Tuurijuopon turinoita kiljusta konjakkiin

teksti

Mikko Kotiranta

kuvat Pixabay

Ajattelin, että voisin kertoa muutaman tarinan alkoholista ja avata joitain ajatuksiani siitä. En ala silti liikoja repimään mielen- ja sielunmaisemiani auki tähän kirjoitukseen, eikä tarkoitukseni ole missään nimessä osoitella sormella tai syyllistää ketään. Jokainen määritelkööt oman suhteensa alkoholiin ja tehkööt omat päätelmänsä. Oletan, että vastuusta on turha edes kirjoittaa, se lienee ilmiselvää.

Näin lyhyeen kirjoitukseen ei tietystikään mahdu kuin pieni pintaraapaisu kokonaisuudesta ja nämä mietteet ovat vain omasta näkökulmastani. Alkoholitonta elämää eläville en ala juomista suosittelemaan, mutta jokaiselle alkoholia käyttävälle kuitenkin haluaisin alleviivata, että omaa suhdettaan alkoholiin on hyvä ajatella ja tarkastella monelta kantilta. Se kun saattaa huomaamatta viedä mukanaan ja johdattaa aivan uskomattoman synkkiin sfääreihin. Tämän toki tietävät ainakin ne jotka ovat kokeneet sitä niin kutsuttua alkoholin väärinkäyttöä tuttavapiirissään, perheessään tai omakohtaisesti. Tarinat alkoholista eivät välttämättä tunnu niin konkreettisilta, ennenkuin niitä sattuu omalle elämänpolulle.

Olen nähnyt ties minkälaista konjakin haistelua ja viinin pyörittelyä. Hienostelun huipentumana pääsin joskus käymään Helsingissä toimineen yksityisklubi Bläkin kattoterassille erään tunnetun suomalaisen tupakkatehtailijasuvun perijän seurassa siemailemaan viskikolaa viltin alle ja jauhamaan Gumball 3000 -autokisoista. Edellämainituista huolimatta sydämeni sykkii virolaisen bulkkikaljan ja kossun lisäksi kotiviineille, kiljulle ja pontikkalle. Sahtia en ole koskaan maistanut. Myönnän, että teini-iän kokemusten värittämän nostalgia-arvon lisäksi mieltymyksissäni on ehkä ripaus rappioromantiikkaa, vaikken niin tahtoisikaan.

Kotitekoisista alkoholijuomista keskustellessa törmää helposti värikkäisiin väärinkäsityksiin. Kiljun mielletään olevan hukattujen teinisielujen homeista hiivaliejua, joka saa huuto-oksentamaan vähintään vuorokauden kyyneleet silmissä. Mielikuvat pontikasta liittyvät usein sokeutumiseen ja lisäksi sitähän tislataan niin vaarallisilla pannuilla, että ne saattavat räjähtää koska vaan. Kilju laillistettiin vuonna 2018 ja nyt kuiskailen hiljaa takarivistä, että voisi sen kotipolttoisen pontikankin jo laillistaa ja lopettaa samalla se heikosti perusteltu holhoaminen.

Suomalaiset tuntuisivat olevan tottuneita siihen, että vahvempaa alkoholia myy valtion monopoli. Harvemmin kuitenkaan ajatellaan sitä seikkaa, että jopa Euroopan tasolla kyseinen käytäntö on harvinainen. Alkon toimitusjohtaja sai pari vuotta sitten palkkaa ja bonuksia melkein puolen miljoo- nan euron verran. Omasta mielestäni koko homma haiskahtaa pahemmin kuin se autotallin nurkassa vanhemmilta salassa tehty pullahiivakilju.

Kun miettii sitä koko tuotantoketjua miten jokin tuote löytää tiensä Alkon hyllylle ja kyseenalaistaa omat tietonsa tästä prosessista, voi alkaa huomaamaan asioita tarkemmin. Alkon valikoimissa on yli 4600 tuotetta, jotka vaihtelevat kysynnän ja saatavuuden mukaan. Voi kuinka naiivia onkaan ajatella, että jokainen joka sinne hyllyille alkoholia tuottaa, olisi niin motivoitunut, eettisesti ajantasalla ja ulkopuolelta tarkkailtu, ettei hyllyyn päätyisi koskaan niin sanottuja maanantaikappaleita. Niin ja ainesosaluetteloahan ei tarvitse olla, koska alkoholi ei ole elintarvike.

Jos rappioalkoholisti tekee alkoholia, tekeekö hän sitä paras maku ja laatu mielessään? Entäs jos alkoholin tuottaa joku asiaan vihkiytynyt perfektionisti? Olen lukemattomien kotiviinien ja kiljujen lisäksi päässyt maistamaan erilaisia kotipolttoisia alkoholeja Suomen lisäksi Laosissa, Kambodzassa sekä Kroatiassa. Jostain syystä tuntuisi olevan sosiaalisesti hyväksytympää siemailla hienostuneesti kalliita viinejä, viskejä, rommeja, ginejä tai muita vastaavia kunhan se tehdään pikkurilli pystyssä. Uskallan väittää, että hyvin tehty kilju voi olla parempaa kuin huono valkoviini ja pontikka voi olla aivan yhtä hyvää tai jopa parempaa kuin tehdastuotettu vodka. Alkoholia, eli tarkemmin ja teknisemmin sanottuna etyylialkoholia tai etanolia, valmistetaan perinteisesti leivinhiivan etanolikäymisen avulla. Käyttämällä saadaan enintään noin 10-20 prosenttista alkoholijuomaa ja siitä vahvemmat valmistetaan tislaamalla. Sitä aivan samaa ainetta se on siinä järjettömän kalliissa konjakissa tai paljain varpain tallotussa punaviinissä kuin kotiviineissä, kiljussa tai pontikassa.

En kiistä, etteikö ongelmakäyttäjät hakeutuisi kohtuukäyttäjiä helpommin kotitekoisten juomien pariin, koska ne useimmiten ovat halvempia kuin kaupasta ostetut jo pelkästään verotuksen vuoksi. Joka tapauksessa kotitekoiset juomat ovat todennäköisesti ekologisempia, lähituotettuja ja sisältävät tarkalleen sitä mitä niihin haluaa laittaa.

Lukija saattaa mielessään maalailla räikeän karkeita kuvia kirjoittajan suhteesta alkoholiin - ja räikeä se suhde taitaa karkeasti ottaen ollakin - joten jatkan tarinaa hieman erilaisesta vinkkelistä ja kerron yhden surullisen, mutta monille turhan tutun oloisen tarinan.

Olin aikanaan eräällä työpaikalla, jossa vietin päiviäni kaiken kaikkiaan parin vuoden ajan. Sillä elämäni aikakaudella on erityinen paikka muistoissani ja niihin aikoihin liittyy monenlaisia kokemuksia. Sain paikan alunperin työkkärin kautta pitkähkön työttömyyteni johdosta ja ne maksoivat sille firmalle jonkin prosenttiosuuden palkasta. Sama tilanne oli usealla työkaverilla. Se ei ollut mikään kovin arvostettu työ vaikka kyllä me ihan hyödyllisiäkin asioita siellä tehtiin kaiken turhanpäiväisen ohessa.

Paikan johtaja oli huumorintajuinen, isokokoinen mies, muistaakseni entinen painija. Jos hän joskus vaivautui töihin, niin joku meistä työntekijöistä sai hakea hänet kotioveltaan firman autolla. Kerran me käytiin palauttamassa jätesäkillinen tyhjiä muovisia kossupulloja ja jotain se mutisi, että oli saanut ne jalkapalloseuralta lahjoituksena. Eihän se vaivautunut edes valehtelemaan kunnolla. Ei siinä kauaa mennyt kun sairaalaralli alkoi, äijä kellastui maksan pettäessä ja pian sitten kuoli. Hän siis joi itsensä hengiltä kaikkien meidän silmien edessä.

Muutamaa vuotta myöhemmin tuli seuraava suru-uutinen. Silloin vähän päälle parikymppinen työkaverini ajoi autolla ojaan lähdettyään humalaisena juhlista. Hänet löydettiin vasta useamman tunnin kuluttua onnettomuudesta, jäätyneenä autonsa vierestä. Niin surullista ja käsittämätöntä kuin se onkaan, tästä asiasta minulle ensimmäisenä kertoi samasta työpaikasta kaveri, joka myös vähän yli vuosi sitten tuli päiviensä päähän. Tällä kertaa veressä saattoi kuulemma olla muutakin kuin alkoholia. Yksi työpaikka, kolme kuolemaa ja jokaiseen juttuun liittyy alkoholi. Mukavia, fiksuja tyyppejä. Heitä kaikkia lämmöllä muistaen, en voi olla ajattelematta, että voisin tavallaan itsekin kokea samanlaisen kohtalon, tuskimpa se heilläkään tahallista on ollut. Alkoholi on vahvasti yliedustettuna väkivaltarikoksissa, kuten myös erinäisissä onnettomuuksissa. Tämän mielessä pitäen on todettava, että tietynlaiset mokailut ja töppäilyt voivat silti olla myös hyväksi. Niistä on mahdollista ottaa oppia tarkkailemalla ja miettimällä käytöstään hieman erilaisessa tajunnantilassa. Kohtuu kaikessa ja järki päässä. Kannattaa kyseenalaistaa tottumuksiaan vaikkapa sitten ihan piruuttaan.

Terveisiä raitista kautta elävältä tuurijuopolta!

"Kilju laillistettiin vuonna 2018 ja nyt kuiskailen hiljaa takarivistä, että voisi sen kotipolttoisen pontikankin jo laillistaa ja lopettaa samalla se heikosti perusteltu holhoaminen."

Urheilijat on pahimpii dokaajii on ollut vallitseva ajatus, jonka JVG jo aikanaan hyvin sanoi kappaleellaan Epoo, jossa muuan Heikki Kuulakin oli mukana.

Sanoituksen totuudenmukaisia taustoja on tietysti itse orkesterin puolesta vaikea lähteä spekuloimaan, mutta uskoisin sen tarkoittavan yksinkertaisuudessaan sitä, että urheilijoillekin ”no joo maistuu maistuu”.

Puhdas pohja-ajatus kauneimmillaan tietysti on se, että maksimaalisen urheilusuorituksen takana ei pitäisi koskaan olla suorituksia heikentäviä tekoja, kuten alkoholimyrkytystilan tarkoituksellista hakemista, näin ronskisti ilmaistuna. Uskallan kuitenkin väittää, että varsinkaan satunnainen ja vähäinen alkoholin käyttö tuskin on esteenä pääsyssä urheilun korkeimmallekaan huipulle.

Jokainen määritelköön toki kyseisen huipun itse.

Omien hyvin subjektiivisten kokemuksien perusteella ensimmäiset alkoholikokeilut alkavat ensimmäisinä juuri urheilijoilla, näin kärjistetysti. Ensimmäiset kerrat tapahtuvat yleensä ystävien, kuten esimerkiksi joukkuetovereiden seurassa. Myös saunailtakulttuuri vallitsee joukkueurheilussa, mikä tietysti parhaimmillaan tarkoittaa mukavaa yhteistä tekemistä varsinaisen arkitekemisen oheen, millä luodaan yhteishenkeä ja yhteenkuulumisen tunnetta joukkueelle.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö yhteishenkeä voisi kollektiivisesti parantaa muillakin tavoin, mutta voin haastaa jokaisen urheiluseuran (etenkin suomalaisen) toimijäsenen antamaan yhteisen iltaman ohjelmavaihtoehdoiksi esimerkiksi rauhallisen melontareissun, jossa tarjolla muutamat kokikset ja makkarat. Tai sitten saunaillan, jossa tarjolla on muutamat keskiketterät. Katsotaan sitten, mikä yhteisön tahto asian tiimoilta on ja kumpi toimii paremmin.

Tämä ei tietenkään rajoitu välttämättä vain urheiluun, mutta se toimii varsin hyvänä esimerkkinä.

Kun esimerkiksi jääkiekkoilijan kausi päättyy, on ensimmäisenä agendalla yleensä joukkueen yhteinen illanvietto, jossa koko kauden aikana ilmentyneet asiat otetaan pöydälle. Pelisuoritukset, kauden tavoitteet ja niiden saavuttaminen, riidat, epäkohdat, uudet ystävät, vanhat ystävät, joukkueen sisäiset palkinnot tai muistamiset, kaikki tämä ja vielä enemmän. Pelaajia lopettaa, pelaajia siirtyy muihin joukkueisiin, huoltoa vaihtuu, valmentajia vaihtuu, mutta vielä yhden ainoan kerran juuri tämä kyseinen joukkue on omassa kokoonpanossaan illan yhdessä pitkän ja tiiviin kauden jälkeen. Siinä on olemassa haikeutta, siinä on olemassa iloa, siinä on olemassa helpotusta, siinä on olemassa epävarmuutta ja siinä on olemassa alkoholia. Nämä saattavat olla jopa koko vuoden kosteimpia iltoja, eikä niitä vaihtaisi yhtään mihinkään.

Urheilijat on pahimpii dokaajii, niin hyvässä kun pahassa. Mitä tekee nuori urheilija keskimääräisesti sanottuna

3 viikonloppua kuukaudessa? Kiertää tietysti maakuntia tai koko Suomea, tai jopa ulkomaita urheillessaan. Viikot harjoitellaan ja viikonloput otellaan. Arki ja viikonloput ovat useimmiten hyvin tukossa, joten siinä pahemmin ehtii niin sanotuille pahoille teille, jos ei tietysti lasketa esimerkiksi 8-tietä Porista Turkuun, joka varsinkin ennen korjauksia oli todella paha.

Samaan aikaan yhdessä pelireissujen kanssa kalenteriin merkitään myös vapaat viikonloput. Ne tarkoittavat automaattisesti sitä, että silloin on lupa vetää sokka irti. Kaikki kuukauden pelit ja kännit siis ovat mukavan sopuisasti jo heti valmiina almanakassa. Onko tämä sitten hyvä vai huono asia? Odotus vapaan viikonlopun suomista iloista, voi toisaalta olla pelottava aivoassosiaatio nuorille mielille, jos rauhoittumisen ja oman ajan odotus tarkoittaa aina automaattisesti korkin avaamista. Rankasta työnteosta halutaan kuitenkin toisaalta tauko, joten tehdään asioita, joista naaatitaan, eikö näin? Bottom line on siis hyvin yksilöllistä, eikä siihen taida olla olemassa yhtä ja ainoaa oikeaa vastausta.

Yhdestä asiasta voin kuitenkin omien kokemusten mukaan olla varma. Taitavat ne opiskelijat kuitenkin olla niitä pahimpii dokaajii.

Kirjoittaja on gradua vaille valmis kauppatieteiden maisteri ja ex-urheilija