Ärsyttääkun e i rä ,ät ttum rä s y tä

Näin kevään edetessä täyttä höyryä ja kesän tehdessä jälleen tuloaan, on jopa normaalisti kovasti kyynisen wanhan ja wihaisenkin hankala keksiä ihmeempiä marmattamisen aiheita. Takana ovat tasaisen harmaa ja kolkko syksy sekä kylmä, pimeä talvi. Korkeammalle kipuava aurinko näyttäytyy päivä päivältä useammin ja pidempään, porottaen yhä lämpimämmin ja tuoden samalla väkisinkin hymyn kasvoille.

Niin mahtavaa kuin tämä kaikki onkin, tuo se kuitenkin ongelman tämän kolumnin kirjoittajalle: Mistä vihastua, kun mikään ei oikeastaan edes vihastuta? Ongelma on luonteeltaan varsin positiivinen. Harmillistahan se on heittää hukkaan hyvä tilaisuus räntätä vapaasti ja purkaa kiukkunsa ulos kirjallisena oksennuksena, mutta ei kai se kovin suuri murhe ole, kun elämä kerta muuten hymyilee. Ei siis syytä hermostua tästäkään. Ovatko asiat siis liian hyvin? Liian tasaisen hyvin? Voiko valittaa, ettei ole mitään valitettavaa? Paradoksia kerrakseen.

Kokeillaan kääntyä kyrsiintymisen kestosuosikkien pariin.

Yleensä arjestaan keksii ainakin jotain parannettavaa. Milloin tekemistä on liikaa tai liian vähän, jotain pientä kolotusta tai outoa tuntemusta kehossa, mielenpäällä jokin sakkaa. Kiirettä on aina seuraavaan tylsistymiseen saakka, tylsyyttä puolestaan seuraavaan tekemiseen. Kehokin tuntuu hoitavan tarkoituksensa moitteetta ja pääkoppa prosessoi häiriöittä.

Sitten on sää. On liian kylmä, liian kuuma, liian pilvistä, liian kirkasta, sataa, liian kuivaa, tuulee liikaa. Kevään kunniamaininnan saa myös liika liukkaus tai loskaisuus. Mutta kun ei. Juuri ennen tämän kirjoittamista kävelin yliopistolle napakan, kolkon tuulen tuiskeessa sekä tiheän, pistävän lumisateen piirittämänä. Tämä tuntui tuskastuttavan jokaista ulkoa tullutta tai sinne aikovaa tuttua kanssaeläjää. Wanhaa ja vihaista tämä ei kismittänyt. Ulkona ihastelin lähinnä kelin tarjoamaa elokuvamaista tunnelmaa ja iloitsin kasvoja piiskaavan lumisen viiman tarjoamaa piristysruisketta.

Yksi tavallinen ärsyyntymistä aiheuttava suuri tekijä ovat kaiken maailman kanssaeläjät, tutut tai tuntemattomat, outoine tapoineen ja tekoineen sekä mitä eriskummallisimpine ajatuksineen. Parhaiten kiukku kiteytyy tilanteissa, joissa ihmisiä on useampia ja muuttujia paljon. Liikenteessä kukaan (muu) ei ikinä osaa tehdä mitään oikein, kaupoissa puolestaan kanssaeläjistä välittämättä poukkoillaan kiireisinä kuin päättömät kanat. Sosiaalista mediaa tuskin tarvitsee edes enempää alkaa avaamaan. Veri alkaa usein kiehumaan jo pelkästään näitä ajatellessa. Viime aikoina näin ei ole käynyt. Elämänmyönteinen kupla kai suodattaa muiden kiukkuisuuden ja estää sitä tarttumasta, tai kirkkaana loistava aurinko häikäisee näkemästä keskisormi ojossa ohi porhaltavaa vauhtihirmua, jonka tietä tukin myhäillessäni hölmö ilme kasvoillani laahustaessa.

Ehkä tällä kertaa wanha ja vihainen siirtää vastuunsa lukijalle kannettavaksi. ”Tuokin saatana, polkis ny vittuun hymyperse yltiöpositiivisuuksineen.” Hyviä vihastumishetkiä! Jos se yhtään helpottaa, muistakaa, että kyllä se päivänpaiste kaikkoaa vielä tästäkin risukasasta ja itku tulee pitkästä ilosta. Kirjoittajalle sekin on lohdullinen ajatus, vaihtelu virkistää.

tylsyyttä puolestaan seuraavaan tekemiseen.”