He olivat sankareita kaikki

Fillarilla Stadista landelle

TeksTi jussi suoMaLa PiirrokseT v. tonisson

Kevät on pitkällä, koulu lopuillaan ja kaverusten, Atin ja Jussin, ajatukset jo tulevassa kesässä. Edessä on täydet kolme kuukautta huvilalla, kesäjuhlat Kumpulassa, helteiset heinäpellot, ilman paitaa ja paljain jaloin, soudellen ja meloen, uiden ja pyöräillen, Atin perhe Roineen saaressa Vehoniemen Saarenpäässä ja Jussin perhe Roineen saaressa Saarikylien Vassaassa. Kaverukset ovat tunteneet toisensa siitä alkaen, kun poika toisen pojan oppii tuntemaan. He asuvat molemmat Töölössä ja käyvät samaa koulua, aina väliin samalla luokallakin, kunnes toinen jää luokalleen ja sitten taas toinen.

Kaverukset Muutto maalle ja taas syksyllä takaisin on aina melkoinen operaatio. Nyt ei enää onneksi kuljeteta pöytiä ja tuoleja mukana, mutta säkkejä, pahvilaatikoita ja matkalaukkuja on mahdoton määrä. Poikien huolenaihe on kuitenkin polkupyörät. Yleensä pyörät nostetaan Paunulaisen peräkoukkuihin, pyörä pyörän päälle. Ei siitä fillari juuri parane ja perillä pikavuoron pysäkillä Vehoniemen Matkailumajalla saattaa kuski joutua purkamaan montakin pyörää saadakseen alimmaiset Stadissa nostetut fillarit pois. Takuuvarmasti pyörät ovat pölyisiä, mutta mahdollisesti vielä yltä päältä kuraisia, joku osa lommolla, pinna vääntynyt tai vanne soikeana. Kuoppainen soratie ja tärisevä Paunulaisen peräkoukku on huono yhdistelmä pyörälle kuin pyörälle. Vaikka kuskit ovat rautaa, niin linjurit ovat mitä ovat: Ensin näkyy sauhu Sitten kuuluu pauhu Jo näkyy vaunu Kyljessä lukee Väinö Paunu

Jos menee hyvissä ajoin linja-autoasemalle, saattaa saada maaniteltua mukavan kuskin nostamaan fillarin linjurin katolle muiden tavaroiden, säkkien, laatikoiden ja matkalaukkujen sekaan. Silloin on kyllä vahdittava, että fillari tulee ketjupuoli ylöspäin, ettei

Pikajalka 38 Simplex ole pinnojen välissä matkan päätteeksi ja ettei kuski kiinnitä köysiä vanteiden ympäri, vaan rungon ympäri ja vielä matkankin aikana on huoli, että joku matkalaukku joutuu fillarin päälle.

Fillareiden kuljettamiseen liittyy niin paljon huolta ja murhetta, että Ati ehdottaa jotain aivan uutta. Poljetaan pyörät Helsingistä maalle! Niin Ati oli tehnyt jo edelliskeväänä. Pyöräkin pysyy ehjänä ja puhtaana. Se on aika hurja ajatus, mutta Jussi on juonessa mukana. Hänkin haaveilee jo sankarin sädekehästä. Häntäkin ihailtaisiin ja ihmeteltäisiin, sanottaisiin: ”Se poika on ajanut pyörällä Helsingistä Saarikyliin.”

Kaverukset nukkuvat yön yli. Jussia alkaa asia askarruttaa. Helsingistä Saarikyliin, 180 kilometriä! Atille se on tuttu juttu ja hän täyttää kohta 16 vuotta. Ati on pitkä, salskea, hoikka ja jäntevä urheilija, ui, ampuu, juoksee kovaa, hyppää korkealle ja pitkälle ja voimistelee, todellinen voimistelunopettajaisänsä mallipoika. Jussi taas pukeutuu mieluummin itse pestyyn valkoiseen nailonpaitaan ja solmii leuan alle itse ompelemansa rusetin, todellinen käsityönopettajaäitinsä unelmapoika. Sitä paitsi Jussi on vasta 14-vuotias.

Nukkuvat vielä toisenkin yön. Toisaalta, Jussi miettii, onhan hänellä luokkansa suurimmat keuhkot. Ne mitataan joka syksy. Leskisen Martti, voimistelunopettaja puhalluttaa pyöreää pönttöä ja

mitä korkeammalle pönttö nousee, sen suuremmat ovat keuhkot. Jussi on ahkera uimari, siitä ne keuhkot kasvavat, opettaja arvelee. Pitkät kesät saaressa panevat kaverukset uimaan. Uivat pitkiä matkoja, saaresta saareen, kyllä siinä keuhkot kasvavat. Sitä paitsi, Jussilla on oma kanootti, melonut hän on pienestä pitäen. Hänen voimistelunopettajaisänsä on kokenut meloja ja kanootteja perheessä on ollut aina.

Kun Jussi puntaroi mahdollisuuksiaan, hän lisää vaakaan vielä pyöräilyharrastuksensa. Kyllä hän polkee, eihän hän muuta teekään. Kouluun fillarilla ja kotiin fillarilla, läksyjen jälkeen ja joskus ennenkin, satulaan ja lenkille. Sitä se Atikin varmaan ajattelee, kun noin rohkean ajatuksen esittää. Niin, Jussi pohtii, miksi emme lähtisi sille pienelle pyöräretkelle.

Kolmen nukutun yön jälkeen asia on selvä. Jussi nauttii ajatuksesta, hän on ”Se poika joka pyöräili Helsingistä Saarikyliin”. Matka on tosin vielä ajamatta, mutta sitä Jussi ei enää pidä mahdottomana, ei edes vaikeana. Kaverukset alkavat matkan valmistelut. Karttoja he eivät tarvitse. Paunulaisen reitti, Hyrylä-Nukari-Hyvinkää-Hausjärvi-Hämeenlinna-Hattula-Palssari-Laitikkala-Pälkäne, on molemmille tuttua tutumpi monien muutto- ja lomamatkojen kautta. Pieni maantiekartta otetaan mukaan, ihan vain etenemisen toteamiseksi.

Eväät tehdään, munapäällysteisiä ruisleipiä, maitoa ruskeaan pulloon. Atin käsityönopettajaäiti pistää mukaan levyn suklaata. Kun Jussin pyörässä ei ole tarakkaa, sovitaan, että Ati ottaa repun, joka sidotaan hänen pyöränsä tarakalle. Atin reppuun lastataan molempien vaihtovaatteet ja äitien ompelemat puuvillaiset tuulipuserot. Jussi puolestaan lainaa sisarensa Raleighista suuren satulalaukun, minne mahtuvat molempien eväät, pieni valikoima työkaluja, trasselia ja pyöränkumin paikkausvälineet. Pyörätkin huolletaan. Atilla on iso tuliterä vaihteeton 28-tuumainen Helkaman Tiefpunkt-hopeasaumattu Venus Special -retkipyörä. Jussin 1930-luvulta peräisin oleva 26-tuuman Phillips on uudessa kuosissa, ranskalaisen ratapyörän mutka, matala ajoasento, kolme vaihdetta, typistetyt pienet lokasuojat ja polkimissa varvasremmit. Pyörät pestään, kaikki ruuvit ja mutterit kiristetään, ketjut puhdistetaan ja rasvataan. Ati kehottaa Jussia poistamaan kolmivaihteisen Simplexinsä. – Vaihteilla vain väsytät itsesi.

Jussi epäröi. Vaihteet, erityisesti käsijarruun kahvalla vaihdettavat kolme vaihdetta ovat TT-Phillipsin koko sielu ja sitä paitsi, melkein koko Jussin kukkaro. – Voinhan ajaa samalla vaihteella, jos alkaa väsyttää, Jussi säätää ja voitelee kolmipykäläisen Simplexin.

Lauantaina, heti koulujen päätyttyä, ksäkuun ensimmäisenä aamuna, puoli seitsemän aikaan äiti herättää Jussin varoen, ettei Matti, Jussin pari vuotta nuorempi pikkuveli herää. Jussi pukee ylleen trikoiset verkkarit, päähänsä puuvillaisen pipon ja jalkaansa läskipohjaiset Nokian nahkaiset verryttelykengät. Ne pysyvät hyvin fillarin varvasremmeissä. Äiti keittää kupillisen kuumaa hunajavettä ja tekee savustetulla hevosenlihalla päällystetyn voileivän. Jussin lähtiessä hän vielä oikaisee tämän pipoa. Ei se vinossa ole, mutta jokin ele hänen on tehtävä. Isä huikkaa hiljaa vielä viimeiset ohjeet ja kehottaa kaveruksia ajamaan Aulangon kautta, se on lyhyempi ja kauniimpi reitti. Hämeenlinnassa on lisäksi pyöräilijälle kurjat kenttäkivipäällysteiset kadut.

Kello seitsemältä Jussi tapaa Mannerheimintiellä Atin verkkareissaan ja pipossaan. Ilma on puolipilvinen ja kuulas, ihanteellinen matkailma.

Ranskalainen mutka Pian jäävät Helsingin kivetyt kadut taakse ja maantie alkaa. Soratie on jo hyvässä kunnossa talven jäljeltä, joitakin kirsisilmiä on vielä kierrettävä, muuten pinta on kostean kiinteä. Isommat kivet ponnahtelevat kovien renkaiden alta. Jussi vaihtaa kolmoselle.

Määränpääksi on sovittu Saarikylien Tossan talo. Tossa on Jussille tuttu talo. Onhan se hänen mummunsa entinen kotitalo ja nykyinen isäntä, ”Kana” Jussin isän hyvä ystävä jo nuoruuden ajoilta. Jussi on pikkuveljensä Matin kanssa ollut monet kesät talon heinätöissä, Matti koko kesiäkin pikkurenkinä. He ovat viettäneet muutaman joululomankin talon vieraina. Tossan yhdeksänlapsisesta lapsikatraasta löytyy aina joku kaveriksi.

Atille Tossa on vieläkin tutumpi. Kaikki lapset ovat hänen serkkujaan. Talon isäntä, ”Kana” on hänen enonsa. Ati on Tossan urheilevien seitsemän veljeksen joukossa kuin kotonaan.

Kaverukset arvioivat matkavauhdikseen noin 25 kilometriä tunnissa. Kahdeksassa tunnissa polku pitäisi olla poljettu ja sankarin sädekehä saavutettu. Mitään erityistä ajokoreografiaa he eivät harrasta. Joskus Ati ajaa edellä ja Jussi peesaa perässä, joskus Jussi ajaa edellä ja Ati polkee perässä. Mistään peesaamisesta Ati ei voi puhua, Jussi kun ajaa niska kyyryssä ja Ati halkoo ryhdikkäänä omaa tuultaan ajoi hän sitten edellä tai perässä.

He laskevat olevansa lähes puolessa välissä matkaa, kun Hausjärven 1700-luvun lopun puukirkko näkyy edessä pienen mäen laella. Hikiä on takana, voimia on jäljellä ja Jussi haluaa niitä vähän näytellä. Hän nousee polkemaan seisten, toinen jalka polkee ja toinen nostaa, takapyörä ruopii kostealla soralla, pyörä vaappuu puolelta toiselle polkemisen tahdissa. Yhtäkkiä ohjaustanko antaa periksi, lumpsahtaa syvälle alas ja kääntyy pitkittäin. Onneksi vauhti ei ole ehtinyt nousta vielä suureksi ja Jussi saa pyöränsä pysähtymään kontrolloidusti, kaatumatta. Jussin Phillipsiin asentama ranskalainen ohjaustangon mutka on pettänyt! Onko kiristysruuvi mennyt poikki? Jussi kääntää tangon suoraan ja nostaa sitä ylöspäin. Tiukalta tuntuu, mutta muutaman polkaisun myötä tanko painuu jälleen alas, ajo on mahdotonta.

Kaverukset jalkautuvat ja ottavat esiin satulalaukusta ”reikäjuuston”, kolmen millin paksuisen levyn, jossa on erikokoisia kuusikulmaisia reikiä ja hahloja. Melkein sopiva reikä on kuitenkin liian pieni ja lähes sopiva taas liian iso. Brittiavain ei sovi Ranskan ruuviin. Hetken ähellyksen jälkeen kiristysruuvin kuusikulmainen pää on kahdeksankulmainen eikä ruuvi kiristy eikä aukea. Kirkon viereisen rakennuksen pihalla näyttää olevan lapsia. Kaverukset taluttavat pyörät talon pihaan. Pihalla on myös vanhempi mies, joka aavistaa heti, että kaveruksilla on ongelma. Ei tarvitse Jussin monellakaan sanalla vaivaa selvittää, kun mies jo häviää talon taakse ja palaa mukanaan valtavan kokoinen jakoavain, ainakin 40 sentin mittainen. Jos ei tuolla aukea, ei sitten millään! Mutta niin vain käy, että kohta kahdeksankulmainen ruuvin pää on pyöreä. – Pää on viilattava litteäksi, mies sanoo ja häviää talon taakse, palatakseen mukanaan puolen metrin mittainen viila.

Jussilla ei ole aavistustakaan mihin tarkoitukseen jättiläismäinen viila on tehty, mutta ranskalaisen mutkan kiristysruuvin päätä se puree kuin lämmin veitsi voita. Muutaman viilan vedon jälkeen pää on litteä ja jakoavain pureutuu siihen ahnaasti kuin terrieri. Kuuluu naksahdus. – Poikki, mies toteaa, mutta on onneksi väärässä.

Ruuvi alkaa aueta. Jussi vapauttaa kiilan napauttamalla ruuvin kantaa jakoavaimen päällä ja nostaa mutkan tankoineen ylös. Kyllä on kamalan näköinen

mutka! Itse mutka on tietenkin niklattu, mutta kartiokiila on mustaa rautaa, märkä ja aivan ruosteessa. Ruostetta on kaikkialla, mutkan hahlossa ja haarukan putkessa. Jussi kuivaa kiilan ja mutkan trasselilla niin hyvin kuin taitaa, yrittää puhdistaa vielä haarukkaputkeakin. – Tuo kaipaisi vähän öljyä, mies sanoo ja häviää talon taakse.

Pienestä punaisesta öljykannusta hän pumppaa öljyä kiilalle, ruuville, mutkalle ja ruikkaa vielä muutaman tipan haarukan putkeenkin. On se vaan ilo kiristää litteäkantainen ruuvi kunnon jakkarilla ja tuntea kuinka ruuvi natisten vetää kiilan kireälle. Pikaisen koeajon jälkeen Jussi toteaa pyöränsä olevan parempi kuin uutena. Hän palauttaa lainatyökalut, mutta jakoavaimen mies antaa hänelle mukaan. – Ei se ole ainoani, saatatte vielä tarvita sitä.

Liftataanko? Vaikka tauosta Hausjärven kirkolla tulee aiottua pidempi, eväitä ei keritä nauttia. Kaverukset pysähtyvätkin evästauolle Turkhautaan, koska sillä on niin hauska nimi. Turkhaudan nimi on aiemmin ollut Hausteturku ja Hausjärvikin on samaa hauste-alkuperää. Hauste taas on majavista aikoinaan saatu ihmelääke, jonka uskottiin lisäävän sukupuolista kyvykkyyttä. Sitähän pojat eivät silloin vielä tiedä ja popsivat ahnaasti eväitään. Pohjoinen taivas näyttää uhkaavan mustalta.

Turengista kaverukset nousevat Hattelmalan harjulle ja laskettelevat Hämeenlinnaan laivakahvioon, missä suunnitelman mukaisesti nauttivat lämpimän kaakaon ja nisupullan. Jussin isän ohjekin muistetaan ja Hattulan ohi he polkevat Aulangon kautta. Aulangon maisemia he eivät jää ihailemaan, sillä alkaa sataa. Sade sinänsä ei ajoa haittaa, mutta näyttää siltä, että he ovat polkemassa seudulle, missä sadetta on saatu jo tovi. Maantie alkaa olla märkä. Savi liettyy tien pinnalle ja muuttuu liukkaaksi. Atin Venus Specialin isot lokasuojat pitävät jotenkin tiestä irtoavan saven ja hiekan vyötärön alapuolella, mutta Jussin Phillipsin pienet lokasuojien tyngät ovat siinä liejussa ”yhtä tyhjän kanssa”. Jussi muistelee isänsä käyttäneen tuota ilmaisua nähtyään Phillipsin uudessa kuosissa. Takapyörä heittää kuran, liejun ja hiekan ensin takapuoleen, sitten selkään ja lopuksi niskaan ja pipon päälle. Siitä yltyvä sade liuottaa kuran alas niskaan paidan alle. Etupyörän kura pysähtyy suoraan ajettaessa etuputkeen, mutta jos vähänkin kääntää ohjaustankoa, ja käänneltävähän sitä on, koska liejuinen tie pyrkii viemään pyöräilijää minne sattuu, etupyörä roiskauttaa kuravanan rintamuksille ja edelleen naamalle. Niin on Jussilla hiekkaa suussa, silmissä ja niskassa ja molemmat kaverukset litimärkiä. Verkkarit ovat oikeita mestarivedenimijöitä. Tyrvännön mutkissa, missä tie luikertelee vähän väliä sähkölinjan alitse, on varmaankin juuri ennen sadetta laskettu tienhoitolipeää, joka yhdessä sateen ja saven kanssa muodostaa aikamoisen mömmön. Liikennettä on vähänlaisesti, joskus joku kuormuri tulee vastaan tai menee ohi, mutta joka kerran se lennättää aikamoisen kurapilven kaverusten niskaan. Jussin Simplexistä alkaa kuulua outoa rutinaa. Hiekka ja savi tunkeutuvat jousien väliin eikä vaihde enää suostu vaihtamaan, ei ykköselle, ei kolmoselle. Jököttää vain kakkosella. – No nyt ei sitten vaihdella ei tosin väsytäkään, Jussi tuumailee.

Palssarin kankailla sade yltyy miltei myrskyksi eikä kummankaan tarvitse ehdottaa taukoa. Seuraavan maitolavan kohdalla kaverukset nousevat lavan koppiin sateen suojaan. Mitä tuossa nyt haastellaan, märkiä ollaan ja alkaa tulla vilu. Ei ainakaan pölise! Pikajalka 38

– Mitäpä, Jussi ehdottaa ihan vain ohimennen, sitä nyt mitenkään erikoisesti tarkoittamatta – jos liftattaisiin seuraavaan kuormuriin? – Eei, me.

Eikä asiasta sen enempää puhuta, eikä kuormuriin liftata. Sadekin alkaa hellittää ja kaverukset nousevat satulaan. Laitikkalassa pidetään taas taukoa. Siellä Paunulainenkin aina pitää pidemmän tauon. Pojat haukkaavat evästä ja juovat maitoa. Vaatteetkin alkavat jo kuivua, ja tie kovettuu. Nyt alkaa tuntua jo selvää kutinaa varpaissa. Laitikkalasta ei ole kuin kymmenkunta kilometriä Pälkäneelle, sieltä ei ole sitäkään Saarikylien tienhaaraan ja sieltä Tossalle ei ole oikein enää mitään.

Taustin synkän kuusikon kohdalla kaverukset kokevat iloisen yllätyksen! Vastaan tulee kolme moottoripyörää. Tossan emäntä on jo alkanut huolestua, kun Helsingin poikia ei kuulu, kellohan lähestyy jo kuutta. Vastikään moottoripyörän kortin saanut Tossan Jussi Peto-krossipyörällään sekä Tuppu ja Jantsun Jounihan siinä tulevat punaisilla JAWA-CZ -pyörillään.

Onkkaalaan asti pyysi emäntä ajelemaan.

Nyt on kaverusten matka henkisesti poljettu. Jos nyt jokunen kilometri onkin vielä ajamatta, ajatuksissa ollaan jo perillä. Sankarin sädekehä tuntuu jo pipossa. Tossan pojat ajelevat edellä ja Stadin kundit perässä. Joskus joku jättäytyy letkan hännille ja pyyhkäisee sitten koko jonon ohi nostaen peukalonsa voitonmerkiksi Stadin kundien kohdalla.

Kääntyminen Saarikylien kylätielle on yhtä juhlaa, turvallisesti tutulla tiellä, totta puhuen, aikamoisen polkemisen jälkeen. Matilan sillalta avautuu Leväslahti ja sen takana on Atin perheen Saarenpään huvila. Uitinsillalta näkyy Jussin perheen Vassaa. Kohta mäen takana on Antinmäki, Jussin Mummula, kohta ohitetaan juhlatalo Kumpula. Jussi näkee kuinka kyläläiset kerääntyvät tienvarsille ja lapset heiluttavat Suomen lippuja.

Eivätkö keräänny, eivätkö heiluta? No siltä ainakin tuntuu.

Tossan pihalla on kuitenkin runsaasti väkeä, omaa väkeä, renkejä, kanahoitajia ja naapurin serkkuja ja kaikki Stadin Sankareita odottamassa. Tossan Jussi ajaa pihaan komeasti keulien. Ati ottaa pienen loppukirin pihaan ajaessaan ja nostaa toisen kätensä voiton merkiksi. Jussi ottaa riskin, hän kyllä tietää, ettei amatöörien pyöräkilpailuissa saa maaliin tullessa irrottaa molempia käsiä tangosta. Hän kuitenkin irrottaa ja ajaa pihaan ”ilman käsiä” silläkin uhalla, että suoritus hylättäisiin. Kerrankos sitä.

Kuraiset pojat saavat ihailevia katseita. Kuinka meni? Miten sitten kävi? Ja monia muita kysymyksiä. ”Kanakin” tulee paikalle ja tutkii Jussin Phillipsiä ja erityisesti sen typistettyjä lokasuojia. – Olisi äärettömän tärkeätä, että takalokasuoja ulottuu pyörän taakse ja etulokasuoja miltei pyörän alaosaan saakka. Muuten kura roiskuu selkään ja naamalle. Totta joka sana! ”Kana” tuntee kanat ja kananmunat, veneet ja polkupyörät.

Emäntä ottaa ohjat käsiinsä ja kehottaa omia poikiaan viemään sankarit saunaan ja sitten syömään, alapirtissä on ruoka valmiina.

Saunassa saavat sankarit kertoa juurta jaksaen yhä uudelleen ja uudelleen matkan kohokohdat ja miten sitten kävi, samalla kun Tossan pojat kilvan hankaavat Stadin kundien selkää juuriharjalla. Niin he aina tekevät kesällä, ensi kertaa saunottaessa.

Syödessäänkin vielä, kun pirtissä on uudet kuulijat, köksät, piiat ja pikkulapset, sankarit kertaavat matkansa vaiheita. Sauna ja ruoka ramaisee, lienee

päivän polkemisellakin osuutensa, pyytämättä sankarit kiipeävät aitan parvelle, minne kesän alusta kaikki muutkin pojat muuttavat, ja nukahtavat sikeään uneen.

Sunnuntai Seuraava sunnuntai valkenee raikkaana ja aurinkoisena, eiliset sateet ovat menneet, poikien sankaruuskin vähin erin haalistuu, eletään tavallista sunnuntaita, nautitaan alkavasta kesästä. Aamukahvin jälkeen kaverukset ryhtyvät puhdistamaan pyöriään. Kura on kovettunut, mutta irtoaa kyllä harjalla ja vedellä, kunhan jaksaa jynssätä. Vielä kerran he joutuvat kertaaman retkensä dramaattisia vaiheita, kun Jussin stonga brakas, myrsky kasteli ja kura peitti kaiken alleen. Mutta kyllä pyörät ovatkin kurassa, vaivoin Jussi saa Simplexinsä toimimaan, joutuu purkamaan koko laitteen. Hiekkaa on kaikkialla, jokaisessa nivelessä. Hieno retki, kaverukset ovat siitä yhtä mieltä, mutta Paunulaisen peräkoukuissa olisi fillari ehkä sittenkin säilynyt puhtaampana.

Puoltapäivää lähestyttäessä pihalle alkaa kerääntyä väkeä ruoan toivossa. Piha täyttyy taas lapsista, rengeistä, kanaharjoittelijoista, naapurin serkuista ja kesäänsä aloittavista kesävieraista. Sunnuntai on talossa viikon kohokohta ja kesän ensimmäinen sunnuntai varsinkin.

Emäntä astelee pihan poikki, pysähtyy, tervehtii väkiä ja suuntaa askeleensa kohti vellikelloa.

Matti

Atin ja Jussin pyöräretken valmistelut saavat myös Jussin 12-vuotiaan pikkuveljen innostumaan. Hän lähtee mukaan! Ati ja Jussi vaihtavat lyhyen silmäyksen, mutta eivät virka mitään, ei tarvitse. Äidin mielestä Matti on vielä liian nuori niin vaativalle retkelle. Ehkä sitten joskus toiste, ensi keväänä?

Matti ei kuitenkaan anna periksi, hän pakkaa pikku reppuunsa varavaatekerran ja omat eväät ja jää odottamaan aamua. Aamu tulee ja menee. Kun Matti herää, ovat ”isot pojat”, miten niin isot pojat, jo menneet. Äiti on tehnyt katalan tempun, ei ole herättänyt.

Mutta Matti ei anna periksi. Päivän mittaan hän varustaa reppuaan. Tekee vaivihkaa lisää leipiä ja täyttää vähitellen maitopullon teeskennellen juovansa lasillisen silloin tällöin. Repun hän piilottaa sängyn alle. Varmistaakseen aikaisen herätyksen hän asettaa suuren herätyskellon tyynyn alle ja vääntää sen herättämään puoli viideksi. Illalla hän pukeutuu verkkareihin ja vetää pyjamatakin kaiken ylle, menee peiton alle ja huikkaa vanhemmilleen hyvät yöt.

Äiti tulee vielä peittämään, kohentaa peittoa, suukottaa Mattia otsalle ja kuiskaa: – Ensi keväänä näytät niille.

Matti nyökkää, saa puristettua pienen kyyneleenkin poskelleen. Pakkaa kyllä hymyilyttämään, kun nyt vain malttaisi olla paljastamatta aikeitaan.

Kello pärähtää puoli viideltä, Matti ei ole juuri nukkunut ja sammuttaa sen välittömästi, kuuntelee hetken. Varmistuttuaan, ettei kukaan ole pärinään herännyt hän riisuu pyjamatakin, sijaa vuoteensa ja asettaa valmiiksi kirjoitetun lapun sängylle: Olen lähtenyt pyörällä maalle. Matti

Juuri lähtiessä söin Matin retken vaikein etappi on nyt edessä. Poikien huoneesta ei pääse eteiseen kulkematta vanhempien makuuhuoneen läpi. Matti ja Jussi ovat kyllä jo useamman vuoden ajan harjoitelleet hiljaa hiipimistä. Nyt Matti on kuitenkin hiipimässä pois huoneesta, ehkä vanhemmat ovat valppaampia. Reppu ja kengät kädessä hän hiipii askel askeleelta kohti eteistä. Hän kiertää tunnetut parketin laatat, hän tuntee ne kuin Lapin mies kosken kuohujen silmät, pysähtelee ja kuuntelee vanhempiensa tasaista hengitystä. Porrashuoneen oven lukon hän avaa hiiren hiljaa ja tönäisee sitten oven rivakasti auki, näin eivät saranat narise. Oven hän sulkee avaimella, ettei lukon kieli loksahda pesään.

Kellariinkin hän hiipii vielä sukkasillaan, kiinnittää reppunsa 24-tuumaisen Tunturi-pyöränsä Pikajalka 38

tarakalle ja hiipii kadulle. Vasta kadulla hän vetää kengät jalkaansa, mitään riskejä ei oteta. Ajo Väinämöisenkadulta Tossalle alkaa varttia vaille viisi. ”Isojen poikien” tavoin Mattikin poikkeaa Hämeenlinnassa laivakahvioon, mutta koska on sunnuntai ja kellokin on hädin tuskin yhdeksän, on kahvio suljettu ja lämpöiset kaakaot jäävät saamatta. Maitoa ja hevosenlihaleipiä on.

Jo korkealle nousseen auringon lämmössä Matti polkee muina miehinä Tossan mäelle, jättää pyöränsä vähän kauemmaksi navetan seinustalle ja liittyy pihan väkeen.

Emäntä astelee pihan poikki, pysähtyy ja tervehtii väkeä. – Kas Matti, koskas sinä olet tullut? – Juuri tulin. – Milläs sinä tulit?

Vassaasta on Tossalle vajaan kolmen kilometrin vesimatka ja saman verran maantietä pitkin. Tossalle mennään joskus veneellä, joskus pyörällä, eikä emäntä hämmästele, kun Matti vastaa: – Pyörällä.

Emäntä suuntaa askeleensa kohti vellikelloa: – Tule sinäkin syömään, ruoka on juuri valmista. – No, juuri lähteissä söin!

Siinä Matti kyllä varsin valehtelee. Ei syönyt lähteissä, vasta Hämeenlinnassa söi ja sielläkin vain kylmän aterian.

Lähteet: Ati, Matti Tammisalo Matti Suomala (1945–1993) Pikajalka 1/2002 Kirjallinen vapaus

Kartta: Ote Autoilijan tiekartta,1 Eteläinen lehti 1955 Maanmittaushallitus