Henkisen todellisuuskäsityksen perusteista

Teksti Jaakko Närvä

Fysiikan tohtori Johanna Blomqvist puhuu kirjassaan Hypertodellisuus – olet olemassa ja merkittävä (2020, Basam Books) henkisestä todellisuudesta ja sen perusteista.

Blomqvistin mukaan tietoisuus on materiaa perustavampi. Meillä on suurempi tarkoitus, vahva luomiskyky ja aito vapaa tahto. Dualismi on näennäistä. Tosiasiassa ulkoinen todellisuus ja mielikuvitus ovat samaa ilmiökenttää. Kaikki on yhtenäistä värähtelevää energeettistä tai jumaluudellista alkuperää. Erillisyys on harhaa. Olemme sieluja aineellisella tasolla ja henkisessä yhteydessä toisiimme.

Blomqvist tähdentää, että näiden asioiden käsittäminen on tärkeää, koska niillä on suuri vaikutus elämäämme, hyvinvointiimme ja asioiden tärkeysjärjestykseen. Ymmärrys itsestä ja paikastaan maailmankaikkeudessa voi avautua kehittämällä henkistä tietoisuuttaan.

Blomqvist avartaa älyllisesti näkymiä henkisyyteen ja koettelee henkisyyden järkiperäisen hahmottelun vaikeita rajapintoja. Hän esittää kvanttifysiikkaan liittyviä tietoja ja väitteitä, joilla hän todistelee ja pohdiskelee henkisen todellisuuden olemassaoloa ja merkitystä. Tämä inspiroi lukijaa kartoittamaan reittiä kaikkeuden tuonpuoleiselle lähteelle. Henkisyyden älyllinen tarkastelu on tarpeen ajassamme. Syvätotuuksien perinteiset ilmaisukanavat, kuten kauneus, tunnekieli ja mystiikka sivuutetaan usein epämääräisyyksinä tai toisarvoisuuksina.

Hypertodellisuus sisältää kattavasti henkisyyttä puolustavia tietoja ja argumentteja. Käsittelen niistä keskeisimmiksi tulkitsemiani. Toivoakseni tarkasteluni antaa kiinnostavia näkökulmia keskustelulle esoteeristyyppisen henkisyyden järkiperusteista.

Kohti idealismia

Blomqvist esittää, että nyt eletään kvanttifysiikan mahdollistaman muutoksen aikaa kohti todellisuuden idealistista mallia. Idealismin mukaan todellisuus on perustaltaan ja kauttaaltaan ideaa – henkeä tai tietoisuutta. Mieli ei ole aivojen tuotos eikä henkimaailma pelkkää kuvittelua, vaan ne ovat omia todellisia ilmiötään. Nykytiede nojaa sen sijaan tieteelliseen realismiin ja objektiivisen tiedon mahdollisuuteen. Oletetaan, että todellisuuden rakenne on perustavasti elotonta materiaa tai luonnollinen, ja mielemme ulkoinen (ei henkinen ja mielensisäinen), ja että todellisuudesta voidaan saada hyvin perusteltua sitä vastaavaa tietoa.

Blomqvist painottaa, etteivät tieteellinen realismi ja objektiivisen tiedon tavoittelu päde. Hän kysyy esimerkiksi: ”Tiede pyrkii löytämään objektiivista totuutta, mutta onko sellaista edes mahdollista saavuttaa?

Kaikki objektiviinen tietohan perustuu subjektiiviseen havainnointiin. -- Miten voimme koskaan olla varmoja siitä, että saamamme kokemuksellinen tieto on totta?” (s. 45, 92). Blomqvistin mukaan objektiivisen todellisuuskuvan esittäminen on mahdotonta, koska todellisuus, kuten värit, vaikuttavat olevan tietoisuudessamme. Ei ole todisteita tietoisuudesta erillisestä tai siitä riippumattomasta materiasta, eikä tällaisen olemassaoloa voida osoittaa. Nykytieteelliset menetelmät eivät toimi. Blomqvist perustelee näin olevan, juuri koska havaitseminen edellyttää aina tietoisuutta, eikä tutkimuskohteen ja havaitsijan välille voida tehdä eroa. (s. 90, 94, 109, 111, 141.)

Blomqvist kertoo, kuinka realismin haastava idealistinen ajatus mielen ensisijaisuudesta aineeseen nähden on usein esitetty tieteen historiassa. Esimerkiksi jo Aristoteles ja Platon katsoivat henkisen ensisijaiseksi. Blomqvist lisää, että fysiikan nykyiset teoriat ovat keskeneräisiä ja puutteellisia, eräänlaisessa suuntaa hakevassa tilassa. Hän kuvaa myös, kuinka monet fysiikan vakavasti otettavat mallit sopivat idealismiin tai antavat idealismille mahdollisuuden. Blomqvist huomauttaa tieteellisiä mullistuksia tapahtuneen usein. Aikanaan kumouksellisista uusista tiedoista hän mainitsee esimerkiksi havainnon sydämenlyönneistä ja aurinkokeskeiseen malliin siirtymisen. (s. 18–21, 51–61, 84–89, 181–198, 208, 217–229.)

Blomqvist toteaa tieteellisten mallien tai kuvausten olevan muuttuvia. Mikään malli ei todella kuvaa fyysisistä maailmaamme. Ne ovat vain kokemuksiamme todellisuudesta. (s. 201.) Blomqvist muotoilee: ”Ilman tietoisuuden ymmärtämistä emme oikeastaan voi ymmärtää mitään muutakaan. Ilman tietoisuutta meillä ei ole kokemusta. Se, miten näemme todellisuuden, maailman ja itsemme, riippuu kaikki tietoisuudesta.” (s. 65). Näin ollen tärkeintä on hänen mukaansa ymmärtää todellisuuden henkistä puolta – kokemusta ja havaitsemista (s. 201).

Blomqvistin esitystä on hyvä hiukan täsmentää. Tarkastelen hänen yllä mainittuja näkemyksiään kolmessa seuraavassa alaluvussa.

Ulkomaailma on todellinen

Tutkijoiden mielensisällöistä riippumattoman ulkomaailman olemassaolon ongelma ja objektiivisuuden käsite ovat eri asioita. Objektiivisuuden käsite kuitenkin edellyttää ulkoisen todellisuuden. Jos nimittäin ulkomaailmaa ei ole, ei voi olla siitä saatavaa objektiivista tietoakaan.

Kysymystä ulkomaailman olemassaolosta kutsutaan universaaliskeptiseksi ongelmaksi. Mistä tiedät, ettei ulkoinen todellisuus, kuten kivet, kannot ja oma kehosikin ole vain harhaa tai mielikuvituksen tuotetta? Ehkä olet vain aivot tai jokin hermoverkko ravintoliuoksessa, jonka ”havaintoja” jokin olento tai vaikkapa superkeinoäly ohjailee. Sinulla ei ole kehoa, silmiä, korvia, aisteja ylipäätään, ei ole ihmisiä, eikä maailmankaikkeus ole lainkaan käsityksesi kaltainen. Kaikki pyrkimyksesi todistaa, että havaintosi kertovat tosiasiallisesta ulkomaailmasta, epäonnistuvat. Todistelusi lähtevät aina harhaisista ”havainnoistasi” ja palautuvat niihin. Tähän ei ole loogista ratkaisua.

Jos siis yrität ratkoa tätä paradoksin sisällä. Ratkaisuna on tervejärkisesti astua lähtöasetelman ulkopuolelle. Käytännöllinen kokemus ulkomaailmasta osoittaa sen olemassaolon. Voimme kuvitella monia vastaavia paradokseja. Pystymme myös kuvittelemaan kaikenlaista mikä ei vastaa ulkoisia tosiasioita, tai kokemustamme niistä. Mutta se mikä pysyy, on vankkumaton ja vaikutuksiltaan pakottava kokemus ulkoisesta todellisuudesta. Ollaksemme ja toimiaksemme mielekkäästi tämä on kiistatta otettava tosissaan. Sen sijaan aikansa kuluttaminen jahkailuun, onko manipuloitu hermoverkko vai ei, johtaa vain hulluuteen.

On totta, että ”objektiivinen tieto perustuu subjektiiviseen havainnointiin” ja havainnointi edellyttää tietoisuutta. Ulkomaailman olemassaolo ei kuitenkaan kyseenalaistu tämän näkökulman vuoksi, kun huomioidaan tervejärkinen ajattelutapa. Ulkomaailmasta tulee kiistanalainen vain, jos asettuu ulkomaailmakokemuksensa tai -tietoisuutensa kanssa yllä kuvatun kaltaisten paradoksien sisään ja jää sinne. Myös objektiivinen tieto, joka on aina subjektiivislähtöistä, on mahdollista.

Objektiivinen tieto

Välitön, täydellinen tai muuttumaton tieto on inhimillisesti ottaen mahdotonta. Ulkoinen todellisuus ja tietokykymme eivät ole suorassa, kuin liimatussa yhteydessä toisiinsa. Havaintomme ja ajattelumme ovat ”linssisidonnaisia”. Niitä edeltää aina lajityypillinen havainto- ja kokemusjärjestelmämme, esiymmärryksemme (tiedostamaton tapa jäsentää maailmaa muun muassa kasvuympäristömme pohjalta) ja teoria/tulkintapitoisuus (saavutettujen tieteellisten tietojen taso ja näkökulmat).

Tieteellinen objektiivisuus ei tarkoita rikkumattomia totuuksia. Objektiivinen tieto on arkihavaintolähtöistä. Tavalliset havaintomme ja näkemyksemme sisältävät paljon oikeanlaista, joskin myös väärää tai puutteellista tietoa. Helposti esimerkiksi yleistämme liikaa sekä uskomme liiankin luontevasti omiin havaintoelämyksiimme, tuntemuksiimme, aiemmin opittuun, auktoriteetteihin ja vallitseviin käsityksiin. Vastustamme erilaista tietoa, emmekä tahdo sietää kritiikkiä lähteestä, jota emme jo valmiiksi asiassa arvosta. Tämä kuuluu psykologiaamme ja tällaisella on ollut ja on etunsa, kuten evolutiiviselta kannalta hengissä pysyminen.

Tieteessä yritetään välttää arki- ja tunnepitoiseen ajatteluun liittyviä seikkoja, jotka tuottavat ongelmia totuudenmukaisen tiedon saavuttamisessa. On oltava valmis kriittiseen keskusteluun (tinkimättömään mutta hyväntahtoiseen), jossa paras peruste voittaa sen esittäjästä riippumatta. On suostuttava erehtyvyyteen ja keskityttävä mahdollisimman puolueettomaan tarkasteluun. Objektiivinen tieto on järjestelmällisesti, koetellusti (kokeet ja kontrolloitu havainnointi), loogisesti ja kriittisesti hankittua, läpinäkyvästi arvioitavaa, neutraaliuteen pyrkivää (ei-ideologista), korjautuvaa ja edistyvää mahdollisimman hyvin todellisuutta vastaavaa tietoa.

Objektiivisuuden ja subjektiivisuuden välillä ei käytännössä ole ehdotonta laatueroa, vaan aste-ero. Oli kyse sitten yliopisto-, rikos-, tai onnettomuustutkimuksesta, se on rajattua ja epätäydellistä, mutta totuutta saavuttavaa. Ei ole olemassa absoluuttisia havainnollisia totuuksia eikä vastaavanlaisia ei-totuuksista. Emme pysty esittämään välittömän täydellisiä todellisuuden kuvauksia, jotka kuin ylittäisivät havaintojen näkökulmasidonnaisuuden. Toisaalta emme kykene kuvittelemaan mitään ei-todellista, mikä ei jollakin lailla koostuisi havaintopohjaisista mielikuva-aineksistamme. Virheellisimmissä, oudoimmissa ja sekavimmissakin kuvitelmissa on todellisuuden aines ja kytkentä objektiiviseen tietoon.

Tosiasioiden oletetaan kyllä olevan muuttumattomia tai pysyviä suhteessa niiden tarkastelijoiden mielensisältöihin (external permanency; millainen ilmiö on, oli tai tulee olemaan, riippumatta tutkijoiden mielensisällöistä), säännöllisiä, ja näin kaikille olennoille samat. Niistä ei kuitenkaan saada muuttumattomia, eikä asioiden mutkikkuuden ja tutkimuksiin liittyvien ongelmien vuoksi usein edes hyvin varmoja, tutkijoiden samanmielisyyteen johtavia tietoja.

Erilaisella planeetalla elävät olennot, joiden pääaisti olisi kuuloaisti, tekisivät varmaankin erilaista tiedettä. He ”näkisivät” maailman olennaisesti ääniaaltoina, lähestyisivät maailmaa ensisijaisesti niiden kautta, ja olisivat kiinnostuneita osin toisenlaisista asioista ja ympäristönsä ilmiöistä. Luultavasti heidän tieteelliset menetelmänsä ja käsitteensä olisivat keskeisesti auditiivisia, eivät niinkään näköhavainnollisesti miellettäviä. Heidän tieteensä näyttäisi hyvin erilaiselta, mutta olisi yhtä pätevää ja totuudenmukaista kuin omamme.

Jos he saapuisivat tänne, he luultavasti havaitsisivat ainakin osittain samoja asioita kuin me, vaikkakin hahmottaisivat niitä eri tavoin, ja osittain ilmiöitä, joita emme tunnista, mutta joita voisimme oppia havaitsemaan. Maailma meille ja heille ei olisi täysin eri riippuen erilaisista uskomus- tai havaintojärjestelmistämme. Painovoiman toimintaperiaatteet eivät noudata eri olentoryhmien mielipiteitä eivätkä käsite- ja havaintovälineiden ominaisuuksia. Mutta se, mihin, miten ja miksi kiinnittäisimme huomiota, olisi ainakin osin erilaista.

Fyysisinä olentoina ja tänne matkanneina he todennäköisesti olisivat tutkineet painovoimaa, kuten mekin, mutta esittäisivät sen eri tavoin. Olettaa sopii myös, että heidän painovoimateoriassaan olisi totuudenmukaisuutta, kuten omassammekin. Jos oppisimme käsittämään toistemme ”kieliä” tai tieteellisiä informaatiojärjestelmiä, voisimme verrata painvoimateorioitamme ja keskustella niiden oikeellisuudesta. Todellisuus on sama, mutta kuvaukset erilaisia eri ”kielipeleissä” ja niidenkin sisällä eritasasoisesti onnistuneita, korjautuvia, täsmentyviä ja edistyviä.

Oli havaitsija millainen olento tahansa, sen ja tarkastelukohteen välille voidaan ja pitää tutkimustyössä tehdä ero. Havaitsijat eivät voi vain lausua mielipiteitään tieteellisinä päätelminä, vaan tulosten on pohjauduttava yhteiseen ulkoiseen todellisuuteen.

Nykytieteelliset menetelmät ovat toimineet niin fysiikassa, lääketieteessä kuin psykologiassakin. Realistisesta näkökulmasta värit ovat valon tosiasiallinen fysikaalinen ominaisuus, valon aallonpituuksia. Värihavainto puolestaan syntyy, kun valon aallonpituus heijastuu jostakin kohteesta sen vastaanottavaan näköhavaintojärjestelmään. Lukemattomat eri eliölajit havaitsevat värejä, vaikkakin niiden väriaistimuskyvyissä on eroja. Konekin voi tunnistaa näkemämme värit. Infrapunan havaitsemme vain välineellisesti. Värit eivät ole ihmistietoisuuden tai eliöiden sisäinen ilmiö, mutta väriaistimuskokemus on.

Blomqvist lienee samaa mieltä

Ulkomaailma on, tai ainakaan ei ole järkevää olettaa, ettei ole, ja siitä voidaan saada objektiivista tietoa. Mutta onko tämä riittävä tai perustava yleiskäsitys todellisuudesta vai kietoutuuko ulkoinen todellisuus jonkin supertietoisuuden sisäiseksi? Voidaan spekuloida, että ulkoinen todellisuus olisi täyttä totta vain niille, jotka eivät puutteellisella henkisellä ”näkökyvyllään” kykenisi havaitsemaan sitä sisäiseksi. Ulkomaailman olemassaolo on aitoa, muttei ehkä perustavinta. Aiheesta lisää tuonnempana.

Blomqvist olettaakin realistisesti sekä ulkomaailman että tieteellisen objektiivisuuden. Hän toteaa esimerkiksi niin sanotun kvalia-ongelman (aiheesta edempänä) yhteydessä, että aivokuvantamisella saadaan ihmismielestä objektiivista tietoa. Hän myös esittää havainnollisiin/ älyllisiin (järkiperäisiin) perusteisiin nojautuvia, nykyään parhaiten todellisuutta vastaavia – siis tieteellisesti objektiivisia – fysiikan tuloksia. Esimerkiksi Blomqvistin kuvaamat havainnot indeterminismistä (ks. eteenpäin) ovat totuudenmukaisia, ja tälle on hyviä kokeellisia ja matemaattisia, toki ehkä joskus täsmentyviä tai korjautuvia todisteluja, eli järkiperusteita. (s. 106–107, 118–119, 146, 203–204.)

Blomqvist tosin sanoo, että fysiikassa ja kemiassa materialistinen ajattelu toimii melko hyvin, mutta biologiassa jo puutteellisemmin (s. 44, 67, 90). Varmasti näin on. Vaikeudet eivät kuitenkaan johdu siitä, etteikö objektiivinen tarkastelutapa oli periaatteellisesti onnistunut kaikilla näillä alueilla. Materialistinen – tai naturalistinen – oletus on, että elottoman aineen kvanttitasolta on organisoitunut kemian ja tästä biologian ja edelleen hermojärjestelmien sekä kokemuksellisten tilojen taso. Niin sanotusti ylemmän tason ilmiöt ovat alemman tason kohteita monimutkaisempia, vaikeammin hallittavia. Tuntevien olentojen tarkastelussa on myös huomioitava eettiset ehdot. Objektiivisuuden periaate kuitenkin toimii sinänsä yhtä pätevästi niin alkuaineiden, jyrsijöiden, rituaalien kuin tunteidenkin kohdalla. Toinen asia sitten on, onko esimerkiksi tunteiden ulkoinen analyysi, kuten niiden välittäjäaineyhteyksien selvittäminen, ylipäätään tärkeää, vai pitäisikö vain tuntea.

Kuten Blomqvist toteaa, tietoisuutemme (havaintojärjestelmämme, ajattelu- ja tunneprosessiemme) tutkimus on tärkeää ymmärtääksemme, miten katsomme maailmaa. Mutta saadaksemme maailmasta pätevää tietoa emme kuitenkaan voi jäädä sen sisälle tai tarkastelemaan vain sitä. Siitä oppimaamme on hyödynnettävä tieteellisten toimintatapojen kehittämisessä ja katsottava maailman ilmiöitä.

Blomqvist ei siis varmaankaan kiistä järkevää oletusta ulkomaailmasta eikä nykytieteellisen objektiivisen tiedon mielekkyyttä. Hän tarkoittanee yllä mainituilla kommenteillaan, että ulkoisen todellisuuden olemassaolo ja ulkomaailmasta saatava tieteellinen tieto ovat ”teoriassa” tai viime kädessä mahdottomuus, koska todellisuus on perustaltaan idealistinen, tietoisuutta.

Idealistisia malleja on kyllä esitetty jo antiikin Kreikassa, spekulatiivisesti jotkin fysiikan mallit sopivat idealismiin tai antavat sille mahdollisuuden, ja tieteellisiä kumouksia on tapahtunut. Mutta siinäkään tapauksessa, että realismi ja objektiivisuus eivät pätisi, nämä seikat eivät automaattisesti perustelisi esoteeristyyppisen idealismin totuudellisuutta. Blomqvist ei nähdäkseni väitäkään näin, vaan esittänee mainitut seikat suuntaa antavina tietoina. Idealismi pitäisi todistaa erikseen. Lisäksi on huomattava, että tieteelliset mullistukset, kuten aurinkokeskeiseen malliin siirtyminen, ovat vahvistaneet naturalistista kehystä tai tapahtuneet sen sisällä. Tämä todellisuuden tieteellinen peruskäsitys ei ole vielä koskaan kumoutunut, täsmentynyt kylläkin. Katsotaan siis tarkemmin Blomqvistin esittämiä perusteita idealismille.

Tietoisuuden selittämisen ongelmasta

Blomqvist kertoo objektiivisen tieteenihanteen kannalta vaikeista, toisiinsa liittyvistä mieli-keho- ja kvalia-ongelmista. Toisen mieltä saatetaan tutkia objektiivisesti aivokuvantamisella, mutta oman mielen tai sen, miten itse koemme, objektiivinen tutkimus on visaisempaa. Omaa mieltä pitäisi onnistua tarkastelemaan kuin toisen mieltä. Hän kysyy, miten subjektiiviset elämykset, kuten rantahiekka jaloissa tai mansikan maku sopivat objektiiviseen kuvaan todellisuudesta. Oman ja toisen mielen tarkastelun näkökulman yhdistäminen on haasteellista, Blomqvist toteaa. (s. 36–37, 67, 90–91.)

Aiheellinen kysymyksenasettelu, johon kylläkin näen selkeän vastuksen. On huomattava, ettei kyse ole oman ja toisen mielen erosta, vaan mielen ja sen tarkastelutavan erottamisesta. Sekä toisen että omasta kokemustilasta tai -ilmiöstä voi saada objektiivista tietoa esimerkiksi aivokuvantamisella. Aivomagneettikäyräkypärän voi laittaa toisen tai omaan päähän. Omaa tai toisen (tai minkään olennon) kokemusilmiötä ei sen sijaan voi tarkastella objektiivisesti sen subjektiivisen tuntemisen tasolla. Subjektiivinen tunteminen tai elämyksellinen tila juuri nyt, ja sen kuvaaminen nyt (pientä hetkeä myöhemmin kuin luit ”juuri nyt”), tai myöhemmin, ovat eri asioita.

Tässä ajatuskuviossa ei ole ongelmaa materialistisen/naturalistisen tai objektiivisen todellisuuskuvan kannalta. On päättelyvirhe tulkita, ettei kokemusilmiön subjektiivinen tunteminen ole luonnonilmiö, koska se ja sen objektiivinen analyysi eivät ole yksi ja sama. Eivät ole myöskään salamanisku ja sen analyysi. Tieteen perusperiaatteiden mukaisesti aineisto on erotettava menetelmästä.

Blomqvist kuitenkin huomauttaa hengen riippuvuuden aineesta osoittamisen ja aineeseen palauttamisen olevan mahdotonta jo käsitteellisistä syistä. Henki ja aine ovat lähtökohtaisesti määritelty toisilleen vastakkaisiksi ilmiöiksi. (s. 50.)

Blomqvist edelleen painottaa, että oletus tai kokemus laajennetusta tietoisuudesta on luonnollinen (ilmeisen luonteva). Vastaavasti kuin tiedämme, että maailma on olemassa asuntomme ulkopuolellakin, vaikka emme sitä asunnossa ollessamme useinkaan havaitse. Hän toteaa käsityksen pelkästään materiaalisesta maailmasta olevan keinotekoinen ja käsittämätön. Emme pysty mieltämään mitään pelkästään aineellista, koska mielikuvat eivät kuulu materian vaan mielen maailmaan. (s. 78.)

Blomqvist tähdentää, ettei deterministisestä materiasta voikaan syntyä todellista tietoisuutta, henkisiä kokemuksia ja vapaata tahtoa. Jos voisi, tietoisuutemme olisi vain aivotoiminnan tuote eikä meillä olisi vapaata tahtoakaan. Jos siis maailma koostuisi ainoastaan materiasta tai materia selittäisi kaiken, aitoa tietoisuutta ja henkisiä kokemuksia ei olisi. Kuitenkin meillä selvästi on tietoisia ja henkisiä kokemuksia, Blomqvist sanoo. (s. 44, 47, 49–51, 70–74, 143–147.)

Determinismi tarkoittaa, että todellisuuden oletetaan olevan syy-seuraussuhtein täysin määräytyvä aineellinen ilmiö. Tällaisen materialismiin tai klassiseen naturalismiin sisältyvän ajatuksen mukaan maailma on kuin kellokoneisto, jossa ilmiöiden (seurausten) oletetaan määräytyvän välttämättömällä varmuudella – deterministisesti – niitä edeltävistä syistä. Jos uskomattoman valtavalla tietomäärällä ja laskentateholla tietäisimme kaikki lainalaisuudet, ilmiöt, asiantilat ja niiden suhteet maailmankaikkeuden alusta tähän pisteeseen, osaisimme ennustaa tarkasti kenen tahansa seuraavan ajatuksen.

Blomqvist esittelee myös ”filosofisen zombin” idean, joka samaten tuntuisi osoittavan, ettei tietoisuus voi syntyä fysikaalisesta maailmasta, materiasta: Jos materialismi on pätevä todellisuustulkinta, kaikki, myös tietoisuutemme rakentuu fysikalistisesti. Kuitenkin, jos minusta tehtäisiin täydellinen fysikaalinen kopio aivojeni kaikkia hermoverkkoyksityiskohtia myöten, kopiolta puuttuisi tietoisuus. Tietoisuutemme ja elämysmaailmamme täytyy siis tulla jostakin muualta kuin fysikaalisesta maailmasta. Fysikalismin on oltava virheellinen todellisuustulkinta. (s. 74.)

Ainetta ja henkeä/mielikuvia ei välttämättä tarvitse määritellä toisensa poissulkeviksi käsitteiksi. Olennaista tässä on, vastaako luokittelu tosiasioita. Aineen ja hengen määrittelyä toisilleen vastakkaisiksi on vahvasti syytä epäillä virheelliseksi.

Ensiksi, ajatuksen luonnollisuus tai spontaani miellyttävyys ei tarkoita ajatuksen todenmukaisuutta, kuten ei myöskään tällaisen ajatuksen vertaaminen toiseen arkikäsitykseen (ympäristön tavanomaiseen hahmottamiseen). Tämä on juuri yksi syy, miksi tieteellistä tutkimusta tarvitaan.

Toiseksi, klassis-naturalistisesti katsoen mielikuvamme ovat elottoman materian mutkikasta organisoitumaa, ne kuuluvat siis materiaaliseen maailmaan. Naturalistinen todellisuuskäsitys on tieteellisen ja soveltavan toimivuutensa vuoksi otettava vakavasti. Liittyisivätkö mielikuvat lajityypillisen havaintojärjestelmämme rakenteen tapaan mallintaa ympäristöämme ja sen tapahtumavaihtoehtoja toimiaksemme onnistuneesti? Näyttää siltä, ettemme pysty kuvittelemaan aineen ja järjen mielikuvakontekstista irrallisia, pelkästään ”henkisiä” ilmiöitä (ks. edellä), päinvastoin kuin Blomqvist esittää. Ja jos puhtaasti materiaalista ei voisi mitenkään mieltää, miten siitä voitaisiin tietää yhtään mitään? Kuten, että ylipäätään on materiaa, joka on vastakkaista hengen kanssa?

En näe periaatteellista syytä, miksei elottomasta materiasta voisi organisoitua erilaisia eläinlajeja eri tasoisine aivojen ja mielen rakenteineen tai tietoisuuksineen. On tutkimuskysymys, miten tämä organisoituminen ehkä tapahtuu tai onko se mahdollista. Subjektiivinen kokemus omasta tietoisesta valinnasta ei tarkoita, että se olisi materiaaliset kausaliteetit (syy-seuraussuhteet) ylittävästi ”itsemääräytyvä” tai ”omalakinen”. Mieli ja vapaan tahdon kokemus saattavat hyvinkin olla deterministisiä, syy-seuraussuhtein täysin määräytyviä aineellisia ilmiöitä. Huomioiden klassis-naturalistisen todellisuuskäsityksen lähtökohtaisen vakavasti otettavuuden, pitäisi olla toimivia perusteita, miksi materialismi ei pätisi kokemustemme kohdalla.

Zombi-argumentti on kehäpäätelmä muotoa: fysikaalisella kopiolla ei olisi tietoisuutta, koska se olisi fysikaalinen, joten sillä ei olisi tietoisuutta. Mitään perusteita, miksi tarkka fysikaalinen kopiointi ei toisintaisi myös tietoisuutta, ei argumentissa esitetä. Täten se ei osoita tietoisuuden ei-fysikaalisuutta todeksi, vaikkakin avaa kiehtovasti tietoisuuden selittämisen problematiikkaa.

Blomqvist kumminkin jatkaa, ettei esimerkiksi tiedetä, mikä määrä neuroneita riittää tietoisuuden syntyyn. Tietoisuuden vain ajatellaan rakentuvan hermosolujen lukemattomien yhteyksien tuloksena. Ei tiedetä, miten tietoisuus muodostuisi materian monimutkaistuessa. Oletetaan vain, että tietoisuus ”nousee” aineesta, kun aine on organisoitunut riittävästi. Blomqvist toteaa myös, ettemme osaa vastata ajatuskokeelliseen kysymykseen siitä, milloin olisi vaihtunut riittävä määrä soluja, jotta minulle olisi vaihtunut sinun tietoisuutesi (minusta tulisi sinä). Ei tiedetä, vaihtuuko tietoisuus lainkaan solujen vaihtuessa.

Blomqvist huomauttaa niin ikään, ettei aivokuvantamisella voida osoittaa aivoista tiettyä aluetta, joka vastaisi tietynlaisia kokemuksia. Sen sijaan monet aivoalueet liittyvät useisiin eri toimintoihin, tai tällaisilla toiminnoilla voi olla muitakin neuraalisia ehtoja, joita ei onnistuta kuvantamisella mittaamaan. Lisäksi Blomqvist mainitsee esimerkiksi laakamadoista, joilta jos katkaistaan pää pois, ne kasvattavat viikossa uuden pään – ja muistavat edellisen pään aikana oppimansa tiedot. Tiedot (tietoisuus) eivät siis ole matojen aivoissa. Ei tiedetä, missä tiedot ovat. (s. 70–74, 90.)

Tietoisuuden selittämisen ongelmat ja puutteet eivät todista, että tietoisuuden alkuperä olisi materian ulkoinen tai ”henkinen”. Selitykset saattavat vain olla hyvin vaikean tutkimustyön takana. Blomqvistin argumentaatio kuitenkin syvenee entisestään, kvanttitasolle ja paranormaaleihin ilmiöihin.

Indeterminismi, ajattomuus ja ykseys kvanttimaailmassa

Blomqvist kertoo, kuinka fysiikassa on esitetty, ettei kvanttiobjekteja, eräänlaisia todellisuuden pieniä rakennuspalikoita, ole olemassa. Sen sijaan esiintyy jonkinlainen erikoinen todennäköisyystekijä, ”mahdollisuuksien aaltoja”. Kvanttitodellisuus on todennäköisyyksien maailma. Se ei toimi deterministisesti. Useimmat fyysikot katsovat, ettei yksittäisen hiukkasen paikkaa voi varmasti ennustaa. Saatetaan ainoastaan ilmoittaa todennäköisyydet sijainneille, joiden rajoista hiukkanen löytyy. Esitetään, ettei tämä ole mittaamisen tarkkuuden ongelma tai tiedon puutetta, vaan periaatteellista. Itse todellisuus asettaa sumeudessaan tai ”epätarkkuudessaan” tarkkuuden rajat.

Tätä kutsutaan Heisenbergin epätarkkuusperiaatteeksi ja Bohrin mukaan myös komplementaarisuudeksi, sekä tilastolliseksi kausaliteetiksi. Todellisuus ikään kuin vetäytyy täsmällisten tarkastelupyrkimysten tieltä, hämärtyy, tai verhoutuu tarkastelijalta. Sitä ei voida tavoittaa järkiperäisesti, klassis-kausaalisesti. Todellisuus on perusrakenteeltaan irrationaalinen, järjenvastainen. Vastakohdat, joiden loogisesti pitäisi sulkea toisensa pois, eivät näin tee. Esimerkiksi valo koostuu sekä kappaleista (hiukkasista) että ei-kappaleista (kuin aalloista). Tälle ei koskaan ole löydettävissä mitään tämän ”ristiriidan” näennäisyyden osoittavaa yhdistävää, järjellistä selitystä. Järkiperäinen kykymme ymmärtää todellisuuden luonnetta päättyy lopullisesti järjettömyyden, perustavan epämääräisyyden – indeterminismin – kohtaamiseen. (96, 106–107, 114–120, 146, 203–204.)

Voisi kysyä, eikö indeterminismi ole tässä makro- eli isojen kappaleiden maailmassamme aivan tavanomainen, järjellinen asia. Ei, vaikka puhummekin lukemattomien ilmiöiden, kuten kissojen käyttäytymisten kohdalla todennäköisyyksistä ja taipumuksista. Klassisen oletuksen mukaan tällaisetkin tapahtumat ovat perustaltaan deterministisiä. Niiden monimutkaisuuden vuoksi saatamme esittää niistä käytännössä vain todennäköisyyksiä, mutta kuten todettu, valtavalla laskentateholla näkisimme niiden deterministisen askelluksen. Sen sijaan veden kiehuminen normaalissa ilmanpaineessa sadan asteen lämpötilassa on riittävän yksinkertainen ja rajattava ilmiö tarkasti tiedettäväksi. Makromaailman todennäköisyydet ovat siis vain tiedon puutetta, eivät aineen perusluonteen ”sumeutta”. Indeterminismin mukaan luonnonlakien toiminta on epämääräistä, ei varmaa.

Näin ollen väite todellisuuden perusolemuksen indeterministisyydestä on hyvin häkellyttävä ja kumouksellinen. Sikäli kun olen oikein ymmärtänyt, niin jos indeterminismi pätisi silmin nähtyyn todellisuuteemme, vesi kiehuisi tietyllä todennäköisyydellä sadassa asteessa (tavanomaisessa ilmanpaineessa), mutta ei aina. Käydessämme kohti ulko-ovea, se todennäköisesti olisi paikallaan. Jos asut kerrostalossa, luultavasti se avautuisi rappukäytävään. Joskus ehkä suoraan avaruuteen. Emme koskaan löytäisi selkeitä tai varmoja syitä tällaisille tapahtumille. Maailma tosiaan olisi sanalla sanoen irrationaalinen, melkoisen epävarma ja levoton paikka.

Klassiseen, järjellisesti käsitettävään kausaliteettiin sisältyy tiukasti ajatus determinismistä. Ilman sitä olemme mielettömyyden armoilla, vailla symmetristen hammasratasten ja klassis-kausaalisen kauneuden turvaa. Indeterminismiä, tätä aavemaisen oloista todennäköisyysilmiötä, voidaan kuvata todennäköisyysjakaumalla eli aaltofunktiolla (s. 96), vaikka Blomqvistin mukaan ei selittää varmoin kausaliteetein. Näin ollen makromaailmankin tapahtumissa saattaisimme ehkä laihana lohtuna havaita jonkinlaisia todennäköisyyksiä. Järjellistä selvyyttä emme todellisuudesta kuitenkaan voisi saada.

Blomqvist täsmentää, kuinka kvanttitodellisuus näyttääkin ajattomalta ykseydeltä. Todellisuus vaikuttaa perustaltaan kuin vain sumealta aaltomaiselta yhtenäisyydeltä, ilman erillisten kappaleiden ja ajan hetkien olemassaoloa. Se ei ole kiinteitä kappaleita, tarkkoja sijainteja eikä lineaarista aikaa, vaan jotakin surrealistista, käsittämätöntä. (s. 116–122, 124, 177, 216.)

Kvanttimaailman outoudet ja tietoisuus

Blomqvist ei näe indeterminismiä mielettömyytenä. Hän tähdentää, että se viittaa jonkin laajemman tietoisuuden ensisijaisuuteen aineeseen nähden. Aivan kuin suurempi tietoisuus tai mieli päättäisi mitä todellisuudessa viime kädessä ilmenee ja tapahtuu. (s. 117–150, 201–210.)

Mutta mistä ensinnäkin tiedämme, että todellisuus tosiaan on perustaltaan indeterministinen? Blomqvist kertoo fyysikko John Bellin piilomuuttujatestistä. Kvanttilomittuminen tarkoittaa kahden hiukkasen välitöntä yhteyttä ja toisiinsa vaikuttamista paikasta riippumatta ja ilman mitään tunnettua vuorovaikutuskeinoa (Einstein kutsui tätä aavemaiseksi etävaikutukseksi). Bellin mukaan lomittumiskokeilla voidaan testata, onko vuorovaikutus klassisen fysiikan ulkopuolista vai noudattaako luonto lopulta realistisesti determinismiä. (119–121.) Blomqvist toteaa: ”Kokeet ovat osoittaneet, että kun hiukkaset ovat lomittuneet, mittaustulokset ovat tilastollisesti korreloituneempia kuin klassisessa systeemissä, ne ovat siis ristiriidassa Bellin oletusten [realismin/kausaalisuuden, oma huom.] kanssa.” (s. 121).

Fysiikan maallikkona en ymmärrä, miksi tuo korreloitumisseikka osoittaa, että kvanttilomittumisilmiön perustava luonne on ei-kausaalinen. Epäilen sen olevan virhepäätelmä. Sillä yksinkertaisesti, miten tavoittaa järjen ylittävä järjellisesti, kuten mainitulla piilomuuttujatestilläkään? Blomqvist itsekin toteaa: ”Todellisuus -- emme voi tavoittaa sitä järjen avulla.” (s. 119). Toisin sanoen, miten tietää etukäteen, ettei jollekin ilmiölle koskaan löydy klassista kausaalista selitystä? Käsittämättömäksi kuvatusta ilmiöstä ja sen selityksen pitkäaikaisestakaan löytymättömyydestä kun ei voi päätellä selittymättömyyteen, lopulliseen irrationaalisuuteen. Tavoitetaanko fysiikan outouksille joskus varmoja kausaalisia piilomuuttujia, jolloin kummallisilta vaikuttavat todennäköisyysilmiöt palautuvatkin syvemmällä tasolla determinismiin?

Einstein ja useat muut fyysikot ovat olettaneet, että tavoitetaan, ja että fysiikka on tältä osin toistaiseksi vain puutteellista (s. 120). Jäin miettimään, mihin monien fyysikoiden vakuuttuneisuus todellisuuden järjenvastaisuudesta tarkalleen perustuu.

Toiseksi, vaikka todellisuuden perustava indeterminismi olisi tosiasia ja tämä voitaisiin jollakin lailla vakuuttavasti perustella, tästä ei voi päätellä tietoisuuden ensisijaisuuteen eikä maailmankaikkeuden tai ihmisen vapaaseen tahtoon. Eikö indeterminismi voisi tarkoittaa ainoastaan jonkinlaista hyvin outoa, todennäköisyyksin toimivaa, perustaltaan elotonaineellista maailmankaikkeutta, eräänlaista ”todennäköisyysmekaniikkaa”? On ylimääräinen oletus, että indeterminismiin täytyy liittyä luonnosta irrallinen itsemääräytyvä tietoisuus, joka lisäksi linkittyy ihmistajuntojen kanssa. Saattaisiko todellisuus yksinkertaisesti vain olla (elottomalta) perusrakenteeltaan meille ylitsepääsemättömän outo tai sumea, jotakin, jota emme koskaan voi käsittää? Onnettoman kurja, mutta kenties mahdollinen ajatus. Hiukkasten kuin tietoiselta vaikuttavan tanssin kauneus voi olla katsojan silmässä, mielekkyyttä kaihoavan ihmismielen lumetta.

Blomqvist kuitenkin tähdentää, että indeterministisen mikromaailman outoudet näyttävät nimenomaan olevan linkissä ihmisen tietoisuuteen. Vaikuttaa nimittäin siltä, että havainto valikoi jonkin kvanttimaailman mahdollisuuden tapahtuvaksi, eli niin sanotusti romahduttaa aaltofunktion. On kokeellisesti todettu, että valo käyttäytyy kuin aalto, kun sen kulkua ei katsota, mutta kuin kappale (hiukkanen), kun kulkua havainnoidaan.

Ennen havaintoja kaikki potentiaaliset asiantilat, huomioiden kaikkien mahdollisten havaitsijoiden vaikutukset, ovat toisiinsa sekoittuneina olemassa. Tätä kutsutaan superpositioksi. Vasta havainto pakottaa esiin tietyn tilan, tekee jostakin vaihtoehdosta todellisen. Hiukkasten ominaisuudet määräytyvät havainnosta. Havaitsija siis muokkaa mikrotodellisuutta suoraan mielellään tai luo sitä. Blomqvist huomauttaa, että koneen tai mittauslaitteen tekemä havainto ei näytä riittävän aaltofunktion romahtamiseen. Tähän tarvitaan tietoisuudella varustetun olennon tarkkailua. Vasta tutkijan tekemä kokeen tuloksen tarkastelu vaikuttaa aiheuttavan tietyn hiukkastilan valikoitumisen, ei vielä mittaus.

Edelleen kvantti-Zenon-ilmiössä radioaktiivinen hiukkanen ei hajoa, jos sitä vahditaan. Tunneloitumisilmiössä hiukkasen tila muuttuu verraten siihen, että ihminen vain siirtyisi muurin läpi ilmestyen sen toiselle puolelle. Klassisen fysiikan mukaan hiukkasella ei pitäisi olla riittävästi energiaa tällaiseen. Näin kuitenkin tapahtuu, kun hiukkasta ei seurata, mutta ei tapahdu, jos sitä tarkkaillaan. (s. 94–111, 116.)

Empiirisen todistusaineiston perusteella näyttäisi siis tosiaan siltä, ettei havaitsijaa ja havaintokohdetta voida erottaa toisistaan. Ne vaikuttavat muodostavan jakamattoman kokonaisuuden, jossa ainakin ihmistietoisuus voi määrittää kvanttitapahtumia. Ihmismielen suora vaikutus mikroaineeseen ei kuitenkaan ole fysiikassa yleisesti hyväksytty ja hyvin varmana pidetty päätelmä, enkä osaa arvioida päätelmän pätevyyttä fysiikkatieteellisesti. Mutta väite on hyvin kiinnostava. Jos se pitää paikkansa, ainakin mikrotodellisuus on, voisi sanoa, ”mielilomittunut” vähintäänkin ihmisen tietoisuuden kanssa. Mikrotasolla ”aine” olisi siis jakamatonta ilmiökenttää (ihmis)tietoisuuden kanssa.

Aine ja tietoisuus makromaailmassa

Mikromaailman ilmiöistä ei voi suoraan päätellä, että makromaailma toimisi samoin. Jälkimmäinen on omanlaisena todellisuuden taso tai organisoituma. Enemmän kuin sen pohjimmaisina rakennusaineksina toimivien mikrotodellisuusosiensa summa. Isojen kappaleiden maailma ei sellaisenaan ole palautettavissa mikrotasoon.

Blomqvist kuitenkin toteaa, että kvanttiteorian ajatuksia saattaa olla mahdollista laajentaa makrotasolle. Yhteyttä näiden maailmojen välillä voisi esimerkiksi selittää niin sanottu kvanttigravitaatioteoria. (s. 107, 120, 157–158, 182–189.) Ehkä vielä merkittävämpää tässä on, että jos paranormaalit ilmiöt ovat totta, makrotasolla toteutuu selvästi vastaavia jakamattomaan ykseyteen viittaavia ”mielilomittuneita” ilmiöitä kuin kvanttitodellisuudessa. Parailmiöihin liittyen luonnonlait, erilliset kappaleet ja aika tuntuvat sumentuvan tietoisuusyhteydessä.

Blomqvist esittelee esimerkiksi erilaisia psykokineettisiksi luettavia ilmiöitä, kuten energiaparannusta, jossa mielen avulla vaikutetaan suoraan biologiseen tasoon (s. 107–109, 125–142). Nähdäkseni psykokinesian ajatusta sivuten Blomqvist kuvaa, kuinka jo antiikin filosofi Zenon (jonka nimi on liitetty myös kvantti-Zenon-ilmiöön) oivalsi havaitsijan vaikutuksen havaintoon ja selosti tätä nuolen lennon tulkinnallaan: Päästäkseen maaliinsa nuolen täytyy ensin kulkea puolet matkasta, mutta kulkeakseen tämän puolikkaan, nuolen on ensin lennettävä puolet siitä, ja niin edelleen. Nuolen on siis kuljettava ääretön määrä puolikkaita matkoja päästäkseen edes puoleen väliin matkaa. (s. 96– 97.) Voitaisiin sanoa, ettei nuoli itse asiassa kulje lainkaan, vaan havainto luo ”todelliseksi” asiantilaksi nuolen liikkeen.

Blomqvist kertoo muistakin rajatiedon harrastajille tutuista ilmiöistä, joissa mielet ja toiminnot vaikuttavat olevan suorassa yhteydessä toisiinsa tai kollektiivisiin tajuntoihin, kuten telepatiasta, koiran kyvystä tietää omistajansa kotiintulohetki, morfisista kentistä, parvikäyttäytymisestä ja vaistomaisesta (ei-opitusta) käärmepelostamme. Hän kertoo kaukotietämisestä, ennalta tietämisestä sekä synkronisiteetista. (s. 75– 84, 152–158, 169–178.)

Tällaisen argumentaation toimivuus riippuu tietysti siitä, onko paranormaaleissa ilmiöissä perää. Blomqvistin kirjassaan esittämät esimerkit ovat puhuttelevia. Yhteen kirjaan ei kuitenkaan mahdu asian perusteellista käsittelyä. Mikä on kunkin ilmiön kohdalla puoltavien ja skeptisten tutkimusten ja väitteiden keskeinen kokonaisuus ja miten niitä tulisi analysoida totuudellisemman kannan esiin terävöittämiseksi? Onko selkeästi ymmärrettäviä vastaansanomattomia todisteita, jotka sivuutetaan virallisessa tieteessä lähinnä sosiaalistunteellisista syistä? Jokainen todellisia, riittävän konkreettisia ja vaikuttavia parailmiöitä tarpeeksi kokenut, tai asiaa kunnolla tarkastellut oivalluskykyinen ihminen tietää, että parailmiöitä on? Tähän lukija ottakoon oman kantansa.

Filosofi Zenonin pohdinta todellisuuden mielilomittuneisuuden perusteena on joka tapauksessa ongelmallinen. Se ei kuvaa havainnon suoraa kietoutumista aineeseen. Se on paradoksi, eräänlainen liikkeen kuvaamisen problematisointi, jolle on luontevia ratkaisuja realistisen nykytieteen kehyksessä. Ei ole pakko käsitteellisesti, ajatuksellisesti, puolittaa kappaleen liikettä äärettömästi niin, että luodaan ideatasolla illuusio, ettei kappale näytä edes pääsevän matkaan. Jousiammuntakilpailuissa nuolet kyllä pääsevät matkaan ja lentävät tietyn matkan riippumatta Zenonin paradoksista – tai siitä, katsonko kyseisiä kisoja.

Heräsi myös seuraavanlainen kysymys. Oletetaan, että todellisuus on mielilomittunut ja havainto muuttaa todellisuutta tai luo sen. Koska samalla realismi pätee meille käytännössä, niin kun havaitessamme jotakin, muutammeko tai luommeko todellisuutta ensin hitusen (heikolla tietoisuudellamme), ja sitten vielä havaitsemme muokkautuneen tai syntyneen kohteen värittyneesti?

Mieliluonnollinen maailma?

Edellisissä luvuissa olen päässyt kysymykseen ihmistietoisuuden ja aineen paranormaalista linkistä, todellisuuden mielilomittuneisuudesta. Vaikka todellisuus olisi mielilomittunut, tämä ei automaattisesti tarkoittaisi ensisijaista, aineesta riippumatonta ”henkistä” tai jumalallista tietoisuuselementtiä vapaine tahtoineen.

En näe, miksei mielilomittunut todellisuus voisi periaatteessa olla ”mieliluonnollinen” – naturalistinen, mutta klassista käsitystä erikoisempi tai laajempi. Elottoman aineen kvanttitasolta olisi organisoitunut hermojärjestelmien ja mielien taso, kuten nykytieteessäkin oletetaan. Monimutkaistuminen olisi kuitenkin jatkunut siten, että mielien välille sekä niiden ja ”alemman” materian välille olisi muodostunut suoria (paranormaaleja) vaikutus- ja yhteysmahdollisuuksia. Ehkä tämä olisi tapahtunut kvanttifysiikan ja hermojärjestelmien jonkinlaisten lainalaisuuksien yhteistoimintojen seurauksena. Todellisuuden aine/mieli-yhtenäisyys olisi elottoman todellisuuden organisoitumisen ”hienomekaaninen” seuraus, ei koko todellisuuden syy.

Mieliluonnollisetkin ilmiöt voisivat olla determinististä, ja outojen kvantti- sekä paratapahtumien ”järjettömyys” vain näennäisestä. Vaikka siis nykytieteellinen naturalistinen todellisuuskäsitys olisi merkittävästi puutteellinen, varmat kausaliteetit pätisivät edelleen. Ajatusten keskinäiset sekä niiden, hiukkasten ja makrokappaleiden välisten vaikutusten paranormaalit syy-seuraussuhteet olisivat jotenkin ehkä kvanttifyysis-neurologisesti määräytyviä. Ajatusten ja ”alemman” materian parayhteydet olisi jo aikojen alusta lukittu deterministisesti etenevään yhtälöön. Olisi mahdollista rakentaa vaikkapa telepaattisia viestejä käsittelevä kone. Toisaalta, mieliluonnollinen maailma saattaisi kenties olla perustaltaan indeterministinen (ilman itsemääräytyvää tietoisuuselementtiä). Tällöin indeterminismi ulottuisi tai liukuisi kvanteista makromaailmaan.

Mieliluonnollisessa maailmassa esimerkiksi vapaan tahdon kokemukset, kuten muutkin subjektiiviset elämykset, määräytyisivät joko klassis-kausaalisesti tai lopulta käsittämättömästi eli ”todennäköisyyskausaliteetein”. Jos olisi kehoista irrallisia tietoisuuksia tai ”henkimaailmoja”, ne olisivat vastaavanlaisesti osa aineellista todellisuutta.

Kysymys aidosta henkisestä todellisuudesta

Onnistuisiko aidon henkisen todellisuuden järjellinen perusteleminen? Sellaisen, jossa tietoisuus on ensisijainen eli aineesta riippumaton, itsemääräytyvä tai ”omalakinen” ja luonut materiamaailman? Blomqvist puhuu myös jumalasta, josta käytetään esimerkiksi nimityksiä Ykseys, Lähde ja Brahman. (s. 66–67, 221– 210, 227, 231.)

Jumala on jotakin, jonka sanotaan olevan maailman luoja sekä täydellisen viisas ja rakkaudellinen, kaikkivoipakin. Monesti jumalan katsotaan myös ohjaavan ja johdattavan maailman tapahtumia ja ihmisiä. Ajatellaan, että jumalalliseen viisauteen kätkeytyvät suurempi tarkoitus ja absoluuttinen etiikka. Jumalalliset normit eivät ole inhimillisen arvodialogin päätettävissä, vaikka saatammekin väitellä siitä, millaista jumalallinen etiikka oikein on.

Idealistisesti – tai panteistisesti – täsmentäen jumala olisi materiaan kietoutunut ja siihen vaikuttava taustatietoisuus. Viime kädessä kaikki olisi tätä tietoisuutta ja ”materia” olisi sen toissijainen olomuoto. Ihmismielet olisivat linkissä tähän tietoisuuteen, ja näin osallisina aidosta vapaasta tahdosta ja aineen ylittävästä luomiskyvystä. Ihmisellä olisi jumaluudellinen alkuperä ja perusluonne sekä tavanomaisia inhimillisiä päämääriämme ”suurempi” tai ”henkinen” merkitys.

Blomqvist esittää, kuinka tietoisuus näyttää edeltävän materiaa (tai organisoitumattomampaa tietoisuutta, voisi sanoa), sillä tietoiset ajatuksemme vaikuttavat voivan säännellä menneisyyden aineellisia tapahtumia. Olisiko tämä merkki aidosta tietoisuudesta ja vapaasta tahdosta? Blomqvistin mukaan esimerkiksi aivosähkökäyräpiikki sormen stimuloinnista ilmentyy (ilmeisesti tietokoneen ruudulla tai tulosteeseen, jossa on aika-asteikko) vasta, kun stimulointi on tuntemuksena tavoittanut koehenkilön tietoisuuden – mutta tuntemusta aikaisempaan ajankohtaan, menneisyyteen. Tieto stimuloinnista vaikuttaa kulkevan stimuloinnin tietoisesta elämyksestä ajassa taakse päin aivojen tiedostamattomaan reaktioon. Näyttää siltä, että tietoiset kokemuksemme tuottavat tiedostamattomat reaktiomme, ei toisin päin, ja että meillä siis on materiasta riippumaton tietoisuus ja vapaa tahto. (s. 148–149.)

Mutta vaikka juuri aivotila ei tuottaisi vapaan tahdon elämystä, vaan päinvastoin, mistä taas tiedämme, ettei vapaan tahdon elämykselle ja sen aivotilavaikutukselle tule koskaan löytymään minkäänlaisia klassisia materiaalisia syitä? Tai etteivät tällaiset ilmiöt määräydy indeterministisestikään joistakin elotonaineellisista taustatekijöistä? Mikä on se kriteeri, jolla voisimme kumota väitteen, ettei aineellisia klassis-kausaalisia tai ”tilastollis-kausaalisia” määräytyvyyksiä koskaan löydy? En osaa sanoa. Joka tapauksessa väitettä, jota ei periaatteessakaan voi kumota, ei myöskään voi mielettömyydessään todistaa.

Jumalaa ei näy selitysaukoissa eikä järjellisesti oletetuissa järjettömyyksissä. Usein todetaankin, ettei jumalan olemassaolo ole järkiperäisesti hahmotettavissa. Jumalaa ei voi tavoittaa älyllisellä analyysillä, kuten fysiikan kaavoilla. Huomautetaan, että jumala on mysteerisen uskon tai sisäisen tai mystisen tiedon asia. Jumalaa on mahdotonta edes kuvitella, koska kaikki mielikuvamme ovat kolmiulotteisia – ne voivat olla sekavia tai outoja, mutta kuitenkin kolmiulotteisia. Absoluuttisen (jumalallisen) etiikan ja näinkin ollen jumalan kuvaaminen tai kuin ”poiminen” todellisuudesta näytille on samaten mahdotonta.

Jo pyrkimys puhua jumalasta järjellisesti on mieletöntä. Jumalan kohdannut tai jumalaan yhdistynyt voi esittää asiasta vain vertauskuvia. Samaan tapaan kuin kaksiulotteisesta maailmasta kolmiulotteiseen päässyt ja samalla kolmiulotteisuuden aistimiskyvyn saanut olento yrittäisi kertoa kaksiulotteisille kokemuksestaan. Tämän ”mystikon” kokemus olisi täysin muiden käsityskyvyn ulkopuolella. Hänen vertauskuvansa asian selventämiseksi olisivat monien mielestä vain sekavaa, harhaista ja turhaa käsiterunoutta.

Kuitenkin, jos jumala on todellinen ja on jumaltasolle päässeitä mystikoita, meillä on mahdollisuus välillisin järkiperustein ymmärtää jumalan olemassaolo ja olemusta. Ajatellaan, että olisi paljon ilmeisen järkeviä ja rehellisiä mystikoita. He osaisivat ajatella tieteellisen kriittisesti ymmärtäen esimerkiksi, etteivät mitkään heidänkään ilmeisen toden- ja merkityksellisen tuntuiset kokemuksensa välttämättä sellaisenaan viittaa tosiasioihin. Silti he sanoisivat, että jumala on todellinen. He painottaisivat, että heidän kokemuksensa ovat jotakin aivan muuta ja muulla tavoin vastaansanomatonta kuin voimme tajuta. Mystikot kuvailisivat (vertauskuvallisesti) jumalaa keskenään hyvin samaan tapaan eri yhteyksissä ja toisistaan riippumatta. He esittäisivät toistuvasti oikeiksi tai toimiviksi osoittautuvia uusia tietoja. Uskottavien tarkastelujen perusteella mystikot eivät olisi saavuttaneet niitä kovalla opiskelu- tai tutkimustyöllä. He opettaisivat muita, ja kerta toisensa jälkeen opetetuista tulisi vastaavanlaisia mystikoista.

Fysiikassa esiintyisi huomattava määrä selittämättömiksi jääviltä näyttäviä ilmiöitä. Samaten tajuntamme jokainen kekseliäs selitysponnistelu olisi johtanut umpikujaan. Selittämättömyys olisi ilmeisen pitkäaikaista. Uusia kaukaa haettujakaan selitysmahdollisuuksia ei enää näyttäisi löytyvän, vaan pohdinta olisi alkanut kiertää kehää. Ensisijaisen tausta- tai jumaltietoisuusoletuksen myötä sekä nämä ilmiöt että maailman järjestäytyneisyys tuntuisivat (kausaalisten selitysten epäonnistuttua) ymmärrettäviltä. Monien arvostettujen fyysikoiden lisäksi mystikot vakuuttaisivat, etteivät fysiikan outoudet, ihmistajunnan arvoitus, eivätkä parailmiöt (joiden olemassaolo olisi kiistatta todistettu) tule selittymään kausaalisesti. Parailmiöt myös toimisivat enemmän ja paremmin supertietoisuudesta tai jumalasta puhuvilla mystikoilla ja herkistyneillä ihmisillä kuin ajattelemattomilla, tunnottomilla tai vihan jäytämillä.

Tällaisen laajamittaisen, johdonmukaisen ja käytännöllisesti vaikuttavan todistusaineistokokonaisuuden myötä olisi varmasti mielekästä alkaa tieteellisesti vakuuttua jumalan kaltaisen supertietoisuuden olemassaolosta. Vaikea tosin sanoa, mikä olisi riittävän laajaa, tarpeeksi vaikuttavaa ja selkeää. Joka tapauksessa tältä suunnalta panteistisen jumalan todistelua voisi periaatteessa lähteä hakemaan.

Monien mielestä todisteet ovat jo nyt riittävät, vaikkakaan eivät tieteellisen systemaattisesti yhteen kootut ja esitetyt. Muun muassa fysiikan outouksiin, parailmiöihin ja mystisiin kokemuksiin liittyvä syvän tarkoituksen sekä johdatuksen tapahtumamaailma tuntuu vahvistavan hengen läsnäolon. Entä kuinka kriisiytyneitä kummallisten kvantti-ilmiöiden ja ihmistajunnan selittämispyrkimykset todella ovat? Ehkä niiden tosiaan on syytä tulkita viittaavan todellisuuden tietoisuusperustaan?

Jumalallisen ulottuvuuden älyllinen todistaminen on kuitenkin hyvin vaikeaa. Todisteluissa on hankalia ongelmia, vaikkakin jumalperustelut inspiroivat ja näyttävät viitoittavan tietä. Taitaa olla niin, että portin ihmeen maastoon avaa lopulta vain henkilökohtainen ymmärrys tai intuitio, ainakin toistaiseksi.