Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille

76-vuotias Mikko Voutilainen on Pelastusarmeijan Kuopion osaston siviilijäsen. Ensimmäinen yhteys Armeijaan on syntynyt jo puoli vuosisataa sitten… hierontapöydällä! Pelastusarmeijan lisäksi työ muiden näkövammaisten hyväksi on ollut Mikon sydämellä.

Tarkoituksenani on tavata Mikko Voutilainen ja hänen henkilökohtainen avustajansa Johanna Kuopion osastolla. On syksyn myrskyisin päivä, ja vettä tulee vaakasuunnassa. Huolestun, mahtavatko he päästä kuivin jaloin ja vaattein perille. Pian osastolle saapuvat hymyilevät ja kuivat Mikko ja Johanna, sillä osastonjohtaja, majuri Tero Saajoranta oli huomaavaisesti tarjonnut heille autokyydin.

Istumme kahvin ja marjapiirakan äärelle. Mikko kertoo eläköitymisensä jälkeen muuttaneensa Kuopioon ja asuneensa täällä yksitoista vuotta.

– Olen syntynyt Varpaisjärvellä, kuutisenkymmentä kilometriä Kuopiosta pohjoiseen, joten olen sielultani savolainen. Tämä on ollut eräänlainen kotiinpaluu. Tosin seiniin minä en ole rakastunut, vaan ihmisiin.

Rakkaus toikin Mikon Kuopioon.

– Täältä löytyi rouvani Tarja. Taivaan isä antoi minulle näkevän rouvan vielä vanhemmilla päivilläni! Jäädessäni leskeksi sanoin Herralle, että jos annat minulle kumppanin, niin toivoisin, että hän olisi näkevä. Se helpottaisi taivaltani. Herran kuuli toiveeni, Mikko hymyilee muikeasti.

Myötätuuleen elämän merillä

Mikko on kotoisin Varpaisjärveltä. Hänen kolme veljeään asuu edelleen seudulla. Mikon äiti nukkui pois viime vuonna miltei sadan vuoden ikäisenä. Huono näkö vaivasi Mikkoa jo lapsena.

– Hämärässä en ole koskaan nähnyt mitään. Kansakoulussa en nähnyt, mitä opettaja kirjoitti taululle. Onneksi kuitenkin opettajan puheet ovat jääneet mieleen. Taivaan isä on muististani pitänyt hyvää huolta näihin päiviin saakka.

Kaksikymppisenä Mikolla todettiin retinitis pigmentosa eli verkkokalvon pigmenttirappeuma. Hän oli tuolloin Mikkelin Karkialammella sotaväessä.

– Siellä lääkäri totesi, että minulta on näkö kadonnut kahdeksankymmentäprosenttisesti, ja he lähettivät minut kotiin. Sain vapautuksen. Lähdin 1969 Helsinkiin näkövammaisten ammattikouluun opiskelemaan hieronta-alaa. Sa- moihin aikoihin menin myös naimisiin ensimmäisen rouvani Hilkan kanssa. Vaimoni oli myös sokea, sillä hän oli menettänyt näkönsä kymmenenvuotiaana aivokasvaimen jäljiltä.

Nuoripari muutti 70-luvun alussa Tampereelle, jossa Mikko oli fysikaalisen hoitolaitoksen palveluksessa. Myös pelastusarmeijalaisia kävi siellä Mikon asiakkaina.

– He antoivat minulle ensikosketukseen Armeijaan. Lennart ja Mirjam Nurminen, Rauni Lainiala, Aune Turunen he olivat näitä alkuvuosien tärkeitä ihmisiä. Olen päässyt viisi kertaa matkustamaan Israeliin, ja niistä retkistä kahdella Mirjam ja Lennu (Lennart) olivat mukana. Niistä matkoista on monia rakkaita muistoja.

Ajan kuluessa Mikko perusti oman yrityksen ja myöhemmin jäi freelanceriksi. Vuonna 1998 Mikko jäi leskeksi ja päätti myös työuransa.

– Siirryin tekemään näkövammaistyötä seurakuntayhtymälle Tampereella. Evankelisluterilainen kirkko hankki näkövammaisille toimitilan nimeltään Myötätuuli. Siellä toimin isännän tehtävissä.

Mikko muistelee Myötätuulen aikoja lämmöllä. Myötätuulen toiminnassa Mikko oli vuoteen 2012 asti, kunnes muutti Kuopioon.

– Ne olivat hyviä vuosia. Vaimoni oli ennen kuolemaansa myös aktiivisesti Myötätuulen valmisteluissa mukana. Halusimme luoda hyvän ja turvallisen tilan näkövammaisille. Isännän tehtävissä pääsin vetämään miestenryhmiä. Käytin Lennulta oppimaani tapaa aloittaa tapaamiset aina laululla ”Päivä vain, ja hetki kerrallansa”. Uskontunnustus, Isä meidän ja Herran siunaus olivat aina myös osa piirejämme. Kultaisen säännön opettelimme, eli ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (Matt. 7:12). Myös Jumalan ”puhelinnumero”, eli psalmi 50:15 talletettiin muistiin: ”Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.” Ajatuksena oli, että nämä jäisivät piirissä kävijöiden mieleen ja sydämeen.

Sökö mikä sökö

Kuten aiemmin mainittu, Mikko on elänyt näkörajoitteen kansa koko elämänsä. Varmistan myös Mikolta, mitä termiä hän itse käyttää.

– Näkövammaisuus on lempeämpi ilmaisu, mutta koska en näe mitään, koen olevani sokea.

Hän on aina hyväksynyt näkövammaisuutensa, mutta kerran myöhemmällä iällä hän kävi lääkärillä sillä mielellä, että olisiko lääketieteen kehittyessä kuitenkin jotain tehtävissä.

– Silmälääkäri totesi yksikantaan: ”Sökö mikä sökö.” Siihen loppui arvuuttelu, Mikko naurahtaa.

Mikon näön tilanne säilyi kauan samanlaisena, kunnes heikentyminen alkoi kiihtyä 90-luvun lopussa.

– Viimeiset viisitoista vuotta näköni on periaatteessa sitä tasoa, etten esimerkiksi pysty sanomaan, onko täällä nyt valot päällä vai ei, Mikko selventää. Hän on tottunut liikkumaan sokeana, ja tutussa ympäristössä liikkuminen käy hyvin, mutta vieraat paikat ovat haasteellisia. Samoin jos huonekalujen paikkoja tutussa paikassa siirretään, siitä on tärkeää saada tietää.

Mikko Voutilainen ja henkilökohtainen avustaja Johanna Kuopion osastolla.

– Viimeksi toissailtana löin otsani seinään törmätessäni tuoliin. Onneksi tuossa etuakselilla on sen verran täytettä, että se pehmensi iskua, Mikko toteaa vekkulisti.

Avustajat arvokkaita

Mikon mukana on henkilökohtainen avustaja Johanna.

– Olen reilut viisi vuotta avustanut Mikkoa. Olemme jo tulleet tutuiksi, Johanna sanoo ja katsoo hymyillen Mikon suuntaan.

– Johanna kertoo minulle pienimmistäkin kuopista, esteistä ja rotvallin reunoista, kun kuljemme kadulla. Kaupat ovat myös haasteellisia paikkoja, kun niissä on kapeita käytäviä. Niissä Johanna käy usein itsekseen kauppalistani kanssa.

Mikko ja Johanna tapaavat pari kertaa viikossa, viisi tuntia kerrallaan.

– Hoidamme päivittäisiä asioita, käymme kaupassa, ja Mikon harrastetoiminnassa olen mukana. Olen myös Mikon mukana lehtimyynnillä ja joulupatakeräyksessä, Johanna kertoo.

– Johanna on myös hyvin taitava tietokoneen kanssa. Minä sanelen viestini tietokoneen puhesyntetisaattorin avulla, ja Johanna muokkaa sanomani lähetettävään muotoon.

Mikolla on Johannan lisäksi miesavustaja, jonka kanssa hän käy salilla. Hänen kanssaan yhteistä aikaa on 15 tuntia kuukaudessa, Johannan kanssa 40 tuntia.

– Ideaalitilanne olisi, jos voisin joka arkipäivä saada apua kolme tuntia päi- vässä. Se auttaisi yllättävissä asioinneissa. Tämä on nyt työn alla.

Tiedustelen Mikon tuntemuksia yhteiskunnan ja ihmisten asennoitumisesta näkövammaisuuteen.

Mikon ja Johannan voi löytää Sotahuutoa myymästä Kuopion Sokokselta. – Jos en ole ollut hetkeen myymässä, niin ihmiset kyselevät, miksi sitä ei olla työpaikalla.

– Emme ole enää toisen luokan kansalaisia. Hyvinvointialueen taksikuljetukset ovat olleet hyvä palvelu, ja henkilökohtainen avustajapalvelu on ollut minulle elintärkeä. Ihmisten yleinen suhtautuminen on ehdottomasti parantunut. Usein minulta tullaan kysymään, tarvitsenko apua. Kerran eksyin matkalla tänne osastolle. Kysyin ohikulkijalta, ja hän totesi, että tuossahan se on, Mikko naurahtaa. – Joskus minulla on paha päivä, mutta olen yrittänyt olla purkamatta huonoa oloa toisiin. Sitä olen opetellut.

Yksi viesti Mikolla on näkeville – katse pois älylaitteista kadulla kulkiessa! Vaaratilanteita syntyy, kun näkevät eivät keskity ympäröivään maailmaan. – Se tosiaan harmittaa, kun nuoriso ja aikuisetkin vahtaavat kännyköitään ulkona liikkuessaan. Minä kun avustajani kanssa olen vähän kuin ylileveä kuljetus, Mikko naurahtaa.

Hengen sadetta Armeijassa Palataan vielä Mikon uskonelämään. Ensikosketuksen Pelastusarmeijaan – kirjaimellisesti – Mikko sai kohdatessaan armeijalaisia 70-luvulla hieronta-asiakkaina. He kutsuivat mukaansa osastolle kokouksiin, tilaisuuksiin ja myyjäisiin. Siitä alkoivat monet pitkät, hyvät ystävyydet. Kovemmin Jumala alkoi kutsua Mikkoa luokseen vuonna 86.

– Kun ensimmäisen vaimoni isä sairastui haimasyöpään, se sai minut pohtimaan, mitä on olemassa tämän maallisen elämän jälkeen. Noihin aikoihin Kansan Raamattuseura järjesti Ilosanoma-risteilyjä Helsingin ja Tukholman välillä. Siellä oli evankelistoja, kuten Kalevi Lehtinen, Erkki Leminen ja Elina Heinonen. He olivat hyvin puhuttelevia. Noilla reissuilla löysimme Jeesuksen elämäämme. Pohdimme, missä alkaisimme käydä seurakuntayhteydessä. Vaimoni Hilkka halusi paikkaan, johon hänellä olisi mahdollisuus mennä omin avuin. Vanhat tuttavamme Lennu, Mirjam ja muut palasivat mieleemme, ja päätimme alkaa käymään Armeijalla.

– Armeijassa puhe osui suoraan sydämeen, ja saimme kasvaa uskossamme. Leskeksi jäädessäni huomasin, että vaikka välillä oli olo, ettei jaksaisi lähteä kokouksiin, niin ne olivat kuitenkin aina niitä parhaimpia hetkiä. Paholainen yritti vaan laiskuudella jallittaa, Mikko sanoo hymyillen.

Nykyisin Mikko on aktiivinen siviilijäsen Kuopion osastossa.

Mikko arvostaa sitä, miten kaikki otetaan Armeijassa samanarvoisesti vastaan.

– Muuttaessani Kuopioon rouvani Tarjan kanssa yhteen oli iloinen yllätys, että Pelastusarmeijan osasto oli tässä nurkilla. Silloin se oli vielä kiinni, mutta pian se ilokseni avattiin uudelleen. Majuri Pirjo Mikkonen oli ensimmäinen osastonjohtaja tuolloin – paljon lämpimiä terveisiä Pirjolle.

Mikko arvostaa sitä, miten kaikki otetaan Armeijassa samanarvoisesti vastaan:

– Monissa isoissa yhteisöissä saa olla itsekseen, siksi arvostan kovasti, että täällä tullaan aina lämmöllä kyselemään kuulumisia. Toivonkin, että tällainen ystävällisyys muuttaisi nämä sateet hengen sateeksi, joka täyttäisi salin. Sitä rukoi- len, Mikko sanoo sadepisaroiden edelleen rummuttaessa voimalla osaston ikkunoita vasten.

Muista muistaa

Mikko on myös hyvin ahkera Sotahuudon myyjä.

– Kun Pirjo oli täällä johtajana, aloitin Sotahuudon myynnin. Tätä nykyä olen Sokoksen ruokaosaston edustalla Johannan kanssa. Se on hyvä paikka, ja ihmiset ovat jo oppineet tunnistamaan minut. Jos en ole ollut myymässä lehtiä vähään aikaan, niin ihmiset kysyvät, miksei sitä ei olla oltu työpaikalla, Mikko naurahtaa.

– Hienoimpia hetkiä myynnillä ovat olleet ne, kun nuoret isät ja äidit opettavat pikkulapsiaan laittamaan lantin keräyspurkkiin. Ne ovat hyvän mielen hetkiä. Mikko käy kokouksissa, ja kotona hän kuuntelee raamattutuntiäänitteitä sekä Raamattua tietokoneen kautta.

– Jos on oikein mieli maassa, kuuntelen Lauri Hallikaisen ja Hannes Tiiran äänitteitä linnuista. Tuolloin annan ajatusten vain lentää.

Mikko muistuttaa, että rukoilu ja ihmisten muistaminen on tärkeää:

– Puhelimitse haluan muistaa ihmisiä heidän nimi- ja syntymäpäivinään. Kerran laitoimme Tarjan kanssa eräälle mammalle Varpaisjärvelle kortin, jossa oli teksti ”Jeesus rakastaa sinua”. Takapuolelle kirjoitimme ”Olet meille todella tärkeä. Taivaan isä sinua runsaasti siunatkoon”. Saatuaan kortin hän soitti meille ja kertoi juuri aamulla pohtineensa, ettei ole kellekään merkityksellinen eikä Jumalakaan häntä rakasta. Kun se kortti tuli, se oli juuri se viesti, jota hän tuolloin tarvitsi. Hän pitää sitä korttia esillä muistuttamassa Jumalan rakkaudesta. Joten muistutan, että vanhoja ihmisiä kannattaa aina muistaa. Toivon, että saan itsekin kokea tällaista muistamista sitten vanhana, Mikko painottaa hymynkareen kera.

Lähtiessäni jatkamaan matkaa Mikko haluaa vielä muistuttaa kultaisesta säännöstä: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.”

– Elämä on juuri näin vaikeaa tai helppoa. Jumalan siunausta!

Toni Kaarttinen

Kuvat: Toni Kaarttinen