Sukuviesti 4/2021

SUKUVIESTI

4 2021

Sukuseurojen, sukututkimuksen, historian ja kulttuurin aikakauslehti

Sokk rää'ves Pei'vvpäärnai ij tuu vuei't vâjjlažžat jõs veâl määttak kå'llǩiõlad, mooštak maaddârmaddji saa'nid: Sää'mjânnam Saa'mi lij! ~ ISAK SABA

4 2021

SISÄLTÖ

3 Pääkirjoitus 4 Tutkimukseni Lapin kolttasaamelaisten

26 Lukunurkka: Alli Paasikivi, vahva taustavaikuttaja 27 Lukunurkka: Hundra år av kreativ småhandel och

8 9

27 Lukunurkka: Arat sotamuistot esiin 28 Lukunurkka: Ruokaperinteitä ja perinneruokia 29 Lukunurkka: Valta, muistaminen ja unohtaminen 29 Lukunurkka: Valtio kulttuurisena ilmiönä 30 Lukunurkka: Tove Janssonin ja Mika Waltarin

elämästä, osa 1, Pertti J. Pelto

Millaisia olivat sinun suosikkileikkipuistosi?

Kierrä kivi älä kiroa! – 12 kirjaa Savon Hoffrén-suvun historiasta

10

Ruuskanen-Ruuska-suku kokoontui elokuussa Tampereen kylpylässä, Markku Ruuskanen

12 13

Kristofferin maanlain suomennos nyt verkossa

16 17

Kun Mustoset saapuivat Kuusamoon, osa 3, Matias Eronen Kuvia jatkosodan ajan Viipurista Illinsaaren historiaa ja arkeologiaa, osa 2, Jouni Kaleva ja Sari Peltonen

brokiga kulturmöten

matkassa Helsingissä

30 Lukunurkka: Jääkäriritarien ura ja saavutukset 31 Apua historiallisten lähteiden ja tekstien tulkitsemiseen

31

Kerää tärkeät muistot talteen

Kannessa: Nainen hoitaa kolmea komsiossa olevaa lasta Petsamon Suonikylässä vuonna 1934. Kuva: Karl Nickul / Museovirasto, Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma.

Teksti on pätkä saamelaisten kansallislaulua, Saamen suvun laulu, koltansaameksi (Sää'm soogg laaul).

Suku vankka Päivän poikain, / ei sua voita vainolainen, / kultakieltäs jos vain vaalit, / taattojen jos neuvot muistat: / Saamien on Saamen maa!

Tutustu: www.oktavuohta.com/saamen-suvun-laulu

SUKUVIESTI JULKAISIJA Sukuseurojen Keskusliitto SSK ry 42. vuosikerta TOIMITUS Vastaava toimittaja: Eine Kuismin Toimitus ja taitto: Mediaosuuskunta Liiteri YHTEYSTIEDOT (Toimitus, tilaukset ja ilmoitusmyynti) Sokerilinnantie 7 E, 02600 Espoo puh. (09) 4369 9450, sukuviesti@suvut.fi www.suvut.fi/sukuviesti

ASIANTUNTIJA­NEUVOSTO professori Anto Leikola ylilääkäri Matias Eronen taidehistorioitsija Virve Heininen fil. maist. Kirsti Kesälä-Lundahl professori Juha Pentikäinen ILMOITUKSET Sukuseurojen Keskusliitto SSK ry PAINOPAIKKA KTMP Group Oy, Vaasa Kulttuuri-, mielipide- ja tiede­lehtien liiton Kultti ry:n jäsen

HINTA Vuosikerta 50 €, irtonumero 11 € Kannatusjäsenen kestotilaus 45 € AIKATAULU 2021 Nro Ilmestyy 1/21 vk 7 2/21 vk 16 3/21 vk 25 4/21 vk 40 5/21 vk 49

Aineisto Varaukset 11.1.

8.1.

5.3.

19.2.

7.5.

23.4.

20.8.

6.8.

22.10.

8.10.

Viisi numeroa vuodessa ISSN 0357-9492 (painettu) ISSN 2736-9846 (verkkojulkaisu)

PÄ Ä K IR

Valoa näkyvissä

JO

I T US

Melkein kaksi vuotta olemme olleet enemmän ja vähemmän eristäytyneinä. Toiveikkaina olemme odotelleet, josko tämä pian loppuisi. Loppua ei vieläkään näy, mutta rokotusohjelma on pian edennyt asetettuihin tavoitteisiin ja pandemiarajoituksia voidaan ryhtyä purkamaan. Tätä kirjoitettaessa ovat vapautumassa erilaiset tapahtumat eli saamme taas kokoontua lähes entiseen malliin.

Edelleen ovat voimassa valtioneuvoston ohjeet muun muassa tapahtumien järjestämisestä terveysturvallisesti. Tuon terveysturvallisuuden soisi olevan pandemian jälkeenkin keskeisenä ohjeena kokouksissa, tapahtumissa ja työpaikoilla. Olen itse tuntenut monta pistoa sydämessäni muistellessani, kuinka olen osallistunut flunssaisena tai muuten sairaana erilaisiin tilaisuuksiin. Tästä lähtien jään hoitamaan flunssaani kotiin enkä lähde sitä levittämään muualle.

Sukuseurojen keskusliitto on järjestänyt kolme edellistä virallista kokousta etäkokouksina. Tämän vuoden syyskokouksen päätimme jo järjestää perinteisesti live-kokouksena. Liiton kokoukset ja seminaarit ovat olleet jäsenistön keskuudessa tärkeitä tapahtumia, koska silloin olemme voineet tavata kasvokkain toisiamme ja jakaa kokemuksiamme seurojen toiminnasta. Etäkokousten keskustelujen niukkuus ja vapaamuotoisten tuokioiden puute ovat vähentäneet mahdollisuutta saada vertaistukea toisten seurojen edustajilta. Pandemian aikana monet seurat ovatkin kokeneet olevansa hukassa, ja toiminnat ovat hiipuneet etäyhteyksien varassa toimittaessa. Toivoa on paremmasta ja sitä kohti mennään.

Sukuseurojen keskusliiton sääntömääräinen syyskokous pidetään lauantaina 13.11.2021 kello 13 Albergan kartanon flyygelisalissa

Eine Kuismin pääsihteeri

Osoite: Sokerilinnantie 7 A, 02600 Espoo Ilmoittautumiset 10.11.2021 mennessä: toimisto@suvut.fi Tervetuloa!

SUKUVIESTI 4 · 2021

3

Tutkimukseni Lapin kolttasaamelaisten elämästä

OSA 1

Teksti: Pertti J. Pelto

Ensimmäisen Suomen matkani aikana vuonna 1955 minulla oli suuri onni saada useamman kerran tavata saamelaisten tutkija, geodeetti Karl Nickulia. Maantieteellisissä tutkimuksissaan Suomen Lapin pohjoiskoillisilla alueilla Nickul oli luonut hyvät suhteet kolttasaamelaiseen Suenjelsijdin yhteisöön. Hänen teoksensa The Skolt Lapp community: Suenjelsijd during the year 1938 pohjautuu noihin tutkimuksiin (julkaistu ACTA LAPPONICA, Nordiska museet, 1938, Uppsala).

Nickul ehdotti, että tutkisin äskettäin perustettua, kolttasaamelaisten uudelleensijoittamista varten perustettua aluetta Sevettijärvellä, pohjoiskoillisessa Lapissa. Kolttasaamelaisten odotuksissa oli päästä siellä jatkamaan perinteistä poronhoitoon perustuvaa elämäntapaansa. Nickul antoi minulle myös kolttasaamelaisten asioista hyvin perillä olevien henkilöiden se-

kä kolttayhteisön ”päämiehen”, Jaakko Sverloffin yhteystiedot.

Tammikuussa 1958 saavuin Inarijärven länsipuolella sijaitsevaan Inarin pieneen kirkonkylään. Siellä minulle kerrottiin, että Tsiuttijoelle ollaan järjestämässä suuri poroerotus. Tähän osallistuisivat kolttasaamelaisten lisäksi myös Inarin saamelaiset ja suomalaiset poromiehet Muddusjärven paliskunnasta.

Nyt, viiden vuosikymmenen kuluttua, huomaan olleeni erittäin onnekas päästessäni aikoinaan aloittamaan tutkimukseni nimenomaan poroerotuksissa.

Pääsin seuraamaan kolttasaamelaisten sekä muiden poromiesten jokapäiväisiä rutiineja sekä ruoka- ja poronhoitotapoja. Tuon viikon aikana Tsiuttijoella onnistuin keräämään laajaa perustietoa poronhoidosta.

Paikan päällä selvisi, että erotuspaikan työaitauksen

Hiihtomies Matti Fofanoff auttaa suuren porotokan tuomisessa Vätsärin paliskunnan erotusaitaukseen vuonna 1959.

4

SUKUVIESTI 4 · 2021

ympärillä oli pieniä sivuaitauksia, joissa kolttasaamelaisten ”talviperheryhmät” (5–6 perhettä) pääasiassa yhdessä hoitivat porojaan.

Työaitauksessa jokainen perheryhmä heitti suopungilla kiinni porojaan ja veivät ne määräämiinsä pieniin sivuaitauksiin. Sivuaitaukseen pääsi suoraan pienen veräjän kautta. Sain tietää, että nämä ”talviaikaiset perheryhmät” olivat tärkeä tekijä kolttien poronhoidossa. Erotuksen jälkeen jokainen perheryhmä saattoi sivuaitauksesta poroparttionsa erillisille alueille lähelle kotejaan ja omaa talvitokkaa. Siten oli helppo tarvittaessa niin teurastaa poroja kuin myydä poronlihaa ja saada sitä samalla kotitarpeisiin.

Kolttien ”päämies” Jaakko Sverloff järjesti minulle kokouksen pienen poromiesryhmän kanssa. Kokouksen ”isäntä” Illep Fofanoff kertoi poronhoidon silloisista tavoista ja suhteista muihin poromiesryhmiin Muddusjärven paliskunnassa.

Tsiuttijoen mielenkiintoisen poroerotuksen aikana kirjasin muistiinpanoja, nimiä ja huomioitani pieniin taskukokoisiin muistikirjoihin, joita kertyi lopulta useampia. Jaakko Sverloff tarjosi minulle porokyydin Tsiuttijoelta Sevettijärven kylään. Ensimmäisen matkapäivän iltana saavuimme Nitsjärvelle, Oskari Fofanoffin taloon, jossa yövyimme. Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa kovassa lumimyrskyssä.

Saavuttuani Sevettijärven kylän koululle, vuokrasin huoneen sen asuntolasta. Muutaman päivän ajan kirjoitin siellä muistiinpanojani puhtaaksi kannettavalla kirjoituskoneellani.

Sevettijärvellä vietin yhteensä viisitoista kuukautta, jona aikana minulla oli mahdollisuus tutkia poronhoidon vuodenkiertoa sekä muuta talous- ja sosiaaliskultturellista toimintaa. Osallistuin poroerotukseen vielä kaksi kertaa Tsiuttijoella sekä kaksi kertaa Sevettijärveltä kaakkoon sijaitsevan Vätsärin paliskunnassa. Osallistuin myös erittäin mielenkiintoiseen porotapahtumaan Norjan puolella lähellä rajaa. Tein myös kaksi matkaa aavalle tundralle, noin kolmenkymmentä kilometriä pohjoiseen Sevettijärven kylästä, jossa tutkin ”pohjoista porotokkaa”. Muddusjärven paliskunnan pohjoisessa porotokassa oli myös kolttasaamelaisten poroja.

Toukokuussa 1958 osallistuin myös vasotukseen.

Paikallinen poromiesryhmä, johon kuului Sverloffit, Moshnikoffit ja Feodoroffit, erottivat tiineet vaamit muista poroista. Jokaisen vaamin he sitoivat köydellä omaan pensaaseen tai pieneen puuhun alueille, jois-

sa oli tarpeeksi jäkälää syötäväksi. Vasojen synnyttyä poromiehet korvamerkitsivät ne. Sen jälkeen vaami ja vastasyntynyt vasa päästettiin vapaaksi. Paikallinen porojen ”talvihoito” sekä vasojen tunnistusmerkintä olivat kolttasaamelaisille ainutlaatuisia erityispiirteitä 1950-luvulla.

Huomioita muista toiminnoista Kalastus oli Sevettijärven kolttien toissijainen taloudellinen elinkeino. Kuitenkin vain harvalla kolttasaamelaisten perheellä oli kalastusmökki. Kesällä 1958 vierailin Pekka ja Lisa Feodoroffin kalastusmökillä, joka sijaitsi Tsuolisvuonolla, Inarijärven pohjoispuolella. Joka kesä he viettivät siellä useita viikkoja.

Kesäkalastuksen vastakohta oli jään alla, verkkojen avulla tapahtuva talvikalastus. Sitä harjoitti Paavo Moshnikoff vaimoineen. Heidän mökkinsä sijaitsi Näätämöjoen varrella. Vierailin siellä keskitalvella.

Kolmella Sevetin Moshnikoff-perheellä oli mökki Opukasjärvellä. Se sijaitsi Sevettijärven kylän ja Näätämöjoen välisellä alueella. Siellä Moshnikoffit kalastivat satunnaisesti.

Kesällä 1958 todistin H. Feodoroffin perheen harjoittamaa, kahden veneen avulla suoritettavaa nuottakalastusta Rautaperäjärvellä. Tutkimusteni aikana vierailin melkein jokaisen kolttasaamelaisperheen luona Sevettijärvellä. Asuin myös kuusi kuukautta Jaakko Sverloffin perheen kaksihuoneisessa talossa.

Tutkimusteni aikana pidin tarkkaa kirjaa kentällä tekemistäni huomioista ja keskusteluista. Sain huomata, että jokapäiväisen työnsä ja muut askareensa kolttasaamelaiset suorittivat pääasiassa yksin tai omien perheenjäsentensä kanssa. Tämä yksilökeskeinen käyttäytyminen näytti johtuvan kotitalouksien erottamisesta pieniin ryhmiin pitkin laajoja järvialueita.

Myös kolttasaamelaisten kieli keskittyi ”yksilöllisen SUKUVIESTI 4 · 2021

5

toiminnan” käsitykseen. Tämä havainto vaikutti siihen, että keskityin väitöskirjassani yksilöllisen käytöksen kuvaukseen.

Väittelin tohtoriksi Kalifornian yliopistossa. Väitöskirjani Individualism in Skolt Lapp Society julkaistiin tarkistettuna versiona myös Kansatieteellisessä arkistossa (Helsinki, 1962).

Yksi avaintekijä kolttasaamelaisten yksilöllisyysajatteluun oli se, että poron omisti yksittäinen henkilö. Jopa pienet lapset omistivat poroja.

Kun sukulaisuusryhmien jäsenet, sellaiset kun Feodoroffit, Semenoffit ja Fofanoffit tekivät talviporonhoidossa vapaamuotoisesti yhteistyötä, heillä oli kuitenkin taipumus hoitaa vain oman perheensä poroja.

Näillä yksilöllisillä poronhoitoon liittyvillä piirteillä oli suuri vaikutus jokapäiväiseen elämään; kalastukseen, kaupassakäynteihin ja muihin toimintoihin.

Moottorikelkkojen tulo aiheutti suuria muutoksia Niin kuin aikaisemmin totesin, oli onni, että pääasiallinen tutkimukseni tapahtui ennen moottorikelkkojen tuloa. Vuonna 1967 sain yhteyshenkilöltäni Artto Sverloffilta kirjeen, jossa hän ilmaisi huolestuneisuu-

tensa muuttuneista poronhoitotavoista Sevetin kolttayhteisössä. ”Poronhoidossa käytetään nykyään paljon lumikelkkoja. Niiden käyttö on vaikeaa ja epäjärjestelmällistä verrattuna siihen, miten aikaisemmin hoidimme poroja.”

Kirjeen saatuani anoin heti stipendiä matkustaakseni Lappiin. Huhtikuussa 1967 saavuin Sevettijärvelle tutkiakseni silloista poronhoitoa. Osallistuin poroerotukseen lähellä Tsuolisjärveä, kaakkoon Sevettijärven kylästä. Erotus oli yhdistelmää vanhaa ja uutta poronhoitotapaa. Yksi uusi tapa oli, että erotuspaikan aitauksen virkaa toimitti väliaikainen, päivää ennen erotusta pystytetty juuttinen hursti.

Ensimmäisenä päivänä käytettiin erotuksessa perinteistä tapaa, jolloin yksi mies hiihtämällä talutti johtavaa hirvasta, kellokasta, ja ohjasi näin porotokkaa. Myös molemmin puolin porotokkaa oli miehiä suksillaan. Mutta erotus epäonnistui koska kaikki porot karkasivat metsään. Poromiehet pitivät kokouksen järven jäällä ja päättivät yrittää uutta erotusta seuraavana päivänä. Poromiehet onnistuivat seuraavana aamuna koota yhteen suurimman osan karanneista poroista Tsuolisjärven jäälle lähellä rantaa. Tällä kertaa porot ajettiin hurstiaitaukseen moottorikel-

Kesällä 1958 Huotari Feodoroffin perhe verkkokalastamassa keskiyöllä Rautaperäjärvellä.

6

SUKUVIESTI 4 · 2021

Jaakko Sverloff tarjoilemassa Nikolai Killaselle juomaa hääaterialla 1959.

kan avulla ja koko erotus oli hoidettu kahdessa kolmessa tunnissa.

Palasin kesällä 1971 Sevettijärvelle syventääkseni tutkimuksiani vuodelta 1967. Tämä koski erityisesti lumikelkkojen aiheuttamia muutoksia kolttasaamelaisten elämässä.

Näistä tutkimuksista kirjoitin kirjassani The Snowmobile Revolution, 1973. Kirjassa käsittelen niitä suuria vaikutuksia, jotka syntyivät moottorikelkkojen käytöstä; kun energialähteet siirtyivät paikkakunnan porojen käytöstä ulkopuolelta, rahalla ostettavaan energian käyttöön.

Ennen moottorikelkka-aikaa oli talvella tehtävät matkat riippuvaisia ”poroenergiasta”. Ihmiset kuljettivat porojen vetämillä kelkoilla lämmitykseen tarvittavaa puuta. Porokuljetuksella oli myös merkittävä rooli muihin talouteen liittyviin toimintoihin.

Moottorikelkat korvasivat kuitenkin porokuljetuksen. 1960-luvun loppupuolella ja 1970-luvun alkupuolella jokainen perhe Sevettijärvellä oli kuljetuksissa riippuvainen kauempaa ostettavasta polttoaineesta energialähteenä. Käsitykseni mukaan energialähteen muutoksella, jossa nyt vaadittiin käteisvaroja oli suuri vaikutus siihen, miksi Sevettijärven kolttasaamelaiset perheet joutuivat eriarvoisiin taloudellisiin asemiin keskenään. Kirjani kuvaa noita moottorikelkko-

jen mukaan tuomia suuria sosiaalisten ja kulttuuristen ominaisuuksien muutoksia Sevettijärven asukkaiden jokapäiväisessä elämässä.

Jotkut muutokset olivat helppoja. Nyt Norjaan tehtävät matkat myymään poronlihaa ja ostamaan peruselintarvikkeita hoidettiin 6–8 tunnissa, eikä päivissä niin kuin aikaisemmin.

Sitäkin monimutkaisempia ja vaikeampia olivat käytännön muutokset poronhoidossa. Koko joukko poromiehiä jätti porotalouden ja monet perheet menettivät pienetkin poroparttionsa. Toukokuussa tapahtuvaa vasotusta ei ollut enää mahdollista hoitaa totuttuun tapaan. Omien uudisvasojen löytäminen ja tunnistaminen oli ongelmallista.

Kirjani loppulauseessa esitin uusia strategioita, joiden avulla olisi voitu palata hyviksi koettuihin poronhoitotapoihin. Ehdotukseni olisivat vakauttaneet poronhoidon taloudellista puolta. Selvää kuitenkin oli, että ”moottorikelkkavallankumouksen” vakavat seuraukset eivät voineet olla vaikuttamatta Muddusjärven paliskunnan alaisuudessa toimivien kolttasaamelaisten poronhoitotapoihin.

1960-luvun loppupuolella kolttasaamelaiset nostivat kanteen saadakseen oman erillisen paliskunnan.

Kolttasaamelaisten oikeudellinen työryhmä käytti puolustuksessaan kirjoittamaani tutkielmaa, jossa SUKUVIESTI 4 · 2021

7

perustelin miksi kolttasaamelaisten olisi saatava oma paliskunta. Kanne eteni korkeimpaan oikeuteen saakka Helsingissä.

Korkeimman oikeuden päätös oli kolttasaamelaisten kanteelle myönteinen. He saivat oman paliskuntansa, Näätämön. Näätämön paliskunnan perustaminen antoi Sevettijärven poromiehille vapauden harjoittaa poronhoitoa haluamallaan tavalla.

Palasin Sevettijärvelle talvella 1978 ja vielä uudelleen 1984 tutkiakseni poronhoitoon ja muuhun jokapäiväiseen elämänmenoon liittyvää jatkuvaa muutostilaa. Vuonna 1987 teoksestani The Snowmobile Revolution ilmestyi uusi painos, jossa raportoin toivoa herättävistä havainnoista alueen poronhoidossa: Va-

sotukset vuosina 1984 ja 1985 olivat erityisen onnistuneita. Vuonna 1986 laskettiin virallisesti 2397 poroa ja vasoja 1020. 459 poroa teurastettiin lihamyyntiä varten (Pelto, 1987: s. 207).

Tutkimusteni jälkeen Sevettijärven kolttasaamelaisten keskuudessa on luonnollisesti tapahtunut merkittäviä sosiaaliskulttuurillisia muutoksia.

Kirjoittaja on antropologian tohtori, professori emeritus.

Jatkuu seuraavassa numerossa

Millaisia olivat sinun suosikkileikkipuistosi?

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura sekä tutkijat Essi Jouhki Jyväskylän yliopistosta ja Veera Moll Aalto-yliopistosta kaipaavat muistoja leikkipuistoista ja leikkikentiltä.

Millaisia muistoja sinulla on leikkipuistoista tai -kentistä? Vietitkö lapsena aikaa leikkipuistoissa tai käytkö niissä lastesi kanssa? Mikä merkitys leikkipuistoilla on ollut perheenne arjessa? Oletko työskennellyt puistotätinä, leikinohjaajana tai suunnitellut työksesi leikkipuistoympäristöjä? Millaista leikkipuistojen arki on ollut?

Leikin paikat -muistitietokeruu juhlistaa pian 110 vuotta täyttävää leikkipuistotoimintaa. Keruu valottaa leikkiympäristöjen historiaa, nykypäivää ja merkitystä lapsille ja aikuisille.

SKS ja tutkijat toivovat kirjoituksia entisiltä ja nykypäivän leikkijöiltä, vanhemmilta, leikkikenttien henkilökunnalta ja leikkiympäristöjen suunnittelijoilta. Kerro omat muistosi!

Keruun vastaukset arkistoidaan SKS:n arkistoon ja Tietoarkistoon. Keruun tuloksista tiedotetaan keväällä 2022, ja vastaajien kesken arvotaan kirjapalkintoja.

Kuva: Teuvo Kanerva / Museovirasto.

Lähetä kirjoituksesi SKS:lle 31.1.2022 mennessä • verkkosivujen lomakkeella tai • postitse osoitteeseen Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, arkisto, PL 259, 00171 Helsinki, merkitse kuoreen tunnus ”Leikin paikat”.

• Muista liittää mukaan lupa lähettämäsi aineiston arkistoimiseen SKS:n arkistoon nimellä tai nimimerkillä sekä yhteys- ja taustatiedot.

• Mainitsethan vastauksessasi paikkakunnan ja vuosikymmenen, jolle muistosi sijoittuvat.

• Voit lähettää SKS:lle myös valokuvia ja piirustuksia.

8

Vastausohjeet: www.finlit.fi/leikin-paikat SUKUVIESTI 4 · 2021

Kierrä kivi älä kiroa!

12 kirjaa Savon Hoffrén-suvun historiasta

Hoffrénien Sukuyhdistys käynnisti jo viime vuosituhannen puolella hankkeen, jonka tarkoituksena oli kartoittaa savolaisen Hoffrén-suvun vaiheet historian hämäristä nykyaikaan. 20 vuotta sitten, vuonna 2001, ilmestyi ensimmäinen kirja, joka sai savolaisen sananlaskun mukaan nimekseen Kierrä kivi älä kiroa. Urakan suuruudesta ei silloin ollut vielä mitään käsitystä.

Nyt, 20 vuotta myöhemmin, valmistui sukuhistoriasarjan 12. ja viimeinen kirja. Kiviä on ahkerasti kierretty. On joskus kirottukin!

Kaksi ensimmäistä Kierrä kivi älä kiroa -kirjaa kertovat Hoffrén-suvun varhaisimmista vaiheista keskiajan lopun Pohjois-Pohjanmaalta 1700-luvun alkuun, jolloin suku oli jo juurtunut Savoon. Kymmenen seuraavaa kirjaa käsittelevät vuonna 1718 kuolleen Kuopion kirkkoherra Henrik Hoffrénin jälkipolvia sukuhaara kerrallaan. Sivuja on kirjoihin kertynyt noin 3400 ja niissä on noin 4500 sukutaulua, joissa puolestaan noin 25 000 henkilöä. Pääpaino kirjoissa on kuitenkin kerronnalla ja tarinoilla suvun vaiheista ja sukulaisista. Sukutaulujen tehtävä siinä ohessa on asettaa sukupolvet ja perheet järjestykseen.

Vastaavan laajuista kirjasarjaa ei liene mistään muusta suomalaisesta suvusta vielä tehty. Joistakin suvuista on toki kerätty suurempiakin määriä sukutauluja ja nimilistoja, mutta suvun vaiheita elävöittävät tarinat ja historialliset taustat niistä yleensä puuttuvat.

Hoffrénien Sukuyhdistyksen vuosikokous pidettiin Kuopiossa 15. elokuuta koronan vuoksi ilman suurempia juhlallisuuksia. Kokouksen yhteydessä julkistettiin sukuhistorian uusin kirja, joka on myös Kierrä kivi älä kiroa -sarjan päätösosa.

Kirjassa paljastetaan, kuka oli se salaperäinen Hoffrén, joka pihisti venäläisten sotakassan Toivalassa syksyllä 1808! Tarina on tuttu monistakin eri lähteistä, mutta tämän Hoffrénin henkilöllisyyttä ei ole aiemmin selvitetty.

Hoffrénien Sukuyhdistys ry on eräs vanhimpia, edelleen toimivia, suomalaisia sukuyhdistyksiä. Se on perustettu lähes 70 vuotta sitten. Yhdistyksessä on nykyään noin 350 jäsentä. Yhdistys toimii aktiivisesti muun muassa julkaisemalla sukuun liittyviä kirjoja. Yhdistyksen julkaisusarjassa on toistaiseksi ilmestynyt 19 teosta, joista 12 kuuluu Kierrä kivi älä kiroa -sukuhistoriasarjaan. Yhdistys on järjestänyt viime vuosikymmeninä säännöllisesti sukujuhlia ja -matkoja, mutta näin koronan aikaan ne on lykätty odottamaan parempia aikoja. ▶ www.hoffren.suvut.net

SUKUVIESTI 4 · 2021

9

Ruuskanen-Ruuska-suku kokoontui elokuussa Tampereen kylpylässä Sukuseuran kokousta jouduttiin vuonna 2020 lykkäämään tälle vuodelle kokoontumisrajoitusten vuoksi.

Kokouksien pidon mahdollistuttua hallitus päätti kutsua sukukokouksen koolle 7. elokuuta Tampereen Holiday Clubin tiloihin. Kutsua noudatti lähes neljäkymmentä sukulaista, ja päivä alkoi aurinkoisessa säässä. Muutama peruutus oli tullut pandemian nostettua päätään heinäkuun kuluessa. Kokoustiloissa maskeja käytettiin ahkerasti ja käsidesiä kului, niin kuin tähän aikaan kuuluukin.

Kokous alkoi ilmoittautumisella ja ruokailulla. Aulatilassa oli esillä muutamia sukutauluja ja lehtileikkeistä koottu taulu, jotka herättivät osallistujien mielenkiintoa. Varsinainen kokous pidettiin isossa auditoriotilassa, jossa turvavälitkin saatiin helposti toteutettua. Hallituksen puheenjohtaja Markku Ruuskanen avasi kokouksen ja toivotti osallistujat tervetulleiksi poikkeusoloissa pidettävään ja varmasti mieleen jäävään kokoukseen. Sukukokouksen puheenjohtajana toimi aiempi hallituksen puheenjohtaja Asko Ruuskanen, joka suoriutui tehtävästään hyvin savolaisen huumorinsa avulla. Puheenjohtajan nuijakin löytyi, kun sitä erikseen kysyttiin.

Markku Ruuskanen esitteli toimintakertomuksen ja tilinpäätöksen, ja hallitus sai vastuuvapauden toi-

minnastaan kolmelta edelliseltä vuodelta. Esitettyyn toimintasuunnitelmaan tehtiin yksi muutos, kun jäsenmaksua päätettiin nostaa 25 euroon, jotta toimintaan saataisiin hieman enemmän varoja käytettäväksi. Toimintasuunnitelmaan sisältyvää sukumatkaa hallitus alkaa suunnittelemaan vuodelle 2022 kohteena Nivalan seutu. Seuraava sukukokous päätettiin järjestää pääkaupunkiseudulla vuonna 2023.

Hallituksen jäsenmääränä päätettiin pitää yhdeksän, ja hallituksen puheenjohtajaksi valittiin edelleen Markku Ruuskanen ja varapuheenjohtajaksi Outi Rytkönen. Sihteerinä jatkaa Marjatta Vesterinen ja halli-

Kokoukseen osallistujat tutkivat aulatilassa sukutauluja ja lehtileikkeitä.

Kokousyleisöä isossa auditoriossa.

10

SUKUVIESTI 4· 2021

tuksen jäseninä Veli-Pekka Ruuskanen, Juha-Pekka Ruuskanen, Arja Suuronen sekä Jari Ruuska. Aiemmin hallituksen jäseninä toimineiden Seppo ja Annukka Ruuskasen ilmoitettua jättävänsä tehtävänsä heidän tilalleen valittiin Antti Ruuskanen Heinolasta ja Riku Ruuskanen Turengista. Antti on Seppo Ruuskasen veljenpoika eikä hän ole kun-niajäsenemme keihäänheittäjä. Toiminnantarkastajina jatkavat Jukka Immonen ja Olli-Mikko Ruuskanen ja varatoiminnantarkastajaksi valittiin Päivi Uusitalo-Miettinen. Hallituksessa ovat edustettuina Ruuskasten puolelta Rantasalmen, Nilsiän ja Maaningan sukuhaarat ja Ruuskien puolelta Viitasaaren, Kiuruveden ja Kaukolan sukuhaarat.

Hallituksen jäsenyydestä luopunut Seppo Ruuskanen oli toiminut hallituksesta seuran perustamisesta alkaen erittäin aktiivisena hallituksen jäsenenä ja ollut järjestämässä sukumatkoja Tanhuvaaraan ja Viitasaarelle. Seppo on myös kirjoittanut lukuisia juttuja Ondruska-sukulehteen, ja olemme saaneet lukea hänen matkoistaan eri puolilla Venäjää ja Viroa sekä ympäri maailmaan tennisharrastukseen liittyen.

Näillä perusteilla sukukokous päätti hallituksen esityksestä myöntää sukuseuran korkeimpana huomionosoituksena kunniajäsenyyden Seppo Ruuskaselle.

Markku Ruuskanen esitteli kokouksen loppupuolella sukukirjan kolmannen osan uutta painosta. Siihen oli koottu tietoja noin 11 500 Ruuskan sukuhaaroihin kuuluvasta henkilöstä. Uutena sukuhaarana kirjassa on tietoja Pihtiputaan Ruuskista, jotka olivat jääneet kokonaan puuttumaan ensimmäisestä painoksesta.

Suurimmat sukuhaarat ovat lähtöisin Viitasaaren seudulta, Karstulasta ja Kiuruvedeltä, Nivalasta ja Liperistä sekä Karjalan Kannakselta Kaukolasta ja Hiitolasta.

Keihäänheitto kiinnosti sukukokouskahveilla.

Kokouksen jälkeen nautittiin täytekakkukahvit aulatiloissa ja seurattiin keihäänheiton lopputapahtumia Tokion olympiakisoissa. Iltaohjelmana kolmekymmentä osallistujaa sai nähdä Pyynikin kesäteatterissa Maria Jotunin kirjoittaman Tohvelisankarin rouvan.

Näytelmä kertoi ikääntyneen tilanomistajan avioliiton kiemuroista ja perheen rakkaussuhteista. Loppuosassa näytelmää kääntyi farssiksi, ja lopputulos oli onnellinen. Sää oli hieman sateinen ja koleahko, mutta se ei haitannut näytelmän hyvää tunnelmaa Pyynikillä.

Markku Ruuskanen

Sukuseurojen Keskusliitto ry on sukuyhteisöjen valtakunnallinen keskusjärjestö, joka tuo sukuyhteisöt ja -harrastajat yhteen. Liiton tärkein tehtävä on tukea jäsenseurojensa toimintaa ja hoitaa niiden edunvalvontaa.

Tule mukaan kehittämään suomalaista sukuseura­ toimintaa! Jokainen rekisteröity sukuseura tai sukuyhteisö voi liittyä SSK ry:n jäseneksi. Lisäksi yhteisöt ja yksityis­ henkilöt voivat liittyä liiton kannattajajäseneksi.

Keskusliitto toimii yhteistyössä kaikkien sukuharrastus­ yhteisöjen kanssa. Keskusliitto julkaisee Sukuviesti-lehteä ja tuottaa sukuseurojen ja harrastajien käyttöön kirjallista materiaalia, kuten alan oppi- ja käsikirjoja.

Lue lisää toiminnastamme ja jäsenyydestä: www.suvut.fi Sukumme eilen, tänään ja huomenna!

SUKUVIESTI 4 · 2021

11

Kristofferin maanlain suomennos nyt verkossa SKS on julkaissut vapaasti verkossa Codex Aitolahden, joka on nimetty löytöpaikkansa pirkanmaalaisen Aitolahden pitäjän mukaan. 1640-luvulla laadittu suomenkielinen käännös kuningas Kristofferin laista toimitettiin SKS:lle vuonna 1963.

Aitolahden koodeksi on 1640-luvulle ajoitettu käsin kirjoitettu tekstikokoelma, joka sisältää suomen- ja ruotsinkielisiä tekstejä ja niiden lisäksi yksittäisiä latinankielisiä merkintöjä. Se on saanut nimensä löytöpaikkansa, Pirkanmaalla sijaitsevan Aitolahden pitäjän, mukaan.

Koodeksi löytyi vuonna 1922 Aitolahdella sijaitsevan Kiikkisen talon navetan vintiltä.

Koodeksi sisältää suomennoksen ns. Kuningas Kristofferin maanlaista, joka vahvistettiin kuningas Kristoffer Baijerilaisen hallitsijakaudella vuonna 1442. Kuningas Kristofferin maanlaki koostuu 14 kaaresta, jotka ovat Kuninkaankaari, Naimiskaari, Perintökaari, Maakaari, Rakennuskaari, Kauppakaari, Käräjäkaari, Rauhavalan kaari, Törkeitten asiain kaari, Tahallisen tapon kaari, Tapaturmaisen tapon kaari, Tahallisen haavoittamisen kaari, Tapaturmaisen haavoittamisen kaari ja Varkaankaari.

Koodeksin koko on n. 32 cm x 20 cm, ja sen sivut ovat lumppupaperia.

Koodeksissa on 178 numeroitua lehteä, mutta neljä ensimmäistä lehteä puuttuu. Myös koodeksin keskeltä puuttuu kaksi lehteä. Vesileiman perusteella paperi on todennäköisesti valmistettu Ruotsissa Uddbyn paperitehtaassa 1630-luvulla.

Maanlailla on kolme nimeltä tunnettua suomentajaa: Martinus Olavi 1580-luvulla, Ljungo Thomae 1600-luvun alussa sekä Abraham Kollanius vuonna 1648. Aitolahden koodeksin lainsuomennos on Martinuksen ja Ljungon suomennoksista koostettu hybriditeksti, eikä sen kaltaista maanlain tekstiä tunneta toista kappaletta. Suomenkielisen lakikirjan lisäksi koodeksi sisältää erilaisia ruotsinkielisiä tekstejä, kuten kirjeitä, määräyksiä, ohjeita ja sotalain tekstiä.

Murrepiirteiden perusteella tekijä on kotoisin hämäläismurteiden alueelta, mutta hänen henkilöllisyyttään ei tunneta. Lainsuomennoksen laatijaksi on arveltu Sääksmäellä syntynyttä lainlukijaa Hartvig Speit12

SUKUVIESTI 4· 2021

zia, mutta nykykäsityksen mukaan hänen osuudestaan tekstin valmistumiseen ei ole todisteita. Tutkimukseen perustuen kuitenkin tiedetään, että kyseessä ei ole itsenäinen käännöstyö, vaan tekstit on kopioitu eri lähteistä.

Nyt julkaistu editio sisältää korkealaatuiset faksimilekuvat ja käsikirjoituksen transkription. Aineisto on vapaasti käytettävissä ja muokattavissa xml-muodossa. ▶ https://editiot.finlit.fi/exist/apps/codex-aitolahti

Kun Mustoset saapuivat Kuusamoon Teksti: Matias Eronen

OSA 3

Artikkelisarja kertoo kahdesta Mustos-perheestä, jotka saapuivat vuonna 1683 Kuusamoon.

Sarjassa pohditaan heidän lähtöalueitaan, asettumista asumaan Kuusamoon ja myös heidän jälkeläistensä levittäytymistä pitäjän alueelle.

Elämää Kuusamossa.

Tapanin ja Kertun jälkeläisiä 1. Pekka Tapaninpoika Vuonna 1685 Maanselän nimismies haastoi oikeuteen ”luvattomia metsänraiskaajia”, näiden joukossa Pekka Tapaninpoika poikansa Antin kanssa, sekä Olli Kaipainen, Olli Pesonen ja poikansa Antti, ja myös Pekka Ollinpoika Mustonen.18 Lappalainen Junga Uulanpoika oli tehnyt sopimuksen Pekka Tapaninpoika Mustosen ja Mikko Röntyn kanssa asumisoikeudesta mailleen. Junga Uulanpoika pyrki vuoden 1688 Kuusamon käräjillä rauhoittamaan Säynäjäperän itselleen kalavedeksi. Näyttää siltä, että tämän lappalaisen kesäkylä on sijainnut lähellä nykyistä kirkonkylää.19 Olli Kaipainen asui vuonna 1688 Pekka Tapaninpoika Mustosen kanssa Viitaniemessä. Pekka Tapaninpoika oli saanut jo vuoden 1685 käräjillä laillisen vahvistuksen Viitaniemeen. Tila oli otettu käyttöön aluksi yhtiötilana osakkainaan Kaipainen ja Mustonen.20 Pekka Tapaninpoika vaimoineen mainitaan Kuusamon ensimmäisessä henkikirjassa vuodelta 1689 Viitaniemen kylässä21. Saman vuoden ve-

rotusluettelossa (Tijonde Längdh of Kuusama pro anno 1689) hänelle on merkitty veroa 2 kappaa ohraa ja 2 kappaa ruista22.

Pekka Tapaninpoika löytyy vielä 1701 Kemin Lapin Erämaan henkikirjan sivuilta Kuusamon pitäjästä.

Mukana samassa henkikirjassa on toinen Pekka Mustonen sekä sukulaismiehiä Pesosia.

2. Kaarina Tapanintytär Leski Kaarina Tapanintytär Mustonen mainitaan Kuusamon seurakunnan kuolleissa. Hän on kuollut 7.3.1736 Kuusamossa 75 vuoden iässä. Täten hänen syntymävuotensa on 1660 tai 1661. Hän on asunut Kuusamossa ja ollut siellä naimisissa. Hänen miehensä nimeä ei kuitenkaan mainita kuolinmerkinnän yhteydessä.

3. Anna Mustonen Annasta löytyy myös Kuusamon seurakunnasta kuolinmerkintä. Hän on kuollut Kuusamossa 12.4.1743, ja hän on ollut vanhan Olli Pesosen vaimo. Täten puoli-

Kuusamon pitäjän veroamaksavat talolliset. Huomaa molemmat Mustoset sekä 4 Pesosta.

Länsipohjan henkikirja 1701/CD 997 s. 891.

SUKUVIESTI 4 · 2021

13

so on löytynyt aikoinaan myös samaan aikaan Kuusamoon muuttaneen Antti Ollinpoika Pesosen veljestä.

Tapanin perheen lapsista Anna on ollut keskimmäinen, joten hänen syntymäaikansa asettuu 1660-luvun puoliväliin.

4. Tapani Mustonen nuorempi Tapani Mustonen oli saanut etunimensä isänsä kaimana. Hänestä on löytynyt tietoja sekä tuomiokirjoista että seurakunnan asiakirjoista.

Perheellinen henkilö Tapani Mustonen on haastettuna Kuusamon käräjille vuonna 1711 kaskeamisesta, kalastamisesta, karjan laiduntamisesta luvatta, kruununverojen kiertämisestä sekä kirkollisten velvollisuuksien laiminlyönnistä.. Hänet tuomittiin huomattaviin sakkoihinot ja lähetettäväksi armeijaan.23 Tapanilla on ollut oma tila Kuusamon Heikkilän kylän alueella Eksymäjärvenrannalla ajanjaksona 1706–16. Asia ilmenee Oulun maakunta-arkiston tiedoista vuodelta 1777. Nimittäin tällöin Sihveri Heikinpoika Hänninen perusti ja tarkastutti uudistilakseen vuonna 1776 Eksymäjärven rannalta entisen autiotilan, jonka 60–70 vuotta aikaisemmin oli ottanut viljelykseensä Tapani Mustonen. Tapanilta tila oli siirtynyt kaksi kertaa eteenpäin ensin Karjalaiselle ja sitten Riekille. He kaikki olivat hylänneet tilan sen huonouden tähden. Oikeus ehdotti Hänniselle tilan kuntoon saattamiseksi kahdeksaa vapaavuotta.24 Tapani Tapaninpoika mainitaan Länsipohjan maakirjoissa vuosina 1723 ja 1727. Nykyinen Kuusamon alue oli tällöin jaettu kahteen alueeseen, nimittäin Kuusamon ja Kitkan kyliin. Tapani löytyy uudisasukkaiden listasta Kitkan kylästä molemmissa maakirjoissa.

Siitä, joutuiko Tapani armeijaan, ei ole tietoa. Asia tuntuu kuitenkin todennäköiseltä. Nimittäin elämänsä ehtoopuolella Tapani oli seurakunnan köyhäinavun varassa. Kuusamon seurakunnan köyhien listalla joulukuussa 1731 mainitaan Tapani Mustosen olevan vanha ja sokea. Hän on tällöin Lämsän kylässä.

Tästä vuoden kuluttua hänet sijoitetaan elätettäväksi

pappilassa ja nimismiehen luona. Tällainen arvostava kohtelu tukee teoriaa sotavanhuksesta.

Tapani eli vielä 20 vuotta. Hänen mainitaan kuolleen 14.12.1752 korkeassa 82 vuoden iässä. Täten Tapani Mustosen elinkaareksi tulee ajanjakso 1670–1752.

Tapani oli naimisissa ja lapsia hänellä oli ainakin yksi, nimittäin Pekka Tapaninpoika Mustonen.

4.1. Pekka Tapaninpoika Mustonen Pekka oli syntynyt kuoliniän perusteella vuonna 1715 ja hän kuoli 23.1.1785 Kuusamossa Heikkilän kylässä.

Hän oli avioitunut 23.4.1738 Liisa Pekantr. Heikkisen kanssa, ja he saivat yhteensä 9 lasta.

Mennessän naimisiin Pekka oli renkinä, mutta hän hankki sittemmin oman tilan. Hänet mainitaan asuvan 1757–58 Maanselän eli Kuusamon kylässä Suinunginjärvellä, ja Suinungin Korppiniemen ensimmäiseksi asukkaaksi. Hän sai 1770 naapurikseen Lauri Tauriaisen.25 Pekan ja Liisan perheessä asui vävy Lauri Tauriainen s.1734, vaimonsa Elinin (s. 1740) ja äitinsä Ingren (s. 1697) kanssa26. Tämän sukuhaaran perheet asettuivat asumaan Heikkilän kylän alueelle 1700-luvun jälkipuoliskolla.

5. Kerttu Mustonen Äitinsä mukaan etunimensä saaneesta Kertusta ei ole muita tietoja. Lapsikatraan nuorimpana hän lienee syntynyt noin 1672.

Sukututkimusta tarvitaan vielä Tästä sukuhaarasta ei ole vielä tehty nykyaikaan ulottuvaa sukututkimusta. Täten myös isälinjan DNA-tulos puuttuu.

Sotkamon henkikirjoja ja maakirjoja 1700-luvun alkupuoliskolta ollut vain muutama digitaalisena käytössä, joten tästä on ollut huomattavaa haittaa tutkimiselleni. ❧

Länsipohjan maakirja 1723. Tapani Tapaninpoika Kitkan kylällä.

14

SUKUVIESTI 4 · 2021

Kuusamo Suininki, Korppiniemi ja Heikkilä. Kansalaisen karttapaikka.

Lähdeviittaukset: 18. KH I s. 83, KA Sompion käräjät 1685.

19. KH I s. 84.

20. KH I s.107.

21. KA 1689. 9198:335.

22. KA 1689. 9198:229.

23. KH I s.123. KA Kuusamon käräjät 1711.

24. KH I s. 170, OMA Kemi 114 Kuusamo 1777 s. 157–160.

25. KH I s. 154,HMA/OMA Lapinveroluettelot 1767,1771,1775.

26. Kuusamon rippikirja 1760–73 k.85.

Lähteitä: Kuusamon historia I.Seppo Ervasti. Kuusamo 1978.

Koillissanomat Oy. Kuusamon talonpoikaiselämä 1670–1970. Helsinki 1975.

Helsingin liikekirjapaino Oy 1975.

Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia III.Pentti Virrankoski.

Oulu 1973. Kirjapaino Oy Kaleva.

Sotkamon rippikirjat 1683–1736. Syntyneet, vihityt ja kuolleet 1729–1749.

Kuusamon rippikirjat 1760–1809. Syntyneet, vihityt ja kuolleet 1730–1809.

Kuusamon seurakunta. Nettisivut.

Läänin tilit/Pohjanmaan läänin tilejä. Henkikirjat 1641–1724 ja läänin tilit 1655–1671. Maakirjat 1723–1730.

Länsipohjan lääni. Henkikirjat 1690–1701.

Länsipohjan lääni. Maakirjat 1723, 1727 ja 1750.

Itäsuomalaista liikkuvuutta 1600-luvulla. Veijo Saloheimo.

Suomen sukututkimuseura 1993.

Kuopion ja Iisalmen alueen Mustosia 1600-luvulla. Matias Eronen.2018. Sukuseura Mustoset ry.

Artikkeleita Savon Mustosista. Matias Eronen. 2018-19.

Sukuseura Mustoset ry.

- Kuopion ja Iisalmen alueen Mustosia 1600-luvulla.

- Pieksämäen ja Joroisten alueen Mustosia.

- Mustosia Nurmeksessa ja Pielisjärvellä 1600 luvulla.

Maanmittauslaitos. Kansalaisen karttapaikka.

Lyhenteitä HMA= Härnösandin maakunta-arkisto OMA= Oulun maakunta-arkisto KA= Kansallisarkisto Kuusamo=Kuusamon käräjäkunta Kemi= Kemin tuomiokunta Kk= kesäkäräjät KH I= Kuusamon historia I

SUKUVIESTI 4 · 2021

15

Tuhoutuneita rakennuksia, taustalla Viipurin linna, vuonna 1941–1942. WAY. (CC BY 4.0)

Kuvia jatkosodan ajan Viipurista Lakkautetun Wiipurin Arkistoyhdistyksen (WAY) valokuvakokoelmia on lisätty kesän aikana wiipuri.fiportaaliin. Kuvat esittävät Viipuria jatkosodan aikana vuosina 1941–1942.

Viipuri jatkosodan aikana -kuvakansio sisältää myös valokuvia, joita portaalin toimituskunta ei ole kyennyt paikantamaan. Jos tunnistat paikan, voit olla yhteydessä toimituskuntaan.

Portaalin kuvagalleria esittelee lisäksi Viipuri-kuvia, jotka on jaettu kaupungin eri alueiden mukaisiin kansioihin. Tällä hetkellä kokoelmassa on erityisesti 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenien kuvia WAY:n kokoelmista, jotka ovat nykyisin Wiipuri-Yhdistys r.y:n hallussa.

Wiipuri.fi-portaalin kuvat on lisensoitu CC BY 4.0 -lisenssillä. Kuvia voi käyttää vapaasti, mutta kuvan käyttäjällä on vastuu tekijänoikeuksien ja yksityisyyden suojan kunnioittamisesta. Kuvia saa jakaa, kopi16

SUKUVIESTI 4 · 2021

oida ja levittää edelleen missä tahansa välineessä ja muodossa. Kuvia saa muunnella ja niiden pohjalta saa luoda uusia aineistoja. Käytön yhteydessä on kuitenkin mainittava kuvatiedoissa mainittu lähde ja mahdollinen valokuvaaja.

Wiipuri.fi on Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran (VSKS) tuottama portaali, joka kokoaa yhteen erilaisia Viipuria koskevia digitaalisia aineistoja ja toimii porttina muiden tahojen tuottamiin aineistoihin.

Portaalin kuvakokoelmia kartutetaan Viipuri-aiheisilla kuvilla, ja uusia kuvia otetaan vastaan. Tiedustelut mahdollisiin kuvalahjoituksiin liittyen voi lähettää sivuston kontaktilomakkeen kautta tai suoraan osoitteeseen viipuriportaali@gmail.com. ▶ https://wiipuri.fi/kuvat/viipuri-jatkosodan-aikana

Illinsaaren historiaa ja arkeologiaa

Teksti: Jouni Kaleva ja Sari Peltonen

OSA 2

Illinsaari on esihistoriallisen ajan varhaisin merkittävä asuinpaikka nykyisen Iin kunnan alueella. Sukuviestin edellisessä numerossa käsiteltiin sukututkimuksen keinoin yhtä saaren vanhimmista taloista nimeltään Rautio. Talosta on kirjauksia 1500-luvulta, mutta sen historia palautunee keskiajalle. Tämä artikkelin toinen osa käsittelee saaren rikkaita arkeologisia löytöjä ja tarjoaa uuden vaihtoehdon Iin ensimmäisen kirkon sijainniksi.

Tinakannu Kesällä 1895 löytyi Illinsaaresta Kellojärven luota peltotöiden yhteydessä erityinen tinakannu maaperästä noin 30 cm:n syvyydestä hiekkamaasta. Löytöpaikka on kirjattu Pohjois-Pohjanmaan museon esi­ ne­diaariin. Löytäjä oli renki Antti Halonen, joka vei esineen isännälleen Kalle Tiirolle.

Nuori isäntä Kalle Juhonpoika Käyrä eli Tiiro (1860–1933) oli siirtynyt vuonna 1892 perheineen Käyrältä Tiiron taloon. Kannun löytövuonna 1895 hän omistaa puolet tästä 5/24 manttaalin perintömaasta Tiirola 19 & Rautio 28. Toisen puolen omistaa Antti Suutarinniemi lapsineen. Ei ole tarkalleen selvillä, miten peltopalstat oli kenties jaettu tilan osaomistajien kesken. Näin ollen ei ole enää selvillä, mistä tinakannu tarkalleen löytyi.

Tiloille Tiirola RN:o 19 ja Rautio RN:o 28 on suoritettu 3.12.1904 maarekisteriin merkityt halkomiset, joissa on muodostettu muun muassa tila Tiirola RN:o 19:2, sekä tila Rautio RN:o 28:2. Tilojen mittaukset ja pyykitykset oli toimitettu 1902–1903. Näin siis voidaan pitää mahdollisena, joskaan ei varmana, että vuonna 1895 Kalle Tiiron hallinnassa ja viljelyssä oli se osa silloista Raution tilaa nro 28, josta sitten muodostui vuoden 1904 jaossa hänelle tullut Rautio 28:2.

Kannun löytöhistorian perusteella tinakannun löytöpaikkaa olisi etsittävä tämän Kalle Tiiron hallussa olleen tilan osan viljelysalueelta, sillä on ilmeistä, että tinakannu löytyi viljellystä pellosta tai ojasta, mutta ei muokkaamattomalta niityltä tai metsämaalta. Edelleen on vahva kirjattu tieto, että tinakannu löytyi lammen tai järven luota; kyseessä siis täytyy olla löytöajankohtanaan selvästi erottuva ja tunnistetta-

va vesialue, joka on myös nimetty Kellolammeksi tai Kellojärveksi. Kuvaukseen ei sovi muinainen, ehkä kosteikoksi tai niityksi ajat sitten kuivunut vesialue.

Kun tässä Kalle Tiirolle vuoden 1904 jaossa tullees-

Illinsaaren tinakannu. Kuva Riina Kohonen, Pohjois-Pohjanmaan museo SUKUVIESTI 4 · 2021

17

sa alueessa ei kuitenkaan ole minkäänlaista lammeksi ajateltavissa olevaa kohtaa, jää edelleen auki se, mistä kohti renki Antti Halonen löysi tinakannun. Etsinnässä kannattaa silti pysytellä yhteisomistuksessa olleen Raution tilan alueella.

Vaihtoehtoina tinakannun löytöpaikaksi pysyvät Sulikkalammen ranta ja sen lounaanpuoleisen, Raution ja Koppelon tilan rajamailla olevan pitkulaisen lammen ranta. Rovasti Esko Jaatinen (s. 1936) tuli Iihin kirkkoherraksi 1961. Hän kertoo olleensa kesällä 1962 kirkonisäntä Yrjö Tiiron opastamana Kellolammen rannassa etsimässä pitkällä metallirassilla sinne perinnetarinan mukaan upotettua kirkonkelloa – josta lammen nimikin olisi peräisin.

Toisena tavoitteena oli paikallistaa uudistuvan herännäisyyden keskushahmon, seppä Jaakko Högmanin aikanaan 1770-luvulla asuma Koppelon talo, mistä syystä Kartta 2. Raution tila nro 28 jaettu ja pyykitetty kolmeen vuonna 1903. Kartassa merretki ja sen paikannus ovat kitty Osa 28:1 tullut Kalle Tiiron yksinomaiseen omistukseen. Jakopöytäkirjassa tämän erityisen hyvin jääneet Hög- rekisterinumeroksi tuli kuitenkin 28:2. Sulikkalammen nimi on kirjattu karttaan. Lähde: mania syvällisesti tutkineen Maanmittauslaitos, tiedostopalvelu.

Jaatisen mieleen. Paikkahan on Iin pappilaa vastapäätä Illinhaaran vastarannalla, jo vuoden 1648 maakirjakartassa (tämän artikkelin joten tutkimusmatka oli lyhyt. Jaatinen kertoo vuon- osa 1). Poikkisaarentie kulki Illinsaaren koillisrannalna 2020 kyseessä olleen nimenomaan Koppelon tilan ta länsirannalle, josta Illinhaara ylittäen päästiin paprajamailla olleen lammen. pilaan ja siitä Haminaan ja kirkolle. Tietä lienee kutVoimme kuvitella, että vuonna 1895 Raution ti- suttu myös Kirkkotieksi. Tietä käyttivät laajasti Iijolan tuore osaomistaja Kalle Tiiro laittoi renkinsä Ant- en pohjoisrannan asukkaat vielä 1900-luvulla ennen ti Halosen ojittamaan niitä peltokuvioita (kartassa 2, nelostien siltojen valmistumista 1958. kuviot nro 107–109), jotka olivat Sulikkalammen ja Tinakannu on muodoiltaan ja tilavuudeltaan sakKellolammen välillä. Toinen vaihtoehto on, että Ant- salaismallinen ja sen todennäköisin ajoitus viittaa ti oli avaamassa Raution ja Koppelon välistä rajaojaa 1300-luvulle. Kristillisten kuvioiden perusteella si(pyykit 1333–1334). tä on arveltu kirkolliseksi esineeksi, esimerkiksi ehSulikan ja sen itäpuolisen lammen (kartta 3, ku- toollisviinikannuksi. Toisaalta se on voinut ainakin vio 55) välissä oli myös Raution ja Koppelon raja, jota viimeiset aikansa palvella myös maallisessa käytössä. pitkin kulki yleisessä käytössä ollut Poikkisaarentie. Oulun yliopiston yliopistonlehtori, arkeologi Janne Siinä ei ollut Raution peltoa eikä avattavaa rajaojaa. Itäheimo on kirjoittanut vuonna 2014 kannusta erinMainitut lammet ja niiden välinen tilusraja näkyvät omaisen artikkelin1.

18

SUKUVIESTI 4 · 2021

Edellisen sivun kartta asetettuna karttapohjoiseen, jolloin on helpompi verrata seuraavaan, Koppelon tiluskarttaan. Raution puolelle rajaa (pyykit 1333– 1334) Sulikkalammesta etelälounaaseen jää pitkulainen kapea lampi tai vanha salmenhaara.

Kartta 3. Koppelon tilan halkominen 1928. Raution puolella oleva Sulikkalampi piirtämättä. Koppelon mailla on kokonaan laajempi lampi (kuvio 55), joka on Sulikkalammesta itään. Sulikan ja nimettömän lammen (kuvio 55) välistä kulkee polku tai tie, joka tunnetaan nimellä Poikkisaarentie. Lähde: Maanmittauslaitos, tiedostopalvelu.

SUKUVIESTI 4 · 2021 19

Itäheimon artikkelissa viitataan intendentti Ahti Paulaharjun käyntiin Illinsaaressa kesällä 1961 samaisen kirkonisäntä ja maanomistaja Yrjö Tiiron opastamana.

Artikkelissa näytetään luonnospiirros Illinsaaresta. Tämä Paulaharjun karkea luonnos on niin vääristynyt, että se menettää todistusvoimansa tässä asiassa. Saaren korkein alue Kiviharju on piirretty väärään nurkkaan. Kirkkotieksi merkitty polku on väärässä paikassa, mikäli on tarkoitettu Poikkisaarentietä. Kirjaus entisestä salmesta, johon mm. Kellolampi kuuluu, on sinänsä oikein, mutta sen keskeistä sijaintia koko saaren aikanaan koillis-lounaissuuntaisesti halkaisseena vesiväylänä ei ole hahmotettu. Itäheimo lähtee sijoittamaan tätä salmea ja sen osana jo kuivunutta Kellolampea Illinsaaren pohjoisluoteiseen rantaan, jossa sinänsä on visualisoitavissa kapea salmi olleen vuosisatoja aiemmin. Kannun löytöaikoihin 1895 siinä ei ole ollut viljelystä tai niittyä, se on hiekkaista maata, jossa on vähäistä aluskasvillisuutta ja vaatimatonta pensaikkoa ja puustoa. Sellaiseen paikkaan ei isännällä ollut aihetta lähettää ren- Yrjö Tiiro ja Esko Jaatinen Illissä kesällä 1962 Kellolammen tai Sulikkalammen kiä minkäänlaiseen kaivutyöhön. äärellä. Kyseessä selkeä jyrkkäreunainen lampi, jossa runsaasti vettä. Kuva: Esko Itäheimo toteaa kannun löydet- Jaatisen kuva-arkisto. täessä olleen erinomaisessa kunnossa ilman tinaruttoa, mikä todistaisi sen säilymis- On kuitenkin ajateltavissa vaihtoehtoinen teoria: kanolosuhteista ja viittaisi, että kannu olisi ”säilynyt läpi nu on kulkeutunut Illiin omaa reittiään paljon myövuosisatojen pikemminkin lammessa tai kosteikos- hemmin, eikä sillä ole mitään tekemistä Illinsaaren sa kuin kuivalla maalla”. Tinarutto tarkoittaa metal- mahdollisen kirkon kanssa. Kannu oli vielä uudellin kemiallista haurastumista alle +13,2 °C lämpöti- la ajallakin huomattavan arvokas, ainakin talonpoiloissa, mitä kylmempää, sen nopeampaa haurastumi- kaisväestön näkökulmasta. Tällainen arvoesine ei vahingossa huku minkään lammen rantaan, se on asiaknen. Lyijypitoisuus suojaa tinarutolta.

Kun tuoreeltaan löydettyä kannua alettiin pitää kir- seen kätketty. Kätkemisen tavallinen motiivi oli suojata kollisena esineenä, oli luontevaa ajatella, että se viit- omaisuutta uhkaavalta viholliselta, ehkä myös velkojiltaisi Illinsaaressa varhain sijainneeseen Iin ensim- ta. Tietysti tavaraa myös anastettiin ja kätkettiin. Kanmäiseen kirkkorakennukseen. Perinteen mukaan vai- nu löytyi Raution tilalta. On hyvä katsoa, kuka Raunolaisen uhatessa kirkonkello kätkettiin Kellolampeen tion asukkaista olisi voinut saada vanhan arvokkaan (josta lammen nimikin). Löytynyt saman aikakauden saksalaisen kannun haltuunsa ja sittemmin sen kättinakannu sopii erinomaisesti samaan ajatuskulkuun. keä. Etsimättä tulee mieleen edellä (tämän artikkelin Itäheimokin näyttää ajattelevan, että kannu olisi jou- osa 1) kerrottu korpraali Matti Mikonpoika Sulikka, joka palasi kotikonnuilleen Illinsaareen ilmeisesti vuontunut vesistöön varhain; siis 1300–1400-luvulla. na 1671 sotaretkeltään, joka oli jatkunut 25 vuotta Itä20

SUKUVIESTI 4· 2021

meren reunavaltioissa. Olisipa tavatonta, ellei vanha soturi minkäänlaista sotasaalista tai sotamuistoa onnistunut mukanansa tuomaan. Tällainen arvokas kannu olisi oiva sotamuisto. Kotona sen olisi saattanut täyttää juhlapäivinä vaikkapa oluella. Olojen taas käydessä levottomiksi oli Matilla aihetta kätkeä aarteensa. Toinen vaihtoehto on, että Matin kuoltua leski kätki aarteen pesän velkojilta.

Eräs merkittävä kätkö tehtiin samoihin aikoihin aivan Raution tilan naapurissa. Valtakunnassa toteutettiin vuonna 1676 laajat sotaväenotot Kaarle XI:n käymiin sotiin. Itärajalla pelättiin Venäjän hyökkäystä puolustuskyvyttömäksi jääneeseen Suomeen. Kansalla oli aihetta kätkeä arvotavaroitaan. Kilometrin päässä Rautiosta, Etelä-Iin Kauppilan mailta löytyi vuonna 1903 raha-arkku, jossa oli runsaasti kolikoita ja plootuja, nuorimmat vuodelta 1676. Tämän kätkön tekijä on todennäköisesti ollut Kauppilan isäntä,

vääpeli ja kirkonisäntä Antti Tuomaanpoika Kauppila (1610–1687). Hän oli Matti Mikonpoika Sulikan aikalainen ja aseveli.

Tämä teoria kannun kätkemisestä vasta 1600-luvun lopulla selittäisi tinaruton puuttumisen. Kannu olisi pidetty enimmäkseen lämpimissä tiloissa (ihmisasunnoissa) pitkään ja joutunut löytösijoilleen olennaisesti ajateltua myöhemmin. Kannun lyijypitoisuus on Itäheimon artikkelin mukaan keskimäärin 17 prosenttia, mikä on myöskin suojannut tinarutolta.

Ouluun puuhattiin 1890-luvulla historiallista ja etnografista museota. Oulun lyseon lehtori Sakari Westerlund julkaisi marraskuusta 1894 alkaen sarjan lehti-ilmoituksia, joilla haettiin museoon lahjoitettavia tai myytäviä esineitä. Kalle Tiiro ymmärsi mailtaan löytyneen tinakannun historiallisen arvon ja toimitti sen Ouluun apteekkari Robert Emil Westerlundille, joka kuului uuden museon perustajiin.

Kartta 4. Vinovalovarjostekuva nykyajalta, joka tuo esiin maaston korkeuserot. Saaren halkaissut leveä salmi erottuu selvästi. Tinakannun löytöpaikka saattoi olla Kellolammen ja Sulikan välimaastossa.

SUKUVIESTI 4 · 2021

21

Kartta 5. Illinsaari 1900-luvun alun kartassa. Raution tilalla ei rakennuksia. Sulikkalampi ja sen itäpuolinen nimetön lampi erottuvat selvästi, samoin Raution ja Koppelon rajalla oleva kapea pitkulainen Kellolampi. Maanmittauslaitos.

Apteekkari edelleen lahjoitti kannun museolle. Kannusta tuli näin vuonna 1895 perustetun Pohjois-Pohjanmaan museon ensimmäinen luetteloitu esine nro 1. Tinakannun löytymisestä oli uutinen Päivälehdessä 06.10.1895 no 232 sivulla 3, otsikolla ”Wanha kirkon kalkki katoolisuuden ajoilta”2.

Merkittäviä arkeologisia löytöjä Edellä viitatussa Itäheimon artikkelissa mainitaan myös Illinsaaresta löytynyt tinainen kynttilänjalka. ”Löytö on todennäköisimmin tehty Illinsaaren eteläosasta, missä Veijolan tilan isäntä Erik Liedes (s. 1856, k. 1913) on perinnön kautta omistanut osuuden Piukkulan (RN:o 4) 22

SUKUVIESTI 4 · 2021

Kartta 6. Peruskartta 1955. Sulikkalampi näkyy selvästi. Sen itäpuolinen nimetön lampi on kuivattu pelloksi (kuvio 9:17). Koppelon tilan alueella Kellolampi. Poikkisaarentie (koillisesta lounaaseen) näkyy selkeästi. Maanmittauslaitos.

tilasta.” Pohjois-Pohjanmaan museon esinediaarissa on kuvattu esine nro 360: ”Kynttilänjalka tinaa, sisältä ontto, suuhun päin kapeneva, keskeltä uurteinen. Korkeus 27 cm, pohjan halkaisija 11 cm. Talollinen LiedesWeijola on esineen löytänyt Illi-saaresta Iistä”. Tämän suppean maininnan perusteella ei löytöpaikkaa ole mahdollista tarkentaa. Itse kynttilänjalka on museon tulipalossa tuhoutunut eikä siitä ole jäljellä kuvaakaan.

Vuonna 2011 metallinilmaisinharrastaja Vesa Ruotsalainen löysi Iin Illinsaaren Suutarinniemestä kaksi metalliesinettä: pronssisen soljen ja ketjunjakajan. Nämä johtivat arkeologisiin tutkimuksiin, joissa alueelta paikallistettiin ruumisja polttohautauksia sisältävä, rautakauden ja keskiajan vaiheeseen ajoittuva kalmisto. Samaan rautakauden ja keskiajan vaiheeseen sijoittuva Illinsaaren koillisreunassa sijaitseva Pirttitörmän muinainen asutusalue löytyi vastaavalla tavalla kaivauksissa, joihin antoivat aiheen Vesa Ruotsalaisen esinelöydöt.

Talollinen Kalle Tiiro (1860–1933) perheineen noin 1917–1918. Takana keskellä Ruotsalainen löysi Illistä myös Yrjö Tiiro (1902–1966). Kuva: Jouni Kalevan kuva-arkisto. myöhäiseen rautakauteen ajoittuvan yksittäisen pronssisen kampariipuksen Kellolam- da tehdä tarkkaa jakoa kristillisen ja ei-kristillisen vämen eteläpään lähistöltä. Löytöpaikalla on tehty arke- lillä. Antimettomat ruumishaudat antavat viitteitä krisologiset koekaivaukset, joissa ei muuta ole löytynyt. tillisestä vaikutuksesta, mutta niissä olevat ylimääräiset luut ja polttohautaukset taas osoittavat, että aivan 100 prosenttista kristillistä hautaustapaa ne eivät edusIllinsaaren esihistoriallinen asutus ta. Kaukana kirkollisista keskuksista kristillistyminen Pohjois- ja Itä-Suomessa rautakauden voidaan katsoa on tapahtunut hitaasti ja pitkällisen sekoittumisvaiheen kestävän muun muassa puvun ja hautaustyylin mu- kautta, ei nopeasti ja täydellisesti. Oletettavasti Illinsaakaan vielä noin 1300-luvulle, eli jotakuinkin siihen as- reen haudatut ovat alkaneet omaksua uusia, kristillisiä ti, kun kappeliseurakuntia alkaa ilmestyä historiankir- vaikutteita osaksi elämäänsä, mutta eivät ole noudattajoihin. Siispä 1300-luku voidaan Iissä katsoa myöhäis- neet täydellisesti kristillisiä oppeja, ainakaan alkuvairautakautiseksi tai varhaiskeskiaikaiseksi. Illinsaaren heessa. Itä-länsisuuntaisia, antimettomia ruumishaukohteet ajoittuvat suurin piirtein näin: erillinen Kivi- toja on perinteisesti pidetty kyllä kristillisinä, mutta harjun länsireunan polttohautapaikka 900–1000 jKr, Illinsaaressa asiaa monimutkaistaa näistä ruumishauSuutarinniemen kalmisto noin 1000–1300 jKr, Pirtti- doista löytyvät ylimääräiset ihmisluut sekä polttohautörmän asuinpaikka noin 1300 jKr. taukset. Alkuperäiset kristilliset vaikutteet ovat hyvin Suutarinniemen kalmistossa nähdään osoitusta voineet tulla kauppayhteyksien mukana idästä, vaikka eräänlaisesta hybridisaatiosta, jossa ei varsinaisesti voi- alue päätyikin myöhemmin Ruotsin kirkon vallan alle.3 SUKUVIESTI 4 · 2021

23

Illinsaaren ensimmäisten asukkaiden suhteen ei erotu selkeitä erillisiä kulttuureita. Veikkauksia asutusliikkeistä voi esittää, ja on selvää, että vaikutteita näille seuduille on saapunut sekä idästä että lännestä. Esineistö Illinsaaresta on pääasiallisesti itäistä, nk. karjalaista tyyppiä. Kalmistosta löytynyt kupurasolki ja ketjunkannattaja kuuluvat karjalaisiin ristiretkiaikaisiin tyyppeihin, samoin Pirttitörmän asuinpaikalta löytynyt hevosriipus. Myös kampariipukselle löytyy vastineita enimmäkseen idästä. Sen sijaan Pirttitörmän kullattu hela on pienoinen mysteeri, mutta se on voinut liikkua pitkiäkin aikoja ja reittejä alkuperäiseltä tekopaikaltaan. Hevosenkenkäsolkityyppiä on tavattu enemmän lännestä kuin idästä, mutta kuitenkin molemmista, samoin kuin hedelmäveistä. Pirttitörmästä löytynyt 1300-luvulle ajoittuva kolikko on ruotsalainen.3

Pirttitörmä ajoittuu esineistön ja radiohiiliajoitusten perusteella 1100–1300-luvulle, elinkeinoista meillä ei ole varmuutta. Todennäköisesti kalastus ja hylkeenpyynti ovat olleet merkittäviä. Ainoa elinkeinoihin välillisesti viittaava löytö on värttinänpyörä, jota käytetty villan kehräämiseen langaksi. Tämä voisi viitata lampaiden pitoon. Pirttitörmän löydöt kertovat Illinsaaren asukkaiden varallisuudesta sekä laajoista kontakteista.

Iin ensimmäinen kirkko Iin kappeliseurakunta perustettiin vuosien 1340 ja 1374 välisenä aikana. Ensimmäinen kappeli on arvioitu rakennetun samalla ajanjaksolla. Sitkeä perimätieto esittää, että tämä kirkko sijaitsi Illinsaaressa.

Kartta 7. Illinsaaren nykykarttaan rajattu Raution tila vuoteen 1904 saakka sekä lisätty tässä artikkelissa mainitut Pirttitörmän asuinalue, Suutarinniemen kalmisto, Poikkisaarentie (oranssi viiva), Kellolampi, Sulikka, nimetön lampi. Ehdotettu Iin ensimmäisen kappelikirkon sijainti.

24

SUKUVIESTI 4 · 2021

Vuonna 2011 Suutarinniemestä löydetty kalmisto on vahvistanut tätä mahdollisuutta, vaikkakaan kalmistoa ei ole määritetty selkeästi kristilliselle ajalle, vaan vanhemmaksi, rautakauden ja keskiajan vaihteeseen kuuluvaksi.

Kyseisenä aikana Illinsaari on ollut sijainniltaan keskeinen. Läntisestä Suomesta levinnyt uudisasutus on kasvanut Iijoen molemmin puolin 1300-luvulla, varsinkin Pähkinäsaaren rauhan (1323) jälkeen. Illinsaari on ollut luonnollinen kulkureitti ylittää Iijoen suisto. On luontevaa ajatella, että jo tuolloin laitettiin ”kirkko keskelle kylää” eli uuden kappeliseurakunnan ensimmäinen kappeli olisi rakennettu keskeiselle reitille Illlinsaareen, varsinkin, kun siellä epäilemättä silloin vielä tiedettiin olleen vanhan kalmiston. Sijainti saaressa olisi antanut myös suojaa viholliselta.

Toisaalta tiedetään, että Venäjän karjalaiset hävittivät Iin kirkon useita kertoja 1400-luvun jälkipuoliskolla.

Iin Haminan arkeologisissa kaivauksissa vuonna 2009 paljastui, että paikalla on ollut vähintään kaksi tuhoutunutta kirkkoa. Kirkon alta löytyneiden haudattujen vainajien radiohiiliajoitus sekä löytökolikoiden ajoitus viittaavat siihen, että kirkko ja sen alaiset haudat ovat olleet käytössä jo viimeistään 1400-luvun loppupuolella. Varmuudella tiedetään, että Iihin vuonna 1461 kohdistuneen hävitysretken jälkeen rakennettiin uusi kirkko. Tämä saattoi olla jo Haminan kirkko, ja sitä edeltäneet yksi tai kaksi kirkkoa mahdollisesti muualla, esimerkiksi Illinsaaressa.

Merenpinta oli ensimmäisen kirkon rakentamisen aikoihin 1340–1374 noin kuusi metriä nykyistä korkeammalla, kun keskimääräisen maannousun arvioidaan olleen 9 mm:ä vuodessa. Miltä Illinsaari näytti silloin? Tässä esitettävät arviot perustuvat kohteiden nykyiseen korkeusasemaan merenpinnasta. Perämeren pinnan on arvioitu pysyneen vakiokorkeudella tuhansia vuosia. Kuitenkaan Iijoen vedenpinnan korkeutta 1300-luvulla ei ole mahdollista yksiselitteisesti arvioida, joten Illinsaaren rantaviivojen korkeusasema on likimääräinen arvio.

Saaren korkein kohta Kiviharju saaren itäpäässä nousi kyseisenä aikana noin 14 metrin korkeuteen, se oli selkeästi erottuva huippu. Sen pohjoispuolella oli Pirttitörmä noin neljä metriä vesirajasta. Pirttitörmästä suunnilleen saman korkuisena tasankona ulottui rantaharjanne Illinsaaren länsireunaan, nykyisen Illinsuvannon suuntaan.

Kuten edellä todettiin, Pirttitörmässä on sijainnut esihistoriallinen kiinteä asutuspaikka, joka on karkeasti ottaen samalla korkeudella ja edustaa samaa aikakautta kuin Suutarinniemen kalmisto. Suutarinniemi oli tuolloin vielä erillinen pieni (noin 300 m

x 700 m) saari ja sen kalmiston löydöt on ajoitettu 1000–1300-luvuille jKr. Keskiajalla oli yleistä, että kristillinen kirkko ja hautausmaa olivat toistensa välittömässä läheisyydessä. Illissä näin ei liene ollut, ei ainakaan Suutarinniemessä, joka oli kappelia ajatellen paitsi ahdas myös matala ja altis tulville ja jäidenlähdön tuhoille. Kirkko kannatti rakentaa vankalle maaperällä paikkaan, johon oli hyvä luontainen kulkuyhteys. Tähän tarkoitukseen olisi erinomainen kohde 1300-luvun rantaharjanne Pirttitörmän lounaispuolella, rantaharjanteen keskivaiheilla, sen korkeimmalla kohdalla. Tähän pääsi sekä saaren poikki maitse että salmea pitkin vesitse molemmista pääsuunnista – olettaen, ettei salmi ollut vielä maatunut. Näin ajateltuna kirkon ja mahdollisen hautausmaan paikka olisi siinä, missä oli vuoden 1648 kartoissa Raution ja Koppelon tilojen rajaalue, Sulikkalammen eteläpuolella, melko tarkkaan nykyisen Illinsaarentien kohdalla. Vielä vuoden 1955 peruskartassakin näkyy, kuinka tähän on johtanut neljä eri polkua saaren eri puolilta. Kun alueella on tapahtunut voimakastakin maankäyttöä ja modernia rakentamista, lienee sieltä mahdotonta löytää minkäänlaista arkeologista aineistoa. ❧ Lähdeviittaukset: 1. Faravid 38/2014 s. 39–59, Janne Ikäheimo: Iin Illinsaaren keskiaikainen tinakannu: http://pro.tsv.fi/pshy/julkaisut/ Faravid_artikkelit/Faravid_38/Ikaheimo/index.html#20 2. Päivälehti no 232, 06.10.1895 (neljäs palsta): https://digi. kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/559648?page=3 3. Arkeologi Hanna-Leena Puolakan tiedonanto Kirjalliset lähteet: Hakamäki, Ville ja Ikäheimo, Janne: Iin Illinsaaren Pirttitörmä: asuinpaikka rautakauden ja keskiajan taitteesta. Faravid 39/2015 ss. 7–22.

Iin seurakunnan historia. Toim. Reija Satokangas. Gummerus Jyväskylä 1998.

Iin vanhan Haminan kirkko ja hautausmaa. Arkeologisia tutkimuksia. Toim. Titta Kallio-Seppä, Janne Ikäheimo, Kirsti Paavola. Vaasa 2011.

Ikäheimo, Janne: Iin Illinsaaren keskiaikainen tinakannu. Faravid 38/2014 ss. 39-59.

Kaleva, Maria: Suuri rahalöytö Iissä 100 vuotta sitten. Rantapohja 42/2003 s. 14.

Kuusela, Jari-Matti: Iin Illinsaaren Suutarinniemen myöhäisrautakautinen kalmisto ja sen konteksti. Faravid 40/2015 ss. 5-30.

Luukko, Armas: Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin keskiaika sekä 1500-luku. Oulu 1954.

Pohjanmaan rykmentti 30-vuotisessa sodassa. Internetosoitteessa http://www.pohjanprikaatinkilta.fi/PohPr/ perinnejoukot/Pohjanmaan%20rykmentti%20(1632%20 -1648).htm (luettu 12.1.2021) Puolakka, Hanna-Leena: Anomaliana aineistossa.

Polttohautaukset myöhäisrautakautisissa ruumiskalmistoissa Suomen ja Karjalankannaksen alueella. Oulun yliopisto. Pro gradu -tutkielma 5.4.2019.

SUKUVIESTI 4 · 2021

25

U R KKA

LU K U

N

Alli Paasikivi, vahva taustavaikuttaja

Professori Aura Korppi-Tommolan kirjoittama Alli Paasikiven elämäkerta piirtää kuvan aktiivisesta kansalaisvaikuttajasta, lasten oikeuksien edistäjästä ja uuden ajan virkanaisesta.

Alli Paasikivestä (1879–1960) tuli Suomen seitsemännen presidentin puoliso sotien jälkeen, jälleenrakentamisen aikaan. Ennen astumistaan vallan kammareihin käsityöläistaustainen Alli Paasikivi nousi keskiluokkaiseen valkokaulusammattiin ja teki uraa KansallisOsake-Pankissa. Hän oli uuden ajan kaupunkilainen virkanainen.

Alli ja J. K. Paasikivi (1870–1956) avioituivat vuonna 1934, jolloin J. K. Paasikivi oli 66-vuotias ja Allinuorikko 54-vuotias. Alli-rouvasta tuli ensin Suomen Tukholman lähettilään puoliso, jolloin hänen opetteli diplomaattien tavoille. Välirauhan aikana (1940– 1941) häntä odotti sama tehtävä Moskovassa. Sodan jälkeen odotti pääministerin ja presidentin puolison rooli.

Alli Paasikivi osallistui miehensä rinnalla valtakunnan politiikkaan ja jopa puuttui virkatehtävien hoitoon. Kun J. K. Paasikivi oli ärtyisä ja vaikeasti lähestyttävä, virkamiehet ja ministerit oppivat käyttämään Alli-rouvaa välikätenä saadakseen asiansa esille. Presidentin puolisona Alli Paasikivi hoiti edustustehtävät innokkaasti ja käytti nuoruutensa teatteriharrastuksen tuomia taitoja hyväkseen. Hän aloitti myös itsenäisyyspäivän vastaanoton kuuluisan boolin tarjoamisen.

– Kirjoittamassani elämäkertateoksessa sijoitan hänet aikaansa ja pohdin hänen elämäänsä 1800-luvun lopulla aikuisuuteen kasvaneiden naisten viiteryhmässä. Hän oli tavallaan vanhassa kiinni, mutta kuitenkin uudistusten virran mukana, Aura Korppi-Tommola kertoo.

Elämäkerta nostaa esiin myös Paasikiven merkittävän roolin Suomen lastensuojelun kehittämisessä.

– Alli Paasikivi ei ottanut julkisesti kantaa puoluepolitiikkaan, vaan innosti kansalaisia vapaaehtoistyöhön lasten hyväksi. Se puolestaan lisäsi yhteiskunnan vakautta jälleenrakennuksen sekavissa oloissa. Maassa oli paljon turvattomia lapsia kuten sotaorpoja ja evakkoja, ja lisäksi suuret ikäluokat vaativat paljon huomiota, Korppi-Tommola sanoo.

Alli Paasikivi oli aktiivinen kolmannen sektorin taustavaikuttaja ja mukana perustamassa lukuisia säätiöitä. Yhdessä Arvo Ylpön kanssa hän perusti Lastentautien Tutkimussäätiön ja Linnamäkeä ylläpitävän 26

SUKUVIESTI 4 · 2021

Aura Korppi-Tommola: Alli Paasikivi – Eturivin taustavaikuttaja (SKS Kirjat 2021)

Lasten Päivän Säätiön. Alli Paasikiven nimeä kantava säätiö perustettiin Lotta Svärd -järjestöltä takavarikoiduista varoista. Säätiö työskentelee perheen sosiaalisen turvallisuuden lisäämiseksi yhteiskunnassa.

Se juhlii 70-vuotista taivaltaan vuonna 2022.

Professori Aura Korppi-Tommola on historiantutkija ja tietokirjailija, joka on tutkinut erityisesti lastensuojelun ja naisten historiaa. Hänen edellisiä teoksiaan ovat eduskunnan satavuotishistoria (yhdessä työryhmän kanssa) ja Miina Sillanpään elämäkerta. Kansallisbiografiassa on lähes sata Korppi-Tommolan kirjoittamaa pienoiselämäkertaa, muun muassa presidenttien puolisoiden tarinat.

Att mötas kring varor tar sig an en dynamisk tid i handelns historia.

Under årtiondena runt sekelskiftet 1900 satte industrialiseringen, ökade inkomster och större näringsfrihet fart på konsumtionen. Allt fler kunde försörja sig på nya sätt, och både den spirande småhandeln och informella handelsutbyten gav upphov till intressanta möten.

Nio forskare med bakgrund i historia, sociologi och traditionsvetenskaper visar hur säljare och köpare tog handelsplatsen i bruk på olika sätt. De tar upp lokala handelsmöten på stationära platser som torg och kyrkbacken samt återkommande marknadsplatser där såväl den lokala befolkningen

Satumaarit Myllyniemi: Yliluonnollinen sota 1939–1945 (SKS Kirjat 2021)

RK

KA

som marknadsartister och romska, tatariska och judiska handelsmän möttes. Också handel som bygger på rörlighet uppmärksammas, såsom byteshandel på stränderna vid Finska viken och kringresande försäljare på landsbygden. Förhållandet mellan stad och landsbygd är centralt, liksom könsroller och social status, och olika språkliga och etniska relationer.

Studierna i Att mötas kring varor bygger på minnesmaterial, intervjuer och fotografier samt myndighetsdokument och samtida tidningstexter.

Johanna Wassholm, Ann-Catrin Östman (red.): Att mötas kring varor – plats och praktiker i handelsmöten i Finland 1850–1950 (SLS och Appell 2021)

Arat sotamuistot esiin Näin oudon ilmiön syksyllä 1939 lumen aikaan, kun hanki punersi.

LUK U N U

Hundra år av kreativ småhandel och brokiga kulturmöten

Vanhempani sanoivat, että se tietää veristä sotaa, kun hanki punertaa niin kuin olisi vereen kastettu.

Suomalaiset elivät kohtalonvuosiaan 1939–1945. Sota mullisti jokaisen elämän ja herkisti arjen ylittäville kokemuksille sotatantereella, kotirintamalla ja evakkoteillä. FM, kulttuuriantropologi Satumaarit Myllyniemi purkaa sota-ajan tabuja ja antaa äänen suomalaisten aroille sotamuistoille.

Moni suomalainen kantaa edelleen mukanaan omaa tai sukunsa salaperäistä sota-ajan kokemusta.

Sotavuosina erilaiset enteet ja aavistukset omasta, läheisen ihmisen tai maan kohtalosta olivat yleisiä.

Sotilaan kuolema paljastui unessa, ja rintamalla kaatuneiden nähtiin

palaavan kotiovelleen. Selittämättömiksi jääneet kokemukset ovat antaneet toivoa, lievittäneet pelkoa ja auttaneet valmistautumaan pahimpaan.

Yliluonnollinen sota -kirjan kertomukset ovat tavallisten ihmisten arkoja muistoja. Ne kuljettavat ajasta ennen sotia talvisotaan, välirauhasta jatkosotaan ja lopuksi Lapin sotaan.

– Kokemukset kertovat tavallisen suomalaisen ihmisen selviytymisestä sodan paineessa. Ne antoivat lohtua synkimpiin hetkiin, mutta myös oikeutuksen viholliskuvan lietsomiselle ja tappamiselle. Kaikki sodan läpi käyneet eivät ole merkillisyyksiä kokeneet, mutta yleisiä kokemukset ovat. Jos sellaisen on kohdannut, siitä on kasvanut usein sodan avainkokemus, jonka selittämättömyys on jäänyt vaivaamaan, Myllyniemi sanoo.

SUKUVIESTI 4 · 2021

27

U R KKA

LU K U

N

Ruokaperinteitä ja perinneruokia

Suomen ruokahistoria -teos tutustuttaa maamme ruokakulttuurin ja ruoantuotannon muutoksiin 1700-luvulta vuosituhannen taitteeseen. Osa suosikkiruoista on säilynyt lautasilla vuosisatoja, osa taas on vaihtunut uusiin. Monella nykypäivän ilmiönä pidetyllä asialla on kuitenkin takanaan pitkä historia.

Suomalaisen ruoan historia on täynnä makoisia yllätyksiä ja tuttuja ruoka-aineita. Alussa oli suolakala, naurishaudikas ja kaali. Sittemmin suomalaiset ovat löytäneet niin spagetin, säilykeananaksen, chilin kuin texmexin sekä oppineet syömään puikoilla. Yksi merkittävimmistä taitekohdista ruokahistoriassamme on ollut perunan viljelyn yleistyminen. Lisäksi sodat ja poikkeusolot ovat osaltaan synnyttäneet ruokainnovaatioita ja vaikuttaneet siihen, mitä ihmiset syövät.

Suomen ruokahistoria -teos kylvää, hauduttaa, pilkkoo, hapattaa ja mikrottaa – se kertoo jokapäiväisen ruokamme kiehtovan tarinan. Kirjassa tarkastellaan, kuin-

ka vuosisatojen kuluessa sokerin ja kahvin kaltaiset harvinaiset ja arvokkaat raaka-aineet ovat muuttuneet arkisiksi ja kuinka perinteisiä ruokia on unohdettu uusien makuelämysten myötä.

Teos osoittaa, kuinka monet nykyajan ilmiöinä pidettävät asiat löytyvät jo menneiltä vuosisadoilta. Esimerkiksi marjojen mätänemisestä metsiin puhuttiin jo 1800-luvun puolella, ja kasvisravintoloita nähtiin Helsingissä saman vuosisadan lopussa. Kasvissyönti kasvatti suosiotaan erityisesti 1900-luvun alussa, jolloin luonnonmukaisen elämäntavan tavoittelijat korostivat sen terveydellisiä vaikutuksia.

Suomen ruokahistoria kertoo myös niukkuudesta ja puutteesta, jääkaappien ja pakastearkkujen kaltaisista innovaatioista, valistuksesta ja terveysliikkeistä, elintason paranemisesta, tasa-arvosta ja lopulta myös ruoan mahdista muuttaa yhteiskuntaa.

FT Ritva Kylli on Suomen ja Pohjois-Euroopan historian do-

Ritva Kylli: Suomen ruokahistoria.

Suolalihasta sushiin (Gaudeamus 2021)

Anniina Ljokkoi ja Liisa Kaski: Perinnevegeä (SKS Kirjat 2021)

28

SUKUVIESTI 4· 2021

sentti, joka toimii arktisen ja pohjoisen historian yliopistonlehtorina Oulun yliopistossa. Hän on pitänyt vuodesta 2005 alkaen Pastanjauhantaa-nimistä ruokablogia.

Perinnevegeä-keittokirja ammentaa entisaikojen ruokapöytien parhaimmistosta ja lähestyy yhteistä ruokaperintöämme ilmastolle ja eläimille lempeästä näkökulmasta. Kirja kertoo, miksi kauramaitoa ja villivihanneksia nautittiin jo keskiajalla ja kuinka lihan, maidon ja voin runsaus on vasta teollistumisen ajan ilmiö.

Kirja elvyttää autenttista ruokaperintöämme ja nostaa esiin vegaanisia vaihtoehtoja Pohjolan ruokapöydistä. Kirja sisältää yli 50 kasvisruokareseptiä hampputofusta saaristolaisleipään. Tärkeään osaan nousevat vanhat viljelykasvimme härkäpapu, herne, nauris, ohra ja hamppu. Monet niistä olivat tuttuja jo kivikauden ihmiselle.

Ruuanlaiton ohessa teos kertoo esivanhempiemme ruokakulttuurista ja eri ainesten taustoista.

Tutkimusretki vanhoihin kasvisruokiin paljastaa jännittäviä seikkoja entisaikojen ruokapöydästä. Itämeren rannoilla on esimerkiksi juotu kauramaitoa ja hamppumaitoa jo satoja vuosia, rukiista taas on valmistettu piimää. Silakaksi sen sijaan kutsuttiin sujuvasti kaikkea suolaista särvintä, kuten sieniä ja kaalia.

Anniina Ljokkoi on ravintoneuvoja, kirjailija ja kirjallisuuden kääntäjä. Liisa Kaski on folkloristi, antiikintutkija ja kalevalamittaisen runouden tuntija, joka toimii tutkijana historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa Helsingin yliopistossa.

Arkistot ovat aktiivisia toimijoita kulttuuriperinnön muodostajina, kertoo Outi Hupaniitun ja UllaMaija Peltosen toimittama teos Arkistot ja kulttuuriperintö. Se on en-

LUK U N U

Valta, muistaminen ja unohtaminen

RK

KA

simmäinen tieteellinen kokoomateos yksityisarkistoista Suomessa.

Teoksen artikkeleissa analyysin kohteena ovat arkistot instituutioina sekä niiden jännitteinen suhde arkistoihin aineistoina. Arkistojen dynaaminen suhde kohdistuu sekä menneisyyteen, nykyisyyteen että tulevaisuuteen.

1800-luvulta 2000-luvulle kulttuuriperinnön muotoutuminen on ollut ja on edelleen aktiivisen vallankäytön, muistamisen ja unohtamisen prosessi.

Artikkeleissa tarkastellaan yksityisarkistojen kulttuuriperintöaineistoja eri näkökulmista ja eri aikatasoilla. Tutkijoiden kiinnostuksen kohteena on ollut se, mitä on

tapahtunut ennen kuin aineisto on päätynyt arkistoon, mitä tapahtuu arkistossa ja mitä tämä kertoo arkistoalan ajattelumalleista, käytänteistä ja jopa yksittäisiin toimijoihin paikantuvista päätöksistä. Kirjoituksissa paneudutaan arkistojen muodostamisen taustalla vaikuttaneiden valintojen ja niihin kytkeytyvien kulttuuristen käsitysten sekä valtarakenteiden analyysiin.

Teos lisää tietoisuutta suomalaisen asiakirjallisen kulttuuriperinnön muotoutumisesta, tuottaa uutta tietoa yksityisarkistoista sekä osallistuu tieteelliseen keskusteluun arkistojen muuttuvasta merkityksestä yhteiskunnassa.

Outi Hupaniittu ja Ulla-Maija Peltonen (toim.): Arkistot ja kulttuuriperintö (SKS 2021)

▶ Teos on luettavissa SKS:n avoimissa verkkojulkaisuissa oa.finlit.fi -sivustolla.

Valtio kulttuurisena ilmiönä Valtiot vaikuttavat lähes kaikkien ihmisten elämään, mutta mitä ne oikeastaan ovat? Tuomas Tammisen ja Heikki Wileniuksen toimittamassa Valtion antropologiaa -teoksessa käydään monipuolisesti läpi valtion ilmenemismuotoja ja historiallisia kehityskulkuja eri puolilta maailmaa.

Perinteisesti valtiota on analysoitu pohjautuen euroamerikkalaiseen liberaaliin valtiokäsitykseen, joka on toiminut mittapuuna valtioiden menestykselle tai epäonnistumiselle. Tässä kirjassa valtioon syvennytään antropologisesta näkökulmasta, jolloin lähtökohtana ei ole malli eurooppalaisesta kansallisvaltiosta, vaan valtiota tarkas-

tellaan vertailevasti, kulttuurisena ilmiönä.

Kirjan tapaustutkimukset eri puolilta maailmaa käyvät läpi erilaisia valtion muotoja ja historiallisia kehityskulkuja, missä painottuvat valtiovallan eri osa-alueet: luonnonvarojen hallinta, kansalaisuuden kokemuksen tuottaminen, diskurssit valtiosta ja valtio historiallisen prosessin tuotteena. Kaikki kirjan artikkelit perustuvat pitkäkestoiseen etnografiseen tutkimukseen, jossa valtiota, sen muotoja ja muodostumista tarkastellaan empiirisesti paikallisesta ja ihmisten arkielämän näkökulmasta.

Tuomas Tammisto ja Heikki Wilenius (toim.): Valtion antropologiaa – Tutkimuksia ihmisten hallitsemisesta ja vastarinnasta (SKS 2021)

▶ Teos on luettavissa SKS:n avoimissa verkkojulkaisuissa oa.finlit.fi -sivustolla.

SUKUVIESTI 4 · 2021

29

U R KKA

LU K U

N

Tove Janssonin ja Mika Waltarin matkassa Helsingissä

Kirjailija ja kuvataiteilija Tove Jansson (1914–2001) saavutti maailmanmenestyksen omalla mielikuvitusmaailmallaan, Muumilaaksolla, mutta eli suurimman osan elämästään kotikaupungissaan Helsingissä. Kaupunki onkin täynnä paikkoja, joihin Jansson jätti jälkensä.

Runsaasti kuvitettu Tove Janssonin Helsinki -teos karttoineen vie lukijan paikoille, joilla on yhteys Tove Janssonin elämään ja teoksiin. Kirja houkuttelee kulkemaan Helsingissä Janssonin jalanjäljissä ja nauttimaan hänen teoksistaan uusin silmin.

Kirjailija Mika Waltari (1908– 1979) oli syntyperäinen helsinkiläinen, joka eli pääkaupungissa lähes koko elämänsä, läpi kolmen sodan ja kaupungin muutoksen.

Hän kuvasi uransa alusta lähtien kaupunkia teoksissaan, joihin on

Juha Järvelä: Tove Janssonin Helsinki (Minerva 2021) ja Mika Waltarin Helsinki (Minerva 2019)

tallentunut tarkasti todellista ja fiktiivistä elämää Helsingissä.

Mika Waltarin Helsinki -kirja näyttää kaupungin Waltarin silmin ja vie hänen kuvaamilleen paikoille. Monet Waltarin elämään tai teoksiin liittyvät paikat – asuinra-

kennukset, ravintolat, sairaalat, elokuvateatterit – on yhä helppo löytää, osa niistä kuuluu kaupungin menneisyyteen.

Lukija voi teosta ja sen karttoja seuraten kulkea Waltarin matkassa 1900-luvun alusta nykypäivään asti.

Jääkäriritarien ura ja saavutukset Vuosina 1915–1918 Suomesta lähti Saksaan jääkärikoulutukseen vajaa kaksituhatta nuorta miestä. Sisällissodan jatkovaiheissa jääkärit saivat johtamis- ja taistelukokemusta, jonka arvo osoittautui mittaamattomaksi yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin käydyissä talvi- ja jatkosodassa.

Kaksikymmentä jääkäriupseeria palkittiin suorituksistaan arvokkaimmalla suomalaissotilaiden kunnianosoituksella, nimiHeikki Lehtonen: Mannerheim-ristin jääkäriritarit (Minerva 2021)

30

SUKUVIESTI 4 · 2021

tyksellä Mannerheim-ristin ritariksi. Nyt näiden jääkäriritareiden ura ja saavutukset on koottu yksiin kansiin.

Heikki Lehtonen on Mannerheimristin ritarien säätiön hallintoneuvoston jäsen. Hän on pitkään tutkinut ritareiden saavutuksia ja kohtaloita niin sodassa kuin rauhankin aikana. Lehtonen on aiemmin julkaissut teokset Mannerheim-ristin ritareiden hautamuistomerkit – Kunnianosoitus veteraanisukupolville sekä Sodassa kuolleet Mannerheim-ristin ritarit 1941–1945.

Apua historiallisten lähteiden ja tekstien tulkitsemiseen Kyky lukea vanhoja käsialoja on historiantutkijan ja -harrastajan keskeinen taito. Vanhojen käsialojen lukuopas auttaa ymmärtämään vanhoja käsialoja ja tulkitsemaan erilaisia lähde- ja tekstityyppejä.

Petteri Impolan, Pirita Frigrenin, Petri Karosen, Matti Roiton ja Antti Räihän toimittama opas etenee lähdeaineistotyyppi kerrallaan helpommista teksteistä vaikeampiin. Samalla siinä tarkastellaan lähdeaineistojen moninaisia käyttömahdollisuuksia erilaisten ilmiöiden ja aiheiden tutkimuksessa.

Kirjan aineistoesimerkit ulottuvat 1500-luvulta 1900-luvun alkuun

ja kattavat niin yksityisaineistoa, tuomiokirjoja, oikeuden päätöksiä, valtion ja talouselämän aineistoa kuin monia muitakin aineistotyyppejä. Tekstinäytteiden yhteydessä avataan eri lähdeaineistojen rakennetta, syntyvaiheita ja historiallista merkitystä. Teos tarjoaa laajasti tietoa kielen ja kirjoittamisen kehityksestä, keskeisestä aikalaissanastosta sekä lyhenteistä, mitoista, painoista ja rahayksiköistä.

Vanhojen käsialojen lukuopas soveltuu opiskelijoiden ja tutkijoiden oppikirjaksi, arkistoalan ammattikäyttöön sekä sukututkijoiden tärkeäksi tueksi ja innostajaksi.

Kerää tärkeät muistot talteen Mitä kiellettyä teit lapsena? Onko maailmankuvasi muuttunut teini-iän jälkeen? Mikä oli ensimmäinen kesätyösi tai työharjoittelupaikkasi? Mikä on ollut elämäsi paras päätös? Onko suvussanne ollut jokin merkkihenkilö tai ”musta lammas”?

Anna muistojesi puhua -sarja kerää rakkaasi tärkeät muistot ja tarinat kallisarvoiseksi kirjaksi. Selkeät ja inspiroivat kysymykset auttavat muistelemaan elämän eri vaiheita ja kirjaamaan niitä ylös. Mukana on kysymyksiä, jotka ohjaavat myös uusille tarinapoluille: aiheita,

Petteri Impola, Pirita Frigren, Petri Karonen, Matti Roitto & Antti Räihä (toim.): Vanhojen käsialojen lukuopas (Gaudeamus 2021) Vanhojen käsialojen opas sekä Anna muistojesi puhua -sarjan kirjat ovat nyt myynnissä Sukupuodissamme!

Katso tarjous seuraavalta sivulta.

>>

joita lapset tai lastenlapset eivät ole aiemmin osanneet kysyä tai joista vanhempi tai isovanhempi ei ole itse keksinyt vielä kertoa.

Kirjan kysymykset on laadittu niin, että ne ottavat huomioon erilaiset käsitykset esimerkiksi perheestä, työstä, tasa-arvosta, ajankäytöstä ja luonnosta. Kun rakkaasi on täyttänyt kirjan, hän voi antaa sen sinulle takaisin.

Anna Salonen: Isoisä / Isoäiti / Isä / Äiti – Anna muistojesi puhua (SKS Kirjat 2021) SUKUVIESTI 4 · 2021

31

Julkaisuja sukuharrastajille Eine Kuismin – Elina Kuismin:

Sukua tutkimaan – Sukuharrastajan pikkujätti

Väinö Sointula (toim. Elina Kuismin):

Sanasto sukututkijoille, 6. painos

20 €

Eine Kuismin ja Elina Kuismin (toim.):

Hyvässä seurassa – Yhdistys-­ toiminnan pikkujätti, 2. painos

20 €

10 €

ISBN 978-952-99375-9-2

ISBN 978-952-68284-0-4

ISBN 978-952-99375-7-8

Sukuviesti, vuositilaus

Adressi, A4

Kortti, 16 cm x 16 cm

2€ 15 €

digi, alk.

25 €

printti, alk.

Hinta sis. kuoren.

15 € Hinta sis. toimituskulut.

Impola et al. (toim.):

Vanhojen käsialojen lukuopas (Gaudeamus)

Tiedustelut ja tilaukset Sukuseurojen Keskusliitto ry Sokerilinnantie 7 E, 02600 Espoo puh. (09) 4369 9450 toimisto@suvut.fi www.suvut.fi > Julkaisut Postitettuihin tilauksiin lisätään toimituskulut.

Kortin ja adressin on suunnitellut keskusliiton hallituksen jäsen Satu Hirvikoski.

Anna Salonen:

Isoisä / Isoäiti / Isä / Äiti – Anna muistojesi puhua (SKS Kirjat)

TARJOUS 30 € ovh. 34 € TARJOUS 22 € kpl, ovh 24 €

85 €

kaikki neljä kirjaa, sis. toimituskulut