Sukuviesti 3/2021

SUKUVIESTI

3 2021

Sukuseurojen, sukututkimuksen, historian ja kulttuurin aikakauslehti

Voimaa tulevaisuuteemme voimme ammentaa edellisiltä sukupolvilta.

-Tarja Halonen-

3 2021

SISÄLTÖ

3 Pääkirjoitus 4 Kansalaisaktiivisuus loi pohjan

12

Kulttuuriperintömme säilyy diginä – historialliset ilmakuvat verkossa

hyvinvointivaltiolle, Nora Savolainen

13

8

Kun Mustoset saapuivat Kuusamoon, osa 2, Matias Eronen

Edith Södergranin ja Mathilda Rotkirchin arkistoaineistot löytyvät nyt Finnasta

14

11

Parviaisten sukujuhla elokuussa Haikon kartanossa Porvoossa

Futuro ja Venturo – aikansa luomukset, Camilla Paavonen

16 19

Vuoden lehdentekijät Aamukahvi ja tuore lehti -näyttely pureutuu sanomalehden merkitykseen ja jakeluun

20 Laaja näyttely juhlistaa Suomenlinnan historiaa 21 Suomen Joutsen seilasi digiaikaan 21 Koko vuosi koronaa – jaa kokemuksesi 22 Illinsaaren historiaa ja arkeologiaa, osa 1, Jouni Kaleva ja Sari Peltonen

28 Lukunurkka: Presidentti, joka kasvoi kansalaisaktivismissa

29 Lukunurkka: Viapori-Suomenlinnan tarina 1740-luvulta nykypäivään

30 Lukunurkka: Elättikäärmeet, tontut ja Väinämöisen arvoitus

30 Lukunurkka: Viiden sukupolven torpparit 31 Lukunurkka: Laatokan suojelu on kansainvälinen kysymys

Kannessa: Tarja Halonen nauttii perheensä kanssa vappuhulinasta Helsingin keskustassa. Kuva: Tarja Halosen kotialbumi.

SUKUVIESTI JULKAISIJA Sukuseurojen Keskusliitto SSK ry 42. vuosikerta TOIMITUS Vastaava toimittaja: Eine Kuismin Toimitus ja taitto: Mediaosuuskunta Liiteri YHTEYSTIEDOT (Toimitus, tilaukset ja ilmoitusmyynti) Sokerilinnantie 7 E, 02600 Espoo puh. (09) 4369 9450, sukuviesti@suvut.fi www.suvut.fi/sukuviesti

ASIANTUNTIJA­NEUVOSTO professori Anto Leikola ylilääkäri Matias Eronen taidehistorioitsija Virve Heininen fil. maist. Kirsti Kesälä-Lundahl professori Juha Pentikäinen ILMOITUKSET Sukuseurojen Keskusliitto SSK ry PAINOPAIKKA KTMP Group Oy, Vaasa Kulttuuri-, mielipide- ja tiede­lehtien liiton Kultti ry:n jäsen

HINTA Vuosikerta 50 €, irtonumero 11 € Kannatusjäsenen kestotilaus 45 € AIKATAULU 2021 Nro Ilmestyy 1/21 vk 7 2/21 vk 16 3/21 vk 25 4/21 vk 40 5/21 vk 49

Aineisto Varaukset 11.1.

8.1.

5.3.

19.2.

7.5.

23.4.

20.8.

6.8.

22.10.

8.10.

Viisi numeroa vuodessa ISSN 0357-9492 (painettu) ISSN 2736-9846 (verkkojulkaisu)

Sukuseurojen keskusliiton toimisto on suljettu kesälomien vuoksi 21.6.–6.8.2021. Tilauksia postitetaan myös lomien aikana ja sähköposteja luetaan viiveellä.

Parviaisten sukuseura on tilannut lehtemme tämän numeron kaikille jäsenilleen. Mielenkiintoisia lukuhetkiä!

P.S. Parviaisten lahjatilauksen idea on vapaasti muidenkin seurojen käytettävissä!

Kuulutko Sukuuni -tapahtuma järjestetään 9.–10.10.2021 verkkotapahtumana. Tapahtuman verkkosivut avataan 15.7.2021.

Lue lisää: www.vantaanseudunsukututkijat.net

IR

!

PÄ Ä K

Vaikenemisen ja puhumattomuuden kulttuuri

JO

I T US

Presidentti Tarja Halosen haastattelu toisaalla tässä lehdessä antaa paljon pohdittavaa meille jokaiselle. Halonen muistuttaa haastattelussaan kuinka tärkeää olisi sukututkimuksessakin huomioida vaikenemisen ja häpeän kulttuurin historia. Hän korostaa puhumisen ja faktoihin pitäytymisen tärkeyttä.

Tarja Halonen pohtii, onko sukututkimus ainoastaan pienen kulttuurieliitin etuoikeus. Huoli on aiheellinen, mutta onneksi ajat ovat lisääntyvän avoimuuden, digitalisaation ja DNA-tutkimuksen myötä muuttumassa. Sukututkimuksen siirtyminen myös verkkoon on avannut tutkijoille uusia mahdollisuuksia niin valtakunnallisesti kuin kansainvälisestikin. Nykyisin monet hakevat sukunsa tarinoita, ennen oltiin enemmän tiettyjen merkkihenkilöiden lumoissa.

Kadonneiden sukulaisten jäljillä ollaan nykyisin monella taholla. Historioitsija Ira Vihreälehto avasi Pandoran lippaan etsimällä julkisesti isoisäänsä, venäläistä sotavankia. Viiden vuoden etsintöjen jälkeen isoisän sukulaisia löytyi Venäjältä. Iran innoittamana suuri joukko sotavankien jälkeläisiä aloitti omat etsintänsä. Tarvitsemme aina jonkun, joka rohkenee sanoa ääneen sen, mitä ei aiemmin ole pidetty sopivana.

Kansalaissota on ollut aihe, johon on näihin päiviin saakka liittynyt puhumattomuutta. Aikanaan eräs lehti teki laajan artikkelin kansalaissodan punaisista ja heidän jälkeläisistään. Toimittajan tiedusteluun haastateltavasta suvusta vastasin toiveikkaana ja lupasin löytää sopivan suvun.

Eipäs se ollutkaan mikään helppo tehtävä, aika monta ”ei meidän suvussa ole ollut punaisia” -vastausta sain, kunnes yksi seura lupautui mukaan juttuun. Kymmenen vuotta myöhemmin 2018 Sukuviestissä ja monessa muussa julkaisussa oli jo runsaasti juttuja ja kuvia kansalaissodan ajalta molempien osapuolten kertomuksina.

Sotien historiaahan on perinteisesti katseltu kulloisenkin voittajan näkökulmasta, mutta onneksi nykyisin äänensä saavat kuuluville myös sodan jalkoihin jääneet. Heidän joukossaan on aina suuri joukko täysin viattomia, lapsia ja aikuisia, jotka ovat hakeneet turvaa kuka mistäkin.

Heidän tarinansa ovat jälkipolville yhtä tärkeitä kuin suuret sotasaavutukset, koska aina voi toivoa, että tulevat sukupolvet oppisivat jotain historiasta eivätkä antaisi sen toistaa itseään.

Olemme viimeisen vuoden ajan yrittäneet saada otteen korona- viruksesta. Kesä rokotusohjelman myötä tuo toivottavasti helpotusta arkeemme ja pääsemme viettämään myös juhlahetkiä perheidemme ja sukujen parissa.

Hyvää ja virkistävää kesää kaikille!

Eine Kuismin pääsihteeri SUKUVIESTI 3 · 2021

3

Kansalaisaktiivisuus loi pohjan hyvinvointivaltiolle Teksti: Nora Savolainen

Suomi on yksi maailman tasa-arvoisimpia ja vauraimpia maita. Onni ei kuitenkaan ole syntynyt itsestään.

Siihen on tarvittu tavallisia suomalaisia, joiden mielestä kylän orvoista, mummoista ja imeväisistä tulee huolehtia. Kansalaisjärjestöjen aktiivit auttoivat niitä, jotka olivat heikoilla. He marssivat kaduilla, vetosivat päättäjiin ja muuttivat yleistä mielipidettä. Kansalaisaktiivisuus loi pohjan hyvinvointivaltiolle.

Presidentti Tarja Halonen kuuluu sukupolveen, joka 1960- ja 1970-luvuilla muutti yhteiskuntaa ehkä syvemmin kuin mikään sukupolvi sitä ennen. Tarja Halonen puhuukin kansanvallan laajasta sylistä. Halonen on toistaiseksi Suomen ainoa nainen presidenttinä, mutta myös ainoa kansalaisaktivismissa kasvanut presidenttimme.

Myös yksittäisellä ihmisellä ja hänen päättäväisyydellään on väliä. Yhdistyneiden Kansakuntien entinen pääsihteeri Ban Ki-Moon kiteyttää erään aktivistin – Kallion kasvatin – tarinan merkityksen sanoil-

la: ”Hän kuuluu maailmassa siihen pieneen naisista koostuvaan entisten valtiopäämiesten joukkoon, joka omalla esimerkillään ja työllään on edistänyt niin seksuaalioikeuksia ja terveyttä kuin kestävää kehitystä koko maailmassa.”

Tarja Halosen suvun vaiheita Tarja Halosen karjalohjalainen mummo Ida Öfverströmin (s. 1881) kerrotaan olleen pieni, punatukkainen ja kova suustaan. Hänellä oli vankka kanta omista oikeuksistaan. Idan elämästä ei paljoa tiedetä, mutta Karjalohjan työväenhistoria tunnetaan ja Idakin liittyy siihen. Vuonna 1918 kapinassa työväentalosta tuli punakaartin pääpaikka.

– Mummoni sai vuosina 1912–17 neljä lasta. Lapset saivat nimekseen Saima, Arvo, Armas ja Lyyli.

Idan mielestä se kenen kanssa hän vuoteensa jakoi ei kuulunut valtiolle eikä kirkolle. Pappi merkitsi kirkonkirjoihin, että lapset ovat äpäriä. Kylällä kyllä tiedettiin, kuka isä on, mutta Ida piti suunsa kiinni. Kun taistelut levisivät myös Karjalohjalla, Ida-mummoni haki lapsineen turvaa työväentalolta.

Väkivallan varjoja

Tarja Halosen Ida-mummon kerrotaan hakeneen lapsineen turvaa Karjalohjan työväen talolta vuonna 1918. Kuva: Työväen Arkisto.

4

SUKUVIESTI 3 · 2021

Vuonna 1918 Suomen sisällissodan kapinassa miehiä kukistettiin lähes summanmutikassa.

Yhteensä 37 000 ihmistä kuoli sotatapahtumissa, heistä kolme neljäsosaa oli punaisia.

Punaisia naisia kohtaan oli paljon vihaa koko Suomessa.

Lehdissä kirjoitettiin, miten nämä naiset perheenlisäyksen kautta vahvistavat vihollisen

toimia. Naisia ja heidän kotikasvatustaan väitettiin syyksi hirvittävään sisällissotaan. Sotaorpojen huollosta vastaava Bruno Sarlinin mielestä lapset oli syytä erottaa äideistään ja sijoittaa kasvatuskoteihin.

– Ida-mummoni kaikki neljä lasta sijoitettiin pois ”parempiin käsiin”. Sisällissodan päättyessä Lyyli-äitini oli vuoden vanha. Äitini vaikeni näistä vaikeista vaiheista. Perheen hajottaminen ja huostaanotto jätti syvät jäljet kaikkiin. Kuulin vasta teini-ikäisenä siitä, että äitini oli kasvanut lastenkodissa. Hän kertoi taustastaan minulle hyvin niukkasanaisesti. Kun yritin kysyä, hän sanoi aina, että mitä niitä menneitä muistelemaan.

– Moni punaisen perheen jälkeläinen vaikeni lapsuudestaan. Kului puoli vuosisataa, ennen kuin sodastakaan puhuttiin mitään. Kirkonkirjojen mukaan Ida-mummo eli Karjalohjalla käsityöläisenä loppuelämänsä, lapset pois otettuina. Hautapaikasta ei ole enää tietoa.

Vaikenemisen ja puhumattomuuden kulttuuria pitää murtaa Käsite ylisukupolvisesta traumasta on tullut keskusteluun vasta 2000-luvulla. Jos traumaattisia kokemuksia ei käsitellä, ne eivät häviä, vaan siirtyvät piilotajuntaan ja siirtyvät eteenpäin seuraavalle sukupolvelle. Kun sisällissotaa seurasi toinen maailmansota, vaikenemisesta tuli selviämisen väline suurelle osalle kansaa. Sukututkimuksessakin olisi hyvä ottaa huomioon suomalainen häpeän ja vaikenemisen kulttuurin historia.

– Joissakin sukututkimuksissa on tietoisesti poikettu faktoista ja asioita on tutkittu puutteellisesti. Omakin äitini vaikeni lastenkotitaustastaan. Olisi tärkeää pitäytyä faktoihin ja tuoda esille myös sellaista, joka on peitossa.

– Monista suvuista ei ole laajempaa tietoa. Vallitseva tapa on estänyt puhumasta. Sosiaalipoliittisesti on vain pieni osa, joita ylipäänsä voidaan tutkia. On siis vaarana, että sukututkimus on vain pienen kulttuurieliitin etuoikeus.

Halosen isoäiti isän puolelta oli tomera Kuopion maaherran piika. Hän pääsi Helsinkiin uuteen paikkaan piiaksi melko myöhäisessä iässä, noin 25–30-vuotiaana.

– Vuoden, parin kuluttua hän lähti takaisin Kuopioon. Sitten hän synnytti isäni, joka oli avioton lapsi.

Voi vain arvata, liittyikö isäntäperheen miesväki siihen. Salailu on ollut tuohon aikaan varsin tyypillistä.

Sukututkimukset on usein tehty vain joko maanomistajasuvuista, tai sitten heistä joista löytyy merkintä käräjäoikeudessa. Isäni suvusta Itä-Suomessa minulla ei

Tarja ja äiti Lyyli Halonen. Kuva: Tarja Halosen kotialbumi.

ole juurikaan tietoa. Kun minusta tuli presidentti, äitini puolen sukuseurasta löytyi tieto, että kuulumme samaan sukuun Elias Lönnrotin kanssa.

Biologinen sukulaisuus ei ole ainoa tärkeä ulottuvuus Halosen Lyyli-äiti muutti Helsingin Kallioon 22-vuotiaana. Pian hänen rinnalleen ilmestyi nuorimies Savosta. Nuoret menivät vihille sotajouluna 1942. Tarja syntyi siitä vuoden päästä. Vieno-isä palasi rintamalle ja sodan päätyttyä vauvaperheen arki oli kenties hänelle liikaa.

– Eräänä päivänä hän lähti ostamaan sanomalehteä, eikä koskaan palannut. Äitini ei paljon puhunut isästä mitään sen jälkeen. Ei hyvää, eikä pahaa. Vaikeneminen oli tuttu tapa selvitä.

– Uudenlaisen miehen mallin sain vuonna 1950, kun suomenruotsalainen Thure Forss meni naimisiin äitini kanssa. Hänestä tuli minulle tärkeä ja rakas isä.

Vahvasti työväenliikkeeseen samaistuneena hän kuului tavallaan kaksinkertaisesti vähemmistöön – ruotsinkielisiin demareihin. Ehkä siksikin vähemmistöt tulivat minulle läheisiksi.

SUKUVIESTI 3 · 2021

5

Vähemmistöjen aseman parantaminen keskeisessä asemassa – Lapsuudessani avarasydäminen Saima-tätini osti paikkakunnan mustalaisrouvilta lakanoita, joissa oli pitsireunat. Kalliossa ei ollut tuohon aikaan romaneja. 1960-luvulla Malmilla kuulin olevan mustalaisia.

Syrjinnästä ei vielä puhuttu julkisesti.

Romanien historia Euroopassa oli vaikea, heitä vietiin keskitysleireille ja surmattiin eri puolilla Eurooppaa. Suomessa 1960-luvun puolivälissä Nya Pressen julkaisi laajan reportaasin pienestä sairaasta romanitytöstä, joka oli kulkenut talvipakkasilla perheensä vetämässä reessä kunnasta kuntaan. Jokaisessa kunnassa heille oli työnnetty pieni summa rahaa sillä ehdolla, että he jatkaisivat matkaansa kunnan rajan yli. Vasta Vieremän kunnassa poliisi puuttui asiaan ja määräsi, että lapsen oli päästävä sairaalaan ja perheen sisätiloihin pakkasesta.

Romanien surkeat asuinolot, viranomaisten syrjivä asenne ja erityisesti lasten tilanne nousi kertaheitolla valtakunnan julkisuuteen. Todellisuudessa suomalaiset tiesivät romanien tilanteen hyvin, mutta ajatus tasaveroisista ihmisoikeuksista tälle vähemmistölle oli vieras. Romaniperheiden tilanteita oli Suomessakin ratkottu arveluttavin keinoin jo 1950-luvulta. Lapsia oli otettu huostaan, viety lastenkoteihin ja valkolaisten kasvattiperheisiin yrittämällä saada heitä väkisin omista tavoistaan ja kulttuuristaan pois.

Tarja Halonen pyydettiin 1990-luvun alussa romaniasiain neuvottelukunnan puheenjohtajaksi. Halosel-

SAK:n lakimies, pääministerin eduskuntasihteeri Tarja Halonen vuonna 1975. Kuva: Studio Kuvasiskot / Museovirasto.

la ei tuolloin vielä ollut erityistä kontaktia romaneihin, mutta aktiivisuus ihmisoikeus- ja vähemmistöasioissa oli jättänyt häneen leiman. Halosen aktiivisuus romanikysymyksissä jatkui läpi presidenttikaudet. Hänen aloitteestaan myös Euroopan neuvoston yhteyteen perustettiin Euroopan romanien oma foorumi.

Presidentti Tarja Halonen osallistui romanien kansallispäivän juhlaan Kultturitalolla 8.4.2017. Kuva: Niina Mäenpää / Diak.

6

SUKUVIESTI 3 · 2021

Tarja Kaarina Halonen

s. 24.12.1943 Helsinki Vanhemmat: rakennustyöläinen Vieno Olavi Halonen (1915–1981) ja kotiavustaja Lyyli Elina Loimola (aiemmin Öfverström, sittemmin Forss, 1917–1990), P2 Thure Herman Forss (1919–1974).

Puoliso vuodesta 2000: oikeustieteen tohtori Pentti Ilkka Olavi Arajärvi, s. 1948. Lapsi: Anna Elina, s. 1978, Master of Arts.

Tarja Halonen valittiin ensimmäisenä naisena Suomen tasavallan presidentiksi vuonna 2000. Hänet valittiin toiselle kaudelle vuonna 2006. Presidentti Halonen on työskennellyt tasavallan presidentin virkakautensa aikana ja sen jälkeen kestävän kehityksen parissa sekä Suomessa että kansainvälisissä tehtävissä.

Kansanedustajana Halonen toimi viisi kautta vuodesta 1979 alkaen, kunnes hän astui virkaansa tasavallan presidenttinä. Hän on ollut kolme kertaa ministerinä: sosiaali- ja terveysministerinä 1987–1990, oikeusministerinä 1990–1991 ja ulkoministerinä 1995– 2000. Hän oli myös pohjoismaisen yhteistyön ministeri 1989–1991.

Halonen toi virkamiehet ja romanit kokonaan uudella tavalla vuoropuheluun keskenään.

– Kun saimme romanien aseman hyväksyttävämmäksi, moni myös vasta sen jälkeen uskalsi paljastaa, että suvussani on ollut ”tumma isoäiti”. Häpeä oli tässäkin asiassa estänyt puhumisen.

Mennyttä emme voi muuttaa – tulevaisuutta rakennamme tänään – Joskus suvuissa kannetaan osaamisesta erilaisia leimoja. Sanotaan esimerkiksi, että suvussamme ei osa-

Tarja Halosen vaakunan on suunnitellut heraldikko Harri Rantanen. Vaakunan heraldinen kuvaus on 'kultaan ja punaiseen liljakorolla halkoinen kilpi', ja vaakunan tunnuslause on 'Yhteisen kansan puolesta'.

ta matematiikkaa. Tällaisia vääriä leimoja ei kannata kuitenkaan ottaa itseensä. Pitää muistaa, että olemme jokainen myös yksilöitä, ja ihmisessä on rajaton määrä kapasiteettia ja mahdollisuuksia.

– Voimaa tulevaisuuteemme voimme ammentaa edellisiltä sukupolvilta. Menneet sukupolvet ovat kovistakin koettelemuksistaan huolimatta selvinneet.

Tarvitaan siis sekä juuret, että siivet, joilla pääsemme eteenpäin. ❧ Tämän jutun lähteenä oli Tarja Halosen haastattelun lisäksi Katri Merikallion teos Tarja Halonen – Erään aktivistin tarina, jonka esittelyn löydät Lukunurkasta sivulta 28.

Tasavallan presidentti Tarja Halonen piti puheen suomalais-ugrilaisilla folklorefestivaaleilla Saranskissa, Mordvan tasavallassa Venäjällä heinäkuussa 2007. Yleisön joukossa ovat Venäjän presidentti Vladimir Putin, Unkarin pääministeri Ferenc Gyurcsány ja Mordvan presidentti Merkushkin.

Naiset ovat pukeutuneet muun muassa mordvalaisiin ja vepsäläisiin kansallispukuihin. Kuva: Ildikó Lehtinen / Museovirasto.

SUKUVIESTI 3 · 2021

7

Kun Mustoset saapuivat Kuusamoon Teksti: Matias Eronen

OSA 2

Artikkelisarja kertoo kahdesta Mustos-perheestä, jotka saapuivat vuonna 1683 Kuusamoon.

Artikkelisarjassa pohditaan heidän lähtöalueitaan, asettumista asumaan Kuusamoon ja myös heidän jälkeläistensä levittäytymistä pitäjän alueelle.

Pekan tila joutuu pappilaksi ja Kuusamon seurakunnan alkuvaiheita Kuningas Kaarle XI antoi 21.6.1673 määräyksen Kemin Lapin seurakunnan perustamisesta. Tämä erotettiin laajasta Kemin seurakunnasta, johon oli kuulunut koko Pohjois-Suomi.

Jo saman vuoden syksyllä Turun piispa määräsi liitettäväksi vasta perustettuun seurakuntaan seuraavat Lapin kylät: Inari, Sompio, Sodankylä, Kittilä, Keminkylä, Kuolajärvi, Kitka ja Maanselkä. Samalla nimitettiin Kemin rovastin poika Gabriel Tuderus uuden seurakunnan kirkkoherraksi.

Ensimmäinen jumalanpalvelushuone, eräänlainen kappelikirkko, rakennettiin Kuusamon Torangintaipaleelle v. 1689. Sen läheisyyteen rakennettiin myös pappila. Vasta sen valmistuttua v. 1693 Kuusamoa alettiin pitää seurakunnan keskuksena ja seurakuntaa alettiin nimittää Kuusamon Lapin seurakunnaksi.

Ensimmäisen virallisen kirkon paikasta käytiin silloisen kirkkoherran ja seurakuntalaisten kesken kiista, jonka kirkkoherra sitten voitti.

Kirkko rakennettiin sen nykyiselle paikalle Torankijärven ja Kuusamojärven väliselle kannakselle, alkuperäisestä pappilasta ja kappelikirkosta pari kilometriä pohjoiseen. Tämä puinen ristikirkko valmistui ja vihittiin käyttöönsä v.1695. Pappilaksi ostettiin viereinen talonpoikaistalo.10 Tämä viereinen talo oli Pekka Mustosen talo. Omistaja oli jo varmasti nuorempi Pekka eli Pekka Pekanpoika. Talon omistajan vaihdoksen vuosi ei ilmene lähteistä, mutta se oli viimeistään 1730.11

Uusi asuinpaikka Alakitkalla Pekka Pekanpoika perheineen muuttikin sitten vuodesta 1731 alkaen Kuusamon Alakitkan kylälle Ristilammentaival-nimiselle tilalle.12 Vanha Pekka Pekanpoika Mustonen oli kuollut 30.4.1740. Hänen kuolinikäänsä ei ole merkitty, mutta hänen syntymävuodekseen voidaan arvioida vuosi 1675.

Pekka oli naimisissa ja hänen vaimonsa nimi oli Anna. Anna kuoli 13.2.1756 korkeassa iässä 84-vuotiaana, joten hänen syntymävuodekseen saadaan 1672.

Heidän lapsiaan olivat ainakin seuraavat: 1. Vappu Pekantr. Mustonen. Hänet oli vihitty 11.4.1732 leskimies Antti Hannunp. Karjalaisen kanssa. Antti oli syntynyt 1704 ja kuoli 1772. Yhteisiä lapsia he saivat kolme. Perhe asui Heikkilän ja myöhemmin Lämsän kylässä. Vappu oli syntynyt 1706 ja kuoli korkeassa iässä 1792.

2. Riitta Mustonen. Hänet oli vihitty 5.7.1741 renki Heikki Juhonp. Palosaaaren kanssa. Heikki oli syn-

Kuusamon kirkko. Kuva: Kuusamon seurakunnan nettisivut.

8

SUKUVIESTI 3· 2021

Mustosten asuinpaikkoja 1700-luvun lopulla Alakitkan järven ympäristössä. Kuva: Kansalaisen karttapaikka.

tynyt 1716 ja kuoli 1789. Yhteisiä lapsia ei löydy syntyneiden luettelosta. Riitta oli syntynyt 1708 ja kuoli korkeassa iässä 1793. Palosaaren suku asui Poussun kylässä Naamankajärvellä.

3. Olli Pekanpoika Mustonen. Olli oli vihitty 28.12.1735 Maria Säkkisen kanssa. Olli oli syntynyt 1712 ja kuoli 1757. Hänen vaimonsa Maria Säkkinen oli syntynyt 1714 ja kuoli korkeassa iässä 1791. Perhe asui Alakitkan kylässä. Pariskunnalla oli 7 lasta. Kahdesta lapsesta seuraavaksi tarkemmin: 3.1. Pekka Ollinpoika Mustonen (1739–1786) asui perheineen Alakitkan kylässä. Hän oli kahdesti naimisissa, ja hänellä oli lapsia molemmista avioliitoista. Pekan äiti asui heidän kanssaan.13 Alakitkan kylässä Vallioniemen kolme taloa olivat v. 1767 Säkkisten hallussa (Pekan äidin suku). Vuoden 1771 veroluettelossa Pauli Säkkisen tila on siirtynyt Pekka Ollinpoika Mustoselle.14 Virrankylässä vuoteen 1771 mennessä tuli Orjasniemeen asumaan Pekka Ollinpoika Mustonen. Seuraavina vuosina Olli Kurtti tai hänen perikuntansa luopuivat Kivilahden tilasta ja myivät sen Pekka Mustoselle, joka omisti molemmat tilat ainakin 1700-luvun loppuun.15 3.2. Antti Ollinpoika Mustonen (1742–1812) asui myös Alakitkan kylässä perheineen. Hänen vaimonsa

oli Marketta Heikintr. Törmänen (1740–1829!). Heillä oli 9 lasta.16

Sukututkimus tästä sukuhaarasta Tästä sukuhaarasta on tehty sukututkimus alkaen Olli Pekanpoika Mustosesta ja ulottuen aina nykyaikaan saakka. Myös isälinjan geneettinen DNA-tutkimus on tehty, ja päätehaploryhmä osoittaa suvun olevan vanhaa karjalaista sukua. Päätehaploryhmä erkaantuu ns.

Kainuun Mustosten geenilinjasta useita mutaatioita aikaisemmin eli sukulaisuusero ryhmien välillä on ajallisesti pitkä.

Monesta Mustosten sukuhaarasta puuttuu vielä DNA-tulos sukuhaaran lähtökohdan vertailua varten.

II Tapani Mustonen ja Pekka Tapaninpoika Mustonen. Sukuhaaran esi-ja jälkipolvia.

Sotkamon henkikirjoissa vuosina 1665–83 mainitaan Ylisotkamon kylässä talollisena Tapani Mustonen. Vuoden 1683 henkikirjassa Tapani on vaimonsa Kertun ja poikansa Pekan kanssa.

Edellämainitussa henkikirjassa Torpparien, itsellisten ja karkureiden listassa on myös Tapani Mustonen maininnalla karannut Lappiin (förrymbd till Laplandh).

SUKUVIESTI 3 · 2021

9

Sotkamon edellä mainitussa rippikirjassa 16831711 luetellaan koko Tapanin perhe kokonaisuudessaan. Tapanin vaimon nimi on Kerttu Pesonen (Gerthrud Pesotar), ja lapset ikäjärjestyksessä Pekka, Kaarina,Anna, Tapani ja Kerttu. Perheen kohdalla on merkintä asuu Lapissa (finnes i Laplandh).

Tapanin elinkaareksi voidaan arvioida aikajakso 1630–1680-luvulle. Häntä ei mainita enää Kuusamon asiakirjoissa, joten hän oli jo 1685 edesmennyt tai yliikäinen.

Tapanin ja Kertun lapset: Elinkaaret arvioitu.

1. Pekka s. noin 1658 ja kuollut 1720-luvulla.

2. Kaarina s. 1660 ja kuollut 1736.

3. Anna s. 1660-luvulla ja kuollut 1743.

4. Tapani s. 1670 ja kuollut 1752.

5. Kerttu s. n. 1672. Hänestä ei ole tarkempia tietoja.

Sukuhaaran esipolvet Tapani Mustosen muuton lähtöalue ei selviä lähteistä.

Etunimeä Tahvo/Tapani (Staffan/Steffan) ei ole löytynyt aikaisemmista asiakirjoista Mustosilla. Todennäköinen lähtöalue lienee kuitenkin Rantasalmi, koska sieltä purkautui koko ajan muuttoliikettä Pohjois-Savon ja Pojanmaankin kautta Kainuuseen.

Tapanin isännimeksi on valistunut arvaus Pekka, koska perheessä oli varmaan seurattu savolaista nimenantoperinnettä.

Hieman Pesosistakin Tapanin vaimohan oli Pesosia. Pesoset saapuivat Kainuuseen 1620-luvulla Sotkamon Vihtamon kylään, ja ainoana lähtöalueena on tällöin ollut Rantasalmi.17 Vihtamon kylän nimi hävisi myöhemmin, alue vastaa Ylisotkamon kylää eli samaa missä Tapani asui perheineen.

Lisäksi edellä mainitusta Sotkamon rippikirjasta selviää, että ainakin kaksi perhettä Pesosia muutti samalta kylältä myös Lappiin. Muuttajia olivat Olli Pesonen vaimonsa Kaarina Eskelintyttären ja poikiensa Antin, Ollin ja Pekan sekä miniänsä Marketta Kähkösen kanssa. Toinen muuttajaperhe oli Jussi Pesonen vaimonsa Anna Kolehmaisen ja poikiensa Samulin ja Laurin kanssa.

Täten silloiseen Kuusamon kylään muodostui pienehkö sukuyhteisö auttamaan selviytymään uusissa olosuhteissa.

Jatkuu seuraavassa numerossa Lähteet: 10. Kuusamon seurakunta. Nettisivut.

11. KH I s. 322, KA Kuusamo 1731 vol. 890.

12. Kitkan verokirjat (Geni).

13. Kuusamon rippikirja 1767–76. k.160.

14. KH I s.162, HMA/OMA 1415 Lapin veroluettelot v:lta 1767, 1771 ja 1775.

15. KH I s. 163, eo. Lapin veroluettelot.

16. Kuusamon rippikirja 1767–76. k.160. Kuusamon Syntyneet, vihityt ja kuolleet 1730–1809.

17. Kainuun historia I s.609 liite 1b.

Tässä on kesä.

Ilojaan ilmoille huutaen

Neilikan terissä telmien.

Kurotat kätesi vain

Vieressä, yllä ja eessä.

Mansikan punassa posket.

lauluna rantarastaan.

ja kas — se on kesää täynnä!

Kuva: Miikka Luotio / Unsplash.

– Uuno Kailas–

10

SUKUVIESTI 3· 2021

Parviaisten sukujuhla elokuussa Haikon kartanossa Porvoossa

Tervetuloa Haikkoon toivottaa Teuvo Parviainen ja koko sukuneuvosto.

Sukuseurojen toiminta on ollut säästöliekillä koronapandemian vuoksi. Monet sukukokoukset ja sukujuhlat ovat peruuntuneet. Niin myös Parviaisten suvun juhla ja kokous peruuntuivat ja siirtyivät runsaalla vuodella. Nyt rokotusten etenemisen myötä suoja tautia vastaan paranee koko ajan. Näin myös sukujen kesätapahtumia voidaan suunnitella ja toteuttaa kesän kuluessa, tietenkin suositukset ja rajoitukset huomioiden.

Parviaisten Sukuseura kokoontuu 21.8.2021 Porvooseen Haikon kartanoon Kartanon lounaan jälkeen ohjelmassa on mm. Kristiina Markkasen esitys Hanna Parviaisesta (1874–1938), Säynätsalon voimanaisesta ja Suomen ensimmäisestä kauppaneuvoksen arvonimen saaneesta naisesta.

Kristiina Markkaselta ja Leena Virtaselta ilmestyy syksyllä elämänkerta ”Wivi ja Hanna”, joka kuvaa arkkitehdin ja kauppaneuvoksen yhteisiä vuosia. Oman aikansa vaikuttajanaisia yhdistivät taloudellinen vapaus, yhteiskunnallinen toiminta ja uupumaton työnteko, rakkauskin. He etenivät työssään huipulle ja tekivät huimia automatkoja läpi Euroopan. Tiedossa on siis tosi mielenkiintoista tarinaa. Tapahtumassa viihdyttää myös trubaduuri Jukka Salminen, joka kutoo

sukunsa tarinan poikuudesta pappuuteen humoristisesti ja koskettavasti.

Sukukokouksen jälkeen m/s Queen hakee porukkamme Haikon laivalaiturista. Haikonselällä Runebergin Kiven luona eläydymme runoilijamme kesätunnelmiin silloin aikanaan. Matka jatkuu Hamarin ja Höyrysahasaarten ohitse Porvoonjoelle ja siltojen alitse Wanhan Porvoon ranta-aittojen tunnelmissa aina Hornhattulaan saakka, josta käännytään paluumatkalle Haikkoon. Laivalla kuulemme mielenkiintoisen opastuksen keskiajan historiasta alkaen ja nautimme upeista näkymistä kauniiseen puukaupunkiin ja kirkonmäelle. Risteily on upea tapa tutustua Wanhaan Porvooseen.

Lisätiedot ja ilmoittautuminen: 15.7.2021 mennessä Anne Weltnerille anne.c.weltner@gmail.com tai puh. 040 765 9681.

Tarkempi ohjelma löytyy Parviaisten Sukuseuran kotisivulta www.parviaistensukuseura.fi.

Tämä Sukuviesti-lehden numero postitetaan neljällesadalle Parviaisten Sukuseuran jäsenelle.

SUKUVIESTI 3 · 2021

11

Kulttuuriperintömme säilyy diginä – historialliset ilmakuvat verkossa Maanmittauslaitos on julkaissut historiallisten ilmakuvien arkiston kansalaisten, yritysten ja organisaatioiden vapaaseen käyttöön.

Historiallisten ilmakuvien arkiston avautuminen on hyvä uutinen monelle. Vanhoja ilmakuvia hyödynnetään esimerkiksi alue- ja yhdyskuntasuunnittelussa, kulttuuriperintökohteiden inventoinnissa sekä tutkimustyössä. Myös sukututkijat sekä kartoista ja vaikkapa kylien historiasta kiinnostuneet voivat hyödyntää avointa palvelua.

Yleisön saataville tulee kymmeniä tuhansia kuvia, joista vanhimmat ovat 1930-luvulta. Kuvia voi selata ja vertailla Paikkatietoikkunaan rakennetun työkalun avulla. Paikkatietoikkunassa käyttäjä voi katsoa yksittäistä historiallista ilmakuvaa sekä vertailla uusinta ilmakuvaa ja historiallista ilmakuvaa, ja tarkastella miten maisema on muuttunut ja mitä kartoille ei ole piirretty näkyväksi tiettyinä ajanjaksoina. Kuvia voi myös hyödyntää maisemien ennallistamisen tukena

Digitoiminen takaa kuvien säilyvyyden ja käytettävyyden

tuottamista kuvista, jotka on lahjoitettu Maanmittauslaitoksen arkistoon.

Arvokkaiden ilmakuvien digitoiminen paitsi takaa niiden säilyvyyden, myös mahdollistaa kuvien monipuolisen jatkokäytön sekä vaivattoman muokkauksen ja arkistoinnin. Maanmittauslaitoksen ilmakuvaarkiston avaaminen on tärkeä teko suomalaisen historiallisen kulttuuriperintöaineiston saavutettavuuden ja avoimuuden lisäämiseksi.

– Historiallisten aineistojen käsittely on vaativaa työtä. Siksi kaikilta alueilta ei ole alkuvaiheessa täydellistä kattavuutta. Teemme koko ajan töitä sen eteen, että koko arkisto saadaan digitoitua, sillä filmille kuvattu aineisto ei kestä ikuisesti. Olemme todella iloisia siitä, että aineisto saadaan jakoon kansalaisten ja eri organisaatioiden käyttöön, kartastopäällikkö Heli Laaksonen Maanmittauslaitokselta kertoo. ▶ www.paikkatietoikkuna.fi/historiallisetilmakuvat

Kaikkiaan Maanmittauslaitoksen ilmakuva-arkistoissa on 1,5 miljoonaa kuvaa, joista noin puolet on digitoitu. Arkisto koostuu Maanmittauslaitoksen omasta tuotannosta sekä Puolustusvoimien ja Blom Kartta Oy:n

Palvelu toimii parhaiten tietokoneen ruudulla ja käytettäessä normaalia hiirtä. Ohjeet palvelun käyttöön löydät Paikkatietoikkunan ohje-sivulta.

Inari vuonna 1960.

Inari vuonna 2016.

12

SUKUVIESTI 3 · 2021

Edith Södergranin ja Mathilda Rotkirchin arkistoaineistot löytyvät nyt Finnasta Svenska litteratursällskapet (SLS) on julkaissut runoilija Edith Södergranin ja taiteilija Mathilda Rotkirchin digitoidut arkistoaineistot vapaaseen käyttöön valtakunnallisessa Finna-hakupalvelussa.

Mathilda Rotkirchia (1813–1842) on joskus kutsuttu Suomen ensimmäiseksi moderniksi naistaiteilijaksi. Aikana, jolloin naisilla ei ollut pääsyä taiteilijakoulutukseen, hän opiskeli yksityisoppilaana Tukholmassa ja teki sivistysmatkan Keski-Eurooppaan.

Mathilda Rotkirch syntyi Stensbölen kartanossa, jonka omisti hänen isänsä hovioikeuden presidentti C. F. Rotkirch. Ehkä ensimmäisenä ammattitaiteilijana pidettynä suomalaisnaisena hän oli tienraivaajahahmo ja tärkeä esikuva myöhemmille naistaiteilijoille.

Rotkirchin taiteellinen tuotanto koostuu lähinnä perhe- ja tuttavapiirin muotokuvista, ja useita hänen maalauksiaan on Stensbölen kartanon kokoelmissa.

Taidetta ja kulttuuria SLS julkaisi Finnassa matkapäiväkirjan ja luonnoskirjan, joihin Mathilda Rotkirch tallensi kulttuuri- ja sivistysmatkansa Saksaan, Sveitsiin, Italiaan ja Ranskaan 1840–1841.

Merkinnät museo- ja oopperakäynneistä, nähtävyyksistä ja luonnonkauniista paikoista lomittuvat muiden matka-asiakirjojen; Louvren ja Musée du Luxembourgin maalauslupien, muistilappujen ja kuivattujen kasvien lehtien kanssa.

Sivistysmatkan aineiston lisäksi on julkaistu luettelo Mathilda Rotkirchin maalauksista Stensbölen kartanossa, vielä toinenkin luonnoskirja ja irrallisia luonnosarkkeja, hänen muistokirjansa sekä

hänen kuolemansa vuonna 1842 johdosta kirjoitetut muistosäkeet ja -puheet.

Edith Södergran (1892–1923) on yksi Pohjoismaiden merkittävimmistä runoilijoista ja modernismin edelläkävijä. Hänen esikoisko-

koelmansa Runoja ilmestyi vuonna 1916. Hän julkaisi elinaikanaan neljä runokokoelmaa ja yhden aforismikokoelman.

Edith Södergran varttui Raivolan kylässä Karjalankannaksella ja kävi koulua Pietarissa. Hän asui monikielisessä ympäristössä, mikä näkyy myös hänen arkistonsa aineistossa. Södergran sairastui tuberkuloosiin vuonna 1908, ja vuosina 1912–1914 häntä hoidettiin parantolassa Sveitsin Davosissa. Siellä oleskelusta tuli Södergranille kulttuuri- ja sivistysmatka, jonka aikana hän pääsi tutustumaan taiteen ja kirjallisuuden uusiin virtauksiin.

Runokäsikirjoituksia ja kirjeitä

Mathilda Rotkirch. Muotokuva: R.W. Ekman 1848. Kuva: Jan Lindroth.

Edith Södergran 1910–1920.

Kuva: Helena Södergran.

SLS:ssä olevassa Edith Södergranin arkistossa on muun muassa useita runokäsikirjoituksia, nuoruudessa kirjoitettuja runoja sisältävä Vaxdukshäftet ja henkilökohtaisia asiakirjoja, kuten todistuksia, passeja ja muistokirja. Arkistossa on myös pari kieliopintoihin liittyvää kouluvihkoa, kirjeitä, kirjailtu kirjankansi ja hiuskiehkura. Lisäksi hänen arkistossaan on asiakirjoja ja kirjeitä, jotka liittyvät Södergranin äitiin Helena Södergraniin, syntyjään Holmroos (1861–1940).

Edith Södergranin kiinnostus valokuvaukseen näkyy kokoelman yli 400 valokuvassa, joissa aiheina ovat hänen kotikylänsä Raivola lähiseutuineen ja oleskelut parantolassa Sveitsissä. ▶ https://sls.finna.fi SUKUVIESTI 3 · 2021

13

Futuro ja Venturo - aikansa luomukset Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä arkkitehdit olivat innostuneita uusista synteettisistä materiaaleista, kuten muovista ja sarjavalmistetuista rakennuksista. 1950-luvulta lähtien oli esitelty erilaisia muovitalojen prototyyppejä, mutta vasta Matti Suurosen vuonna 1968 suunnittelema Futuro-muovitalo oli maailman ensimmäinen sarjavalmistukseen päätynyt muovitalo.

Futuro Ensimmäinen Futuro valmistui vuonna 1968, mutta sen suunnittelu alkoi jo vuonna 1965, kun Matti Suurosen koulukaveri pyysi häntä suunnittelemaan hiihtomajan vaikeakulkuiseen maastoon. Futuron suunnittelun kantavana ajatuksena oli suunnitella hiihtomaja, joka on helposti pystytettävä ja nopeasti lämmitettävä.

Ensimmäinen prototyyppi esiteltiin medialle maaliskuussa 1968 Oy Polykem Ab:n tehtaalla Vantaan Hiekkaharjussa. Tällöin oli valmiina pelkkä kuori ilman sisustusta.

Vaaleansininen Futuro nro 000 valmistui kesäkuussa 1968 ja pystytettiin yksityiseen laskettelurinteeseen Turenkiin Kalpalinnan lähelle hiihtomajaksi. Pian tämän jälkeen valmistettiin ensimmäinen sarjavalmisteinen Futuro-talo, joka pystytettiin elokuussa 1968 Puulaveden rannalle Hirvensalmelle Matti Kuuslan kesämökkitontille. Väriltään se oli keltainen ja kantoi nimeä Futuro nro 001. Futuron maailmanvalloitus alkoi vuoden 1968 lokakuussa, kun Futuro nro 002 oli esillä Lontoossa Finnfocus-vientinäyttelyssä.

Futuro nro 001 Näyttelykeskus Wee-Geessä.

14

SUKUVIESTI 3 · 2021

Futuron olemus Futuroa on kutsuttu myös Ufotaloksi sen ellipsisen muodon takia, joka muistuttaa lentävää lautasta. Talojen materiaalina on käytetty lasikuituvahvistettua muovia ja alkuperäisinä värivaihtoehtoina olivat vaaleansininen, keltainen ja valkoinen. Sisään siihen astutaan kuin lentokoneeseen, kyljestä avautuvasta luukusta, jossa on portaat.

Futurossa on käyttöpinta-alaa 50m². Talon kalustukseen kuuluvat 6 istuinvuodetta, takka-grilli-pöytäyhdistelmä sekä keittiö ja wc-pesuhuone ja kahden hengen makuusoppi. Istuinvuoteet on tarkoitus pitää päivät kiinni, jolloin ne toimivat nojatuoleina ja avata yöksi vuoteiksi. Kokonaispainoa Futurolla on 4000 kg. Talon pystyy kokoamaan kolmessa päivässä tai kuljettamaan kokonaisena helikopterilla.

Futuroa luonnehdittiin aikakauden lehdissä tulevaisuuden olotilaksi. Sen sanottiin saaneensa nimen tulevaa aikaa kuvaavasta aikamuodosta futuurista ja sitä pidettiin jopa yhtenä tulevaisuuden asumismuotona. Toisin kuitenkin kävi. Futuro on oman aikansa luomus, joka henkii avaruusinnostusta, uudenlaisten materiaalien käyttöä ja designin kokeellisia muotoja sekä optimistisia ideoita. Vaikka se ehti välillä painumaan unohduksiin, on se 1990-luvulta lähtien kokenut uuden tulemisen. Siitä on tullut yksi 1960-luvun lopun pop-aikakauden ikoneista.

Futuron valmistus Futuro-taloja valmisti Oy Polykem Ab vuosina 1968–1978. Sitä valmistettiin ensin Polykemin Hiekkaharjun tehtaalla ja sitten Ruotsinpyhtään tehtaalla. Lontoon Finnfocus-vientinäyttelyä seuranneina kuukausina yritys sai yli 400 valmistuslisenssiä koskevaa yhteydenottoa. Se myi valmistuslisenssin 25 maahan, joista noin kymmenessä aloitettiin valmistus.

Euroopan lisäksi Futuroja löytyy Yhdysvalloista, Australiasta, Uudesta-Seelannista ja Japanista. Suuresta kansainvälisestä huomiosta huolimatta, se ei koskaan kyennyt lunastamaan sille asetettuja taloudellisia tavoitteita ja massatuotantoonkin se oli liian kallis ja erikoinen.

Vuoden 1973 öljykriisi vaikeutti Futuron myyntiä ratkaisevasti, koska se kolminkertaisti muovin hinnan ja nosti näin valmistuskustannuksia. Öljykriisi katkaisi myös haaveet Futuron maailmanvalloituksesta.

Futurot Suomessa ja maailmalla Suomessa valmistettiin 20 Futuroa, joista 12 tehtiin suoraan ulkomaisille tilaajille. Kaikkiaan niitä valmistettiin maailmassa alle 100. Tänä päivänä Futuroja on säilynyt maailmalla 65 kappaletta. Suomessa niitä on viisi. Futuro nro 001 on kesäkausina esillä Espoon Näyttelykeskus Wee-Geessä. Loput Futurot löytyvät Pöytyältä, Merimaskusta, Kauhavalta ja Ahvenanmaalta.

Julkisista näyttelytiloista löytyy kolme Futuroa eli aikaisemmin mainitun Wee-Geessä olevan Futuro nro 001:n lisäksi löytyy Futuron prototyyppi (Futuro nro 000) Boijmans Van Beuningen -museosta Rotterdamista sekä Die Neue Sammlung -designmuseosta Münchenistä.

Casa Finlandia -sarja ja Venturo

näistä myytiin Ruotsiin BP:n huoltoasemiksi. Suomeen jäi 16 kappaletta. Esimerkiksi Ylöjärvellä Venturo on ollut käytössä huoltoasemana.

Luumäellä rakennuksessa toimi 1970-luvulla kahvila, mutta sen toiminta loppui 1980-luvulle tultaessa. Nykyisin Suomeen jääneistä kuudestatoista Venturosta kaksi toimii myymäläkäytössä Lahdessa moottoripyörämuseon yhteydessä. Tätä ennen ne toimivat 2000-luvulle asti liikehuoneistoina, tarkemmin farkkuliikkeinä Kankaanpäässä.

Omakotitaloina Venturoita on Helsingin Kannelmäessä ja Vantaalla. Kolmesta Ruotsiin myydystä Venturosta yksi on esillä Kivik Art Centerissä Simrishamnin kunnassa Skånessa. Tänä päivänä sitä pidetään yhtenä suomalaisen arkkitehtuurin nykyikonina.

Näyttelykeskus WeeGee hankki Ylöjärvellä huoltoasemana toimineen Venturon kokoelmiinsa, ja se on määrä avata yleisölle kesällä 2021 WeeGeellä jo olevan Futuron kaverina. WeeGee piti hankintaa tärkeänä kokoelmiinsa, koska Matti Suuronen teki suuren osan elämäntyöstään Espoossa, joten on luontevaa, että hänen tuotantoaan tuodaan tällä tavalla esille.

Futuron lisäksi Matti Suuronen suunnitteli vuosina 1969– 1971 Casa Finlandia -nimisen kokonaisen sarjan muovisia rakennuksia, joista tunnetuin on Venturo. Myös tämän sarjan rakennuksia valmisti Oy Polykem Ab. Casa Finlandiaan kuului kolme erimuotoista rakennusta. Rakennukset olivat huoltoasema, kioski ja asuin- ja liikerakennus. Rakennusten mallimerkinnässä ollut nume- Matti Suuronen (1933–2013) ro viittasi sisätilojen pinta-alaan. Huoltoaseman mallimerkintä oli CF-100/200 ja se tuli tuotantoon vuonna 1969. Matti Suuronen syntyi Lammilla 14.6.1933 ja valmistui TekKioski tuli tuotantoon 1970 ja sen mallimerkintä oli CF-10. nillisestä Korkeakoulusta Espoosta 1961. Vähän valmistuAsuin- ja liikerakennuksen mallimerkintä oli CF-45, mutta misensa jälkeen hän perusti Casa Finlandia -toimistonsa, se tunnetaan paremmin nimellä Venturo. jonka kautta suunnitteli julkisia rakennuksia, omakoti- ja Venturo tuli tuotantoon vuonna 1971 ja tuotanto Suo- rivitaloja sekä kioskeja ja Gulfin huoltamoita. Suuronen oli messa lopetettiin myös samana vuonna. Sitä on käytet- arvostettu arkkitehti, jonka tunnetuimpia teoksia olivat ty niin huoltoasemarakennuksena, kioskina kuin vapaa- kansainvälisestikin tunnetut rakennukset Futuro ja Venturo. ajanasuntona. Oy Polykem Ab myi myös Venturon lisenssivalmistussopimuksia ympäri maailman 23 eri maahan.

Teksti ja kuvat: Camilla Paavonen Japanissa niitä valmistettiin yli tuhat kappaletta. Taiwanissa oli myös kokonainen Venturoista ja Futuroista rakennettu kylä, joka purettiin 2008.

Euroopassa ei ole tiettävästi alettu valmistaa yhtäkään Venturoa. Öljykriisi teki kuitenkin lopun Casa Finlandia -sarjan tuotteiden valmistamisesta.

Suomessa ensimmäinen CF-100 huoltoasema pystytettiin Lempäälään 1969, mutta se ei ole toiminut tässä tarkoituksessa enää vuosiin. Rakennus myytiin yksityiselle omistajalle keväällä 2019. Toinen huoltoasema löytyy Vantaan Simonkylästä, mutta se on Lempäälää suurempi ja rakennuksessa toimii nykyisin autokorjaamo.

Suomessa ehdittiin valmistaa 19 Venturoa ennen öljykriisiä. Kolme Mäntyharjun Woikoskifeeling-hyvinvointikeskuksen infokioskina toimiva Venturo.

SUKUVIESTI 3 · 2021

15

Vuoden lehdentekijät SUKULEHTIKILPAILU 2019–2020 Sukuseurojen keskusliitto ja Sukuviesti-lehti järjestävät joka toinen vuosi Sukulehtikilpailun, johon voivat osallistua kaikki sukuseurat ja sukuyhdistykset. Tämänkertaisen kilpailun palkitsemiset julkistettiin 22. toukokuuta Sukuseurojen keskusliiton kevätkokouksen yhteydessä Espoossa.

Kilpailun raadin jäsenet Irina Baehr-Alexandrowsky ja Marko Wahlström kertoivat raadin perusteluista seuraavaa: Halusimme nostaa lehden tekijät ja sisällön uudella tavalla esille. Jo ennen varsinaisen tuomarointitehtävän alkua oli alusta saakka selvää, että päätimme astua pois perinteiseltä hiekkalaatikolta – ja samalla haastaa myös itsemme luku- ja arviointiurakkaan ryhtyessämme.

Yleisesti on todettava, että kilpailuun osallistuvien lehtien taso on sisällöllisesti hyvä ja laadukas. Lehdissä on kiinnostavia tarinoita ja rikas kieli. Suku- ja sukututkimusseurat panostavat lehtien sisältöön, mikä vaatii kirjoittajilta aikaa ja paneutumista.

Kilpailuun osallistuvissa lehdissä näkyi myös sukulehtien moninainen kirjo aina tiedotetyylisestä valo-

16

SUKUVIESTI 3 · 2021

kopiolehdestä huoliteltuun aikakautiseen lehteen sekä verkkojulkaisuun.

Lehtien ulkoasun tehtävänä on helpottaa ennen kaikkea lukijaa löytämään häntä kiinnostava sisältö.

Lehden toimittamisen perusta luodaan kuitenkin sisällöllä: näkökulmilla, haastateltavien valinnoilla ja tekstiä tukevilla valokuvilla.

Tämän kunnia-arvoisan tehtävän saatuamme halusimme ennen kaikkea kannustaa niin kilpailuun osallistuneita kuin muitakin sukuseuralehtien tekijöitä.

Sydämelliset onnittelut kaikille Sukuseurojen keskusliiton sukulehtikilpailuun osallistuneille.

Sukulehdet ovat monipuolinen ja rikas aarre myös tuleville sukupolville!

Raadin arviot lehdistä AAKKOSTETTU LEHDEN NIMEN MUKAAN

Vuoden tarinoita -juttupalkinto Vanhoja tarinoita – tarua vai totta Kirjoittaja: Kalervo Kotajärvi. Ala-Härkösten viesti, nro 45/2020, Ala-Härkösten sukuseura ry.  Vanhoja tarinoita -palstalle on koottu kiinnostavia pikkutarinoita yliluonnollisista tapahtumista.

Vuoden urheiluhistoria -juttupalkinto Mitä heistä olisi voinutkaan tulla?

Kirjoittaja: Marja-Liisa Rytilahti. Eroset, nro 1/2019.

Sukuseura Eronen ry.  Artikkeli nostaa esiin kolme oman aikansa jalkapalloilijaa, jotka olivat Suomen maajoukkueen avainpelaajia vuoden 1939 jalkapallo-ottelussa Suomi–Italia. Sota keskeytti kuitenkin heidän uransa.

Vuoden fiktiivinen jatkokertomus -juttupalkinto Tuusniemen Heiskaset vuosisatojen saatossa Kirjoittaja: Hannu Heiskanen. Heiskaset, vuosien 2019 ja 2020 numerot. Heiskasten sukuseura ry.  Kertomuksissa on kiehtovalla tavalla yhdistetty faktaa ja fiktiota, joissa on ”tottuutta sitteeks”. Kertomusten lopussa on selvitys murresanojen merkityksistä.

Vuoden arkielämästä kertova -juttupalkinto Yrittäjähenkeä Pohjois-Karjalassa Kirjoittaja: Olavi Kauranen. Kauraset, nro 58, kesäkuu 2019. Pyhäjärven Kauraset-sukuseura ry.  Artikkeli kertoo kotoisalla tavalla Jouko ja Elina Kaurasen perheen ja lähisuvun arjesta ja työstä.

Vuoden ammattia kuvaava -juttupalkinto Merimiehen muija ja kalamiehen koira ne yhdessä rannalla ruikuttaa. Kirjoittaja: Päivi Laitinen. Laitiset, nro 48, 2019. Laitisten sukuseura ry.  Artikkeli houkuttelee lukemaan yhden perheen hurmaavan tarinan.

Vuoden paikallishistoria -juttupalkinto Liikemiehellä on oma kivitalo. Juttusarjan 2. osa.

Kirjoittaja: Ville Vilén. Laukkaset, nro 2/2019. Laukkasten sukuseura ry.  Juttusarjan toinen osa tuo ansiokkaalla tavalla esille Savonlinnan unohdetun suurmiehen, liikemies Kustaa Laukkasen elämää.

Vuoden kuvasarja -juttupalkinto Kokouksesta kuvallisesti. Kuvaajat: Sari Markkula ja Jarkko Tuovinen. Laurentius, joulukuu 2019, Jäntti-suku ry.  Toistuvasta sukukokouksesta voi kertoa myös kuvin ja kuvatekstein. Reportaasi, jossa kuvat ovat pääroolissa.

Vuoden musiikkiaiheinen juttupalkinto Monen toimen nainen Kirsi Jaakkola 50 vuotta Kirjoittaja Sisko Savolainen. Markkulan viesti, joulukuu 2019, nro 53, Markkulan Sukuseura ry.  Kirsi Jaakkolan vaiherikas elämäntarina, jossa harmonikan soittaminen on rakas harrastus 10-vuotiaasta lähtien.

Vuoden filantropiapalkinto Villiintynyt omenapuu. Kirjoittaja: Eija Sälekivi, Säynätsalon taideseura Raita. Parviaisten parissa, nro 36/2019, Parviaisten sukuseura ry.  Kertomus omenapuista, jotka tehtaanjohtaja Hanna Parviainen lahjoitti parantaakseen Säynätsalon ja Haikan työväen sosiaalisia oloja.

Vuoden gastronomia-aiheinen juttupalkinto Perinneruokapalsta Ryynäset, nro 2020, Ryynästen sukuseura ry.

Kaalikääryleet. Kirjoittaja: Ulla Maija Ritanen.  Makunystyröitä nostattava ruokaohje.

Makkaramainos. Kirjoittaja: Sakari Ryynänen.  Pirteä ja hauska kuvaus makkaran mainoslehtisestä ja ruokaresepteistä yli 60 vuoden takaa.

Väkevien ammattilainen. Kirjoittaja: Asko Ryynänen.  Erään väkevän juoman syntyvaiheista ja tuotteistamisesta.

Vuoden lapsiaiheinen -juttupalkinto Pikku Ryynäsiä. Kirjoittajat: Outi Niemenmaa, Raili Jokiperä-Ryynänen, Helena Ryynänen ja Ulla Maija Ritanen.

Muumipiirrokset: Kirsti, 5 v. ja Saimi, 3 v. Ryynäsen suvun

SUKUVIESTI 3 · 2021

17

sukupuu: Eira Ritanen, 11 v. Ryynäset, nro 2020, Ryynästen sukuseura ry.  Lasten omat sivut ovat harvinaisuus sukuseurojen lehdissä.

Vuoden ajankohtaisartikkeli -juttupalkinto Sukutausta ei Suomessa ratkaise presidentinvaaleja.

Kirjoittaja: Heikki Laurinolli. Sassit, nro 2019, Sassi sukuyhdistys ry.  Artikkeli tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman aiheeseen.

Vuoden murre -juttupalkinto Juttunurkka-sarja. Kirjoittaja: Martta Talikka (1909–1989).

SILviisi, nrot 27/2019 ja 30/2020, Jääsken Antrean Silvosten sukuseura ry.  Sarjassa Karjalan murre nostetaan elävästi esiin.

Vuoden historia -juttupalkinto Punaista ja valkoista tai jotain siltä väliltä Kirjoittaja: Teemu Riihelä. Tuisku, nro 1–2-2020, TuiskuCamenæus sukuseura ry.  Ajatuksia herättävä kirjoitus Suomen tasavallan alkuvaiheista, keväältä 1918, jolloin luokkayhteiskunnan välienselvittelyt kärjistyivät.

Vuoden tiedeaiheinen juttupalkinto Tulevaisuuden ovenkahvat Kirjoittaja Kristiina Hurmerinta. Wanha Tuomas, 2020, Vanhan Rautalammin Korhosten sukuseura ry.  Materiaalitekniikan tohtorin Saara Söyringin kehittämä menetelmä torjuu tehokkaasti tappavia bakteereita.

Hyvin ajankohtainen tiedetutkimus: ovatko tulevaisuuden leikkaussalit silattu hopealla ja pysäytämmekö bussin hopeanappia painamalla?

Vuoden eläinaiheinen juttupalkinto Työhevosen kasvatuksesta Padasjoella Kirjoittajat: Hannu ja Pekka Särkiö. Wirmailan uutiset, nro 39/2020, Wirmailan Rusthollin sukuyhdistys ry.  Hannu Särkiön upea ja tarkka kuvaus työhevosen elämänkaaresta hämäläisessä maalaistalossa.

Vuoden esine -juttupalkinto Esine menneisyydestä -juttusarja. Kirjoittaja: Kalevi Salmi.

Aninkainen, nrot 1, 2, 3, 4/2020, Turun Seudun Suku­ tutkijat ry – Åbonejdens Släktforskare rf.  Hyvä esimerkki juttusarjasta, joka koukuttaa lukijan numerosta toiseen.

18

SUKUVIESTI 3 · 2021

Vuoden sukututkimus -juttupalkinto Olavi Virta – Särkilahden oma poika Kirjoittaja: Ossi Ojanen. Sukuset, nro 2/2020, Lahden seudun sukututkijat ry.  Artikkeli valottaa tunnetun laulajan elämää mielenkiintoisella tavalla ja hieman uudesta näkökulmasta.

Vuoden taitto -palkinto Väänästen sukupuu, nro 28/2020, Väänästen Sukuseura ry.  Taitto otsikon viiteriveineen, otsikoineen, ingresseineen ja kuvateksteineen miellyttää silmää ja kokonaisuus toimii. Juttuja rikastetaan kainalojutuilla. Lehden toimittamisessa näkyy tekijöiden ammattimainen ote.

Vuoden innovatiivisin sukulehti -palkinto Savikosken Kuohuja, nro 2019, Sukuseura Henrik ja Maria Makkosen jälkeläiset ry.  Tyylikäs etukansi. Perhealbumille on annettu paljon tilaa. Myös nuorten ääni kuuluu urheilu- ja opiskelu­ aiheisissa artikkeleissa.

Vuoden elämäntyöpalkinto: Hannu Koponen Kopsa – Koposten Sanomat, vuoden 2019 numerot, Koposten sukuseura ry.  Hannu Koponen on vastannut lehden toimittamisesta avustajinaan sihteeri ja taittaja. Hannu Koponen on haastatellut, kuvannut, kirjoittanut, valinnut artikkelit ja stilisoinut kaikki kansikuvaa myöten sekä suunnitellut lehden asun taittajan kanssa. Hannu Koponen on ollut lehden toimittamisessa aktiivinen, tarmokas ja rohkea vastaava toimittaja.  Erityishuomion lehdessä ansaitsee Kaijan upeasti kirjoittama pakina Kuppi kahvia, kiitos. Vaikea juttutyyppi, jota harvoin näkee sukuseurojen lehdissä. Myös Toivo Hovin runo Savolaesista sanottua ansaitsee erityishuomion.

Aamukahvi ja tuore lehti -näyttely pureutuu sanomalehden merkitykseen ja jakeluun Postimuseon Aamukahvi ja tuore lehti -näyttely kertoo aamun lehden tärkeydestä, varhaisjakelusta ennen ja nyt sekä digimurroksesta. Näyttely valaisee sanomalehden matkaa painosta postilaatikkoon ja suomalaisten aamukahvipöytään.

Suomalaisilla on ainutlaatuinen mahdollisuus saada lehti kotiin aamukahvipöytään. Varhaisjakelun ammattilaisilla on tärkeä, mutta lehden lukijoille monesti lähes näkymätön rooli. Varhaisjakelu on monen ensimmäinen työpaikka, ja nykyisin useat jakajat ovat maahanmuuttajia.

Digimurros haastaa paperisen sanomalehden.

Näyttely tuo vahvasti esille muutoksen ja haastaa kävijän pohtimaan omaa suhdettaan sanomalehteen, niin paperiseen kuin digitaaliseen. Onko paperista sanomalehteä kohta enää ollenkaan aamukahvin seurana?

Näyttelyssä voi istahtaa aamukahvipöytään päivän lehden äärelle eri aikakausien hahmojen kanssa, eläytyä varhaisjakajan aamuyön reitille Postin sähköskootterin ohjaimissa, vastata jakelupäivystäjän puhelimeen, inspiroitua sanomalehtien kierrätysideoista sekä uppoutua Helsingin Sanomiin ja sen edeltäjään Päivälehteen vuosilta 1889–2019.

Sanomalehtimuistoissa rakkautta, pelkoa, odotusta ja jännitystä Postimuseo keräsi näyttelyä varten sanomalehteen liittyviä muistoja suomalaisilta. Tunteikkaista muistoista välittyy, kuinka tärkeä ja rakas sanomalehti suomalaisille on. Päivä ei ala ilman lehteä ja aamukahvia. Uutisten ja juttujen lisäksi tärkeitä ovat paperin rapina ja painomusteen tuoksu.

– Useat sukupolvet ovat jäsentäneet maailmaansa sanomalehden avulla. Onnettomuudet, kuten esimerkiksi Estonian uppoaminen tai prinsessa Dianan kuolemat muistetaan järkyttävinä tapahtumina, joita on seurattu tiiviisti. Lehdissä kerrotut rikokset ovat myös pelottaneet lukijoita. Kuolinilmoitusten ja kirkollisten uutisten luku kuuluu myös monien lukutottumuksiin, kertoo Postimuseon projektipäällikkö Suvi Jalli.

Monella muistelijalla oli omakohtaista kokemusta sanomalehden jakelusta, ja arvostus aamuyön tunteina kelissä kuin kelissä tehtävää työtä kohtaan on noussut. Mieleen ovat työn raskaudesta huolimatta jääneet

Näyttelyn yhteydessä julkaistiin Tuomas Hopun ja Heikki Nikalin Aamun lehti – Sanomalehtien jakelun historia ja tulevaisuus -teos (Viestin 2021).

yölliset kulkijat, vihaiset koirat ja nouseva aurinko.

– Kotipaikkakunnan sanomalehti on monelle edelleen tärkeä side, vaikka olisi asunut muualla jo vuosikymmeniä. Sanomalehtitilaus omaan kotiin on monelle ollut myös merkki aikuisuudesta, Jalli sanoo.

– Lehteä luetaan yhä yksin ja yhdessä. Monet muistelevat, miten lehden osia jaettiin perheenjäsenien kesken: isälle uutiset ja lapsille takasivun sarjakuvat, mistä on jäänyt monille tapa lukea lehti takaperin.

Aamukahvi ja tuore lehti -näyttely on esillä Postimuseossa museokeskus Vapriikissa Tampereella 28.8.2022 asti. ▶ www.postimuseo.fi SUKUVIESTI 3 · 2021

19

Laaja näyttely juhlistaa Suomenlinnan historiaa kolmen valtakunnan linnoituksena Kansallisarkistossa ja Suomenlinna-museossa esitellään Viapori-Suomenlinnan historiaa 1700-luvulta 2020-luvulle. Esillä on linnoitukseen liittyvää ainutlaatuista asiakirja-aineistoa sekä esineistöä.

Kansallisarkiston ja Suomenlinna-museon näyttelyt kertovat Suomenlinnan vaiheista Ruotsin, Venäjän ja itsenäisen Suomen aikana. Kansallisarkiston näyttelyssä painopiste on saaren historian värikkäillä vaiheilla sekä niihin liittyvillä henkilöillä. Suomenlinnamuseon näyttely keskittyy Saaristolaivaston ja laivanrakennuksen vaiheisiin Suomenlinnassa. Näyttelyihin on saatu aineistoa muun muassa Ruotsista ja Venäjältä.

Kansallisarkiston näyttelyssä historian käännekohtia Suomenlinna on ollut mukana monissa Suomen historian käännekohdissa. Kansallisarkiston näyttely esittelee Viapori-Suomenlinnan historiaa aina siitä lähtien, kun Ruotsi linnoitti saaret laivastonsa turvaksi.

Kansallisarkiston näyttelyssä on esillä muun muassa Kustaa III:n sodan aikaista esineistöä ja tilannekarttoja sekä Viaporissa vaikuttaneiden Carl Olof Cronstedtin ja Victor von Stedingkin asiakirjoja Amerikan vapaussodasta. Suomen sodan ajalta näyttelyyn on saatu amiraali Cronstedtin allekirjoittamia asiakirjoja, kuten määräykset Viaporin puolustamisesta sekä sopimus linnoituksen luovuttamisesta venäläisille.

Venäjän aikaa edustavat Viaporin eri rakennusryhmien piirustukset 1820-luvulta, jolloin Helsingistä oli tullut maan pääkaupunki, sekä Viaporin pommitusta 1855 kuvaavat lehtiartikkelit sekä maalaukset. Itsenäisyyden ajalta esillä on mm. Merisotakouluun sekä Suomenlinnan tykistöön ja laivastoon liittyviä aineistoja. Lisäksi oman kokonaisuutensa muodostaa satavuotiaan Ehrensvärd-seuran historia.

Suomenlinna-museossa esillä kolmen vallan laivastot Saaristolaivasto eli Armeijan laivasto oli alun perin Ruotsin turva Venäjää vastaan. Tämä Viaporin muurien suojaan sijoitettu laivasto on keskeisessä roolissa Suomenlinna-museon näyttelyssä. Se esittelee myös laivanrakentaja Fredrik Henrik af Chapmanin toimintaa Viaporin telakan perustajana.

Esillä on laivojen pienoismalleja, muun muassa miinalaiva Pohjanmaan pienoismalli. Näyttelyn muu esineistö koostuu laivapiirustuksista, valokuvista ja aseista. Myös rakennus, jossa näyttely sijaitsee, on osa näyttelyä: se on af Chapmanin suunnittelema varasto, jossa alusten irtaimistoa säilytettiin talvikuukausien aikana.

Lisäksi näyttelyssä on meriarkeologinen osio, joka kuvaa havainnollisin esimerkein, mitä jo tuhoutuneesta Saaristolaivastosta on voitu saada selville tämän päivän arkeologian menetelmin.

Näyttelyt ovat avoinna 30.9.2022 saakka.

Viaporin-Suomenlinnan linnoitus on kuulunut kolmeen valtakuntaan, Ruotsin kuningaskuntaan 1748–1808, Venäjän keisarikuntaan 1808–1918 ja vuodesta 1918 Suomen tasavaltaan. Moninaisen historiansa vuoksi linnoitus kuuluu kansainvälisesti kiinnostavien autenttisten kulttuuriympäristöjen joukkoon ja on nykyisin myös Unescon maailmanperintökohde.

Kuva: Sakari Kiuru / Museovirasto.

20

SUKUVIESTI 3 · 2021

Suomen Joutsen seilasi digiaikaan Kesäinen tuulenvire museolaiva Suomen Joutsenen kannella on elämys, mutta vierailusesonki on kovin lyhyt tai matka Turkuun liian pitkä. Merikeskus Forum Marinumin lippulaivaan pääsee nyt mistä vain vuoden ympäri Digimuseo.fi-verkkopalvelussa.

Suomen Joutseneen voi tutustua Digimuseossa kahdella eri tavalla. Maksuttomassa versiossa museovieras pääsee tutustumaan pääpiirteittäin laivan historiaan ja nykytilaan kuvien ja tarinoiden muodossa.

Toisena vaihtoehtona on varata maksullinen etäopastus, jossa seikkaperäisen esittelyn lisäksi pääsee näkemään laivan muutoin saavuttamattomia alakansia ja muita yleisöltä suljettuja tiloja. Maksullisia digiopastuksia tarjotaan keskiviikkoisin. ▶ https://digimuseo.fi/

Museolaiva Suomen Joutsen on merikeskus Forum Marinumin tunnetuin nähtävyys. Kuva: Forum Marinum

Koko vuosi koronaa – jaa kokemuksesi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kerää toistamiseen korona-ajan muistoja ja kokemuksia.

Vuosi sitten SKS keräsi kokemuksia koronaviruspandemian alkuvaiheista. Koronakevät-keruu osoitti, miten monella tavalla korona muutti arkeamme ja että kokemuksemme kriisin keskellä eroavat toisistaan.

Kesällä rajoituksia purettiin ja syksyllä jaksettiin vielä varoa siinä toivossa, että virus pian kukistuisi.

Alkuvuoden aikana on käynyt selväksi, ettei paluu normaaliin ole vielä näkyvissä. Kerro, miltä pandemian jatkuminen tuntuu!

Voit kirjoittaa esimerkiksi siitä, miten suhtautumisesi koronaan on muuttunut vuoden aikana. Miten suhtaudut rajoituksiin, turvatoimiin ja rokotteisiin?

Kerro, oletko sinä tai joku lähipiirissäsi sairastunut koronaan. Kuvaile ristiriitoja, joita erilainen suhtautuminen koronaan on herättänyt lähipiirissäsi, ystävien kesken tai työpaikalla. Onko koronaa mielestäsi vähätelty tai liioiteltu?

Kerro myös korona-ajan positiivista muutoksista elämääsi. Mitkä asiat ovat auttaneet jaksamaan? Mikä

on tuntunut raskaimmalta? Jos pidät ajatuksistasi päiväkirjaa, lähetä se SKS:lle keruun päätyttyä.

Koko vuosi koronaa -keruun vastaukset arkistoidaan SKS:n arkistoon ja Tietoarkistoon. Keruun tuloksista tiedotetaan syksyllä 2021.

Lähetä kirjoituksesi SKS:lle 15.10.2021 mennessä • verkkosivujen lomakkeella • sähköpostin liitteenä osoitteeseen keruu@finlit.fi, merkitse aihekenttään tunnus ”Koko vuosi koronaa” tai • postitse osoitteeseen Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, arkisto, PL 259, 00171 Helsinki, merkitse kuoreen tunnus ”Koko vuosi koronaa”.

• Muista liittää mukaan lupa lähettämäsi aineiston arkistoimiseen SKS:n arkistoon nimellä tai nimimerkillä sekä yhteys- ja taustatiedot.

Vastausohjeet: www.finlit.fi/kokovuosikoronaa SUKUVIESTI 3 · 2021

21

Illinsaaren historiaa ja arkeologiaa

Teksti: Jouni Kaleva ja Sari Peltonen

OSA 1

Illinsaari on esihistoriallisen ajan varhaisin merkittävä asuinpaikka nykyisen Iin kunnan alueella. Tässä kirjoituksessa käsitellään aluksi sukututkimuksen keinoin yhtä saaren vanhimmista taloista nimeltään Rautio. Talosta on kirjauksia 1500-luvulta, mutta sen historia palautunee keskiajalle. Artikkelin jälkiosa käsittelee saaren rikkaita arkeologisia löytöjä ja tarjoaa uuden vaihtoehdon Iin ensimmäisen kirkon sijainniksi.

Illinsaari on ollut alkuaan kahdessa osassa, sen koillis-lounaissuunnassa halkaissut Iijoen haara tai salmi on edelleen havaittavissa nyt jo kuivuneiden lampien jonona, joista vieläkin on tunnistettavissa Sulikkalampi ja Tohilanhaara. Lammet ovat lopullisesti kuivuneet vasta 1950-luvun jälkeen maan kohoamisen myötä.

Nimi Illi on vanha. Se lienee johdannainen venäläisestä Ilja-nimestä ja sellaisenaan viittaisi saaren nimeäjien tulosuuntaan. 1600-luvun alussa Illinsaaressa oli viisi taloa: Rautio, Härmä, Koppelo, Tohila ja Tenhu (talosta käytetään myös nimiä Tenu ja Hemmilä; sittemmin Säävälä). Sana rautio tarkoittaa (rauta) seppää, joten kyseinen talo lienee nimetty alkuperäisen haltijansa ammatin mukaisesti. Illin talonpoikaisasutus takautuu varmasti 1400-luvulle. Iin käräjillä vuonna 1651 illinsaarelainen Yrjö Markuksenpoika (Härmä) esitti vuoden 1479 Iin käräjiin liittyvän asiakirjan, jossa kerrottiin Paavonpojan asuvan Illissä sijaitsevassa (”liggiandes i Illi”) talossa, jota jo hänen vanhempansa olivat aiemmin pitkään isännöineet.1 Eri veroluetteloissa Raution talon kirjauksia saattoivat olla seuraavat: • 1565–1570: Tapani Raution talo tulee kymmenysluetteloon 1565 ja maakirjoihin vuonna 1567 kahden veromarkan talona. Tapani Raution talo kirjataan vuoden 1569 maakirjaan vielä asuttuna kolmen veromarkan talona, taloon kirjataan kaksi nokkaa (veroa maksavaa henkilöä) ja kaksi lehmää. Vuoden 1570 maakirjassa Tapani Raution talo mainitaan autioksi.

Vuosien 1571–1583 veroluetteloista ei oikein tunnu löytyvän Raution taloksi tunnistettavaa taloa. Ehkä Raution taloa viljeltiin jonkin muun talon yhteydessä; taikka ehkä Raution talo oli kokonaan autiona; tuon 22

SUKUVIESTI 3 · 2021

ajan veroluetteloista usein jätettiin autiotalot pois.

• 1584–1595: Antti Jönsinpoika Rautio, nimismiehenä 1591–1592, kirjaukset luettelon loppupuolella; tämä talo ei välttämättä sijaitse Illinsaaressa, Antti saattaa asua jossain muualla ja lisänimi vain täsmää Raution taloon. Toisaalta vuoden 1580 talvikäräjillä Antti Rautio Iin kylästä (Iioby) saa sakot siitä, että hänen vaimonsa oli lypsänyt herra Laurin (kirkkoherra Lauri Matinpoika Raumannus) lehmää viiden viikon ajan2. Tämä voisi viitata siihen, että Antti Raution ja kirkkoherran lehmät laidunsivat yhteisellä laitumella ja silloin Illinsaari olisi mahdollinen laidunpaikka.

• 1599 ja 1601 kymmenysluettelot: Anna leskivaimo • 1606–1618: Heikki Antinpoika (spitaalinen) • 1619–1620: herra Mansuetus Jaakonpoika (kirkkoherra) • 1622–1624: Lauri Klemetinpoika

Mikko Heikinpoika Vuodesta 1626 alkaen Iin Illinsaaren Raution talon tunnistaa selkeästi veroluetteloista. Vuoden 1626 karja- ja kylvöluetteloon Rautio kirjataan Mikko Heikinpojan nimellä ja vuodesta 1627 alkaen Raution talo kirjataan Mikko Heikinpojan nimellä kaikissa veroluetteloissa. Vuoden 1627 ruodutusluettelossa Mikko Heikinpojan iäksi mainitaan 20 vuotta3. Hän on epäilemättä Illinsaaren Raution tilan nuori isäntä.

Vuoden 1629 kesäkäräjillä illinsaarelainen leskivaimo Kerttu kertoi ottaneensa syytinkimiehekseen (huoltajakseen) illinsaarelaisen Mikko Heikinpojan, koska kukaan Kertun sukulaisista ei hänestä halunnut huolehtia. Kertulla oli myös viiden heinähäkin (”fem lass höö”) perintöniitty Myllyojalla, mikä tu-

lisi syytinkimies Mikolle korvaukseksi syytingin tarjoamisesta4. Kerttu on leskeysaikanaan luultavasti asunut Illinsaaren Raution taloon kuuluneessa torpassa.

Leskivaimo Kerttu saattaa olla Kerttu Tapanintytär, jonka veli Tuomas Tapaninpoika isännöi Olhavan kylässä sijaitsevaa Piukkulan taloa. Vuoden 1632 talvikäräjillä Tuomas Heikinpoika ja Jaakko Ollinpoika nimettiin arvioimaan perinnönjakoa Tuomas Ta-

paninpojan ja iiläisen (”i Ijåby”) Mikko Heikinpojan välillä. Nämä sopisivat olemaan Olhavan Piukkulan talon Tuomas Tapaninpoika ja Raution talon Mikko Heikinpoika5. Kyseessä saattoi olla Kertun kuolema ja perinnönjako veljen ja syytinkimiehen välillä.

Vuoden 1632 kesäkäräjillä olhavalaiselle Tuomas Tapaninpojalle mainitaan saatavaksi edesmenneen Kerttu Tapanintyttären jäämistöä, joka oli Kertun po-

Kartta 1. Raution talo (nro 1) Claes Claessonin vuoden 1648 maakirjakartassa. ”Michil Rautian” ¼ manttaalin tila. A. viljelys­ alaa. B. heinää 5 häkkiä (lass). Mikolle kuuluu myös 2½ heinähäkin niitty eri karttalehdellä. Kirjaimella M merkityt niityt kuuluvat (Pohjois-Iissä sijaitseville) Huovilan taloille, tuotto 5 häkkiä heinää. Lampi niityn B. alueella tunnetaan sittemmin nimellä Sulikka. Iijoessa ylempänä Haukan ja alempana Venäjänkarin lohipadot. Koppelon talo (nro 2).

SUKUVIESTI 3 · 2021

23

jalta Kalixista saatua (”henne arfligen tillföll efter sijn son i Kalix”)6. Tässäkin jutussa mainitaan illinsaarelainen Mikko, joka sopisi olemaan Rautiota isännöivä Mikko Heikinpoika.

Illinsaarelainen leskivaimo Kerttu Tapanintytär saattoi olla vuosina 1565–1569 Raution taloa isännöineen Tapani Raution tytär; siinä tapauksessa Olhavan kylän Piukkulan taloa vuosina 1595–1634 isännöinyt Tuomas Tapaninpoika voisi myös olla Tapani Raution lapsia.

Vuoden 1629 kesäkäräjillä mainittu Kerttu leskivaimon Myllyojalla sijaitseva perintöniitty oli ollut Kertun omaa henkilökohtaista perintöä, eikä se kuulunut Raution talolle. Niityn tuotto oli tuolloin viisi häkkiä (lass), mikä on kohtuullisen suuri määrä, niityllä oli siis hyvä reaaliarvo.

Vuoden 1648 maakirjakartassa on Mikko Raution neljännesmanttaalin talon (Illinsaaren karttalehden talo nro 1, kuva edellisellä sivulla) kohdalle kirjattu, että Mikolla on kotiniittyjen lisäksi karttalehdelle 35 kirjaimella M merkitty 2½ häkin tuottoinen heinäniitty7. Tämä löytyykin mainitulta karttalehdeltä, jossa kuvattu lähinnä Pohjois-Iin Paakkolan, Glasilan ja Kukon talojen maita8. Siellä ojan varressa on kirjaimella M merkitty niitty, joka kuuluu Illinsaaren taloon nro 1 ja tuottaa 2½ häkkiä heinää. Kyseisen niityn kohdalla ojassa on myös vesimylly, jonka on kirjattu kuuluvan Paakkolan taloon. Lisäksi kartassa näkyy kaksi vesimyllyä (kirjain F), jotka kuuluvat Huovilan taloille. Se, että kyseistä ojaa kutsutaan Myllyojaksi, tai Myllylänojaksi, selviää vuoden 1634 käräjäjutusta, jossa on nimetty arviomiehet tarkastamaan ja arvioimaan Huovilan veljesten Jaakko ja Heikki Ollinpojan myllypaikkaa Myllylänojalla9.

Samaisessa maakirjakartassa näkyy Raution talon läheisyydessä M-kirjaimella merkittyjä niittyjä, joiden mainitaan kuuluvan Huovilan taloille. Sittemmin näistä niityistä Illinsaaren pohjoisrannalla olevat kuuluvat Raution tilaan ja Raution talon itäpuolisen lammen rantaniitty kuuluu rajanaapurin Koppelon tilaan.

Mikäli leskivaimo Kerttu oli syntyään Raution talon tytär, niin ”irrallinen” Myllyojan niitty saattoi olla hänen äitinsä peruja. Niitty voisi olla myös Kertun isän peruja; Kertun isä olisi saattanut ostaa niityn taikka periä sen vanhemmiltaan. Vaikka niityn sijainti Pohjois-Iissä Myllyojan varressa Paakkolan talosta itään näyttääkin selvältä, ei silti ole tietoa, kuka sen on alun perin ottanut haltuunsa tai onko se mahdollisesti ollut joskus liitettynä johonkin nimettyyn taloon.

Herra Samuel Samuelinpoika Lithovius osti Karhunsaaressa sijaitsevan puolen manttaalin Piukkulan talon herra Johan Forbukselta; talokaupan ensim24

SUKUVIESTI 3 · 2021

mäinen lainhuudatus oli vuoden 1665 kesäkäräjillä.

Herra Samuel näyttää jossain vaiheessa yhdistäneen autiosta ylösottamansa Raution talon yhdeksi savuksi ostamansa Piukkulan talon kanssa. Hänelle oli myöskin erillisellä kaupalla päätynyt Kerttu leskivaimon aikoinaan omistama Myllyojan niitty. Vuosien 1669– 1670 ja 1673–1675 ruodutusluetteloissa Piukkulan talon kooksi kirjataan poikkeuksellisesti 3/4 manttaalia ja Raution neljännesmanttaalin talo puuttuu kyseisistä ruodutusluetteloista. Raution talon manttaaliluku on tuolloin mahdollisesti sisällytetty Piukkulan talon manttaalilukuun. Vuodesta 1676 alkaen Raution talo kirjataan veroluetteloissa jälleen autioksi.

Herra Samuel Lithovius oli Rautiossa asukkaana (”åbo”) jo vuonna 1663. Hän oli jo tuolloin aktiivinen saadakseen kaikki tilalle kuuluvat viljelykset haltuunsa, mikä käy ilmi Iin kesäkäräjillä 166310. Siellä tulee esiin Matti Heikinpoika, joka luopuu 30 vuotta aiemmin veljeltään myötäjäisinä saamastaan niitystä, joka nyt (1663) palautettiin Raution taloon ja kirkkoherra Samuelille kuuluvaksi: ”Kuotu Engh huilcken Matz Hendersson bekiänner af dess broder för 30 åhr sedan såsom till hemfölgh på dess hederdagh wara skiänght och gifwen, hwilcket till förende under Rautio hemmanet lijdh hafuer, efter som Matts siälf tillstodh och Hr Samuel nu åbor, altså det 12. Cap. i Gifter M:B: lijkmätigdt underkiännes Engen uthan lösn. under Rautio hemmanedt igen.”

Matti Heikinpoika siis tunnustaa veljeltään 30 vuotta sitten juhlapäivänään (=hääpäivä) saaneensa myötäjäislahjaksi niityn, joka oli aiemmin kuulunut Raution taloon, ja koska Matti itse nyt luopuu (niitystä) ja herra Samuel nyt asuu (Raution tilaa) niin Kristofferin maanlain naimisen kaaren 12§ mukaan tuomitaan niitty ilman lunastusta taas Raution taloon. Toisin sanoen vaikuttaa, että Rautio on ollut veljesten Matin ja hänen nimeltä mainitsemattoman veljensä (epäilemättä Mikko Heikinpoika) kotitila, josta lähtiessään Matti on tuon niityn saanut myötäjäisiksi. Nyt niitty palautetaan samaan taloon, jota herra Samuel nyt asuu, perustuen kaiketi siihen, että lahjan antaja Mikko Heikinpoika oli tuohon mennessä kuollut. Mainitun lainkohdan asiasisältö on, että kun lahjan antaja kuolee, niin hänen antamansa lahja on palautettava taloon.

Niityn nimi Kuotu on Iin pitäjässä vieras. Jos kirjuri tavoitteli nimeä Koutu(a), niin se on Iissä tutumpi. Karjalankylässä Pahkakoskella on runsas Koutuanimistö: Iijoen pohjoisrannalla Koutuanniemen talo, sen pohjoispuolella Koutuanjärvi ja Koutuansuo (vierellään Raasakkasuo). Iijoen eteläpuolella on Koutuankangas ja Ylä-Koutuanjärvi, josta lähtevä Koutuanoja laskee Iijokeen.

Vuoden 1673 talvikäräjillä (oikeanpuoleiselta sivulta alkava juttu) Palukan talon yhteydessä mainitaan pieni omistus Koukustenlammella11. Tuolloin tuotiin esiin, että Matti Heikinpoika ja tämän vaimo Karin Grelsintytär olivat myyneet Palukan talon edesmenneelle herra Gabriel Calamniukselle sadasta kuparitaalerista; lisäksi kauppaehtoihin oli kuulunut se, että Calamnius piti myyjistä huolta näiden kuolemaan saakka. Kirkkoherra Gabriel Calamnius kuoli 1673, mikä lienee ollut syy siihen, että hänen leskensä Anna Florina toi talon omistukset oikeuden vahvistettavaksi. Kauppa oli lainhuudatettu asianmukaisesti 1670–1672. Jutussa mainitaan Palukan talon omistuksina mm. ”i Koukusten Lambj ett litet stycke skogh dhet han af sahl Jacob Rasaka sigh tillöst”. Siis Matti Heikinpoika (Palukka) oli aikanaan ostanut Jaakko Raasakka -vainajalta pienen metsäkappaleen Koukustenlammelta. Kyseinen Jaakko sopisi olemaan EteläIin Raasakan isäntä Jaakko Tuomaanpoika, jonka nimiin talo on kirjattu henkikirjoissa vielä vuonna 1664, mutta ei sen jälkeen.

Onkin mahdollista, että vuoden 1673 renovoidun tuomiokirjan ”Koukusten Lambj” on Koutusenlampi tai Koutuanlampi. Näin tulkiten Matti Heikinpoika sai noin 1633 veljeltään häälahjaksi Raution talolle kuuluneen Koutuan niityn, jonka hän luovutti takaisin Rautioon 1663. Tämä selittäisi, miksi hänellä oli ollut intressi ostaa samalta Koutuan alueelta myös metsäpalsta Jaakko Raasakalta. Raasakan talon omistuksista Koutuan alueella on jäänyt nykypäiviin saakka nimi Raasakkasuo.

Mikäli Mikko ja Matti todella olivat alkujaan Raution talon poikia, niin poikien isä saattoi olla Heikki Antinpoika (Rautio), joka mainitaan spitaaliseksi vuosien 1607 ja 1610 maakirjoissa sekä vuosien 1613– 1616 kantoluetteloissa. Vuosien 1619–1620 tietämillä talo vaikuttaisi olleen liitettynä pappilaan kirkkoherralle. Ehkäpä Mikko Heikinpoika sai sitten aikuistuttuaan vuoteen 1626 mennessä isänsä talon takaisin.

Matti Heikinpoika saattoi olla Pohjois-Iin Palukan talon isäntä. Hän tulee veroluetteloihin vuodesta 1629 alkaen; hänen talonsa kooksi mainitaan neljännesmanttaali. Vuoden 1630 ruodutusluettelossa Matin iäksi mainitaan 30 vuotta. Lisänimi (Palukka) Matti Heikinpojalle mainitaan vasta vuoden 1647 kymmenysluettelossa.

Palukan taloksi sopiva on kirjattuna jo vuoden 1624 maantarkastuskirjassa (luettelossa ei mainita talojen manttaalilukuja)12. Kyseisessä luettelossa on Mikko Heikinpojan talo, joka sopisi olemaan Palukan talon kirjaus. Mikko Heikinpojan talon kirjaus ja talon paikka luettelossa vuoden 1624 maantarkastus-

kirjassa sopivat siihen, että kyseessä on Palukan talon ensimmäinen kirjaus veroluetteloissa. Mikäli tuo Mikko Heikinpojan kirjaus on Palukan talolle, niin veljekset saattoivat asua ensin yhdessä Palukan taloa, joka kirjattiin Mikon nimellä. Pian tämän jälkeen Mikko Heikinpoika muutti Raution taloon, joka mahdollisesti oli hänen synnyinkotinsa, ja veli Matti Heikinpoika jäi isännöimään Palukkaa.

Asuivatko veljekset nuorina Palukan talossa siksi, että kotitalo Rautio oli liitettynä pappilaan? Oliko kotitalo Rautio autioitunut isän spitaalin vuoksi, jolloin verot jäivät sairauden vuoksi hoitamatta? Oliko veljesten äiti lähtöisin Palukasta tai Palukan mahdollisesta kantatalosta Huovisesta?

Korpraali Matti Sulikka Pohjanmaan rykmentin kapteeni Kristoffer Bylowin (Kemin) komppanian 25.5.1666 päivätyssä katselmuksessa on iiläisten sotilaiden joukkoon kirjattu eteläiiläinen Matti Mikonpoika, joka on sotilaana eteläiiläisen isänsä Mikko Heikinpojan edestä ja vuosiluvuksi mainitaan 164613. Vuonna 1646 EteläIissä ei ollut muita Mikko Heikinpoika -nimisiä isäntiä kuin Raution talon isäntä, joten on selvä, että tämä sotamies, myöhemmin korpraali, Matti Mikonpoika (Sulikka) on Illinsaaren Raution talosta isänsä puolesta värvättynä. Matti joutui rykmenttinsä mukana Saksaan ja ehti osallistua 30-vuotisen sodan loppunäytökseen.

Näyttäisi siltä, että korpraali Matti Mikonpoika vapautui 1646 alkaneesta palveluksestaan lopullisesti vasta 1671 Riiassa. Matti vietti valtaosan näistä vuosistaan Itämeren reunavaltioissa ja osallistui valloitustaisteluihin. Tähän palataan Illinsaaren tinakannun yhteydessä tämän artikkelin toisessa osassa.

Vuoden 1671 kesäkäräjillä illinsaarelainen korpraali Matti Mikonpoika (Sulikka) valitti että herra Samuel Lithovius esti häntä asumasta isiensä tilalla (”åbo sitt fädernes hemman”), jota Mikonmaaksi kutsuttiin ja oli ¼ manttaalin kokoinen14. Tässä esiintyvä tilannimi Mikonmaa ei näy missään muussa asiakirjassa. Nimi Rautio oli talolle vakiintunut jo paljon aiemmin. Lithovius vastasi ylösottaneensa kyseisen talon autiosta hyvän aikaa sitten, minkä myös nimismies Simon Antinpoika (Lind) vahvisti. Oikeus päätyi pitämään Matin vaadetta perusteettomana.

Matti Mikonpojasta käytetään myöhemmin lisänimeä Sulikka. Hän mahdollisesti asui Raution tilaan kuuluvassa torpassa tai mäkituvassa, josta on käytetty nimeä Sulikka, samoin kuin tilan pihapiiriin kuuluneesta lammesta. Nimi Sulikka on ollut myös torpan SUKUVIESTI 3 · 2021

25

myöhemmillä asukkailla ilman sukulaisuutta Mattiin, kuten jäljempänä tulee esiin Maria Juhontytär Säävälän kohdalla. Näin sitä on käytetty asuinpaikkaan sidottuna nimenä.

Vanhassa ”kalevalaisessa” suomen kielessä sana sulikka tarkoittaa haukea. Toisaalta sulikka tarkoittaa myös erästä maatiais-lanttukantaa. Tässä tapauksessa haukea tarkoittava sana lammen nimenä on parempi selitys. Sulikkalammessa on epäilemättä elänyt haukikanta varsinkin silloin, kun lampi oli vielä vesiyhteydessä Iijokeen. Näin saattoi olla vielä 1600-luvulla ainakin kevättulvien aikaan.

Emme tiedä, milloin korpraali Matti Sulikka kuoli. Mahdollisesti tämä tapahtui jo ennen vuotta 1679, josta alkaen Iissä on systemaattiset merkinnät haudatuista, mutta Mattia ei niissä näy. Korpraalin leski Kaisa (Carin) Simontytär haudattiin 1696. Pariskunnalla oli ainakin kaksi poikaa, Heikki ja Mikko, jotka kumpikin siirtyivät Etelä-Iin Pernun taloon, jonka Heikki oli ostanut 1698.

Vuosina 1687–1700 Raution taloa isännöi Esajas Sigfridinpoika Maalismaa (s. n. 1649, k. 25.3.1699).

Esajas ylösotti Raution talon autiosta vuoden 1687 talvikäräjillä. Vuoden 1690 kesäkäräjillä käsitellään kirkkoherra Samuel Lithoviuksen ja Esajaksen välistä kiistaa15. Esajas oli vaatinut Myllyojan niittyä, jonka katsoi kuuluvan ylösottamalleen (Raution) talolle.

Niitty oli 27.7.1629 ja 1.7.1659 käräjillä todettu olleen torpparin eli huonenaisen Kertun omaisuutta. Se ei kuulunut Raution taloon vaan oli irtain niitty (”een Löös Engh”) ja Kerttu oli ottanut syytinkimiehekseen Esajaksen talon (=Raution talon) aiemman asukkaan Mikko Heikinpojan ja antanut niityn hänelle (henkilökohtaiseksi omaisuudeksi) korvaukseksi syytingistä.

Mikon leskivaimo Brita Jaakontytär oli myynyt niityn herra Samuelille 37 kuparitaalerista ja 22 äyristä (kauppahinnalla oli maksettu velka porvari Lauri Simonpojalle). Tämä voisi viitata siihen, että jo vuoteen 1659 mennessä Mikko Heikinpoika oli kuollut ja hänen leskensä Brita Jaakontytär olisi velkaantumisensa takia ollut pakotettu myymään tämä taloon kuulumaton niitty. Ostaja oli ehkä jo tuolloin 1659 Samuel Samuelinpoika Lithovius. Ehkäpä nuori herra Samuel toimi ostajana isänsä puolesta, sillä isä oli Iin kirkkoherra Samuel Josefinpoika Lithovius, joka kuoli juuri tuolloin, tarkalleen 1.5.1659.

Samuel Samuelinpoika Lithovius kuoli 1692. Hänen Beata-tyttärensä toinen puoliso oli Johan Forbus, joka oli tullut Iin kappalaiseksi 1702. Vuoden 1706 talvikäräjillä kerrotaan, että herra Samuel Lithoviuksen leskivaimo Beata Mikontytär oli sopinut siirtävänsä Piukkulan isännyyden vävylleen Johanil26

SUKUVIESTI 3 · 2021

le, joka toimisi hänen vanhuuden turvanaan; ja Johan maksaisi muille perillisille näiden perintöosuudet 600 kuparitaaleria16. Johan Forbuksella ja Beata Samuelintyttärellä ei ollut lapsia, he molemmat kuolivat 1719.

Raution 1700-luku Rippikirjassa jaksolla 1700–1706 Raution talossa ensimmäisenä on Esajas Raution leski Margeta ja sitten kyytirättäri Gabriel (Ollinpoika Tornio) perheineen17. Vuosina 1707–1714 Raution taloon kirjataan ensimmäisinä (kyytirättäri) Gabriel (Ollinpoika Tornio eli) Rautio ja tämän vaimo Kirstin (Sigfridintytär Päkkilä); vuodesta 1711 alkaen taloon kirjataan uusi isäntäpari Yrjö (Pekanpoika Härmä eli) Rautio ja vaimo Marketta18. Gabrielin asema vaikuttaa näiden vuosien aikana muuttuneen torppariksi, hänelle ja vaimolle on kirjattu ripilläkäyntejä vielä 1712–1713.

Henkikirjoissa talo kirjataan Gabriel Raution nimellä vielä vuonna 1708. Vuoden 1709 ruodutusluettelossa Rautio kirjataan Gabriel Raution nimellä.

Vuodesta 1710 alkaen Raution taloon kirjataan henkikirjoissa Yrjö (Pekanpoika Härmä eli) Rautio ja tämän vaimo.

Yrjö Pekanpoika Härmä pyysi vuoden 1709 talvikäräjillä saada ylösottaa Raution kuudennesmanttaalin autiotalon19; edellisessä jutussa käsitellään Raution talon edellisen isännän kyytirättärin Gabriel Ollinpoika Tornion eli Raution velkaa Oulun porvari Juho Määtälle.

Vuoden 1721 kesäkäräjillä eteläiiläinen Juho Rautio (etunimi on ilmeisesti kirjattu virheellisesti, kyseessä on ilmeisestikin Yrjö Rautio eli Yrjö Pekanpoika Härmä eli Rautio; Yrjön poika Juho on tuolloin niin nuori, että hän ei voi olla käräjillä ajamassa asiaa; ja Yrjö hoitaa Raution talon asioita käräjillä tuon jälkeenkin) valittaa kuudennesmanttaalin kruununtalonsa heikoista omistuksista ja pyytää saada aputilaksi Matti Närvän kahdeksannesmanttaalin kruununtilan; kyseisiin taloihin päätetään tehdä katselmus.20 Vuoden 1722 talvikäräjillä käsitellään Raution kuudennesmanttaalin taloon ja Matti Närvän kahdeksannesmanttaalin taloon tehtyjä katselmuksia21.

Mainittu Matti Närvän kahdeksannesmanttaalin talo ei oikein sovi olemaan muu talo kuin Tiiron talo.

Koska talolle mainitaan manttaaliluku, on talon oltava joku maakirjoista löytyvä talo. Tiiron talon verotuksellisen koko oli tuohon aikaan kahdeksannesmanttaali. Ja tuosta alkaen Raution ja Tiiron talojen mainitaan olevan yhtenä savuna ja myöhemmissä maakirjoissa Tiiron ja Raution talojen mainittiin yhdistyneen vuonna 1722.

Mm. vuoden 1723 maakirjassa mainitaan, että Tiiron talon verotuksellista kokoa on laskettu 22.7.1702 käräjillä kahdeksannesmanttaaliin ja maaherran vahvistus on saatu 1.6.1703. Lisäksi mainitaan, että Tiiron taloa viljelee eteläiiläinen Yrjö Rautio 19.1.1722 käräjillä tehdyn päätöksen mukaisesti ja päätökselle on saatu maaherran vahvistus 24.1.1722 Kyseessä on selvästi 19.1.1722 tuomiokirjassa ollut Raution kuudennesmanttaalin talon ja Matti Närvän kahdeksannesmanttaalin talon katselmukset ja Matti Närvän talon myöntäminen Raution talon aputilaksi; maakirjassa mainitaan, että taloja viljellään yhtenä savuna, kunnes joku ylösottaisi Tiiron talon erillisenä savuna22.

Yhteisviljely jää kuitenkin pysyvämmäksi ratkaisuksi.

Esim. vuoden 1779 maakirjassa mainitaan, että Tiiron talon verotuksellista kokoa on laskettu 3/8 manttaalilla vuonna 1702 ja että taloa viljellään yhdessä Etelä-Iin N:o 28 Raution talon kanssa vuonna 1722 tehdyn päätöksen mukaisesti23.

Torpat Raution tilalla Isonvihan jälkeen Raution tilan mailla on kaksi eri torppaa tai mäkitupaa, Sulikka ja Suutarinniemi.

Vuoden 1779 henkikirjassa Raution talon (EteläIin talo N:o 28) mainitaan kuuluvan osaksi PohjoisIin taloa N:o 19 (Tiiro) ja Rautioon on kirjattu ainoastaan mäkitupalainen Juho Säävälä ja vaimo24. Samanniminen, mutta eri Juho (Tuomaanpoika) Säävälä (1732–1798) vaimoineen on kirjattu isäntäpariksi naapuriin, Illinsaaren Säävälään nro 26.

Sulikan torppaan tai mäkitupaan siirtynyt mies on Juho Ollinpoika Säävälä (1733–1802), jonka isä oli aiemmin toiminut reilun 20 vuoden ajan Säävälän isäntänä. Tätä varmentaa se, että tämän Juhon tytär Maria (s. 1767) kirjataan muotoon ”Dej. Maria Joh.dr Sulicka” hänen saadessaan aviottoman Maria-tyttären 25.2.1791 Etelä-Iissä. Iin rippikirjassa jaksolla 17991804 on lueteltu Etelä-Iin torpat. Torppa nro 12 on ”Sulicka på Illinsaari”. Siihen on kirjattu asukkaiksi uudet tulijat Matti Paakkola, vaimo Brita Hietala, tytär Susanna. Nämä kuolivat kevättalvella 1809 ilmeisesti Suomen sodan tuomaan kulkutautiin ja torppa näyttää autioituneen pysyvästi. Torppa nro 9 on Lillbäck ja siinä asuu suutari ja kirkkovahti Gabriel Lillbäck (1766–1809) perheineen. Tämä torppa on sittemmin Suutarinniemi, jossa asutus jatkuu pysyvämmin.

Jatkuu seuraavassa numerossa

Lähteet: 1. Pohjanmaan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat KO a:7:302 (vasemmanpuoleiselta sivulta alkava juttu): http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3707348 2. Pohjanmaan voutikunnan ja Oulun erämaan tilikirja 1580, 4758:88, Iin talvikäräjien sakkoluettelo (vasemmanpuoleisen sivun toiseksi alin juttu): http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=2669823 3. Vuoden 1627 ruodutusluettelo (oikeanpuoleisen sivun 11. talo): https://sok.riksarkivet.se/BildVisning/A0055059_00042 4. Pohjanmaan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat KO a:1:102 (vasemmanpuoleisen sivun ylin juttu): http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3703771 5. Pohjanmaan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat KO a:2:2 (oikeanpuoleisen sivun kuudes juttu): http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3704150 6. Pohjanmaan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat KO a:2:19 (vasemmanpuoleiselta sivulta alkava juttu): http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3704375 7. Claes Claessonin vuoden 1648 maakirjakartta, Illinsaaren karttalehti: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=23759971 8. Claes Claessonin vuoden 1648 maakirjakartta, karttalehti 35: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=23759967 9. Pohjanmaan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat KO a:3:31 (oikeanpuoleisen sivun neljäs kokonainen juttu): http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3704599 10. Pohjanmaan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat KO a:11:263 (oikeanpuoleisen sivun keskimmäinen juttu): http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3711739 11. Pohjanmaan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat KO a:13:219 (oikeanpuoleiselta sivulta alkava juttu): http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3715298 12. Vuoden 1624 Pohjois-Pohjanmaan voutikunnan maantarkastuskirja (vasemmanpuoleisen sivun toiseksi alin talo): http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=2650521 13. Pohjanmaan rykmentin kapteeni Kristoffer Bylowin komppanian katselmus 25.5.1666 (vasemmanpuoleisen sivun 3. alin nimi): https://sok.riksarkivet.se/bildvisning/A0053802_00216 14. Pohjanmaan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat KO a:12:643 (vasemmanpuoleiselta sivulta alkava juttu): http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3714408 15. Pohjanmaan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat KO a:10:37 (oikeanpuoleiselta sivulta alkava juttu): http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3689890 16. Pohjanmaan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat KO a:27:440 (vasemmanpuoleiselta sivulta alkava juttu): http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=24534006 17. Iin pitäjän rippikirja 1700-1706, Etelä-Ii (Koppelo ja Rautio): http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=7389923 18. Iin pitäjän rippikirja 1707-1713, Etelä-Ii (Koppelo ja Rautio): http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=7390069 19. Pohjanmaan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat KO a:30:583 (oikeanpuoleiselta sivulta alkava juttu): http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=24573077 20. Pohjanmaan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat KO a:37:162 (vasemmanpuoleiselta sivulta alkava juttu): http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=24584461 21. Pohjanmaan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat KO a:38:56: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=24614564 22. Iin pitäjän maakirja 1723, Etelä-Ii (aukeaman ensimmäinen talo): http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=13520461 23. Iin pitäjän maakirja 1779, Etelä-Ii (aukeaman alin talo): http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=13357230 24. Iin pitäjän henkikirja 1779, Etelä-Ii (vasemmanpuoleisen sivun talo N:o 28): http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=13253374

SUKUVIESTI 3 · 2021

27

U R KKA

LU K U

N

Presidentti, joka kasvoi kansalaisaktivismissa

Suomi on yksi maailman vauraimmista sekä tasa-arvoisimmista maista, ja onnellisimmaksi kansaksi meidät nimettiin tänäkin vuonna. Tuo kaikki ei suinkaan ole tapahtunut itsestään.

Suomi oli itsenäistymisen jälkeiset vuosikymmenet köyhä ja jakautunut maa, mutta Tarja Halosen sukupolvi halusi tehdä siitä paremman. Harva tietää, miten Halonen ja muut aktivistit kulisseissa, ei median otsikoissa, muuttivat Suomea.

Tarja Halonen oppi äidiltään, että jos joku on väärin, pitää tehdä työtä, että asiat muuttuvat. Halonen oli vahvasti mukana muutoksessa, joka 1960–1970-luvuilla muutti yhteiskuntaa syvemmin kuin mikään edeltävä sukupolvi. Kansalaisjärjestöjen aktiivit auttoivat niitä, jotka olivat heikoilla. Vetoamalla päättäjiin, järjestäytymällä ja marssimalla kaduilla he muuttivat yleistä mielipidettä. Kansalaisaktiivisuus loi pohjan hyvinvointivaltiolle. Tarja Halonen puhuu kansanvallan laajasta sylistä, johon mahtuu yli satatuhatta erilaista yhdistystä ja järjestöä.

Tarja Halonen – Erään aktivistin tarina -kirjan kirjoittaja Katri Merikallio toteaa Tarja Halosen olevan toistaiseksi Suomen ainoa naispresidentti, mutta hän on myös ainoa presidentti, joka on kasvanut kansalaisaktivismissa. Siksi hän on tämän kirjan päähenkilö, perustelee Merikallio.

Hän pyrkii Tarja Halosen kautta peilaamaan myös Suomen muutosta. Kirjassa kuvaillaan sitä, miten järjestötausta heijastui Halosen työssä vallankäyttäjänä – ministerinä, presidenttinä ja myöhemmin kansainvälisenä vaikuttajana.

– Toivon, että tämä kirja osaltaan avaisi näkemään järjestöjen merkityksen, vaikka me toimittajat niistä harvemmin kirjoitamme. Ilman kansalaisjärjestöjä demokratiamme olisi hauras ja ohut, pohtii Katri Merikallio.

Tarja Halosen monipuolinen kokemus kansalaisjärjestöissä herättää suurta kunnioitusta. Järjestöjä ei selvästikään ole valittu pönkittämään tietä mahdollisimman korkealle huipulle, vaan valintojen taustalla on ollut todellinen halua auttaa ja vaikuttaa kulloisenkin järjestön asioissa. Ennen presidenttikauttaan Halosen tehtävälista eri kansalaisjärjestöjen palveluksessa on vaikuttava eikä lista ole ainakaan lyhentynyt eläkevuosien aikana, vaan kansainvälistynyt entisestään.

28

SUKUVIESTI 3 · 2021

Katri Merikallio: Tarja Halonen – Erään aktivistin tarina (Into Kustannus 2020)

Monipuolinen kiinnostus eri tahojen toimintaan ei ole aina tuonut Haloselle päänsilityksiä poliittisilta vastustajilta eikä median edustajilta. Kohuja on syntynyt ja synnytetty, ja esimerkiksi Seta- ja Sexpo-yhteyksistä on suollettu ilkeyksiä pitkin matkaa. Merikallion kirjassa kuvataan koskettavasti Halosen ja aikalaistensa kamppailua niiden ihmisryhmien puolesta, joiden ääni ei ehkä muuten olisi vieläkään tullut kuulluksi.

Myös kulttuuriväki kautta linjan on saanut presidentti Halosesta vankan tukijan. Presidenttikaudellaankin Halonen oli usein nähty vieras teatterien ja konserttien katsomoissa. Halonen peräänkuuluttaa sitoutumista kansalaisjärjestötyöhön, pelkkä peukut-

LUK U N U

Viapori-Suomenlinnan tarina 1740-luvulta nykypäivään

RK

KA

Kansallisarkiston ja Ehrensvärd-seuran julkaisema juhlakirja tuo esiin Suomenlinnan historian vaiheita aina Ruotsin kuningaskunnan ajasta nykypäivään.

Jussi Nuortevan ja Päivi Happosen toimittama Viapori-Suomenlinna – Kolmen valtakunnan linnoitus 1748– 2021 -teos kunnioittaa satavuotista historiaansa juhlivan Ehrensvärd-seuran toimintaa sekä tukee Suomenlinna-museossa ja Kansallisarkistossa parhaillaan esillä olevaa Suomenlinna – Kolmen valtakunnan linnoitus -näyttelyä.

Suomen- ja ruotsinkielinen julkaisu koostuu noin 30 artikkelista, jotka kertovat historian käännekohdista Suomenlinnassa, elämästä saarella sekä siellä asuneista ja vaikuttaneista ihmisistä. Omat lukunsa saavat vallanvaihdokset Ruotsin kuningaskunnan osasta venäläiseksi linnoitukseksi sekä Suomen itsenäistymisen ajan tapahtumat sotavankileiristä laivaston ja rannikkotykistön tukikohdaksi ja edelleen matkailukohteeksi ja omaksi kaupunginosakseen. Lisäksi julkaisu kuvaa sotatoimia, joihin Viapori joutui osalliseksi muun muassa Kustaa III:n sodissa, Krimin sodassa sekä Viaporin kapinan aikaan 1906.

Teos nostaa esiin myös Suomenlinnassa vaikuttaneita henkilöitä, kuten Viaporin rakentajan Augustin Ehrensvärdin sekä laivanrakentajan ja Viaporin telakan perustajan Fredrik Henrik af Chapmanin, jonka syntymän 300-vuotisjuhlaa vietetään syksyllä 2021.

Saaren värikkääseen historiaan liittyvät myös upseerit ja seurapiirikaunottaret, jotka erityisesti Viaporin rakentamisen aikaan 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa viettivät saarella ja muualla Helsingin seudulla ylellistä elämää tanssiaisineen ja illallisineen.

Yksi artikkeleista on luonnollisesti omistettu juhlavuottaan viettävän Ehrensvärd-seuran historialle. Lisäksi oman äänensä saavat kuuluviin myös Suomenlinnan asukkaat ja muut siellä toimivat organisaati-

taminen sosiaalisessa mediassa ei riitä, tarvitaan osallisuutta ja vastuullisuutta.

– Monet aktiiviset kansalaiset puskevat yhteiskuntaa paremmaksi, vaikka tietävät, etteivät itse ehdi koskaan nauttia näiden muutoksen hedelmistä. Mutta tä-

Jussi Nuorteva ja Päivi Happonen (toim.): Viapori-Suomenlinna – Kolmen valtakunnan linnoitus 1748–2021 / Sveaborg Tre riken – en fästning 1748–2021 (Ehrensvärd-seura ry ja Kansallisarkisto 2021)

ot. Saari on samanaikaisesti maailmanperintökohde, matkailunähtävyys ja suomenlinnalaisten kotikaupunginosa. Artikkeleissa pohditaan, miten nämä toiminnot on saatu sovitettua yhteen ja miten varmistetaan, että tämä ainutlaatuinen kulttuuriympäristö säilyy myös tuleville sukupolville.

tä työtä tehdäänkin seuraavien sukupolvien vuoksi.

Että niillä olisi hieman helpompaa, toteaa aktivisti Tarja Halonen kirjan lopussa.

Mainio neuvo myös kaikille aktivisteille sukuharrastuksen parissa!

SUKUVIESTI 3 · 2021

29

U R KKA

LU K U

N

Elättikäärmeet, tontut ja Väinämöisen arvoitus

Millaista oli entisaikojen suomalaisten haltiausko? Entä mikä yhdistää Väinämöistä ja skandinaavisen mytologian Odin-jumalaa?

Juhlapainoksena julkaistu Martti Haavion Suomalaiset kodinhaltiat on muinaisuskon ja tarinatutkimuksen merkkitapaus. Haavion tutkimukset suomalaisesta haltiauskosta ja sen eri kerrostumista raottavat ovea menneiden aikojen ihmisten maailmaan.

Kaikille tuttujen kotitonttujen ja saunatonttujen lisäksi esivanhempiemme pihapiiri oli täynnä mitä erilaisimpia yliluonnollisia olentoja elättikäärmeistä maanhaltioihin.

Haltiat olivat sukupolvien ajan osa esivanhempiemme elämää ja arkipäivää, ja jäänteet tästä kulttuurista esiintyvät yhä ajattelussamme.

Kirjaa täydentävät folkloristiikan dosentti FT Kaarina Kosken jälkisanat.

Kuka oikeastaan on Väinämöinen – kalevalaisten runojen tietäjä ja loit-

sija, kansanuskon ikivanha jumalolento vai jotakin muuta? Löytyykö Väinämöiselle vastinetta muiden kulttuurien myyteistä ja taruista?

Martti Haavion teos Väinämöinen ilmestyi ensi kertaa vuonna 1950, ja se on nyt julkaistu uudelleen juhlapainoksena emeritusprofessori Veikko Anttosen tuorein jälkisanoin täydennettynä. ”Kalevalan tärkein henkilöhahmo ja, niin kuin on monesti sanottu, suomalaisten kansallisuros on Väinämöinen. Jokainen, joka on lukenut kansalliseepoksemme, on siihen perustaen muodostanut hänestä käsityksensä. Mutta on toinenkin Väinämöinen: kansanrunojen. Huomaan nyt teokseni valmistuttua, että olen päätynyt tuloksiin, jotka pahoin järkyttävät sitä mielikuvaa, mikä on hänestä luotu Kalevalan pohjalta.”

Martti Haavio: Suomalaiset kodinhaltiat (SKS Kirjat 2021) ja Väinämöinen – Suomalaisten runojen keskushahmo (SKS Kirjat 2021)

Rautalammin Mäntytaipaleen torpparit -teos kertoo Hännisen suvun viisi sukupolvea kestäneestä torppariudesta sekä aiheeseen liittyvien aikakausien historiasta ja elinolosuhteista Rautalammilla.

Veijo Hänninen selvitti sukupolvien ketjun 1700-luvulle asti, sitten kiinnostus laajeni aikakausien elämään ja siihen ympäristöön, missä nuo sukupolvet ovat eläneet.

Yksi tätä sukua määrittänyt aihe oli torpparius ja maatalouden 30

SUKUVIESTI 3· 2021

kehitys kaskikauden päättymisestä torpparien vapauttamisen kautta syntyneeseen pienviljelijöiden elämänmuotoon. Suku hallitsi koko tämän aikakauden seurakunnan Mäntytaipaleen torppaa.

Suvun jäsenien eloa tukevat kyseisten aikakausien taloudelliset ja poliittiset historialliset tapahtumat. Kirja tarjoaa myös yhden tavan tutustua sukututkimukseen ja sopii Suur-Rautalammin historiasta kiinnostuneille.

Torppa Vesannon torpparimuseolla.

Kuva: Veijo Hänninen

Viiden sukupolven torpparit

Veijo Hänninen: Rautalammin Mäntytaipaleen torpparit (Books on Demand 2021)

Veijo Hänninen on eläkepäivinään rautalampilaisia sukujuuriaan tutkimaan hurahtanut toimittaja.

LUK U N U

Laatokan suojelu on kansainvälinen kysymys

RK

KA

Laatokka – suurjärven kiehtova rantahistoria on ensimmäinen historiaesitys Euroopan suurimmasta järvestä Laatokasta, sen muuttuvista rannoista ja yhteisöistä sekä merkittävä avaus uuteen nousussa olevaan rantahistorian tutkimussuuntaan.

Marian Lähteenmäen toimittama teos lähestyy Laatokan tarinaa tuoreella ympäristömuutokset ja yhteiskunnalliset käänteet huomioon ottavalla tavalla ja uuden rantahistorian metodeilla. Kirja avaa näkymiä Laatokan pohjoispuolen ranta-alueiden ja laajan valuma-alueen teollistumiseen, sota-aikojen tuhoihin, muistin paikkoihin sekä saaristoelämän muutoksiin.

Teos valottaa myös eteläisen Laatokan rantojen teollistumista sekä suurjärven veden satelliittikuvausta ja puhdistumista 1960-luvun aallonpohjasta Sortavalan saaristoaluetta käsittävän Ladoga Skerries -kansallispuiston perustamiseen 2017. Kirja osoittaa, että aikaisemmin pahasti saastunut Laatokka on puhdistuva järvi.

Laatokalla on ollut suomalaisille vuosina 1812– 1944 tärkeä taloudellinen, kulttuurihistoriallinen ja geopoliittinen merkityksensä, olivathan järven pohjoiset ranta-alueet tuolloin Suomen hallinnassa. Itsenäistymisen jälkeisinä vuosina Laatokan geopoliittinen merkitys korostui. Vaikka Suomi menetti lähikosketuksen Laatokan rantoihin toisen maailmansodan päätteeksi, järveä ei ole unohdettu: Se on kiinteä osa Suomen historiaa, mutta myös osa eurooppalaisuuden ja maailman suurjärvien tarinaa.

Suomessa Laatokkaa on muisteltu hellin ja kunnioittavin äänenpainoin. Sitä on kuvattu lempeäksi ja kauniiksi, mutta suuttuessaan hirmuiseksi naiseksi. Sen pohjoisrantojen syvissä vesissä ja kallioisilla rannoilla on kerrottu eläneen merenneitoja, näkkejä ja muita henkiolentoja. Sen on kehuttu ravinneen sekä ruumista että sielua. Ranta-asukkaat pitivät järveään erityisenä, olihan sen vesi järven makeaa, mutta ulkoinen olemus kuin merellä.

Laatokka – suurjärven kiehtova rantahistoria kyseenalaistaa Laatokan kansallisen luonteen. Kirjassa osoitetaan, kuinka Laatokan vaikutusalue on ylirajainen: Sen laaja valuma-alue ulottuu Saimaan länsirannoilta Äänisen itärannoille, pohjoisen Savon ja Suomen Karjalan rajamailta syvälle eteläiselle Venäjälle,

Maria Lähteenmäki (toim.): Laatokka – suurjärven kiehtova rantahistoria (SKS 2021)

Syväriltä Itämerelle. Näin ollen myöskään Laatokan suojelu ei ole kansallinen vaan kansainvälinen kysymys. Laatokka on yhteistä eurooppalaista kulttuurija luonnonperintöä.

Kirjan toimittaja Maria Lähteenmäki on palkittu historian professori Itä-Suomen yliopistossa. Teoksen kirjoittajat ovat kokeneita monitieteisiä tutkijoita, joilla on yhteyksiä Karjalaan tai karjalaisuuteen joko sukusiteiden tai tutkimuksen kautta.

SUKUVIESTI 3 · 2021

31

Julkaisuja sukuharrastajille Eine Kuismin – Elina Kuismin:

Sukua tutkimaan – Sukuharrastajan pikkujätti

Väinö Sointula (toim. Elina Kuismin):

Sanasto sukututkijoille, 6. painos

20 €

Eine Kuismin ja Elina Kuismin (toim.):

Hyvässä seurassa – Yhdistys-­ toiminnan pikkujätti, 2. painos

20 €

10 €

ISBN 978-952-99375-9-2

ISBN 978-952-68284-0-4

ISBN 978-952-99375-7-8

Sukuviesti, vuositilaus

Adressi, A4

Kortti, 16 cm x 16 cm

2€ 15 €

digi, alk.

25 €

printti, alk.

Hinta sis. kuoren.

15 € Hinta sis. toimituskulut.

Kortin ja adressin on suunnitellut keskusliiton hallituksen jäsen Satu Hirvikoski.

KESÄTARJOUS Kaikkiin tilauksiin kaupan päälle joko Hyvässä seurassa- tai Onnistuneet sukujuhlat -kirja (arvo 10 euroa). Tarjous on voimassa elokuun loppuun.

Tiedustelut ja tilaukset Sukuseurojen Keskusliitto ry | Sokerilinnantie 7 E, 02600 Espoo puh. (09) 4369 9450 | toimisto@suvut.fi Tilaukset myös: www.suvut.fi > Julkaisut Postitettuihin tilauksiin lisätään toimituskulut.