Muistoja
lehtikaupalta Sotahuuto täytti tänä vuonna 130 vuotta. Juhlistaaksemme asiaa pyysimme eläkeupseereitamme muistelemaan lehdenmyyntiin liittyviä tapauksia. Seuraavassa ystävämme jakavat muistonsa vuosien varrelta. Olisipa myyvä kansi Majuri Ritva Lampilalla on hauska muisto ”Sotahuudon päivästä” vuodelta 1978. Hän oli tuolloin nuori kadetti Tampereen Kalevan osastossa. – Sotahuudon päivä oli tempaus, jolloin osastoja pyydettiin tilaamaan Sotahuutoja enemmän kuin tavallisesti. Niinpä kyselimme osaston tovereilta, haluaisivatko he ottaa lehtiä myyntiin vähän enemmän, ja he lupautuivat myymään. Olimme tunnollisia kadettiluutnantteja ja tahdoimme auttaa. Tilasimme muistaakseni 100 ylimääräistä lehteä. – Kun lehdet sitten tulivat, molemmat lehtimyyjät ilmoittivat, etteivät he pysty myymään tällä viikolla laisinkaan. Mitä nyt tehdään? Toverimme Marja Meras sanoi kerran, että joskus kansikuva on sellainen, jota on helpompi myydä. Se oli viimeinen toivomme. Sanoin työtoverilleni, että toivottavasti nyt on sellainen myyvä kansikuva. Vedin lehden esiin, ja siinä oli minun kuvani, minä myymässä lehteä! Silloin työtoverini alkoi nauraa aivan kaksin kerroin. Tämä oli kauhistus, mutta ei auttanut muu kuin lähteä myymään tätä isoa lehtimäärää. Herra auttoi, että saimme myytyä kaikki viimeistä lehteä myöten!
Teette hyvää työtä Kapteeni Jorma Ravantti muistelee myös aikaa nuorena upseerina: – Olin ensimmäisessä upseeriksi valmistumiseni jälkeisessä osastomääräyksessä Uudessakaupungissa. Seisoin 26
SOTAHUUTO
myymässä Sotahuutoja paikallisen alkoholiliikkeen edessä. Se oli meidän merkittävin lehdenmyyntipaikkamme. Yllättäen eteeni pysähtyi liikkeeseen menossa oleva tunnettu artisti, jonka olin tavannut jo edelliskesänä ”telttasotaretkellämme” Porissa. Mies pysähtyi ja kysyi, olinko sama mies, ja laittoi samalla muutaman kolikon Sotahuutolippaaseen. Vaihdettuamme muutaman sanan hän meni liikkeeseen asioimaan, ja palatessaan laittoi lippaaseen vielä setelin jatkaen sitten matkaansa. Hän oli jo poistunut näkyvistä, kun hän hetken kuluttua ilmestyi uudelleen esiin rakennuksen kulman takaa ja sanoi: ”Teette hyvää työtä.” Sitten mies poistui, mutta hänen sanansa rohkaisivat nuorta luutnanttia alkamallaan uralla. – Tänä päivänä ymmärrän, että työtä, josta meitä mainitaan ja arvostetaan, tekee itse asiassa Jumala meidän kauttamme. Toivottavasti tuolloinen asiakkaani ja kaikki muutkin työtämme arvostavat henkilöt ymmärtävät meidän toimivan Jumalan rakkauden vaikuttamina.
Jos huomista ei tulisikaan – Kaikki kunnia Jumalalle! huudahtaa majuri Ritva Wartiainen muistellessaan lehdenmyyntivuosiaan. Vuosien saatossa hän myi lehtiä monissa paikoissa, muun muassa Ahvenanmaalla. Kun hän oli määrättynä Temppelissä, heille tuli lehtiä myyntiin 400–500 joka viikko. – Helsingin Kauppatorilla olen seisonut monia tunteja, Ritva sanoo ilon välittyessä äänessä.
Ikimuistettavin Sotahuutoon liittyvä kohtaaminen tapahtui kuitenkin Alppikadun asuntolassa. – Olin pitämässä kokousta Majakassa, Alppikadun asuntolassa. Olin saarnassani todennut, että tämä voi olla viimeinen hetki pelastua, sillä emme voi tietää, onko meille huomista päivää annettu. Eräs mies tuli illalla luokseni rukoilemaan. Mies kertoi, miten hän oli pelästynyt, jos huomista ei tulisikaan. Hän tuli uskoon ja pelastui. Aiemmassa elämässään hän oli toiminut Hufvudstadsbladetin toimittajana, ja hänen lempipaikkansa myydä Sotahuutoja olikin hänen vanhan toimituksensa edustalla Helsingin Mannerheimintiellä. Hän halusi jakaa sitä ilosanomaa, että Jumala oli hänet pelastanut.
Osana elämäntehtävää Sotahuuto on kulkenut majuri Pirkko Vauhkosen rinnalla melkein hänen koko elämänsä ajan, jo ennen kuin Pelastusarmeija oli edes kutsunut Pirkon omakseen. – Olin 16-vuotiaana tyttönä palannut kotiin Savonlinnaan hoitamaan sisaruksiani. Olin liittynyt kirkon seurakuntanuoriin ja ottanut Jeesuksen vastaan omana vapahtajanani. – Olin vahva uskossani, että tämä on ainoa oikea usko ja paikka. Niinpä kun kerran pelastusarmeijalaiset tulivat myymään Sotahuutoa ovellemme, ajoin heidät pois ja käskin heidän viedä Sotahuutonsa niin kauas kuin pippuri kasvaa.
