Sukuviesti 4/2018

SUKUVIESTI

4 2018

Sukuseurojen, sukututkimuksen, historian ja kulttuurin aikakauslehti

Voimaasi tahdon julistaa ja kiittää armostasi, niin että lastenlapset saa myös nähdä kunniasi.

– Ukko-Paavon virsi (Siionin virsi 132)

4 2018

SISÄLTÖ

3 Pääkirjoitus 16 4 Helteisen kesän iloisia kohtaamisia, Eine Kuismin 17 6 Sihvosten täysi kymppi, Sirja Sihvonen 8 Ruuskanen-Ruuska sukuseura kokoontui 18 Kuopiossa, Markku Ruuskanen

10 11 12

Martikaiset Iisalmessa, Kari Raatikainen

Kymenlaakson museon kuvakokoelman kuvia avoimeksi kaikkien käyttöön Ville Ollilan elämästä – Ylivieskalainen GPU:n vankina Neuvostolassa, Matias Eronen

24 Aarrelaivat ja harhatulet -teos johdattaa Turun­ maan haaksirikkojen ja hylynryöstäjien jäljille

Sukurintamerkki 3D-tulostimella, Jukka Vaajakallio Ihmisuskoinen Eino Leino ja vuosi 1918, Eine Kuismin ja Esko Piippo

Historialliset karjalaiset sanomalehdet digikäyttöön

25 Suomi oli viikinkimiekkojen suurvalta 26 Jätä pysyvä jälki kansakunnan muistiin 27 Ehdota vuoden arkistotekoa 28 Vapaaehtoiset säilyttävät maailmanperintöä Suomenlinnassa

30 Vapaaehtoisten päivää juhlitaan 5. joulukuuta 30 Pääministeristä sotasyylliseksi 31 Kuulutko sukuuni -tapahtuma 6.–7.10.

Kannessa: Näkymä Nilsiän Aholansaaressa sijaitsevan Paavon Pirtin ikkunasta.

Rakennus toimi herännäisjohtaja Paavo Ruotsalaisen (1777–1852) kotitalona noin 20 vuoden ajan. Isännän kamariin Paavo Ruotsalainen kuoli pitkällisen sairastelun jälkeen tammikuussa 1852. Nykyisin Aholansaaressa toimii herännäishenkinen, mutta kaikille avoin loma- ja leirikeskus, jonka toimintaa ylläpitävän Aholansaarisäätiön tehtäviin kuuluu myös Paavo Ruotsalaisen kirkkoja kulttuurihistoriallisen perinnön vaaliminen. Kuva: Eine Kuismin.

SUKUVIESTI JULKAISIJA Sukuseurojen Keskusliitto SSK ry 39. vuosikerta TOIMITUS Vastaava toimittaja: Eine Kuismin Toimitus ja taitto: Mediaosuuskunta Liiteri YHTEYSTIEDOT (Toimitus ja tilaukset) Sokerilinnantie 7 E, 02600 Espoo puh. (09) 4369 9450, sukuviesti@suvut.fi www.suvut.fi/sukuviesti

ASIANTUNTIJA­NEUVOSTO professori Anto Leikola ylilääkäri Matias Eronen taidehistorioitsija Virve Heininen fil. maist. Kirsti Kesälä-Lundahl professori Juha Pentikäinen

HINTA Vuosikerta 50 € Kannatusjäsenen kestotilaus 45 € Irtonumero 11 €

PAINOPAIKKA KTMP Group Oy, Vaasa

AIKATAULU 2018 Nro Ilmestyy 1/18 vk 7 2/18 vk 16 3/18 vk 25 4/18 vk 40 5/18 vk 50

Viisi numeroa vuodessa ISSN 0357–9422

Kulttuuri- mielipide- ja tiede­lehtien liiton Kultti ry:n jäsen

ILMOITUKSET Tuplas Oy, 0400-955 295, info@tuplas.fi

Aineisto Varaukset 12.1.

8.1.

9.3.

23.2.

11.5.

27.4.

24.8.

10.8.

2.11.

19.10.

Sukuseurojen Keskusliitto ja Sukuviesti Facebookissa: • www.facebook.com/SSK.Sukuviesti • www.facebook.com/groups/ Sukuviesti

IR

Muistattehan liittyä Facebookissa Sukuseurojen keskusliiton jäsen­ seurojen toimihenkilöt -ryhmään.

Sieltä saatte monenlaista vinkkiä seurojenne toimintaan: www.facebook.com/ groups/515071878668996.

PÄ Ä K

Missä on sinun sydämesi kotiseutu?

JO

I T US

Mistä olet kotoisin? -kysymykseen vastaamme usein yhdellä sanalla. Se on yleensä paikkakunta, jossa asuimme syntyessämme. Vai onko sittenkään? Kirjassaan Hyvää kotiseutua etsimässä. Eurooppalainen matkakirja (Nemo 2018) professori Tarmo Kunnas pohtii globaalin maailman pirstaloitumisen aiheuttamia muutoksia kotiseudun määrittelemisessä.

Nykypäivän ihmiset matkustavat, liikkuvat työn takia tai sen perässä ja muuttavat eri syistä maasta toiseen. Kunnas korostaa, että oma perinne on tärkeä ja arvokas asia, mutta kulttuurien sekoittuessa niissä yhdistyvät eri ominaisuudet. Koko ihmisyyden oppii tuntemaan vasta kun tutkii vieraita kulttuureja. Kunnas kertoo löytäneensä itsensä Ranskan ja Italian avulla, perehtymällä niiden kulttuureihin.

Mitä voisimme oppia italialaisten elämänilosta tai ranskalaisten tyylitajusta? Varhaisimmat muistonsa sota-ajan Ruotsista saanut Tarmo Kunnas on pohtinut koko elämänsä ajan juurettomuutta ja etsinyt henkistä kotiseutua niin Berliinistä, Bordeaux’sta kuin Pohjanmaalta. Kirjassa hän liikkuu Keski-Euroopassa polkupyöräilijän rauhalliseen tahtiin ja tekee havaintoja hyvän elämän aineksista, kuten taiteesta, huumorista, ystävyydestä ja rakkaudesta. Kunnas puhuu sydämen kotiseudusta, joita meillä voi olla useita. Jotkut ovat sieltä kaukaa lapsuudesta ja jotkut ovat löytyneet eri elämänvaiheiden aikana. Joskus joku paikka voi heti ensihetkestä tuntua tutulta ja rakkaalta, joihinkin kiinnymme pikkuhiljaa.

Tämän lehden kannessa on kuva Nilsiän Aholansaaresta, Paavon pirtin ikkunasta. Pääsin vierailemaan saarella tänä kesänä ensimmäistä kertaa. Vaikka olin kaukana mummolastani, se oli monin tavoin läsnä Aholansaaressa. Mummoni oli herännäinen, joten Siionin virret tulivat lapsuudessa tutuiksi. Mummo oli harras uskovainen, joka ei kuitenkaan koskaan tyrkyttänyt uskoaan muille, vaan usein totesi: Jokainen tulee omalla uskollaan autuaaksi. Mummo kertoi käyvänsä iltarukouksissaan jokaisen lapsensa ja lapsenlapsensa ja heidän perheidensä luona pyytämässä heille taivaan isän siunausta. Mummolla oli iltaisin ison joukon asioita yläkertaan, olihan hänen rukouksissaan yhdeksän lasta ja heidän perheensä.

Tarmo Kunnas kertoo kirjassaan, kuinka pyöräretkiensä osallistujat koostuvat eri tavoin ajattelevista ihmisistä. Silti taukopaikoilla saatetaan kajauttaa koko porukalla Maa on niin kaunis, vaikka, kuten Kunnas toteaa: ”Kaikki eivät edes tarkkaan tiedä, mikä on heidän todellinen suhteensa pyhyyteen.” Sydämen kotiseutuja etsittäessä ei kysytä mihin uskot.

Eine Kuismin pääsihteeri SUKUVIESTI 4 · 2018

3

Helteisen kesän iloisia kohtaamisia Viime kesä oli ainakin säiden puolesta kesäjuhlien viettäjille täydellistä. Sää varmasti vaikutti juhlaväen mieliin, niin iloista ja vauhdikasta menoa riitti eri puolilla maatamme järjestetyissä juhlissa, joihin keskusliiton edustaja oli kutsuttu.

Koska juhlia ja tapahtumia on kesän aikana runsaasti, kaikki niistä kertovat jutut kuvineen eivät mahdu samaan lehteen. Seuraavissa numeroissa saamme lisää tunnelmia sukujen tapaamisista.

Keskusliiton puolesta lämmin kiitos kutsuista, oli suuri ilo saada olla mukana!

Voutilaisten-Smolanderien 70-vuotissukujuhla ja sukukokous pidettiin 21.–22. heinäkuuta Kuopiossa. Sukujuhlassa palkittiin keskusliiton kultaisilla ansiomitaleilla pitkäaikaiset sukuseura-aktiivit Eeva Voutilainen ja Mikko Parviainen.

Eeva on ollut aktiivisesti mukana myös keskusliiton toiminnassa. Kuvassa seuran puheenjohtaja Eija Mäki. Juhlaviikonlopusta lisää seuraavassa lehdessämme.

Pentikäisten sukuseura juhli 20.–22. heinäkuuta Nilsiän Aholansaaressa 30-vuotista toimintaansa. Juhlimisen ohella oli mm. opastettuja kalastusretkiä.

Paavon pirtti on Aholansaaren arvokkain rakennus. Se on Museoviraston suojelema kulttuurihistoriallisesti arvokas kohde. Rakennus otettiin museokäyttöön jo 1930-luvulla. Nykyisin sitä käytetään Paavo Ruotsalaisen museona, seuratupana ja opetustilana.

Sukujuhlassa palkittiin keskusliiton kultaisella ansiomitalilla Eeva Pentikäinen, joka on koonnut tietoa ja kuvia suvustaan vuosikymmenien ajan. Kaikkien paikallaolijoiden mielestä ansiomitali oli enemmän kuin ansaittu, mitalin saaja itse oli kovin hämmästynyt huomiosta ja totesi, ettei ole saanut aikaisemmin mitalia kuin pyhäkoulussa. Lämpimät onnittelut!

Sukuviestin asiantuntijaneuvoston jäsen professori Juha Pentikäinen on sukunsa kantavia voimia.

4

SUKUVIESTI 4 · 2018

Kemppaisten sukuseuran 30-vuotisjuhlaa vietettiin sunnuntaina 29. heinäkuuta Kainuun Opistolla Paltamon Mieslahdessa. Juhlassa oli paljon taikaa. Sen juonsi taidokkaasti taikuri-illusionisti Henri Kemppainen, joka piti yleisöä jännityksessä juhlan ajan. Koskaan ei voinut tietää, kenen vuoro oli tulla yllätetyksi.

Juhlaväen joukossa oli monesta yhteydestä tutut Kaija ja Timo Heiskanen (yläkuvassa vasemmalla).

Juhla päättyi komeasti Nälkämaan lauluun.

Teksti ja kuvat: Eine Kuismin

Kainuulaiset sukuseurat olivat kokoontuneet Kainuun opistolle 28. heinäkuuta sankoin joukoin. Päivä loppui kesken, koska mielenkiintoisten esitelmien jälkeen käytiin vilkasta keskustelua mm. asutuksesta, DNA:sta, kainuulaisista suvuista. Kiinnostusta riittää varmasti seuraavaankin tapaamiseen.

SUKUVIESTI 4 · 2018

5

Sihvosten täysi kymppi Sihvosten sukuseura ry kokoontui Lappeenrannassa sukukokoukseen ja 10-vuotisjuhlaan 28.7.2018.

Sihvosten sukuseura ry:n kuudes sukukokous ja 10-vuotisjuhla pidettiin Lappeenrannan Rauhassa Holiday Club Saimaalla aurinkoisena lauantaina 28.7.2018 ja iltaa jatkettiin Saimaan maisemaristeilyllä.

Varsinaiseen kello 13.30 alkaneeseen sukukokoukseen osallistui 71 henkilöä eri puolilta Suomea.

Osallistujien määrään vaikutti samalle päivälle osuneet monet muut juhlat. Sukuseuran puheenjohtaja Hannu Sihvonen toivotti osallistujat tervetulleiksi Lappeenrantaan. Kokouksen puheenjohtajana toimi Pekka Lokinperä Hausjärveltä ja sihteerinä Arja Sihvonen Imatralta. Kokouksessa käsiteltiin sääntöjen määräämät asiat.

Sukuseuran nurmijärveläistä puheenjohtajaa Hannu Sihvosta ja varapuheenjohtajana toiminutta Marko Sihvosta Tuusulasta kannatettiin yksimielisesti jatkamaan tehtävässään myös seuraavan kaksivuotiskau-

6

den. Koko sukuseuran toiminnan ajan hallitukseen kuulunut sukututkija Markku Ruuskanen ilmoitti halukkuutensa luopua nyt hallitustyöskentelystä. Hän ilmoitti kuitenkin olevansa valmis edelleen jatkamaan sukuseurassa sukututkimuksen vastuuhenkilönä.

Hallituksessa aiemminkin olleet jäsenet Arja Sihvonen ja Riitta Varis Imatralta, Pasi Varkila Jyväskylästä, Soili Tiimonen Helsingistä ja Raija Relander Hyvinkäältä tulivat uudelleen valituiksi. Uutena jäsenenä sukuseuran hallitukseen tuli valituksi Toivo Sihvonen Kouvolasta. Mainittakoon, että Toivo Sihvonen toimii myös Uukuniemen Sihvosten puheenjohtajana.

Sukuseuran toiminnantarkastajina jatkavat edelleen ekonomi Irma Sihvonen Rautjärveltä ja Pekka Sihvonen Lappeenrannasta. Varatoiminnantarkastaja-

Sihvosten sukuseura ry:n 10-vuotisjuhlan ryhmävalokuva. Kuva: Anna Pulliainen.

SUKUVIESTI 4 · 2018

Sukuseurojen Keskusliiton ansiomitalien saajia. Vasemmalta oikealle: Arja Sihvonen, Maila Lahovuo, Pekka Sihvonen ja Sirja Sihvonen. Kuvasta puuttuu Kari Puolakka. Kuva: Ira Lahovuo.

na on Aura Sihvonen Rautjärveltä. Sukuseuran sihteerinä, jäsenasioiden ja taloudenhoitajana jatkaa edelleen Arja Sihvonen. Tiedottajana ja tapahtumavastaavana toimii Sirja Sihvonen Imatralta.

Toimintakaudella 2019–2020 oleellisimpina asioina ovat DNA-sukututkimus ja sukumatkan järjestäminen jonnekin rajantakaiseen Karjalaan. Yhteistyötä DNA tutkimustulosten vertailussa pyritään tekemään Sukuyhdistys Sihvon kanssa, jonka jäsenistöllä aiemman sukututkimustiedon pohjalta vaikuttaisi olevan yhteistä geneettistä perimää Sihvosten kanssa. Sukuseuran seitsemäs sukukokous pidetään kesällä 2020.

Varsinaisen kokouksen jälkeen pidettiin sukuseuran 10-vuotisjuhla. Se aloitettiin hiljaisella hetkellä poisnukkuneiden sukuseuran jäsenten muiston kunnioittamiseksi.

Juhlapuheen piti Pekka Lokinperä Hausjärveltä. Lokinperä oli toiminut puheenjohtajana 1.7.2007 Ruokolahden Rantalinnassa pidetyssä Sihvosten sukutapaamisessa, missä valittiin sukuseuran perustamistoimikunta. Hän toimi myös varapuheenjohtajana vuonna 2008 perustetussa sukuseurassa kahden ensimmäisen toimikauden ajan.

Juhlassa palkittiin sukuseuran eteen aktiivisesti toimineita henkilöitä. Sukututkija Markku Ruuskaselle Nurmijärveltä luovutettiin Sihvosten sukuseura ry:n esittämänä Suomen Sukututkimusseuran myöntämä ansiomitali pitkään jatkuneesta, ansiokkaasta sukututkimustyöstä.

Sukuseurojen Keskusliiton myöntämän kultaisen ansiomitalin 10-vuotisesta hallitustyöstä sai sukuseuran sihteeri Arja Sihvonen. Keskusliiton hopeisen an-

Sukututkija Markku Ruuskanen sai Suomen Sukututkimusseuran myöntämän ansiomitalin. Kuva: Ira Lahovuo.

siomitalin saivat sukuseuran perustaja, hallituksessa ja kirjatyöryhmässä toiminut Maila Lahovuo ja juhlasta poissa olevana seuran ensimmäinen puheenjohtaja Kari Puolakka sekä myös hallituksessa ja kirjatyöryhmässä toiminut Pekka Sihvonen. Keskusliiton pronssisen ansiomitalin sai sukuseuran tiedottaja Sirja Sihvonen.

Sukuseura huomioi lisäksi pienillä tunnustuspalkinnoilla vuonna 2016 ilmestyneen kaksiosaisen sukukirjan toisen toimittajan, Lauri Sihvosen ja kirjatyöryhmänjäsenen, Leena Vennon. Kukkakimpulla kiitettiin myös koko toiminnan ajan sukuseuran tilien tarkistamisesta vastannutta Irma Sihvosta.

Lämminhenkisessä juhlassa Sanni Sihvonen Helsingistä esitti Lassi Nummen iki-ihanan runon Lehvät ja puu. Juhlapuheen pitänyt Pekka Lokinperä lauloi myös Timo Mäenpään sanoittaman ja säveltämän kappaleen Ystäväni muistathan. Musisoinnista vastasi hanuristi Pasi Suikkanen Imatralta. Juhla huipentui yhteislauluna laulettuun Karjalaisten lauluun.

Ilta jatkui vielä maisemaristeilyn merkeissä Saimaalla, kun 46 juhlavierasta nousi M/S Christinan kyytiin Holiday Club Saimaan laiturilta. Sää oli lämmin ja ilta mitä ihanin. Risteilyn kruunasi Irma Sihvosen laulamat kauniit valssit. Voitiin yhteen ääneen todeta; Saimaa on illalla kauneimmillaan.

Sukuseuran kotisivuille www.sihvostensukuseura.fi on tallennettu mm. valokuvia kokouksesta, juhlasta ja maisemaristeilystä.

Sirja Sihvonen SUKUVIESTI 4 · 2018

7

Ruuskanen-Ruuska sukuseura kokoontui Kuopiossa Ruuskanen-Ruuska sukuseura ry piti seitsemännen sukukokouksensa Kuopiossa 11.8.2018 Hotelli Iso-Valkeisessa. Kokouksen osallistujia oli eri puolilta Suomea ja Ruotsistakin saakka yhteensä yli sata sukulaista. Parhaiten edustettuina tällä kertaa olivat Pohjois-Savosta olevat Nilsiän ja Maaningan sukuhaarat sekä Rantasalmen ja Viitasaaren-Kiuruveden sukuhaarat.

Hallituksen puheenjohtajaksi valittiin Markku Ruuskanen Nurmijärveltä ja varapuheenjohtajaksi Outi Rytkönen Pielavedeltä. Muiksi hallituksen jäseniksi valittiin uudelleen Seppo Ruuskanen Heinolasta, Annukka ja Veli-Pekka Ruuskanen Helsingistä, Marjatta Vesterinen Kuopiosta sekä Juha-Pekka Ruuskanen Vihdistä. Uusina jäseninä valittiin Arja Suuronen Oulusta ja Jari Ruuska Vantaalta. Toiminnantarkastajiksi valittiin Jukka Immonen ja Olli-Mikko Ruuskanen sekä varalle Antti Ruuskanen Heinolasta.

Hallituksessa ovat edustettuina Rantasalmen, Nilsiän ja Maaningan sukuhaarat Ruuskanen-sukuhaarojen puolelta ja Kaukolan sekä Viitasaaren sekä Kiuruveden sukuhaarat Ruuskan sukuhaarojen puolel-

8

SUKUVIESTI 4 · 2018

ta. Sukuseuran kotisivut ovat käytössä osoitteessa www.ondruska.fi, ja valokuvat on tallennettu sukuseuran Facebook-sivuille.

Sukukokouksen aluksi nautittiin lounas ja kokouksen aikana kokouskahvit. Myyntituotteina saatiin kaupaksi hyvin sukukirjoja, paitoja, standaareja, viirejä ja pinssejä sekä mukeja.

Seuran toimintasuunnitelmaan seuraaville kahdelle vuodelle vahvistettiin sukumatkan valmistelu ensi kesälle sekä Ruuskan sukuhaaroja koskevan sukukirjan uuden painoksen tekeminen seuraavaan sukukokoukseen mennessä.

Kevennyksenä kokousyleisö sai kuulla imitaattori Vesa Ruuskan hauskan esityksen julkisuuden hahmoista. Sukuseura muisti hallituksessa 12 vuotta toimineita Reino Ruuskasta ja Jorma Ruuskaa sukuvaakunatauluilla. Stipendejä seura on jakanut kevään aikana Akseli Alastalolle, Simo Ruuskaselle ja Kati Ruotsalaiselle.

Pääosa kokousyleisöstä siirtyi kokouksen jälkeen bussikuljetuksilla Kuopion Ortodoksimuseoon Riisaan, jossa kuulimme mielenkiintoisen esityksen mu-

seoon tallennetuista esineistä ja ortodoksiperinteestä.

Bussimatkaan kuului myös kaupunkikiertoajelu, johon sisältyi käynti Kuopion torilla, satamassa ja Väinölänniemellä sekä Puijon tornissa.

Seuraavan kerran sukuseuran on tarkoitus pitää kokousta kahden vuoden päästä Tampereen maisemissa.

Markku Ruuskanen

Kuopion Ortodoksimuseon Riisan esittely.

Sukutaulut kiinnostivat.

SUKUVIESTI 4 · 2018

9

Martikaiset Hotel Golden Domen bysanttilaisessa salissa.

Martikaiset Iisalmessa Sukuseura Martikainen ry kokoontuu lähes vuosittain yhteisen tapaamisen tai virallisen sukukokouksen merkeissä lähinnä eri puolilla itäistä Suomea. Yhdistys on sukunimiseura ja näin eri paikkakunnilla pidettyihin tapaamisiin on aina saatu mukaan kyseisen seudun Martikais-sukuisia.

Hotel Golden Dome Iisalmessa tarjosi juhlalliset puitteet, kun lauantaina syyskuun 8. päivänä yli neljäkymmentä Martikaista tai Martikais-sukuista tuli tapaamaan tuttuja ja tutustumaan uusiin sukulaisiin sekä selvittelemään sukunsa juuria. Osallistujamäärä jäi melkoisesti alle vuoden 2013 tapahtuman, jolloin Kolille saapui 118 osallistujaa. Suuri osa Martikaisten sukuhaaroista onkin lähtöisin Pielisjärven rantamilta.

Koska tällä kertaa valtaosa osallistujista oli ensikertalaisia, puheenjohtaja Liisa Raatikainen kertoi aluksi lyhyesti sukuseuran historiasta ja aiemmista sukutapaamisista. Kaikki Martikaisten sukututkijat eivät 10

SUKUVIESTI 4 · 2018

olleet päässeet paikalle, mutta Liisa Raatikainen toi yleisölle esiin sukututkijoiden yhteystiedot ja heidän tutkimansa sukuhaarat. Päivän aikana keskusteltiin laajemminkin sukututkimuksesta sekä toimintaan liittyvästä tietosuojasta ja varoiteltiin viemästä elossa olevien henkilötietoja internetin sukupuupalveluihin. Lisäksi yhdistyksen varapuheenjohtaja Timo Martikainen kertoili koskettavasti omasta historiastaan.

Tapaamisen yhteydessä tehtiin tutustumiskäynti Rukajärvikeskukseen, jota esitteli Veijo Kettunen Iisalmen opaskerhosta. Päivän päätteeksi nautittiin yhteinen buffet-illallinen Hotel Golden Domen juhlavassa bysanttilaisessa salissa.

Ensi vuonna Sukuseura Martikainen ry viettää kymmenvuotisjuhlaa Joensuussa.

Teksti ja kuva: Kari Raatikainen

Sukurintamerkki 3D-tulostimella Teollinen muotoilija Jukka Vaajakallio on suunnitellut Bär/Bähr -sukuseuralle uuden ”Bär/Bähr -sukua” -rintamerkin ja kertoo sen synnystä: ”Kun raamattuja alettiin painaa Gutenbergin kirjapainossa 1600-luvulla, painokirjasimet, patriisit olivat hyvin tämän merkin näköisiä puukirjasimia – paitsi tietenkin peilikuvina. Puiset kirjasimet, jota merkissä käytetty kirjasintyyppi Gutenberg Bibeln matkii, kuluivat nopeasti. Isäni Antamo kertoi minulle lapsena, että Gutenbergin painotekniikka miltei tuhosi Keski-Euroopan pyökkimetsät, kun kirjasimia kului valtavia määriä.

Kultasepät tekisivät tällaisen merkin käsityönä kaivertamalla juusto- tai mehiläisvahasta juuri merkkimme kaltaisen esineen, jonka päälle sitten kaadettaisiin chamottisavivelli. Kun savi olisi kuivunut, savimuotissa olevan vahan päälle kaadettaisiin sula pronssi, joka sulatettuaan vahan jähmettyisi vahan muotoon ja saataisiin esille, kun savimuotti särjetään. Kun pronssi olisi patinoitu vaikkapa sitruunahapolla, sen julkisivu kiillotettaisiin ja lakattaisiin. Näin saataisiin paljon hienomman näköinen merkki kuin mitä nyt on tarjolla, mutta kultaseppä saattaisi pyytää moisesta useampia satoja euroja tai kieltäytyä koko puuhasta.

Nykyaikana tällainen merkki syntyy kätevämmin.

Hain netistä oikean ”fontin”, jossa tein kaksiulotteisesta grafiikasta kepulikonstilla kolmiulotteisen esineen.

Syntyneen 3D-tiedoston vein sitten ohjelmaan, joka muutti sen 3D-printtereiden ymmärtämään tiedostomuotoon, joka muutettiin vielä sellaiseen muotoon, jota ymmärtää vain minun 3D-printterini.

Hankin nettikaupasta pronssijauhetta sisältävää printterimuovia ja printtasin merkin. Kirjainten jul-

kisivut maalasin muovimallarin maalilla neljään kertaan. Merkin taakse kiinnitin neulan liiman ja kahden ruuvin avulla. Ja eipä aikaakaan, merkki oli valmis.”

Konkarimuotoilija yli 40 vuoden kokemuksella Jukka Vaajakalliolla on teollisesta muotoilusta neljän vuosikymmenen kokemus, jonka hän on hankkinut työskentelemällä muun muassa konepaja-, elektroniikka- ja muoviteollisuuden tuotteiden parissa.

Vaajakallio valmistui teolliseksi muotoilijaksi Taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 1975. Vuodesta 1985 hän on johtanut Lohjalla toimivaa teollisen muotoilun toimistoa Vaajakallio Design Oy:tä, joka tarjoaa kokonaisvaltaista tuotekehityspalvelua tuotemuotoilusta käyttöliittymä- ja mekaniikkasuunnitteluun.

Vaajakallio toimi Taideteollisen korkeakoulun tuntiopettajana vuosina 1980–2007. Hän on lisäksi opettanut ja luennoinut muotoilukorkeakoulujen, oppilaitosten ja järjestöjen kursseilla ja seminaareissa.

Jukka Vaajakallion suunnittelufilosofian voi kiteyttää: ”Hyvä design ei tarkoita paremman näköistä tuotetta vaan parempaa tuotetta”. Hän on aina korostanut tuotteen toiminnallisuutta muotivirtausten ja ulkonäköominaisuuksien kustannuksella, sillä katsoo muotoilijan toimivan tuotekehitysprojektissa myös tuotteen käyttäjän edustajana.

Bär/Bähr -sukuun kuuluvan Jukka Vaajakallion ura Designarkiston Teolliset muotoilijat -verkkonäyttelyssä: www.elka.fi/verkkonayttelyt/teolliset-muotoilijat/ vaajakallio/index.html SUKUVIESTI 4 · 2018

11

Ihmisuskoinen Eino Leino ja vuosi 1918 Vuoden 1918 tapahtumia on muisteltu eri puolilla meen matkattiin bussikuljetuksella, ja matkan aikana maata runsaasti. Helsingissä nähtiin ja koettiin ke- historioitsija Samu Nyström luotsasi katsojat historiväällä kiinnostava ja koskettava Stadi 1918 – Taiste- alliseen syväsukellukseen vuoden 1918 sodan tapahlu Helsingistä -diptyykki, joka kertoi helsinkiläisten tumapaikoista kaupungilla. tunnelmista ja kohtaloista Helsingin taistelujen aikana. Teos yhdisti yleisen tason tapahtumat yksilötason tuntoihin ja kokemuksiin, ja teki siten vuoden 1918 ymmärrettäviksi tämän päivän ihmisille.

Tarina oli fiktiivinen, mutta perustui taustoiltaan tositapahtumiin ja tutkimustietoon.

Sisällissodan 100 vuoden takaisia vaiheita Helsingissä kertaava teos koostui kahdesta erillisestä, autenttisella tapahtumapaikalla esitetystä teatteriesityksestä. Diptyykki-muotoinen teos avasi kaupunkilaisten katseet katsomaan uudella tavalla kaupunkiaan ja ymmärtämään sen historiaa. Teokset esitettiin Bottalla ja Paasitornissa. Paasitornin draaman toteutti Elannon Näyttämö Valkoisten voitonjuhlissa kurkitaan Läntiselle Viertotielle (nyk. Mannerheimintie), jota pitkin Saksan Itämeren divisioonan joukot marssivat vapauttamaan Helsinkiä. ja Bottalla oli näyttelijöitä muun muassa Ylioppilasteatterista ja Sibelius-Akatemiasta.

Stadi 1918 -esityksessä seurattiin tapahtumia sisällissodan viimeisinä tunteina Ostrobotnian salissa valkoisten puolella ja Paasitornissa eli työväentalolla. Monitaiteellinen esitys yhdisti näyttämötaidetta ja elävää musiikkia arvokkaaksi kokonaisuudeksi.

Esitysten dramaturgiasta ja ohjauksesta vastasivat ohjaajat Reetta Ristimäki ja Sirpa Riuttala. Historian asiantuntijana työryhmässä toimi historiantutkija Samu Nyström.

Kumpikin diptyykin osa kesti noin tunnin. Töölöstä HakanieJuhla alkakoon!

12

SUKUVIESTI 4 · 2018

Kirjailija Esko Piippo on perehtynyt perusteellisesti aiheeseen kirjoittaessaan useita kirjoja Leinon eläBottalla oli koolla tuttua väkeä: mm. Eino Leino, Aino mästä, siispä kysyimmekin hänen näkemystään. Näin Kallas, Juhani Aho ja L. Onerva. Jossain arvostelussa Piippo arvioi Leinoa sisällissodan melskeissä ja sen todettiin joutavinta olleen Eino Leinon lemmenhuol- jälkeen: ten vatvonta. Eino Leinon osuus jäi itseänikin mietiKansallisrunoilija Eino Leino on kansalaissodan tyttämään. Mikä oli Leinon rooli 1918 tapahtumissa jälkeisessä ihmisten luokittelussa sijoitettu valkoisten ja miksi hän oli jäänyt taistelujen melskeisiin Helsin- ”voittajien sotakirjuriksi”. Uusimmassa elämänkerraskiin? Miten 1918 tapahtumat vaikuttivat Leinon elä- sa Panu Rajala jatkaa tätä luokittelua. Luokittelu pohmään sisällissodan aikana ja sen jälkeen? jautuu Leinon kansalaissodan aikaisiin teoksiin Helsingin valloitus, Vöyrin sotakoulu ja muutamiin runoihin. Panu Rajala liittää näihin kirjoihin myös runoteoksen Vapauden kirja, jonka Leino koosti aikaisempina vuosina kirjoitetuista isänmaallisista runoista. Panu Rajala kirjoittaa tästä teoksesta virheellisesti: ”Heti vapaussodan jälkeen Leino kirjoitti huohottavaan tahtiin näitä voitonrunoja, ja niistä koottiin kokoelmakin Vapauden kirja. Sitä ei löydy edes Kootuista teoksista (1926– 1930), Otava katsoi kai parhaaksi siivota liian hurmeiset laulut kansallisrunoilijan kuvasta.”

Täydellistä pötyä ja potaskaa.

Vapauden runot Leino kokosi ennen vuotta 1918 ilmestyneistä runoteoksistaan sotatoimien aikana Paasitornissa punaisia esittivät Elannon näyttämön näyttelijät ja upea Koiton Helsingissä. Ne eivät ole mitään kuoro, jonka esittämä rauhanlaulu Veli, sisko viritti esityksen tunnelmaan. voitonrunoja, vaan Leinon isänmaallisuuden ilmauksia siinä kehityksessä, jolla Suomi vähitellen itsenäistyi vuosina 1896–1918.

Kansalaissodan edeltävät vuodet Leino työskenteli Sunnuntainimisen lehden päätoimittajana.

Sen yhtenä kustantajana oli Leinon ystävä Vihtori Kosonen, Leinon näytelmien kustantaja, oikeistososialidemokraatti, joka julkaisi lehteä Työn valta. Leinon käsityksiä kansalaissodan edeltävältä ajalta voi lukea Sunnuntain numeroista ja Helsingin valloituksen jälkeen Työn vallasta. Kansalaissodan ajan Leino oleskeli pensionaatissa Helsingissä. Leino ei hyväksynyt kapinaliikettä sen asei-

Voittajien sotakirjuri vai punikki?

Punaisten kokouksen kirjuri.

SUKUVIESTI 4 · 2018

13

siin tarttumisen vuoksi ja etäisyyttä kasvatti sen yhteistoiminta Suomeen jääneen venäläisen sotaväen kanssa. Arvostelunsa hän kohdisti ennen kaikkea kapinaliikkeen johtajiin.

Helsingin valloituksen jälkeen Leino kirjoitti kuusiosaisen artikkelisarjan Työn Valta -lehteen osoittaen kirjoitussarjan Suomen työväelle.

Mitä Leino itse sanoi asemastaan kansalaissodan aikana: ”Omasta puolestani en ole edes sosialisti. Kuinkako siitä huolimatta uskallan puhua Suomen työväelle? Siksi että en myöskään ole kapitalisti, en porvari enkä työnantaja. Puhun puolueettomana suomalaisen kirjailijana. Kuulun henkisiin työläisiin ja siis ns. sivistyneeseen köyhälistöön. Miksi en ole ennen puhunut sitten? Siksi että teidän entinen puoluejohtonne on seisonut kuin muuri teidän ja meidän välillä. Nyt se muuri on rauennut, nyt ei sitä ole enää. Nyt me voimme tavata toisemme, nyt me voimme edes keskustella keskenämme. S i l l ä m e k u u l u m m e y h t e e n, ja teidän asianne on, on aina ollut ja tulee aina olemaan meidänkin asiamme.”1 Leino oli kansanvaltaisuutta kannattava demokraatti valtiolliselta mieleltään. Hän kirjoitti: ” Tarkoitan sitä totuutta, että m i k ä ä n s o s i a l i d e m o -

kraattinen puolue ei ole meillä mahdollinen isänmaan yhteisen asian ulk o p u o l e l l a, eikä myöskään ulkopuolella niitä laillisuuden ja kansanvallan, kansan vap a u d e n j a k a n s a l a i s v a p a u d e n ikuisia ihanteita, jolle me toivomme Suomen nuoren verikasteisen valtakunnan kaikesta huolimatta rakentuvan.

Ainoastaan tätä tietä on mahdollinen myöskin se kansanvallan yhteiskunnallistuttamin e n, jota kaikki todellinen sosialidemokratia kuitenkin lopuksi tarkoittaa.”2 Kansalaissodasta huolimatta Leino jatkoi kirjallista tuotantoa. Vuonna 1918 ilmestyi neljä teosta, vuonna 1919 viisi teosta ja 1920 kolme teosta. Kansalaissodan jälkeen Leinolta evättiin kuitenkin apurahat, jolloin Leino huomautteli apurahojen myöntäjille, että ilmeisesti hänet yritetään tappaa nälkään. Sotilaat olivat astuneet kansakunnan eturiviin, itsenäisyyden puolesta toimineet henkisen Suomen luojat saivat väistyä kansakunnan takariviin.

Kansalaissodan jälkeen Leino arvosteli kansalaisvapauksien rajoittamista.3 Sotavangeista käydyssä julkisessa keskustelussa Leino vaati täydellistä amnestiaa sotavangeille, jotka eivät olleet syyllistyneet rikok-

”Leino oli universaali ihminen, jonka ihanteisiin ei kuulunut vapaudeton elämä ja samaistuminen vihollisleireihin.” Kuvassa Stadi 1918-diptyykin Eino Leino seuralaisineen Ostrobotnian voitonjuhlissa huhtikuussa 1918.

Kansanvaltuuskunnan jäsen Antti Kiviranta (Anne Tastulan vahva roolisuoritus), joka esti Helsingin punaisten antautumisen ja vaati kaartilaiset taistelemaan loppuun asti. Tuo turha jääräpäisyys järkytti myös Paasitornin esityksessä.

14

SUKUVIESTI 4 · 2018

.

18, no 221 9 etar 27.10.1 Uusi Suom

28.10.1918

1. Työn Valta 18.4.1918 2. Työn Valta 27.4.1918 3. Sosialistisen uudistuspuolueen perustamiskokous 27.10.1918 4. Suomen Sosialidemokraatti 15.1.1921 5. Aino Thauvón-Suits: Tuntemani Eino Leino. WSOY 1958.

Uusi Päivä

Teksti: Eine Kuismin ja Esko Piippo Kuvat: Eine Kuismin

, no 187.

siin.4 Kannanoton johdosta Leinoa nimiteltiin lehdistökeskustelussa punikiksi.

Toukokuussa 1921 Viron matkan yhteydessä Leino anoi Viron kansalaisuutta ja vapautusta tasavallan alamaisuudesta. Hän arvostettiin Virossa suuresti. Leino ei halunnut palata Viron matkalta Suomeen.5 Elokuussa 1921 hän kirjoitti runon Punavankien puolesta. Runo on nyttemmin sävelletty Risto Vähäsarjan toimesta.

Kansalaissodan jälkeisessä tilanteessa, jossa ihmisiä vaadittiin jakautumaan sodan osapuoliin, Leino ei erityisemmin kunnioittanut tällaista karsinointia. Hän saattoi kirjoittaa kunniantekorunon Mannerheimille ja olla punavankien puolesta. Miksi?

Leino oli universaali ihminen, jonka ihanteisiin ei kuulunut vapaudeton elämä ja samaistuminen vihollisleireihin. Vaikka sodat, ensimmäinen maailmansota ja kansalaissota, mursivatkin hänen ihmisuskoista yhteiskuntanäkemystään, hän pystyi kunnioittamaan ihanteitaan. Vuonna 1921 hänen toimestaan oli jo pystyssä kansainvälinen klubi ”Pro humanitate”, jonka tarkoituksena oli saattaa yhteen eri kansallisuuksia.

Historialliset karjalaiset sanomalehdet digikäyttöön Vanhoja Käkisalmen ja Laatokan alueen sanomalehtiä pääsee nyt lukemaan digi.kansalliskirjasto.fi -verkkopalvelussa. Kansalliskirjasto ja Kopiosto ovat sopineet lehtien digitoinnista ja avoimesta verkkokäytöstä.

Käkisalmen ja Laatokan alueen lehdistä digi.kansalliskirjasto.fi -palvelussa ovat luettavana Käkisalmen Sanomat, Käkisalmen sanomain asiamieslehti, Käkisalmelainen, Käkisalmen kaupunki- ja maaseurakunnan seurakuntalehti, Laatokka, Sisämaa-Laatokka ja ItäKarjala -lehtien kaikki julkaistut numerot. Käkisalmi ja Laatokka sijaitsevat Venäjällä Suomen Neuvostoliitolle luovuttamalla alueella Karjalankannaksella.

Arkistot aukesivat 21.9.2018, jolloin myös avattiin karjalaista yhteishenkeä vaalivan Käkisalmi-säätiön juhlanäyttely Heinolan taidemuseossa.

Laatokka-lehti 3.10.1918, no 112.

Lehti on luettavissa digi.kansalliskirjasto.fi -palvelussa.

– Heimo, joka ei tunne menneisyyttään on juureton. Käkisalmelaiset juuret ovat tukevasti Karjalankannaksen, Vuoksen ja Laatokan maisemissa. Näissä maisemissa ovat syntyneet nämä nyt digiversiona julkaistavat lehdet. Juurihoitoa saavat nyt tätä kautta paitsi karjalaiset, myös koko Suomen kansa. On hienoa olla mukana tässä merkittävässä pilottihankkeessa, toteaa Käkisalmi-säätiön hallituksen puheenjohtaja Erkki Heiskanen.

– Sanomalehdet ovat rikkaita ja monipuolisia aineistoja. Päivän lehdistä me suomalaiset olemme kautta aikojen lukeneet ajankohtaiset tapahtumat, olivat ne sitten politiikkaa, taloutta, tiedettä, kulttuuria tai taidetta. Sanomalehdet kertovat ja tallentavat paikalliset, alueelliset ja valtakunnan ajankohtaiset tapahtumat kansakunnan historiaan aikalaisten silmin, jälkipolvien tutkittaviksi, sanoo yhteyspäällikkö Pirjo Karppinen Kansalliskirjastosta.

Tutkijat ja suuri yleisö voivat selata digitoituja Käkisalmen ja Laatokan alueen lehtiä, tehdä hakuja aineistoon sekä kopioida ja tulostaa lehdistä artikkeleita tutkimus- ja omaan henkilökohtaiseen käyttöönsä.

Vanhojen lehtiaineistojen digitoiminen ja tarjoaminen yleisölle verkossa vaatii tekijänoikeuslain mukaan oikeudenhaltijoiden luvan. Tekijänoikeus on voimassa 70 vuotta tekijän kuoleman jälkeen. Kopiosto edustaa laajasti lehtien kustantajia ja tekijöitä, kuten toimittajia, valokuvaajia, kuvittajia, graafikoita ja kääntäjiä, ja pystyy myöntämään käyttöön tarvittavat luvat.

– On hienoa, että voimme mahdollistaa historiallisten lehtiaineistojen saamisen entistä laajemmin meidän kaikkien saataville. Nämä aineistot ovat tärkeitä tutkijoille ja muille historiasta kiinnostuneille, lisensiointipäällikkö Kirsi Salmela Kopiostosta sanoo. www.kansalliskirjasto.fi https://digi.kansalliskirjasto.fi

Kotkalainen koti 1910-luvulla. Kymenlaakson museo, CC BY 4.0.

Kymenlaakson museon kuvakokoelman kuvia avoimeksi kaikkien käyttöön Kymenlaakson museossa avataan yleiskokoelman digitoituja kuvia verkkoon kaikkien saataville. Kuvat avataan Flickr-sivustolla erilaisten Kymenlaaksoa käsittelevien teemojen alle. Ensimmäinen teema on Kymenlaakso 100 vuotta sitten, ja se sisältää monipuolisesti kuvia sisällissodasta, mutta myös muusta kymenlaaksolaisesta elämästä sadan vuoden takaa.

Kuviin on liitetty ne tiedot, jotka Kymenlaakson museolla on kokoelmassaan kuvien yhteydessä. Museo ottaa mielellään vastaan lisää tietoa kuvista. Kuvissa esiintyviä henkilöitä ei ole tunnistettu.

Kaikki avattavat kuvat ovat yli 50 vuotta vanhoja eli niiden tekijänoikeudet ovat rauenneet. Kuvat on lisensoitu avoimella CC BY 4.0 -lisenssillä, mikä tarkoittaa, että niitä voi kopioida ja jakaa missä tahansa välineessä ja muodossa. Lisäksi kuvia voi muoka-

ta ja luoda niistä uutta aineistoa missä tahansa tarkoituksessa ja myös kaupallisesti. Ehtona on vain se, että lähteenä on mainittava asianmukaisesti Kymenlaakson museo ja lisäksi kuvaajan nimi, mikäli se on tiedossa ja merkitty kuvan yhteyteen.

Kymenlaakson museon yleiskokoelman kuvat: www.flickr.com > Kymenlaakson museo

Kymenlaakson museon yhteydessä toimivassa Merivartiomuseossa on vuosina 2016–2018 avattu kuvia samoilla avoimen datan periaatteilla. Näitä merivartioinnin historiaan liittyviä kuvia on kaikkien käytettävissä jo yli 1600 ja ne löytyvät omasta Flickr-profiilistaan: www.flickr.com > Merivartiomuseo SUKUVIESTI 4 · 2018

17

Ville Ollilan elämästä Kalajokilaakso-lehden neljässä peräkkäisessä marraskuun numerossa vuonna 1936 oli ylivieskalaisen Ville Ollilan kertomus Venäjän matkastaan vuosina 1932– 36. Kertomuksen uskon kiinnostavan nykylukijaakin.

Tämän artikkelin ja matkakertomuksen aineisto on tyttäreni FM Johanna Latvan arkistosta. Olen haastatellut myös Villen veljenpoikaa ja veljen pojanpoikaa.

Ville Ollila syntyi ylivieskalaiseen Ollila-talonpoikaissukuun Henrik Ollilan (1863–1904) ja Maija Liisa Heikkilän (1859–1949) perheeseen kahdeksasta lapsesta toiseksi nuorimpana 23.12.1899. Perheen asuinpaikan nimi oli Pekkala.

Ylivieskan kirjasta löytyy maininta, että Ylivieskan Työväenyhdistyksen alkuaikoina toimeliaita henkilöitä olivat Ollilan Selma ja Hemminki. Nämä Villeä kymmenkunta vuotta vanhemmat sisarukset olivatkin varmaan perheen nuorempien lapsien esikuvana.

Hemminkin osuudesta Kansalaissotaan ei ole tarkempaa tietoa, vaikkakin perheen arkistosta löytyy kuva Hemminki Ollilasta yhdessä Eemeli Vierimaan kanssa sotilaspuvussa ilmeisesti Kansalaissodan aikoihin. Suvussa kerrotaan kuitenkin, että perinteet viittaavat enemmän vasemmalle kuin oikealle.

Suvun perimätieto kertoo Ville Ollilan ollen ns.

Muurmannin Legioonassa Kansalaissodan jälkeen.

(Wikipedia: Muurmannin Legioona oli brittien värväämä joukko-osasto, joka muodostui Suomen sisällissodan aikana Neuvosto-Venäjän puolelle paenneista punakaartilaisista. Se taisteli yhdessä brittien kanssa muun muassa Suomen hallituksen lähettämää Vienan retkikuntaa vastaan Petsamossa ja pohjoisessa Itä-Karjalassa vuonna 1918). Tällä perusteella Villen poliittisesta vakaumuksesta ei ole enää epäselvyyttä.

Hemminki-veli asui kotimökissä ja toimi valokuvaajana Ylivieskassa. Hän kierteli myös laajalti maakunnassa kuvaamassa. Juuri Hemminki-veljelle Ville Ollila lähetti korttinsa Venäjänmaalta. Näistä korteista ovat tallella loppuvuodesta 1932 ja syksyllä 1934 lähetetyt kortit. Ne ovatkin saapuneet Ylivieskaan Leningradin kautta, jossa toimi Kommunistisen puolueen sensuuri.

Ville Ollila oli harrastanut nuorena painia, urheilua ja näyttelemistä. 1980–90-luvuilla oli mm. Taito Tiihonen muistellut, kuinka hän oli Villen kanssa ollut näyttelemässä Kokkolan Ykspihlajan ty:n näyttämöllä 1920-luvulla.

Ville Ollila oli ammatiltaan työmies. Tarkkaa syytä hänen vapaaehtoiseen Venäjälle lähtöönsä ei ole 18

SUKUVIESTI 4 · 2018

Matias Eronen

tiedossa, mutta oli kuitenkin 1930-luvun pula-aika ja työttömyys, toisaalta Ylivieskassa tiedettiin, että suomalaisia työskenteli Neuvostoliitossa jo tuhansittain.

Rajan ylitys tapahtui siihen aikaan laittomasti, kun Suomesta ei annettu passeja. Hänen neljä vuotta kestänyt retkensä päättyi onnellisesti hänen onnistuttuaan toisella pakoyrityksellä palaamaan Suomeen.

Villen veljenpoika Kalervo on kertonut, että Kalajokilaakso-lehden artikkelisarjan ilmestyttyä Ville oli joutunut vaihtamaan työtään ja paikkakuntaa. Artikkelin paljastukset eivät olleet miellyttäneet paikallisia punaisia.

Ville kuoli 20.8.1943 Oulussa syöpään. Varmastikin rankalla Venäjän reissulla ja sen aikana sairastetulla keltataudilla oli ollut hänen terveyttään heikentävä vaikutus. Ville oli siviilisäädyltään naimaton. Ville on haudattu Oulun hautausmaalle.

Ylivieskalainen GPU:n vankina Neuvostolassa Erään Siperiasta paenneen ylivieskalaisen omakohtaisia kuvauksia oloista itärajan takaa.

Luku I Ruokaakin piti jonottaa kokonaista kuusi tuntia Tapasimme äskettäin juuri Neuvosto-Venäjältä karanneen ylivieskalaisen Ville Ollilan, ja kyselimme häneltä Neuvostolan oloja. Haastateltavamme antoikin meille seuraavan seikkaperäisen kuvauksen matkastaan ja kokemuksistaan: Kun olin kuullut puhuttavan, että Venäjällä pitäisi olla työläiselle aivan ihanneolot, päätin lähteä koettamaan onneani. Matka-aikeeni toteutuikin vuoden 1932 heinäkuussa. Lähdin matkalle Oulusta pirssiautolla, jossa oli minun lisäkseni 8 muuta Venäjälle aikovaa. Suuntasimme aluksi matkamme kohti Lieksan kauppalaa, mutta käännyimme kuitenkin ennen Lieksaa eräälle sivutielle, joka vei meidän noin 10 km:n päähän rajasta. Tässä jäimme pois autosta ja jatkoimme matkaamme jalkapatikassa rajalle. Ylitettyämme rajan tulimme Venäjän puolella ensiksi noin 8 km rajalta sijaitsevaan Kollasjärven kylään. Heti kylään tultuamme pidättivät punasotilaat meidät, ja kaikki sormukset y.m. arvoesineet otettiin pois. Heti seuraavana aamuna meidät vietiin vartioituna Repolan keskitysleiriin, jossa oli jo ennestään noin 300 suomalaista rajaloikkaria. Täällä toimitettiin aluksi ensimmäinen virallinen kuulustelu, jonka jälkeen meidät sijoitettiin asumaan suuriin parakkeihin. Paitsi asuinparakkeja oli keskitysleirillä vielä noin 50 vankikopin tapaista putkaa, jotka olivat myös täynnä vankeja. Koko leirialuetta ympäröi vankka lankkuaita.

Ruoka täällä oli perin kurjaa. Tavallinen päivittäinen ruoka-annos oli lautasellinen jotakin kiiskisoppaa ja 400 gr. märkää leipää. Repolassa jouduimme olemaan kaksi viikkoa, jonka jälkeen minut ja 24 muuta miestä komennettiin valmistautumaan matkalle Petroskoihin. Tästä matkasta suoritimme 110 km jalan vartioston saattamana. Tämän jälkeen kuljetettiin meidät kuorma-autolla Karjalan radan varrella olevalle Parantola-nimiselle asemalle. Siellä meidät sijoitettiin härkävaunuihin ja vietiin junalla Petroskoihin. Koko tällä kolmisen vuorokautta kestäneellä matkalla emme olleet saaneet juuri mitään syötävää, ja Petroskoihin saavuttuamme olimmekin jo niin kurjassa kun-

nossa, että vaivoin pysyimme pystyssä. Täällä tarjottiin meille ruuaksi makaronisopan tapaista lientä ja vähän huonoa leipää.

Petroskoissa sijoitettiin meidät suomalaisten keskusleiriin, jossa oli parituhatta miestä. Suomalaiset työskentelivät täällä etupäässä suuressa leipätehtaassa, rakennustöissä ja tukinnostossa. Työ oli hyvin raskasta ja tehtiin sitä urakalla. Palkaksi luvattiin 5–6 ruplaa päivältä, mutta sekin jäi saamatta, sillä kuukauden kuluttua siirrettiin minut ja suuri joukko muita miehiä Svirtsroin (Syvärin) voimalaitokselle. Kun saavuimme Svirtsroille, oli meitä asemalla vastassa joukko GPU:n miehiä ja suomalaisia ”valistustyöntekijöitä”. Meidät ohjattiin asemalta suureen ruokalaan, jossa meitä sitten syötettiin ja juotettiin 4 vuorokautta, ja työtä ei tarvinnut tänä aikana tehdä ollenkaan. Näennäisesti hyvistä olosuhteista huolimatta huomasin kuitenkin, että aivan hyvää ei ollut odotettavissa, sillä voimalaitoksella töissä olevat suomalaiset pyysivät usein hartaasti leipää. Neljän päivän kuluttua jouduin sitten erääseen voimalaitoksen kaivantoon töihin. Työpäivä oli 8-tuntinen ja sitä tehtiin kolmessa vuorossa yötä päivää. Ruoka oli perin kurjaa. Pääosan siitä muodosti väkevä kaalisoppa ja märkä leipä, ja sitäkin sai vain hyvin niukasti. Ruuan anniskelusta mainittakoon yhtenä huvittavana puolena se, että jokaista ruokalajia piti jonottaa usein tuntikaupalla. Tällaisia ruokajonoja oli tavallisesti 4–5, ja saattoivat ne olla yhteensä puolitoistakin kilometriä pitkiä. Usein johtui tästä järjestelmästä, että kun pääsi klo 4 aikana päivällä töistä, niin joutui syömään vasta klo 10 aikaan illalla.

Työläisten vaatetus oli täällä perin kurja, sillä mukana tuodut vaatteet kuluivat pian riekaleiksi ja työmaan puolesta annettiin vain jonkinlaiset toppahousut. Vain parhaat työmiehet saivat toppatakin. Palkkaa sai kylläkin, mutta vaatetavaraa ei saanut mistään ostettua.

Jalkineina käytettiin tuohivirsuja, joita sai ostaa 2 ruplalla parin. Olosuhteet olivat jotenkin siedettäviä joulukuuhun saakka, mutta komento muuttui joulukuun alussa aivan toiseksi. Mainittu kuukausi on Venäjällä n.s. maahyökkäys- eli iskurikuukausi. Silloin piti jokaisen tehdä työtä niin paljon kuin vain suinkin itsestään irti sai. Kurjuutta lisäsi vielä sekin, että ilmat SUKUVIESTI 4 · 2018

19

olivat hyvin sateiset ja kylmät. Työskenteleminen kuraisessa kaivannossa oli näin ollen miltei mahdotonta ainoina jalkineina vain resuset tuohivirsut, jotka eivät luonnollisestikaan pitäneet jääkylmää vettä ja liejua. Välttyäkseni sairastumiselta pidin minä ja kolme muuta suomalaista työmiestä päivän ”rokulia”. Mutta tätä ei olisi koskaan pitänyt tehdä, sillä palatessamme seuraavana päivänä töihin oli meille jokaiselle osoitettu paperilappu, jossa käskettiin viipymättä mennä GPU:n puheille. Noudatimme tietysti käskyä, sillä olimme jo sen verran tietoisia Neuvostolan oloista, että tiesimme, mitä tottelemattomuus merkitsisi.

GPU:n konttorissa jouduimme Penttilä-nimisen suomalaisen kommunistikihon kuulusteltaviksi. Hän kysyi aluksi syytä ”lakkoilemiseemme”. Näytin tuohivirsuja ja selitin, että tällaisilla jalkineilla varustettuina on mahdotonta työskennellä kylmässä vedessä ja liejussa. Mietittyään vähän asiaa sanoi Penttilä meidän vastustaneen maahyökkäystä ja sosialistista yhteiskuntajärjestelmää. Tähän kuulustelu loppuikin ja meidät ohjattiin erääseen käytävään, ja käskettiin odottaa päätöstä. Noin 10 minuutin kuluttua tulikin Penttilä mukanaan miliisisotilas, joka sitten hänen määräyksestään vei meidät n.s. Miliisiputkaan. Tässä putkassa, jonka lattian pinta-ala oli noin 6 neliömetriä, oli jo ennestään 25 miestä, joukossa useita suomalaisiakin.

liisiputkakin. Tästä putkasta käytettiin meitä pari kertaa rautatieasemalla, mutta junissa ei ollut kummallakaan kerralla tilaa. Kolmannella kerralla komennettiin meitä noin 200 miestä riviin ja ajettiin opetettujen koirien ja punasotilaiden vartioimana kuin karjalaumaa asemalle, jossa saimme lähes 30 asteen pakkasessa odotella junaa puolitoista tuntia. Useimmilla oli vaatetuksena vain toppatakki ja toppahousut ilman mitään alusvaatekertaa. Jalkineina oli vain resuset tuohivirsut ja huonot jalkarätit. Joukossa oli muutamia naisiakin, jotka itkivät ja valittivat sydäntä särkevästi. Odotus muodostui sitäkin kurjemmaksi, kun oli kielletty ampumisen uhalla poistumasta askeltakaan rivistä. Kun juna sitten viimein saapui, ahdettiin meidät vankivaunuihin, jotka onneksi olivat lämmitettyjä. Matka Leningradiin kesti vuorokauden.

Koko matkalla ei meille annettu mitään syötävää. Lotinanpellon putkasta lähtiessä annettiin meille kylläkin 400 gr. leipää ja sen piti riittää.

Tämä miliisiputka oli hyvin kurja laitos. Sitä ei oltu puhdistettu varmaankaan moneen vuoteen, sillä lattiallakin oli paksusti kaikenlaista likaa. Nukkumisesta ei tällaisessa kopissa tullut aluksi luonnollisesti mitään. Mutta vähitellen oli kuitenkin totuttava nukkumaan ”suomuksella”, kuten haastateltavamme huomautti. Koko puolentoista kuukauden ajan, jonka jouduin tässä kopissa olemaan, oli ruoka perin huonoa.

Se käsitti päivittäin vain 200 gr. märkää leipää, josta sai pari suupalaa. Lisäksi sai puoli lautasellista mieheen jotakin kaalisopan tapaista lientä, joka paremmin muistutti tiskivettä kuin kaalisoppaa.

Leningradissa jouduimme syömättä seisomaan asemalla ankarassa pakkasessa kokonaista 2 vuorokautta.

Naiset pyysivät itkien vettä, mutta sitäkään ei annettu.

Tämän 2-vuorokautisen sanoin kuvaamattomien kärsimysten jälkeen sijoitettiin meidät kuorma-autoihin ja tarjottiin ensiksi Krestyn vankilaan, mutta täällä ei sanottu olevan tilaa. Krestystä mentiin GPU:n vankilaan ja edelleen Spalernajaan, mutta nämä molemmat vankilat olivat niinikään täysiä. Spalernajasta vietiin meidät jälleen Krestyyn, jonne me nyt pääsimme.

Täällä sijoitettiin meidät vankilan alakerrassa oleviin pieniin vankikoppeihin parikymmentä miestä kuhunkin. Ruuaksi annettiin meille nyt ensimmäisen kerran kolmeen vuorokauteen pari lusikallista väkevää hirssipuuroa mieheen. Yöllä klo 1 aikaan siirrettiin meidät alakerran kopista kolmanteen kerrokseen, jossa vietimme lopun yötä. Aamulla meidät vietiin täisaunaan, jossa kaikki vaatteet pantiin n.s. täiuuniin, missä ne jonkun kaasun vaikutuksesta paahtuivat aivan ruskeiksi. Täisaunasta tultuamme jouduimme vankilan neljännessä kerroksessa oleviin vankikoppeihin.

Mitään makuusijaa tai laveria näissä kopeissa ei ollut, vaan täytyi nukkua yönsä likaisella lattialla. Ruoka täällä oli yhtä huonoa kuin muissakin venäläisissä vankiloissa.

Oltuamme tämän puolitoista kuukautta Svirtsroin miliisiputkassa lähdettiin osaa meistä viemään Leningradiin, mutta jostakin syystä meidät jätettiin noin matkan puolivälissä olevalle Lotinanpelto-nimiselle asemalle. Täältä vietiin meidät suoraan miliisiputkaan, joka oli kaikin puolin yhtä kurja kuin Svirtsroin mi-

Jokaisesta otettiin täällä valokuva ja tutkittiin perusteellisesti. Minulta kysyttiin, että haluaisinko minä työskennellä Neuvosto-Venäjällä. Minä vastasin, että eihän täällä ole minkäänlaista tilaisuutta työskentelyyn, kun kuljetetaan vain linnasta toiseen. Myös saivat täällä kaikki, jotka halusivat, tehdä anomuk-

Luku II Matkalla vankilasta vankilaan nälässä ja pakkasessa

20

SUKUVIESTI 4 · 2018

sen Suomeen pääsyä varten. Melkein kaikki jättivätkin tällaisen anomuksen, josta ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä. Samassa vankikopissa, jossa m.m. minä olin Krestyssä, oli muutamia suomalaisia rajaloikkareita, jotka olivat heti Neuvostolaan saavuttuaan joutuneet tänne, eivätkä näin ollen tienneet mitään työlaitoksilla vallitsevista oloista. Kun selitin heille asian oikean laidan, kimpaantuivat he tästä siinä määrin, että oli tulla suoranainen tappelu. He eivät jaksaneet mitenkään sulattaa kertomustani, vaan väittivät, että en ole viitsinyt työskennellä.

Luku III Sammakot ja käärmeet yhdeksän kuukauden aikana päätekijöinä jokapäiväisessä ruokalistassa Oltuani Krestyn vankilassa 12 vuorokautta, komennettiin siellä olevia vankeja noin 300 miestä valmistautumaan matkalle. Matkan päämäärästä ei sanallakaan ilmoitettu. Sanottiin vain, että se kestää toistakymmentä vuorokautta. Lähtiessä annettiin jokaiselle 200 gr. sokeria matkaevääksi. Täyteen ahdetuissa härkävaunuissa vietiin meitä aluksi Pietarin-Moskovan rataa Sotkin asemalle saakka, ja sieltä edelleen kapearaiteista rataa pienissä härkävaunuissa Sarova-nimiseen karkoituspaikkaan. Koko matka Leningradista tänne oli kestänyt 12 vuorokautta. Paitsi mainittua sokerimäärää saimme matkalla jonkin verran muutakin ruokaa, joka kuitenkin oli aivan riittämätöntä.

Sarovassa oli ennestään suomalaisia pakkotöissä noin 500 miestä ja työskentelivät he etupäässä metsä-,sahaja maanviljelystöissä. Oltuamme aluksi jonkinlaisessa karanteenissa, siirrettiin osa meistä työmaalla olevalle n.s. Kremiin puolelle ja jaettiin osastoihin, joihin kuhunkin tuli noin 20-30 miestä. Jouduin töihin eräälle metsätyömaalle. Työnormit täällä oli asetettu mahdollisimman korkeiksi. Suomalaiset olivat jo silloin huonon ravinnon takia niin heikkoja, että ainoastaan harvat kykenivät suoriutumaan vaadittuun määrään. Tästä johtui, että heidän ruoka-annoksensa pienenivät enemmän kuin puolella. Joka aamu ja ilta toistui surkea näky, kun enemmän luurankoja kuin ihmisiä muistuttavia hoippuvia suomalaisia ajettiin työhön ja kun taas illalla palattiin töistä. Hivuttava nälkä tappoikin täällä joukoittain suomalaisia ja monet menettivät järkensä. M.m. joutui tällaisen kohtalon uhriksi ylivieskalainen rajaloikkari Antti Hanhela, joka oli koko perheensä kanssa tullut tähän neuvostoparatiisiin. Hänen vaimonsa joutui pakkotöihin Etelä-

Uralissa olevaan Tseljabinskiin. Kaksi nuorinta lasta toimittivat bolsheviikit johonkin kouluun Leningradiin, josta he myöhemmin karkasivat Suomeen. Me muut koetimme pysyä hengissä pyydystämällä työmaamme lähellä olevan lammen rannalla sammakoita ja käärmeitä, jotka sitten keitimme ja söimme. Lisäkkeeksi kokosimme tunkioilta sinne heitettyjä ruuanjätteitä y.m. moskaa.

Tällä tavalla tulin jotenkuten toimeen sen 9 kuukautta, jonka ajan jouduin täällä olemaan. Tämän jälkeen siirrettiin suuri joukko vankeja Etelä-Uralissa olevaan Magnitogorsk-nimisen tehdaskaupungin lähelle. Tätä paikkaa kutsutaan myös ”Venäjän helmeksi” – eikä syyttä, sillä m.m. rautamalmia esiintyy siellä aivan maan pinnalla paksuissa kerroksissa, joten ei tarvitse kaivaa erikoisempia kaivoksia sitä louhittaessa. Niin helmi kuin tämä paikka onkin rikkauksiensa puolesta, niin on se niille, jotka siellä joutuvat työskentelemään, kaikkea muuta kuin helmi. Kaikki täällä työssä olevat työläiset olivat karkotettuja ja palkkataso on huono. Eturahana annettiin meille Magnitorskiin tullessa vain 20 ruplaa, ja sillä oli miltei yksinomaan hankittava koko kuukauden muona. Tämä ei luonnollisestikaan riittänyt moneksi päiväksi. Näinollen jouduimme juoksentelemaan kuin kulkukoirat etsimässä kaikenlaisia ruuanjätteitä tunkioilta ja kaupungin kuppiloista.

Täällä, kuten muissakin venäläisissä työlaitoksissa, oli vallalla n.s. iskurijärjestelmä, jolla tarkoitetaan sitä, että työmies, joka tekee työtä kaksi kertaa enemmän kuin mitä vaaditaan, pääsee iskuriksi. Iskurit saivat vähän enemmän ruokaa kuin muut ja yhtenä huvittavana seikkana heidän erikoiseduistaan mainittakoon, että he saivat palata työmaalta punaiset liput kädessä, kun taas ei-iskurit saivat tyytyä niinilippuun. Ei-iskureille pidettiin useasti parakeilla puheita, joissa heitä haukuttiin huonosta työnteosta ja kehotettiin suurempiin ponnistuksiin, jotta pääsisivät iskureiksi. Minuakin onnisti niin paljon, että pääsin iskuriksi, mutta useat muut suomalaiset eivät jaksaneet ponnistella kuitenkaan tähän asemaan.

Luku IV Pako Siperiasta junalla ja ”apostolikyydillä” Suomeen Olin Magnitogorskisssa puolitoista kuukautta, jonka jälkeen noin 150 miestä myytiin 50 prosenttia halvemSUKUVIESTI 4 · 2018

21

pana työvoimana erälle yhtymälle Seljabinskiin. Tämän yhtymän käyttövarat olivat kokonaan loppuneet, joten jouduimme työskentelemään aivan ilman minkäänlaista rahapalkkaa. Ainoana palkkana oli ruoka, jota sitäkin sai vain hyvin niukasti kerran päivässä. Noin kuukauden kuluttua myytiin meidät jälleen eräälle Tangastroi-nimiselle yhtymälle, joka oli lähellä edellistä työpaikkaamme. Täällä oli rakennettava suuri tankkitehdas. Suomalaisten ”valistajana” esiintyi täällä eräs Partanen-niminen mies, joka valistussaarnoissaan kehotti meitä etupäässä kovempaan työntekoon ja pyrkimään iskureiksi. Tässä yhtymässä oli töissä m.m. ylivieskalainen Lauri Eskola, joka kuoli tapaturmaisesti pudotessaan kuorma-auton lavalta.

Oltuani muutamia kuukausia töissä sairastuin keltatautiin ja jouduin sairaalaan. Sairaalan hoito ja ruoka oli kuitenkin niin huonoa, että tulin vain entistäkin heikommaksi ja päätin maattuani siellä kokonaista 4 kuukautta karata. Eräänä yönä kävinkin hakemassa sairaalan ullakolta vaatteeni ja pyysin toisia sairaalassa olevia suomalaisia sanomaan, että minä olen mennyt.

Menin parakilleni ja sairaalasta ei sen koommin kyselty. Tähän aikaan sain Suomesta eräältä tuttavalta 500 mk, jotka sitten muutin rupliksi. Näillä rahoilla sain sattumalta eräästä kaupasta ostettua leipää.

Olin jo pitkän aikaa suunnitellut karkaamista ja tätä tarkoitusta varten hoidin terveyttäni kuukauden ajan sairaalasta karattuani. Kuukauden kuluttua olinkin jo päässyt keltataudistani ja päätin yhdessä kolmen kohtalotoverin kanssa karata. Ostimme matkaliput Seljabinskista Petroskoihin ja nousimme junaan. Minkäänlaisia passeja ei meillä ollut. Kaikki kävikin aluksi laskelmien mukaan, mutta lähellä Moskovaa oli passintarkastus ja me jouduimme passittomina kiinni.

GPU:n miehet luovuttivat meidät paikallisen miliisin huostaan. Täällä jouduimme olemaan putkassa 2 viikkoa, jonka jälkeen meidät siirrettiin jälleen lähelle Seljabinskia erääseen vankilaan, jossa jouduimme olemaan pari kuukautta. Eräs suomalainen GPU:n mies toimitti kuulustelun, jonka tuloksena oli se, että meitä pidettiin karkulaisina ja vietiin Seljabinskin linnaan.

Tässä linnassa jouduimme – ihme kyllä – olemaan vain yhden kuukauden ajan, jonka jälkeen meidät vietiin entisille työpaikoillemme. Puolentoista kuukauden kuluttua myytiin meidät täällä Kamenskiin eräälle yhtymälle. Pääsin täällä sahalaitokselle apusahuriksi.

Palkka oli huono, vain noin 4 ruplaa päivältä. Oltuamme kuukauden yhtymän töissä päätin karata muutamien tovereitteni kanssa Prevdaan, jossa kuulimme olevan metsätöitä ja paremmat palkat. Nostettuam22

SUKUVIESTI 4 · 2018

me kuukauden palkkamme karkasimmekin Prevdaan, jossa oli jo ennestään satakunta suomalaista. Olimme koko talven metsätöissä ja päästiin tällä hommalla jopa 10 ruplaan päivässä.

Keväällä ryhdyimme tukinuittoon. Tässä työssä kunnostauduin niin hyvin, että pääsin n.s. tahnovitsiksi, joka vastasi ennen iskuria. Iskurijärjestelmä oli nimittäin poistettu käytännöstä, koska iskureita alkoi olla liikaa, mikä seikka taas tiesi melkoisia lisäme­no­ ja vanjoille. Tukinuiton päätyttyä alkoi tukinnosto.

Viiden miehen porukalla teimme n.s. tukkivorokin, jolla nostimme monta kertaa enemmän tukkeja kuin muut. Tämä vorokkilaite on Venäjällä kokonaan tuntematon, ja saimmekin palkkiona tästä keksinnöstä 300 ruplaa. Mainittiinpa eräässä Prevdan sanomalehdessäkin meidän saavutuksistamme tukinnostossa.

Kun saimme tukinnoston päätyttyä palkkamme, olimme työskennelleet Prevdassa noin 8 kuukautta. Tänne tullessamme oli meille luvattu kahdeksan kuukauden päästä kesäloma ja nyt menimme sitä anomaan. Meille ilmoitettiin kuitenkin, että saamme loman vasta 3 kuukauden kuluttua.

Olimme päättäneet tehdä toistamiseen karkaamisyrityksen Suomeen. Tällä kerralla ostin yhdessä kolmen muun toverini kanssa matkalipun eräällä Prevdan lähellä olevalta pysäkiltä Kantalahteen ja nousimme junaan. Tällä kerralla pääsimmekin onnellisesti Kantalahteen, jossa saimme ostaa leipää ja muita ruokatarpeita. Ensimmäisen yön vietimme metsässä noin 5 km:n päässä Kantalahdesta. Aamulla jatkoimme matkaa suoraan länteen ja kävelimme yhteen menoon 2 vuorokautta. Yövyimme tämän jälkeen erään järven rannalle, kun yöllä ollessani vahdissa tallusteli tulillemme suuri karhu. Herätin toverini katsomaan tätä harvinaista ilmestystä. Eräs tovereistani aikoi heittää eläintä kekäleellä, mutta estimme kuitenkin sen.

Jäljestäpäin kuulimmekin, että karhu ei ole täälläpäin nuotiolla mikään harvinainen vieras. On tapahtunut useasti, että karhu on käynyt syömässä poromiesten eväät heidän nukkuessaan. Nytkin se hetken aikaa meitä katseltuamme poistui rauhallisesti. Aamulla jatkoimme jälleen matkaamme ja kävelimme Suomen suuntaan puolitoista vuorokautta, kun löysimme erään tunturin laella erään kivipyykin. Luulimme sitä aluksi Suomen rajaksi, mutta lopulta tulimme kuitenkin siihen johtopäätökseen, että se ei vielä voinut olla mikään rajapyykki. Yövyimme kovassa lumituiskussa tunturin rinteelle ja söimme loput matkaeväistämme. Kun olimme aamulla kävelleet noin 3 tuntia, saavuimme vihdoin Suomen rajalle. Kuljimme noin 2½

vuorokautta Suomen puolesta vartta kohtaamatta ollenkaan ihmisiä. Ilomme olikin rajaton, kun viimein näimme suomalaisia metsänleimaajia. Olimme silloin jo niin huonossa kunnossa, että tuskin jaksoimme kävellä, sillä ruokavarat olivat loppuneet jo kolmisen vuorokautta sitten. Metsänleimausta johtava työnjohtaja antoi meille hiukan ruokaa ja kahvia. Pian saapui myös suomalainen rajavartija, joka vei meidät Kurtin rajavartiostoon, jossa jouduimme karanteeniin. Täällä saimme jo syödä niin paljon kuin vatsaan sopi. Painoni lisääntyikin kolmessa viikossa, minkä ajan olimme karanteenissa, lähes 8 kiloa. Täältä meidät luovutettiin Sallan nimismiehen haltuun, joka taas toimitutti meidät Kemiin, jossa oli EK:n toimesta virallinen kuulustelu. Kemistä meidät vietiin edelleen Ouluun, jos-

sa sain eräältä EK:n mieheltä lainaksi rahaa sen verran, että pääsin junalla Ylivieskaan.

Mitä pidätte tuollaisesta toverillisuuden ja tasa-arvoisuuden järjestelmästä?

– Koko järjestelmä on aivan mahdottomuus. Minkäänlainen työläisvalta ei ole kyseessäkään, vaan työläiset ovat suoranaisia orjia. Tyytyväisyyttä ei tunneta, sillä ihmisille tarpeellinen elinehto, leipä, puuttuu.

Sadat miljoonat taistelevat siellä leipänsä edestä ajattelematta mitään muuta. Ihmisen henki ei ole eläimen henkeä parempi. Mitä raaimmat murhat ovat aivan tavallisia, eikä niitä järjestysvallan taholta koitetakkaan tutkia.

Toimittanut: Matias Eronen

Sukuseurojen Keskusliiton julkaisusarjaan adressi ja kortti Monikäyttöinen adressi on näyttävä muisto erilaisissa tilaisuuksissa. Selkeälinjainen vihreävalkoinen adressi on kultanyöritetty ja kuoritettu sekä pakattu sellofaaniin. Adressi on A4-kokoinen.

Hinta 15 €/kpl, sisältää lähetyskulut.

Kortin kannessa kauniilla vanhalla harmaalla seinällä moderni sukupuu. Taitettu kortti on kooltaan 16 x 16 cm kokoinen.

Hinta 2 €/kpl, sisältää kuoren.

Kortin ja adressin on suunnitellut keskusliiton hallituksen jäsen Satu Hirvikoski.

Tiedustelut ja tilaukset toimisto@suvut.fi puh. (09) 4369 9450 www.suvut.fi > Julkaisut

Sukuseurojen Keskusliitto ry on sukuyhteisöjen valtakunnallinen keskusjärjestö, joka tuo sukuyhteisöt ja -harrastajat yhteen. Liiton tärkein tehtävä on tukea jäsenseurojensa toimintaa ja hoitaa niiden edunvalvontaa.

Tule mukaan kehittämään suomalaista sukuseura­ toimintaa! Jokainen rekisteröity sukuseura tai sukuyhteisö voi liittyä SSK ry:n jäseneksi. Lisäksi yhteisöt ja yksityis­ henkilöt voivat liittyä liiton kannattajajäseneksi.

Keskusliitto toimii yhteistyössä kaikkien sukuharrastus­ yhteisöjen kanssa. Keskusliitto julkaisee Sukuviesti-lehteä ja tuottaa sukuseurojen ja harrastajien käyttöön kirjallista materiaalia, kuten alan oppi- ja käsikirjoja.

Lue lisää toiminnastamme ja jäsenyydestä: www.suvut.fi Sukumme eilen, tänään ja huomenna!

SUKUVIESTI 4 · 2018

23

Aarrelaivat ja harhatulet -teos johdattaa Turunmaan haaksirikkojen ja hylynryöstäjien jäljille Suomen tunnetuimman merihistorioitsijan Yrjö Kaukiaisen uusin teos Aarrelaivat ja harhatulet jäljittää Turunmaan saariston haaksirikkojen ja hylynryöstäjien vaiheita. Ohjattiinko laivoja karille tarkoituksella? Mitä tapahtui, kun haaksirikkoutuneet kohtasivat rannikon asukkaat?

Purjelaivojen haaksirikot olivat 1700-luvulla tavallisia, mutta laivojen lasti onnistuttiin usein pelastamaan rannikolla ja saaristossa asuvien ihmisten avulla. Kaikki saaristolaiset eivät kuitenkaan tyytyneet pelkkiin pelastustoimiin. Paikallisen perimätiedon mukaan Turunmaan saaristolaiset ohjasivat laivoja karille harhatulilla ja ryöstivät sitten niiden arvokkaan lastin. Yrjö Kaukiainen on selvittänyt, mihin tarinat perustuvat – ja pitävätkö ne paikkansa. ”Jo 1700-luvun lähteistä piirtyy kohtuullisen täyteläinen kuva siitä, millaista väkeä noilla saarilla asui, mistä he saivat toimeentulonsa, millaisia olivat heidän yhteisönsä ja verkostonsa, millaisia heidän perinteensä sekä sosiaaliset ja moraaliset norminsa, miten he suhtautuivat vaikkapa sellaisiin ulkopuolisiin kuin haaksirikkoutuneisiin merenkulkijoihin.”

Rantarosvouksesta ja harhatulista kerrotaan jo 1200-luvulta säilyneissä lähteissä, mutta todisteita on löytynyt vain vähän. Miksi legendat hylynryöstäjistä ja julmista saaristolaisista sitten olivat niin suosittuja ja pitkäikäisiä? Rantarosvous kriminalisoitiin 1697 ja uusi asetus luettiin rannikkoseudun kirkoissa kahdesti vuodessa. Tarinat merimiesten murhista ja hylkyryöstöillä rikastuneista rannikon asukeista jäivät elämään paikalliseen perinteeseen. Valtiovalta levitti väärää tietoa myös itse. ”Lainsäätäjät näyttävät uskoneen kuolemanrangaistuksen ennaltaehkäisevään vaikutukseen. Rangaistusvalikoimassa oli jopa kaksi astetta kovennettuja kuolemantuomioita. [--] Rangaistusta voi pitää yhtä raakana ja sadistisena kuin Balkanilla ja LähiIdässä käytettyä seivästämistä tai antiikin aikojen ristiinnaulitsemista. Yhdenkään rantarosvon ei tosin tiedetä ainakaan Suomen rannikoilla saaneen kovennet24

SUKUVIESTI 4 · 2018

Yrjö Kaukiainen: Aarrelaivat ja harhatulet: Turunmaan ulkosaaristo 1700-luvulla (SKS 2018)

tua kuolemantuomiota, ei edes koventamatonta, mutta niiden mainitsemisella saattoi olla sokkivaikutus, joka entisestään vahvisti saarnastuolin sanomaa harhatulista ja väkivaltaisista rantarosvoista.”

Aarrelaivat ja harhatulet perustuu laajaan arkistoaineistoon. Teos tarjoaa uudenlaisen näkökulman Turunmaan saariston historiaan.

FT Yrjö Kaukiainen on merihistorioitsija ja Euroopan historian emeritusprofessori. Hänen aikaisempia teoksiaan ovat muun muassa Punaiset pilarit – Suomalainen gra­ niitti tsaarien Pietarissa (SKS, 2016) ja Ulos maailmaan! – Suomalaisen merenkulun historia (SKS, 2008).

Suomi oli viikinkimiekkojen suurvalta Arkeologi ja miekkaseppä Mikko ”Nykysukupolvet tuntevat esimerMoilasen teos Viikinkimiekat Suokiksi kuningas Arthurin kuuluisan messa paljastaa, että SkandinaviExcalibur-miekan. Nimien anto an köyhänä syrjäseutuna pidetty miekoille kertoo siitä, että niihin Suomi onkin viikinkimiekkojen kytkettiin ihmismäisiä piirteitä ja suurvalta. Upeasti kuvitettu teniillä koettiin olevan oma persooos johdattaa lukijan viikinkiajan na. Saagoista on laskettu löytyneen Suomeen ja Eurooppaan, ajan väyli toistasataa nimitystä tai kielikivaltaiseen kulttuuriin ja uskokuvaa miekalle. Ihmismäisiin piirmuksiin. teisiin voidaan lukea myös se, etMikko Moilasen tutkimukset tä miekka saattaa valita, kuka saa ovat paljastaneet, että Suomesta käyttää sitä. Miekka voi esimeron löytynyt yli 400 viikinkiajan kiksi jäädä tuppeen taistelutilanmiekkaa. Miekkalöytöjen suuri teessa. Joissain tapauksissa miekka määrä haastaa syvälle juurtuneet voi jopa puhua, mistä on esimerkMikko Moilanen: käsitykset viikinkiajan Suomesta kejä myös suomalaisissa muinaisViikinkimiekat Suomessa (SKS 2018) köyhänä syrjäseutuna. runoissa.” ”Erityisesti viikinkiajalla Miekan valmistaminen miekan on ajateltu myös heivaati suurta taitoa ja hyvät jastavan kantajansa tai omismiekat olivat kalliita. Tunnetajansa korkeaa yhteiskunnaltut INGELRII- ja ULFBERHT lista tai taloudellista asemaa.

-miekat olivat Ragnar LotMiekka on saatettu liittää hiehbrokin ja hänen aikalaistennoutensa, kalleutensa ja kensa tavaramerkkejä. Statusarties maagisten ominaisuukvonsa vuoksi miekkoja myös siensa ansiosta kuninkaisiin, väärennettiin ja kopioitiin. päälliköihin ja sukujen pää”Levinneisyytensä vuoksi miehiin. Yllättävää sen sijaan on selvää, että ULFBERHTon, että köyhänä pidetystä miekkoja arvostettiin SkanSuomesta on tehty lukuisia dinaviassa ehkäpä juuri niimiekkalöytöjä viikinkiajalta. den laadun vuoksi. LisäkSuomen viikinkiajan miekkosi lukutaidottoman väestön jen korkea lukumäärä ei viitkiinnostusta ovat saattaneet taakaan ainoastaan päälliköiruokkia säilien ”taikamerkit”, hin, vaan niitä ovat ilmeisesjoilla ehkä uskottiin olevan ti hankkineet kaikki, joilla on yliluonnollisia voimia ja joilollut siihen varaa.” le annettiin merkityksiä paiMiekka oli viikingille sekä kallisten uskomusten kautta. ase että statusesine ja perintöMaanläheisempi tapa on uskalleus. Muihin viikinkiajan koa, että kuvioidut säilämeraseisiin verrattuna miekal- FT Mikko Moilanen on viikinkimiekkoihin erikois- kit ilmensivät hyvää laatua, la on ollut erityinen asema: tunut arkeologi ja seppä. ja tekijä saattoi niiden avulla miekkaan on liitetty yliluonsaada huonostakin tuotteesta nollisia ominaisuuksia ja myyttisinä pidettyjä miek- hyvän hinnan. Tämä on pääasiallinen motiivi säiläkoja on jopa nimetty. merkkien kopioinnille ja paikalliselle valmistukselle.”

SUKUVIESTI 4 · 2018

25

Jätä pysyvä jälki kansakunnan muistiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran eri teemoihin pureutuvilla keruilla kartutetaan kansallista kulttuuriperintöä. Osallistumalla SKS:n arkiston keruisiin jätät pysyvän jäljen kansakunnan muistiin.

Työttömien tarinoita kerätään jälleen

Vihaa vai rakkautta?

Koulumuistoja tunteista

Suokokemuksia turvetuotannosta suopotkupalloon

SKS järjesti Työttömän tarina -kirjoituskilpailun vuonna 1993. Jälleen on aika kerätä työttömien tarinoita.

Vuoden 2009 talouskriisin jälkeen työttömyys kasvoi Suomessa jälleen. Vaikka talouskasvu alkoi uudelleen, on työttömyyden vähentäminen osoittautunut vaikeaksi. Julkisuudessa on keskusteltu vilkkaasti työllistämisen keinoista, työttömien aktivoinnista ja kannustinloukkujen purkamisesta.

Työttömien oma ääni on julkisessa keskustelussa jäänyt talouspoliittisen puheen varjoon.

Työttömän tarina -kirjoituskilpailuun toivotaan kirjoituksia siitä, millaista on olla vailla työtä, jolla tulee toimeen. Kirjoituksessa voi kertoa esimerkiksi omista kokemuksistaan työttämäksi joutuessa, omasta arjestaan ja ajatuksistaan tai työn merkityksestä itselle. Myös kokemukset työllistämistoimenpiteistä ja työttömien palveluista sekä ajatukset kotimaan tulevaisuudesta ovat kiinnostavia.

Kirjoituskilpailu on käynnissä 31.10.2018 asti. Vastaukset arkistoidaan SKS:n arkistoon ja Yhteiskuntatieteelliseen tietoarkistoon.

Kirjoituskilpailun järjestävät Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja apulaisprofessori Lena Näre.

Pääpalkinto on 500 euroa. Lisäksi jaetaan 100 euron tunnuspalkintoja ja arvotaan kirjapalkintoja.

Millaisia tunteita opettajan ja oppilaan vuorovaikutukseen liittyy?

SKS ja tutkija Anni Piironen keräävät nyt muistoja ja kokemuksia kouluissa koetuista tunteista.

Koulu on muutoksessa. Muutosten keskelläkin koulujen arki edustaa pysyvyyttä. Koulu on yhdistävä tekijä, josta kaikilla meillä on voimakkaita muistoja ja kokemuksia. Kysymys kuulu nyt, millaisia tunteita kouluissa koetaan.

Miten erilaiset tunteet vaikuttavat opettajan työhön ja oppilaisiin sekä erityisesti opettajan ja oppilaan vuorovaikutukseen?

Kirjoittaa voi omista kokemuksistaan opettajana tai oppilaana.

Muistot voivat käsitellä tunteita, joita työ- tai koulupäiviin liittyy tai joita on kokenut opettajan ja oppilaan vuorovaikutuksessa. Kuvailla voi sekä kouluun liittyviä mukavia että ikäviä muistoja, kuten pelon, häpeän tai vihan tunteita.

Keruu jatkuu 30.11.2018 saakka. Vastaukset arkistoidaan SKS:n arkistoon.

Tunteet koulussa -muistitietokeruun järjestävät Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Anni Piironen, joka hyödyntää vastauksia väitöskirjatyössään.

Viihdytkö sinä soilla? Suohon liittyviä kirjoituksia ja kuvia voi nyt lähettää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle.

Suot ovat monimuotoisia elinympäristöjä, jotka muuttuvat vuodenajan mukaan. Keväinen suo on upottavan vetinen ja kuhisee elämää, talvella se on hiljaa ja kantaa hiihtäjää. Suometsätalous ja turvetuotanto tuovat monelle elannon, metsästys ja marjastus ruokaa pöytään. Suolla virkistäydytään retkeillen ja urheillen, ja suo voi olla myös taiteellisen inspiraation lähde.

Millaiselle suolle menet mielelläsi, millaisia välttelet? Miltä suo kuulostaa, näyttää, tuntuu, maistuu ja tuoksuu? SKS:lle lähetettävien kirjoitusten ja kuvien aiheena voi olla esimerkiksi jokin itselle tärkeä suo, suohon liittyvät mielikuvat tai suolla kohdatut eläimet ja kasvit. Suokokemukset voivat liittyä myös turvetuotantoon, turvehoitoihin, suotaiteen tekemiseen tai suolla harrastettaviin urheilulajeihin.

Keruu jatkuu 28.2.2019 saakka.

Kirjoitukset arkistoidaan SKS:n arkiston Joensuun toimipisteeseen.

Kirjoitus- ja kuvakeruun järjestävät Suoseura, Metsähallituksen luontopalvelut, Ympäristökulttuurin tutkijaverkosto ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Vastausohjeet: www.finlit.fi/tyottoman_tarina

26

SUKUVIESTI 4 · 2018

Vastausohjeet: www.finlit.fi/tunteet_koulussa

Vastausohjeet: www.finlit.fi/suo

Ehdota vuoden arkistotekoa 15.10. mennessä!

Vuoden arkistoteko on vuonna 2004 aloitettu tempaus, jolla halutaan nostaa esille arkistojen kannalta tärkeitä tekoja rohkaisemalla ja palkitsemalla aktiivisuutta, hyviä ideoita ja konkreettista arkistotyötä.

Vuoden arkistoteko annetaan henkilölle tai ryhmälle, joka on viimeisen vuoden aikana esimerkiksi luovuttanut merkittävää arkistoaineistoa, järjestänyt kiinnostavan arkistoihin liittyvän tapahtuman tai edistänyt arkistoaineiston käytettävyyttä ja tunnettuutta.

Vuoden arkistoteoksi on valittu muun muassa Helsingin Sanomien Aikakone-arkistopalvelu, Oranssi ry:n pienlehtiarkisto ja Valvillan tehdasmuseon arkisto.

Vaikuta ja ehdota Vuoden arkistoteko valitaan tänä vuonna viidennentoista kerran. Arkistojen päivän työryhmä toivoo vilkasta osanottoa ja runsaasti ehdotuksia merkittävästä tai tärkeästä arkistoteosta ja mahdollisista kunniamaininnoista. Myös pienet mutta hyvät teot ovat mainitsemisen arvoisia.

Kysymykseen voivat tulla henkilöt tai ryhmät, jotka ovat viimeisen vuoden aikana esimerkiksi • luovuttaneet merkittävää arkistoaineistoa • järjestäneet kiinnostavan arkistoihin liittyvän tapahtuman • kehittäneet arkistotyön menetelmiä • edistäneet arkistoaineiston käytettävyyttä ja tunnettuutta • edistäneet arkistotieteellistä tutkimusta tai koulutusta tai • tehneet arkistoalaa tunnetuksi.

Voit tehdä ehdotuksesi 15.10.2018 mennessä sähköisellä lomakkeella Pohjoismaisten arkistojen päivän si-

vuilla https://arkistojenpaiva.wordpress.com/etusivu/ vuoden-arkistoteko/ Vuoden arkistoteko julkistetaan Arkistoyhdistyksen syysseminaarissa marraskuun alussa. Valinnan tekevät Arkistojen päivän työryhmän jäsenet Merja Aartolahti, Pekka Anttonen, Marja Piiroinen-Honkanen, Arja Rantanen, Tarja Soiniola, Susanna Taipale ja Petri Tanskanen.

Arkistot, yhteinen kulttuuriperintömme Vuoden 2018 Arkistojen päivän teema Arkistot, yhteinen kulttuuriperintömme on valittu Euroopan kulttuuriperintövuoden hengessä nostamaan entistä laajempaan tietoisuuteen asiakirjallisen kulttuuriperintömme merkitystä. Suurempi tietoisuus arkistojen palveluista ja niiden käytöstä, yhteisestä voimavarastamme, on Arkistojen päivän ydinsisältö.

Arkistojen päivää vietetään marraskuun toisena lauantaina, joka on tänä vuonna 10.11. Ajankohta ei ole sitova, päivää voi hyvin viettää esimerkiksi jonain arkipäivänä edeltävänä tai seuraavalla viikolla.

SUKUVIESTI 4 · 2018

27

Vapaaehtoiset säilyttävät maailmanperintöä Suomenlinnassa Maailmanperintökohde Suomenlinnaa pidetään osin kunnossa myös vapaaehtoisvoimin, ja työhön voi osallistua kuka tahansa, joka haluaa osallistua kulttuuriperinnöstä huolehtimiseen. Suomenlinnassa järjestettiin elokuussa kaksiviikkoinen Unescon kansainvälinen World Heritage Volunteers -leiri, jolle osallistuu kolmetoista 18–26-vuotiasta vapaaehtoista yhdeksästä maasta eri puolilta maailmaa.

Espanjalais-italialainen Luca Polles osallistui leirille, koska haluaa osallistua itse omalla työllään säilyttämään yhteistä maailmanperintöä. Luca kokee myös, että leirin aikana hän oppi paljon muista kulttuureista ja leiri oli hänelle elämää rikastuttava kokemus.

Leiriläiset osallistuivat maisemanhoidon ja matkailuneuvonnan tehtäviin Suomenlinnaa hallinnoivan Suomenlinnan hoitokunnan ohjauksessa. Leiriviikot

28

SUKUVIESTI 4 · 2018

tarjosivat mahdollisuuden osallistua maailmanperinnön ylläpitoon ja kulttuurien väliseen vuoropuheluun sekä ystävystymiseen toisten vapaaehtoisten kanssa.

– Järjestimme leirin Suomenlinnassa nyt neljättä kertaa, ja meillä on näistä tosi hienoja kokemuksia.

Leiriläisistä on ollut oikeasti hyötyä linnoituksen töissä, ja kulttuuriperinnön suojeleminen yhdessä on tuonut heille tärkeitä kokemuksia. Toivottavasti pääkaupunkiseutulaisetkin löytävät mukaan vapaaehtoistoimintaan linnoituksessa, kertoo Suomenlinnan hoitokunnan tapahtumakoordinaattori Paula Lappalainen.

Pääkaupunkiseudun asukkailla on mahdollisuus vapaaehtoistyöhön Suomenlinnassa kaupungin järjestämän puistokummitoiminnan kautta. Suomenlinnan puistokummit auttavat pitämään viheralueita kunnossa mm. keräämällä roskia, haravoimalla sekä kitke-

mällä rikkaruohoja ja vieraslajeja.

Puistokummit saavat itse päättää milloin ja miten usein työskentelevät vapaaehtoisina.

Osana kansainvälistä leiriä järjestettiin 16. elokuuta talkoot, joihin osallistui leiriläisten lisäksi puistokummeja, nuorisovaihto Allianssin henkilöstöä ja Suomenlinnassa toimivan merisotakoulun merikadetteja sekä Helsingin kaupunkiympäristöstä vastaava apulaispormestari Anni Sinnemäki, joka toimii myös leirin suojelijana. Yh- Espanjalais-italialainen Luca Polles Suomenlinnan talkoissa. teensä talkoopäivään osallistui jopa 50 vapaaehtoista.

– On helsinkiläisten ja Helsingin seudun asukkaiden suuri etuoikeus, että näin laaja, kiinnostava ja arvokas kohde on meille näin helposti saavutettavissa. Kävijämääristä näemme, että matkailijat arvostavat Suomenlinnaa ja se on lisäksi yksi suosituimmista arkisista vierailukohteista seudulla, kertoo Anni Sinnemäki.

– Kulttuuriperintö vaatii hoitoa ja Suomenlinna suurten käyttäjämääriensä vuoksi aivan erityistä huolenpitoa. Minulle on luontevaa osallistua talkoisiin tällaisena päivänä, jolloin tätä konkreettis- Anni Sinnemäki Suomenlinnassa. ta kulttuuriperinnön työtä tekevät alueen asukkaat ja kulttuuriperinnöstä huolehtivat kansainväliset vieraat. Olen lisäksi Suomenlinna on historiallinen merilinnoitus ja Unescon nuorena ollut kaksi kesää töissä Suomenlinnan hoito- maailmanperintökohde. Linnoitus on Suomen suosikunnalla ja siksikin osallistuminen talkoisiin tuntuu tuimpia matkailukohteita, jossa vierailee vuosittain noin läheiseltä. Haluan omasta puolestani kiittää kaikkia miljoona kävijää. Suomenlinna on myös kaupunginosa, jossa asuu noin 800 helsinkiläistä. jotka ovat osallistuneet näihin talkoisiin.

Vastaavia Unescon vapaaehtoisohjelmaan kuuluvia leirejä järjestettiin tänä vuonna 28 maassa ympäri maailmaa. Muualla Pohjoismaissa ei ole järjestetty World Heritage Volunteers -leirejä. Leirin järjestivät Suomenlinnan hoitokunta ja Allianssin nuorisovaihto yhteistyökumppaneidensa kanssa.

Kuvat: Suomenlinnan hoitokunta/Susanna Kekkonen.

SUKUVIESTI 4 · 2018

29

Kuva: Michal Pise CC-BY-2.0.

Kulttuuriperintö vaatii hoitoa

Vapaaehtoisten päivää juhlitaan 5. joulukuuta Joka toinen meistä on sellainen – vapaaehtoinen! Keskiviikkona 5. joulukuuta vapaaehtoiset ja vapaaehtoistyö saavat erityistä huomiota, kun Suomessa vietetään Kansainvälistä Vapaaehtoisten päivää.

Kansalaisareena ry kutsuu vapaaehtoiset, yhteisöt sekä vapaaehtois- ja vertaistoiminnan aktiivit ympäri Suomen osallistumaan vapaaehtois- ja vertaistyöstä käytävään keskusteluun, juhlistamaan vapaaehtoisuutta, kiittämään ja kannustamaan vapaaehtoisia ja vertaisia sekä järjestämään vapaaehtoisaiheisen tapahtuman omalla paikkakunnallaan aikavälillä 26.11–5.12.!

Osana kampanjaa toteutetaan valokuvahaaste 14.11.–5.12. Kansalaisareena haluaa tuoda näkyväksi vapaaehtoistyön kirjoa, joten kaikkien Suomen vapaaehtoisten toivotaan jakavan kuvan vapaaehtoistyöstään sosiaalisessa mediassa hashtagilla #vapaaehtoistenpäivä.

Vapaaehtoisten päivän tapahtumat ilmoitetaan vapaaehtoistyön välityspalvelu Hiiop100.fi:hin ja tapahtumia nostetaan esiin myös kampanjan Facebook-sivulla sekä nettisivuilla, jonka kautta voit ilmoittaa tapahtumanne, niin saat näkyvyyttä. Kaikki ilmoitetut tapahtumat lisätään Kansalaisareenan Vapaaehtoisten päivän tapahtumasivulle. Kampanjan nettisivuilla on myös tarkemmat osallistumisohjeet. Edistetään vapaaehtoistyötä yhdessä!

Sukuseurojen Keskusliitto kannustaa sukuyhteisöjä tuomaan esiin sukuseuratoimintaa ja sukututkimusta vapaaehtoistyön muotona.

Lisätietoja kampanjasta: www.kansalaisareena.fi/vapaaehtoistenpaiva www.facebook.com/vapaaehtoistenpaiva

Pääministeristä sotasyylliseksi – Edwin Linkomiehen muistelmien käsikirjoitus Kansallisarkistoon Sotavuosina 1943–44 Suomen pääministerinä toimineen Edwin Linkomiehen (1894−1963) arkisto Kansallisarkistossa on täydentynyt Vaikea aika -muistelmateoksen alkuperäisellä käsikirjoituksella. Linkomies kirjoitti muistelmansa Sörnäisten vankilassa.

Hänet tuomittiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä viiden ja puolen vuoden vankeusrangaistukseen helmikuussa 1946 ja vapautettiin marraskuussa 1948. Presidentti J. K. Paasikivi armahti Linkomiehen toukokuussa 1949.

Vaikea aika: Suomen pääministerinä sotavuosina 1943–44 -teos julkaistiin Linkomiehen toiveesta vasta vuonna 1970. Kansallisarkisto sai muistelmien käsikirjoituksen luovutuksena Linkomiehen sukulaiselta. Käsikirjoituksessa näkyy Linkomiehen muistiinpanoja ja korjauksia tekstiin. Linkomiehen arkisto on 30

SUKUVIESTI 4 · 2018

käyttörajoitettu ja sitä pääsee tutkimaan hakemalla käyttölupaa.

Yliopistomies ja poliitikko Edwin Linkomies teki mittavan uran politiikassa ja yliopistomaailmassa. Helsingin yliopistossa latinan kieltä opiskellut Linkomies valmistui filosofian tohtoriksi ja nimitettiin Rooman kirjallisuuden professoriksi vuonna 1923. Hän toimi Kansallisen Kokoomuksen kansanedustajana vuosina 1933−1945, puolueen puheenjohtajana 1943–1945 ja pääministerinä 1943–1944.

Vankilavuosien jälkeen Linkomies keskittyi tiedehallintoon. Hänet valittiin Helsingin yliopiston rehtoriksi vuonna 1956 ja kansleriksi vuonna 1962. Edwin Linkomies kuoli 8.9.1963 Helsingissä.

Kuulutko sukuuni yhdeksästoista tapahtuma viikonloppuna 6.–7.10.2018 klo 10–17 (su klo 16) Vantaan ammattiopisto Varian Hiekkaharjun toimipisteessä Tennistie 1, 01370 Vantaa (lähellä Hiekkaharjun rautatieasemaa) Tapahtuman avaa Vantaan kaupunginjohtaja Ritva Viljanen

Ohjelmassa Näyttelyosastoilla sukututkijoita, sukuja ja sukuseuroja eri puolilta Suomea, yleisöluentoja ja tietoiskuja kumpanakin tapahtumapäivänä, sukututkimusneuvontaa, valokuvanäyttelyn teemana ”Vanhat koulukuvat” ja paljon muuta sukututkimus- ja sukuasiaa Järjestelyissä mukana myös Sukuseurojen Keskusliitto ja Karjalan Liitto Lisätietoja www.vantaanseudunsukututkijat.net

Tapahtumaan ja luennoille on vapaa sisäänpääsy

Eine Kuismin ja Elina Kuismin (toim.):

Eine Kuismin – Elina Kuismin:

Hyvässä seurassa – Yhdistys­ toiminnan pikkujätti, 2. painos

Sukua tutkimaan – Sukuharrastajan pikkujätti Sukututkimus elää vahvaa murroskautta. Aineistojen digitointi mahdollistaa tutkimisen muuallakin kuin arkistoissa. Kotikoneelta tutkittaessa tarvitaan kuitenkin tietoa lähteistä. Tähän kirjaan on koottu perustie20 € toa sukututkijalle ja arkistojen sekä muiden aarreaittoISBN 978-952-99375-9-2 jen esittelyn yhteyteen on lisätty digitaalisten aineistojen osoitteita. Perusaineistojen lisäksi kirjan lopussa on käyty läpi henkilötietojen käsittelyä sukututkimuksessa, sukuseuran perustamista ja sukututkimuksen saattamista kirjaksi. Tämä kirja yhdistettynä Sanasto sukututkijoille -julkaisuun on erinomainen selviytymispaketti sukuharrastajalle.

Julkaisussa on vinkkejä niin perustettavan yhdistyksen kuin jo pitempään toimineen seuran tarpeisiin. Oppaan esimerkit ovat pääosin sukuseura­ 10 € toiminnasta, mutta niistä on apua minkä tahansa yhdistyksen ISBN 978-952-99375-7-8 toimintaan. Aihealueina ovat yhdistyksen perustaminen, hyvät kokouskäytännöt, juhla- ja tapahtumajärjestelyt, vaakunat ja tunnukset seuratoiminnan osana, yhdistysviestintä ja julkaisutoiminta sekä yhdistyksen oikeudelliset kysymykset. Oppaan kirjoittajat ovat alansa asiantuntijoita, jotka ovat saaneet tekstinsä muokattua meille kaikille ymmärrettävään ja elävään muotoon.

Väinö Sointula (toim. Elina Kuismin):

Eine Kuismin – Elina Kuismin:

Sanasto sukututkijoille, 6. painos Sukututkimuksen harrastaja Väinö Sointula on sukuaan tutkiessaan kerännyt kirkon-, käräjä-, maa-, henki- ja muista historiankirjoista tulkintaa vaatineita sanoja ja lyhenteitä. Sanastoon on koottu yli 20 € 12 500 sanaa, joihin sukututkija saattaa törmätä. Lisäksi luetteISBN 978-952-68284-0-4 lot henkilönimien käännöksistä ja muunnelmista, sukulaisuussuhteiden nimityksistä, vanhoista mittayksiköistä sekä luettelo venäjänkielisistä sukututkimussanoista.

Sukututkimusaapinen

ISBN 978-952-99375-4-7

Lähde sinäkin 11-vuotiaan Jennyn mukaan esivanhempien jäljille! Huomaat, että sukututkimus on hauskaa ja voit päästää salapoliisitaitosi valloilleen. Saat selville, miten voit löytää arkistojen kätköistä tietoa suku25 € si vaiheista. Tapaat mielenkiintoisia ihmisiä ja opit rakentamaan sukupuita sekä tutkimaan sukuasi netissä surffaillen.

Tiedustelut ja tilaukset Sukuseurojen Keskusliitto ry | Sokerilinnantie 7 E | 02600 Espoo puh. (09) 4369 9450 | toimisto@suvut.fi Tilaukset myös: www.suvut.fi > Julkaisut

ti

!

U

Postitettuihin tilauksiin lisätään toimituskulut.

si res

d

Ad

TA UT

ot

ied

t Lisä

ja

t kor la 2

ul siv

3