Riinamari

O n olemassa monenlaisia hoitajia. On olemassa monenlaisia potilaita. Joskus yhtälö mutkistuu, kun nämä roolit menevät päällekkäin. Tämä on minun tarinani, tarina hoitajasta joka sairastui. Valmistuin sairaanhoitajaksi 1996. Pikkulapsiarjessa, parisuhdeongelmien myötä sairastuin ensi kertaa masennukseen vuosituhannen vaihteen alla. Tein töitä vanhustenhuollossa, sain toisen lapsen ja erosin lasteni isästä. Meni pari vuotta ja paranin pikkuhiljaa. Löysin uuden rakkauden, muutin toiselle paikkakunnalle ja aloitin työt erikoissairaanhoidossa. Työ oli valtavan vaativaa ja raskasta sekä psyykkisesti että fyysisesti. Äiti Äiti Äiti Äiti--hoitajasta äiti hoitajasta äiti hoitajasta äiti hoitajasta äiti--omaiseksi omaiseksi omaiseksi omaiseksi Esikoiseni oireili, ei pärjännyt koulussa, käyttäytyi erikoisesti. Hänestä ei kuitenkaan löytynyt mitään diagnosoitavaa, hän oli tutkimusten perusteella normaali, terve lapsi. Poika meni yläasteelle ja helvetin kuilu aukesi jalkojeni alla. Poika lintsasi paljon koulusta ja silloin kun kävi koulussa, ei sopeutunut sinne mitenkään. Lopulta minulta katkesi kaikki, en enää kyennyt lähtemään aamulla töihin, ahdistus oli valtava. Hain sairauslomaa ja prosessi pyörähti käyntiin. Päädyin lopulta osastohoitoon – ensimmäistä kertaa elämässäni. Se oli todella outo kokemus. Hoitajan koulutuksen saaneena ja käytännön työtä tehneenä ajattelin, että minun täytyy tietää kaikki ja yritin ottaa hoitajan roolin väkisin. Lukemattomat ovat ne kerrat jolloin minua on kehotettu luopumaan hoitajuudesta itseni tai lapseni kohdalla ja olla ihan täysillä potilas tai potilaan äiti. Voin kertoa, että se on todella haastavaa. Poikani, rakkaat poikani Poikani, rakkaat poikani Poikani, rakkaat poikani Poikani, rakkaat poikani Esikoiseni tilanne vaikeutui ja päädyimme nuorisopsykiatrian poliklinikan asiakkaiksi. Ja lopulta saatiin pojan ongelmille diagnoosi, hänellä on Aspergerin syndrooma. Hän sai apua, mutta en voinut katkeruudelleni mitään. Jos neurologinen poikkeavuus olisi huomattu aiemmin, olisi lapsen ja nuoren elämä ollut niin erilaista. Poikani lähti perhekuntoutuskeskukseen, jossa hän sai käydä koulunsa loppuun. Samaan aikaan yritin hoitaa omaa masennustani ja ahdistustani, mutta pojan ongelmat veivät liki kaiken päivittäisen energiani. En jaksanut mitään muuta. Nuorimmasta lapsestani oli tullut näkymätön lapsi ja koin siitä valtavaa syyllisyyttä. Koetin palata töihin osasairauspäivärahan turvin, mutta voimavarani eivät riittäneet. Siirryin kuntoutustuelle. Erosin toistamiseen ja aloitin uuden elämän nuorimman poikani kanssa omassa asunnossamme. Vihdoinkin pystyin antamaan aikaa toiselle pojalleni. Jouduin kuitenkin uniongelmien vuoksi sairaalahoitoon ja niiden vuoksi olen joutunut osastohoitoon useita kertoja. Nuorimmallekin siirtyminen yläasteelle oli todella vaikeaa. Nuorimman koulutie oli isoveljen toistoa, lopulta yhteinen toiveemme kuultiin ja poika pääsi samaan perhekuntoutuskeskukseen, mistä isolla veljellä oli niin hyviä kokemuksia ja tilanne rauhoittui. Lupa olla potilas Lupa olla potilas Lupa olla potilas Lupa olla potilas Kolmen vuoden aikana olin sairaalahoidossa yhteensä seitsemän kertaa, joista kuusi psykiatrian puolella. Potilaan rooli tuli omemmaksi, tai myönsin itselleni luvan olla potilas. Silti jostain lihasmuistista tulee välillä hoitajan rooli. Vaikeinta on ollut päästä sen yli, että minua on hoidettu omassa sairaalassa ja tietoturva-asiat ovat askarruttaneet minua. Olen joutunut menemään muutaman kerran ambulanssilla päivystykseen ja silloin olen pyytänyt päästä yliopistolliseen sairaalaan, koska muuten olisin joutunut hoitoon omalle osastolleni ja sitä en halunnut suin surminkaan. Hoitajasta avuton potilas Hoitajasta avuton potilas Hoitajasta avuton potilas Hoitajasta avuton potilas Vuonna 2013 sairastuin keuhkokuumeeseen ja verenmyrkytykseen. Jouduin kriittisessä tilassa hengityskoneeseen. Poikani kävivät hyvästelemässä minut, mutta mittari kääntyi plussan puolelle. Hoitojaksoni kesti 32 vuorokautta. Sinä aikana olin ”vaikea potilas”. Olin harhainen, olin orientoitunut itseeni, mutta en aikaan, en paikkaan. Jouduin eristyksiin ja soittokello siirrettiin kauemmas. Olin paniikissa 24/7. Olin aivan avuton sänkypotilas. Minulla oli trakeostomiaputki kaulassa, dreeni keuhkossa, virtsakatetri, keskuslaskimokatetri, nenä-mahaletku, valtimokanyyli ja olin yksin huoneessa paniikissa ja harhaisena avun ulottumattomissa. Minulle sanottiin, että hoitajana minun pitää ymmärtää, etten voi soitella huvikseni kelloa. Joku järki minulla oli, en repinyt kuin nenämahaletkun pois muutaman kerran, muiden letkujen repimiseen olisin kuollut. Yritin paukuttaa apua pöydänkannella, mutta kukaan ei kuullut. Lopulta tuli yökkö, joka ymmärsi hätäni. Hän teippasi soittokellon peittooni rinnan päälle, että varmasti löytäisin sen. Helpotus, jota tunsin, oli suunnaton. En kykene vieläkään muistelemaan tuota tilannetta ilman kyyneleitä. Jouduin monella tavoin kaltoin kohdelluksi. On ällistyttävän yleistä, että somaattisen puolen hoitohenkilökunnalla on vahva asennevamma, tai tietämättömyys, jopa osaamattomuus, mitä psykiatrisiin potilaisiin tulee.

Nähdään ihminen vain sairautena tai oireina, ei kokonaisuutena. Psykiatrinen potilas kuvittelee sairautensa, ei heillä ole somaattisia sairauksia. Ehkä siinä myös syy siihen miksi psykiatriset potilaat kuolevat nuorempina kuin samaan ikäluokkaan kuuluvat terveet ihmiset. Minua ei nähty, ei oikein tiedetty miten minulle olisi pitänyt puhua, ohitettiin. Haluamiani tietoja lääkityksestä ja hoidosta ei annettu, ei kysytty haluanko hoitaa hygieniaani, kerrottu jatkohoidosta. Toipuminen vie aikaa Toipuminen vie aikaa Toipuminen vie aikaa Toipuminen vie aikaa Fyysisesti olen toipunut rajusta somaattisesta sairaudesta ihan kohtuullisesti. Henkinen puoli on sitten toinen juttu. Välähdyksenomaisesti minulle nousee traumoja somaattisesta sairaalaajastani ja sairastumiseni ensimmäisen vuosipäivän vietin psykiatrisella osastolla. Muuten masennuksen suhteen olen alkanut nähdä valoa tunnelin päässä. Löysin tieni Klubitalolla ja innostuin kovasti. Minusta tuntuu, että tämä on minun juttuni. Täällä pääsen kuntoutumiseni alkuun. Tänään: Tänään: Tänään: Tänään: Kirjoittamastani jutusta on kulunut nyt yli kaksi vuotta ja paljon on muuttunut. Klubitalolla käymisen ja täällä työhönvalmennukseen osallistumisen aktivoimana olen päässyt takaisin työelämään. Työtehtävä muuttui, hoitajaksi minusta ei enää näillä näkymin ole, mutta työnantaja ja yksikkö pysyivät samana ja koen saaneeni todella paljon tukea työhönpaluuseeni eri tahoilta.

Klubitalon tuki on ollut ensiarvoista. Sain pysyvän osatyökyvyttömyyseläkkeen ja teen tyytyväisenä työtä 50-prosenttisesti. Se sopii minulle erinomaisesti, ei käy liian raskaaksi, mutta antaa varmasti tarpeeksi haastetta. Pojat voivat hyvin ja menevät omaan tahtiinsa elämässä eteenpäin - kuten minäkin.

Riinamari

Riinamarin tarina julkaistu kokonaisuudessaan lehdessä 3/2014

Autismi- ja Aspergerliiton palveluneuvonnan yhteystiedot

Palveluneuvontaan voi olla yhteydessä ma, ke ja to klo 12–15 ja ti klo 14–17 joko puhelimitse 050-467 3130 tai sähköpostitse palveluneuvonta (at)autismiliitto.fi

Autismi- ja Aspergerliitossa palveluneuvontaa antavat liiton järjestösuunnittelijat suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi.

Sam Timonen