ARKISTOSTA: AJANMUKAINEN SIBELIUSTUTKIMUS HAASTE MUSIIKKITIETEELLEMME

ESIPUHE Gabriel Korhonen

uonna 1982 Sibeliuksen kuolemasta oli kulunut 25 vuotta, ja kielenkannat alkoivat hiljalleen löystyä kriittisemmän tutkimuksen ja vähemmän mairittelevan kritiikin saralla Suomen musiikkikentällä. Philip Donner ja Juhani Similä kirjoittivat tieteellisissä piireissä paljon keskustelua herättäneen idolitutkimuksen Sibeliuksesta (Donner & Sipilä 1982), ja Seppo Heikinheimo taas kirjoitti Nordic Sounds -musiikkijulkaisussa huomattavan kriittisesti Sibeliuksesta, pitäen esimerkiksi sinfonioista vain neljättä ja viidettä arvossa muiden ollessa enemmän tai vähemmän banaaleja, seniilejä tai muuten heikkoja (Heikinheimo 1982). Synkooppi ry. reagoi toisaalta Sibeliuksen juhlavuoteen ja toisaalta virinneeseen keskusteluun järjestämällä aiheesta seminaarin tulevana keväänä, tarkalleen ottaen 17.4.1983. Alla on referaatti Erkki Salmenhaaran puheenvuorosta kyseisessä seminaarissa, joka käsittelee Sibeliuksen roolia suomalaisen musiikintutkimuksen tulevaisuudessa. V

(Julkaistu op. 13:ssa 15.6.1983, referoinut TiinaMaija Lehtonen.)

Seminaarin kuluessa on tullut esille uusia näkökulmia Sibeliukseen, mutta samalla myös se, että paljon on vielä tutkimatta, totesi apulaisprofessori Erkki Salmenhaara heti puheenvuoronsa aluksi. Miksi yleensä tutkimustyötä tehdään? Jokaista tutkimusta ohjaa tutkijan yksilöllinen tiedonintressi, joka riippumatta tutkimuksen hierarkkisesta tasosta – oli kysymyksessä sitten pro gradu tai väitöskirja – motivoi hankkimaan uutta tietoa jostain ilmiöstä. Tutkimuskohteet ovat kuitenkin erilaisia, vaikka niihin kohdistuva tiedonintressi onkin sama; toisessa kohteessa on erilainen määrä eri laatuista tietoa kuin toisessa – humanistisen tutkimuksen objektina kun on inhimillisen ajattelun synnyttämä kohde.

Kun ajatellaan Sibeliusta, vaikkapa hänen päiväkirjojaan, meille välittyy jonkinlainen käsitys siitä, millaisen määrän henkistä energiaa säveltäjä on pannut esimerkiksi sinfonioihinsa, kun ne ovat kiteytyneet lopulliseen muotoonsa. Tällaiset taideteokset sisältävät tietoa, jonka tutkija voi niistä jälleen löytää, ja ne sisältävät tätä tietoa enemmän kuin jotkin muut teokset. Näin voidaan perustella rikkaan tutkimuskohteen valinta.

Salmenhaara erottaa yksittäisen taideteoksen tutkimisen tyylitutkimuksesta. Kun pikku mestarien työt ovat tutkimuskohteina, tutkitaan pikemminkin normeja, joita teos edustaa. Triviaaleja kohteita – siis ei esteettisesti arvokkaita kohteita – kannattaa tietysti myös tutkia. Jos niitä tutkitaan teoksina, voidaan asettaa vain triviaaleja kysymyksiä ja saada triviaaleja vastauksia. Analysoituamme yhden tällaisen kohteen tiedämme, mitä loput pitävät sisällään – tästä hyvänä esimerkkinä on Philip Taggin tutkimus Kojak-televisiosarjan tunnusmusiikista. Mielenkiintoisin tällaisissa kohteissa onkin niiden konteksti. Ilmiöiden tutkiminen ja teoksen kontekstin tarkastelu ei kuitenkaan ole enää perinteisen analyyttisen musiikkitieteen tutkimuskohteita, vaan kuuluu esimerkiksi etnomusikologialle, semiotiikalle tai musiikkisosiologialle tai -psykologialle.

MIKÄ SUOMALAISESSA SÄVELTAITEESSA ON HYVÄÄ?

”Kysymys on arkaluontoinen. Siitä uskaltaa oikeastaan puhua vasta elämäntyönsä jo päättäneiden säveltäjien osalta”, Salmenhaara sanoo ja vastaa sitten, että kyllä Sibeliuksen musiikki on hyvää jos mikään.

Sibelius oli ensimmäinen kansallinen säveltäjämme ja on toistaiseksi ainoa suomalainen sä

veltäjä, joka voidaan asettaa suurten mestarien rinnalle.

Salmenhaara varoittaa kuitenkin kansallisesta hybriksestä. Kriittisesti tarkasteltaessa Sibeliuksen tuotantoa on tunnustettava, että sinne mahtuu toki heikkojakin teoksia. On olemassa sävellyksiä, jotka kertovat tietystä historiallisesta ajasta, mutta on myös esteettinen kategoria ”ylihistorialliset teokset”, joiden säveltäjät muistetaan vielä -100vuotisjuhlien jälkeenkin. Salmenhaaran omassa säveltäjähierarkiassa Bach ja Mozart ovat oma luokkansa, sitten tulee Beethoven ja hänen jälkeensä niin sanotut suuret mestarit, joihin Sibeliuskin eittämättä lukeutuu.

”Sibelius onnistui luomaan uuden sävelkielen varsinkin temaattisen työskentelyn ja arkkitehtuurin alalla. Hänen hyvin individualistista esimerkkiään ei ollut jälkeen tulevien helppo seurata. Ei syntynyt mitään Sibelius-koulua, jos verrataan vaikka Schönbergiin, sillä Sibelius ei ollut vähimmässäkään määrin teoreetikko.”

SIBELIUKSEN VARJOSSA

”Kannattaako muiden säveltäjien teoksia sitten edes tutkia?” Salmenhaara kysyy ja vastaa itse: ”On väärin ajatella, että Sibelius ja muut suomalaiset säveltäjät olisivat vastakkain. Totta kai tutkimme muutakin musiikkia, silloin käy muun muassa ilmi Sibeliuksen vaikutus muihin säveltäjiin ja vastavaikutus, eli muiden tapa irtautua Sibeliuksen vaikutuksesta.”

Salmenhaara vetää esiin tutkimuspoliittisen näkökulman: kuka muu tutkisi suomalaista musiikkia ellemme me suomalaiset. Tietysti kun verrataan, mitä muualla tiedetään Sibeliuksesta – kuten tämänkin seminaarin kuluessa on käynyt ilmi – on tehtävämme luonnollisesti levittää myös Sibelius-tietoutta muualle. Tätä voisi Sibelius-instituutti tehdä. ”Sibeliuksen musiikkia ehkä soitetaan muun säveltaiteemme kustannuksella. Tutkimuksen suhteen tilanne ei ole tällainen. Mikään tutkimus ei synny käskemällä, vaan tutkijan omasta intressistä.”

Ajanmukainen Sibelius-tutkimus on kuitenkin haaste musiikkitieteellemme. Kansallinen puoli Sibeliuksen sävelkielestä on selvitetty varsin perusteellisesti, sen sijaan se, miten Sibelius liittyy eurooppalaiseen traditioon, kaipaa lisävalaisua. Sibeliuksen vaikutuksesta muihin säveltäjiimme puhutaan paljon. Miten se ilmenee, sitä ei ole paljonkaan tutkittu. Kansainvälisellä tasolla Sibeliuksen vaikutus on myös selventämättä, koska Sibeliuksen maneereja omaksuneet säveltäjät ovat varsin tuntemattomia.

Tutkimuksen pääpaino tulisi olla teoksissa – onhan Tawaststjerna perin pohjin käsitellyt biografiaa. Ajanmukaiset teosmonografiat puuttuvat sen sijaan lähes kaikilta Sibeliuksen tuotannon alueilta. Etnomusikologia, schenkerismi, intonaatioteoria, semiotiikka ynnä muut metodit avaisivat myös varmasti uusia näköaloja Sibeliukseen analyyttisessä mielessä. Sibeliuksen musiikki tulisi asettaa laajempiin historiallisiin ja esteettisiin konteksteihin. Sibeliuksen henkinen perintö on suuri kansallisomaisuus, jota meillä on oikeus ja velvollisuus hyödyntää.

LÄHTEET:

Donner, P. & Similä, J. (1982). Jean Sibelius – teollistumisajan musiikkimurroksen idolihahmo. Teoksessa Musiikkikulttuurin murros teollistumisajan Suomessa. Jyväskylä: Jyväskylän yliopiston musiikkitieteen laitoksen julkaisusarja A. Heikinheimo, S. (1982). “Sibelius, A Sacred Oak”. Nordic Sounds, nro 2, 3–4.