Elämäni näkörajoitteisena kristittynä
Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille 76-vuotias Mikko Voutilainen on Pelastusarmeijan Kuopion osaston siviilijäsen. Ensimmäinen yhteys Armeijaan on syntynyt jo puoli vuosisataa sitten… hierontapöydällä! Pelastusarmeijan lisäksi työ muiden näkövammaisten hyväksi on ollut Mikon sydämellä.
Tarkoituksenani on tavata Mikko Voutilainen ja hänen henkilökohtainen avustajansa Johanna Kuopion osastolla. On syksyn myrskyisin päivä, ja vettä tulee vaakasuunnassa. Huolestun, mahtavatko he päästä kuivin jaloin ja vaattein perille. Pian osastolle saapuvat hymyilevät ja kuivat Mikko ja Johanna, sillä osastonjohtaja, majuri Tero Saajoranta oli huomaavaisesti tarjonnut heille autokyydin. Istumme kahvin ja marjapiirakan äärelle. Mikko kertoo eläköitymisensä jälkeen muuttaneensa Kuopioon ja asuneensa täällä yksitoista vuotta. – Olen syntynyt Varpaisjärvellä, kuutisenkymmentä kilometriä Kuopiosta pohjoiseen, joten olen sielultani savolainen. Tämä on ollut eräänlainen kotiinpaluu. Tosin seiniin minä en ole rakastunut, vaan ihmisiin. Rakkaus toikin Mikon Kuopioon. – Täältä löytyi rouvani Tarja. Taivaan isä antoi minulle näkevän rouvan vielä vanhemmilla päivilläni! Jäädessäni leskeksi sanoin Herralle, että jos annat minulle kumppanin, niin toivoisin, että 10
SOTAHUUTO
hän olisi näkevä. Se helpottaisi taivaltani. Herran kuuli toiveeni, Mikko hymyilee muikeasti.
Myötätuuleen elämän merillä Mikko on kotoisin Varpaisjärveltä. Hänen kolme veljeään asuu edelleen seudulla. Mikon äiti nukkui pois viime vuonna miltei sadan vuoden ikäisenä. Huono näkö vaivasi Mikkoa jo lapsena. – Hämärässä en ole koskaan nähnyt mitään. Kansakoulussa en nähnyt, mitä opettaja kirjoitti taululle. Onneksi kuitenkin opettajan puheet ovat jääneet mieleen. Taivaan isä on muististani pitänyt hyvää huolta näihin päiviin saakka. Kaksikymppisenä Mikolla todettiin retinitis pigmentosa eli verkkokalvon pigmenttirappeuma. Hän oli tuolloin Mikkelin Karkialammella sotaväessä. – Siellä lääkäri totesi, että minulta on näkö kadonnut kahdeksankymmentäprosenttisesti, ja he lähettivät minut kotiin. Sain vapautuksen. Lähdin 1969 Helsinkiin näkövammaisten ammattikouluun opiskelemaan hieronta-alaa. Sa-
moihin aikoihin menin myös naimisiin ensimmäisen rouvani Hilkan kanssa. Vaimoni oli myös sokea, sillä hän oli menettänyt näkönsä kymmenenvuotiaana aivokasvaimen jäljiltä. Nuoripari muutti 70-luvun alussa Tampereelle, jossa Mikko oli fysikaalisen hoitolaitoksen palveluksessa. Myös pelastusarmeijalaisia kävi siellä Mikon asiakkaina. – He antoivat minulle ensikosketukseen Armeijaan. Lennart ja Mirjam Nurminen, Rauni Lainiala, Aune Turunen… he olivat näitä alkuvuosien tärkeitä ihmisiä. Olen päässyt viisi kertaa matkustamaan Israeliin, ja niistä retkistä kahdella Mirjam ja Lennu (Lennart) olivat mukana. Niistä matkoista on monia rakkaita muistoja. Ajan kuluessa Mikko perusti oman yrityksen ja myöhemmin jäi freelanceriksi. Vuonna 1998 Mikko jäi leskeksi ja päätti myös työuransa. – Siirryin tekemään näkövammaistyötä seurakuntayhtymälle Tampereella. Evankelisluterilainen kirkko hankki näkövammaisille toimitilan nimeltään Myötätuuli. Siellä toimin isännän tehtävissä.
