Konekeskus Hermes Suke, Suojeluskuntalaisten Urheiluliike Oy Sääski, Sven Kaivolan pyörä- ja urheiluliike Viljelys , Suomalainen Maanviljelyskauppa Oy Edellisten lisäksi on Jääskessä, luovutetun Karjalan alueella, Vuoksea tehnyt Kalle Arnströmin kumi- ja pyöräliike. Uusikirkossa on Opelia ja Viktoriaa koonnut Männäisten mylläri.

19

Pikajalka 36

vilinästä jokin patinoitunut Kullervo tai ties mikä sotien kolhima Väinämöinen.

Mutta, toisin kävi: ei pienintä häivähdystä muinaisista suomalaisista eikä hetken pelkoa päälle rynnivistä pyöräilijöistä.

Yksi HVZ liikenteessä

Sergei ajelee ukrainalaispyörällään Viipurin kaduillla enemmän hyödyksi kuin huviksi.

Salakkalahden rannalla, torin ja kadun välillä, on hyvin hoidettu puisto käytävineen, ja hyvä olisi polkea sen väyliä vaikkapa rautatieasemalle. Vaan eipä osunut puistossa silmiini 6.–8.10. ensimmäistäkään pyöräilijää. Kävelijöitä kyllä riitti ja aika kyytiä viilettäviä autoja Salakkalahdenkadulla.

Tiistain 6.10. parituntisen lenkin havaintosaldoksi jäi Vesiportinkadulla olevan aukion laidalla aitaan nojuva hyvännäköinen maastopyörä, varmaan polkien siihen tuotu. No, seisoi toki Salakkalahden karillakin kirjavaksi maalattu korkeapyöräisen jäljitelmä. Näkyä en toisellakaan katsomalla mieltänyt taiteelliseksi.

Seuraavan päivän usean tunnin retkeilemisen aikana, muun muassa Monrepos’n puistossa, en saanut silmiini, eikä tullut tietooni ensimmäistäkään pyöräilijää.

Torstaina 8.10. sain tuttavalta vinkin linnan siltaa tulevasta, Etelävallille kääntyvästä pyöräilijästä.

Kipaisin miehen, Sergein, perään, saaden kuvat ja muutaman ymmärtämäni sanan naapurimaan ulkoministerin kaimalta.

Sergei-tapauksen lisäksi sain tiedon toisestakin viipuripyöräilijästä. Talikkalan markkinatorin suunnalta oli tullut ja paikallisen Lenin-museon ohittanut itselleni tuntemattomaksi jäänyt kulkija. Karusellin, vilkkaan kauppapaikan, kulmilla muistan havainnoineeni pelkästään autoja.

Pyörät tulevat Harkovasta

Turhaa haikailua menneistä

Kun allekirjoittaneelle tarjoutui tilaisuus tutustua Viipuriin lokakuulla parin kolmen päivän ajan, heräsi kohta kiinnostus ihmetellä kaupungin runsasta pyöräliikennettä sekä - ehdottomasti - löytää sen

Sehän tapaus olisi ollut, jos Sergei olisi ohjastanut jotain suomalaista tai edes vanhaa venäläistä polkupyörää. Mutta ei, tuoreehko XB3 miehellä oli allaan.

XB3, ”HVZ”, on melko yleinen merkki Venäjällä, eikä se ole harvinaisuus Suomessakaan.

Pyörän nimi tulee sanoista Харьковский велосипедный завод, Harkovan polkupyörätehdas. Muita kyseisen, 1923 perustetun, valmistajan merkkejä ovat muun muassa ”Turisti”, ”Sputnik”, ”Sport” ja ”Ennätys”. Harkova on koillisukrainalainen teollisuuskaupunki.

Vain vähän lisääntyi matkalla allekirjoittaneen pyörätietous. Vaalimaan tullissa, Suomen puolelle palattaessa, laskimme heti tusinan verran käyttöpyöriä.

Sellaisiin kysymyksiin kuin: pyöräilläänkö isommissa kaupungeissa (kyllä, Pietarissa jo näkyvästikin) ja harrastetaanko Venäjällä pyörähistoriaa (kyllä), kiinnostaa palata toisella kertaa.

Pikajalka 36

20

Teksti ja kuva Markku Lahtinen

Perinneajoneuvorekisterikuulumisia

Jussi Muotiala vetää joukkoja Sarka-ajoissa Helsingissä.

Pikajalassa 31 kerrotiin perinneajoneuvorekisterin tekemisestä. Hanke on edennyt hiljaa ja varoen, kertoo Jussi Muotiala, joka on kokouksissa edustanut myös Vanhoja Veloja.

Perinneajoneuvorekisterin lähtökohta on ajoneuvon liittyminen Suomen historian johonkin ilmiöön tai vaiheeseen. Keskeistä on, että ajoneuvolla on suomalainen historia sen varsinaiselta käyttöajalta.

Keräilytarkoituksissa jälkikäteen maahantuodut yksilöt eivät kelpaa. Merkittävän kotimaisen pyöräteollisuuden vuoksi ero autojen alkuperään onkin tuntuva.

-Perinnerekisterin ensivaiheessa keskitytään kalustoon ennen vuotta 1922, kertoo Muotiala.

21

Pikajalka 36

-Arkistotutkimuksessa on päädytty siihen, että moottoriajoneuvojen tapaan pyöriä ei materiaalin runsauden vuoksi haravoida arkistoista yksilö kerrallaan. Vanhimmasta pyöräkalustosta on tarkoitus etsiä kustakin tyypistä edustava pyörä – myös omatekoiset – pohjautuen paljolti Mikko Kylliäisen perinnerekisterin arkistoseminaarissa pitämään alustukseen.

Hannu Matikka museovirastosta on lupautunut selvittämään museoiden pyöräkalustoa, jota ei yllättävää kyllä ole yleensä luetteloitu. ja Jussi Muotiala selvittelee yksityisiä kokoelmia. Perinnerekisterin asiantuntijalautakunnan työ etenee moottoriajoneuvojen tahdissa, joten uudempaan kalustoon pääsy voi viedä aikaa.

V anhat V elot on toistaiseksi saanut muutaman tarjokkaan rekisteriin aina niin aktiiviselta loimaalaiselta jäseneltään. Malliksi esitellään annetut tiedot: A. Polkupyörän perustiedot: Maraton miesten pyörä, nro 172317 B. Elinkaari: Ypäjän asemanseudun sahan omistaja, kauppias Rantasen perikunnan ullakolla 1970-1980-luvuilla. Ostettu Loimaalle ja edelleen nykyiselle omistajalle C. Käyttöhistoria: ei tiedossa D. Muutokset ja korjaukset: lievästi kunnostettu alkuperäinen E. Ainutlaatuisuus: ei tietoa F. Nykykunto: ajokunnossa G. Kuvaus nykykäytöstä: H. Omistaja: A. Nurmi

A. Polkupyörän perustiedot: Miesten pyörä. Nro 60202. Puuvanteet ja lokasuojat. Eadie-napa. Ei nimikilpeä.

B. Elinkaari: Ostettu 1980-luvun alussa Eino Kallion pyöräliikkeen varaston ullakolta raatona, uudelleen rakennettu. Etuhaarukka vaihdettu.

C. Käyttöhistoria: ei tiedossa D. Muutokset ja korjaukset: Runko keskiöineen alkuperäinen E. Ainutlaatuisuus: ei tietoa F. Nykykunto: ajokunnossa, eturengas vuotaa G. Kuvaus nykykäytöstä: säilytetään kuivassa ja pimeässä riihessä H. Omistaja: A. Nurmi Uskomme, että harrastajien käsissä on runsaasti näitä upeita suomalaisia veteraanipolkupyöriä.

Julkaisemme mielellämme niistä kuvia ja välitämme tiedot perinneajoneuvorekisterin tekijöille.

Kuponki löytyy Pikajalasta nro 31, ja sitä voi tilata myös suoraan puheenjohtajalta tai osoitteesta info.vanhatvelot@gmail.com.

Pikajalka 36

22

Kerhokuulumisia Pikajalka kypsään teini-ikään

Vanhat Velot ry:n jäsenjulkaisu Pikajalan ensimmäinen numero putkahti ulos hervantalaiselta kopiokoneelta markka-aikaan, joulukuun alkupuolella 2001. Lehtemme on katkoitta ilmestynyt pian 15 vuotta.

Lehden perustamisesta päätettiin ”virallisesti” velojen syyskokouksessa 27.10.2001 Kangasalla, ja valittiin sille nimi kolmen ehdokkaan (Vanhat Velot, Vanha Velotar, Pikajalka) joukosta.

Tätä ennen lehteä oli jo kypsytelty velojen retkellä Ruotsin Gustafsbergiin syyskuun alussa. Viking Amorellan baarissa voi sanoa pidetyn ensimmäinen toimituskunnan kokous.

Siinä hahmoteltiin jo monia tulokkaan juttuja.

Pyöreän pöydän istunnossa olivat aktiivisimpina Reijo Lehtonen, Risto Lehto, Mikko Kylliäinen, Markku Lahtinen ja Kalevi Lepo. Heistä tulikin – myöhemmin Pirkko Nurmisella täydennettynä – lehden alkuvuosien toimituskunta.

Reijo rakenteli koelehden Lehden syntyä sopinee kilistellä jo aiemminkin, sillä jo keväällä, 11.4.2001, ilmestyi Pikiksen koenumero. Silloisen rekisteröimättömän harrastajaporukan tiedottaminen oli ollut niukahkoa, tarvetta parantamiseen oli.

Vanhojen Velojen ensimmäinen numero oli nelisivuinen, värikäs, Reijo Lehtosen puuhaama 40 markan hintainen moniste.

Pääkirjoituksessaan Iloista kevättä Reijo kertoi julkaisijan pyrkimyksenä olevan säilyttää ja kunnostaa vanhempia polkupyöriä niiden alkuperäisessä kunnossaan, tuoda tietoja julkisuuteen lehden avulla ja herättää kiinnostusta yhdistystäkin kohtaan.

Valaisinajot Tampereella, Wanhat pyörät harrastuksena, Welojen historiikki ja Ostetaan / myydään pyörän osia olivat Vanhat Velot -lehden sisältönä.

Koepainoksen lisäksi Reijo kustansi syksyllä varsinaisen lehden, ensimmäisen Pikajalan.

Kiitämme aloitteellisuudesta. Toinen lehti tehtiin ja yhdistys perustettiin jo euroilla.

- KL 23

Pikajalka 36

Kevään ajo-ohjelma Maalauskurssi Turussa Nyt ei harjoitella taulumaalausta, vaan pyörän väritystä. Koulutuspäivä on lauantaina 23.4. klo 14:30 Turussa, StyleRiden kaupalla. Kauppa on auki kello 14 asti,, jonka jälkeen aloitellaan. Kauppaan kannattaa tutustua hyvissä ajoin, samoin kuin muuhunkin Turun pyöräkauppatarjontaan, joka tyydyttävää hyvin vanhankin velon toiveita. arjontaan voi tutustua etukäteen osoitteessa styleride.fi Kauppa sijaitsee keskustassa lähellä Mikaelin kirkkoa osoitteessa Sairashuoneenkatu 8, Lasarettsgatan 8. Kurssin aiheena ei ole varsinaisesti maalaus, vaan maalipinnan huolto, entisöinti, konservointi ja mahdollisen uumistarpeen arviointi, erilaiset pohjustustyöt, ruosteenpoistot ja sen semmoiset.

Tervetuloa Turkuun!

Lisätietoja Mikko Råberg 040 550 4428 Tweed Ride Porissa 26.3.2016 Retrokilpurit Tampereella kesäkuussa Pellava-ajot Tampereella 2.7.2016 Sankar’ajot Espoon automuseolla 6.8.2016 Tervetuloa mukaan kaikkiin tapahtumiin.

Pinnojen välejä Koonnut Risto Lehto

Kuhmoislaista kätevyyttä

Oikein vanhat velot muistavat sodan- ja sen jälkeisen ajan, kun ainakin maaseudulla ei ostettu perunajauhoja kaupan hyllyltä.

Raakana kuoritut perunat raastettiin ja mäskistä siilattiin veden avulla ajan kanssa astian pohjalle painunut perunajauhoaines, joka sitten kuivattiin käyttökuntoon.

Raastaminen suoritettiin pienissä erissä vielä nykyisinkin tutulla raastinraudalla, tai isommista määristä kyseessä ollen yleensä tehdasvalmisteisella myllyllä, jossa

pyörivää rouhivaa sylinteriä pyöritettiin veivillä.

Ve l o j e n s y k s y n k o k o o n tumisajossa Kuhmoisten Vanha-Puolamäen kotiseutumuseossa ihastelin muutamien mukana olleiden kanssa kotitekoista perunajauhomyllyä. Sylinterin raastava pinta oli läkkipeltiä, joka oli lävistetty jollain piikillä niin, että sen pinta oli terävästi rouhiva. Meitä pyörämiehia kiinnosti erityisesti ”myllysepän” oivallus pyörityssysteemiksi. Siinä polkupyörän keskiö oli kiinnitetty myllyn runkoon ja toinen poljinkampi oli poistettu. Toisella polkimella veivaten pyörivä liike välitettiin lyhennetyllä ketjulla raasterummun akseliin asennetulle takarattaalle.

Kyllä polkupyörästä on moneksi. Vahinko, etten saa mukaan valokuvaa ratkaisusta. Niitäkin kai otettiin.

Samalla käynnillä lahjoitettiin museolle, kuten Markku Lahtinen edellisessä Pikajalassa kertoikin, kaksi Kalle Puolamäen jo kymmeniä vuosia sitten Olli Lehdolle luovuttamaa polkupyörää takaisin niiden alkuperäiseen säilytysaittaan. Toinen oli Kalle Puolamäen Kuhmoisten Osuuskaupasta 1936 ostettu Maraton ja toinen Mannerheim-ristin ritarina 1944 kaatuneen Asser Puolamäen Pyrkijä, joka oli hankittu 1938 Pyörä-Ahoselta Kuhmoisista.

Molemmat täysin alkuperäisessä kunnossa, vain Maratonissa on uudet renkaat.

Sveitsiläiset puulastut

Oulussa on aloitettu kokeilu, jossa liukkautta estetään suolatuilla Sveitsistä asti tuoduilla puunlastuilla. Tarkoituksena on kokeilla toimivatko lastut hiekkaa paremmin. Jos kokeilu onnistuu, saatetaan lastuja alkaa valmistaa Suomessakin. Kai sitä puuta vielä jäisi poltettavaksikin. Entä vientinäkymät ainakin viileisiin maihin. www.kaleva.fi Pikajalka 36

24

Pyöräpajalta Pyöräily särkee eniten päitä

Onkohan laskettelu vaarallista pohti moni, kun Formulakuski Schumacher loukkasi päänsä reilu vuosi sitten Ranskan Alppien rinteillä.

Yhdysvaltain Neurokirurgien Kansallinen Yhdistys on tilastoinut päävammoja ja kiinnittänyt erityisesti huomiota vammoihin, joista on seurannut aivovaurioita. Lääkäreitä kiinnosti missä urheilulajeissa riski on suurin.

He tarkkailivat, onko pää suuremmassa vaarassa lumilajeissa, kuin vaikkapa jalkapallossa, tai pyöräilyssä. Vammojen yleisyyttä suhteutettiin vertaamalla niiden lukumäärää lajien harrastajien määrään. Lääkärit saivat aikaan listan 20 sellaisesta lajista, joissa päävammoja sattuu eniten. Listan kärjessä erottui selkeästi pyöräily! Toiseksi eniten päävammoja sattuu amerikkalaisessa jalkapallossa, mutta eurooppalainenkin jalkapalloilu on laskettelua vaarallisempaa. Amerikkalaislääkärien mukaan jopa kuntosali on pään kannalta vaarallisempi kuin laskettelurinne. Kai me vielä ajellaan, mutta varovasti!

Aamulehti 5.1.2014

Tositarina Sastamalasta

25

Sodan jälkeen pari poikaa lähti polkupyörillä pimeänä syysiltana kopistelemaan nuorenpuoleiselle leskelle. He koputtelivat oveen ja ikkunaan, mutta ovet eivät auenneet heille. Sitten alkoi kuulua pimeästä polkupyörän rahinaa ja pojat hyppäsivät seinän vierelle piiloon. Tullut pyöräilijä koputti ikkunaan kolme kertaa. Heti syttyivät valot ja mieheksi tunnistettavalle vieraalle avattiin ovi. Pojat arvelivat, että mies meni pitämään iltakoulua ja lukemaan iltasadun leskelle, kylän alakoulun opettaja kun oli. Koputuskerrat varmaan ratkaisivat sisäänpääsyn. Koodia tuntemattomat lähtivät pyöräilemään sysipimeää tietä myöten koputtelemaan uusia ikkunoita.

Vammalassa kuultu Pikajalka 36

Ostetaan ja myydään Myydään polkupyörien uusia osia n. vv. 1930–1980. Hameverkkoja, lasisia kissansilmiä, napoja etu- ja taka-, kampia, rattaita, ketjuja, polkimien kumeja, keskiön osia, etuhaarukan osia, etuhaarukoita, ohjaustangon kannatinputkia, suoria, mutkallisia ja joutsenkaulallisia, kädensijoja, puisia, pakeliittisia, kumisia ja muovisia, lyhtyjä, dynamoita, merkkejä, vanteita, pinnoja, lokasuojia, pakettitelineitä, ketjusuojia, antiikkinapojen käytettyjä osia, käytettyjä satuloita, satulankanntinputkia, työkalulaatikoita ym. ym.

Ajamaton Hermes-pyörä 28” miesten n. v. 1950, uusia runkoja, miesten ja naisten pyöriä, nuorisopyöriä, tavarapyöriä 2- ja 3-pyöräisiä, korjausteline, rihtauspukki. Hannu Mattila puh.

(09) 4209080 tai 045 1235648 Kymmenittäin hyväkuntoisia veteraanipyöriä myytävänä edulliseen hintaan mummoille ja papoille Vehmaisissa ja Vatialassa.

Pitäkää kiirusta, sillä parhaat viedään päältä.

Soita 033645794 / Jaakko Hätönen Olympia miesten pyörä, vanha alkuperäisenkuntoinen 1900-1938 välistä ylimääräisenä. Olisin halukas sen myymään jollekin harrastajalle ja arvon tietävälle.

Harri Kotkasta hapa.valtonen (at) gmail.com

Myytävänä Olympia

Kysytään ja vastataan Argo polkupyörä Hei! Minulla on vanha Urheiluliike Argon valmistama polkupyörä! Pyörän etuosassa on kyltti ”Urheiluliike Argo Vaasa” ja satulatangossa maalaus, jossa on olympiarenkaat ja mahdollisesti M-kirjain ympyrän sisällä. Minulle on kerrottu että kyseinen pyörä olisi aikoinaan ollut urheilijoiden käytössä Helsingin olympialaisissa vuonna 1952.

Pyörä on mielestäni alkuperäiskunnossa, renkaat tosin varmaan vaihdettu ja ovat nytkin rikki. Tiedättekö onko tällaisia pyöriä tehty tai ollut urheilijoiden käytössä kyseisissä kisoissa ja minkä arvoinen tuollainen pyörä mahdollisesti olisi ja mihin kannattaisi kaupata? Voin lähettää pyörästä kuvia jos haluatte jos se auttaisi tunnistus ja arvointi hommissa!

Kiitos etukäteen!

Sami Kivimäki Kivireki@gmail.com +358440126262 Kokko-pyörä Hei! Isoisälläni oli pyöräkorjaamo luovutetulla alueella Säkkijärvellä. Liikkeessä kasattiin Kokko-merkkistä pyörää.

Olen epätoivoisesti yrittänyt löytää ko. pyörää. Tuloksetta. Mahtaisiko teillä olla tuosta pyörästä jotain tietoa?

Lähtiessään evakkoon laittoivat pyörät junaan, mutta olikohan Taavetin tai Luumäen asemmalla pyörät joutuvat tielle tietämättömälle. Sen tiedän, että pyörän edessä oli merkki, jossa oli tulen lieskat. Liikkeessä kasattiin myös jotain toista pyörää. Odottelen mielenkiinnolla ja kiitollisena vastaustanne.

Terveisin Hannele Kokko hkhannelekokko@gmail.com

Pudonneet lehdet Mobilisti

Retro Auto Moto

Fillari

Mobilisti on ambivalentti suhteessa pyöräilyyn. Toisaalta se ymmärtää vanhojen pyörien arvon esineinä, mutta toisaalta se pitää pyöräilyn edistämistä uhkana autoilun eduille. Ehkä jälkimmäisessä on hieman liioittelua. Onhan pyöräilyn osuuden lisääntyminen toki niiden etu, jotka kuitenkin päättävät ajaa autolla muutoin ruuhkaisissa keskustoissa.

Viime vuoden viimeinen Pikajalka herätti yhtä kaikki Mobilistin (1/2016) toimituksen pohtimaan pyöräharrastuksen vakavuutta.

Toimittajan mukaan lehdessä on niin elävää historiaa kuin nykyajan harrastamistakin. ”Olli Jokisen artikkeli 70-lukuisen Leopard-kilpapyörän entisöintiprojektista oli vilpittömyydessään ja tunnustuksellisuudessaan erityisen viihdyttävä.”

Pääkirjoituksesta, jonka aiheena oli auton valtakauden päätty-

T erävän huomion on tehnyt RetroAutoMoto, joka toteaa Vanhojen Velojen tehneen kulttuuriteon tuoreilla korjausvideoillaan.

RetroAutoMoto (nro 99) tuo muutoinkin esiin pyöräilyä viime numerossaan. Jussi Muotiala on kirjoittanut jutun ansioituneesta belgialaisesta kilpapyörästä, Burystä, jota Laatupyörä toi maahan.

Lehdessä esitelty Bury on vuodelta 1937, ja se on pysynyt samassa suvussa ja hyvässä hoidossa pian 80 vuotta. Nykyinen omistaja on pyrkinyt entisöimään pyörää hellävaraisesti.

Onko muilla kokemuksia tästä merkistä? Lisätietoja otellaan vastaan. Juttuun tutustuminen on vaivan väärtti. Myös tämän talven tweed ride Helsingissä on saanut lyhyen kuvitetun esityksensä uudessa RetroAutoMotossa.

Fillari-lehti on kyllä huomannut olemassaolomme jo kauan sitten.

Yhteistyötä tehdään aika ajoin, samoja ilmiöitä esitellään ja arvioidaan, vaikka näkökulmamme pyöräilyyn eivät olekaan aivan samat. Tuoreessa numerossaan myös Fillari (2/2016)on pannut merkille mainiot pyöränkorjausvideomme, eikä ihme, sille nehän ovat sekä opastavat että viihdyttävät.

minen, Mobilisti oli jokseenkin päinvastaista mieltä, mutta piti virkistävänä lukea hyvin kirjoitettuja ja perusteltuja mielipiteitä. ”Turhaa mölinää on maailmassa tarpeeksi.”

Pikajalka 36

26

Huoneentaulu Teksti I Markku Lahtinen

Anna Tuori

Things I’ve Seen I Can’t See No More II, 2014 Öljy levylle, 48 x 35 cm

Anna Tuori on paljasjalkaishelsinkiläinen taitelija parhaassa luomisen iässään. Hän on opiskellut Ateneumissa ja BeauxArts’issa Pariisissa.

Anna Tuori maalaa suuria maalauksia, joissa paljon pieniä paikkoja, kätkettyjä pienoismaailmoja.

- Ne voivat olla sellaisia asioita, jotka yksinkertaisesti palaavat mieleen uudestaan ja uudestaan, Tuori kertoi Stradan haastattelussa vuosi sitten.

- En edes yritä selittää niitä asioita, vaan vain otan teokseni lähtökohdaksi sen outouden tai hämmennyksen tunteen, joka minulla on.

Nämä maailmat olisivat tyhjiä ilman ihmisiä. Ihmiset saavat maisemat elämään. Monen työn inspiraatio on syntynyt toisesta kuvasta, joskus sarjakuvasta, joskus elokuvasta. Luomisprosessissa kuvat alkavat elää ja kertautuvat.

Niihin sisältyy monasti sadun idylli ja nostalgia, ja kuvan voi hyväksyä sellaisenaan tai antaa sen johdattaa intellektuelleihin tulkintoihin.

27

Pikajalka 36

Tuorin töissä tapahtuu usein jotakin, josta kuva ei kerro suorasanaisesti. Kuva ei ole koriste, vaan se antaa mahdollisuuden moniin narraatioihin. Taiteilija ei halua ohjailla tulkintaa, mutta korostaa, etteivät hänen työnsä ole arvoituksia, joihin löytyy ratkaisu.

Niiden tarkoitus on herättää pohdintoja, mutta ennen kaikkea ne ovat taiteilijan omien fantasioiden esityksiä.

Kuva kolmipyörällä ajavasta lapsesta on nimeltään Asioita, joita

olen nähnyt, mutten näe enää.

Työtä voi kuvailla esim. sanoilla läpinäkyvä, mustasukkainen tyttö ajaa vanhalla kolmipyörällä verenpunaiseen metsään. Hänen katseensa on kiinnittynyt johonkin ulkopuolella olevaan. Nimi voi viitata siihen, mitä kuvan tyttö näkee jossakin kuvan ulkopuolella, mutta todennäköisemmin siihen, että aikuinen ei voi enää ajaa pienellä kolmipyörällä, eikä nähdä metsää punaisena esirippuna sadun maailmaan.

Pikajalka 36

28