Porukalla ajoivat kisoihin

TeksTi Markku Lahtinen kuvaT Matti herrosen arkisto ja tiMo MäMMi

Keski-Pohjanmaa on ihan parasta pyöräilyseutua. Maasto on tasaista, kaupungit sopivan kokoisia ja lähellä toisiaan. Pikkukuntia on ollut paljon ja kilpailu niiden välillä tavalla jos toisellakin vireää.

Vanha velo Timo Mämmi on kutsunut Kälviän keskustaan Mau- Maunumäki antoi kalustoa lupaaville nuorille. Ojalan numäen pyöräkaupalle kaksi vanhaa kilpapyöräilijää jutustele- Paavolta, joka oli Maunumäen verstaalla töissä, Raimo sai maan toimittajalle mukavia. Matti Herronen (s. 1933) ja Raimo ensimmäisen Monarkin. Verstas veti juttumiehiä puoleensa Luoto (s. 1934) olivat kilpakumppaneita 1950–1960-lukujen runsaasti, mutta aina Ojala pani kisamiehen pyörän heti kuntaitteessa. Hyvä kunnon ja mielen he ovat säilyttäneet yli 80 toon. Myöhemmin pyöriä haettiin Vaasasta, Helkaman pyöriä, vuoden ikäänsä asti, edelleen pyöräillen, ainakin kuntopyörällä sittemmin myös Crescentejä ja Monarkeja, jotka tuntuivat aina Touria katsellessaan. Ja juttuun he pääsevät kiinni välittömästi. olevan liian isoja. Mutta kun pyöräily alkoi tuottaa tuloksia, ei Maunumäen Arvo innosti ja johti Porukalla kerran ajettiin kisoihin, Herronen, Luoto ja nuori Poikajoukossa oli tapana käydä elokuvissa Kokkolassa, 15 Eero Maunumäki. Arvo Maunumäki oli autossa kuskina. kilometriä suuntaansa. Matti Herronen oli aina vähän muita Juteltiin siinä vuolaasti ja pitkään, mutta Arvo ei puhua punopeampi. SM-kisat järjestettiin Kälviällä, kun Matti oli 16 kahtanut. No siihen havahduttiin ja Hannonen tinkasi: vuoden ikäinen. Hänet ilmoitettiin kisoihin, vaikkei hän hirveän - Mikä sinun on Arvo kun et mitään puhu? innostunut ollutkaan. Arvo Maunumäki antoi hänelle käyttöön - No kun aamulla heräsin ja radion avasin, sanottiin, että ratapyörän. Ennen ei ollut Matti noussut kilpurin selkään. nyt tuli voimaan Arvon lisävero, niin minä sitä olen pohtinut, - Ei ole pakko panna mäystimeen toista jalkaa, Maunumäki mitä pahaa minä olen tehnyt kun semmoinen määrätään. neuvoi. - Mutta pitää ajaa lujaa, kun takarengas vuotaa. kisakoneita enää tarvinnut itse hankkia. - Kauhialla kiireellä piti ajaa ja ylivoimaisesti voitin, Herronen - Ei se varmaan voi kauan kestää semmoinen yhden miehen muistelee, mutta kyllä takapyörä oli jo vähän löysä kun maaliin vero. pääsin. - Kyllä nämä yleensä jäävät pysyviksi.

Matti Herronen 1 km aika-ajossa Tampereella 1953.

Maunumäki ei ollut valmentaja vaan kasvattaja. - Pitää oppia häviämään, hän opetti.

Siten voi tulla vaikka Suomen mestareita. Hän oli kuin toinen isä, Herrosta ja Luotoa kymmenen vuotta vanhempi.

Arvo oli tärkeä pyöräilymies koko maassakin, ei vain Kälviän pyöräkauppias, valmentaja ja kisojen järjestäjä. Hänestä tuli myös pyöräliiton puheenjohtaja 1960-luvulla.

Liitossa oli ollut riitoja pitkään, paljolti TUL:n ja SVUL:n välisestä poliittisesta skismasta lähtöisin. Tilanne äityi niin pahaksi, että ajajat vaativat johdon, Roope Pajusen, erottamista. Ainoaksi, johon kaikki luottivat, osoittautui Arvo Maunumäki. Hän suostui johtamaan liittoa vuoden ajan, jolloin pahimmat hiertymät mm. valmennuksessa saatiin hoidetuksi. Siitä seuraavan johtajan, Kallio Kotkaksen oli helppo jatkaa.

SM-kisoissa käytiin ahkerasti jo nuorisosarjoista Herronen aloitti kilpailemisen 1949, samana vuonna kuin hieman vanhempi Paul Nyman, josta tuli myöhemmin hänen kovin kilpakumppaninsa, mutta myös ystävänsä. Nyman moneen kertaa jätti Hannosen hopealle, mutta oli aina yötä Kälviällä kun kävi Kokkolassa kisaamassa.

Pian mukaan houkuteltiin myös Raimo Luoto ja Hautamäet. Kälviällä onkin joka suvussa pyöräilijöitä, vaikka kuinka paljon. Herrosessa, Maunumäellä ja Luodolla, Hautamäellä, Uusimäellä. Yhdessä käytiin lenkillä, valtavat määrät. Ja lenkin päälle vielä ajettiin urheilukenttää ympäri tunnin verran.

Pökän Kalevi aina ajoi täysillä ja muut pojat valittelivat vauhtia, joka ei sopinut peruskuntoharjoitteluun, mutta Pökkä totesi vain, ettei tunnun missään. Mutta sitten kun alettiin oikein kisata, Herronen ja Luoto napsivat mitalia, Pökkä jäi jälkeen ja maalin jälkeen lepäsi nurmella vetämässä henkeä. - No, tuntuuko missään? Luoto virnuili.

Matt Herronen voittajana vasemmalla. Tampere 1953.

Matti Herronen Roomassa olympiakisamatkalla.

Kälviän Tarmo vastasi Pyöräilyliiton mestaruuskisoista 1950, jolloin Herronen jo näytti vauhtinsa voittamalla rata-ajossa molemmat matkat, 1 km ja 4 km. Jatkoa seurasi sitten Porissa 1952, kun hän voitti 4 kilometrin takaa-ajon mestaruuden. Simo Klimscheffskij ei edes rohjennut tulla viivalle häntä vastaan. Tästä alkanut voittokulku jatkui sekä radalla että maastossa vuosikausia, ensin nuorten sarjoissa, sitten aikuisten.

Helsingin olympiarata käytiin ajamassa esikisoissa ajamassa 1951. Herronen oli hyvin mukana kärkikamppailussa. Loppusuoralla Koskelantiellä oli kaksi kaistaa, Herronen ajoi kärjestä määrättyä kilpa-ajouraa, monet oikaisivat hieman lyhyempää reittiä ja Herronen jäi kolmanneksi.

Kisoissa pelattiin aina Maunumäen Arvon pillin mukaan. Kerran Herronen ajoi Pyynikillä 50 km SM-tempoa Pyynikillä, mutta kun ei ollut puolivälissä johdossa, Arvo käski keskeyttää. Näin hän ehti mukaan 4 km takaa-ajoon, jossa hänen arveltiin joka tapauksessa voittavan. Ja voitti.

Joukkueajon Suomen mestaruuden Kälviän Tarmo voitti kolmasti peräkanaa 1958–1960. Porukkaa oli niihin aikoihin kovasti. Kälviälläkin oli kaksi joukkuetta. Raimo Luoto, Matti Herronen ja Kalevi Pökkä oli voittajajoukkue, paitsi 1960 Hautamäen Esko Luodon sijasta.

Esko Hautamäki oli hieman huonokuntoinen ennen Meksikon esikisoja, ja hän sairastui siellä. Mauno Uusivirta oli varsinaisissa kisoissa 1968 Kälviän edustajana. Tequila-pullon hän toi lahjaksi, pullo on kyllä vielä jäljellä. Uusivirta oli kotoisin Toholammilta, ja vähäisen pyöräilykulttuurin vuoksi sikäläiset urheilupiirit vaativat häntä hiihtämään. Mutta hän tuli Kälviälle ja pääsi ajamaan pyörällä. Pohjoismaiden mestariksi asti hän ehti.

Hautalahden Unto oli puolestaan Nivalasta ja Lummen veljekset Kokkolasta. Yhdessä kuljettiin kisoissa vaikka eri seuroja edustettiin. Asetelma kisoissa oli silloin Keski-Pohjanmaa vastaan muu Suomi. Kyllä Herrosta ja Luotoakin houkuteltiin GIF:iin silloin kun Kokkolassa asuttiin ja oltiin töissä.

Pyörät ammattina Arvo Maunumäki välitti Herrosen asentajaksi pyöräliikkeisiin ja tehtaisiin. Satamassa töissä ollessaan Herronen hoiti 500 pyörää firman puolesta. Pyöriä työntekijät saivat käyttää vain sataman aidan sisällä. Pyörät olivat kaikki keltaisia ja numeroituja. Maunumäen Arvo pyörät oli toimittanutkin. Ne olivat kotimaisia, Tuntureita. Kobolttitehtaalta Herroselle tuli astma, ja hän joutui lähtemään muihin tehtaisiin.

Pyöräkaupan mekaanikkona toimiessaan Herronen kasasi monta sataa pyörää yhden pyhän aikana. Aktiiviuransa jälkeen Herronen toimi 14 vuotta Suomen pyöräilymaajoukkueen mekaanikkona.

Rautaa ja retonkia Matti Herronen kuului Peto-talliin niin kuin Paul Nymankin. Rooman olympiakisat käynyt Peto roikkuu edelleen autotallin seinällä, tosin vaivaisena. Runko meni poikki kisojen jälkeen, mutta se hitsattiin kuntoon. Kammet sen sijaan on siirretty poikien pyöriin.

Ennen vanhaan oli huonot varusteet, ei ollut säämisköjä ajohousuissa. Kun Raimo Luoto vihdoin semmoiset sai käyttöönsä, ne unohtuivat ensimmäisissä kisoissa etelään. - Mutta kyllä oli Yhteishyväkin housuissa erinomainen, varsinkin kun siihen ensin pari kertaa kusaisi.

Toinen kälviäläinen pyöräilylegenda, Berliinin kisoissa 1936 ajanut Thor Porko oli 10 viime vuottaan aktiivinen kilpailujen mainosmies ja kahvittelija. Hän kävi myös paristi kuukaudessa Herrosta tapaamassa töissä, yleensä puoli päivää kerralla. Juttumiehiä olivat entiset pyöräilijät. - Elokuun 23. Porvoossa voitin 27 sekunnilla, saattoi tarina alkaa. - Ihmemiehiä kun muistavat 30 vuotta vanhoja asioita sekunnilleen, Keskipohjanmaan urheilutoimittaja Korhosen Jukka totesi juttua tehdessään.

Porkon kuoltua leski otti Maunumäkeen yhteyttä ja sanoi että Porko halusi viimeisenä toiveenaan Tarmon pyöräilijöiden kantavan hänet hautaan, vaikka hän edusti pitkään Kokkolan GIF:iäkin. Maunumäki, Hautamäki, Herronen, Luoto ja pari muuta kantoivat sitten vanhan mestarin hautaan.

Rauhanajojen kävijöitä ja olympiaedustajia Se vasta oli pyöräilijä, joka on ollut Rauhanajoissa. Rauhanajot oli aikanaan amatööripyöräilyn arvostetuin etappikisa, kaksiviikkoinen suurtapahtuma Puolan, Itä-Saksan ja Tsekkoslovakian alueilla. Väkeä oli reitin varrella niin kuin nykyään Tour de Francessa. Varsovan, Berliinin ja Prahan kolmiota kierrettiin 13 etapilla vuosittain vaihtelevassa järjestyksessä, Tsekeissä kolme päivää, viisi Puolassa ja viisi Saksassa. Paul Nyman kävi ajot monesti ja oli Suomen suurin menestyjä, sillä hän pääsi nousemaan podiumille 1956. Myös Kyösti Myyryläinen pääsi osallistumaan ajoon useammasti.

Herrosen Matti oli mukana 1957, jolloin Nyman kuului ennakkosuosikkien joukkoon ja paistatteli salamavalojen loisteessa. Sinä vuonna ajajat saivat käyttöönsä hienot Favorit-pyörät suoraan valmistajalta. Nyman sai pyöränsä kotiin jo ennen kisoja trimmattavaksi, Herronen vasta perillä, joten virittely oli viimetinkaista. Pyörä jäi hieman epäsopivaksi, mutta sitä ei huonosta menestyksestä pidä syyttää. Herronen nimittäin kaatui pahasti loppukirissä Berliinin stadionilla, loukkasi selkänsä ja joutui keskeyttämään.

Raimo Luoto oli Rauhanajoissa mukana 1960.

Oslossa 1958.

Peto-joukkue: Rytioja, Pökkä, Ylioja, Hautalahti, Herronen ja johtaja Meriläinen

Rauhanajoissa 1964

Jyväskylä 1955, voittaja Herronen radalla. Lähdössä Roomaan: Honkanen, Nyman, Herronen

RaimoLuoto ja Matti Herronen muistelevat menneitä Maunumäen pyöräliikkeen pihalla.

Ulkomailla suomalaisajajille tuli aina mahatauti. Lääkäri sanoi, että bakteerikanta on erilainen. Kyösti Myyryläinen oli Rauhanajoissa mahataudissa, ja matkalla vatsasta tuli tavaraa vähän toistenkin silmille. Maalissa takana tulleet miehet kävivät kuumana.

Aina tuli rengasrikko Paul Nyman olisi Herrosen mielestä kerran voittanut Rauhanajon, mutta häneltä meni rengas pahimmoilleen ja sen verran hän hävisi. Mutta meni Matiltakin mitaleita isommissa ja pienemmissä kisoissa renkaitten takia. Tiet olivat siihen aikaan huonoja, eikä tuubirenkaissa tosiaankaan ollut pistosuojaa. Onneksi lopulta saatiin vapaa huolto Hautamäen Unton painostuksesta, eikä rengasrikoista enää tullut kisoja ratkaisevaa tekijää.

Rooman olympiakisoissa joukkueajo meni pilalle jo kahden kilometrin kohdalla. Vaikka tie oli alussa huonoa sepeliä, joukkueen johto vaati panemaan ohuet tuubit, sillä Suomi oli valmis taistelemaan voitosta. Herrosen rengas kuitenkin tyhjeni kohta lähdön jälkeen, eivätkä nuoret Raimo Honkanen ja Unto Hautalahti uskoneet Nymanin neuvoa odottaa, ja niin miehet lähtivät kolmistaan taittamaan taivalta. Herronen jatkoi yksin perästä varamiehenä 42 asteen helteessä. Eihän sitä kolmella miehellä tällaisessa kisassa pärjää, vaikka määrä olisikin ollut riittävä. Joukkueelta rikkui kaiken kaikkiaan seitsemän rengasta. Mutta kymmenen joukkoon he silti pääsivät.

Epäonnea oli muutoinkin. Henkilökohtaisessa maantieajossa sveitsiläinen pamautti alamäessä Herrosen edessä kumoon. Matti hetken pohdittuaan ajoi kilpailijansa päälle mieluummin kuin tieltä pihalle, ja pääjoukko karkasi vain 20 km maalista. Tämä oli Herroselle kovin ajo kilpailu-uralla. Suurin menestys Herroselle oli kriteriumajo Berliinissä Stalin Alleella, jossa Matti voitti hallitsevan maailmanmestarin ja tanskalaisen Jensenin, joka oli kolmas MM-kisoissa. Herronen tuli viidenneksi kirissä. Pääsuoralle tultaessa oli aina tiukka käännös, jossa kammet ottivat ja säkenet lensivät ilmaan. Matti Herronen lopetti kilpailu-uransa 1962. Raimo Luoto lopetti 1964. Herrosen toiseksi viimeinen kilpailu oli Nälkämaan ajo, jossa kiertopalkinto oli hänelle katkolla. Kisa oli erikoinen ja pitkään ajettu. Luoto ja Herronen sopivat yhteistyöstä pokaalin saamiseksi. Lauantaina oli kortteliajot, jotka Luoto voitti. Yhdessä lähdettiin pyhänä 200 km maantiematkalle. Kaksi kierrosta ajettiin, kolme miestä pääjoukosta irti, Luoto ja Herronen kärjessä. Matti pääsi vielä yksin irti, mutta kolmas mies ei päästänyt

Herrosen Peto on patinoitunut kaunotar.

Raimoa seurastaan. He alkoivat saavuttaa Herrosta, ja saivatkin tämän lopulta kiinni. Luoto ajatteli, että nyt hän ei saa voittaa, vaan kisa täytyy pedata Herroselle. Lopuksi ajettiin urheilukentällä kaksi kierrosta, ja siihen Matti oli erikoistunut. Herronen edellä lähdettiin viimeiselle kierrokselle, kolmas mies oli aivan kiinni takarenkaassa, kaikki metrin sisällä, mutta lopulta Kälviälle tuli kaksoisvoitto ja pytty kotiin. Siellä se on kaapin päällä edelleen.

Mieleen jääneitä kisareissuja Luoto lähti valmentajan kanssa junalla Helsinkiin kisoihin. Vaunuun sattui tuttu tyttö Nivalasta, missä usein käytiin ajamassa kisoja. Tyttö taisi olla vähän ihastunutkin Luotoon. Hän oli menossa etelään syntymäpäiville, oli leiponut sitä varten täytekakun, joka oli laatikossa mukana. Mutta siinä pitkällä matkalla herkku kävi houkuttelevaksi, ja kakku syötiin. Maunumäkikin sai osansa. Tyttö tykkäsi, että oli mukavaa eikä ollenkaan harmitellut kakun kohtaloa.

Kun taas piti lähteä Porvooseen kisoihin, Luoto oli sähkölaitoksella töissä, eikä päässyt muiden mukaan lähtemään lohtajalaisen taksikuskin kyytiin, vaan joutui tulemaan Maunumäen kanssa junalla. Pyörä sentään saatiin taksin katolle. Mutta eipä aikaakaan kun luoto ja Maunumäki näkivät toisten poikien kävelevän asemalla jossakin Orivedellä polkupyörät olalla. Auto oli ajanut nurin pellolle ja tavarat levällään. - Hyvinhän se tähän asti meni, Herronen totesi.

Etuhaarukka meni vain oli mennyt pyörästä rikki. Mutta sekin Hellbergin verstaalla yöllä korjattiin.

Jäähdyttelyvuosiksi järjestettiin suuret kilpailut Herronen, Luoto ja Hautalahti lopettivat uransa samoihin aikoihin ja halusivat hyödyntää kansainväliset kontaktinsa. He keksivät järjestää Keski-Pohjanmaalle oman ajonsa, jota ehdittiinkin ajaa 20 kertaa. Hieman miehiä harmittaa, että jatkajia ei tultu hankkineeksi – tuli sairauksia ja muuta ja sitten piti lopettaa. Keski-Pohjanmaa-ajosta oli tullut merkittävä kisa. Kerran oli Amerikasta asti kuuden miehen joukkue, joka samalla reissulla osallistui Itämeren ympäriajoon. Venäläisiä, ruotsalaisia, saksalaisia ja virolaisia oli useammastikin. Järjestelyissä oli paljon yhteistyötä Turun Urheiluliiton kanssa. Kilpailujen päivistä sovittiin Simo Klimschefskijn kanssa. Viimeinen ajo ajettiin saman vuonna kuin Mämmi tuli Kälviälle töihin. Hän ei ehtinyt pelastaa tilaisuutta.

Simo Klimschefskijstä, josta myös tuli liiton pitkäaikainen johtaja, miehillä on yhtä hyviä muistoja kuin Maunumäestä. Kilski puhui seitsemää kieltä. Niihin aikoihin järjestettiin joka vuosi viikon leiri velodromilla. Sen päätteeksi ajettiin rata-ajon SM-kisat, joissa Kälviän miehet pärjäsivät 4 km takaa-ajossa. Herronen pärjäsi kyllä muutenkin. Leirillä oltiin majoittuneina Otaniemessä, ja sinne sattui kuuromykkien konferenssi samaan aikaan. Pojat pilailivat, ettei Kilski varmaan noitten kieltä osaa, mykän kieltä, mutta annapa, kun tulivat lähemmäksi, niin Simo alkoi puhua niiden kanssa sormipeliä. - Murteita vain en osaa, Kilski totesi vaatimattomasti.

Mukavia kilpakumppaneita Tampereeltakin Kälviän lisäksi näihin aikoihin kilpapyöräilyn napoja olivat myös Porvoo, Turku ja Tampere. Tampereelta Nymanin lisäksi Teuvo Louhivuori on Luodon ja Herrosen ikätoveri ja kilpakumppani. Hieman nuoremman Lönnqvistin Taunon kanssa ollaan hyvää pataa edelleen, puhellaan usein ja käydään tapaamassa. Yhtä matkaa käytiin kauempana kisoissa. Matti