8 minute read

Usko tuo toivoa

Next Article
Viimeinen sana

Viimeinen sana

Petri Huttunen on Keski-Uudellamaalla asuva hieroja, kuntohoitaja ja kristillistä ratkaisukeskeistä terapiaa tarjoava terapeutti. Heikkenevä näkö on jatkuvaa luopumista, mutta hänellä on kuitenkin myönteinen elämänasenne, jossa usko on iso, vaikuttava tekijä.

Joka päivä kokee jotakin uutta! Tänään on ensimmäinen kerta, kun Sotahuudon haastattelu tehdään hierontapöydältä käsin. Petri Huttusella on työhuone Keravalla, aivan Kauppakeskus Karusellin kupeessa. Tapaamme ensin ostoskeskuksessa, jonne hän saapuu avustajakoiransa Ymmin kanssa. Ymmi on musta labradorinnoutaja, joka näyttää ystävälliseltä, mutta määrätietoiselta.

– Ymmi on tavallinen lemmikki, kunnes valjaat laitetaan päälle. Silloin ollaan töissä, Petri sanoo hymyillen.

Kävelemme muutaman kymmenen metrin matkan Petrin työhuoneelle. Siellä hän pyytää ottamaan paidan pois ja siirtymään hierontapöydälle. Hän on luvannut avata toimittajan päätetyöskentelystä jumittuneita niska- ja hartialihaksia.

– Kyllä täällä pingotusta on, hän toteaa, ja osaavat kädet alkavat työstää niskanseutua. Hieronnan lomassa käymme läpi Petrin tarinaa. Tietämättäni olen tehnyt ajanvarauksen juhlapäivälle.

– Tänään tuli juuri 54 vuotta mittariin! Petri kertoo, että vuosien varrella hän on ehtinyt asua monessa paikassa:

– Yhdellätoista paikkakunnalla kahdessa eri maassa: Vahdolla, Ylämaalla, Kiteellä, Pieksämäellä, Mikkelissä, Espoossa, Helsingissä, Lappeenrannassa, Keravalla ja nyt Järvenpäässä. Olen asunut myös Ruotsissa Upplands-Brossa. Joskus olen todennut, etten ole mistään kotoisin, mutta ystäväni korjasi, että olet kotoisin sieltä täältä, Petri naurahtaa.

Viimeiset 18 vuotta Petri on asunut Keski-Uudellamaalla. Pääsyy Keravalle muuttamiselle oli, että Petri ja hänen silloinen vaimonsa halusivat lapset kristilliseen kouluun. – Myös työllistyminen oli minulle täällä helpompaa.

Petri Huttunen on toiminut hierojana jo kolmisenkymmentä vuotta. Nyt hän on kouluttautunut kristillistä ratkaisukeskeistä terapiaa tarjoavaksi terapeutiksi.

Petri Huttunen on toiminut hierojana jo kolmisenkymmentä vuotta. Nyt hän on kouluttautunut kristillistä ratkaisukeskeistä terapiaa tarjoavaksi terapeutiksi.

Hierontaa ja terapiaa

Hierontapöydällä keskustelu suuntautuu luontevasti hänen työhönsä. Keskeytetyn lukion jälkeen hän oli vuoden töissä vanhainkodissa. Ajatus hierojan työstä kirkastui silmälääkärillä.

– Unelmani oli tulla puolustusvoimien upseeriksi. Hän ilmoitti, etten näköni vuoksi pääse sinne. Se sai pohtimaan, mitä voisin tehdä. Opiskelin hierojaksi, ja siitä valmistuttuani jatkoin kuntohoitajaksi, se työ on periaatteessa vähän kuin hieronnan ja fysioterapian välimuoto.

22-vuotiaana Petriin iski ammatinvalintakriisi.

– Haluanko tehdä tätä työtä oikeasti? Olin päiväkodissa työkokeilussa pari viikkoa, mutta totesin, etten lähde murtamaan muureja. Vaikka heikkonäköisenä pääsisin opiskelemaan alaa, ei ole takeita palkkaako kukaan työnantaja, ja jos palkkaisi, miten lasten vanhemmat suhtautuisivat. Kun olin vuosia ollut jo hierojana, toimin kyllä jonkin aikaa ekaluokkalaisten iltapäiväkerhon ohjaajana. Vanhemmat tiesivät, että olin heikkonäköinen, eikä se ollut missään vaiheessa ongelma. Olen kyllä kaikki nämä vuodet pitänyt työstäni.

Pari vuotta sitten Petri päätti opiskella kristillistä ratkaisukeskeistä terapiaa, sillä kokopäiväinen hierontatyö on alkanut käydä käsille fyysisesti raskaaksi.

– Se toisi vastapainoa. Minulla on teoriaopinnot suoritettuna, mutta lopputyö on vielä tekemättä.

Pyydän Petriä kertomaan, millaista on kristillinen ratkaisukeskeinen terapia:

– Psykoterapia jaetaan nykyään noin kolmeenkymmeneen eri osaan, kuten kognitiiviseen terapiaan ja musiikkiterapiaan. Tämä on lyhytterapiaa, joissa käyntejä on normaalisti kolmesta viiteen. Tässä yleensä ratkotaan sellaisia käytännönläheisempiä ongelmia, ei vakavampia mielenterveyden ongelmia. Koulutukseni ei anna valmiutta vastaanottaa Kela-asiakkaita. Kristillisyys näkyi koulutuksessani painotuksena kristilliseen elämänkatsomukseen ja arvoihin. Esimerkiksi istunto saatetaan aloittaa rukouksella.

Olen myös utelias sen suhteen, milloin Petri kokee onnistuneensa työssään: – Silloin kun asiakas on tyytyväinen. Kun hän varaa uudelleen ajan, voin kokea onnistuneeni.

Jatkuvaa luopumista

Petrin kädet käyvät läpi kipeitä kohtia ja päätäni kuumottaa. Veri kiertää jälleen. On aika nostaa puheeksi Petrin näkörajoite. Ollakseni tahdikas tiedustelen, mitä termiä hän itse käyttää.

– Itse käyttäisin termiä näkövammainen. Mielestäni on hassua, jos se koetaan loukkaavaksi. Itse en tunne yhtään sokeaa, joka loukkaantuisi siitä, että heitä kutsuu sokeaksi tai näkövammaiseksi. Joskus olen kutsunut itseänikin puolisokeaksi, Petri hymähtää.

Hänellä on retinis pigmentosa eli verkkokalvon pigmenttirappeuma. Se on perinnöllinen tauti.

– Minulla todettiin se viisitoistavuotiaana. Muistan jo lapsena käyneeni silmälääkärillä, sillä olin vanhemmilleni mökillä sanonut, että voisivatko he pitää minua kädestä kiinni, kun en näe hämärällä. Tätä on ollut suvussa, ja äidinäidinisä oli kuollessaan sokea. Tauti periytyy väistyvän geenin periaatteella, ja se saattaa hypätä useammankin sukupolven yli. Kävin itse asiassa vasta viime kesänä geenitesteissä, ja minulta löytyi kaksi geeniä, jotka merkitsevät tätä sairautta. Toista niistä ei ole löydetty keneltäkään muulta Suomessa. Toki kaikki tätä sairastavat eivät ole geenitesteissä käyneet, Petri pohdiskelee.

Verkkokalvon pigmenttirappeumassa tila on pysyvä ja näkö heikentyy iän myötä.

Toimittaja on valmis Petrin ammattitaitoiseen käsittelyyn.

– Skaala voi olla todella laaja. Yksi ei näe lainkaan parikymppisenä, toinen voi kahdeksankymppisenä lukea lehteä omin silmin. Sanon omin silmin, koska kyllä minäkin pystyn kuuntelemalla ”lukemaan” lehtiä puhelimen sovellusten avulla. Nyt viisikymppisenä näen vielä hiukan. Esimerkiksi älykellostani erotan kellonajan katsoessani läheltä. Monet apuvälineet ovat mahdollistaneet asioita, joita ei aiemmin olisi voinut tehdä.

Suurin shokki diagnoosissa oli Petrille se, ettei hän päässyt toivomalleen uralle puolustusvoimiin. Muutoin taudin hyväksyminen on ollut hidasta, jatkuvaa luopumista.

– Aiemmin pelasin lentopalloa, squashia ja salibandya, mutta ne on täytynyt jättää taakse. Joskus olen pohtinut, olisiko helpompaa, jos sokeutuisi kokonaan. Ei tarvitsisi elää sen jatkuvan luopumisen kanssa. Se on henkisesti raskasta. Kuitenkaan en ole koskaan kokenut, että peiton alle jääminen olisi hyvä vaihtoehto. Parempi on sopeutua kulloiseenkin tilanteeseen. Pakkohan se on ollut, Petri myöntää.

Monesti puhutaan, että yhden aistin puuttuessa muut herkistyvät. Hän allekirjoittaa tämän osittain: – Monia asioita prosessoin enemmän kuuloaistin välityksellä. Monet sanovat, että hierojan työ on sokealle hyvä, koska tuntoaisti on herkempi. Tätä en täysin allekirjoita. Jos näkevä haluaa tehdä hierontatyötä, samalla tavoin hän voi tuntea asiat hierottavan kehosta.

Spontaania huomioimista

Ymmi nukkuu huoneen nurkassa, hiljainen hengitys kuuluu taustalla. Kysyn Petriltä, miten kauan hänellä on ollut avustajakoira.

– Vuoden verran. Pärjäisin kepinkin kanssa vielä, mutta kyllä hän helpottaa kulkemista. Varsinkin kun kaduilla on paljon noita sähköpotkulautoja. Koira kiertää ne sujuvasti, kun itse havaitsisin ne vasta aivan kohdalla. Alussa oli haaste oppia luottamaan koiraan, mutta kyllä Ymmi aina teoillaan jotain aivan tarpeellista ilmaisee, Petri toteaa hymyillen.

Henkilöavustajat ovat vaikeavammaisten subjektiivinen oikeus. Minimimäärä on kolmenkymmentä tuntia kuukaudessa. Petrillä avustajia on neljä.

– Minulla on käytössä työnantajamalli. Toimin avustajille työnantajana, vaikka hyvinvointialue käytännössä maksaa palkat. Avustajat auttavat kodin siisteyden ylläpitämisessä, mutta myös esimerkiksi yrityksen kirjanpidollisissa tehtävissä.

Yhteiskunnan ja ihmisten asennoituminen näkövammaisuuteen on Petrin mielestä melko hyvää, mutta myös parannettavaa löytyy:

– Moni asia on tehty visuaaliseksi. Kun puhutaan esteettömyydestä, sillä tarkoitetaan usein esteetöntä kulkemista pyörätuolilla. Liikkuminen ei tarkoita samaa heikkonäköiselle. Esimerkkinä puut kävelytien varrella, niiden oksat eivät saisi tulla jalkakäytävälle, mutta tällainen esteettömyys ei ainakaan Järvenpäässä toteudu. Positiivista on, että julkisissa tiloissa on entistä enemmän esimerkiksi hissejä, joissa on ääniavustus. Entä me kanssaihmiset?

– Joskus kaipaan sitä, että näkevät tarjoaisivat rohkeammin apua. Olen seissyt Helsingin rautatieasemalla opaskoiran kanssa eksyneen näköisenä, ja noina hetkinä olisin arvostanut kovasti, jos joku olisi tarjonnut apua. Toki kysymällä olen aina saanut neuvoja, mutta avun tarjoamista ei tarvitse pelätä. Spontaani huomioiminen olisi tervetullutta, Petri vinkkaa.

Usko luo toivoa

Hieronta alkaa olla lopuillaan. On ihmeellistä, mitä taitavat kädet saavat aikaiseksi. Petri kannustaa minua varaamaan ajan paikalliselta hierojalta. – Ei kannata turhaan kärsiä, Petri huomauttaa.

Kärsimykseen hyvä lääke on myös usko – se on Petrin elämässä ollut toivoa luova voima.

– Isänäitini oli esirukoilija eläessään. Täyttäessäni kaksitoista muutimme Mikkeliin. Siellä pelasin lentopalloa paikallisen evankelisluterilaisen seurakunnan nuorisotyössä. Ennen treenejä rukoilimme, ja esimerkiksi kiroilua ei suvaittu. Jos joltakin pääsi ärräpää, kaikki tekivät kymmenen punnerrusta. Nykyään se olisi simputusta, mutta en silloin mitenkään kokenut sitä pahana.

Rippikoulun jälkeen Petri kävi seurakunnan nuortenilloissa. Kotoa muuttoa seurasi hengellisesti hiljaisempi kausi. Sitä kesti vuoteen 1993, jolloin Petri oli ollut vuoden verran naimisissa lastensa äidin kanssa. Nuoripari kävi paikallisessa Oulunkylän seurakunnassa kysymässä nuorten aikuisten toiminnasta.

– Siellä kokoontui nuorten aikuisten ryhmä joka toinen lauantai. Aluksi meitä saattoi olla vain kolmesta viiteen paikalla, mutta parhaimmillaan meitä oli yli 30. Vuonna 2000 muutimme Ruotsiin ja kävimme siellä Arkenin Raamattukoulua. Se oli hengelliselle elämälleni mullistavaa. Joku onkin sanonut, että kun olet vuoden raamattukoulussa, se vastaa 30 vuotta seurakunnassa, Petri naurahtaa.

Suomeen palattuaan Petri on ollut erilaisissa seurakuntayhteyksissä niin evankelisluterilaisessa kuin vapaissa suunnissa. Tänä keväänä hän liittyi Järvenpään Vineyard-seurakuntaan.

– Käyn myös Arkenin parantumispäivillä. Viime lauantainakin olin siellä tiimin mukana rukoilemassa. Arkenin raamattukoulun ajoista on jäänyt tällainen hyvä yhteys.

Seurakuntayhteyden lisäksi hän kuuntelee puhelinsovellusten kautta Raamattua.

– Minulla on usein tapana kuunnella Raamattua järjestelmällisesti läpi. Siellä on monia upeita, lohdullisia kohtia, jotka koskettavat siinä hetkessä. Esimerkiksi psalmit 23 ja 91 ovat hyvin lohdullisia. Rukoilu on myös tärkeää. Joskus sitä saattaa ihan huomaamatta laskeutua rukoukseen, Petri sanoo lämpöä äänessään.

Lähtiessäni esiin nousee vielä yhteys, jonka kautta olimme saaneet kuulla Pet- ristä. Hän ja territoriomme johtaja, everstiluutnantti Esa Nenonen ovat tuttuja vuosikymmenten takaa. He olivat nuorina poikina 80-luvun lopulla hetken töissä samassa vanhainkodissa. Viimeksi he ovat vaihtaneet kuulumisia syksyllä.

– Tuolloin mieleeni muistui, miten halusin nuorena toimiupseeriksi. Pohdin mielessäni, jos joskus joudun näkövamman takia työstäni luopumaan, olisiko tässä johdatuksen tynkää, Petri naurahtaa.

Kätellessämme hyvästiksi Petri sanoo vielä: – Toivottavasti tämä avasi näkövammaisten maailmaa ja loi rohkeutta kohdatessasi eksyneen näköisen henkilön valkoisen kepin tai opaskoiran kanssa. Rohkeasti vain kysymään, tarvitseeko hän apua. Ne ovat tällaisia tavallisia arjen siunattuja kohtaamisia.

Toni Kaarttinen

Kuvat: Toni Kaarttinen

Ymmi tietää, milloin ollaan töissä ja milloin ei: – Ymmi on lemmikkini, kunnes valjaat laitetaan päälle. Sitten ollaan töissä, Petri kertoo.

This article is from: