Epätasainen, mutta vaikuttava yhden huoneen draama

Darren Aronofsky käsittelee elokuvissaan usein ihmissuhteita ja riippuvuuksia voimakkaan dramaattisesti. Hänen tuorein elokuvansa The Whale ei muodosta poikkeusta. Teos sai ensi-iltansa viime vuonna Venetsian elokuvajuhlilla ja miespääosaa esittävä Brendan Fraser pokkasi roolistaan Oscarin. Mainetta on siis karttunut ja monessa mielessä teos onkin perinteinen Oscar-elokuva. Se on humanistinen, siinä on vaikuttavia roolisuorituksia ja se käsittelee tärkeitä teemoja. Esteettisesti ja poliittisesti se on kuitenkin tarpeeksi turvallinen, jotta sen voi palkita.

Fraserin esittämä Charlie on hyväluontoinen englannin opettaja, joka on linnoittautunut kotiinsa ja pitää kurssinsa etänä internetin kautta. Tämä johtuu siitä, että hän on niin pahasti ylipainoinen, että liikkuminen on vaikeaa. Hengityskin vinkuu aiempaa enemmän. Miestä käy auttamassa Liz (Hong Chau), joka vaikuttaa pelkän avustajan asemesta olevan myös Charlien ystävä. Lopulta syrjäytynyt ja itsesäälinen opettaja näyttäisi saavan tilaisuuden myös haurastuneiden perhesuhteiden elvyttämiseen, kun paikalle ilmestyy teini-ikäinen tytär Ellie (Sadie Sink). Ellien saapuminen alkaa yhä enemmän tuoda esiin myös Charlien käyttäytymisen motiiveja.

Darren Aronofskylle erilaiset riippuvuudet tuntuvat merkitsevän tärkeätä näkökulmaa niin yksilöiden elämään kuin heidän vuorovaikutukseensakin. Tässä hillitön syöminen ja toisaalta maailmasta pois pakeneminen ovat opettajan syvältä kumpuavan itseinhon ilmausta. Ohjaaja onnistuu luomaan lukuisia vaikuttavia kohtauksia taitavien näyttelijöiden myötävaikutuksella. Myös tilankäsittely on parhaimmillaan liki hypnoottista. Elokuva on käytännössä sijoitettu vain Charlien hämärään asuntoon, aivan kuin hän haluaisi sen sotkuihin, kirjoihin ja papereihin kätkeä itseltäänkin kaikki kipeät muistot ja ajatukset. Tähän teokseen ankara muoto sopii sikälikin hyvin, että se perustuu alunperin Samuel D. Hunterin näytelmään. Jälleen kerran nähdään, ettei elokuvan välttämättä tarvitse liikkua paikasta toiseen. Jo ranskalainen kriitikkolegenda Andre Bazin oli sitä mieltä, että teatterin tehokeinoja hyödyntäessään elokuva syventää omia ilmaisullisia mahdollisuuksiaan.

Ongelmansakin hahmotuksessa kuitenkin on. Neljän seinän sisälle jämähtäessään se unohtaa aiheen laajemmat kytkennät ympäröivään maailmaan. Samalla kun luontokato on ikävää todellisuutta eikä nälkäongelmia ole vieläkään saatu ratkaistua, kärsitään länsimaissa yhä enemmän syömiseen liittyvistä ongelmista. Elokuva ei pohdi lainkaan sitä miten erilaiset perhemallit, yksilöiden omakuvat ja turhautumiset kumpuavat siitä todellisuudesta, jossa elämme.

Tyypilliseen Hollywoodin tapaan tarjoillaan sinänsä vaikuttava yksilötarina, jossa olisi potentiaalia paljon enempään. Tämä heijastuu myös elokuvan muotoon. Keskittyessään vain Charlien itseinhon ja syyllisyyden täyttämään elämään kuvakerronta on vangitsevaa, mutta tekee kaikesta yksityistä. Tämä heijastuu myös tarinan loppuratkaisuun, joka nostattaa tunteita, mutta jätti ainakin minut myös hämmennyksen valtaan.