Sotahuuto 2024/01

2€ n

Tammikuu 2024 n

Sotahuuto

Sivut 18–21

Tassukahvila on hyväksi haukuttu

Sivut 6–9 & 10–13

Elämäni näkörajoitteisena kristittynä SOTAHUUTO

1

2

SOTAHUUTO

Sotahuuto

n

Krigsropet

n

Pelastusarmeijan lehti

n

Tammikuu 2024

n

2€

Tässä numerossa 06

04

Toimitukselta

05

Tässä kuussa

06

Elämäni näkörajoitteisena kristittynä: Petri Huttunen

10

Elämäni näkörajoitteisena kristittynä: Mikko Voutilainen

14

Pelastusarmeijan rohkeat naiset

16

Ajatuksia elämästä

18

Tassukahvila on hyväksi haukuttu!

24

Pyhityksen heijastajat tuovat valoa maailmaan

25

Minä & Pelastusarmeija

26

Vad är det jag ser med?

28

Armeijassa tapahtuu

29

Pelastusarmeijan termit tutuksi

30

Viimeinen sana

18

25

”Kutsuisin tätä ystävyysevankelioimiseksi” 18 SOTAHUUTO

3

toimitukselta

Kaleidoskoopin kaltainen taideteos Lapsena minulla oli kaleidoskooppi. Muistan, kuinka jännittävää oli odottaa minkälainen kuvio muodostuu, kun kiersi siinä olevaa rengasta. Sen miljoonat eri palaset muodostivat loputtomasti uusia maailmoja. Jos palaset olisivat olleet keskenään identtisiä, paljon tuosta kauneudesta olisi jäänyt näkemättä. Mietin joskus, miksi meidän ihmisten on niin vaikea nähdä tämä sama vaikutus ihmisissä ympärillämme. Yhdessä he muodostavat alati muuttuvan taideteoksen. Toisin kuin kaleidoskoopissa, meillä on myös mahdollisuus päästä lähelle ja tutustua syvemmin yksittäisiin palasiin. Tässä lehdessä tutustumme heistä muutamaan.

Kuopion osaston siviilijäsen Mikko Voutilainen sai ensikosketuksen Pelastusarmeijaan hieronta-asiakkainaan olleiden pelastusarmeijalaisten kautta.

Häntä ja keravalaista hieroja-terapeuttia Petri Huttusta yhdistävät usko ja näkövamma. Tämä ei ole estänyt kumpaakaan löytämästä omaa elämäntehtäväänsä ja palvelemasta sen kautta toisia.

Toisenlaista palvelutyötä toteutetaan Kajaanin osaston tassukahvilassa, jonka asiakkaina ovat koirat ja heidän omistajansa. Rapsuttelupaikkoja on tarjolla myös koirattomille. Tilaa on jokaiselle!

Lokakuun lopussa Pelastusarmeijassa vihittiin kolme uutta upseeria. Enni ja Robert Beckerin sekä Taina Kaikkosen upseerivihkimys oli jälleen vahva todistus siitä, että Jumala kutsuu monenlaisia ihmisiä luokseen ja hänellä on paikka ja tehtävä heistä jokaiselle. Myös sinut on kutsuttu mukaan!

Hän sanoo: ”Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.” Jes. 43:1b Siunattua alkanutta vuotta!

Kati Kivestö kapteeni vastaava toimittaja

Miten olemme onnistuneet?

Olemme kiinnostuneita kuulemaan, mitä mieltä olet lukemastasi lehdestä.

Lähetä meille niin ruusuja kuin risujakin. Voit myös tehdä ehdotuksia aiheista, joista haluaisit tulevaisuudessa lukea.

Lähetä palautteesi osoitteeseen: sotahuuto@ pelastusarmeija.fi 4

SOTAHUUTO

tässä kuussa

Pelastusarmeijan johtajat nostavat tärkeitä ja ajankohtaisia asioita valokeilaan

VIHASTA RAKKAUTEEN Pöydälläni on uunituore kirja, joka sisältää tamperelaisen Pelastusarmeijan sotilaan Lasse Mattssonin kirjoittamia näytelmiä. Lassen tekstit sijoittuvat eri aikakausille, mutta niissä esiintyy myös monia Raamatusta tuttuja hahmoja. Lisää Lassesta ja hänen teatteriseurueestaan saat lukea ensi kuun Sotahuudosta.

Minut pysäytti kirjan nimi ”Vihasta rakkauteen”. Sanat jäivät soimaan mieleeni, ja niistä kasvoi minun uuden vuoden rukoukseni. Kuinka toivonkaan, että tämä vuonna ihmiskunta voisi todella astua uuteen aikakauteen. Kunpa voisimme karistaa yltämme kaikki vihan tunteet, joiden olemme antaneet tunkeutua ajatuksiimme ja laskeutua sydämeemme menneinä levottomina vuosina.

Kunpa osaisimme noudattaa apostoli Paavalin antamaa ohjetta: Luopukaa nyt tekin tästä kaikesta: vihasta, kiukusta, pahuudesta, herjauksista ja siivottomista puheista - - - Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin. Mutta kaiken kruunuksi tul-

Saga Lippo

everstiluutnantti territorion komentaja

koon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi. (Kol. 3:8, 12–14) Kun olin pieni, mummoni väitti minulle, että jokaisen ihmisen olkapäillä istuu kaksi hahmoa: hyvä ja paha enkeli. Jos kiukuttelin turhasta tai tein jotain väärää, mummo sanoi, että nyt paha enkeli heräsi. Muistan, kuinka silloin revin näkymättömän kiusaajani pois olkapäältäni ja talloin se jalkoihini. Kiukku loppui siihen ja hyvä enkeli toisella olkapäälläni hymyili. Viisas mummoni!

Aikuisena olen ymmärtänyt, että enkelit, joiden mummo väitti istuvan olkapäilläni, eivät ole sittenkään pelkästään mielikuvitusta. Jokaisesta ihmisestä kamppailee kaksi voimaa; jokaisen sisällä itää siemen hyvään ja pahaan. Kumpi saa vallan, riippuu siitä, kumpaa voimaa vaalitaan ja ravitaan. Näinä aikoina, kun paha näyttää voimistuvan maailmassa, on entistä tärkeämpää, että ravistelemme vihan pois olkapäiltämme heti, kun se nostaa päätään. Ei riitä, että tallomme sen maahan, meidän on hypittävä se lyttyyn.

”Jokaisesta ihmisestä kamppailee kaksi voimaa; jokaisen sisällä itää siemen hyvään ja pahaan.

Kumpi saa vallan, riippuu siitä, kumpaa voimaa vaalitaan ja ravitaan.”

Keskiajalla eläneen Franciscus Assisilaisen kerrotaan rukoilleen: ”Herra, tee minusta rauhasi väline, niin että sinne missä on vihaa, kylväisin rakkautta, missä katkeruutta, toisin anteeksiantamusta.” Olkoon se meidänkin rukouksemme tänä armon vuonna 2024.

SOTAHUUTO

5

Elämäni näkörajoitteisena kristittynä Tässä kahden haastattelun kokonaisuudessa tutustumme kahteen mieheen, joiden elämäntarinoissa on paljon yhteneväisyyksiä. Molemmat ovat näkövammaisia verkkokalvon pigmenttirappeuman seurauksena, kouluttautuneet hierojiksi ja koko sydämeltään kristittyjä. Millaista elämä ja uskonelämä on elämää rajoittavan fyysisen tekijän kanssa?

Usko tuo toivoa Petri Huttunen on Keski-Uudellamaalla asuva hieroja, kuntohoitaja ja kristillistä ratkaisukeskeistä terapiaa tarjoava terapeutti. Heikkenevä näkö on jatkuvaa luopumista, mutta hänellä on kuitenkin myönteinen elämänasenne, jossa usko on iso, vaikuttava tekijä.

Joka päivä kokee jotakin uutta! Tänään on ensimmäinen kerta, kun Sotahuudon haastattelu tehdään hierontapöydältä käsin. Petri Huttusella on työhuone Keravalla, aivan Kauppakeskus Karusellin kupeessa. Tapaamme ensin ostoskeskuksessa, jonne hän saapuu avus-

Ymmi on Petrin avustajakoira.

6

SOTAHUUTO

tajakoiransa Ymmin kanssa. Ymmi on musta labradorinnoutaja, joka näyttää ystävälliseltä, mutta määrätietoiselta.

– Ymmi on tavallinen lemmikki, kunnes valjaat laitetaan päälle. Silloin ollaan töissä, Petri sanoo hymyillen.

Kävelemme muutaman kymmenen

metrin matkan Petrin työhuoneelle. Siellä hän pyytää ottamaan paidan pois ja siirtymään hierontapöydälle. Hän on luvannut avata toimittajan päätetyöskentelystä jumittuneita niska- ja hartialihaksia.

– Kyllä täällä pingotusta on, hän toteaa, ja osaavat kädet alkavat työstää niskanseutua. Hieronnan lomassa käymme läpi Petrin tarinaa. Tietämättäni olen tehnyt ajanvarauksen juhlapäivälle.

– Tänään tuli juuri 54 vuotta mittariin! Petri kertoo, että vuosien varrella hän on ehtinyt asua monessa paikassa: – Yhdellätoista paikkakunnalla kahdessa eri maassa: Vahdolla, Ylämaalla, Kiteellä, Pieksämäellä, Mikkelissä, Espoossa, Helsingissä, Lappeenrannassa, Keravalla ja nyt Järvenpäässä. Olen asunut myös Ruotsissa Upplands-Brossa.

Joskus olen todennut, etten ole mistään kotoisin, mutta ystäväni korjasi, että olet kotoisin sieltä täältä, Petri naurahtaa.

Viimeiset 18 vuotta Petri on asunut Keski-Uudellamaalla. Pääsyy Keravalle muuttamiselle oli, että Petri ja hänen silloinen vaimonsa halusivat lapset kristilliseen kouluun. – Myös työllistyminen oli minulle täällä helpompaa.

Petri Huttunen on toiminut hierojana jo kolmisenkymmentä vuotta.

Nyt hän on kouluttautunut kristillistä ratkaisukeskeistä terapiaa tarjoavaksi terapeutiksi.

Hierontaa ja terapiaa Hierontapöydällä keskustelu suuntautuu luontevasti hänen työhönsä. Keskeytetyn lukion jälkeen hän oli vuoden töissä vanhainkodissa. Ajatus hierojan työstä kirkastui silmälääkärillä.

– Unelmani oli tulla puolustusvoimien upseeriksi. Hän ilmoitti, etten näköni vuoksi pääse sinne. Se sai pohtimaan, mitä voisin tehdä. Opiskelin hierojaksi,

ja siitä valmistuttuani jatkoin kuntohoitajaksi, se työ on periaatteessa vähän kuin hieronnan ja fysioterapian välimuoto.

22-vuotiaana Petriin iski ammatinvalintakriisi.

– Haluanko tehdä tätä työtä oikeasti? Olin päiväkodissa työkokeilussa pari viikkoa, mutta totesin, etten lähde murtamaan muureja. Vaikka heikkonäköisenä pääsisin opiskelemaan alaa, ei ole takeita palkkaako kukaan työnantaja, ja

jos palkkaisi, miten lasten vanhemmat suhtautuisivat. Kun olin vuosia ollut jo hierojana, toimin kyllä jonkin aikaa ekaluokkalaisten iltapäiväkerhon ohjaajana.

Vanhemmat tiesivät, että olin heikkonäköinen, eikä se ollut missään vaiheessa ongelma. Olen kyllä kaikki nämä vuodet pitänyt työstäni.

Pari vuotta sitten Petri päätti opiskella kristillistä ratkaisukeskeistä terapiaa, sillä kokopäiväinen hierontatyö on alkanut käydä käsille fyysisesti raskaaksi.

– Se toisi vastapainoa. Minulla on teoriaopinnot suoritettuna, mutta lopputyö on vielä tekemättä.

Pyydän Petriä kertomaan, millaista on kristillinen ratkaisukeskeinen terapia: – Psykoterapia jaetaan nykyään noin kolmeenkymmeneen eri osaan, kuten kognitiiviseen terapiaan ja musiikkiterapiaan. Tämä on lyhytterapiaa, joissa käyntejä on normaalisti kolmesta viiteen. Tässä yleensä ratkotaan sellaisia käytännönläheisempiä ongelmia, ei vakavampia mielenterveyden ongelmia.

Koulutukseni ei anna valmiutta vastaanottaa Kela-asiakkaita. Kristillisyys näkyi koulutuksessani painotuksena kristilliseen elämänkatsomukseen ja arvoihin.

Esimerkiksi istunto saatetaan aloittaa rukouksella.

Olen myös utelias sen suhteen, milloin Petri kokee onnistuneensa työssään: – Silloin kun asiakas on tyytyväinen.

Kun hän varaa uudelleen ajan, voin kokea onnistuneeni.

Jatkuvaa luopumista Petrin kädet käyvät läpi kipeitä kohtia ja päätäni kuumottaa. Veri kiertää jälleen.

On aika nostaa puheeksi Petrin näkörajoite. Ollakseni tahdikas tiedustelen, mitä termiä hän itse käyttää.8 SOTAHUUTO

7

8 – Itse käyttäisin termiä näkövammainen. Mielestäni on hassua, jos se koetaan loukkaavaksi. Itse en tunne yhtään sokeaa, joka loukkaantuisi siitä, että heitä kutsuu sokeaksi tai näkövammaiseksi. Joskus olen kutsunut itseänikin puolisokeaksi, Petri hymähtää.

Hänellä on retinis pigmentosa eli verkkokalvon pigmenttirappeuma. Se on perinnöllinen tauti.

– Minulla todettiin se viisitoistavuotiaana. Muistan jo lapsena käyneeni silmälääkärillä, sillä olin vanhemmilleni mökillä sanonut, että voisivatko he pitää minua kädestä kiinni, kun en näe hämärällä. Tätä on ollut suvussa, ja äidinäidinisä oli kuollessaan sokea. Tauti periytyy väistyvän geenin periaatteella, ja se saattaa hypätä useammankin sukupolven yli. Kävin itse asiassa vasta viime kesänä geenitesteissä, ja minulta löytyi kaksi geeniä, jotka merkitsevät tätä sairautta. Toista niistä ei ole löydetty keneltäkään muulta Suomessa. Toki kaikki tätä sairastavat eivät ole geenitesteissä käyneet, Petri pohdiskelee.

Verkkokalvon pigmenttirappeumassa tila on pysyvä ja näkö heikentyy iän myötä.

– Skaala voi olla todella laaja. Yksi ei näe lainkaan parikymppisenä, toinen voi kahdeksankymppisenä lukea lehteä omin silmin. Sanon omin silmin, koska

kyllä minäkin pystyn kuuntelemalla ”lukemaan” lehtiä puhelimen sovellusten avulla. Nyt viisikymppisenä näen vielä hiukan. Esimerkiksi älykellostani erotan kellonajan katsoessani läheltä. Monet apuvälineet ovat mahdollistaneet asioita, joita ei aiemmin olisi voinut tehdä.

Suurin shokki diagnoosissa oli Petrille se, ettei hän päässyt toivomalleen uralle puolustusvoimiin. Muutoin taudin hyväksyminen on ollut hidasta, jatkuvaa luopumista.

– Aiemmin pelasin lentopalloa, squashia ja salibandya, mutta ne on täytynyt jättää taakse. Joskus olen pohtinut, olisiko helpompaa, jos sokeutuisi kokonaan.

Ei tarvitsisi elää sen jatkuvan luopumisen kanssa. Se on henkisesti raskasta. Kuitenkaan en ole koskaan kokenut, että peiton alle jääminen olisi hyvä vaihtoehto. Parempi on sopeutua kulloiseenkin tilanteeseen. Pakkohan se on ollut, Petri myöntää.

Monesti puhutaan, että yhden aistin puuttuessa muut herkistyvät. Hän allekirjoittaa tämän osittain: – Monia asioita prosessoin enemmän kuuloaistin välityksellä. Monet sanovat, että hierojan työ on sokealle hyvä, koska tuntoaisti on herkempi. Tätä en täysin allekirjoita.

Jos näkevä haluaa tehdä hierontatyötä, samalla tavoin hän voi tuntea asiat hierottavan kehosta.

Toimittaja on valmis Petrin ammattitaitoiseen käsittelyyn.

8

SOTAHUUTO

Spontaania huomioimista Ymmi nukkuu huoneen nurkassa, hiljainen hengitys kuuluu taustalla. Kysyn Petriltä, miten kauan hänellä on ollut avustajakoira.

– Vuoden verran. Pärjäisin kepinkin kanssa vielä, mutta kyllä hän helpottaa kulkemista. Varsinkin kun kaduilla on paljon noita sähköpotkulautoja. Koira kiertää ne sujuvasti, kun itse havaitsisin ne vasta aivan kohdalla. Alussa oli haaste oppia luottamaan koiraan, mutta kyllä Ymmi aina teoillaan jotain aivan tarpeellista ilmaisee, Petri toteaa hymyillen.

Henkilöavustajat ovat vaikeavammaisten subjektiivinen oikeus. Minimimäärä on kolmenkymmentä tuntia kuukaudessa. Petrillä avustajia on neljä.

– Minulla on käytössä työnantajamalli. Toimin avustajille työnantajana, vaikka hyvinvointialue käytännössä maksaa palkat. Avustajat auttavat kodin siisteyden ylläpitämisessä, mutta myös esimerkiksi yrityksen kirjanpidollisissa tehtävissä.

Yhteiskunnan ja ihmisten asennoituminen näkövammaisuuteen on Petrin mielestä melko hyvää, mutta myös parannettavaa löytyy: – Moni asia on tehty visuaaliseksi.

Kun puhutaan esteettömyydestä, sillä

tarkoitetaan usein esteetöntä kulkemista pyörätuolilla. Liikkuminen ei tarkoita samaa heikkonäköiselle. Esimerkkinä puut kävelytien varrella, niiden oksat eivät saisi tulla jalkakäytävälle, mutta tällainen esteettömyys ei ainakaan Järvenpäässä toteudu. Positiivista on, että julkisissa tiloissa on entistä enemmän esimerkiksi hissejä, joissa on ääniavustus.

Entä me kanssaihmiset?

– Joskus kaipaan sitä, että näkevät tarjoaisivat rohkeammin apua. Olen seissyt Helsingin rautatieasemalla opaskoiran kanssa eksyneen näköisenä, ja noina hetkinä olisin arvostanut kovasti, jos joku olisi tarjonnut apua. Toki kysymällä olen aina saanut neuvoja, mutta avun tarjoamista ei tarvitse pelätä.

Spontaani huomioiminen olisi tervetullutta, Petri vinkkaa.

Usko luo toivoa Hieronta alkaa olla lopuillaan. On ihmeellistä, mitä taitavat kädet saavat aikaiseksi. Petri kannustaa minua varaamaan ajan paikalliselta hierojalta. – Ei kannata turhaan kärsiä, Petri huomauttaa.

Kärsimykseen hyvä lääke on myös usko – se on Petrin elämässä ollut toivoa luova voima.

– Isänäitini oli esirukoilija eläessään.

Täyttäessäni kaksitoista muutimme Mikkeliin. Siellä pelasin lentopalloa paikallisen evankelisluterilaisen seurakunnan nuorisotyössä. Ennen treenejä rukoilimme, ja esimerkiksi kiroilua ei suvaittu. Jos joltakin pääsi ärräpää, kaikki tekivät kymmenen punnerrusta. Nykyään se olisi simputusta, mutta en silloin mitenkään kokenut sitä pahana.

Rippikoulun jälkeen Petri kävi seurakunnan nuortenilloissa. Kotoa muuttoa seurasi hengellisesti hiljaisempi kausi.

Sitä kesti vuoteen 1993, jolloin Petri oli ollut vuoden verran naimisissa lastensa äidin kanssa. Nuoripari kävi paikallisessa Oulunkylän seurakunnassa kysymässä nuorten aikuisten toiminnasta.

– Siellä kokoontui nuorten aikuisten ryhmä joka toinen lauantai. Aluksi meitä saattoi olla vain kolmesta viiteen paikalla, mutta parhaimmillaan meitä oli yli 30. Vuonna 2000 muutimme Ruotsiin ja kävimme siellä Arkenin Raamattukoulua. Se oli hengelliselle elämälleni mullistavaa. Joku onkin sanonut, että kun olet vuoden raamattukoulussa, se vastaa 30 vuotta seurakunnassa, Petri naurahtaa.

Ymmi tietää, milloin ollaan töissä ja milloin ei: – Ymmi on lemmikkini, kunnes valjaat laitetaan päälle. Sitten ollaan töissä, Petri kertoo.

Suomeen palattuaan Petri on ollut erilaisissa seurakuntayhteyksissä niin evankelisluterilaisessa kuin vapaissa suunnissa. Tänä keväänä hän liittyi Järvenpään Vineyard-seurakuntaan.

– Käyn myös Arkenin parantumispäivillä. Viime lauantainakin olin siellä tiimin mukana rukoilemassa. Arkenin raamattukoulun ajoista on jäänyt tällainen hyvä yhteys.

Seurakuntayhteyden lisäksi hän kuuntelee puhelinsovellusten kautta Raamattua.

– Minulla on usein tapana kuunnella Raamattua järjestelmällisesti läpi. Siellä on monia upeita, lohdullisia kohtia, jotka koskettavat siinä hetkessä. Esimerkiksi psalmit 23 ja 91 ovat hyvin lohdullisia. Rukoilu on myös tärkeää. Joskus sitä saattaa ihan huomaamatta laskeutua rukoukseen, Petri sanoo lämpöä äänessään.

Lähtiessäni esiin nousee vielä yhteys, jonka kautta olimme saaneet kuulla Pet-

ristä. Hän ja territoriomme johtaja, everstiluutnantti Esa Nenonen ovat tuttuja vuosikymmenten takaa. He olivat nuorina poikina 80-luvun lopulla hetken töissä samassa vanhainkodissa. Viimeksi he ovat vaihtaneet kuulumisia syksyllä.

– Tuolloin mieleeni muistui, miten halusin nuorena toimiupseeriksi. Pohdin mielessäni, jos joskus joudun näkövamman takia työstäni luopumaan, olisiko tässä johdatuksen tynkää, Petri naurahtaa.

Kätellessämme hyvästiksi Petri sanoo vielä: – Toivottavasti tämä avasi näkövammaisten maailmaa ja loi rohkeutta kohdatessasi eksyneen näköisen henkilön valkoisen kepin tai opaskoiran kanssa. Rohkeasti vain kysymään, tarvitseeko hän apua. Ne ovat tällaisia tavallisia arjen siunattuja kohtaamisia.

Toni Kaarttinen Kuvat: Toni Kaarttinen

SOTAHUUTO

9

Elämäni näkörajoitteisena kristittynä

Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille 76-vuotias Mikko Voutilainen on Pelastusarmeijan Kuopion osaston siviilijäsen.

Ensimmäinen yhteys Armeijaan on syntynyt jo puoli vuosisataa sitten… hierontapöydällä!

Pelastusarmeijan lisäksi työ muiden näkövammaisten hyväksi on ollut Mikon sydämellä.

Tarkoituksenani on tavata Mikko Voutilainen ja hänen henkilökohtainen avustajansa Johanna Kuopion osastolla. On syksyn myrskyisin päivä, ja vettä tulee vaakasuunnassa. Huolestun, mahtavatko he päästä kuivin jaloin ja vaattein perille. Pian osastolle saapuvat hymyilevät ja kuivat Mikko ja Johanna, sillä osastonjohtaja, majuri Tero Saajoranta oli huomaavaisesti tarjonnut heille autokyydin.

Istumme kahvin ja marjapiirakan äärelle. Mikko kertoo eläköitymisensä jälkeen muuttaneensa Kuopioon ja asuneensa täällä yksitoista vuotta.

– Olen syntynyt Varpaisjärvellä, kuutisenkymmentä kilometriä Kuopiosta pohjoiseen, joten olen sielultani savolainen. Tämä on ollut eräänlainen kotiinpaluu. Tosin seiniin minä en ole rakastunut, vaan ihmisiin.

Rakkaus toikin Mikon Kuopioon.

– Täältä löytyi rouvani Tarja. Taivaan isä antoi minulle näkevän rouvan vielä vanhemmilla päivilläni! Jäädessäni leskeksi sanoin Herralle, että jos annat minulle kumppanin, niin toivoisin, että 10

SOTAHUUTO

hän olisi näkevä. Se helpottaisi taivaltani. Herran kuuli toiveeni, Mikko hymyilee muikeasti.

Myötätuuleen elämän merillä Mikko on kotoisin Varpaisjärveltä. Hänen kolme veljeään asuu edelleen seudulla. Mikon äiti nukkui pois viime vuonna miltei sadan vuoden ikäisenä. Huono näkö vaivasi Mikkoa jo lapsena.

– Hämärässä en ole koskaan nähnyt mitään. Kansakoulussa en nähnyt, mitä opettaja kirjoitti taululle. Onneksi kuitenkin opettajan puheet ovat jääneet mieleen. Taivaan isä on muististani pitänyt hyvää huolta näihin päiviin saakka.

Kaksikymppisenä Mikolla todettiin retinitis pigmentosa eli verkkokalvon pigmenttirappeuma. Hän oli tuolloin Mikkelin Karkialammella sotaväessä.

– Siellä lääkäri totesi, että minulta on näkö kadonnut kahdeksankymmentäprosenttisesti, ja he lähettivät minut kotiin. Sain vapautuksen. Lähdin 1969 Helsinkiin näkövammaisten ammattikouluun opiskelemaan hieronta-alaa. Sa-

moihin aikoihin menin myös naimisiin ensimmäisen rouvani Hilkan kanssa. Vaimoni oli myös sokea, sillä hän oli menettänyt näkönsä kymmenenvuotiaana aivokasvaimen jäljiltä.

Nuoripari muutti 70-luvun alussa Tampereelle, jossa Mikko oli fysikaalisen hoitolaitoksen palveluksessa. Myös pelastusarmeijalaisia kävi siellä Mikon asiakkaina.

– He antoivat minulle ensikosketukseen Armeijaan. Lennart ja Mirjam Nurminen, Rauni Lainiala, Aune Turunen… he olivat näitä alkuvuosien tärkeitä ihmisiä. Olen päässyt viisi kertaa matkustamaan Israeliin, ja niistä retkistä kahdella Mirjam ja Lennu (Lennart) olivat mukana. Niistä matkoista on monia rakkaita muistoja.

Ajan kuluessa Mikko perusti oman yrityksen ja myöhemmin jäi freelanceriksi. Vuonna 1998 Mikko jäi leskeksi ja päätti myös työuransa.

– Siirryin tekemään näkövammaistyötä seurakuntayhtymälle Tampereella. Evankelisluterilainen kirkko hankki näkövammaisille toimitilan nimeltään Myötätuuli.

Siellä toimin isännän tehtävissä.

Mikko Voutilainen ja henkilökohtainen avustaja Johanna Kuopion osastolla.

Mikko muistelee Myötätuulen aikoja lämmöllä. Myötätuulen toiminnassa Mikko oli vuoteen 2012 asti, kunnes muutti Kuopioon.

– Ne olivat hyviä vuosia. Vaimoni oli ennen kuolemaansa myös aktiivisesti Myötätuulen valmisteluissa mukana.

Halusimme luoda hyvän ja turvallisen tilan näkövammaisille. Isännän tehtävissä pääsin vetämään miestenryhmiä.

Käytin Lennulta oppimaani tapaa aloittaa tapaamiset aina laululla ”Päivä vain, ja hetki kerrallansa”. Uskontunnustus, Isä meidän ja Herran siunaus olivat aina myös osa piirejämme. Kultaisen säännön opettelimme, eli ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (Matt. 7:12). Myös Jumalan ”puhelinnumero”, eli psalmi 50:15 talletettiin muistiin: ”Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.” Ajatuksena oli, että nämä jäisivät piirissä kävijöiden mieleen ja sydämeen.

Sökö mikä sökö Kuten aiemmin mainittu, Mikko on elänyt näkörajoitteen kansa koko elämänsä. Varmistan myös Mikolta, mitä termiä hän itse käyttää.

– Näkövammaisuus on lempeämpi ilmaisu, mutta koska en näe mitään, koen olevani sokea.

Hän on aina hyväksynyt näkövammaisuutensa, mutta kerran myöhemmällä iällä hän kävi lääkärillä sillä mielellä, että olisiko lääketieteen kehittyessä kuitenkin jotain tehtävissä.

– Silmälääkäri totesi yksikantaan: ”Sökö mikä sökö.” Siihen loppui arvuuttelu, Mikko naurahtaa.

Mikon näön tilanne säilyi kauan samanlaisena, kunnes heikentyminen alkoi kiihtyä 90-luvun lopussa.

– Viimeiset viisitoista vuotta näköni on periaatteessa sitä tasoa, etten esimerkiksi pysty sanomaan, onko täällä nyt valot päällä vai ei, Mikko selventää.

Hän on tottunut liikkumaan sokeana, ja tutussa ympäristössä liikkuminen käy hyvin, mutta vieraat paikat ovat haasteellisia. Samoin jos huonekalujen paikkoja tutussa paikassa siirretään, siitä on tärkeää saada tietää. 8 SOTAHUUTO

11

vässä. Se auttaisi yllättävissä asioinneissa. Tämä on nyt työn alla.

Tiedustelen Mikon tuntemuksia yhteiskunnan ja ihmisten asennoitumisesta näkövammaisuuteen.

– Emme ole enää toisen luokan kansalaisia. Hyvinvointialueen taksikuljetukset ovat olleet hyvä palvelu, ja henkilökohtainen avustajapalvelu on ollut minulle elintärkeä. Ihmisten yleinen suhtautuminen on ehdottomasti parantunut. Usein minulta tullaan kysymään, tarvitsenko apua. Kerran eksyin matkalla tänne osastolle. Kysyin ohikulkijalta, ja hän totesi, että tuossahan se on, Mikko naurahtaa. – Joskus minulla on paha päivä, mutta olen yrittänyt olla purkamatta huonoa oloa toisiin. Sitä olen opetellut.

Yksi viesti Mikolla on näkeville – katse pois älylaitteista kadulla kulkiessa!

Vaaratilanteita syntyy, kun näkevät eivät keskity ympäröivään maailmaan.

– Se tosiaan harmittaa, kun nuoriso ja aikuisetkin vahtaavat kännyköitään ulkona liikkuessaan. Minä kun avustajani kanssa olen vähän kuin ylileveä kuljetus, Mikko naurahtaa.

Mikon ja Johannan voi löytää Sotahuutoa myymästä Kuopion Sokokselta.

– Jos en ole ollut hetkeen myymässä, niin ihmiset kyselevät, miksi sitä ei olla työpaikalla.

8 – Viimeksi toissailtana löin otsani seinään törmätessäni tuoliin. Onneksi tuossa etuakselilla on sen verran täytettä, että se pehmensi iskua, Mikko toteaa vekkulisti.

Avustajat arvokkaita Mikon mukana on henkilökohtainen avustaja Johanna.

– Olen reilut viisi vuotta avustanut Mikkoa. Olemme jo tulleet tutuiksi, Johanna sanoo ja katsoo hymyillen Mikon suuntaan.

– Johanna kertoo minulle pienimmistäkin kuopista, esteistä ja rotvallin reunoista, kun kuljemme kadulla. Kaupat ovat myös haasteellisia paikkoja, kun niissä on kapeita käytäviä. Niissä Johanna käy usein itsekseen kauppalistani kanssa.

12

SOTAHUUTO

Mikko ja Johanna tapaavat pari kertaa viikossa, viisi tuntia kerrallaan.

– Hoidamme päivittäisiä asioita, käymme kaupassa, ja Mikon harrastetoiminnassa olen mukana. Olen myös Mikon mukana lehtimyynnillä ja joulupatakeräyksessä, Johanna kertoo.

– Johanna on myös hyvin taitava tietokoneen kanssa. Minä sanelen viestini tietokoneen puhesyntetisaattorin avulla, ja Johanna muokkaa sanomani lähetettävään muotoon.

Mikolla on Johannan lisäksi miesavustaja, jonka kanssa hän käy salilla.

Hänen kanssaan yhteistä aikaa on 15 tuntia kuukaudessa, Johannan kanssa 40 tuntia.

– Ideaalitilanne olisi, jos voisin joka arkipäivä saada apua kolme tuntia päi-

Hengen sadetta Armeijassa Palataan vielä Mikon uskonelämään. Ensikosketuksen Pelastusarmeijaan – kirjaimellisesti – Mikko sai kohdatessaan armeijalaisia 70-luvulla hieronta-asiakkaina. He kutsuivat mukaansa osastolle kokouksiin, tilaisuuksiin ja myyjäisiin. Siitä alkoivat monet pitkät, hyvät ystävyydet.

Kovemmin Jumala alkoi kutsua Mikkoa luokseen vuonna 86.

– Kun ensimmäisen vaimoni isä sairastui haimasyöpään, se sai minut pohtimaan, mitä on olemassa tämän maallisen elämän jälkeen. Noihin aikoihin Kansan Raamattuseura järjesti Ilosanoma-risteilyjä Helsingin ja Tukholman välillä. Siellä oli evankelistoja, kuten Kalevi Lehtinen, Erkki Leminen ja Elina Heinonen. He olivat hyvin puhuttelevia. Noilla reissuilla löysimme Jeesuksen elämäämme. Pohdimme, missä alkaisimme käydä seurakuntayhteydessä. Vaimoni Hilkka halusi paikkaan, johon hänellä olisi mahdollisuus mennä omin avuin. Van-

Mikko arvostaa sitä, miten kaikki otetaan Armeijassa samanarvoisesti vastaan:

”Monissa isoissa yhteisöissä saa olla itsekseen, siksi arvostan kovasti, että täällä tullaan aina lämmöllä kyselemään kuulumisia. Toivonkin, että tällainen ystävällisyys muuttaisi nämä sateet hengen sateeksi, joka täyttäisi salin.”

hat tuttavamme Lennu, Mirjam ja muut palasivat mieleemme, ja päätimme alkaa käymään Armeijalla.

– Armeijassa puhe osui suoraan sydämeen, ja saimme kasvaa uskossamme.

Leskeksi jäädessäni huomasin, että vaikka välillä oli olo, ettei jaksaisi lähteä kokouksiin, niin ne olivat kuitenkin aina niitä parhaimpia hetkiä. Paholainen yritti vaan laiskuudella jallittaa, Mikko sanoo hymyillen.

Nykyisin Mikko on aktiivinen siviilijäsen Kuopion osastossa.

– Muuttaessani Kuopioon rouvani Tarjan kanssa yhteen oli iloinen yllätys, että Pelastusarmeijan osasto oli tässä nurkilla. Silloin se oli vielä kiinni, mutta pian se ilokseni avattiin uudelleen. Majuri Pirjo Mikkonen oli ensimmäinen osastonjohtaja tuolloin – paljon lämpimiä terveisiä Pirjolle.

Mikko arvostaa sitä, miten kaikki otetaan Armeijassa samanarvoisesti vastaan: – Monissa isoissa yhteisöissä saa olla itsekseen, siksi arvostan kovasti, että täällä tullaan aina lämmöllä kyselemään kuulumisia. Toivonkin, että tällainen ystävällisyys muuttaisi nämä sateet hengen sateeksi, joka täyttäisi salin. Sitä rukoi-

len, Mikko sanoo sadepisaroiden edelleen rummuttaessa voimalla osaston ikkunoita vasten.

Muista muistaa Mikko on myös hyvin ahkera Sotahuudon myyjä.

– Kun Pirjo oli täällä johtajana, aloitin Sotahuudon myynnin. Tätä nykyä olen Sokoksen ruokaosaston edustalla Johannan kanssa. Se on hyvä paikka, ja ihmiset ovat jo oppineet tunnistamaan minut. Jos en ole ollut myymässä lehtiä vähään aikaan, niin ihmiset kysyvät, miksei sitä ei olla oltu työpaikalla, Mikko naurahtaa.

– Hienoimpia hetkiä myynnillä ovat olleet ne, kun nuoret isät ja äidit opettavat pikkulapsiaan laittamaan lantin keräyspurkkiin. Ne ovat hyvän mielen hetkiä.

Mikko käy kokouksissa, ja kotona hän kuuntelee raamattutuntiäänitteitä sekä Raamattua tietokoneen kautta.

– Jos on oikein mieli maassa, kuuntelen Lauri Hallikaisen ja Hannes Tiiran äänitteitä linnuista. Tuolloin annan ajatusten vain lentää.

Mikko muistuttaa, että rukoilu ja ihmisten muistaminen on tärkeää:

– Puhelimitse haluan muistaa ihmisiä heidän nimi- ja syntymäpäivinään.

Kerran laitoimme Tarjan kanssa eräälle mammalle Varpaisjärvelle kortin, jossa oli teksti ”Jeesus rakastaa sinua”. Takapuolelle kirjoitimme ”Olet meille todella tärkeä. Taivaan isä sinua runsaasti siunatkoon”. Saatuaan kortin hän soitti meille ja kertoi juuri aamulla pohtineensa, ettei ole kellekään merkityksellinen eikä Jumalakaan häntä rakasta.

Kun se kortti tuli, se oli juuri se viesti, jota hän tuolloin tarvitsi. Hän pitää sitä korttia esillä muistuttamassa Jumalan rakkaudesta. Joten muistutan, että vanhoja ihmisiä kannattaa aina muistaa.

Toivon, että saan itsekin kokea tällaista muistamista sitten vanhana, Mikko painottaa hymynkareen kera.

Lähtiessäni jatkamaan matkaa Mikko haluaa vielä muistuttaa kultaisesta säännöstä: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.”

– Elämä on juuri näin vaikeaa tai helppoa. Jumalan siunausta!

Toni Kaarttinen Kuvat: Toni Kaarttinen

SOTAHUUTO

13

Pelastusarmeijan rohkeat naiset Pelastusarmeija on aina ollut tasa-arvoinen kristillinen yhteisö, ja naiset ovat olleet tärkeitä tämän kansainvälisen liikkeen kehityksessä.

Sarjassa tutustutaan näihin toimintamme ja uskomme sankarinaisiin.

Slummin eversti Hilma Randelin Suomen Pelastusarmeijassa on ollut vuosien varrella lukuisia rohkeita naisia. Esittelen nyt Hilma Randelinin, jota kutsuttiin lempinimellä ”slummin eversti”, sillä hänen toimikaudellaan sosiaalinen naistyö kehittyi ja laajeni voimakkaasti.

Hilma Randelin syntyi Tuuloksen pitäjässä vuonna 1877, mutta hän muutti myöhemmin perheensä kanssa Hämeenlinnaan. Kun Hilma oli 13-vuotias, Pelastusarmeija tuli Hämeenlinnaan. Pelastusarmeijan tulo kaupunkiin oli paikkakunnan ykkösuutinen, ja Hilmallakin oli mahdollisuus osallistua ”tulen avaamiskokoukseen”, jonka johti Armeijan johtaja ja perustajajäsen Hedvig von Haartman. Se olikin Hilmalle käänteentekevä hetki, ja muutaman vuoden kuluttua hänet vihittiin sotilaaksi. Vanhempien vastustelusta huolimatta Hilman tie vei upseerikouluun tammikuussa 1896.

Jo seuraavana vappuna kadetit lähtivät ensimmäiseen työtehtävään, joka Hilman kohdalla oli Turun slummiasema.

Sieltä hän siirtyi seuraavana syksynä luutnantiksi ylennettynä Helsingin Sörnäisten slummiasemalle. Ensimmäinen joulu slummiasemalla oli Hilmalle vaikuttava kokemus, sillä satoja ihmisiä ruokittiin ja avustettiin joulun aikana. Jotta ruokatavaroita voitiin jakaa, ne piti ensin kerätä.

14

SOTAHUUTO

Se oli ankaraa työtä, ja sitä Hilma muisteli myös myöhemmin.

Kenttätyössä Suomi tutuksi Hilma Randelin toimi upseerina monissa osastoissa kautta Suomen. Määräyksiä tuli jopa kolmen kuukauden välein, muuttoja oli idästä länteen ja etelästä pohjoiseen. Koko Suomi tuli tutuksi.

Vuonna 1903 Hilman ollessa 26-vuotias hänet määrättiin Savon alueupseeriksi ja sitten pari vuotta myöhemmin johtajaksi Pohjanmaan piiriin, jonka alueeseen kuului myös koko Lappi. Piiripäällikkönä hän toimi eri puolilla vuoteen 1916 saakka, jolloin hänet määrättiin koko hengellisen työn eli kenttätyön johtajaksi. Varsinkin vuosi 1918 oli haasteellista aikaa sisällissodan varjossa. Kaikesta oli pulaa. Ihmiset näkivät nälkää, ja maan tilanne oli kaikin tavoin epävakaa. Armeijaa tarvittiin silloin enemmän kuin koskaan sekä hengellisen viestin viejänä että käytännön auttajana.

Slummin eversti Everstiluutnantiksi ylennetty Hilma toimi kenttäsihteerinä vuoteen 1925 saakka, jolloin hän siirtyi naisyhteiskunnallisen työn johtoon. Tämä oli hänen viimeinen määräyksensä, se kesti peräti 12 vuotta. Tuona aikana sosiaalityö kehittyi valtavasti, ja siinä Hilmalla oli tärkeä rooli.

Perustettiin muun muassa ns. salonkikokouksia Pelastusarmeijan ystäville ja tukijoille. Niiden avulla kerättiin varoja Pelastusarmeijan sosiaaliselle työlle. Joulun avustusjuhlat kehittyivät ja kasvoivat. Vuonna 1935 Helsingissä järjestettiin joulujuhla, jossa jaettiin ruokatavaroita 900 perheelle.

Eri puolelle Suomea rakennettiin avustustoiminnan pisteitä, joita silloin kutsuttiin slummiasemiksi. Useita uusia laitoksia avattiin, muun muassa vuonna 1931 Iltalan vanhainkoti, joka edelleen on toiminnassa. Samoihin aikoihin avat-

tiin Pukinmäen tyttökoti rakennukseen, joka oli ollut aiemmin presidentinrouva Ester Ståhlbergin koti Helsingin Oulunkylässä. Hilmasta ja Ester Ståhlbergistä tuli tuona aikana myös hyvät ystävät.

Lasten kesäsiirtolatyö kehittyi myös voimakkaasti, ja uusia siirtoloita perustettiin eri puolille Suomea. Miltei jokaisen suuremman kaupungin läheisyydessä toimi kesäsiirtola.

Erityisesti Hilma Randelinin sydäntä lähellä olivat vangit, ja hän vieraili matkoillaan usein vankiloissa. Hän oli kirjeenvaihdossa vankien kanssa ja järjesteli heidän asioitaan vapautumista varten.

Hilma Randelin osallistui myös maamme moniin yhteiskunnallisiin hankkeisiin ja vieraili puhujana tapahtumissa, kuten lastensuojelutyön suurkokouksessa Viipurissa 1930-luvulla. Näissä tapahtumissa hän piti esitelmiä ja kertoi Pelastusarmeijan näkemyksistä ja toimintamalleista

sosiaalisen työn saralla. Pelastusarmeijan sosiaalinen työ oli kasvanut merkittäväksi osaksi suomalaista yhteiskuntaa, ja siinä Hilma Randelinin vaikutus on ollut suuri.

Keskustalo valmistuu Kallioon Eversti Hilma Randelinin unelmana oli saada Helsinkiin keskustalo, johon voitaisiin keskittää työtä. Se toteutuikin vuonna 1937, kun Kallion keskustalo vihittiin käyttöön 10. joulukuuta. Uudessa talossa voitiin pitää yllä monipuolisesti erilaisia sekä sosiaalitoiminnan että hengellisen työn muotoja. Talolla on edelleenkin keskeinen rooli Pelastusarmeijan työssä Helsingissä.

Samana vuonna Hilma täytti 60 vuotta, upseerina hän oli ollut 40 vuotta. Hänen terveytensä oli alkanut horjua, ja vuoden 1938 alussa hän joutui turvautumaan sairaalahoitoon. Hilma palasi vielä het-

keksi työhön, mutta voimat heikkenivät ja Jumala kutsui palvelijansa kotiin maaliskuun 26. päivänä 1938. Työ oli tehty, oli aika siirtyä ikuiseen lepoon.

Matka Tuuloksen pitäjästä Pelastusarmeijan sosiaalisen työn johtajaksi on pitkä, jännittävä ja monivaiheinen. Myös vanhemmat hyväksyivät loppujen lopuksi Hilman valinnan lähteä upseeriuralle.

Hilma Randelin toteutti saamaansa kutsumusta ja sai elää rikkaan elämän palvellessaan Jumalaa ja ihmisiä Pelastusarmeijassa. Hilman, rohkean naisen, palvelutyön jäljet näkyvät edelleen Pelastusarmeijan toiminnassa.

Eija Kornilow Lähde: Slummin eversti, Emerik Olsoni, Helsinki 1957 Kuva: Pelastusarmeijan arkisto

SOTAHUUTO

15

Ajatuksia elämästä ​Kirjoittajamme pohtivat elämää, uskoa ja sydämellään olevia asioita.

ENKELEITÄ VIERAANA Haluan jakaa kokemukseni ollessani osastonjohtajana Tammisaaressa ja Karjaalla vuosina 1976–1978, ensimmäisessä johtajamääräyksessäni.

Nuorena Pelastusarmeijan luutnanttina olin juuri aloittelemassa uutta päivää. Olin kylpyhuoneessa ja kampasin hiuksiani peilin ääressä. Hiljattain olin lukenut Raamatustani, miten Herra vieraili Aabrahamin luona kolmen miehen hahmossa (1 Moos. 18:1–15). Kyselin Jumalalta: ”Mitähän se tarkoittaisi tänä päivänä? Miten voisi saada enkeleitä vieraiksi?”

Illansuussa alkoi tapahtua. Asuntoni ovikello soi ja menin avaamaan oven.

Sain yllätysvieraita. Oven takana oli kaksi ikäistäni nuorta naista. Toinen esittäytyi Helleviksi, ja toinen kertoi nimekseen Leena. Hellevi kertoi olleensa nuori sotilas Oulun osastossa samanaikaisesti kanssani. Nämä kesälomalle ja samalla kyläilemään lähteneet nuoret neidit olivat nähneet minut Helsingissä kongressissa ja tiesivät, mistä minut löytäisivät.

He olivatkin päättäneet lähteä kesälo16

SOTAHUUTO

mallaan käymään Tammisaaressa, joka on osa nykyistä Raaseporia.

Tytöt olivat lähteneet matkaan Kauniaisten Raamattukoululta, jossa he toimivat koulun keittiössä kesäapulaisina. Siinä sitten istuttiin iltaa, kunnes oli aika mennä levolle. Vieraani sanoivat: ”Me menemme johonkin matkustajakotiin yöksi.” Tyrmäsin heti tuon ajatuksen ja sanoin heille: ”Te voitte olla täälläkin yötä.” Näin heistä tuli yövieraitani koko viikonlopun yli, aina tiistaihin asti.

Lauantai-iltana meillä ei ollut kokousta osastolla, mutta sunnuntaina olisi jäähyväiskokous, sillä olin jokin aika sitten saanut jäähyväiset Tammisaaresta aloittaakseni Pietarsaaren osaston johtajana.

Osastossa kävi siihen aikaan hyvä joukko nuoria ihmisiä. Lauantai-iltana päätimmekin koko nuorten joukolla lähteä uimaan, olihan vielä meneillään lämmin elokuu. Vieraani olivat mukana uimas-

sa osaston nuorten kanssa. Viikonloppu eteni, ja tuli sunnuntai ja jäähyväiskokouksen aika. Siellä olivat mukana myös Hellevi ja Leena.

Maanantaiaamu koitti, ja lähdin kaupungille osaston asioita hoitamaan. Mietin, että milloinhan ehdin pakata ja siivota, sillä henkilökohtaiset tavarat piti saada pakattua ja asunto siivottua. Kotiin palattuani olin iloisesti yllättynyt, sillä matka-arkkuni oli pakattu ja upseeriasuntoni siivottu. Uudet ystäväni olivat olleet asialla. Mikäpä minun oli siinä ollessa.

Sillä kertaa sain rauhassa valmistautua niin sanottuun viimeiseen koitokseen.

Se koski jäähyväistilaisuutta, joka tulisi olemaan Karjaalla yksityiskodissa, olin nimittäin vastuussa Pelastusarmeijan toiminnasta myös siellä.

Tuli vielä se viimeinen päivä, jonka sain viettää yhdessä näiden auttavaisten, työtä pelkäämättömien nuorten

seurassa. Minut oli kutsuttu tuohon kotiin ruokailemaan hyvissä ajoissa ennen illan tilaisuutta. Nyt tulikin pieni ongelma. Mitä teen vieraitteni kanssa? Aikani asiaa pohdittuani ajattelin, että kyllä siellä kodissa on pari ylimääräistä perunaa myös tytöille. Niin rohkenin kutsua heidät mukaani Karjaalle.

Tytöt olivat enemmän kuin tervetulleita tuohon karjaalaiseen kotiin. Heille riitti ruokaa siinä kuin meille muillekin.

Talon rouva kertoi jotain hyvin mielenkiintoista omasta kauppareissustaan: ”Kaupassa ollessani ajattelin, että ostan yhden tomaatin Teijalle, yhden puolisolleni, yhden itselleni.” Hän sanoi kokeneensa, että Jumalan Henki kehotti häntä ostamaan vielä yhden ylimääräisen tomaatin, jossa kaksi tomaattia oli kasvanut yhteen. Hän sanoi tytöille: ”Tämä oli tarkoitettu teille.” Siinä iltapäivän aika-

na me nuoret katoimme tarjoilupöydän ja järjestelimme paikkoja illan tilaisuutta ajatellen. Tytöistä oli iso apu tuossakin tilanteessa.

Hyvän ”seuraillan” jälkeen tapahtui vielä yksi asia, joka oli Jumalan kädellä mitoitettu niin fyysisen paikan kuin aikataulunkin osalta.

Tyttöjen oli aika palata Kauniaisiin.

Mitenkä ollakaan, linja-autopysäkki oli hyvin lyhyen kävelymatkan päässä tuosta kodista, jossa olimme tulleet ravituiksi niin fyysisesti kuin hengellisestikin.

Lisäksi Helsingin suuntaan menevä linja-auto lähti juuri oikeaan aikaan, niin tytöt pystyivät olemaan mukana jäähyväistilaisuudessa loppuun asti. Tästä jäi minulle, silloiselle luutnantille ikimuistoinen kokemus, josta olen omilleni usein kertonut. Sain kokea, että Jumala ihmeellisellä tavalla puuttui asioitten kulkuun ja

kertoi käytännönläheisesti, miten voi saada enkelivieraita. Eräänä kertana tapasin samat tytöt Helsingin Temppelin osaston parvella. Sanoin heille: ”Mitäs ne minun enkelityttöni?” Siihen he vastasivat hyvin vaatimattomasti. ”Ei me olla mitään enkeleitä.” Minulle he kuitenkin sitä olivat, kuin enkelivieraita. Näin ihmeellinen Herra meillä on. Hän on kykenevä vastaamaan niin meidän rukouksiimme kuin kysymyksiimmekin. Haluan päättää Hepr. 13:2 sanoin: ”Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä.”

Teija Heikinheimo kapteeni, eläkeupseeri Kuvitus: ArtsyBee

SOTAHUUTO

17

Kajaanin osaston johtaja Pirjo Mikkonen, siviilijäsen Marjo Immonen-Kemppainen ja pelastussotilas Aila Kontio valmiina vastaanottamaan tämän illan vieraat.

Leluja on moneen makuun.

Tassukahvila on hyväksi haukuttu!

Kajaanissa kokoontuu keskiviikkoiltaisin karvan verran villimpi seurakunta.

Pelastusarmeijan Kajaanin osastossa on syksystä asti ollut toiminnassa Tassukahvila, jonne ovat tervetulleita koirakaverit ja heidän palveluskuntansa.

– Tämä on tällaista ystävyysevankelioimista, kertoo Kajaanin osaston johtaja, majuri Pirjo Mikkonen.

Tassukahvila on ehtinyt kokoontua kolme kertaa, ennen kuin Sotahuuto pääsi paikalle. Toiminta on alkanut vauhdikkaasti – jo ensimmäisessä kahvilassa oli vieraillut seitsemän karvakaveria ja kymmenkunta lemmikinomistajaa.

Toimittajaa hiukan huolettaa, miten tänään käy, sillä nauhurin ja kameran läsnäolo tuntuu pelottavan ainakin ihmisiä usein. Huoli on kuitenkin turha, sillä jo ennen kahvilan avautumista naapuri Päivi ja kaksi novascotiannoutajaa eli tolleria, sisarukset Mallu ja Hani tulevat moikkaamaan Pirjoa ja Ailaa. Hännät heiluvat innostuksesta, kun Aila tarjoilee namunurkasta pari herkkua.

18

SOTAHUUTO

Namunurkka on Tassukahvilan ehdoton hitti.

Naapurin rouva ja tollerit jatkavat kotiin, ja jäämme Kajaanin osastonjohtajan, majuri Pirjo Mikkosen, pelastussotilas Ailan Kontion ja siviilijäsen Marjo Immonen-Kemppaisen kanssa odottamaan kahvilan ensimmäisiä vieraita.

Päätän käyttää ajan hyödyksi ja tiedustella kolmikolta, mistä Tassukahvilassa oikein on kysymys.

Suloista lääkettä kaipaukseen Tassukahvilassa on kaikenlaista kivaa koirakavereille. Namunurkasta löytyy monenlaisia herkkunappeja, tikkuja ja namu-

sia. Lattialla odottaa kasa leluja palloista vinkuleluihin ja vetoköysiin. Muttei meitä ihmisvieraitakaan ole unohdettu: meille on kahvia, teetä, pieniä pullia, ja tällä kertaa myös osaston jäsenen valmistamaa kirpeänmakeaa puolukkamarjapiirakkaa.

Tarjoilujen vieressä on keräyspurkki, johon voi laittaa vapaaehtoisen korvauksen. Saaduilla rahoilla hankitaan koirille nameja.

Istahdamme alas, ja Pirjo kertoo ajatuksesta Tassukahvilan takana.

– Rakas koirani Pyry nukutettiin kesällä miltei 16 vuoden iässä. Pyry oli westie eli ylämaanterrieri. Hän oli minulla viisi ja puoli vuotta, ja sitä ennen

Pirjo Mikkonen ja naapurin kauniit tollerit Mallu ja Hani.

Pelastussotilas Aila Kontio on neulonut yli 100 täytettyä hiirtä.

Jokainen koira, joka tulee tassukahvilaan ensimmäistä kertaa, saa tällaisen hiiren.

kymmenkunta vuotta äidilläni. Pyry tuli minulle, kun äitini ei pystynyt enää hänestä huolehtimaan. Hän oli niin sanottu kodinvaihtaja.

– Keskustelin kesällä ystäväni, aikanaan upseerina toimineen Terttu Salosen kanssa, joka oli ollut täällä Kajaanissa pitkään määrättynä. Hän sanoi: ”Kajaanin osaston varastotila kävisi hyvin kahvilahommaan.” Kun hän sanoi tuon, muistui mieleeni, miten Raumalla helluntaiseurakunnan kirjakauppakahvilassa oli kerran viikossa tällainen parin tunnin koirakahvilahetki. Tämä oli ollut pitkään sydämelläni, ja nyt tähän tuli mahdollisuus.

Tassukahvila auttaa minua myös muistelemaan Pyryä. Tämä on hyvää lääkettä kaipaukseen ja auttaa siirtämään ajatukset eteenpäin.

Koiraihmisiä ja koirafaneja Pelastussotilas Aila Kontio on tärkeä osanen kahvilan pyörittämisessä.

– Pyysin Ailaa mukaan, ja hän koiraihmisenä suostui, Pirjo katsoo hymyillen Ailaan, ja Aila nyökkää. – Olen lupautunut antamaan Pirjolle tulitukea. Kun Pirjo on matkoilla, olen vastuussa tästä.

Niinä kertoina olen tosin ajatellut kutsua ystävättäreni Oulusta avuksi, Aila naurahtaa.

Aila Kontio on neulonut myös yli 100 täytettyä hiirtä. Jokainen koira, joka tulee tassukahvilaan ensimmäistä kertaa,

Ihmistenkään herkkuja ei ole unohdettu.

saa tällaisen hiiren. Aila on neulonut näitä jo pidempään, sillä hän on valmistanut niitä myös Romanian ja Bulgarian rescuekoiratyötä tukeviin huutokauppoihin ja rescuehoitoloihin noissa maissa.

Aila sanoo olevansa koiraihminen täydestä sydämestään: – Minulla oli aiemmin koira, kuten myös siskollani. Kävelimme paljon metsissä. Nyt siskontyttärelläni on Hilma-koira, ja se on minulle hyvin rakas.

Oikea sydänkäpynen. Tykkään kauheasti koirista! Kyllä eläimetkin aistivat, kenen sydän sykkii niille.

– Minulla ei ole omaa koiraa, mutta lapsuudessa oli pari pystykorvaa. Nyt olen lähinnä tällainen koirafani, Marjo toteaa hymyillen.

Aila ja Pirjo pohtivat eläinten erityisiä kykyjä.

– He ovat niin älykkäitä. Kerran metsässä koira ei millään päästänyt minua haluamaani suuntaan. Kävi ilmi, että siellä oli ollut jokin iso eläin, Aila kertoo ja Pirjo sanoo kokeneensa saman.

– Olimme Pyryn kanssa metsässä, kun hän kovaa vauhtia alkoi ohjata toiseen suuntaan. Siellä oli joko susi, ilves tai karhu… näitä kaikkia täältä Kainuun metsistä löytyy.

Toisaalla tässä lehdessä tapasimme Ymmin, näkövammaisen Petrin palvelukoiran. Kolmikko arvostaa opas-, palvelu- ja kaverikoiria suuresti.

– Ne ovat monelle näkövammaiselle todella tärkeitä, sillä ne mahdollistavat vaarattoman liikkumisen. On hienoa, että myös monenlaisia kaverikoiria on olemassa. Esimerkiksi kirjastoissa on koiria, joille lapset voivat lukea.

Kerron, että myös omissa haaveissa siintää koirakaveri jonakin päivänä. Kolmikko rohkaisee tekemään sen, omistajan ja lemmikin välinen rakkaus on aivan omanlaistaan. Mainitsen puoliksi huumorilla, että olen ajatellut lagotto romagnoloa, tryffelikoiraa. Näin se voisi tienata omat ruoka- ja eläinlääkärikulunsa. – Ei hullumpi ajatus, Aila naurahtaa. – Tunnen koiria, joiden omistajat ovat opettaneet ne haistamaan sieniä.

Kunnon sienestyskavereita! 8 SOTAHUUTO

19

Namujen odottaminen on suorastaan harrasta puuhaa.

Joosepista joulupallo on tosi kiva!

8 Ystävyysevankelioimista – Yksi asia johti toiseen, toinen neljänteen ja tässä sitä nyt ollaan, Pirjo toteaa viitaten Tassukahvilaan. Tämä kerta on neljäs, ja tähän mennessä parhaimmillaan vieraana on ollut yhdeksän koiraa omistajineen. – Ripotellen on tullut uusia ihmisiä, ja myös sellainen oma porukka on jo muodostunut.

Tassukahvilaa on mainostettu julistein, satunnaisin lehti-ilmoituksin… ja ulkoilutusrummuin.

20 SOTAHUUTO

– Kerron tästä aivan kaikille tapaamilleni koiranomistajille, Pirjo naurahtaa. – Ensin rapsutan koiraa ja sitten juttelen omistajan kanssa kutsuen paikalle.

Useat ovat tulleetkin!

Mitä nämä eläinrakkaat armeijalaiset toivovat, että tästä kahvilayhteydestä voisi seurata?

– Olisi hienoa, jos tulevaisuudessa voisimme kutsua läheisen kotipalvelun vanhuksia paikalle rapsuttelemaan eläimiä. Myös jonkinlainen koiravahti- ja ulkoilutuspalvelu olisi kiva. Koiranystävät voisivat vaikka auttaa vanhempia koiranomistajia, joille ulkoiluttaminen alkaa käymään vaikeaksi. Tämä olisi samalla eräänlaista sosiaalista palvelua, Pirjo pohtii.

– Samassa kun ystävystytään voin toki jakaa evankeliumia, mutta varovaisesti tilanteen mukaan. Kutsuisin tätä ystävyysevankelioimiseksi, Pirjo sanoo hymyillen.

– Kenties joku Tassukahvilan vierailijoista löytää muut toimintomme.

Kajaanin osastolla onkin kaikenlaista toimintaa. Pirjo listaa: – Tiistaisin meillä on hengellinen karaoke. Torstaiiltapäivisin on torstaitapahtuma, jonka ohjelmaan kuuluu toivelauluja ja raamattuvisailuja. Kahvien jälkeen luemme Psalmien kirjaa ja kommentoimme

Lingwan tarjoilemassa herkkuja Ramille, Kodalle ja Lunalle.

lukemaamme. Lopuksi rukoilemme. Kesällä nämä torstaitapahtumat ovat idyllisen rauniolinnan pihalla. Viikon kruunaa tietenkin sunnuntainen jumalanpalvelus.

Karvakaverit saapuvat!

Saamme rupattelun maaliin kreivin aikaan, sillä ensimmäiset Tassukahvilan vieraat saapuvat. He ovat ystävykset Luna ja Koda. Luna on vuoden vanha venäjäntoy ja Koda pitkäkarvainen chihuahua. Toki mukana ovat myös parivaljakon emännät, ystävykset Satu ja Mirva.

Satu oli kuullut toisilta ulkoiluttajilta, että tällainen kahvila on avattu. Satu puolestaan kutsui Mirvan mukaan.

– Tämä on hieno tilaisuus sosiaalistaa koiraa ja samalla näkee itsekin uusia ihmisiä. Pidän koirista, ja ne ovat olleet minulle aina rakkaita ystäviä. Mihin tahansa olen menossa, otan Kodan mukaan. Jos Koda ei pääse, minäkään en lähde, Mirva naurahtaa. – Chihut antavat paljon sisältöä elämään, en päivääkään vaihtaisi pois!

– Tämä on ehdottomasti mukava paikka, täällä saavat koirat yhdessä riehua ja leikkiä, Satu komppaa.

Näin kyllä tapahtuukin! Luna ja Koda ovat täynnä energiaa ja kirmaavat pitkin

Luna kuuntelemassa tarkasti mitä asiaa toimittajalla on.

Haastattelua ei tipu ilman namuja!

Jooseppi ”keskustelemassa” Pirjon, Marjon ja Ailan kanssa.

Koda mietteliäänä.

kahvilan lattiaa. Riehakkaan leikin katkaisevat vain hetket, jolloin Aila käy naminurkalla ja tarjoilee kaveruksille makupaloja. Pian kaksikosta tulee kolmikko, kun nelivuotias rescue Rami saapuu paikalle omistajansa Lingwanin kanssa.

Lingwan on kotoisin Kiinasta ja asuu nyt Kajaanissa. Hän opettaa englantia maahanmuuttajille.

– Olen asunut Suomessa kymmenen vuotta, mutta Kajaanissa vasta kolme viikkoa. Minulla ja Ramilla ei ole vielä paikallisia ystäviä, niin päätimme tulla tänne. Olin kuullut Pelastusarmeijasta ja tiesin, että tänne ovat kaikki tervetulleita. Tämä on hyvä paikka – täällä on tosi ystävällinen tunnelma.

Rami käy namien välillä moikkaamassa Lingwania ja minua, mutta palaa nopeasti namunurkkaukseen, kun Aila rapistelee pussia.

– Hain Ramin Liettuasta kolme vuotta sitten. Se oli korona-aikaa, ja meillä oli paljon ylimääräistä aikaa kotona kouluttaa häntä. Aluksi hän oli haukkuherkkä, muttei enää. Rami pitää ihmisistä kovasti. Hän on sekarotuinen, kuten useimmat rescuekoirat. Hänessä on kenties osa jackrusselinterrieriä, mutta ei sillä väliä, hän on vaan Rami, Lingwan sanoo naurahtaen.

– Rami on tärkeä perheenjäsen, kuin oma lapsi. Hän antaa runsaasti, muttei pyydä paljoa: vain ruokaa, ulkoilua ja rakkautta.

Koirat jatkavat leikkimistä, ja Pirjo päättää lukea pienen pätkän Teemu Rinteen kirjasta Koiran elämää. Kirjaan on koottu Askel-lehden kolumneja Teron ja hänen koiransa Heddan kommelluksista. Kolumnien punaisena lankana kulkee armo.

Ilta rientää, ja Luna, Koda ja Rami lähtevät. Ennen kahvilan sulkeutumista paikalle saapuvat vielä kymmenkuukautinen kleinspitz Jooseppi, Jenna ja poikaystävä. He ovat naapuritalossa asuvia opiskelijoita.

Jooseppi löytää jouluaiheisen pallon, mikä on hänen ehdoton suosikkinsa.

Hän juoksuttaa Pirjoa, Ailaa ja toimittajaakin sen verran, ettei kenenkään tarvitse nukkua koiranunta ensi yönä!

Toni Kaarttinen Kuvat: Toni Kaarttinen Majuri Pirjo Mikkonen on tehnyt pitkän ja värikkään uran Pelastusarmeijassa.

Tämän pioneerihenkisen upseerin elämäntarinaan pääset tutustumaan huhtikuun numerossamme.

Rami vastaanottamassa rapsutuksia.

Tassukahvilan vilinää voi nähdä myös Kajaanin osaston Instagramissa! instagram.com/pelastusarmeija_kajaani Pelastusarmeija Kajaanissa: pelastusarmeija.fi/loyda-meidat/kajaani SOTAHUUTO

21

Pelastusarmeijan johtajat, everstiluutnantit Esa Nenonen ja Saga Lippo, ja territorion uusimmat upseerit – luutnantit Taina Kaikkonen, Enni Becker ja Robert Becker.

Pyhityksen heijastajat tuovat valoa maailmaan Lokakuun lopulla Pelastusarmeijalla oli aihetta iloon ja juhlaan, kun vietettiin peräti kolmen kadetin upseerivihkimystä. Pyhityksen heijastajat -kadettirenkaan Enni ja Robert Becker sekä Taina Kaikkonen valmistuivat luutnanteiksi Pelastusarmeijan Temppelissä.

Lauantaina 28.10. Pelastusarmeijan jäseniä ja ystäviä oli saapunut seuraamaan Enni ja Robert Beckerin ja Taina Kaikkosen upseerivihkimystä. Tilaisuus alkoi kadetit esittelevällä kuvaesityksellä Temppelin soittokunnan johdattaessa tunnelmaan. Pelastusarmeijan ylisihteeri, majuri David Kotrikadze toivotti kaikki lämpimästi tervetulleeksi tähän siunattuun tilaisuuteen. Tätä seurasi upseerikoulun saapuminen lavalle – kadet22

SOTAHUUTO

tien sisäänmarssi Pelastusarmeijan lipun liehuessa tuntuu aina yhtä juhlalliselta.

Koulutus- ja opintoupseeri, majuri Natalia Penttinen luovutti Pyhityksen heijastajat territorion johtajille. Sanoissaan majuri kehui kadettien hienoa joustavuutta ja nuorekasta otetta. Territorion komentajalla, everstiluutnantti Saga Lipolla oli tehtävänään kokoontumisen juhlallisin osuus, uusien luutnanttien vihkiminen ja nimittäminen. Uskonvakuu-

tuksessa kadetit lupasivat uskollisesti ylläpitää ja julistaa kiristinuskon totuuksia.

Jokaista valmistuvaa upseeria muistettiin omalla merkityksellisellä raamatunkohdalla. Vihkimyksen jälkeen kadettien kasvoilla näkyi ilo ja huojennus, kauan odotettu oli nyt täytetty.

Yhteislaulun ja kolehdin jälkeen luutnantit saapuivat takaisin saliin. Kadetin siniset epoletit olivat vaihtuneet upseerin punaisiin.

Kokous alkoi kadettien sisäänmarssilla.

Seuraavana ohjelmassa oli uusien luutnanttien määräykset ja lähettäminen. Kadettiaikana Robert ja Enni Becker palvelivat Salon osaston johtajina ja Taina Kaikkonen viime kuukaudet Helsingin osaston avustajana. Territorion johtaja, everstiluutnantti Esa Nenonen paljasti tuttujen määräysten jatkuvan. Hetkeen sopivasti iloiset ylistyslaulun sanat soivat Temppelissä: ”Matkaan, matkaan jo nyt käyn ja Herra on voimani mun”.

Luutnantti Enni Becker kertoi todistuksessaan, miten kutsu upseeriuuteen kasvoi niin, ettei ollut muuta mahdollisuutta kuin ottaa se askel huolimatta omista epäilyksistä itseään kohtaan. Jumalan tuella työ on ollut mahdollista: ”Täs-

Vastavihityt luutnantit Robert ja Enni Becker sekä Taina Kaikkonen.

sä työssä ja oikeastaan koko elämässäni kuljen täysin hänen voimassaan. Elämässäni pimeyden keskelle on tullut Valo. Jumala on antanut minulle kutsun heijastaa pyhitystä. Kertoa maailmalle, että on joku, joka voi tuoda valoa pimeyteen ja toivoa toivottomuuteen.

Saan heijastaa eteenpäin sitä valoa, jonka hän on minulle elämääni antanut, niin että myös muut löytäisivät sen.”

Yllätyksiä, huomioimista ja laupeutta Todistuksen jälkeen uudet luutnantit yhtyivät ryhmälauluun. Luutnanttien yllätykseksi Vaasan osaston nuoret olivat suurella joukolla saapuneet paikal-

le ja esittivät heille yllätyslaulun. Vaasa on Ennin kotiosasto. Yllätys oli iloinen ja koskettava, ja luutnanttien silmäkulmissa saattoi havaita pientä nykimistä ja kostumista.

Upseerivihkimyksessä on tärkeää muistaa hopeatähdillä uusien luutnanttien vanhempia tai muita läheisiä ihmisiä, jotka ovat olleet kadettien tukena heidän opintopolullaan. Naistyön sihteerillä, majuri Anna Kotrikadzella oli ilo välittää hopeatähdet tuoreiden luutnanttien läheisille: Taina Kaikkosen vanhemmille Päivi ja Kauko Mäkiselle, Robert Beckerin vanhemmille Ulla ja Aarne Beckerille ja Enni Beckerin vanhemmille, luutnanteille Ari ja Eija Kulmalalle. 8

Naistyön sihteeri majuri Anna Kotrikadzella oli ilo välittää hopeatähdet tuoreiden luutnanttien läheisille: Aarne ja Ulla Beckerille, Päivi ja Kauko Mäkiselle ja luutnanteille Ari ja Eija Kulmalalle.

SOTAHUUTO 23

Vaasan osaston nuoret esittivät luutnanteille ja juhlayleisölle yllätyslaulun.

Territorion komentaja, everstiluutnantti Saga Lippo puhui saarnassa ihmisten kalastajista.

8 Tuoreet luutnantit ja vanhemmat hymyilivät säteillen hopeatähtiseremonian aikana. Majuri Anna Kotrikadze vakuutti vanhemmille, että lapsenne ovat hyvissä käsissä, sillä he ovat nyt Jumalan käsissä. Hän kiitti vanhempia kaikesta, mitä he olivat tehneet lapsiensa eteen.

Raamatunluku ja saarna käsittelivät laupeutta. Ennin pikkusiskot, pelastussotilaat Aino ja Iina Kulmala lukivat Raamatusta Matt 9:9–13 ja 35–36. Saarnassa everstiluutnantti Saga Lippo puhui ihmisten kalastajista. Tämä raamatuntarina muistuttaa siitä, miten erilaiset ihmiset on kohdattava tasavertaisina. Jumala rakastaa heitäkin, joita on vaikea lähestyä. ”Kuten eräs metodistipappi Itä-Lontoossa 1850-luvulla tai tuoreet luutnantit tänään ovat vastanneet sydämensä kutsuun, niin kenties Jumala kutsu si-

Jännittävän juhlan jälkeen on helppo hymyillä!

24

SOTAHUUTO

nuakin”, everstiluutnantti Saga Lippo sanoi. Saarnaa seurasi everstiluutnantti Esa Nenosen johtama herkkä rukoushetki.

Kapteeni Kati Kivestö päätti juhlallisen ja iloisen kokoontumisen rukouksella ja siunauksella 2. Kor. 13:13 sanoin: ”Tulkoon teidän kaikkien osaksi Herran Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen yhteys!”

Kadettirenkaan nimi Pyhityksen heijastajat on mitä sopivin, sillä nyt nämä territoriomme tuoreimmat upseerit saavat uskon valollaan ja palvelutyöllään kirkastaa maailmaa.

Toni Kaarttinen Kuvat: Toni Kaarttinen

Katso kuvakavalkadi upseerivihkimyksestä: bit.ly/paupseerivihkimys23 Iloista juhlatunnelmaa.

Minä & Pelastusarmeija Työntekijöitä, ystäviä, upseereita, sotilaita, siviilijäseniä, vapaaehtoisia – olemme kaikki osa Armeijaa! Sarjassa esitämme enemmän tai vähemmän kiperiä kysymyksiä.

Tässä kuussa niihin vastaa:

Mikael Mustonen

Tampereen osaston vapaaehtoinen

Milloin tutustuit Armeijaan ensi kerran?

– Koronan aikana. Katsoimme Tampereen osaston sohvahartauksia netistä perheeni kanssa.

Mitä tehtäviä teet Tampereen osastolla?

– Keittiötöitä ja osaston avustavia töitä.

Erityisesti vastaan tiskihuollosta.

Mikä vapaaehtoistyössäsi on kaikkein mielenkiintoisinta?

– Keittiöllä hääriminen sekä kahvilatoiminnan seuraaminen.

Kun olit lapsi, miksi halusit tulla isona?

– Kiinteistönhoitajaksi. Vietin lapsuuteni Kalevassa, jossa seurasin tarkasti talkkarien touhuja.

Mikä on lempiruokasi?

– Uunimakkara ja perunamuusi.

Rakkain harrastuksesi?

– Tenniksen pelaaminen äitini kanssa.

Mikä kirja on tehnyt sinuun suurimman vaikutuksen?

– Harry Potterit.

Mitä teet, kun muut eivät ole näkemässä?

– Tilaan noutoruokaa itselleni.

Kuvittele, että sinulla on tunnusbiisi, joka lähtee soimaan, kun astut huoneeseen. Mikä tämä biisi on?

– Popeda: Tahdotko minut tosiaan.

Hullunkurisin kommellus, jonka kehtaat myöntää?

– Kotiavainten unohtaminen.

Voisit matkustaa minne vain.

Mihin matkustaisit?

– Kohti lämpimämpiä maita.

Kuka on sankarisi?

– Äiti.

Mitä pelkäät?

– Joskus pelkäsin pimeää, mutta en enää.

Saat yhden supervoiman.

Mikä se olisi – ja miksi?

– Haluaisin olla supernopea.

Mikä lohduttaa sinua, kun olet surullinen?

– Ulkona liikkuminen.

Mikä on paras neuvo, jonka olet saanut?

– Ei joka päivä epäterveellistä.

Mikä on ollut elämäsi paras hetki?

– Pitkään odottamani pelin saaminen.

Kerro jotain mielenkiintoista, mitä muut eivät ehkä tiedä sinusta: – Tykkään soittaa rumpuja, mutta viime aikoina se on vähän jäänyt.

SOTAHUUTO 25

Krigsropet Frälsningsarmén har svenskspråkiga aktiviteter i Finland, t.ex i Helsingfors, Borgå och Vasa. På de här sidorna har vi material på svenska från Frälsningsarmén i Finland, Sverige och andra delar av världen.

Vad är det jag ser med?

I skrivandets stund bjuder årstiden på mörker, regn, kyliga vindar och mera mörker.

Jag spanar ut i min trädgård en ganska tidig eftermiddag men ser ingenting.

På väg till jobbet tittar jag ut genom tågfönstret men ser bara en spegelbild av mig själv.

Ibland kan det kännas att detta mörker kryper ända in i själen och man blir nästan frostbiten i hjärtat.

Och min upplevelse kan lätt bli att jag inte ser något annat än det som är mörkt ute.

Tämä kirjoitus julkaistaan suomeksi kotisivuillamme tammikuun aikana.

Men vad är det jag ser med? Minnet finns ibland i kroppen. Jag minns med mina händer hur det är att ta fram en kopp, sätta på lite kaffe och ta fram frukost på morgonen. Jag kan orientera mig i mörkret mellan väggar som skapat mitt hem, på stigar som jag är van att gå på. En doft kan ge mig tydliga bilder från barndomens somrar i Karleby.

Vi som växte upp på 70-talet kan kanske få helt andra vibbar av utsvängda manchesterbyxor och stora kragar än vad dagens ungdomar får. Jag minns också med min kropp att jag stått ute under hösten och målat staket. Det påminns jag om när det känns och gör lite ont i min arm då och då. Kroppen och huden 26

SOTAHUUTO

bär minnen och jag tycker det är viktigt att skapa minnen just med sin kropp och med sina olika sinnen. För de ihågkomna orden är ibland blekare än värmen eller smärtan i kroppen. Och det man har i kroppen såsom rutiner hjälper mig och sparar ibland också energi. Men det kan också vara det motsatta, jag kommer alltid ihåg och blir inte heller av med smärtsamma minnen. Det bekanta, mina vardagliga rutiner ger mig oftast utrymme och skapar trygghet.

Jag minns med kroppen. Men vad är det jag ser? Ett mörker som sprider sig över världen. Jag menar inte bara årstidens dunkelhet utan jag tänker på krig

i världen, sjukdom, ensamhet, kriminalitet som fått ett otroligt starkt fäste också här i Sverige. Då blir det lätt att jag inte ser människor som individer, skapade av Gud. Jag ser en yta, ett beteende och klumpar lätt ihop alla i en och samma påse. Men vart tog människan vägen? Min nästa och min medmänniska. Hur tolkar jag min omvärld? Använder jag mig av min egen spegelbild som reflektion till det jag ser? Utgår jag från mig själv varje gång jag försöker tolka tillvaron och livet? Jag kan inte utvecklas eller lära mig någonting om min enda spegling är jag själv. Jag behöver andra människor för att komma vidare, lära mig mer, formas och helt enkelt bli

en bättre människa. Gud skapade oss till ett liv i gemenskap och gav oss uppdraget att älska vår nästa såsom oss själva.

Det finns några meningar i en av sångerna i Frälsningsarméns sångbok som tilltalar mig. Det ger ett annat perspektiv på det som är synligt eller det som vi lätt frestas tro att är viktigt. Vi människor, och jag med andra, är snabba att göra hastiga bedömningar av varandra, av händelser och beteenden. ”Han ser ej till det som för ögonen är, han ser ej som människor ser. Åt fattig och rik han sin frälsning beskär i kärlek sin nåd han dem ger.”

Frälsningsarméns sångbok, sång 540, Herbert Booth

Vem är då fattig och rik? Det är en mycket större fråga än vem som har pengar och tillgångar. Det finns väldigt mycket fattigdom och brustenhet i vår värld. Orättvisor som gör ont i hela tillvaron. Det är inte sällan nöden finns i relationerna, hopplösheten eller i bristen på sammanhang. Men budskapet i sångstrofen är att Gud gör ingen skillnad på oss människor. Hans nåd och kärlek gäller oss alla, på helt lika villkor. Gud har endast favoriter – och det är du och jag. I det ljuset som kommer från Gud vill jag vandra och genom det ljuset se andra.

Mia-Lisa Dahlqvist Biträdande divisionschef, sociala divisionen i Sverige Foto: Алексей Громов & Mats Dahlqvist

SOTAHUUTO

27

Armeijassa tapahtuu Uusia jäseniä Pelastusarmeijan Tampereen osasto sai sunnuntaina 5.11. uuden jäsenen, kun Sami Hurinki vihittiin jumalanpalveluksessa sotilaaksi.

Todistuksessaan Sami todisti vahvasti siitä, miten rukoukset ovat kantaneet, miten Jumala on nuoresta iästä saakka kutsunut häntä auttamaan lähimmäisiä ja miten tie on nyt johtanut Pelastusarmeijaan. Jumalan siunausta uudelle sotilaalle!

Ryhmäkuvassa Sami Hurinki vaimonsa ja osaston johtajien, kapteenien Kaisu ja Riku Leinon kanssa.

Samin sotilasvihkimys. Vihkimyksen suoritti osaston johtaja, kapteeni RIku Leino.

Lippua pitämässä kersanttimajuri Lasse Mattsson

Joulupata kiittää lämpimästi kaikista lahjoituksista 28

SOTAHUUTO

Aamuhartaus YLE Radio 1 lauantaina 27.1. klo 6.50 Radio YLE 1 hartaudet kuunneltavissa YLE Areenassa 30 päivän ajan julkaisuajankohdasta.

n

Kokelastoimikunta on 7.12.2023 hyväksynyt kokelaaksi Tarton osaston sotilaan Olga Roshkan.

Luutnantit Eliel ja Ana Vargas ottavat vastaan määräyksen Helsingin lähiöprojektin vastuu-upseereina 1.1.2024 alkaen.

Kiitos, kun rukoilette Olgan ja hänen läheistensä puolesta.

Pelastusarmeijan termit tutuksi

Kokelas & kadetti Kuvassa Enni ja Robert Becker sekä Taina Kaikkoinen kadetteina.

Viime lokakuussa he valmistuivat upseereiksi.

Pelastusarmeijan jäseniä kutsutaan sotilaiksi. Upseerit puolestaan ovat sotilaita, jotka palvelevat kokoaikaisessa hengellisessä työssä Pelastusarmeijassa. Mutta keitä ovat kokelaat ja kadetit?

Upseeriksi päästäkseen tulee ensin käydä Pelastusarmeijan 2–3-vuotinen upseerikoulu. Ennen kuin sotilas hyväksytään upseerikoulutukseen, hänestä tulee kokelas. Kokelasaika kestää yleensä noin puoli vuotta. Tuona aikana kokelas suorittaa palkallisen työharjoittelun kokeneemman upseerin ohjauksessa varmistuakseen siitä, että upseerin tehtävä soveltuu hänelle – ja että hän soveltuu upseeriksi.

Tammikuu 2024

Virallinen tiedonanto

n

Virallinen tiedonanto

Sotahuuto

Radio & TV

2€

Armeijassa tapahtuu

Sotahuuto on Pelastusarmeijan lehti, joka ilmestyy 11 kertaa vuodessa Se kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa.

KRIGSROPET

Frälsningsarméns tidning i Finland Tilaukset: puh. (09) 681 2300 sotahuuto@pelastusarmeija.fi pelastusarmeija.fi/sotahuuto Tilaushinnat: Suomeen ja Viroon vuosikerta 25 €, muihin maihin 50 € Pelastusarmeijan virallinen äänenkannattaja Suomessa 134. vuosikerta Kansallinen päämaja ja toimitus: Uudenmaankatu 40, Helsinki Postiosoite: PL 161, 00121 Helsinki Puhelinvaihde: (09) 681 2300 Sähköposti: sotahuuto@pelastusarmeija.fi Kotisivut: pelastusarmeija.fi facebook.com/pelastusarmeija Kansallinen johtaja: everstiluutnantti Saga Lippo Vastaava toimittaja: kapteeni Kati Kivestö Toimitussihteeri ja ulkoasu: Toni Kaarttinen Toimituskunta: Saga Lippo, Kati Kivestö, Kaisu Leino, Mira Vuorenpää, Saara Ertamo, Krista Nenonen, Heidi Vuorenoja, Toni Kaarttinen Perustaja: William Booth Kansainvälinen johtaja: kenraali Lyndon Buckingham Kansainvälinen päämaja: The Salvation Army, IHQ, 101 Queen Victoria Street, London EC4P 4EP, UK Toimitus ei vastaa pyytämättä lähetetyistä aineistoista.

Kun kokelasharjoittelu ja siihen liittyvät tehtävät on hyväksytysti suoritettu, kokelas voi aloittaa upseerikoulutuksen, ja hänestä tulee kadetti. Suomessa upseerikoulutus toteutetaan monimuoto-opintoina. Opintojen ohessa kadetit työskentelevät upseerin tehtävissä ja saavat palkkaa koko upseerikoulutuksen ajalta.

Painopaikka: Lehtisepät Oy, Lahti 2023 ISSN 0356-3340 (painettu) ISSN 2489-5814 (verkkojulkaisu)

Saga Lippo

Kansikuva:

everstiluutnantti

Toni Kaarttinen

SOTAHUUTO 29

Syvälle sieluuni haavat syvät tuli, kolhut kovat ne tulehdutti.

Uskomme rukouksen voi­­maan!

Rukoilemme aamuhartauksissamme.

Lähetä esirukouspyyntösi meille: pelastusarmeija.fi/esirukous, sähköpostitse rukous@pelastusarmeija.fi tai kirjeitse Pelastusarmeija, PL 161, 00121 Helsinki, kuoreen merkintä ”Esirukous”

Kuinka tulla uskoon?

Ei ole yhtä ainoaa oikeaa valmista kaavaa, jonka mukaan ihminen tulee uskoon.

Voit ottaa ensimmäisen askeleen henkilökohtaiseen suhteeseen Jumalan kanssa rukoilemalla esimerkiksi näin: Hyvä Jumala, epäonnistuin taas kerran tekemään oikein.

Minä yritin, mutta en minä pysty tähän omin voimin.

Sisimmässäni on jotakin, mitä en pysty hallitsemaan.

Ota se vastaan ja anna minulle anteeksi.

Kiitos siitä, että kannoit ristille myös minun virheeni ja kuolemasi kautta vapautit minut.

Kiitos siitä, että minäkin voin saada anteeksi ja ottaa vastaan sinun Pyhän Henkesi avuksi ja voimaksi elämän matkalle. Aamen.

30 30 SOTAHUUTO SOTAHUUTO

Haavat arpeutumassa ovat, jäävät sieluuni muiden joukkoon.

Eheytyessäni arvet jäljelle jäävät, ne säilyvät läpi elämän.

Nöyränä elämälle matkaa jatkan, Luojaani turvaan. Hän minut nosti, Hänelle kunnian suon.

Kiitollisuus ja ilo sydämestäni nousee, ei katkeruus, ei viha saanut valtaa.

Taivaan Herra turvanani, ystävät tukena, lapsistani iloitsen.

Rakkautta, hyvää mieltä haluan jakaa.

Ei rakastaa, ei kannustaa koskaan liikaa voi.

Aamen.

Cari Huovinen Helsingin osaston alokas Kuva: TanteTati

Viimeinen sana

Arpinen soturi

SOTAHUUTO

31

Hyvää sanomaa ystävällesi

Haluan tilata Sotahuudon Tilaamalla tuet Pelastusarmeijan työtä kotimaan vähävaraisten hyväksi.

Tilaushinnat: Suomi ja Viro, vuosikerta, 25 €, Muut maat, vuosikerta, 50 € Nyt on mahdollista tilata myös digilehti paperisen sijasta.

Tilaan itselleni

Tilaan ystävälleni. Ystäväni nimi ja osoite (tai sähköpostiosoite, jos digitilaus):

Tilaan digilehden

Nimeni: Osoitteeni: Sähköpostini: Puhelinnumeroni:

Vastaanottaja maksaa postimaksun

Suomen Pelastusarmeijan Säätiö Tunnus 5007467 00003 Vastauslähetys