Hoitajana potilaana

On olemassa monenlaisia hoitajia. On olemassa monenlaisia potilaita. Joskus yhtälö mutkistuu, kun nämä ” roolit ” menevät päällekkäin. Tämä on minun tarinani. Tarina hoitajasta, joka sairastui.

Valmistuin sairaanhoitajaksi 1996. Siinä pikkulapsiperheen arjessa, parisuhdeongelmien myötä sairastuin ensi kertaa masennukseen vuosituhannen vaihteen alla. Samaan aikaan tein töitä vanhustenhuollossa, sain toisen lapseni, erosin lasteni isästä. Meni muutama vuosi ja paranin pikkuhiljaa. Muutin toiselle paikkakunnalle lasteni kanssa, olin löytänyt uuden parisuhteen. Sain töitä erikoissairaanhoidosta.

Työ oli äärimmäisen vaativaa ja raskasta sekä henkisesti, että fyysisesti. Ajanjaksoon kuului esimerkiksi se valtava muutos kun ” paperipapereista ” siirryttiin sähköiseen hoitokertomukseen. Samalla piti kuitenkin hoitaa työt kun opeteltiin uutta. Äiti-hoitajasta äiti-omaiseksi Esikoinen oireili, ei pärjännyt koulussa, käyttäytyi hieman erikoisesti. Hänen ollessaan 12-vuotias kävimme läpi kasvatus- ja perheneuvolassa tutkimusjakson, jossa kuitenkaan hänestä ei löydetty silloin mitään diagnosoitavaa. Poika meni yläkouluun ja helvetin kuilu aukesi jalkojeni alla. Hän teki kaikki mahdolliset pahuudet, lintsasi todella paljon, puhutteli opettajia epäkunnioittavasti, poistui koulun alueelta jatkuvasti, sai kymmenittäin jälki-istuntoja, lainasi kavereiltaan rahaa ilman mitään realistista käsitystä siitä, miten pystyisi maksamaan vipit takaisin jne. Vuosikymmenen lopulla minulla sitten katkesi kaikki, en eräänä päivänä kyennyt enää lähtemään töihin, ahdistus oli niin valtava. Hain sairaslomaa ja siitä tämä prosessi lähti. Koetin mennä töihin kesällä, ei onnistunut. Päädyin loppukesästä osastohoitoon— ensimmäistä kertaa elämässäni. Se oli todella outo kokemus.

Hoitajan koulutuksen saaneena ja käytännön työtä tehneenä ajattelin, että minun täytyy tietää kaikki ja yritin ottaa hoitajan roolin ihan väkisin. Lukemattomat ovat ne kerrat, jolloin minua on kehotettu luopumaan hoitajuudesta itseni tai lapseni kohdalla ja olla ihan täysillä potilas tai potilaan äiti. Ja miten vaikeaa se on ollut...

Herra Asperger Esikoisen kanssa päädyttiin nuoris o p s y k i a t r i a n p o l i k l i n i k a n ( N UPO ) asiakkaiksi. Koulun vaihtokaan ei ollut auttanut häntä saamaan koulunkäyntiään raiteilleen ja koulussa oli herännyt huoli pojan mahdollisesta itsetuhoisuudesta.

Käynnit nupossa olivat tiivistahtisia ja lastensuojelu oli jo tullut mukaan kuvioihin. Nuposta poika ohjattiin neuropsykologisiin tutkimuksiin. Koko ajan, murrosiän pyörteissä, poika suhtautui erittäin negatiivisesti kaikkiin auttaviin tahoihin, mikä aiheutti hankaluuksia. Lintsaus oli ongelma edelleen ja päädyttiinkin siihen, että poika siirtyy erityiskouluun toiselle paikkakunnalle; koulumatkat taksikyydillä, päivittäin, jotta koulunkäynti saataisiin turvattua.

Samaan aikaan nupokontakti jatkui ja neuropsykologisessa tutkimuksessa saatiinkin lopulta esille jotain diagnosoitavaa, jotain, mikä selitti todella paljon; pojalla on Aspergerin syndrooma ( kutsumme sitä perhepiirissä usein herra Aspergeriksi ) . Hän oli viittä vaille 15-vuotias ja oli koko elämänsä kantanut mukanaan neurologista vammaa, joutunut sen takia vaikeuksiin ja ollut ahdistunut, eikä kukaan ollut tajunnut sitä. Kyllähän jälkeenpäin pojan elämää tarkasteltaessa löytyi esim. moniakin kummallisuuksia hänen käytöksestään, mutta ne oli pantu älykkään pojan haastavan temperamentin piikkiin ja hankaluudet vain jatkuivat. Hänen lapsuutensa olisi voinut olla aivan toisenlainen jos neurologinen vamma olisi ollut tiedossa. Olin NIIN katkera pojan puolesta... Samaan aikaan yritin hoitaa/ hoidattaa omaa masennusta ja ahdistuneisuuttani, mutta se jäi väistämättä taka-alalle pojan asioiden viedessä liki kaiken päivittäisen energiani. Puhtia ei enää riittänyt mihinkään muuhun. Tunsin myös valtavasti syyllisyyttä siitä, että nuoremmasta pojastani oli tullut näkymätön lapsi. Koetin palata töihin osasairaspäivärahan turvin, en kyennyt vaan se piti jättää kesken. Siirryin kuntoutustuelle. Lupa olla potilas Aloitin uuden, uljaan elämän erottuani ja muutettuani nuoremman pojan kanssa omaan ( vuokra- ) asuntoon. Pystyin vihdoin antamaan aikaa nuorimmaiselleni. Syksyllä kuitenkin jouduin taas sairaalaan univaikeuksien vuoksi. 1,5 viikkoa unirytmiä yritettiin saada kohdalleen, kunnes se vihdoin loksahti paikalleen kuin lukonkieli. Samankaltaisten ongelmien takia olen ollut vuosien mittaan sairaalassa useita kertoja. Potilaan rooli on tullut pikkuhiljaa omemmaksi, hoitajuus ei enää puske esiin niin voimakkaasti. Olen saanut luvan, tai pikemminkin myöntänyt itselleni luvan olla potilas. Silti jostain lihasmuistista tulee välillä muistumia hoitajuudesta. Vaikeinta on ollut päästä sen yli, että minua on hoidettu omassa sairaalassa ja tietosuojaasiat ovat todella askarruttaneet minua. Olen joskus joutunut menemään ambulanssilla päivystykseen, missä olen pyytänyt siirron yliopistosairaalaan, koska joutuisin muuten omalle osastolleni potilaaksi ja sitä en halunnut suin surminkaan.

Ne pari-kolme kertaa, joina olen yliopistosairaalaan asti päätynyt, ovat olleet karmeita. Intoksikaatiopotilas on toisen luokan kansalainen, rinnastettavissa metsässä asuvaan puliukkoon. Ja vielä hoitaja... Osastolla ei tunnuttu tietävän mitä tai miten puhua minulle, joten ratkaisu oli vaikeneminen ja ohittaminen.

Hoitajien kierroilla jäin huomiotta, kukaan ei kysynyt miten voin tai haluaisinko suihkuun. Lääkärinkierto pysähtyi kohdalleni noin 40:ksi sekunniksi. Itse sain kysymällä ja vaatimalla tarvitsemani tiedot esim. lääkityksen jatkamisesta, mikä on aika ikävää, koska jos en olisi ollut taustaltani sairaanhoitaja, olisin tuskin osannut kysyä tuiki tärkeitä kysymyksiä, vaatia psykiatrin konsultaatiota tms. Hoitajuus oli tässä kohtaa hyödyksi. Niin ei kuitenkaan saisi olla.

On ällistyttävän yleistä, että somaattisen puolen hoitohenkilökunnalla on noinkin vahva asennevamma mitä psykiatrisiin potilaisiin tulee. Asennevamma ja/tai silkka tietämättömyys ja osaamattomuus. Ohitetaan. Katsotaan läpi. Vaietaan. Toivotaan, että katoaisin. Enkä silti katoa mihinkään. Minä olen olemassa!

Pikkuveli

Nuorempi poika meni yläkouluun ja ongelmat alkoivat melkein heti. Pari ensimmäistä vuotta meni melkein täydellisenä isoveljen koulutien toistona. Kahdeksannen luokan keväällä hänet sijoitettiin samaan perhekuntoutuskeskukseen, missä hänen isoveljensä oli ollut 18-vuotiaaksi asti.

Sijoituksen syynä olivat megaluokan ongelmat koulunkäynnissä sekä äidin eli minun vointi ja puutteelliset voimavarat - olen ollut tänä keväänä kaksi kertaa osastohoidossa. Pojan – ja minunkin –toiveena oli nimenomaan sijoitus tuohon perhetukikeskukseen, koska isoveli oli aikanaan viihtynyt siellä ja hänestä oli pidetty niin hyvää huolta. Aika näyttää, miten kuopus käyttää ajan hyödykseen huippuluokan koulussa, kääntyykö keula oikeaan suuntaan.

Äiti, minä Kuluneiden kolmen vuoden aikana olen ollut sairaalahoidossa yhteensä seitsemän kertaa, joista kuusi psykiatrian puolella. Somaattinen hoitojaksoni kesti kuukauden. Viime vuoden keväällä sairastuin keuhkokuumeeseen ja lähes samanaikaisesti sepsikseen eli ” verenmyrkytykseen ” .

Pystyin yöllä soittamaan itselleni ambulanssin, mutta olin enää juuri ja juuri tajuissani kun ensihoitajat tulivat. Onneksi päivystyksessä toimittiin ripeästi ja ensihoidon jälkeen minut lähetettiin yliopistosairaalaan. Siitä alkoi kuukauden mittainen maanpäällinen helvetti ( t osin loppupuolella oltiin jo tukevasti maan pinnalla ) .

Hengenlähtö lähellä Yo-sairaalassa jouduin pian teholle hengityskoneeseen viideksi päiväksi. Nuorempi poikani oli sijaisperheessä vaatinut päästä katsomaan äitiä ja niin sijaisperheen äiti ja poikani kävivät minua katsomassa – itse olin tietenkin tajuton enkä siis käynnistä tiennyt ennen kuin vasta jälkeenpäin. Päivät hengityskoneessa olivat kriittisiä. Isälleni, joka soitti teholle joka aamu- ja iltakierron jälkeen ja välillä päivälläkin, oli sanottu puhelimessa suoraan, että nyt ollaan fifty-fifty –tilanteessa, kaikki hoidot ovat päällä ja nyt ei voida muuta kuin odottaa. Viisari kääntyi plussan puolelle, aloin toipua. Olin yliopistosairaalassa 23 päivää josta tehohoidossa 10 päivää ja aluesairaalassa vielä puolisentoista viikkoa. Yhteensä 32 päivää.

Sekavuutta teholla

Aika tehohoidossa ja vielä keuhko-osastollakin oli painajaismaista. Koin harhoja, hallusinaatioita, jotka johtuivat todennäköisesti rajusta infektiosta, joka melkein lopetti munuaisteni ja keuhkojeni toiminnan. Kuvittelin, että minut on kaapattu Helsinkiin johonkin opetussairaalaan, jossa minulla harjoiteltiin keuhkokuumeen hoitamista. Olin mielestäni terve ja hoidossa vastoin tahtoani.

Olin orientoitunut itseeni, mutta aikaan tai paikkaan en. Tiesin siis kuka olen, mutta ajasta ei ollut mitään käsitystä ja olinpaikkani harhaisessa mielessäni oli milloin Helsinki, milloin Italia. Olin olevinani Roomassa uuden paavin virkaanastujaisissa. Olin myös poikani sijaisperheessä, jossa minulle muka järjestettiin joukkopila, enkä päässyt sieltä pois. Oli karmea tunne kun ei päässyt tilanteesta/sängystä mihinkään, aina kun yritin, tuli hoitaja pitämään kädestä kiinni ja rauhoittelemaan. Elin aivan harhoissa, näin ja kuulin juttuja, joita ei todellisuudessa ollut tai tapahtunut. Vielä keuhko-osastollakin, jonne minut oli siirretty teholta, näin ja kuvittelin asioita joita sitten puhuin ihan totena vierailleni. Muutama tarina meni jopa läpi.

Vaikean potilaan maineessa Keuhko-osastolla olin yhden hengen huoneessa ja minut eristettiin, kun epäiltiin erästä tarttuvaa ripulibakteeria. Oli järkytys joutua olemaan yksin huoneessa. Pystyin juuri ja juuri painamaan hälytyskelloa ja hoitajan tuloon saattoi mennä jopa 40 minuuttia. Olin aivan paniikissa ison osan ajasta ja soitin kelloa tietysti vähän väliä. Hoitajat tuskastuivat minuun, koska työllistin heitä niin paljon jo valmiiksi kiireisellä osastolla. Jokaisen tulijan piti pukea eristyksen takia suojavaatteet ja maskit tullessaan huoneeseen, eli yksinomaan se oli aina oma operaationsa. Minua vaadittiin hoitajana ymmärtämään, etten voi soittaa kelloa koko ajan.

Tulin kaltoinkohdelluksi

Minä elin ympärivuorokautisen paniikin vallassa, unohdetuksi tulemisen pelossa. Eräs hoitaja unohti ( ? ) kerran iltavuorossa hälytysnappulani sängyn päätyyn, ulottumattomiin. Kello oli kahdeksan illalla. Suistuin sanoinkuvaamattomaan mielentilaan, en voinut hälyttää apua, kukaan ei tietäisi jos minulle sattuisi jotain... Siinä vaiheessa minulla oli vielä trakeostomiaputki kaulassa, dreeni oikeassa keuhkossa tuomassa keuhkopussiin kertynyttä nestettä pois, virtsakatetri, keskuslaskimokatetri, nenä-mahaletku ( jonka kiskoin irti teholla ainakin kerran ) , valtimokanyyli ( jonka irrotessa kuolisin viidessä minuutissa verenhukkaan ) jne... Ainoa keinoni saada huomiota oli pöydänkannen paukuttaminen, mitä juuri ja juuri jaksoin tehdä. Kello tuli lopulta 22 kun yököt tulivat ensimmäisellä kierrollaan minua katsomaan. Paukuttamiseni ei ollut kuulunut mihinkään. Ihanat hoitajat teippasivat hälytyslaitteen peittooni rinnan päälle, että varmasti löytäisin sen. Helpotus, jota tunsin, oli suunnaton. Tunteen muistelu ei vieläkään suju kyyneleittä.

Toipuminen vie aikaa

Fyysisesti olen toipunut rajusta sairaudesta ihan kohtuullisesti. Henkinen puoli on sitten toinen juttu. Monesti tulee deja vu –tyyppinen tunne, tietyt äänet tms. tuovat välähdyksenomaisesti mieleen jonkin asian tai tunteen sairausajaltani.

Sairastumiseni ” vuosipäivän ” vietinkin psykiatrisella osastolla, olin niihin aikoihin niin ahdistunut vuoden takaisten tapahtumien johdosta. Muutoin olen alkanut nähdä hiukan valoa, löysin tieni klubitalolle ja innostuin kovasti. Klubitalo on juuri ” mun juttu ” .

Riinamari