Kertomus sinisestä tulesta – ajatuksia shamanistisessa ympäristöyhteydessä elämisestä

Teksti ja valokuvat Jaana Kouri

Artikkelissa olevan tarinan olen kertonut shamaanisessa vesi-seremoniassa kesällä 2021.

Olipa kerran pieni saari keskellä sinistä merta, keskellä saarta oli pieni talo ja keskellä taloa asui eukko, keskellä elämäänsä. Eräänä aamuna eukko halusi sytyttää tulen, jotta pieni talo olisi lämmin saaressa sinisen meren keskellä. Hän otti tulitikun ja sytytti sen. Kun tuli syttyi, se paloi sinisellä liekillä, sininen tuli.

Shamanismi ei ole uskonto tai uskomusjärjestelmä. Shamaanit ovat henkisen polun kulkijoita, parantajia, välittäjiä ja tietäjiä. Se mikä heitä yhdistää on animistinen maailmankuva, käsitys siitä, että kaikki on elävää ja yhteydessä toisiinsa. Tähän perustuu myös shamaanin mahdollisuus ja tekniikat kommunikoida muun elävän kanssa. Eukko katsoi sinistä tulta ja muisti, miten joskus oli ollut niin kylmä, että ihmiset sanoivat sitä tulipalopakkaseksi. Hän muisti, miten aikojen alussa oli vain sinistä merta. Eukko katsoi ulos ikkunasta ja meri kutsui hänet ulos. Saarella oli vanha tapa kulkea keväisin saaren rantoja ja katsoa, mitä meri oli tuonut kylmän talven aikana. Eukko lähti kiertämään askel askeleelta saaren ympäri.

Shamanismia on kaikkialla maailmassa luonnonuskontojen parissa, etenkin pohjoisessa Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Shamaani-nimitys on tullut yleismaailmalliseen käyttöön evenkien sha-man- nimestä, jonka tarkoittaa ’hän, joka tietää, hän, joka näkee’. Oleellista on, että shamaani on shamaani vain shamanoidessaan, ollessaan yhteydessä henkimaailmaan. Shamaani onkin henkilö, joka muuttaa tahdonalaisesti tietoisuuttaan rituaalissa, menee henkimaailmaan ja hakee ja tuo parannusta, tietoa tai voimaa sitä tarvitseville. Shamaani on voiman tasapainottaja.

Ensin eukko kulki itään. Hän katsoi sinisen meren laineita ja näki, että meri oli tuonut hänelle jotain valkoista, Hän kysyi siltä: Onko sinulla tarinaa kertoa minulle? Mistä sinä tulet? Pieni valkoinen kertoi olevansa pala laatikosta, jossa kalastaja piti kalojaan kylmän jään seassa. Ihmiset kutsuvat tätä styroxiksi. Se on tehty öljystä, joka palaa sinisellä liekillä. Eukko kiitti pientä valkoista, siitä että se oli palvellut ihmistä, vaikka ihmiset eivät enää käyttäneetkään sitä.

Sen, mitä shamaani kokee henkimatkoillaan, hän kokee todeksi, se on koettua tietoa. Tietoisuus muuttuu kokemusten mukaan: jokaisen shamaniutta harjoittavan polku on erityinen, ihmisen ja henkien yhteistä kulkua. Itselleni tärkeäksi on tullut ihmisen ja ympäristön yhteys. Puhuisinkin ympäristösuhteen sijaan ympäristöyhteydestä.

Rannalla oli myös lasinpalasia. Eukko kysyi oliko niillä tarinaa kertoa? Ne sanoivat tulleensa toiselta puolen sinistä merta ja pyysivät naista jatkamaan kiertoa, niin kuin vesi kiertää. Eukko kiitti lasinpalasia, keräsi ne pois rannalta ja laittoi ne isoon mustaan säkkiinsä, joka myös oli tehty sinisen liekin öljystä, jotta ne jatkaisivat kulkuaan. Ja hän itse jatkoi kulkuaan rantaa pitkin pienellä saarella sinisen meren keskellä kohti etelää.

Olen itse asunut aina lähellä rannikkoa ja minulle onkin tullut rakkaaksi yhteyteni veteen, erityisesti Itämereen.

Olen niin työssäni tutkijana kuin shamanismin harjoittajana kokenut Itämeren kulttuurimme kehdoksi ja Veden äidiksi, samoin kuin monesti on puhuttu äiti Maasta.

Aikoinaan, kansanrunouden avulla ajoitettuna ainakin vuonna 9000 e.a.a. (ennen ajanlaskun alkua) shamaanit olivat myös suorassa animistisessa yhteydessä Veteen, tai veden hengen kanssa.

Tästä puhuu myös kansanperinteemme loitsujen sanat siitä, miten ”vesi kuuluu vanhalle Väinämöiselle”. Myös hänen nimensä alkuosa väinä viittaakin itämerensukuisilla kansoilla hitaasti soljuvaan veteen. Hänestä kertovat runolaulut on ajoitettu noin 5000 e.a.a. aikoihin.

Myöhemmin noin 1700–500 e.a.a. tietäjät alkoivat naapurikansojen vaikutteiden myötä luottaa suoran henkiyhteyden sijasta siitä kertovien sanojen ja tiettyjen mahtihenkilöiden voimaan.

Etelässä hän löysi taas pieniä valkoisia maassa. Hän kysyi, oliko niillä kertoa hänelle tarinaa. Valkoiset sanoivat olevansa linnunmunankuoren palasia. Eukko muisti, miten maailman alussa lintu laski munansa Veen emosen polvelle, josta ne putosivat ja rikkoutuivat ja miten palasista tuli Alinen maa ja Ylinen taivas, ja keltuiaisesta tähdet, kuu ja aurinko. Eukko kiitti merta munankuorenpalasista, jotka muistuttivat häntä Veden äidistä, sinisestä tulesta.

Enää vanhimmat sukupolvet puhuvat Näkistä. Näkki on erityisesti skandinaavinen paikkahenki, josta tarinoita löytyy myös Suomen rannikoilta. Se on ollut taiteilijoiden ja erityisesti muusikkojen inspiroija, ja näkillä on myös peloteltu veteen menosta tai kaivoon katsomisesta. Osin varmasti syystäkin. Tärkeää aiempia eri aikoihin ja niiden kulttuureihin sitoutuneita kertomuksia olisi kuitenkin hakea omaa ympäristöyhteyttä. Jo vesi kehossamme puhuu ja keskustelee muun ympäristössä olevan veden kanssa. Osa kehossamme olevaa tietoa on hiljaista, jopa solujen tasolla olevaa muinaista tietoa, osa yhteistä kulttuurista muistia ja osa omaa kokemusta, joka heijastuu mieleemme ja veden kanssa ollessamme. Eukko jatkoi kulkuaan saaren ympäri ja suuntasi länttä kohti. Hän kuunteli sinistä vettä saaren ympärillä ja näki rannassa kiven. Hän kysyi oliko kivellä kertoa hänelle tarinaa. Kivi kertoi, että pitkän kylmän talven aikana jää oli rikkonut kiven neljään tasaiseen palaan kuin kerroksiin. Eukko kiitti kiveä tarinasta ja siitä, miten sininen tuli on kärsivällinen ja luja kuin jää. Eukko kiitti sinistä tulta sen kärsivällisyydestä ja jatkoi kulkuaan kohti pohjoista.

Soutaessa huomaa hyvin, miten veden kanssa oleminen on monen eri toimijan yhteistä sävellystä. Siihen, pääsetkö perille ja miten pääset, vaikuttavat vene, sen alainen vesi ja veden virta itsesi lisäksi. Niiden kanssa toimiminen on kehossa olevaa tietotaitoa ja kokemuksellista tietoa. Meri on jokainen päivä erilainen. Samoin ekologia, eri olentojen väliset suhteet, tai teknologia ovat jatkuvassa muutoksessa, johon ihminen osallistuu. Modernissa maailmassa tiedonvälitys on tuonnut Suomeenkin tietoa uusista shamanistisista käytännöistä. Yksi niistä on uusshamanismina tunnettu liike, joka rantautui tänne 1990-luvun lopulla elokuvaohjaaja Heimo Lappalaisen ja Jonathan Horwitzin peruskurssien muodossa ja jonka perintöä Shamaaniseura jatkaa ja ylläpitää. Shamanismin harjoittajat kokevat sen olevan samaa vanhaa yleismaailmallista perintöä, joka vaihtelee ajan ja paikan, ja muuttuu tarpeen mukaan.

Pohjoisessa eukko katsoi horisonttiin, jonne aurinko oli juuri päättänyt päivän retkensä. Vesi oli sinistä ja taivas punainen, Oli aika tehdä matka henkimaailmaan, punaisen ja sinisen tulen välistä, sinne minne entisaikojen shamaanit matkustivat. Sama sininen ja punainen tuli on kudottu yhteen tietäjän voimavyössä. Oli aika antaa kiitokset.

Shamanistinen peruskurssi on ikään kuin siirtymäriitti, tietoinen päätös shamaanin polulle astumisesta. Vastaavia henkimaailman kokemuksia on monella ollut ennen sinne tuloaan. Mitä shamanismin peruskurssilla opetetaan? Siellä opetetaan shamanistista, henkistä maailmankuvaa, johon kuuluu alinen, keskinen ja ylinen, joissa on omat pääsytiensä ja henkioppaansa. Siellä ohjataan osallistujaa löytämään oma voimaeläimensä ja tekemään matkan henkimaailmaan. Olemaan tässä ja henkimaailmassa yhtaikaa. Ja aina kulkemaan henkimaailmassa jonkin henkioppaan kanssa. Siellä harjoitellaan parannustekniikoita, etenkin voimaeläimen palauttamista ja pohditaan eettisiä kysymyksiä. Myös shamanististen seremonioiden aihetta käsitellään. Peruskurssin käytyään voi jokainen valita mistä tahansa jatkokurssista itseään kiinnostavan.

Eukko kiitti sinistä tulta, joka oli antanut perinteen kiertää saarta ja kuunnella sinistä merta, kysyä tarinoita niiltä, joita meri oli tuonut rantaan. Hän kiitti pieniä valkoisia ja niiden tarinoita. Hän kiitti mitä ikinä ne olivat ollutkaan ja niiden matkoista aikojen ja paikkojen läpi veden tuomana, veden, joka menee kaikkialle. Eukko kiitti tarinoita, jotka kulkevat ympäriinsä ja kiertävät. Eukko kiitti sinistä tulta, jolla oli kärsivällisyyden ja perinteen voima ja joka menee kaikkialle punaisen tulen kanssa. Niin kuin aurinko paistaa siniselta taivaalta ja laskee siniseen veteen.

Oma polkuni on muotoutunut monien eri kurssien käymisten, shamanististen matkojen ja arkielämäni ja päivätyöni muotoiseksi. Shamanistinen matka henkimaailmaan on jo monelle tuttu käsite. Pidän tärkeänä myös jokaisen shamanistista polkua, sitä miten henkimaailmasta saatu voima, parannus ja neuvot tuodaan tähän todellisuuteen ja miten niitä toteutetaan omassa elämässä. Tämä on aktiivista shamanismia. Kysymykset henkimaailmaan olisikin hyvä aloittaa aina sanoilla: ” Mitä minä voisin tehdä, jotta…?” Mitä henkisemmäksi itseni koen, sitä syvemmällä tukevammin jalkani ovat maan kamaralla, tai veden virrassa.

Jaana Kouri

Kuva: Tiina Mahlamäki

Kirjoittajasta

Jaana Kouri on turkulais-lypyrttiläinen tutkija, sanataideohjaaja ja kirjoittaja sekä shamanismin harjoittaja ja opettaja. Tällä hetkellä hän on tutkijana Åbo Akademissa Itämerta ja ilmastonmuutosta ja siihen liittyvää ympäristöperintöä sekä tietoa tutkivassa hankkeessa. Hänen kursseistaan saa tietoa Shamaaniseuran sivuilta.