Muistoja lehtikaupalta

Sotahuuto täytti tänä vuonna 130 vuotta. Juhlistaaksemme asiaa pyysimme eläkeupseereitamme muistelemaan lehdenmyyntiin liittyviä tapauksia. Seuraavassa ystävämme jakavat muistonsa vuosien varrelta.

Olisipa myyvä kansi

Majuri Ritva Lampilalla on hauska muisto ”Sotahuudon päivästä” vuodelta 1978. Hän oli tuolloin nuori kadetti Tampereen Kalevan osastossa. – Sotahuudon päivä oli tempaus, jolloin osastoja pyydettiin tilaamaan Sotahuutoja enemmän kuin tavallisesti. Niinpä kyselimme osaston tovereilta, haluaisivatko he ottaa lehtiä myyntiin vähän enemmän, ja he lupautuivat myymään. Olimme tunnollisia kadettiluutnantteja ja tahdoimme auttaa. Tilasimme muistaakseni 100 ylimääräistä lehteä. – Kun lehdet sitten tulivat, molemmat lehtimyyjät ilmoittivat, etteivät he pysty myymään tällä viikolla laisinkaan. Mitä nyt tehdään? Toverimme Marja Meras sanoi kerran, että joskus kansikuva on sellainen, jota on helpompi myydä. Se oli viimeinen toivomme. Sanoin työtoverilleni, että toivottavasti nyt on sellainen myyvä kansikuva. Vedin lehden esiin, ja siinä oli minun kuvani, minä myymässä lehteä! Silloin työtoverini alkoi nauraa aivan kaksin kerroin. Tämä oli kauhistus, mutta ei auttanut muu kuin lähteä myymään tätä isoa lehtimäärää. Herra auttoi, että saimme myytyä kaikki viimeistä lehteä myöten!

Teette hyvää työtä

Kapteeni Jorma Ravantti muistelee myös aikaa nuorena upseerina: – Olin ensimmäisessä upseeriksi valmistumiseni jälkeisessä osastomääräyksessä Uudessakaupungissa. Seisoin myymässä Sotahuutoja paikallisen alkoholiliikkeen edessä. Se oli meidän merkittävin lehdenmyyntipaikkamme. Yllättäen eteeni pysähtyi liikkeeseen menossa oleva tunnettu artisti, jonka olin tavannut jo edelliskesänä ”telttasotaretkellämme” Porissa. Mies pysähtyi ja kysyi, olinko sama mies, ja laittoi samalla muutaman kolikon Sotahuutolippaaseen. Vaihdettuamme muutaman sanan hän meni liikkeeseen asioimaan, ja palatessaan laittoi lippaaseen vielä setelin jatkaen sitten matkaansa. Hän oli jo poistunut näkyvistä, kun hän hetken kuluttua ilmestyi uudelleen esiin rakennuksen kulman takaa ja sanoi: ”Teette hyvää työtä.” Sitten mies poistui, mutta hänen sanansa rohkaisivat nuorta luutnanttia alkamallaan uralla. – Tänä päivänä ymmärrän, että työtä, josta meitä mainitaan ja arvostetaan, tekee itse asiassa Jumala meidän kauttamme. Toivottavasti tuolloinen asiakkaani ja kaikki muutkin työtämme arvostavat henkilöt ymmärtävät meidän toimivan Jumalan rakkauden vaikuttamina.

Jos huomista ei tulisikaan

– Kaikki kunnia Jumalalle! huudahtaa majuri Ritva Wartiainen muistellessaan lehdenmyyntivuosiaan. Vuosien saatossa hän myi lehtiä monissa paikoissa, muun muassa Ahvenanmaalla. Kun hän oli määrättynä Temppelissä, heille tuli lehtiä myyntiin 400–500 joka viikko. – Helsingin Kauppatorilla olen seisonut monia tunteja, Ritva sanoo ilon välittyessä äänessä.

Ikimuistettavin Sotahuutoon liittyvä kohtaaminen tapahtui kuitenkin Alppikadun asuntolassa. – Olin pitämässä kokousta Majakassa, Alppikadun asuntolassa. Olin saarnassani todennut, että tämä voi olla viimeinen hetki pelastua, sillä emme voi tietää, onko meille huomista päivää annettu. Eräs mies tuli illalla luokseni rukoilemaan. Mies kertoi, miten hän oli pelästynyt, jos huomista ei tulisikaan. Hän tuli uskoon ja pelastui. Aiemmassa elämässään hän oli toiminut Hufvudstadsbladetin toimittajana, ja hänen lempipaikkansa myydä Sotahuutoja olikin hänen vanhan toimituksensa edustalla Helsingin Mannerheimintiellä. Hän halusi jakaa sitä ilosanomaa, että Jumala oli hänet pelastanut.

Osana elämäntehtävää

Sotahuuto on kulkenut majuri Pirkko Vauhkosen rinnalla melkein hänen koko elämänsä ajan, jo ennen kuin Pelastusarmeija oli edes kutsunut Pirkon omakseen. – Olin 16-vuotiaana tyttönä palannut kotiin Savonlinnaan hoitamaan sisaruksiani. Olin liittynyt kirkon seurakuntanuoriin ja ottanut Jeesuksen vastaan omana vapahtajanani. – Olin vahva uskossani, että tämä on ainoa oikea usko ja paikka. Niinpä kun kerran pelastusarmeijalaiset tulivat myymään Sotahuutoa ovellemme, ajoin heidät pois ja käskin heidän viedä Sotahuutonsa niin kauas kuin pippuri kasvaa.

Jumala kutsuikin Pirkon sittemmin Pelastusarmeijaan. Oli kulunut noin kahdeksan vuotta tuosta mainitusta tapauksesta. – Olin sotilaana Helsingin IV osastossa. Majuri pyysi minua myymään lehtiä. Olin huolissani, sillä en muistanut, mikä Sotahuuto on, enkä tiennyt, miten sitä myydään. Majuri kertoi, että niitä myydään ravintoloissa. Se jännitti minua, sillä en ollut koskaan ollut ravintolassa – sehän on syntiä! Eräänä lauantaina kukkaisjuhlan jälkeen lähdimme matkaan, minulla oli lehdet toisessa ja purkki toisessa kädessä. Majuri opetti minua: ”Tervehdi kauniisti, kysy haluaisivatko he auttaa Pelastusarmeijan toimintaa ostamalla lehden ja toivota Jumalan siunausta.” Sydän pamppaillen menin ensimmäisen pöydän luokse. He ostivat lehden ja rahat menivät purkkiin. Sen jälkeen en tuntenut pelkoa enkä häpeää. Siitä päivästä asti tunsin, että tämä olisi tehtäväni tässä seurakunnassa. Tunsin sydämessäni Jumalan rohkaisevan hengen. – Myöhemmin tunsin katumusta nuoruuden tekoani lehtimyyjiä kohtaan. Koin sydämessäni suuren vapauden, kun sain kuulla, että nuo lehdenmyyjät olivat rukoilleet sen nuoren neidon puolesta, niin että hänkin oppisi rakastamaan Sotahuutoa ja veisi Sanaa eteenpäin sen voimalla.

Pirkko muistaa yhden lystikkään lehdenmyyntitapauksen. – Olin lehtikaupalla Vanhan Kellarissa. Eräs nuorehko mies sanoi minulle: ”En minä lehteä tahdo ostaa, vaan tytön, joka sitä myy.” Vastasin: ”Se ei käy päinsä!” ”Miksi ei?” mies tivaa, ja vastaan: ”Siksi kun minut on jo ostettu.” Mies kaivaa lompakostaan tukun dollareita. ”Voin maksaa näin paljon!” ”Ette voi maksaa minusta suurempaa hintaa, kuin mitä minusta on jo maksettu”, vastaan. ”Ei tässä ole vielä kaikki, voin hankkia paljon enemmän”, mies väittää vastaan ja totean: ”Ei, ette voi. Jeesus on ostanut minut. Hän on kuollut puolestani ja antanut taivaan ja iankaikkisen elämän. Olen antanut elämäni Hänelle. Tehkää tekin samoin.” ”Jos nyt sittenkin vain ostan tuon lehden”, mies toteaa, ja pöytäseurueesta kaikki ostavat lehden.

Myös myöhemmin elämässään Pirkolla oli ikimuistettava kokemus Sotahuudon tiimoilta. Syksyllä 1970 hän oli uuden seikkailun edessä, matkalla lähetystyöhön Etelä-Amerikkaan. Seuraavat kolme viikkoa Pirkko matkustaisi laivalla määränpäähänsä. Nämä viikot Pirkko olisi ainoana naisena 45 miehen seurassa, ja tämä jännitti häntä kovasti. Stuertti rauhoitteli, että vain hänellä, kapteenilla ja vanhalla merikapteenilla, joka oli laivassa matkustajana, oli pääsy tälle alueelle. Pirkko pohti, mitä hän tekisi seuraavan kolmen viikon aikana, ja hän sai luvan kolmena sunnuntaina pitää ruokasalissa seurat merimiehille. – Rukoilin erään merimiehen kanssa. Kerroin hänelle kirjoittavani tästä matkasta Sotahuuto-lehteen. Hän lupasi ostaa Sotahuudon joka kerran ollessaan maissa Suomessa. Neljä vuotta myöhemmin pääsin kotimaan lomalle ja kävin vierailulla Raahen osastossa. Osastonjohtaja kutsui minut mukaan lehtimyynnille, johon suostuin ilolla. Odottaessani myynnille lähtöä johtaja saapuikin tohkeissaan ja ihmeissään, että tuolla salissa on merimies, joka eräällä matkalla on luvannut yhdelle tytölle ostavansa Sotahuudon. Oli molemminpuolinen ilo tavata tuo merimies! Hän oli pitänyt lupauksensa ja saanut Jumalan sanaa luettavaksi näiden vuosien ajan. Rukoilimme jälleen yhdessä. – On ihanaa, että on olemassa Sotahuuto, jonka kautta voimme julistaa ilosanomaa Jeesuksesta ja hänen sovitustyöstään, majuri Pirkko Vauhkonen tiivistää lopuksi.

Tarinat: Ritva Lampila, Jorma Ravantti, Ritva Wartiainen & Pirkko Vauhkonen

Toimittanut: Toni Kaarttinen

Kuvat: Sotahuudon arkisto