ARKISTOSTA:
AJANMUKAINEN SIBELIUS-TUTKIMUS
ESIPUHE Gabriel Korhonen
V
uonna 1982 Sibeliuksen kuolemasta oli kulunut 25 vuotta, ja kielenkannat alkoivat hiljalleen löystyä kriittisemmän tutkimuksen ja vähemmän mairittelevan kritiikin saralla Suomen musiikkikentällä. Philip Donner ja Juhani Similä kirjoittivat tieteellisissä piireissä paljon keskustelua herättäneen idolitutkimuksen Sibeliuksesta (Donner & Sipilä 1982), ja Seppo Heikinheimo taas kirjoitti Nordic Sounds -musiikkijulkaisussa huomattavan kriittisesti Sibeliuksesta, pitäen esimerkiksi sinfonioista vain neljättä ja viidettä arvossa muiden ollessa enemmän tai vähemmän banaaleja, seniilejä tai muuten heikkoja (Heikinheimo 1982). Synkooppi ry. reagoi toisaalta Sibeliuksen juhlavuoteen ja toisaalta virinneeseen keskusteluun järjestämällä aiheesta seminaarin tulevana keväänä, tarkalleen ottaen 17.4.1983. Alla on referaatti Erkki Salmenhaaran puheenvuorosta kyseisessä seminaarissa, joka käsittelee Sibeliuksen roolia suomalaisen musiikintutkimuksen tulevaisuudessa. (Julkaistu op. 13:ssa 15.6.1983, referoinut TiinaMaija Lehtonen.)
*** Seminaarin kuluessa on tullut esille uusia näkökulmia Sibeliukseen, mutta samalla myös se, että paljon on vielä tutkimatta, totesi apulaisprofessori Erkki Salmenhaara heti puheenvuoronsa aluksi. Miksi yleensä tutkimustyötä tehdään? Jokaista tutkimusta ohjaa tutkijan yksilöllinen tiedonintressi, joka riippumatta tutkimuksen hierarkkisesta tasosta – oli kysymyksessä sitten pro gradu tai väitöskirja – motivoi hankkimaan uutta tietoa jostain ilmiöstä. Tutkimuskohteet ovat kuitenkin erilaisia, vaikka niihin kohdistuva tiedonintressi onkin sama; toisessa kohteessa on erilainen määrä eri laatuista tietoa kuin toisessa –
14
// S Y N K O O P P I
humanistisen tutkimuksen objektina kun on inhimillisen ajattelun synnyttämä kohde. Kun ajatellaan Sibeliusta, vaikkapa hänen päiväkirjojaan, meille välittyy jonkinlainen käsitys siitä, millaisen määrän henkistä energiaa säveltäjä on pannut esimerkiksi sinfonioihinsa, kun ne ovat kiteytyneet lopulliseen muotoonsa. Tällaiset taideteokset sisältävät tietoa, jonka tutkija voi niistä jälleen löytää, ja ne sisältävät tätä tietoa enemmän kuin jotkin muut teokset. Näin voidaan perustella rikkaan tutkimuskohteen valinta. Salmenhaara erottaa yksittäisen taideteoksen tutkimisen tyylitutkimuksesta. Kun pikku mestarien työt ovat tutkimuskohteina, tutkitaan pikemminkin normeja, joita teos edustaa. Triviaaleja kohteita – siis ei esteettisesti arvokkaita kohteita – kannattaa tietysti myös tutkia. Jos niitä tutkitaan teoksina, voidaan asettaa vain triviaaleja kysymyksiä ja saada triviaaleja vastauksia. Analysoituamme yhden tällaisen kohteen tiedämme, mitä loput pitävät sisällään – tästä hyvänä esimerkkinä on Philip Taggin tutkimus Kojak-televisiosarjan tunnusmusiikista. Mielenkiintoisin tällaisissa kohteissa onkin niiden konteksti. Ilmiöiden tutkiminen ja teoksen kontekstin tarkastelu ei kuitenkaan ole enää perinteisen analyyttisen musiikkitieteen tutkimuskohteita, vaan kuuluu esimerkiksi etnomusikologialle, semiotiikalle tai musiikkisosiologialle tai -psykologialle. MIKÄ SUOMALAISESSA SÄVELTAITEESSA ON HYVÄÄ? ”Kysymys on arkaluontoinen. Siitä uskaltaa oikeastaan puhua vasta elämäntyönsä jo päättäneiden säveltäjien osalta”, Salmenhaara sanoo ja vastaa sitten, että kyllä Sibeliuksen musiikki on hyvää jos mikään. Sibelius oli ensimmäinen kansallinen säveltäjämme ja on toistaiseksi ainoa suomalainen sä-
