Mystikon mietteitä: Vanhan kirkkomaan kummitukset

Teksti ja valokuvat Matti Kultajoki

Jostain syystä nykymaailmassa ei ole olemassa kovin paljon kirkkoihin liittyviä kummitustarinoita, mutta päätin tarjoilla tällä kertaa teille, arvoisat lukijat, muutaman espoolaisen sellaisen…

Kirkothan on tunnetusti rakennettu seurakuntien omistamille maa-alueille, jotka on tarkoitettu nimenomaan hengelliseen uskonnolliseen käyttöön. Varsinkin vanhempien kirkkojen ympärillä on lähes aina myös kristillinen hautausmaa, jonka keskellä kirkko seisoo. Hautausmaita nimitetään perinteisesti myös ”siunatuiksi maiksi”, johon vainajien ruumiit lasketaan odottamaan kristillisen uskontunnustuksen mukaista kuolleitten ylösnousemusta.

Siunattuihin hautausmaihin liittyy myös vanha uskomus, että ne ovat suojassa pahoilta hengiltä ja muilta vahingollisilta voimilta. Tämä siksi että kirkkomaa on rituaalisin siunauksin pyhitetty ja erotettu muusta maailmasta aivan erilliseksi henkisen rauhan alueeksi. Siksi tällaisen pyhän maan ulkopuolelle ei haluta ketään kristittyä haudattavan. Löytyykö tälle pyhitetyn maan erityisasemalle kuitenkaan varsinaisesti mitään raamatullista tai teologista perustetta, siihen en ota tässä kirjoituksessani kantaa. Monet vanhat uskonnolliset perinteethän ovat kuitenkin vain ihmisten vuosisatojen kuluessa muodostamia tapoja, eivätkä suoranaisia Jumalan säädöksiä. Entisaikoina hautausmaihin liittyi lisäksi monenlaisia taikauskoisia kansanuskomuksia. Yleensä ottaen ne olivat nykyihmisten ajattelutapaan ja maailmankuvaan verrattuina varsin erikoisia ja kaikessa mielikuvituksellisessa pelottavuudessaan samalla suorastaan huvittaviakin.

Vanhat pakanalliset muinaisuskomukset olivat aikojen kuluessa sekoittuneet ihmisten arkielämässä melko saumattomasti kristinuskoon ja alkoivat poistua kotimaisesta kansanperinteestä hiljalleen vasta 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella. Toki kirkon papistokin omalta osaltaan ahkeroi sitkeän taikauskon pois kitkemisessä, joskus varsin kovallakin kädellä.

Muutokseen vaikuttivat myös aivan inhimilliset asiat, kuten esimerkiksi kaupungistuminen, teollistuminen, koulutuksen lisääntyminen, eri tieteenalojen kehitys, valtion vaurastuminen sekä moni muu yhteiskunnallinen asia. Kaikesta muutoksesta huolimatta hautausmailla on edelleen varsin suuri sosiaalinen ja yhteiskunnallinen merkitys, vaikka niitä ei enää mielletäkään aivan niin maagisiksi ja henkisiksi paikoiksi kuin aikaisempina vuosisatoina.

Kaikki tämän artikkelin valokuvat on otettu Espoon keskiaikaisen tuomiokirkon sisältä sekä sen ulkopuolella sijaitsevalta vanhalta hautausmaalta, jonne ei juurikaan enää nykyisin vainajia haudata. Toinen uudempi ja eri paikassa sijaitseva Kellonummen suuri hautausmaa palvelee nykyisin varsinaisena espoolaisten hautauspaikkana.

Haluan kertoa yhdestä omakohtaisesta ja useita kertoja toistuneesta melko erikoisesta henkimaailman kokemuksestani, joka liittyy tähän samaan Espoon keskiaikaiseen harmaakivikirkkoon.

Ensin kuitenkin pieni tietoisku tuomiokirkosta. Kyseinen kivinen kirkko on rakennettu 1400-luvun lopulla Ruotsin vallan aikana alun perin katoliseksi kirkoksi ja sitä on laajennettu 1800-luvulla, jolloin se myös muutettiin pohjapiirrokseltaan ristin muotoiseksi. Laajennusosien seinät valmistettiin alkuperäiseen tapaan graniittikivestä. Kirkkorakennukseen on tehty muitakin muutoksia, kuten esimerkiksi 1900-luvulla uusi alttari keskelle salin etuosaa. Vanha katolinen alttari on taaempana, aivan kirkkosalin etuseinässä kiinni, värikkään lasisen alttarimaalauksen alapuolella. Kirkkoa on myös peruskorjattu ja restauroitu useita kertoja. Rakennustyyliltään se on goottilaista arkkitehtuuria ja samalla myös katedraali.

Kirkko on evankelisluterilaisen seurakunnan aktiivisessa käytössä ja vetää puoleensa melkoisesti myös matkailevia turisteja. Syksyisin kirkon lähiympäristössä on lisäksi tapana pitää seurakunnan järjestämät keskiaikatyyliset SyysMatin Markkinat, joihin olen itsekin muutamia kertoja osallistunut, pukeutumalla teeman mukaisiin keskiaikaisiin asusteisiin, joko munkiksi tai ritariksi.

Muutin itse Espooseen vuosituhannen vaihteessa ja olen siis asunut paikkakunnalla nyt noin kaksikymmentä vuotta. Vaikka en kuulukaan kirkkoon, olen käynyt sinä aikana tuossa vanhassa tuomiokirkossa jumalanpalveluksissa ainakin kymmenen kertaa. Lähes joka kerta olen havainnut paikalla ihmisryhmän, joka ei ole aivan tavallista kirkkokansaa. Olen nimittäin ollut lapsesta asti selvänäköinen ja minun on suhteellisen helppoa nähdä henkimaailman puolelle. Siispä seuraavaksi kerrottava asia liittyykin nimenomaan selvänäköiseen kokemuspiiriin ja siihen henkiseen ulottuvuuteen, joka on valitettavasti tällaisia asioita epäilevien skeptikoiden tavoittamattomissa.

Tietyssä osassa kirkkosalia, katossa olevien keskiaikaisten freskomaalausten eli ns. munkkimaalausten alapuolella on näissä tilanteissa istunut vanhanaikaisiin tummiin vaatteisiin pukeutuneina kirkonpenkeissä vierekkäin noin kaksikymmentä aikuista henkilöä. Suurin osa heistä on ollut keski-ikäisiä miehiä, mutta joukossa on näkynyt myös muutama hieman nuorempi nainen.

He ilmestyivät sinne aina jumalanpalveluksen alussa virrenveisuun aikana ja lähtivät jumalanpalveluksen loputtua kävelemään hitaasti yhtenä ryhmänä kohti kirkon etupäässä sijaitsevaa alkuperäistä alttaria. Kaikki kumarsivat yhtaikaa syvään alttarin edessä ja hävisivät sitten näkyvistä, ikään kuin jonnekin maan alle vajoten. Sama on toistunut hieman erilaisina versioina useissa jumalanpalveluksissa.

Olen monesti miettinyt, mitä porukkaa nämä kuolleiden henget mahtavat olla, ja miksi he käyvät kirkossa edelleen? Yksi mahdollisuus tähän kummallisuuteen saattaa piillä kirkon lattian alla. Vanhan alttarin kyljessä on valkoisesta marmorikivestä tehty muistolaatta, jossa mainitaan, että kirkon lattian alle on noin kolmensadan vuoden aikana haudattu tuhansia espoolaisia. Siellä täytyy siis olla varsin laaja hautaholvisto eli katakombi. Kirkkokansa, joka nykyisin kokoontuu samassa paikassa jumalanpalveluksiin, rukoilee ja ylistää Jumalaa siis kirkkorakennuksen sisällä olevan, satoja vuosia vanhan hautausmaan luurankojen päällä, koska vain kirkon lattia erottaa heidät suuresta määrästä vainajien arkkuja. Oletettavasti myös uuden alttarin alla on useita ihmisten luurankoja. Luultavasti kuolleita on haudattu kirkon lattian alle kerroksittain, kunnes ruumiit ovat täyttäneet tilan aivan ääriään myöten. Sen jälkeen hautaholvi on suljettu ja sinetöity.

"Tämän 1400-luvulla rakennetun kirkon alle on 1700-luvun lopulle saakka haudattu tuhansia espoolaisia. Kunnioitamme heidän muistoaan. Herra,sinä olet meidän turvamme polvesta polveen. Ps. 90:1"

Vasta 1700-luvun lopulla on hautaamista alettu varsinaisesti tekemään kirkkorakennuksen ulkopuolelle. Merkkihenkilöille suurella rahalla ostetut hautapaikat sijaitsevat edelleen kirkon lähiympäristössä. Halvemmat köyhien hautapaikat ovat kauempana kirkkorakennuksesta. Tästä käytännöstä tulee tietysti mieleen, että pääsivätkö vainajat kenties isolla rahalla lähemmäs Kirkkolaitosta ja sitä kautta myös lähemmäs Jumalaa sekä kuoleman jälkeistä elämää? Ehkä näin tosiaan silloin ajateltiin, tai sitten kysymys oli enemmänkin vain sosiaalisesta statuksesta ja muusta yhteiskunnallisesta maallisesta arvovallasta, ja sen säilyttämisestä vielä kuoleman jälkeenkin. Kuuluisat ja varakkaat valtaherrathan on aina haudattu perheineen upeiden hautamuistomerkkien alle, pysyviin hautapaikkoihin erilleen tavallisesta rahvaasta.

Kirkolle on sitä paitsi raha ja muukin ihmisten arvokas omaisuus maineen ja metsineen aina kelvannut. Myös valtion ja kirkon kauan kestänyt liitto kaikkine tukineen ja verotusoikeuksineen on ollut taloudellisesti erittäin kannattavaa. Vaikka maamme evankelisluterilaisesta kirkosta on viime vuosina eronnut huomattava määrä ihmisiä, on kirkko silti tänäkin päivänä kirjanpidollisesti rahavirroiltaan suoraan verrattavissa Suomen suurimpiin valtion liikeyrityksiin. Pikkurahasta siellä ei siis ainakaan ole pulaa, ja papistollekin varmasti palkkarahaa riittää.

Tällaisen pyhitetyn kirkkomaan hautapaikkoja myymällä saatiin jo kauan sitten kerättyä kätevästi varoja seurakunnan rahakirstuun.

Taivaspaikkaa ei kuitenkaan voi kukaan rahalla itselleen ostaa, vaikka katolinen kirkko keskiajalla surullisen kuuluisalla tavalla niitä ihmisille kauppasikin.

Tuosta ahneesta toiminnasta juontuu anekauppaan liittynyt sanonta: ”Kun raha kirstuun kilahtaa, sielu taivaaseen vilahtaa”. Augustinolaismunkki Martti Luther vastusti ankarasti mm. tällaista menettelyä ja halusi 1500-luvulla uudistaa katolista kirkkoa sisältäpäin, mutta julistettiinkin harhaoppiseksi. Myöhemmin perustettiin hänen nimeään kantava ja uskonpuhdistusta kannattava luterilainen kirkkokunta, johon Suomikin tunnetusti kuuluu.

Kirkon valta kansaan oli entisaikoina hyvin suuri, eikä ankaraakaan kuritusta säästelty. Esimerkiksi julkiseen jalkapuuhun saattoi joutua melko pienistäkin rikkeistä tekojaan häpeämään. Nykyisessä Suomen lakikirjassa on edelleen noin 85 sivua valtionkirkon lakitekstiä, ortodoksinen itäinen kirkko mukaan luettuna. Siellä kerrotaan selvin sanoin esimerkiksi se mitä kunnolliselta kristityltä ihmiseltä kirkkolain mukaan vaaditaan.

Espoon tuomiokirkon lattian alla oleva hautakatakombi on nykyisin täysin suljettu, eikä sinne pääse kukaan käymään. Leikittelin kerran ajatuksella, että jos voisin siellä itse vierailla, pystyisin ehkä tunnistamaan katakombin vanhojen ruumiiden joukosta saman näköisiä vainajia kuin ne ovat, jotka käyvät henkiolentoina edelleen jumalanpalveluksissa. Jos ei muuten, niin ainakin vaatteiden perusteella, joiden jäänteet heillä on varmaan vieläkin päällään. Ruumiithan eivät maadu hautaholveissa samalla tavalla kuin maahan haudattuina, vaan säilyvät yleensä paremmin. Tämä tosin edellyttäisi arkkujen avaamista, joka olisi todennäköisesti käytännössä aivan mahdotonta.

Voisiko olla niin että edellä mainitut jumalanpalvelusten kummitukset ovat vieläkin niin paljon maanpäällisissä asioissa kiinni, etteivät edes tiedä olevansa kuolleita ja jatkavat kirkossa käymistä ja muita askareitaan aivan samoin kuin elossa ollessaan tekivät? Tai ehkä heidät on jostain syystä tuomittu henkimaailman taholta käymään kirkossa kuolemansa jälkeenkin? Varmaankaan he eivät ole löytäneet Jumalaa ja taivastietä elämänsä aikana, vaikkei sille tielle voikaan ketään väkisin pakottaa.

Luultavasti he ovat kuitenkin tehneet jotain kirkkoon tai seurakuntaan liittyviä salamyhkäisiä syntejä. Ehkä he eivät saa lainkaan poistua kirkon lähistöltä, ennen kuin ovat suorittaneet rangaistuksensa ja sovittaneet maanpäällisen elämänsä aikaiset pahat tekonsa. Vasta sen jälkeen heillä on toivon mukaan mahdollisuus päästä Valon maailmaan, jos tahtovat tehdä parannuksen ja vilpittömästi kääntyä kaikkia ihmisiä rakastavan Jumalan puoleen. En tiedä varmasti onko asia näin, mutta se olisi tavallaan hyvin loogista.

Eihän kirkon jäsenyys tai muukaan nimellinen kristillisyys ketään auta, jos ihminen kuitenkin elää maailmassa ilman todellista Jumala-suhdetta. Tämä koskee tietysti kirkon papistoakin, enkä tiedä onko kummitusten joukossa myös heitä. Jos siellä on pappejakin, se on kyllä varsin traagista.

Toinen apuvaihtoehto kirkon kummituksille voisi olla jälleensyntyminen myöhemmin uudelleen ihmisiksi ja maanpäällisen elämänkierroksen aloittaminen paremmalla onnella uudelleen alusta. Tiedän että tämä ajatus uudelleensyntymisestä ei mahdu yleiseen kristilliseen oppiin, mutta ei Raamattu sitä varsinaisesti kielläkään.

Tai sitten olen mystikkona vain sekopäinen satusetä ja höppänä huru-ukko, jonka kokemuksia ja kirjoituksia ei kenenkään pitäisi uskoa. Sellaista en kuitenkaan itse allekirjoita, ja se on sitä paitsi monien tosiasioiden valossa varsin epätodennäköistä. Menkäämme siis asiassa eteenpäin…

Kuulin kerran eräältä tuttavaltani tuohon samaan Espoon vanhan tuomiokirkon hautausmaahan liittyvän merkillisen kummitustarinan.

Tämä tuttavani oli vanha mies, joka oli kyseisen tapauksen itse kokenut nuoruudessaan 1940-luvun loppupuolella, pari kolme vuotta toisen maailmansodan jälkeen. Sodassa hän ei ollut taistellut etulinjassa ja oli selvinnyt täysin naarmuitta takaisin siviiliin. Hän oli lämpöisenä kesäiltana ryypiskellyt yksinään Espoon kivikirkon läheisyydessä virtaavan joen rannalla. Naisystävä oli hänet juuri edellisenä päivänä jättänyt ja elämä tuntui kovin ankealta. Vahvassa nousuhumalassa hän oli lähtenyt siitä kirkonmäen hautausmaalle kävelemään. Siellä hän jonkin aikaa päämäärättömästi kuljeksittuaan oli pysähtynyt erään sammaloituneen suurikokoisen hautakiven ääreen, nojannut kiveen ja jatkanut viinapullon kallistelemista, kunnes oli nukahtanut ja kaatunut haudan viereen maahan kyljelleen.

Keskellä yötä hän oli havahtunut hereille nyyhkyttävään ääneen ja huomannut viereisen haudan päällä polvistuneena mustapukuisen itkevän naisen, jolla oli ollut päässään leveälierinen hattu ja pitkät puoleen selkään ulottuvat tummat hiukset. Mies kysyi, kuka nainen oli, mutta nainen vain jatkoi nyyhkyttävää itkemistään. Sitten humalainen huitaisi häntä viinapullolla, mutta pullo meni naisen läpi kuin tyhjää vaan. Nainen käänsi kalmankalpeat kasvonsa mieheen päin, nousi seisomaan ja leijui hetken ilmassa, kiertäen samalla hitaasti miehen ympäri jalkojen koskettamatta lainkaan maata. Hän osoitti sormellaan viereistä hautaa ja viittoi käsillään miestä lähtemään mukaansa. Kun mies ei suostunut, nainen lähti kulkemaan kohti lähistöllä kasvanutta ikivanhaa tammipuuta. Hän aivan kuin liukui ilmassa puun viereen, mustan vaatteen helmat tuulessa liehuen. Sitten hän kiersi käsivartensa paksun tammen ympärille ja katosi yhtäkkiä puun rungon sisään. Samalla hetkellä puusta kuului kuin oven äkillistä sulkemista muistuttanut paukahtava ääni ja paikalle ilmestyi kuin tyhjästä suuri musta kissa, joka juoksi äänekkäästi naukuen pari kolme kertaa tammen ympäri, kadoten sitten jonnekin pusikkoon. Sen jälkeen tuli hautausmaalla jälleen aivan hiljaista.

Nuori mies säikähti tilannetta valtavasti, eikä meinannut uskoa silmiään. Se ei ollut hänelle mitään pahaa painajaisunta, vaan totista totta. Hän juoksi kauhusta vapisten pois hautausmaalta niin lujaa kuin kintuistaan pääsi, eikä ollut sen jälkeen enää koskaan ottanut yhtäkään viinaryyppyä. Mies oli tämän kokiessaan aivan terve, eikä suinkaan mikään juoppohullu. Hänellä ei ollut koskaan aikaisemmin ollut mitään henkimaailman näkyjä, eikä muitakaan yliluonnollisiksi luokiteltavia kokemuksia. Tämän oudon kummitusilmiön jälkeen hän alkoi kuitenkin uskoa vakaasti henkimaailman olemassaoloon ja muuttui samalla myös aktiiviseksi kirkossakävijäksi.

Hän kuoli viisi vuotta sitten iäkkäänä ja selväjärkisenä, oltuaan täysin raittiina 1940-luvulta asti.

Vanhoissa paikallisissa kansantarinoissa kerrotaan sellaistakin, että Espoon kivikirkon vanhalla hautausmaalla oli 1800-luvulla ”ulvova hautakivi”, jonka eläimelliselle mysteerille ei koskaan löytynyt lopullista tyhjentävää selitystä.

Seudulla oli pitkään vaikuttanut eräs omaperäinen tietäjänainen, joka teki ihmisten keskuudessa monenlaisia kansantaikuuksia. Hän oli samanaikaisesti taitava selvänäkijä, ennustaja ja enteiden tulkitsija, unienselittäjä, meedio, kaivonkatsoja ja yrttiparantaja. Hän myös ”lumosi” tauteja pois ihmisistä, mutta osasi tarvittaessa langettaa pahoja kirouksiakin vastustajiensa päälle. Henkimaailman yhteys oli hänelle monin tavoin toimivaa käytännöllistä todellisuutta.

Häntä nimitettiin kylänoita Kyttyräksi, jonka luona käytiin monenlaisia vaikeita ongelmia selvittämässä ja arkielämään apua saamassa, jota ihmeellisellä tavalla monesti tulikin.

Hän asui ränsistyneessä torpassaan syrjäisessä paikassa Espoon maaseudulla, lähellä Kirkkonummen rajaa. Synnynnäisen kyttyräselkävikansa vuoksi hän liikkui hieman etukumarassa ja ontui toista jalkaansa, kävellen käärmettä muistuttaneeseen koivupuusauvaansa nojaten. Hän rakasti luontoa ja hänellä sanottiin olevan moniin eläimiin aivan erityinen suhde. Hän ei ollut pakana, vaan kirkon jäsen, mutta kuitenkin maailmankatsomukseltaan muusta seurakunnasta varsin poikkeava persoona. Puhdasoppisen kristityn yleiset tuntomerkit eivät oikein sopineet häneen.

Kun hän sitten hyvin iäkkäänä kuoli, hänet haudattiin Espoon kivikirkon vanhan hautausmaan reunamille, erään suuren lehmuksen viereen. Pappi toimitti tavanomaisen hautaan siunaamisen ja mustasta kivestä valmistettu vaatimaton hautakivi pystytettiin myöhemmin haudalle, vanhojen kivisten ristien väliin.

Hänellä ei tiettävästi ollut lähisukulaisia, joten kukaan ei jälkeenpäin tuonut kukkia hänen haudalleen. Sen sijaan toisinaan täydenkuun aikaan hautakiven ympärille ilmestyi kuolleita pikkueläimiä. Siellä lojui mm. hiirten, rottien, sammakoiden, oravien ja monenlaisten lintujen tuoreita raatoja, joita varikset ja harakat kävivät nokkimassa ja ketut kuljettamassa omiin ruokapiiloihinsa. Joskus kuolleita eläimiä oli niin paljon, että kylänoidan hautakivi oli puoleksi niiden peitossa. Silloin olikin raadonsyöjillä juhlat hautausmaalla. Samalla ne siivosivat kuolleet eläimet pois paikalta, tehden tilaa uusille tulokkaille. Tätä omituisuutta jatkui aina silloin tällöin vuosikausia ja asiaa ihmeteltiin ihmisten parissa melkoisesti.

Koskaan ei kuitenkaan nähty kenenkään tuovan kuolleita elukoita haudalle, ja siksi yksi teoria olikin sellainen, että ne tulivat sinne vanhetessaan itse omatoimisesti kuolemaan, jotta pääsisivät noitaystävänsä luokse henkimaailmaan. Kyttyrä oli nimittäin ylläpitänyt kauan aikaa eläinten hautausmaata kotimökkinsä läheisyydessä olleessa kauniissa luonnontilaisessa metsässä, ikivanhojen puiden varjoisassa siimeksessä. Hän oli myös onnistunut parantamaan monet loukkaantuneet ja kuolemaisillaan olleet eläimet.

Joka kerta ennen eläinten raatojen suurempaa joukkoilmestymistä oli haudan suunnasta kuulunut suden ulvontaa. Tämä ääni kuultiin aina yöaikaan, jolloin saalistavat sudet useimmiten liikkuvat. Yhtäkään sutta ei kuitenkaan koskaan nähty hautausmaalla, mutta ulvonnan ääni johdatti ihmiset yhä uudelleen noiden muiden eläinten raatojen ääreen ennustajan haudalle, jonka ympärillä havaittiin monesti myös ison suden tuoreita jalanjälkiä.

Väkeä saapui haudalle yleensä kivääreiden ja muiden tuliaseiden kanssa, tarkoituksenaan tappaa susi. Ihme kyllä kaikki ihmiset eivät tuota suden ulvontaa kuulleet, vaan ainoastaan sellaiset henkilöt, jotka olivat jollain tavoin olleet aikaisemmin tekemisissä tämän erikoisen tietäjäeukon kanssa. Lisäksi sen kuulivat muutamat hyvin eläinrakkaat lapset. Ehkäpä susi olikin ollut kylänoidan kotieläin ja ns. familiaari, joka kaipasi kovin entistä emäntäänsä ja kävi ulvomassa ikävissään hänen haudallaan.

Kylänoita Kyttyrän haudan tarkkaa sijaintipaikkaa ei kukaan osaa enää sanoa, ja melko varmasti samaan hautapaikkaan on myöhemmin haudattu joku toinen ihmisvainaja, niin kuin kirkon käytänteisiin yleisesti kuuluu. Mystisen tietäjänaisen luut lepäävät kuitenkin edelleen jossain Espoon vanhan kirkkomaan uumenissa.