Punalaivaston outolintu

JAK-38 FORGER

Brittien kehittämä Harrier muodostui sotilasilmailun ikoniksi. Kylmän sodan aikana sillä oli kuitenkin kilpailija, Neuvostoliiton oma V/STOL-hävittäjä Jak-38 Forger, joka yleensä mainittiin sivulauseessa ”se Harrierin huono kopio”. Mutta oliko maine ansaittu?

Teksti: Tommi Jama Kuvat: Wikimedia Commons / U.S. Navy Marraskuun 18. päivä 1972 risteilijä Moskvan lokikirjaan merkittiin juhlallisesti ”tukialusilmailun syntypäivä!” Koelentäjä Mihail Deksbah oli nimittäin juuri suorittanut Jak-36M-prototyypillä Neuvostoliiton ensimmäisen kiinteäsiipisen lentokoneen laskeutumisen laivalle.

Neuvostolaivasto oli pitkään suunnitellut lentotukialuksia, mutta poliittisesti ne eivät olleet suosittu ajatus. Suuret tukialukset olivat amerikkalaisen merimahdin symboli, ja moni näki ne ”kalliina kapitalistisina hyökkäysaseina”. Ilmailumaailman vallannut VTOL-kuume näytti tarjoavan ratkaisun. Laivasto oli rakentamassa suuria helikopteri- ja hybridiristeilijöitä, jollaisilta VTOL-hävittäjä ehkä voisi toimia ja paikata oikeiden tukialusten puutetta.

Vuonna 1967 suuressa Domodedovon ilmailunäytöksessä huomiota keräsi kokeellinen VTOL-hävittäjä Jak-36 Free-

hand. Se oli sellaisenaan liian tehoton taistelukoneeksi, joten Jakovlevin suunnittelutoimisto määrättiin kehittämään kevyt rynnäkköhävittäjä Jak-36M käyttäen olemassa olevia teknisiä ratkaisuja. Pidemmällä tähtäimellä kehitettäisiin tehokkaampi Jak-36P, joka voisi toimia myös torjuntahävittäjänä.

Jakovlev suunnitteli M-version nopeasti, vaikkei se lopulta muistuttanut enää lainkaan alkuperäistä Jak-36:ta. Jakovlevin koelentäjä V.G. Muhin suoritti tyypin ensilennon 2. joulukuuta 1970. Koneen todettiin muuten täyttävän vaatimukset, mutta kone ei päässyt lähellekään vaadittua 1 400 km/h:n huippunopeutta.

Uutta laivastohävittäjää ei kuitenkaan yritetty sorvata helikopteriristeilijälle, vaan neuvostolaivasto sai oman lentotukialuksensa. Ensimmäinen Kiev-luokan ilmailuristeilijä Kiev astui palvelukseen vuonna 1975, jolloin aloitettiin myös uuden Jakin lentokokeet. Kiev-luokan alukset olivat neuvostofilosofian mukaisesti erikoisia hybridialuksia, joissa oli lentokannen lisäksi raskas merimaaliohjusaseistus mutta ei lainkaan katapultteja.

Ensimmäiset 11 tukialuslentäjää valmistuivat kurssiltaan keväällä 1976 ja heistä muodostettiin Kieville 279. Erillinen Tukialus-maataistelulentorykmentti (OKŠAP). Samana vuonna kone hyväksyttiin virallisesti asevoimien palvelukseen nimellä Jak-38. NATO-nimeksi tuli Forger-A, ja mallia tehtiin 147 kappaletta. Kaksipaikkainen harjoituskoneversio Jak-36MU lensi ensimmäistä kertaa elokuussa 1973 saaden tuotannossa nimen Jak-38U, Forger-B. Kaksipaikkaista valmistettiin yhteensä 34 yksilöä.

Alkuvuodesta 1983 Jak-38M suoritti ensilentonsa, jossa tavoiteltiin parempaa suorituskykyä ja toimintamatkaa. Merkittävin ero oli voimakkaampi moottori ja siivissä kuljetettavat lisäsäiliöt. Jak-38M ei täyttänyt kaikkia odotuksia. Kuten usein käy, tehokkaammat moottorit ovat myös janoisempia, ja lentomatka sisäisellä polttoaineella itse asiassa lyheni. Lisäsäiliöillä kone pystyi kuitenkin 390 km:n toimintasäteeseen, joka alkoi olla jo taktisesti tyydyttävä. Versiota valmistettiin kaksi prototyyppiä ja 50 sarjakonetta.

Piirustuspöydälle jäi useampikin versio. Jak-38MP ja -MT olivat monitoimikoneita, joissa olisi ollut muun muassa tutka. Jak-39 oli pitemmälle kehitetty malli täysin uudella siivellä, suuremmalla polttoainekapasiteetilla ja modernilla avioniikkapaketilla, joka olisi mahdollistanut uusien täsmäaseiden käytön. Kaikkien näiden kohtalo oli sama: pitkään kypsytelty Jak36P oli tuottanut täysin uuden ja paljon suorituskykyisemmän Jak-41-konetyypin, johon kehitystyö keskitettiin.

Prototyypit mukaan lukien Jak-38:n eri versioita valmistettiin yhteensä 231 kappaletta viimeisen koneen valmistuessa vuonna 1988.

Jak-38:n pääasiallinen ilmataisteluase oli R-60-ohjus (AA-8 Aphid).

Monen meren kauhu

Kiev purjehti heinäkuussa vuonna1976 Mustaltamereltä uuteen kotisatamaansa Severomorskiin mukanaan kuusi Jak38:aa. Kone oli aluksi hyvin epäluotettava. Alkujaankin vaatimaton suorituskyky

heikkeni lämpimässä ilmastossa. Minskin purjehduksella tropiikissa vuonna 1978 koneet eivät helteessä aina edes käynnistyneet. Toimiessaan moottorien teho oli niin heikko, että koneisiin voitiin ottaa vain minimaalisesti polttoainetta laivan ” Tyyppi sai vähemmän imartelevan läheisyydessä ympy rän lentämiseen. Ope raation aikana kirjat lempinimen tiin 253 lentoa, mutta vain 50 lentotuntia. ”Päämaston Tyyppi sai vähemmän puolustushävittäjä” imartelevan lempinimen ”Päämaston puolustushävittäjä”. Lentoonlähtöjä ruvettiin tekemään lyhyen lähtökiidon avulla. Kokeissa todettiin, että kuumalla kelillä STOL-profiili kasvatti koneen toimintasädettä 75 kilometristä 260 kilometriin. Myös lyhyen laskukiidon havaittiin säästävän polttoainetta. Ne tosin onnistuivat vain melko hyvässä säässä. VTOL-ominaisuudet mahdollistivat ainutlaatuiset lentosuoritukset. Kun koelentäjä Mitikov oli suorittamassa laskeutumiskokeita tukialus Bakulla, niin hän lensi vahingossa laivan yli sensorivirheen ja huonon näkyvyyden vuoksi. Uuden lähestymisen sijaan Mitikov yksinkertaisesti pysäytti koneen ilmassa, peruutti lentokannen päälle ja laskeutui pystysuoraan. Huhtikuussa 1980 neljä Jak-38:aa ja kaksi Su-25-prototyyppiä siirrettiin Afganistaniin operatiivisiin kokeisiin todellisilla taistelulennoilla haastavissa olosuhteissa. Kuumassa ja korkeassa ilmanalassa tehonmenetys oli niin suuri, että kaikki lennot suoritettiin lyhyellä nousukiidolla. Laskeutumiset olivat hyvin näyttäviä, kun kone katosi suunnattoman pölypilven keskelle. Noin kuuden viikon aikana lennettiin 107 lentoa, joihin lukeutui 12 taistelulentoa. Nämä olivat ensimmäiset VTOL-hävittäjän suorittamat sotalennot. Ne suoritettiin aina Su-17:ien saattamina. Koneen suorituskyky todettiin olosuhteisiin riittämättömiksi. Tyyppiä käytti vain kolme yksikköä: Pohjoisen ja Tyynenmeren laivastojen tukialuslentorykmentit ja Krimillä Sakin kentältä operoiva koulutusrykmentti. Kievien lennostoon kuului nimellisesti 12 Jakia, mutta usein purjehduksilla oli mukana vain 5–10 konetta. Vanhempien Projekti 1123 -luokan alusten hissit ja lentokansi olivat liian pieniä Jakille.

Jakin erikoisuus oli automaattinen SK-EM-heittoistuinjärjestelmä, joka laukaisi heittoistuimen välittömästi, mikäli tietty kallistuskulma ylittyisi nousun tai laskun aikana. Oli laskettu, ettei lentäjä ehtisi mitenkään vetää kahvasta leijunnassa moottorihäiriötilanteessa. Useimmat lentäjät eivät olleet innoissaan mustasta laatikosta, joka nakkaisi heidät pihalle koneesta omia aikojaan.

Ensimmäinen heittoistuinhyppy Jak-38:stä vuonna 1976 johtuikin sensoreihin tulleesta häiriöstä: yllättynyt lentäjä heitettiin täysin lentokelpoisesta koneesta ulos koneen jäädessä leijumaan itsekseen. Järjestelmä kuitenkin osoitti toimivuutensa jo seuraavana vuonna, kun koelentäjä Isajev pelastui koneestaan automaattilaukaisulla vain 0,2 sekuntia ennen kuin se iskeytyi maahan.

Jakovlevin varovaisen kehitystyön tuotteena VTOL-Jakeille ei sattunut prototyyppivaiheessa yhtään vakavaa onnettomuutta. Myöhemmin Jak-38:n onnettomuusalttius kyllä tuli ilmi ja automaatti-istuin osoittautui hyvinkin tarpeelliseksi. Kaiken kaikkiaan 48 konetta menetettiin erilaisissa onnettomuuksissa, joissa kuoli 13 lentäjää. Automaattisia heittoistuinhyppyjä kirjattiin 19, jotka kaikki onnistuivat. Vertailun vuoksi, vuosina 1971–89 Yhdysvaltain merijalkaväki menetti ainakin 30 Harrieria, joista ainoastaan kahdessa tapauksessa lentäjä onnistui pelastautumaan heittoistuimella.

Koulutettaviin pyrittiin valitsemaan nuoria lentäjiä, koska uskottiin näillä olevan vähemmän luutuneita käsityksiä lentokoneen hallinnasta. Koneen ohjauksen apuna toimi SAU-36-ohjausjärjestelmä, joka vakautti ja vaimensi koneen liikkeitä VTOL-manööverien aikana. Laskussa oli mahdollista käyttää automaattista lähestymistä. Kaikkien moottorien tehoasetusta säädettiin yhdellä ainoalla kaasuvivulla.

Apulaitteista huolimatta koneen nousu- ja laskeutumisproseduureja pidettiin vaikeina. Ensimmäiset vuosikurssit olivat pääosin innostuneita ja motivoituneita lentäjiä, jotka kehittivät koneen käyttötapoja eteenpäin. Käytön loppuvuosina kaadereiden motivaatio alkoi selvästi laskea. VTOL-lentämisen uutuudenviehätys oli rapistunut, eikä kevyt rynnäkköhävittäjä tarjonnut yhtä mielenkiintoisia lentotehtäviä tai uran etenemismahdollisuuksia kuin PVO:n ja VVS:n uudet hävittäjät. Kokeiluluontoiseksi välityypiksi tarkoitetun lentokoneen kaikkia puutteita ei koskaan pystytty tai edes viitsitty korjata. Lentäjät laativat tyypin ongelmista pitkiä valituslitanioita, eikä rapistuva neuvostotalous pystynyt rahoittamaan juurikaan lentotunteja. Tukialusten purjehduksetkin olivat epäsäännöllisiä.

Neuvostoliiton hajoaminen oli lopullinen niitti Jak-38:n uralle. Laivaston perineellä Venäjällä ei ollut rahaa operoida mutkikkaita hybriditukialuksia. Ainoaksi tukialukseksi jäi Kuznetsov, joka ei tarvinnut ”vertikaaleja”. Lopullinen niitti oli laivaston uusi väkivahva Kamov Ka27 -monitoimikopteri joka pystyi kantamaan paljon isomman aselastin kaksi kertaa kauemmas kuin Jak-38. Aika oli ajanut heikkotehoisen päivähävittäjän ohi. Vuonna 1991 sattuneen onnettomuuden jälkeen Jak-38 asetettiin lentokieltoon eikä se enää palanut käyttöön. Yksittäiset koneyksilöt lensivät vielä näy-

Jak-38 laskeutumassa. Nokan valkoisen radomin alla oli Siren-I-häirintälähetin, joka oli suunniteltu Nike- ja Hawk-ohjuksia vastaan.

Jak-38 Jak-38M Jak-38U

Kärkiväli (m) -Siivet taitettuna (m) Pituus (m) Korkeus (m) 7,02 4,45 16,37 4,25 7,02 4,45 16,37 4,25 7,02 4,45 17,76 4,25

Siipipinta-ala (m²) Tyhjäpaino (kg) Suurin lentoonlähtöpaino (VTOL, kg) Suurin lentoonlähtöpaino (STOL, kg) 18,41 7 020 10 300

11 300

Sisäinen+ulkoinen polttoaine (kg) 2 750 18,41 7 484 10 800

11 800 18,41 8 390 10 000

11 300

2 750+2x400 2 750

Suurin ulkoinen kuorma VTOL/ STOL (kg) 1 000/1 500 1 000/2 000 1 000/1 500

Suurin kuormitusmonikerta (G) 6,0 6,0 6,0

Siipikuormitus (kg/m²) Moottorit 531 1x Tumanskij R27V300, 2x Rybinsk RD36-35FV 556 1x Tumanskij R28V300, 2x Rybinsk RD38 1x Tumanskij R27V300, 2x Rybinsk RD36-35FV AV-8A Harrier

7,70

13,88 3,51 18,68 5 428 7 940

11 160

2 300+2x365 -/2 270

7,5 428 1x Pegasus 11 F402RR-401

Työntövoima (nousu, kg):

6100, 2 x 3 050 6700, 2 x 3 250 6100, 2 x 3 050 9 500 Työntövoima (vaakalento, kg): 6 800 7 100 6 800 7 416 Lakikorkeus (m) 11 300 12 000 5 000 13 400 Huippunopeus merenpinnassa (km/h) 1 210 1 210 850 1 100 -korkealla (km/h) 1 100 1 100 - 1 080 Toimintasäde matalalla (VTOL, km) 185 (700 kg:n kuorma) - - 95 (1 300 kg:n kuorma)

Toimintasäde matalalla (STOL, km) 220 (1 000 kg:n kuorma) - - 250 (1 300 kg:n kuorma)

Siirtolentomatka (km) 1 100 1 300 1 000 1 800

Tykit 23 mm GSh-23-2 runkosäiliö 23 mm GSh-23-2 runkosäiliö - 2x30mm Aden runkosäiliö

töksissä ja koelennoilla 1990-luvulla, muun muassa vuonna 1992 Farnborough’ssa. Virallisesti konetyyppi poistettiin käytöstä vasta vuonna 2004.

No mutta entä Harrier?

Usein sanotaan Jak-38:n olevan Harrieria huonompi, koska sen nousumoottorit ovat vaakalennossa kuollutta painoa. Voimalaiteratkaisujen vertailu ei ole kuitenkaan näin yksiselitteinen. Forgerin kolme moottoria painavat itse asiassa yhteensä jokseenkin saman verran kuin Harrierin Pegasus-moottori yksinään. Paitsi painava, Pegasus on myös leveä ja vaatii valtavat ilmanottoaukot, jotka tuottavat ison vastuksen suurilla nopeuksilla. Samaan aikaan Saksassa kehitelty VAK 191B päätyi käyttämään erillisiä nousumoottoreita Pegasus-sukuisen moottorinsa apuna.

Tiettävästi kukaan lentäjä ei ole päässyt kokeilemaan molempia koneita, joten vertailu on tehtävä paperilla. Pikaisen laskelman perusteella sileänä ja 50 prosentin sisäisellä polttoainekuormalla Harrierin työntövoima/painosuhde olisi noin 1,11 ja Jak-38:n 0,81. Harrierin siipikuormitus on yli 20 prosenttia pienempi. Näissä painoissa ei tietenkään ole mukana aseita, edes tykkejä. Myös Harrierin suurin kuormitusmonikerta 7,5 G on parempi. Lisäksi Harrier pystyisi tarvittaessa käyttämään käännettäviä suihkusuuttimiaan lennon aikana. Kaartotaistelussa Harrier siis luultavasti voittaisi helposti. Jakin kuplakuomu tosin tarjosi paremman näkyvyyden kuin Harrierissa, josta ei nähnyt taakse lainkaan.

Muita saavutusarvoja vertaillessa kuva hiukan muuttuu. Jak-38 on etenkin pinnoissa nopeampi. Selkeästi solakampi Forger luultavasti myös säilyttää nopeuden paremmin kuin Harrier. Jakin toiminta-aika todettiin lyhyeksi, muttei ole Harrierillakaan juhlimista. Asekuormassa VTOL-profiililla toimintasäde jäi sadan kilometrin pintaan. Jak-38:n toimintamatka sisäisellä polttoaineella oli hiukan Harrieria parempi. Harrier tosin pystyi käyttämään lisäsäiliöitä, jotka itäkollega sai vasta M-version myötä.

Varustelu oli molemmissa koneissa erittäin niukkaa. Harrierissa oli etuna heijastusnäyttö (HUD) ja Ferrantin kohtuullisen edistynyt navigointijärjestelmä, johon kuului karttanäyttö. Jakissa oli puolestaan tutkavaroitin ja sisäinen häirintälähetin. Harrierissa ei aluksi ollut minkäänlaista omasuojaa. GR.3 sai tutkavaroittimen, ja 80-luvulla koneet päivitettiin silpun- ja soihdunheittimillä. Harrierin suurin asekuorma oli vähän isompi, joskin silloin se tarvitsi jo kunnon kentän. GR.3:ssa aseistukseen tulivat laserohjatut pommit. Jak-38:n ”täsmäase” Grom-ohjus oli vanhahtava ja vaikea käyttää.

Myöhemmät Harrier-versiot pyyhkivät Jak-38:lla lattiaa. Sea Harrierissa oli tutka ja tehokkaat AIM-9L-ohjukset, myöhemmin myös pitkän kantaman BVR-ohjukset. AV-8B:ssä kuormauskykyä ja sisäistä polttoainemäärää kasvatettiin huomattavasti, ja siitä tuli paljon tehokkaampi rynnäkkökone. Tukialuskäytössä Harrierin merkittävä etu oli mahdollisuus nousta ilmaan hyppyriä käyttäen, joka mahdollisti suuremmat lentoonlähtöpainot ja paransi turvallisuutta. Jak-38 ei voinut käyttää hyppyriä, eikä sellaisia olisi voinut hybriditukialuksiin asentaakaan.

Erilainen filosofia tuotti toisenlaisen asenteen koko konetta kohtaan: tukialukset oli tehty Harrieria varten ja ne olivat laivojen tärkein ase. Kieveillä ”Vertikaalit” olivat vain yksi osanen laivojen arsenaalissa, eikä edes tärkein. Harrierin pääkäyttäjät sitoutuivat koneeseen ja sen kehittämiseen. Jak-38 oli hankittu tukialuslentämisen harjoittelemiseksi muun ohessa, ja tämän tavoitteen täytyttyä laivasto ei ollut siitä enää erityisen kiinnos tunut. • -

Virtuaalinen vertikaali

Jak-38 on lentosimulaattorimaailmassa todella harvinainen ilmestys. Microsoft Flight Simulatoriin on ladattavissa harrastajan tekemä Jak-laajennus. Tämän lisäksi Forger ei esiinny juuri muualla kuin War Thunder -pelissä, jossa se onkin melko suosittu Neuvostoliitto-linjan pelaajien keskuudessa. Kirjoittaja ei pelaa War Thunderia, mutta tuttavapiiristä löytyi kokenut virtuaalitaivaan ässä, joka suostui tekemään koelennon. Ensimmäinen lento päättyy esikuvauskollisesti molskahdukseen tukialuksen viereen. Puikoista kuuluu manailua ja kysymys ”et kai mennyt kehumaan jutussasi tätä laitetta kovin paljon...?” Toisella yrittämällä päästään jo ilmaan, vaikka aluksi lento on kovin vaappuvaa. Kun kone saadaan kunnolla vaakalentoon ja päästään kokeilemaan suorituskykyä, niin mielikuva muuttuu positiivisempaan suuntaan. Jak on matalalla nopea ja kiihtyy mukavasti. Pienillä nopeuksilla käännettäviä suihkusuuttimia voi käyttää liikehtimisen apuna ja kaarroissa saa ruudun mustaksi. Suuremmilla nopeuksilla kone on sen sijaan varsin kankea. Myös asevalikoima vaikuttaa mainiolta: koneeseen saa muikean tykkiaseistuksen, raketteja, pommeja ja ennen kaikkea ohjuksia. War Thunderissa on pelattavissa kaksi eri mallia: perusmalli Jak-38 on erikseen ostettava premium-kone ja Jak-38M:n saa käyttöön pelaamalla. Pelilliset erot ovat pienet, mutta maksullisella premium-koneella pääsee kiusaamaan vanhemmilla koneilla lentäviä R-60-infrapunaohjuksella. Rynnäköinnissä taitava pelaaja pystyy saamaan melko varmoja osumia näppäimistöllä ohjattavalla Kh-23-ohjuksella. • Lisätietoja: www.warthunder.com