VÄHÄN PALJON LEVYJÄ

V Ä H Ä N

PAL JON

LEVYJÄ

TEKSTI & KUVITUS Vili Järvinen

rank Zappa, tuo kalifornialainen musiikillisen outoilun ja kriitikoiden vakavasti ottaman hassuttelun suojelusenkeli, ehti levyttää 62 albumia vain 52-vuotisen elämänsä aikana. Sen jälkeen postuumeja albumeja on julkaistu 50. Jos hän olisi elänyt pitempään, olisi voitu hyvin päästä toiseenkin sataan. Joukossa on rockia, jazzia, klassista, useita kokoonpanoja, vähän nukkumista ja paljon mustan kahvin juomista. F

Samassa osavaltiossa kuin Zappa, mutta eri inspiraationavittajia hyödyntäen, työskentelee hiphoptuottajanero Madlib. Hän loi Quasimoton The Unseen -klassikon alusta loppuun kuukauden sienitripillä, ja hänen halutessaan tehdä yhteistyötä MF Doomin kanssa Doom sai kuunneltavakseen muutaman demon sijaan kymmenisen albumia Madlibin musiikkia. Tuotantoon lukeutuu räppiä, instrumentaali-hiphoppia, jazzia, mixtapeja eri maailmanmusiikkityyleistä ja useita taiteilijanimiä.

Englannin Oxfordshirestä ponnistanut indieomantienkulkija Radiohead lienee maailman fanitetuimpia yhtyeitä, jonka uutta levyä odotetaan aina kuin nousevaa täysikuuta. Thom Yorken luotsaama poppoo on julkaissut pitkään uraansa nähden maltillisen määrän albumeja, joissa huo

mionarvoista on se, miten oikeastaan kaikki niistä tuntuvat harkituilta ja uusia puolia yhtyeestä esitteleviltä. Niiden välissä tuntuu tapahtuneen eteenpäin vieviä prosesseja.

Vielä maltillisempi julkaisija on Radioheadin kanssa samassa maassa saman ajan toiminut heidän puolikaimayhtyeensä, bristolilainen triphopsuunnannäyttäjä Portishead. Koko uran aikana kolme ylistettyä albumia, siinä kaikki. Vaikka Beth Gibbons ja kumppanit ovat jonkun verran muuallakin vaikuttaneet, ei tarvetta suurelle määrälle projekteja vaikuta olleen bändin ulkopuolellakaan.

Neljän esimerkkini välillä klassikoiden määrä ei eroa kovinkaan paljoa, varsinkaan suhteutettuna aktiiviuran kestoon. Kuitenkin Madlibin ja Zapan tuotannoissa klassikkoprosentti on määrään verraten pieni, Portisheadin ja Radioheadin tuotannoissa taas suuri. Ensiksi mainittujen tuotannot ovat niin runsaita aarreaittoja, ettei niitä kaikesta huolimatta ole edes järkeä käydä systemaattisesti läpi, jälkimmäisten kaikki albumit taas olen totta kai kuunnellut.

Kaikkia neroja yhdistää visionäärisyys. Se voi ilmetä eri tavoin, mutta se vaatii joka tapauksessa suuren määrän ajatusprosesseja. Ne voivat tapahtua aktiivisempina tai passiivisempina ja kanavoitua uusien ideoiden keksimisenä, tai pidempään pyöriteltyjen jalostamisena. Karkeasti äärilaidoiksi jaettuna olemassa on kahdenlaisia neroja: niitä, jotka julkaisevat paljon, ja niitä, jotka julkaisevat vähän.

Ne, jotka julkaisevat paljon, tuntuvat pitävän ehkä tiedostamattaankin ensiarvoisen tärkeänä ideoita ja niiden paljoutta. Mitä enemmän ideoita, sitä parempi. Hyviä, huonoja, loistavia, omannäköisiä ja ei ollenkaan itselle toteutettavaksi sopivia – kaikenlaisia ideoita. Tällainen nero toteuttaa nuo kaikki ideat jotenkin: hyvin, välttävästi, loistavasti tai tyhmästi, mutta toteuttaa kumminkin. Joskus tyhmästi toteutettu huono idea saattaa olla korvaamaton neronleimaus. Tärkeintä tuntuu olevan tekeminen, koska ei ole syytä olla tekemättäkään. Minua koskettaa yleensä enemmän rehellinen epätäydellisyys kuin täydellisyyden tavoittelu.

Toteutuksen laatu liittyy olennaisesti toiseen äärilaitaan. Vähän julkaisevat nerot eivät pidä itseisarvoisena ideoiden määrää ja jokaisen mehustelemista erikseen, vaan valikoidun määrän ideoita toteuttamista mahdollisimman hienosti. Tällä tavoin ideoista otetaan potentiaali kunnolla irti, maustetaan valikoiduilla muilla ideoilla ja päästään siten syvälle. Sana ”kunnianhimoinen” on varsinaisessa merkityksessään usein epätotuudenmukainen, mutta käytän sitä silti tässä muun kärjistyksen lomassa.

Vähän julkaisevat ovat usein kunnianhimoisia timantinhiojia, kun taas paljon julkaisevat tuntuvat miettivän vähemmän mahdollisen kunnian, tai muidenkaan reaktioiden, saantia osakseen. Perfek

tionistisempana tekoprosessi helposti pitkittyy, ja sen aikana ehtii miettiä enemmän sitä, mitä muut tulevat hengentuotteesta ajattelemaan. Osittain tästäkin syystä myös itsereflektio saattaa tulla vielä enemmän päälle: onko tämä juuri minunlaistani, saako näin sanoa, saisiko tätä vielä paranneltua, huononeeko kappale vain muokatessa, kuuluuko alkuperäinen luomishetki siinä enää...

Toisaalta harvoin julkaisemisessa ei aina ole kysymys timantinhiomisesta. Harvempi julkaiseminen johtuu joskus myös ideoiden kypsyttelystä passiivisesti. Ideat saattavat syntyä vaikkapa jonkin elämänvaiheen tai taiteellisen kiinnostuksen muuttumisen myötä, ilman tarvetta suuremmalle tietoiselle pyörittelylle. Prosessissa mieli on tehnyt työtä tämäntyyppisen neron oman elämän, mielenterveyden tai maailmankuvan hyväksi ja sivutuotteena syntyy jo valmiiksi paljon läpikäynyttä taidetta.

Paljon julkaisevat käyttävät vähemmän aikaa tekemisiinsä, jolloin mukaan kerkeää helpommin livahtaa hetken mielijohteesta tulevia outoja ja tyhmiä ideoita. Ne saattavat olla lopulta teoksen suola ja sisältää vaivihkaa mukaan tulleita yllättävillä tavoilla teemaa kuvaavia tasoja, joita ei turhan tiedostavalla tekotavalla saavuteta. Vähän julkaisevien tekemisissä taas kuuluu hitaammassa hiomisessa tapahtuvasta silottumisesta johtuen teeman ydin tavalla, jota ei ilman vaivannäköä ja aikaa olisi välttämättä saavutettu. Eri tekijöiden ja tekotapojen vertailu ja kokonaisen tekotapojen spektrin mustavalkoistaminen on mielekästä lähinnä todistaakseen, mihin saakka varianssi voi ulottua. Sinänsähän sekään ei kyllä mitään todistelua tarvitse: ihmisiä me olemme kaikki ja meitä on monenlaisia. Huomionarvoista on mielestäni kuitenkin se, kuinka ihmisiä vaikuttaa yhdistävän pystyvyys tehdä samanlaisia hienoja asioita erilaisista piirteistään huolimatta, tai niiden ansiosta. Tätä pointtia vasten kun koko neromyytti jää kyseenalaiseksi.

Kannattaa vain tehdä ja julkaista, jos siltä tuntuu. Vähän, paljon, tai jonkin muun verran.