Lataustauko-kolumni: Pitäisikö muinaisille pikseleille julistaa hautarauha?

Pitäisikö muinaisille pikseleille julistaa hautarauha?

Moni meistä muistelee haikeudella menneiden vuosien ja vuosikymmenten suosikkipelejä, niitä serkkujen kanssa aamun asti hakattuja huippuja. Niiden pariin palaaminen ei vain tarjoa aina kaivattua nostalgiatrippiä, vaan jotkut olisi hyvä jättää kauniiden pelimuistojen kansioon.

Mutta eihän sitä kokeilematta tiedä, sillä peli muistoseireenit laulavat kutsuvasti. Sitten kaapista kaivetaan C64, NES tai PlayStation ja katsotaan, onko vanha ystävä kestänyt aikaa. Uusi kohtaami nen ei ole aina kaunis, sillä joskus jopa vuosikymmenten takaiset muistikuvat rapautuvat helposti aikuisemman, nykykoneilla ja -grafiikoilla pilalle hemmotellun pelaajan mielessä. Muinainen lempipeli onkin nyt ankea, kankea ja kämyinen. Henkinen antialiasointi ei enää toimi. Jotkut ovat kaikesta kankeudestaan huolimatta niin rakkaita ja ulkoa opittuja, ettei niiden kömpelyyksiä edes huomaa. Sehän toimii niin kuin pitääkin!

Joidenkin retropelien nimessä on yhä niin paljon taikaa, että niissä nähdään myös kaupallista potentiaalia uudelleenjulkaisun verran. Niinpä niitä yritetään tuoda nykyaikaan muun muassa identtisenä retrojulkaisuna, remasteroimalla tai tekemällä peli kokonaan uusiksi. Mikään tapa ei ole helppo, sillä vanhat peli-ideat ja toteutukset kestävät harvoin siir tymistä uuteen ympäristöön. Ja jos idea siirtyykin, kenelle uusi peli suunnataan? Vähemmistössä oleville, nostalgiaan tarrautuville setämiehille ja tätinaisille vai nuoremmista pelaajista koostuvalle suuremmalle yleisölle, joille se on vain peli muiden joukossa?

Esimerkiksi 8- tai 16-bittisen pelin tuntumaa on muutenkin äärimmäisen vaikea toisintaa nykypäivän pelikoneilla. Pelattavuus muuttuu väkisinkin koodin, peliympäristön ja erilaisten peliohjainten takia. Nykyohjaimella ei kerta kaikkiaan voi pelata joystickin tai NES-padin tapaan. Kun peli ei kulje, onko vika minussa, ohjaimessa vai pelissä? Luultavasti kaikissa. Aika entinen ei enää palaa.

”Jos nykytiimi ei ymmärrä tai osaa retroaan, tulos saattaa näyttää esimerkiksi GODS Remasteredilta.”

Muutenkin moni nykyaikaan remasteroitu klassikko on saattanut kadottaa päivityksessä vanhan magian tai tuntuu väärältä. Graafnen tyyli on outo ja musiikit soivat väärin. Remasteroinnin onnistuminen voi riippua esimerkiksi graafkon retropelisilmästä – ymmärtääkö tämä, miten hyvää pikseligrafikkaa rakennetaan tai kuinka muinaisten vuosikymmenten viisaat Deluxe Paint -artistit rakensivat värikkäitä maailmoja 16 tai 32 värillään.

Jos nykytiimi ei ymmärrä tai osaa retroaan, tulos saattaa näyttää esimerkiksi GODS Remasteredilta. Se tuntui väärältä jo alkuruudustaan lähtien, ja uusi musiikkikin soi vähän sinne päin. Ja tämä sentään oli laadukkaampi kuin Chaos Enginen remasterointi, jossa paketoitiin vähän viilailtu alkuperäinen pc-versio DOSboxiin ja julkaistiin se Steamissä. Molemmat häviävät mennen tullen emulaattorissa pyöriville Amiga 500 -versioille. Archonin ja M.U.L.E:n kaltaisten klassikoiden lämmittelyt ovat kompastuneet kerta toisensa jälkeen. Ainoa selvästi onnistunut M.U.L.E.-modernisointi on itse asiassa lautapeli.

Tuore Wasteland Remastered alleviivaa remasterointien vaikeutta täydellisesti. Vuoden 1988 roolipeli on tuotu onnistuneesti nykyaikaan niin, että tunnelma, tarina ja pelimekaniikka ovat yhä tallessa. 32 vuoden takainen pelijärjestelmä on silti viilattunakin aivan liian kankea jopa kaltaiselleni retroäijälle. Olisiko peli pitänyt sittenkin tehdä uusiksi modernilla roolipelijärjestelmällä remasteroinnin sijaan?

Pelkkä retropelin nykyaikaistaminen ei siis riitä, vaan tekijätiimin on hyvä ymmärtää, miten moderni retro ylipäätään toimii. Samoin kannattaa päättää ajoissa, kenelle peliä ylipäätään tehdään. Haetaanko pelissä mahdollisimman identtistä muistojen lämmit telyä, vai käytetäänkö esikuvaa enemmänkin inspiraationa? Voiko jokin vanha design ylipäätään siirtyä järkevästi nykyaikaan, ja onko jokin sinänsä hauska S.W.I.N.E. nyt oikeasti vetovoimainen brändi edes teräväpiirtona?

Kaikesta negatiivisuudesta huolimatta retropeliskene on ihana asia. Se elää ja tarjoaa floppien lisäksi onnistumisia ja yllätyksiä. Mikä kivointa, pelintekijät ovat löytäneet aiheeseen myös uusia lähestymistapoja. Esimerkiksi uusretro hyödyntää vanhoja teemoja, tyylejä ja pikseleitä muutoin nykyaikaisessa toteutuksessa. Jotkut myös tekevät uusia pc-pelejä NES- tai Mega Drive -konsolien tekniikan rajoissa – kaikista niistä uusista, aidoille retrolaitteille tehtävistä peleistä puhumattakaan. Kelpaa pelata!

Jukka O. Kauppinen

nauttii rakkaudella niin uusista kuin vanhoistakin peleistä mutta välttelee hypeväkijoukkoja ja Mariota.