PARI HUOMIOTA NERON KÄSITTEESTÄ

Pari huomiota

neron käsitteestä

TEKSTI Aleksi Haukka

ämän vaatimattoman kirjoituksen päämäärä on lyhyesti tarkastella neron käsitettä. Pyrkimys ei ole perusteelliseen analyysiin, vaan sanan etymologian perusteella esitellä eräitä ajattelussa käyttökelpoisia nerouteen liittyviä seikkoja. Monissa tapauksissa sanan etymologian tunteminen auttaa sanan merkityksen, sen käsitteen hahmottamista. Tavanomaisessa kielenkäytössä sanan merkitys herkästi joko supistuu tai laajenee eli saa konnotaatioita, lisänä ovat vielä sanojen jopa henkilökohtaiset annotaatiot (ks. tarkemmin Sebeok ja Danesi 2000, 9). Etymologian tunteminen voi auttaa hahmottamaan sitä, mikä yhteinen tekijä näillä eri merkityksillä on taustalla, mistä ne ovat lähtöisin. Etymologian tuntemuksesta on hyötyä siis silloin, kun merkityksen laajeneminen ja supistuminen perustuvat kielen analogisuuteen eivätkä vain johonkin mielivaltaiseen seikkaan. Neron kohdalla sanan nykyinen yleiskäyttö perustuu ainakin osittain tällaiseen analogisuuteen. Nykysuomen etymologisen sanakirjan (2004, Kaisa Häkkinen) mukaan sanan nero alkuperäinen tarkoitus on merkitä ”kykyä, taitoa, älyä, keinoa” tai vastaavaa. Murteissa, karjalan kielessä, lyydissä sekä myös vanhassa kirjakielessä sana on juuri tässä käytössä. Kyseessä on siis ihmissubjektin kyky tehdä jotain. Ainakaan Nykysuomen etymologisen sanakirjan mukaan sanalla ei ole samankaltaista historiaa kuin latinan sanalla genius, josta on kehittynyt tai lainattu moneen kieleen merkitykseltään suunnilleen vastaava sana, esimerkiksi ranskan génie, esT

panjan genio ja englannin genius. Latinan sanan genius alkuperäinen merkitys on ollut – mikäli Oxford English Dictionaryyn on uskominen – ensi sijassa perheenpäässä ja hänen perusteellaan muissa perheenjäsenissä asuva perheen henki. Rooman keisarin genius puolestaan oli palvonnan kohde (Korpela 2015, 107). Tästä kuitenkin merkitys on muuttunut yhtä hyvin englannissa kuin esimerkiksi espanjassakin (Real Academia Españolan sanakirja) tarkoittamaan toisaalta luonnollista toiminta-asennetta ja toisaalta jotain erityistä taitoa. Suomen kielessä siis joka tapauksessa periaatteessa sillä perusteella, että nero tarkoittaa varsinaisesti kykyä, älyä tai taitoa, mitä tahansa älyllä, kyvyllä tai taidolla tuotettua voisi kutsua neron tuotokseksi. Puhuttaessa nerokkaasta tuotoksesta puhutaan kuitenkin tavanomaisesti jostain poikkeuksellisestä. Vastaavasti neroksi sanotaan sellaista, joka nerollaan pystyy tuottamaan hyvässä mielessä poikkeuksellisia tuotoksia. Tässä mielessä sanaan nero, kun sanaa käytetään yksilöstä eli subjektista, liittyy aina arvotus, nerous on aina hyvä asia.

Oli miten oli, nykyään suomen kielessä nerolla tarkoitetaan yleensä kyvyn sijaan poikkeuksellista yksilöä tai tarkemmin sanottuna poikkeuksellisen nerokasta yksilöä, suuren neron miestä – tai naista. Toisin sanottuna sanaa käytetään ainakin ikään kuin pars pro toto -synekdokeena, kielikuvana, jossa kokonaisuutta merkitään osan kautta.

Jossain voi nähdä synekdokeeta pidettävän metonymian alalajina. Mikäli metonymian käsitetään tarkoittavan asian merkitsemistä yleisesti jollakin siihen läheisesti liittyvällä asialla, on varsin selvää, että moinen jako lajeihin on looginen. Onhan ilmeistä, että esimerkiksi kokonaisuuden osa liittyy läheisesti itse kokonaisuuteen. Nehän ovat transsendentaalisesti suhteelliset. Metonymia itsessään on tavallaan käänteinen metafora: siinä missä metafora liittää termin johonkin vieraaseen käsitteeseen näin selittäen sitä miellyttävällä, opettavalla ja tavallaan arvoituksellisella tavalla – tämä ainakin oli Aristoteleen kanta metaforiin, jonka hän ilmaisee Retoriikassaan (1997, III kirja, luvut 2 ja 10 [n. 350–330]) – niin metonymia on kielenkäyttöä, jossa käytetään hyväksi johonkin asiaan selvästi liittyviä asioita. Esimerkiksi metonymian perusteella valtaistuimella voidaan merkitä valtakuntaa tai valtakautta; tai sitten kruunulla voidaan tarkoittaa kuningasta. Toisen metonymiatyypin perusteella voidaan sanoa, että pitää Dostojevskista, kun pitää Dostojevskin kirjallisesta tuotannosta. Kaiken kaikkiaan metonymioita on monenlaisia. Huomautettakoon, että Umberto Eco viittaa kirjassaan A Theory of Semiotics (1977, 280–81) jaotteluun, jossa synekdokee ja metonymia eivät ole lajin ja suvun suhteessa, vaan pikemminkin saman suvun lajeja. Olennaista ehkä ei kuitenkaan ole tässä tapauksessa retorisen terminologian historia vaan taustalla vaikuttava analogisuus. Laajemmassa mielessä sanan nero nykykäytön taustalla on kielen olemuksellinen analogisuus. Kielen tai ajattelun sisältyvä analoginen prosessi, jonka perusteella kaksi termiä ymmärretään jaetun kolmannen tekijän perusteella, kuten John Deely kirjoittaa (2002, osa VI). Sanoja tai termejä käytetään analogisesti kun toisen sanan merkitys ymmärretään toisen määritelmän perusteella (ibid. osa III.16). Tähän liittyy myös yllä mainittu transsendentaalisen suhteen käsite, latinaksi relatio transcendentali tai relatio secundum dici, jonka ehkä kömpelösti suomentaen voi sanoa olevan ”suhde sikäli kuin asiasta puhutaan”. Tällä käsitteellä tarkoitetaan vain sitä, että joistakin seikoista on puhuttava ikään kuin ne olisivat suhteelliset, vaikka todellisuudessa noiden seikkojen kytkös on vahvempi kuin pelkkä suhde (relatio secundum esse eli ens minimum). Transsendentaalinen suhde on muoto, joka sisältyy subjektiin kuitenkin konnotoiden jotain ulkoista, josta subjekti riippuu tai johon subjekti liittyy. Transsendentaalinen suhde ei ole vain jotain kohti kuten ontologinen suhde (esse ad), vaan jostain peräisin tai jotain koskevaa. 1600-luvun espanjalaisen filosofin Johannes Poinsot’n 1 esimerkein: pää on transsendentaalinen suhde, sillä se on transsendentaalisesti suh

1 Käytän Johannes Poinsot’n kohdalla nimen suomennettua muotoa sillä hän on kirjoittaja aikakaudelta, jolloin etunimen eri kielten muodot olivat käytössä (esim. Juan, Ioannis, João). Sukunimi on Ranskasta.

teellinen päälliseen olioon. Vastaava riippuvuus on materialla muotoon tai toiminnalla objektiin. (TDS: 90, 99.) Sanan nero tapauksessa voitaisiin nähdä, että tuo transsendentaalisesti suhteellinen kyky on niin merkitsevässä tai suuressa osassa subjektia, että subjektia nimitetään sen perusteella. Käytännössä nykykäytön mukainen merkitys nerolle lienee kuitenkin sotkuisempi. Eikä nykyinen merkityskään ole aivan uusi, kuten voi huomata Jalmari Finnen vuoden 1907 komediasta Kun ollaan neroja. Finnen ironisessa näytelmässä nero liittyy pikemminkin ekstroverttiin ja erikoiseen käytökseen kuin taiteelliseen työhän. Perusteellisemman tutkimuksen aineistona voisi käyttää hyväkseen Kansalliskirjaston digitoituja sanomalehtiä (https://digi.kansalliskirjasto.fi/etusivu), mutta sitä en ole ehtinyt tehdä. Varmaankin taustalla on joka tapauksessa latinan genius sanaan liittyvä hengen ajatus. Tämän seurauksena nerokas henkilö voidaan alkaa nähdä jotenkin hämäränä kokonaisuutena siten, että kaikki hänen tekemisensä on erottelematta samaa neron ilmentymää. Kuten Deely (2002, osa III.5) kirjoittaa: ”Milloin tieto on hämmentynyttä, silloin myös nimeäminen on hämmentynyttä.”

Huomionarvoinen seikka on kuitenkin, että nerous, mikäli tarkataan sanaa sen suomalaisessa taitoa ja kykyä tarkoittavassa merkityksessä, on aina neroutta jonkin suhteen, neroutta jollakin saralla. Kellään ihmisellä ei tietääkseni ole kaikkia taitoja. Joku voi olla nero jollakin alalla, olematta sitä jollakin toisella. Esimerkiksi se, että Albert Einsteinia pidetään nerona fysiikan alalla, ei tarkoita sitä, että hän olisi nero etiikan alalla, kuten Søren Kierkegaard. Vastaavasti se, että joku on suuren neron säveltäjä tai kirjailija, ei tarkoita sitä, että hän olisi nerokas vaikkapa filosofina tai historioitsijana. Nerokkaan henkilön tuotos ei välttämättä ole nerokas. Eero Tarasti kirjoittaa Friedrich Nietzschen musiikkituotantoon liittyen (2006, 57), että se ja vastaavat ”suurmiesten ’sivutuotteet’ kiinnostavat tietenkin viime kädessä vain niiden tekijöiden persoonan jatkeina, muuten niihin tuskin moni kiinnittäisi huomiota.” Joskin on myös ihmisiä, joilla on poikkeuksellinen nero monella alalla.

Kenties mielenkiintoisin neron käsitteen käyttö liittyy sääntöjen ja innoituksen dialektiikkaan neron suhteen. Espanjalainen filosofi ja esseisti Benito Jerónimo Feijoo (1676–1764) sivuaa tätä kysymystä monissa kauneutta käsittelevissä esseissään (esim. Teatro crítico universal I/14, VI/12 ja VI/13). Sellaisen henkilön neron kohdalla, joka rikkoo ulkoisia sääntöjä, Feijoo puhuu numenista, jonka voi kaiketi tässä kohden kääntää innoitukseksi. Tällaiset ihmiset pystyvät innoitustaan noudattamalla tuottamaan vaikkapa kuuloa miellyttävää musiikkia, vaikka se olisikin kodifioitujen sääntöjen vastaista (TC VI/12.26, ”El no sé que), sillä sääntöjen järjestelmä on aina epätäydellinen. Näin Feijoon mukaan sääntöjen soveltaminen ei riitä kritisoimaan neron – ja tarkoitan tällä kykyä, en nerokasta subjektia – tuotoksia.

Tähän nerouden ja innoituksen dialektiikkaan liittyy ongelma tunnistamisesta: joskus nerokkuus tunnistetaan saman tien ja arvostus säilyy polvesta polveen; aina kuitenkaan oma aika ei tunnista suurta neroa, jonka jälkipolvet tunnustavat; joskus taas oma aika pitää nerokkaana sellaista, jonka jälkipolvet unohtavat. Koska nerokkuutta ei voi tarkastaa jostain käsikirjasta, riippuu poikkeuksellisen neron tunnistaminen jokseenkin epämääräisistä yhteisöllisistä seikoista, muista ihmisistä ja heidän arviointikyvystään. Samalla tämä tarkoittaa sitä, että nerokkaiden tai ainakin sellaisena pidettyjen tuotosten kautta, yhteisöjen arvot heijastuvat. Tähän nerouden julkiseen puoleen voivat vaikuttaa kaikki inhimillisen kommunikaation alat poliittisesta viestinnästä lähtien. Tämän vuoksi jotkut saattaisivat pitää subjektin neroutta jopa ainoastaan sosiaalisesti konstruoituna eikä jonain tietyssä mielessä absoluuttisena asiana. Perus-

ta nerolle on kuitenkin subjektissa eikä yhteisössä, joka antaa jollekin suuren neron tunnustuksen. Samalla kuitenkin neroa, nyt tarkoitan nerokasta yksilöä, sanotaan neroksi, koska hänen neronsa on suurempi suhteessa muihin neroihin.

Lopuksi mieleni tekee vastata yhteen tämän teemanumeron miellyttävästi provosoivista kysymyksistä. ”Keitä ovat nykymaailman musiikilliset nerot?” Edellisen kappaleen perusteella voin huomauttaa, että nykyajan antama vastaus on todennäköisesti väistämättä puutteellinen. Tyydyn siis antamaan vain yhden nimen, jota pidän edellisen kappaleen ensimmäiseen luokkaan kuuluvana, siis siihen, johon kuuluvat sekä aikansa että tulevaisuuden tunnistamat nerot. Otaksun nimittäin, että Arvo Pärtin musiikin syvällisen sanoman ja siinä manifestoituvan erityisen innoituksen – neron – tähden, voi hänen sanoa kuuluvan kysymyksen tarkoittamaan joukkoon.

Korpela, Jukka. 2015. Länsimaisen yhteiskunnan juurilla. Jumalan laista oikeusvaltion syntyyn. Helsinki: Gaudeamus. Poinsot, Johannes. 2013 [1632]. Tractatus de Signis. The Semiotic of John Poinsot. Interpretive Arrangement by John N. Deely in consultation with Ralph Austin Powell. Kääntänyt John Deely. South Bend, Indiana: St. Augustine’s Press. Sebeok, Thomas, ja Marcel Danesi. 2000. The Forms of Meaning: Modeling Systems Theory and Semiotic Analysis. Berliini, New York: Mouton de Gruyter. Tarasti, Eero. 2006. Musiikin todellisuudet. Säveltaiteen ensyklopedia. Helsinki: Yliopistopaino.

LYHENTEET

TC: Feijoo, Benito Jerónimo. Teatro crítico universal (kirja/essee) TDS: Poinsot, Johannes. Tractatus de Signis.

KIRJALLISUUTTA (EI SISÄLLÄ SANAKIRJOJA)

Aristoteles. 1997 [n. 350–330 eKr.]. ”Retoriikka”. Teoksessa Retoriikka. Runousoppi, kääntänyt Paavo Hohti ja Päivi Myllykoski. Tampere: Gaudeamus. Deely, John. 2002. ”The absence of analogy”. Review of Metaphysics 55 (3): 521–50. Eco, Umberto. 1977. A Theory of Semiotics. Yhdysvallat: Indiana University Press. Feijoo, Benito Jerónimo (1726–1739). Teatro crítico universal. Edición digital: http://fgbueno. es/edi/feijoo.htm