IRTI ARJEN KAHLEISTA www.wildblood.fi Wild Blood on suomalainen tatuointi-, moottoripyöräily-, musiikki- ja kulttuurilehti.
Kesä alkaa olla kääntynyt ehtoopuolelle ja on hyvä hetki pysähtyä tarkastelemaan meininkiä. Ihmiset usein unohtavat arkielämän paineiden ja kiireen lomassa sen tosiasian, että viimeinen kellonlyömä voi tapahtua koska vain.
Wild Blood on laadukasta lifestyleä ihmisille, joiden veressä virtaa kiinnostus vaihtoehtokulttuuriin ja sen muotoihin. Lehti sisältää kiinnostavia henkilöhaastatteluja sekä alan harrastajista, että julkisuuden henkilöistä, extremen esittelyä, tatuointeja mustetta syvemmältä – niin tekijöiden kuin kuvien kantajien kertomana. Wild Blood on myös tarinoita kustomoiduista moottoripyöristä, autoista sekä niiden tekijöistä.
Liian usein tänäkin kesänä sai lehdistä lukea motoristin menehtyneen tai loukkaantuneen pahasti autoilijan tekemän virheen vuoksi. Itsekin jouduin kokemaan tismalleen saman kohtalon lähtiessäni koittamaan uutta H-D Breakout mallia, jonka oli määrä päätyä osastollemme Qstock -festivaaleille. Minulla on ollut pari kesää erittäin suuria hankaluuksia ajaa moottoripyörää, koska ranteeni on leikattu kolmeen kertaan ja hyvää siitä ei ole saatu vielä tekemälläkään. Tästä syystä nämä muutamat harvinaiset hetket kaksipyöräisen päällä ovat olleet mieleenpainuvia ja kovasti odotettuja. Breakoutin kyydistä en kuitenkaan saanut nauttia kuin muutaman sadan metrin verran, kun autolla vastaantuleva nuori sälli päätti yhtäkkiä kääntyä suoraan eteeni ilman suuntamerkkiä tai varoitusta.
Toimitus: Päätoimittaja Aki Häkkinen aki@wildblood.fi Art Director Vesa Rönty vesa@wildblood.fi Internetsivusto Tuomas M. Mäkelä info@tumma.fi Roberto Borsi Toni Korpela Toni Peltola Hannu Hämäläinen Tony Raita Sande Parkkonen Maija Rasmus Etukannen kuva: Vesa Rönty Takakannen kuva: Vesa Rönty
Muistakaa, että vaikka olette kaksipyöräisellä kuinka oikeassa liikennesääntöjen kanssa, niin aina auton kanssa on hopeaa jaossa. Tässä tapauksessa nuori auton kuljettaja oli keskittynyt seuraamaan älypuhelimensa navigaattoria ja sitä minne se ohjasi ajamaan. Minusta tuli alle sekunnissa kuskista matkustaja. Osuin suoraan auton kylkeen ehtimättä reagoida tilanteeseen muuten kuin, että nyt mennään. Olen yksi niistä harvoista, jotka kävelevät vastaavasta kolarista omin jaloin pois. Ihmeen lailla myös selvisin naarmuitta, vaikka lensin auton yli komeassa kaaressa asfalttiin ja päälläni oli vain farkut ja t-paita. Sanotaan, että kypärä on motoristin tärkein ajovaruste ja tästä sain jo toistamiseen vahvistuksen. Löin pääni asfalttiin todella lujaa, mutta umpikypärä otti iskun takaraivoon vastaan todella sulavasti ja sain ainoastaan lievän aivotärähdyksen. Muutamia vuosia sitten koin vastaavan kolarin, kun auto tuli eteeni kolmion takaa ja tuolloinkin umpikypärä pelasti henkeni. Suosittelenkin omien kokemusteni perusteella satsaamaan ajovarusteisiin ja kunnon kypärään! Palataan kuitenkin siihen, että koskaan ei tiedä milloin lähtö tulee, joten eläkää nauttien tästä villistä kyydistä jota elämäksikin kutsutaan ja laittakaa niitä menopelejä mihin kynnet kykenee niin ei myöhemmin tarvi miettiä että olis pitäny.
Nykymenolla muutenkin kannattaa toimia nyt, koska huomenna voi olla joku uusi laki joka kieltää sen. Tuntuu, että meno menee hullummaksi lakien ja sääntöjen kanssa. Kai niitä joku keksii jo ihan keksimisen vuoksi, koska moniinkaan ei ole mitään järjellistä selitystä oikeasti. Moottoripyörien pakkokatsastukset ovat olleet tapetilla. Autojen automaattiset satelliittiseurantalaitteet, joilla vauhtia voidaan automaattisesti rajoittaa kuljettajasta riippumatta. Kilometriperusteiset veromaksut kulkuneuvoille. Tupakat piiloon ja alkoholilakia kireämmäksi jos ei kohta saada uutta kieltolakia aikaiseksi. Yritetään säätää lakia, jolla voidaan rajoittaa ihmisten pukeutumis- ja kokoontumisvapauksia. Moottoripyöräkerholaisiin kohdistetaan miljoonien eurojen perusteettomia ajojahteja - tosin tuloksena saatiin tietoa siitä, että ehkä maamme on kuitenkin vielä oikeusvaltio, vaikka kovasti poliisivaltiota monet ovat rakentamassa! Onhan se nyt kum-
H-D Breakout ei ehtinyt pitkälle tällä kertaa.
mallista, että poliisit voivat sanella, ketkä ovat mielestään rikollisia, vaikka puhutaan nuhteettomista kansalaisista samalla, kun poliisien tekemistä rikoksista ja niiden tehokkaasta pois pyyhkimisestä vaietaan. Onhan sanomattakin selvää, että vuosien erittäin tarkan tutkinnan alla olevat ihmiset olisivat vankilassa, mikäli rikoksia järjestelmällisesti tapahtuisi, eikö? Tuntuu, että perus maalaisjärki on pakenemassa maastamme, mutta sillä ei vielä taida saada suomalainen pakolaisstatusta muualta, paremmasta maailmasta. Kaikkea ei kannata niellä purematta, sillä koneisto on taitava massa-aivopesuun! WIld Blood Magazine jatkaa rehellisenä vaihtoehtokulttuurin sanansaattajana ja jatkossakin tuo näitä elämän pieniä iloja luettavaksi ja ihailtavaksi. Kiitokset kaikille yli 15000 lukijallemme! Keep em banging loud!
Sisällys:
Wild Girl
5
EastRock BikeMeet
12
Etelä-Karjalan Perunankukka
22
Tuntematon sotilas:
31
Esittelyssä aikuisviihteen ammattilainen, showtanssija Safyra.
Villi Persoona: Safyra
Wild Blood vieraili Itä-Suomessa EastRock BikeMeetissä.
Q-stock festivaalien tuiskeessa haastattelussa trashmetal -yhtye Mokoman rumpali Janne.
V8 Big Block Bike
Ironbar MC:n Vekulla on moottoritiellä allaan taideteos: V8 BossHoss joka on koristeltu Väinö Linnan tuntemattoman sotilaan tyyliin. Tunnelmia Qstock festivaaleilta
Roberto Borsin Blogi
38
Ironbar MC - 0,05%
54
Iivon kädenjälki
64
Italialainen Roberto Borsi kertoo blogissaan japanilaisesta tatuointikulttuurista.
Esittelyssä moottoripyöräkerho Ironbar MC
Tuntematon Sotilas: V8 Big Block Bike
Iivo Ivonius on rakentanut itselleen mieluisia moottoripyöriä jo kolmella vuosikymmenellä. Wild Blood jututti miestä ja kuvasi uusimmat.
Freefall Suspension
Mikael Saarnisto etsii omia rajojaan. B.A.S.E. hyppäämistä ja tulensyöksentää harrastava miekkonen kävi kokemassa Itänaapurissa suspension muodon joka nostaa kylmän hien jo pelkällä ajatuksen voimalla
Mokoman rumpalia koristaa perunankukka
80
Safyra Black on pitkänlinjan aikuisviihdetähti, jonka Wild Blood otti jututtaakseen Polvijärvellä EastRock BikeMeetissä. Safyra avautui työstään aikuisviihteen parissa sekä suhteestaan tatuointeihin ja moottoripyöriin.
Teksti: Aki Häkkinen, Vesa Rönty Kuvat: Vesa Rönty
Umpikiero oikeista kohdista
hänellä on show, jonka he esittävät EastRock BikeMeetin lisäksi myöhemmin tänä vuonna Turun erotiikkamessujen päälavalla.
EastRock BikeMeetissä Safyra on ollut aiemminkin, sillä oikeista kohdista umpikierona savolaiseOn tärkeää, että na Itä-Suomen maisemat ovat showsta nauttivat tuttuja. Moottoripyöristä, tatuoinneista, tisseistä, perseistä ja sekä naiset, että Rock ´n´Rollista pitävä Safyra nauraa ja sanoo nauttivansa festi- miehet vaalien annista. ”Täällä on kaikkea Ennakkoluuloista puhuttaessa käy mistä mä tykkään, kaikkea mitä ilmi, että kyllähän aikuisviihdemulla jo on.” ammatti on erilainen kuin vaikka Tällä kertaa Safyra on ensimmäis- Siwan kassa. Ihmiset ja varsinkin toiset naiset ovat ihmeissään tä kertaa festivaaleilla töissä, ammatinvalinnasta. Safyra itse aiemmin hän on saanut nauttia kertoo olleensa nuorisovaateliikfestivaaleista erilailla. Nyt on keen myymäläpäälikkö ennen vuorossa uusi näkökulma: Safyra hommaan ryhtymistä ja ei kadu esiintyy työkaverinsa Susannean alan vaihtoa. kanssa eroottisessa showssa. Omien sanojensa mukaan luvassa on ”Paljastamista, riisumista ja rakastamista”. Safyra kertoo nauttivansa työnsä tekemisestä, varsinkin kun sitä saa tehdä hyvien tyyppien kanssa. Hän listaakin, että Suomessa tällä alalla on viisi naista, joihin hän voi luottaa. Susannean kanssa
Työ sisältää pääsääntöisesti ravintolakeikkoja ympäri Suomea ja silloin tällöin isompia tapahtumia, kuten erotiikkamessuja ja festivaaleja. Safyra tekee pääsääntöisesti eroottisia esiintymisiä ja kuvasarjoja aikuisviihdelehtiin. Videoita ja ”päiväpriva”-keikkoja hän ei tee.
”On tärkeää, että showsta nauttivat sekä naiset että miehet”. Monesti naiset antavat parhaan palautteen ja miehiltä saa tyytyä kuulemaan ”hyvä perse” ja ”hyvät tissit” tyylisiä lausahduksia. Silloin kun nainen kehuu showta, tietää, että on tehyt jotain oikein. Treffi- ja muita asiattomia ehdotuksia tulee nykyään vähän. ”Pääsääntöisesti yleisö on hyvin käyttäytyvää. Varsinkin miehet, joita otan lavalle, käyttäytyvät oikein mallikkaasti.” Kilpailu aikuisviihdealalla on vaihtelevaa. Naisia on huomattavasti enemmän kuin miehiä. Safyra pystyy laskemaan yhden käden sormin suomalaiset laadukkaat miesstripparit, ja he ovat tehneet hommaa jo hieman pidempään. Naisilla taas vaihtuvuus alalla on suurempaa. Ovi käy niin sanotusti tiuhaan: uusia tulijoita on paljon, mutta myös menijöitä riittää. Safyran genressä - ”tatuoidut, isotissiset, rockstripparit” - kilpailu ei ole niin kovaa, ja siinä Safyra on saanut jo luotua itselleen vahvan jalansijan.
Patenttia siihen miten rintaliivit riisutaan ei ole ja isot tissit saa rahalla. Safyran showssa pitää olla hauskaa. Siellä ei lennä lokkeja toosasta, mutta siellä nautitaan ja pidetään hauskaa! Hän pitää itseään naispuolisena Mr.New Yorkkina: jos lavalla sattuu jotain mitä ei pitäisi sattua, niin se otetaan ilon kautta ja homma jatkuu.
Tatuoitu taiteilija Safyran kroppaa kaunistaa useampikin tatuointi. Löytyy mustaharmaata kuvaa, tekstiä, kukkia ja tribalia. Tribalit hän otti silloin kun ne olivat parasta mitä sai. Safyran mielestä yhtään kuvaa ei ole syytä hävetä, mutta jos olisi mahdollista, niin hän vaihtaisi isot tribaalit nykyajan tekniikalla ja taidoilla tehtyihin näyttäviin kuviin. Fiftarikäsi olisi haaveena. Käsi josta löytyisi nyrkkirautaa, pinupbeibeä ja amerikan rautaa.
Safyran motoristin ura päättyi siihen, kun hän kahden ajotunnin jälkeen kaatoi 750 kuutioisen pyörän itsensä päälle Hovitatuoijaa Safyralla ei ole, mutta uusiin kuviin luvan saa tällä hetkellä vain Joensuun Inkku ja His Masters Tattoon Pena. Haaveena voidaan pitää, että Helsink sarjasta tuttu (ja tässä lehdessäkin haastateltu) Tony Raita tekisi Safyralle jotain isoa kuvaa.
Isot pyörät ja niiden kuskit Myös moottoripyörät ovat rakkaita Safyralle. Poikaystävän Street gliden kyydissä on tullut oltua aiemmin enemmänkin, mutta nykyään pyörä on rakenneltu niin, ettei 200km pidempää matkaa voi kutsua enään nautinnoksi. ”Jos sataa, niin vittu mä meen autolla”
Safyran ura motoristina päättyi siihen, kun hän kahden ajotunnin jälkeen kaatoi 750 kuutioisen pyörän itsensä päälle ja päätti, että jatkossa riittää elämä kyytiläisenä. Kyytiläisenä on tullut oltua niin kyykkypyörien kuin harrikoidenkin kyydissä, mutta isoimman liekin Safyraan saavat isot miehet ja pyörät, joista lähtee iso ääni.
Tervetuloa alalle! Safyra myöntää, että nauttii tämän hetken ammatistaan. Hän sanoo, että alalle on paljon tulijoita, mutta muistuttaa, ettei heti kannata jättää päivätyötänsä. Ura aikuisviihdetaiteilijana ei välttämättä ole juuri sitä miltä se hetken mielijohteesta tuntuu. Työllä kyllä elättää itsensä, kun tekee sen hyvin ja nauttii siitä. Lukijoille Safyra sanoo terveiseksi: Life sucks, but everybody fucks!
WildBlood kävi tarkastamassa Safyran ja Susannean shown.
Show pidettiin pienessä ja hämärässä, vain kynttilöin valaistussa hirsimökissä. Tunnelma oli jännittynyt, tupa täynnä ukkoja ja olipa yleisössä yksi nainenkin. Tuvan keskellä oli tyhjä penkki artisteja varten ja penkit puolikaaressa yleisölle. Ilmoilla oli naurahduksia ja hämmennystä: mitähän sitä on luvassa? Hetken odottelun jälken takahuoneesta tulee mies, joka kävelee ghettoblasterin luo ja laittaa musiikin soimaan. Sisään kävelee Safyra poliisin uniformussa ja Susannea vangin roolissa, molemmat hyvin niukkaan uniformuun pukeutuneena. Viekkaan ja yleisöä kosiskelevan liikehdinnän aikana vaatteet vähenevät yksi kerrallaan. Huomaamatta vangilla on käsiraudat käsissään ja viimeisimmätkin vaatteet on riisuttu. Yleisö selvästi pitää näkemästään ja on jännittyneen hiljaisena. Eturiviin uskaltautuneet katsojat saavat osakseen pienimuotoista sylitanssia ja siitä esiintyjät palautteeksi vihellykset ja aplodeja. Safyra ja Susannea leikittelevät toistensa kanssa ja heistä näkee, että he nauttivat tekemästään. Show ei ole väkinäistä. Hetken kuluttua show loppuu ja yleisö näyttää siltä, kuin he olisivat juuri olleet huvipuiston vuoristoradassa: kaikki näyttävät nauttineen. Wild Blood suosittelee asiasta kiinnostuneita tsekkaamaan shown esimerkiksi Turun erotiikkamessuilla. Ja ketäpä ei erotiikka kiinnosta?
WildBlood vieraili Huhmarissa Polvijärvellä järjestetyissä EastRock BikeMeet
festivaaleilla. Loppusyksyn sadesäästä huolimatta paikalle oli kerääntynyt iso joukko amerikanraudoista ja moottoripyöristä kiinnostuneita karvanaamoja ja kaunottaria. Festivaalien yhteydessä järjestettiin pienimuotoiset tatuointimessut, missä festivaalivieraat kävivät koristamassa itseään ja tutustumassa eri tatuointiartistien tyyleihin. Molempina festivaali-iltoina arvovaltainen (ja lähes selväpäinen) tuomaristo valitsi päivän parhaan tatuoinnin. Lauantaina järjestetyssä moottoripyöränäyttelyssä festivaalikansa valitsi komeimman moottoripyörän, jonka rakentaja sai asiaankuuluvan palkinnon festivaalia ilahduttaneilta pin-up tytöiltä.
Teksti: Vesa Rรถnty Kuvat: Vesa Rรถnty
Perjantaina yleisölle tarjottiin hupia pre-event tyyliin. Tatuointikoneet lauloivat iloisesti pitkin päivää, ja illalla sisätiloissa musiikkitarjonnan aloitti rock’n’rollia tarjoillut Mineral water. Puolen yön jälkeen lauteille asteli tiukkaa hardcorea soittava Hammerhed. Pena Penttisen luotsaama bändi ravisteli yleisön hereille festivaalitunnelmaan ja eturivi
täyttyi pikkuhiljaa isoista, karvaisista motoristeista.
Voiton vei yksimielisesti tämä reiteen tatuoitu Hexed Inkin luomus Mexikolaisesta pääkallosKeikan jälkeen lavan edustalle ta. Artistin käden jälki jätti tuokerääntyi päivän tatuoinneista mariston kunnioittavan vaisuiksi kilpailevat teokset. Loppusuoralle ja todella hämmästyneiksi. nousivat tummanpuhuva perhonen, lapsen kädenjälki ja hämmästyttävän fotorealistinen Dia de los muertos -tyylisen kallon ja naisen figuurin yhdistelmä.
Lauantaina tatuointikoneet jatkoivat laulamistaan. Varsinaisen festivaalialueen portit aukenivat yleisölle, ja ensimmäisenä bändinä nähtiin Quake the Earthin laulajan vahvistama Hammerhed. Quake the Earthin kitaristi joutui viimehetkellä perumaan keikan sairaalahoitoa vaatineen vammansa takia ja ystävällisesti Hammerhed lupautui tuuraamaan.
Pian taivasta alkoi pimentämään sadepilvet, jotka kiiruhtivat lännestä kohti Itä-Suomea. Toisena soittaneen Joffel Projectin aloitellessa taivaalta tihkui jo vettä. Onneksi motoristikansa on tottunut siihen, että jos sataa vettä, niin silloin sataa vettä. Turhaa sadetta ei nirsoiltu, vaan paikalla oleva kansa katsoi bändin toisensa jälkeen ja illan pääesiintyjän 69
Eyesin aikana lavan edessä oli jo pienimuotoista ruuhkaa.
Perjantai-illan tapaan myös lauantaina palkittiin upein tatuointi. Tällä kertaa voitto lankesi Uuno Turhapuron potretin ottaneelle ja tikanneelle sankarille. Päivällä myös äänestettiin päivän komein prätkä, jonka voittaja sai käydä pokkaamassa
palkintonsa festivaalialuetta kaunistaneilta Pin-Up tytöiltä. Pin-Up tyttöjen seurassa tiiviisti viihtynyt illan juontaja Wallu Valpio piristi olemuksellaan festivaaleja ja piti yleisön hereillä sekä lämpimänä, pienestä sateesta piittaamatta.
Detailina WildBlood ei voi olla mainitsematta festivaalien BackStagen anniskeluita. Paikalle oli tullut paikallinen pizzayrittäjä pizzauuninsa kanssa, ja sieltä sai artistit hakea mieluisia pitsojaan. Eikä niitä tarvinut kuivin suin syödä!
Lauantai-illan päätti isännän elkein The 69 Eyes.
alusta loppuun. Setti kesti reilun tunnin.
EASTROCK BIKESHOW 2013 esiintyjät:
Vettä satoi taivaan täydeltä, mutta Helsinkiläisbändi soitti, niin kuin se olisi kuulunut keikan erikoistehosteisiin. Yleisö kansoitti lavan edustan ruuhkaan asti ja nautti koko keikan tunnelman
Sade aiheutti hieman teknisiä ongelmia äänentoistoon, mutta muuten EastRock tarjosi erittäin näyttävän show:n, niin bändien kuin, lavatekniikan osalta.
Mineral Water Hammerhed Joffel Project Black Light Discipline Gotham O.D. The 69 EYES
QSTOCK FESTIVAALIT,
Amorphis pauhaamassa lauteilla näköyhteyden päässä polttavan kuumassa auringonpaisteessa - ei pöllömpi combo istua alas Mokomaorkesterin rumpalin Jannen kanssa. Hieman ehkä vaivautuneenkin oloinen rokkari myöntää heti kärkeen jutusteluaiheen olevan hänelle uusi ja aiemmin tatuointeihinsa ei ole kukaan muu kuin hän itse perehtynyt. Koitinkin hieman pehmittää uutta tilannetta sopivalla festivaalivirvokkeella, joka hieman toikin hymyä kasvoille.
Luonnollisestikin liikkeelle lähdetään siitä miten ja milloin tatuoinnit ovat tulleet osaksi Jannen elämää. Mies tuumaakin, että klassisesti kaikki alkoi 90-luvun puolessa välissä perinteisillä tribal-hommilla. ”Yhtäkkiä Lappeenrannassa oli kolme tuttua kaveria, jotka tekivät tatuointeja kotonaan. Muun muassa Kotiteollisuus orkesterin Sinkkonen oli silloin tehnyt kuvia jo vähän aikaa. Sinkkosella oli siihen aikaan paljon kuvia ja jotenkin se homma alkoi viehättää.”
Teksti: Aki Häkkinen Kuvat: Vesa Rönty
”Alkoi tuntua, että tatuoinnit kuuluivat tähän soittohommaan ja kuvia oli tosi helppoa ottaa, koska tutut jätkät niitä tekivät. Silloinhan se oli ihan oravannahkakauppaa. Mie maksoin ensimmäiset tatuoinnit kopioimalla vhs:lle jotain kauhuleffoja tyylin Evil Dead ykkönen & kakkonen ja vaihdossa tuli tribaali hihaan.” Jonkin ajan kuluttua tatuointihommat kuitenkin Jannella unohtuivat aika pitkäksikin aikaa. ”Olin ottanut käsiin ja jalkoihin muutaman kuvan ja ajattelin että se oli sitten siinä, tulipahan tehtyä.” Ensimmäinen tatuointi oli tavallaan musiikkiaiheinen: olkapäähän tärähti tuolloin tribaali, jossa pienenä osana oli Biohazard orkesterin logo. Kyseinen yhtye on tuolloin varmasti pyörinyt aika monenkin levylautasella - myös allekirjoittaneen.
”Otin käsiin ja jalkoihin muutaman kuvan ja ne niinku oli siinä” Tatuointimeiningit heräsivät uudelleen pintaan Jannella noin viisi vuotta sitten, kun uusi nuori tatuointisukupolvi alkoi olemaan näkyvästi esillä. Mies arvioi, että häntä ehkä alkoi ”ärsyttää” nuoret, jotka yhtäkkiä teettivät itselleen täydet hihatatuoinnit tai niin kuin herra itse kauniisti muotoilee: ”Se mikä kävi vituttamaan oli se, kun otetaan ensimmäinen tatuointi, niin otetaan se heti kaulaan tai kämmenselkään - ei niin voi tehä! Kuvio pitäisi rakentaa silleen old school -hengessä, että sie otat ekaksi olkapäät eli ne kuvat, jotka voi peittää t-paidalla ja siitä sitten laajentamaan. Ei voi oikasta!”
Toinen herättäjä ja löytö Jannelle oli Helsingissä toimiva Zombie Tattoo sekä artisti Matzon, joka toimii aikalailla Jannen hovitatuoijana. Vuonna 2007 Japanissa turistina seikkailleen miehen silmät avautuivat ja inspiraatiota on haettu ruumiin taiteeseen siltä suunnalta yhdistelemällä idän elementtejä kotimaiseen meininkiin. ”Miehän oon etelä-karjalainen ukko. Pitää ottaa sieltä (Japanista) jotain, mut ei voi unohtaa myöskään juuriaan. Ehämie oo missään yakuzassa, mutta voin poimia siitä kuvastosta itselle mieluisia teemoja ja aiheita, ja sitten lisäillä siihen jotain kotiseutua, niinku vaikka perunankukan.” Jannelta löytyykin kädestään upea kombinaatio Japanilaista sulavaa linjaa yhdistettynä nimenomaan perunakukkaan, mikä kieltämättä toimii hienon näköisesti ja originellisti.
Matzonin kanssa tehdyt suunnitelmat tehtiin siten, että mitään vanhaa ei lähdetä peittämään vaan niitä käytetään osana uusia kuvioita. ”Se ois vähän fuula lähteä peittään niitä - se oli sitä aikaa! Ja eihän sitä tiedä kun nää trendit pyörivät, että tribalit onkin kohta taas se kova juttu” Janne naureskelee. Keskustelussa nousee esille myös ”mustaharmaa vai värikuva”-mielipideosio. Janne kertookin monen muun tavoin lähteneensä liikkeelle ihan mustaharmaalinjoilla, mutta viime vuosina meininki on hieman muuttunut 90-luvun puolivälin ajattelusta. ”Silmät ovat avautunut noille väreille ihan eri tavalla. Onhan toki värit ja tekijät kehittyneet ajan saattossa ihan eri tasolle. Värejä voin ottaa, kunhan ne eivät ole liian räikeitä” Janne ynnää.
Tatuointikirjallisuutta löytyy myös kotoa jonkin verran ja syventymistä tatuointikulttuuriin on tapahtunut sitäkin kautta. Ihastuminen idän styleen on innoittanut ottamaan selvää siitä, mitä mikäkin kuva tarkoittaa. Jannelta löytyy esimerkiksi karppitatuointi jalasta, ja aihepiiriin perehtymällä tietää itse mistä siinä suurinpiirtein on kysymys. Simppelisti sitaaraten: ”Upeen näköstä taidetta.” Tatuointiohjelmiakin tuppaa ulos televisiosta nykyään useampia, ja Janne tunnustaakin katsovansa niitä jonkin verran: ”Hyvää viihdettä, kuten Viidakon tähtöset mutta eri syistä!” Tulevista tatuointisuunnitelmista kysyttäessä ensimmäinen toteamus on, että niitä ei ole koskaan tarpeeksi. Muutamia ideoita kuitenkin on rakenteilla. Ideat pysyvät varmasti originellina ja
Janne kertookin, että: ”Cocco Bill, sitä ei kukaan tiiä. Sellanen italialainen sarjakuvasankarilänkkäri - hassu hahmo. Rumpalina Muppet Shown Animal pitäs ehkä kans saada. Niin! Ja Spurgugrammi! Rytmihäiriön Spurgugrammi on kans ollu suunnitteilla. Siihen liittyy se, että Rytmihäiriö levyttää meijän levy-yhtiölle (Sakara Records) ja mie oon Rytmihäiriön A&R.” Japanissa otettu kuva myös kuulosti siintävän miehen ajatuksissa ja jonain päivänä sekin on tarkoitus toteuttaa.
”Oon tosi ylpeä siitä mitä oon tehny ja nää on niinku ikuistanu jotain hetkiä matkan varrelta kroppaan”
Monilla tiiviisti toimivilla bändeillä saattaa olla jotain yhteisiä tatuointeja tai ryhmään liittyviä juttuja. Mokoma on ehkä siinä mielessä erikoinen nykypäivän bändi, että kitaristeilta ei löydy ainuttakaan kuvaa.
hihattomassa paidassa ku pitkähihasessa. En mie lähe kuitenkaan tatuointeja varta vasten esittelemään, mut ei se haittaa jos ne näkyy. Omiin kuviin tottuu aika äkkiä, eikä se oo enää mikään juttu.”
Janne kertoo, että laulaja Marko on ottanut kuvansa noin 20-vuotta sitten. Monikaan ei varmasti tiedä, että Annalalta löytyy päästä tatuointi, joka on varmasti ollut 90-luvulla ennenkuulumaton juttu Suomessa! Basisti-Santulla on muutama tatuointi, mutta mitään yhteistä bänditatuointia Mokomalta ei löydy ja oikein hyvin pärjää kuulemma ilmankin. Jannelta kuitenkin löytyy Mokomaan liittyen kaksi tatuointia. Tämän maailman ruhtinaan hovi -gargoili ja Punainen kukko ovat ikuistettuna iholle. ”Oon ylpeä siitä mitä oon tehny bändin kanssa ja varmaan siksi ikuistanut jotain juttuja kroppaan. Mokoma on kuitenkin isoin asia perheen jälkeen, että jos sitä ei voi hakata nahkaan niin sitten ei kai voi hakata mitään.”
Mokoman lähiaikojen kohokohtiin kuuluu keikkareissu Japaniin Loud Park -festareille lokakuussa ja keikkakavereina siellä toimii vaatimattomasti mm. King Diamond ja Stone Temple Pilots. Ei yhtään huonosti suomenkieliseltä metallibändiltä!
Oli pakko kysyä Jannen mielipidettä: kuuluuko tatuoinnit osaksi esiintyvän artistin lavapersoonaa ja show meininkiä vai onko ne sittenkin pelkästään henkilökohtaisia juttuja? ”Kitaristit vetävät hihattomissa paidoissa ihan lesoina vaikka niillä ei oo tatuointeja. Kun niitä kuvia itsellä on, niin ennemmin lähden keikalla
Janne toteaakin, että reissu antaa bändille hurjan piristysruiskeen, kun pääsee ihan uusiin ympyröihin soittamaan. ”Rankalla työasenteella lähdetään painamaan hommia!” Loppuun vielä Jannen terkut teille lukijoille: ”Tatuointeja kannattaa tietty ottaa, mutta älkää ottako sen takia, että niitä muka pitäisi ottaa tai kun kaveri on ottanu. Motiiveja kannattaa miettiä ja sitten vasta se eka kuva. Varovasti liikkeelle, hiljaa hyvä tulee!” Kaneliviskin sponssanneelle taholle lähti kans terkut: ”Kyl tää futaa!”
Teksti: Aki Häkkinen Kuvat: Vesa Rönty
Mikäs peli herralla oikeastaan onkaan allaan? “502cui Boss Hoss vuosimallia 2005. Suurin koskaan valmistettu moottoripyörä.” Kyseistä jättiä on valmistettu ainoastaan vuosina 2005-2007. Tehoja tehdas lupaa aika kunnioitettavat 502hp ja 778nm. Kaksi vaihdetta eteen ja yksi taakse. Mies myhäileekin, että näistä peleistä on monesti penkitetty noin
550 hevosvoiman tehoja. “Kakkosvaihdetta suositellaan käytettäväksi vasta yli 55mph:n vauhdeissa niin pysyy voitelu parempana”. Tätä asfaltinrunnojaa ennen Vekulla oli ajossa Boss Hossin pikkulohko kolmisen vuotta, josta oli haaveiltu aiemmin jo noin kymmenen vuoden ajan. Boss Hosseja ennen läpi käytiin neljä erilaista H-D mallia Shovel, Dyna super glide, Dyna Wide Glide ja Electra.
Aiemmassa kerhossa touhutessaan 90-luvulla kerhokaveri oli ottanu Boss Hossin puheeksi, että laittaisi sellaisen jos rahaa löytyisi tarpeeksi. Veku olikin heti mennyt nettiin selailemaan millaisesta laitteesta oikein puhutaan, ja koki melkoisen prätkämiehen valaistumisen. Siitä asti Boss Hossit olivat kaukaisia haaveita, koska rahatilanne ei sallinut sellaisen laittoa ennen unelman toteutumista pitkästi 2000-luvun loppupuolella.
Miksi Boss Hoss? “Se on semmonen poikien juttu siinä on munaa! Boss Hoss on oma juttunsa ja se ei oo taloudellinen eikä ketterä. Tehoa ei oo koskaan riittävästi!”
“Jenkkeihin olin jo kolmesta eri pyörästä kirjeenvaihdossa, mut sit tuli Suomeen pyörä myyntiin ja se oli sit saatava.”
Ujojen ihmisten pyörästä ei ole kyse, sillä ihmisten kanssa siitä saa jutella joka paikassa, minne sillä pysähtyykään. Yksi parhaiten Molemmat unelmat on ostettu mieleen jäänyt Boss Hoss fani oli, ilman koeajoa, koska sellainen kun pyörän pysähdyttyä eräälle pyörä oli vain saatava. Ensin bensa-asemalle alkoi kauempana haaveiltiin pikkulohkosta ja sen saatua isolohkohan se oli saatava. rullatuolissa ollut mieshenkilö
hullun lailla vislailemaann ja huitomaan. Ei mennyt juuri aikaakaan, kun rullatuolissa ollut kaveri singahti omilla rattaillaan pyörää ihastelemaan ja totesi, että oli aina halunnut elävänä moisen nähdä!
”Tehoa ei oo koskaan riittävästi!”
Millainen se on ajaa? Vekun kokemuksien mukaan voimaa on mukavasti ja liikkeelle lähdöt onnistuvatkin varsin mainiosti. Jarrupuoli kaipaisi kuitenkin hieman lisätehoa ja reilun 600 kilon + kuskin massa ei pysähdykään ihan niin ripeästi - tämä on huomioitava ennakoivana ajona. Veku kertoo ajavansa letka-ajoissa mieluiten letkan hännillä, jotta välttää nopeat jarrutustilanteet. Samaten jätti vaatii kaistalla hieman normaalia enemmän tilaa ympärilleen, joten rinnakkain ajoon se ei ole paras mahdollinen laite.
telijan jalat se kyllä kaipaisi! Veku kertoo tykänneensä pyörästään niin paljon, että ei aio hävittää sitä ellei jostain syystä terveys pettäisi ettei ajamaan pysty tai talous romahtaisi jotenkin täydellisesti. Järkäleen kaveriksi tosin on suunnitelmana hommata joskus H-D:n Electra Classic niin on mamman kans mukavempi kruisailla.
Customoitu mammutti
Tämä peli ei ole ihan tehdaskuoseissa ja Vekun käsityksen mukaan edellinen omistaja on rakennuttanut sen maahantuojan Pakki jeesaa hyvin parkkipaikoilla pajalla rahaa säästämättä. Perä ja pyörää siirrettäessä. Voikin vain on levitetty 300 sarjan kumille sopivaksi ja kyytejä tasoittamaan kuvitella, että jos sitä tarvitsisi joka paikassa aina työntää eteen on asennettu kompressorisäätöija taakse, niin melkoiset pikaluis- set ilmaiskarit. Takalokari on toki
hipistelty hieman sulavampilinjaiseksi. Maalauksista on tietojen mukaan vastannut joku Parkanosta kotoisin olevan erikoismaalari, joka kieltämättä on onnistunut hommassaan erinomaisesti. Teema on varastettu edellisen omistajan velipojalta ameriikasta, jolla on siellä siis saman teemainen pyörä. Kannattaa käydä lähempää ihmettelemässä peliä, jos joskus kohdalle sattuu!
Vekun terveiset Boss Hossista haaveileville? “Ei muuta ku kiinni vaan...hoodeet tuntuu tän jäkeen leikkimopoille!”
Boss Hoss faktaa: Boss Hoss on yhdysvaltalainen moottoripyörävalmistaja, jonka koko nimi on Boss Hoss Cycles Incorporated. Yhtiö on perustettu vuonna 1990, jolloin sen pani alulle Monte Warne niminen ilmailualan teknikko. Boss Hoss valmistaaa custom-tyylisiä moottoripyöriä, jossa käytetään kaksipyöräisille epätavallista V8-sylinteriratkaisua. Moottoripyöräkäyttöön piti V8 koneelle keksiä lyhyt vaihteistoratkaisu, jotta se saatiin sovitettua moottoripyörämittaan soveltuvaksi.
Monte kehittikin kulmavaihteella toimivan pitkävälitteisen yhden vaihteen laatikon, jolla Chevyn V8 saatiin onnistuneesti valjastettua moottoripyörä käyttöön. Sittemmin kehitystyötä on tehty enemmänkin ja vaihteitakin on tullut lisää, eikä pakkikaan aina puutu. Tammikuussa 2006 Boss Hoss sai myös Euroopan Komission EC tyyppihyväksynnän, joka mahdollisti pyörän rekisteröinnin myös euroopan teille ensimmäistä kertaa. Boss Hosseja on saatavilla kahdella eri moottorivaihtoehdolla: pikkulohko ja isolohko, joista on olemassa useita iskutilavuuksia.
Chevroletin isolohkoa käyttävässä mallissa on 8200-kuutioinen (502 kuutiotuumainen) V8, joka lanseerattiin käyttöön vuonna 2000. Boss Hosseista on tuotannossa myös kolmipyöräinen trike malli.
Ukyioe Art as Reference Traditional Japanese artist must find their inspiration from the ancient images of Ukyioe. Those artists were for centuries the only witnesses of everyday life and their images still stunn the world. Many Ukyioe artist were also involved in painting various legendary stories. (see pictures) These images are still running as bright references. The different style of each artist bring the same subject various ways to be presented. So every tattoo artist naturally can follow his own inspiration still using the traditional art as a baseline.
Teksti: Roberto Borsi Kuvat: Roberto Borsi
When a customers approaches an certain artist, he must discuss also about their references in life. The tattoo artist must be able to transform the given references with his own talent into each ukyioe image using his personal view and style. In modern times we have a great instrument of internet and all the other techno media to find art and picutres. Remember that this is also a double edged weapon. Too many customers watching and finding images from it are asking reproduction of them. Because of this reproduction the talent of the tattoo artist is hardly ever used to create original art. In traditional japanese tattooing the use of classic references and building new images from them is very important. Otherwise every artists work will be a look alike of somebody elses work.
Teksti: Roberto Borsi Kuvat: Roberto Borsi
Ukyioe Taide Referenssinä Perinteinen japanilainen artisti hakee inspiraationsa ikiaikaisista Ukyioe kuvista. Nuo taiteilijat olivat vuosisatoja ainoat todistajat, jotka taltioivat sen ajan jokapäiväistä elämää. Edelleen heidän teoksensa sävähdyttävät ihmisiä. Ukyioe artistit maalasivat arjen lisäksi myös legendaarisia tarinoita. Näiden tarinoiden kuvat ovat edelleen kirkkaita referenssejä nykyajan tatuointiartisteille. Jokainen tatuointiartisti ylläpitää omaa tyyliään ja inspiraatiota, mutta tyylin pohjalla on usein perinteinen taide. Kun tatuointiasiakas ottaa yhteyttä artistiin, niin hänen tulisi jutella elämänsä referensseistä. Tatuointiartistin tulisi kyetä yhdistämään elämän referenssit, Ukyioe taide ja oma persoonallinen tyylinsä kuvaksi asiakkaan iholle. Nykyään meillä on hienot pelit ja vehkeet kuvamateriaalin löytämiseen: Internet ja sen kaikki kuvapalvelut. Tulisi kuitenkin muistaa, että tämä helppous on kaksiteräinen miekka. Useat asiakkaat katsovat kuvia ja haluavat tarkkoja jäljennöksiä jo tehdyistä kuvista. Kun pyyntönä on jäljennös jo olemassa olevasta taiteesta, niin tatuointiartistin taito ja tyyli jää käyttämättä. Japanilaista tatuointia otettaessa on erittäin tärkeää ymmärtää, että vanhaa kuvastoa tulisi käyttää vain referenssinä ja luoda originaalia uutta taidetta tatuointiartistin tyylin mukaan. Jos kaikki tilaavat vain kopioita perinteisistä kuvista, niin jokainen tatuointi artistista huolimatta näyttäisi samanlaiselta.
Roberto Borsin Blogi
Roberto Borsi on pitkän linjan tatuointiartisti Milanosta, Italiasta.
Nykyään Roberto opiskelee japanilaista tatuointia ja on legendaarisen tatuointiartisti Sensei Horitoshi I:n oppilas. Roberto toimii WildBloodin kirjeenvaihtajana ja jakaa ajatuksiaan toiselta puolelta maailmaa - tai missä milloinkin sattuu olemaan. Roberto on toimittanut kirjan ja dokumentin Japanilaisesta tatuoinnista ”Horitoshi I - Story of Irezumi” . Voit tutustua kirjaan osoitteessa: http://chopstickproduction.it/inglese
Teksti: Aki Häkkinen Kuvat: Vesa Rönty
- Olet pitkän linjan tatuointiartisti (ensimmäisiä virallisia liikkeitä Suomessa) ja tatuointiliiton puheenjohtaja, mistä kaikki lähti ja miksi uravalinnaksi tatuoinnit?
kuvan ottamisen ja jos perustelut eivät vakuuta minua en kuvaa tee.
- Ensimmäisten 15 liikkeen joukossa kyllä. Oma kiinnostus tatuointeja kohtaan kasvoi sitä mukaan, kun ensin otin kuvia itselleni. Sieltä kipinä kasvoi niin paljon, että aloin harjoittelemaan tekemistä itse. En ajatellut ikinä aloitettuani harjoittelun, että tekisin tatuointeja ammatikseni. Tatuoinneista vain tuli elämäni.
- Mieleenpainuvimpia projekteja ovat aina muistotatuoinnit ja niiden tarkoitus.
- Millaiset kuvat ovat mieluisampia ja mitä et tee missään nimessä?
- HelsInk on ollut jonkinlainen projekti, johon lähdin mukaan aluksi vain sen vuoksi, että olin huolissani miten tatuoinnit ohjelmassa näytetään. Kyllä koko projekti on ollut kaikenkaikkiaan mieleenpainuva. Toivottavasti olen pystynyt edes jonkin verran tätä kautta vaikuttamaan positiivisesti ihmisten
-Teen mielelläni kaikkia erilaisia tatuointeja ja minulla ei ole mitään ehdotonta kuvaa tai aihetta jota en suostuisi tekemään. Minulle kyllä joutuu perustelemaan aina
- Mieleenpainuvimpia tatuointiprojekteja?
- Olet mukana HelsInk tv sarjassa, joka tuo tatuoinnit ensimmäistä kertaa Suomessa kotisohville. Millainen kokemus homma on ollut nyt, kun toinenkin tuotantokausi pärähtää pian ruutuihin?
ajetteluun tatuointeja kohtaan. - Kuka tekee sinun tatskasi / löytyykö joku hovi artisti ja mitä tatuoinnit merkkaavat sinulle henkilökohtaisesti? - Olen ottanut tatuointeja monelta artistilta ja yleensä ne ovat tulleet niin, että olen ystävystynnyt jonkun kanssa ja antanut vapaat kädet luoda heidän kädenjälkeä muistoksi. Nykyään olen ottanut enemmän itselleni tärkeitä asioita nahkaani. Tatuoinnit ovat perheeni lisäksi koko elämäni. Tatuoiminen on ehkäpä jopa pelastanut minun elämäni ja antanut paljon hyviä ystäviä ympäri maailmaa.
”Minulle kyllä joutuu perustelemaan aina kuvan ottamisen”
- Millaisia prätkiä tykkäät rakennella ja miksi? - Moottoripyörät ovat myös iso osa minua mutta kuitenkin enemmänkin vastapainoa muulle arjelle. Stunttailu on ollut hyvä tapa haastaa itsensä ja selvittää omat pelot yrittäen voittaa ne. Samalla olen aina pitänyt ruuvaamisesta, joten olen rakennellut prätkiä ja autoja. Rakentelen mieluusti bobbereita ja niistä eniten miellyttää niin kutsuttu Frisco style. Pidän bobbereiden yksinkertaisuudesta ja siitä, että ne ovat alunperinkin haluttu rakentaa mahdollisimman nopeiksi ajaa ja helpoiksi hallita. - Mistä innostus rodeihin? - Innostukseni rodeihin on suurinpirtein sama kuin bobbereissa eli mahdollisimman yksinkertaisia autoja, joita voi edelleen korjata ja virittää itse - ilman, että tarvitsee
tietokonetta. Rodit ovat minulle kuin jäykkärunkoiset prätkät. Ainoana erona on, että niissä on kahden renkaan sijasta neljä. - Vieläkö sinut nähdään stuntti hommissa esiintymässä? - Olen vuosien varrella prätkän kanssa painiessa loukkaantunut monesti sen verran pahasti, että tällä iällä vammat ovat alkaneet haitata jopa normaalia elämää. Olen joutunut vähentämään ajamistani, mutta itse pää ei ole varmasti vielä saanut sitä kunnon tälliä, kun en ainakaan vielä ole pystynyt kokonaan lopettamaan. Kyllähän kunnon show on aina mukavaa elikkä koskaan ei tiedä vieläkö sitä jopa ajaisi muutaman keikan.
- Jotain toteuttamattomia haaveita / projekteja mitkä mielessä? - Olen pitkään haaveillut, että saisin kaikki tekemiseni jotenkin harmoniaan ja pystyisin viettämään enemmän aikaa perheeni ja ystävieni kanssa. - Mikä musa soi, kun Tony valitsee levyt? - Kuuntelen paljon raskasta esim. Pantera, Slipknot tai vastaavasti oldskool räpäytystä. -Terveisiä Wild Bloodin lukijoille?
- Toivottavasti ette yritä mitään näistä kotona tai jos yritätte niin, ALL IN !!!
Tonyn t채ysin omavalmiste Bobber. Rakenettu 3,5 viikkoa. Kone ja vaihteisto 1996 Evolaisesta ja runko rakennettu Starkjohanin putkinipusta. Old School Stuukin maalauksesta vastasi Jude.
Teksti: Aki Häkkinen Kuvat: Vesa RÜnty, Jukka Sepponen
WildBloodin Villi Kyyti Toni tarjosi villit kyydit 1931 vuosimallisella Ford Coupellaan. Nokalle on asennettu -56 Nailhead moottori, jolla aika pikaisesti nykykuosissaan saavuttaa 200km/h merkin. Muita detaileja m-21 manuaalilaatikko, 9”perä ja 40-luvun tehostamattomat rumpujarrut. Runko on Boksattu, hyttiä chaneloitu 4” ja chopattu muutama tuuma. Uskomaton soundi ja fiilis olla tällaisella tienpäällä! Joustavahkot kuppipenkit, ei turvavöitä ja puuta suojana ympärillä. GOTTA HAVE ONE OF THESE!
Ironbar MC:n Espoon chapterin piha on täynnä rakenneltuja moottoripyöriä, kun WildBloodin toimitus kurvaa paikalle tekemään juttua kyseisestä moottoripyöräkerhosta.
Ensin syödään hevosen elimen kokoiset bratwurstit ja sen jälkeen siirrytään asiaan, eli juttelemaan siitä mistä Irobar MC:ssä on kyse. Teksti: Aki Häkkinen, Vesa Rönty Kuvat: Vesa Rönty
Iron bar MC on perustettu neljän henkilön toimesta Espoon Laajalahdessa vuonna 1997. Kerhon jäsenmäärä on kasvanut reilussa viidessätoista vuodessa nykyiseen määräänsä, joka kerhon mukaan on riittävä. Chaptereita on kolme: Helsinki, Espoo ja Nomad.
Kerhon liiveissä näkyy neljä kotkaa, joista yksi kannattelee jalkarautaa eli Iron baria. Liiveissä esiintyy myös viiden promillen merkki. Symboliikkaan liittyy pidempi tarina, mutta se jaetaan vain kerholaisten kesken. Mikään elementti ei ole liiveissä turhan tähden.
Kerhoelämä on Iron barin porukalle yhdessä oloa ja yhdessä ajoa. Vuosittain pyritään järjestämään vähintään yksi pidempi reissu, minne kaikki jäsenet lähtevät mukaan, ja useana iltana kerhon grilli lämpenee illanistujaisten merkeissä. Tapaan on kuulunut myös käydä muiden järjestämissä tapahtumissa, kuten Superrallyssa ja Biker meetissä.
Vuosittain Iron bar järjestää King Road Run -tapahtuman, jossa on tarkoitus ottaa irtiotto arjesta ja keskittyä olennaiseen. Tapahtuma järjestetään yleensä jonain torstaina, jolloin jätetään kaikki politikointi ja työasiat sivuun ja nautitaan ajamisesta ja yhdessä olosta. Ajetaan porukalla lenkki ja laitetaan grilli kuumaksi iltaa varten.
Iron Barin filosofia on olla sitoutumaton oman tien kulkija. ”16 vuotta ollaan tallattu omia polkuja ja tarkoitus on että tulevaisuudessakin voidaan juhlissa istua mihin pöytään halutaan.”
”Jos kotona on ongelmia, niin se heijastuu suoraan kerhoon”
Perhe, työt ja kerho pitää olla balanssissa. Jos jossain niissä on ongelmia, niin asia heijastuu helposti myös kerholle. Iron barilla on tapana järjestää myös tapahtumia, mihin perhe ja lapset voivat tulla mukaan. Mm. laskiaisrieha on yksi Iron barin tapa pitää yhdessä hauskaa. Muuten talvi kuluu pyöriä rakennettaessa ja hauskaa pitäen.
Pyöränrakentajia löytyykin useampi kappale kerhon sisältä. Oikeastaan kaikki ajaa jollain tavalla laitetulla pyörällä. Pääsääntöisesti pyörät ovat Triumpheja tai Harrikoita. Mukaan mahtuu myös yksi V8 BossHoss, sillä pyörän kuski on niin iso, että Harrikka näyttäisi tossumopolta hänen allaan! Iron bar Mc haluaa lähettää terveisiä WildBloodin lukijoille:
”Pitäkää Suomen lippu korkealla!”
Iivo Ivonius on erittäin
pitkän linjan prätkärakentaja ja vuosia askartelun parissa on kertynyt jo yli 20 vuotta. Ensimmäinen harrikka oli 1992 vuonna hankittu panhead. Siitä näyttelytasoisten pyörien tekeminen alkoi. Mies kertookin tekevänsä 1-3 showpyörää talvessa, mikä on vähintäänkin kohtuullinen tahti ottaen huomioon, että herra tekee kaiken itse. Aiemmin tunnettavuutta tuli näyttävillä choppereilla, joista tehtiin aina vaan pidempiä. Nyt kuitenkin kohteina ovat baggerit, joita saimme heti esiteltäväksi kaksi kappaletta.
Teksti: Aki Häkkinen Kuvat: Vesa Rönty
Iivo kertoo, että choppereiden kanssa alkoi jo hieman palamaan loppuun ja uusien ideoiden löytäminen kävi hankalammaksi. “Aina mä vihasin näitä saippualaatikoita enkä pitänyt niitä edes pyörinä ja tää oli halveksutuinta kastia mitä voi olla. Vantaan alienssin Jussi heitti täkynä mulle, että katteles tuosta bagger magaziinii jos sustaki saatais sellanen. Sanoin, et vie helvettiin se lehti! Sit vessassa selaisin sitä ja pikku hiljaa se tuli sänkyyn mukaan. Kattelin sitä sit illalla ja PERKELE! Täähän on mieletön juttu ja avaa uusia uusia ovia taas luoda,
tehdä ja toteuttaa laajemmassa skaalassa, koska nyt voidaan lisätä osia eikä aina vähentää!” Nyt Iivolla onkin neljäs baggeri menossa ja toinen kesä, eli ilmeisen hyvin inspiraatiota on saatu ammennettua tuosta alkukipinästä. Seuraava bagger on jo mielessä ja siihen on luvassa mm. Suomen ensimmäinen ilmakeula, eli keulaa saa laskettua ja nostettua kompressoriavusteisesti nappia painamalla. Jalustintakaan siinä pelissä ei tulla tarvitsemaan, sillä sen täytyy laskeutua runkonsa varaan maahan.
Ajokilometrejäkin on kertynyt siirryttäessä matkapyörämalleihin huomattavasti chopperivuosia runsaammin. Iivo kertoo, että kaksi ja puolimetrisellä etulokarittomalla chopperilla kun ajelee Suomen sateisessa kesässä niin kilometrit tahtoivat jäädä sinne 2500 nurkille, mutta nyt haastattelua tehtäessä (elokuun puoliväli) oli molemmissa baggereissä jo yli 6000 kilometriä ajettuna ja ajaessa ei kastu laisinkaan. Miehen harrastuspaja on varustautunut vuosien varrella kattavaksi ja ilman ulkopolista apua pystyy tekemään kotona kaiken. Löytyy maalaamo, sorvi, jyrsin, runkojigi ja muu kalusto mitä pyörän rakentamiseen vaaditaan. Maalaustakin on treenattu jo yli 20 vuotta. Pelti taipuu, eivätkä lasikuituhommatkaan ole vieraita. “Pelti on jotenkin täyteläisempi, raskaampi ja istuvampi materiaali. Vaikka muovi ois kuinka maalattu se näyttää aina muovilta.” Yhteenääneen todetaan kuiten-
kin, että pellin työstämisessä on kuitenkin todella kova työ. Moottoritkin saavat aina hieman piristystä ja käsittelyä. Muun muassa kannet käyvät läpi oman käsittelynsä porttauksen kautta ja nämäkin siis tehdään itse. Osia myös sovitellaan muualta ja näissä baggereissä on käytetty BMW e30 mallin angel eyeseillä varustettuja valoja. Pyörät myös muutoskatsastetaan asiaan kuuluvalla tavalla. Pyörät ovat myös erottuvia värikkyydeltään - mistä ideat? “Mun mielestä musta pyörä ei koskaan voi voittaa. Maailma on täynnä mustii pyörii. Värei pitää käyttää rohkeesti ja pelkurimaista piiloutuu mustan värin taakse. Aina ollu kaikki pyörät värikkäästi maalattuja. Kirkkaita väriyhdistelmii ja lehtikultaa. Saa vähän niinku iloo enemmän maailmaan.”
Huoltoasemapysähdyksilläkin pelit saavat aina huomiota osakseen vauvasta vaariin, ja joka kerta tankilla 3-15 ihmistä kerääntyykin pyörien ympärille pelejä ihmettelemään. Iivo on ollut kimpassa puolisonsa kanssa yli 20-vuotta ja moottoripyöräily on molempien harrastus. Yhtenä tekijänä matkamalleihin siirtymisessä oli myös 7- ja 9-vuotiaat lapset, joiden kyydittäminen nykyisillä ajokeilla käy huomattavasti helpommin kuin esimerkiksi choppereilla. Perheestä löytyy tällä hetkellä viisi pyörää: chopper, raju dyna, rakentelun alla oleva road king ja kuvien kaksikko. Kaikkiaan 20 vuoden aikana perheessä on käynyt nelisenkymmentä pyörää mikä on kieltämättä aikas kunnioitettava määrä, kun toisena ääripäänä on se, että pidetään samaa prätkää alusta loppuun saakka.
Iivon kavereihin ei vielä ole tarttunut baggerikuume, mutta epäilys salaisesta ihailusta on ilmoilla kuitenkin, kun kuolaa silloin tällöin pyörien päältä pitää pyyhkiä pois. Suomessa ei vielä näyttelyissä saavuta suuria menestyksiä baggereillä, vaikka Jenkeissä ne ovat pääosissa nykyisin. Choppereilla pokattuja pokaaleja mieheltä löytyy varmasti kuitenkin hyllymetreittäin. Iivo toteaakin lopuksi, ettei näitä näyttelyitä varten tehdäkään, mutta ne ovat kiva lisä harrastukseen.
“Seuratkaa omaa mieltä, älkää valtavirtoja.” Iivon terveiset teille lukijoille ja rakentelijan aluille: “Seuratkaa omaa mieltä, älkää valtavirtoja. Tehkää ittenne näköisiä pyöriä ja autoja. Rohkeasti kokeilemaan vaan!”
LET’S RIDE
THE WORLD L I K E W E ’ V E
N E V E R
R I D D E N
I T
B E F O R E
After thousands of hours of consultation, countless road tests and endless miles of riding alongside our customers, we arrived at a myriad of improvements, refinements and innovations to our Touring range, all of which are now ready for you to experience. Be very proud, you did a great job.
2014 Mallit saapuneet myymäläämme Tervetuloa WANT TO TRY ONE? CONTACT US NOW TO BOOK YOUR FREE TESTtutustumaan! RIDE! Harley-Davidson® Dealership Address line 1, Address line 2 Tel: 0123 456 789 | Email: info.harleydealer.com www.harleydealer.com
U N I T EJääsalontie D B 18, Y 90400 I N D E P E N D E N T S Oulu www.motoman.fi © H-D 2013. Harley, Harley-Davidson and the Bar & Shield logo are among the trademarks of H-D U.S.A., LLC.
Qstock -festivaalit järjestet-
tiin Oulussa jo yhdennentoista kerran. Loppuunmyydyt liput ja valtava yleisömeri todistivat jälleen kerran, että Oulun alueella on kysyntää rockfestivaaleille. WildBlood kutsuttiin festivaaleille kuvaamaan villiä festarikansaa.
Varhain perjantaiaamuna villiverinen ryhmämme parkkeerasi Skyvan-matkailuauton ja puolenkymmentä moottoripyörää festivaalialueen uloskäynnin lähettyville ja pystytti screenin auton katolle. Tarkoitus oli kuvata tatuoituja ihmisiä festivaalikansan joukosta.
Tatuointeja löytyikin yllättävän paljon! Oulu on tunnettu muuallakin Suomessa tatuoitujen ihmisten suuresta määrästä, mutta festivaalialueella sen todella pystyi näkemään. Kameran muistikortille tarttui toinen toistaan näyttävämpiä fullsleeve-tatuointeja, niin mustaharmaita kuin
värillisiäkin. Tämän päivän trendit oli nähtävissä tuoreissa tatuoinneissa: oli paljon muotokuvia sekä meksikolaisaiheisia cavalera -tatuointeja. Wild Bloodin kojulla kävi itsensä kuvauttamassa noin 200 ihmistä, ja samana iltana kuvat oli ladatta-
vissa netistä. Kiitettävän tiuhaan tahtiin niitä sieltä latailtiinki! Edellisellä sivulla on kollaasi kootuista valokuvista. Kaikesta hyvästä palautteesta päätellen WildBloodin kojua on syytä odottaa myös ensi kesän Qstock-festivaaleilla.
Oulun nuoriso on todistanut, ett채 Oulussa tarvitaan kunnon Rock-Festarit. Kiitos Mikko Forstenille ja kumppaneille, ett채 ovat sellaisen j채rjest채neet viimeiset 11 vuotta!
Katuliikenteessä ja varsinkin näyttelyissä nähdään nykyisin yhä enemmän todella matalia autoja, mitkä varsinkin parkissa ollessaan pistävät hyvällä tavalla silmään. Perusmallinen arkiautokin muuttuu täysin erinäköiseksi eri alustalla maatessaan, ja Wild Blood päätti ottaa selvää hieman pintaa syvemmältä mistä hommassa on kyse ja mitä se maksaa.
Lowtoys on autojen varusteluun ja customointiin keskittynyt yritys, joka on perustettu vuonna 2000. Keskeisin toiminta on ilmajousituskomponenttien maahantuonti, myynti ja asennukset. Liikkeessä on vuosien varrella rakennettu lukuisia autoja, ja projekteja on ollut laidasta laitaan merkistä riippumatta. Tuotevalikomiin kuuluu alusta- ja madal-
lussarjoja, ilmajousitus komponentteja ja ilmajousisarjoja. Korinosista löytyy lokasuojanlevikkeitä, maskeja, puskureita, ja facelift paketteja. Tällä hetkellä työn alla on muutamia ilmajousitus asennuksia sekä pidempi projekti Dodge Challenger vuodelta 1972.
- Ovatko ”pussitetut” autot leluja vai millaisia ne ovat oikeassa tieliikennekäytössä? Lähtökohtana asiakkaiden autoissa on, että tehtävät muutokset ovat laillisia ja täysin katsastuksessa hyväksyttäviä. Poikkeuksena ovat niinsanotut näyttelyautot joissa on usein ratkaisuja, jotka eivät välttämättä ole Suomen tieliikennelakien
mukaisia. Osat ovat laadukkaita ja esimerkiksi automaattisäätöjärjestelmän avulla auton korkeutta voidaan säädellä nappia painamalla tai nykyisin jopa älypuhelimen avulla. - Miten ilmajouset kestävät suhteessa perinteisiin jousiin?
Ilmajousitusta pitää huoltaa, jotta järjestelmä pysyy kunnossa. Ilmajouset siis kestävät oikeassa käytössä yhtä kauan kuin perinteinen jousitus. Ilmajousien vahvuus on juuri säädeltävyys, jolloin autoa voidaan ajaa hyvin matalla ja nostaa helposti korkeammalle sen sitä vaatiessa. Teksti: Aki Häkkinen Kuvat: Hannu Hämäläinen
- Millaisiin autoihin muutokset eivät onnistu?
- Mielenkiintoisin rakennusprojekti vaihe vaiheelta?
Kaikkiin uusiin autoihin, joihin ei toistaiseksi ole TUV-hyväksyttyä sarjaa, ei ilmajousitus sovellu. Vanhemmissa 1996 ja aikaisemmin rekisteröidyissä, joissa TUV-hyväksyntää ei tarvita, voidaan ilmajousitus asentaa joko osista rakentamalla tai käyttämällä valmista sarjaa. Suunnittelemme aina auto/ projektikohtaisesti minkälainen alustaratkaisu soveltuu parhaiten. Kaikkiin autoihin ilmajouset eivät sovellu, jolloin suosittelemme muuta ratkaisua alustan suhteen.
Chevy 454 SS -90 ”wannabe caddy”. Auto on muodostunut Lowtoysin keulakuvaksi ja kiertänyt monia näyttelyitä. Kyseessä on alkuperäinen 454ss vuosimallia 1990. Muutoksina mm. Ilmajousitus (madallettu n. 1/2 metriä) edessä putkitukivarret, takana 4-linkki, alusta/runko pulverimaalattu. Lowtoys Cadillac Escalade style keula konversio, ovenkahvat ja tankin luukku poistettu. Takaluukun alaosaa jatkettu ja avauskahva poistettu ja lisätty Cadillac DeVillen takavalot. Sisusta on otettu BMW e39:stä (500-sarja) ja verhoiltu nahalla / alcantaralla. Pitoa haettu 22” vanteilla ja 265/35-22 rengastuksella. Ulkoa auto on maalattu kiiltävän mustaksi. Moottori on täysin läpikäyty ja tasapainotettu 454 (7,4L) maustettuna Edelbrock monipisteruiskulla, pakosarjoilla ja nokka-akselilla.
- Millaista hintahaarukkaa voi ajatella autolle jos haluaa bagityksen ja kuinka kauan joutuu autoa odottelemaan valmistuvaksi? Hinnoittelu riippuu monesta asiasta, mutta valmis ilmajousipaketti (TUV-hyväksynnällä) kustantaa n.2900-3400e. Asennukset alkaen 1600e. Rakennettujen sarjojen hinnat vaihtelee todella reilusti n. 1600 eur -- 8000 eur ja asennukset n. 2000 eur ylöspäin. Asennusaika vaihtelee noin viikosta kuukauteen.
Ihan ilmaista ilmajousituksen hankkiminen ja asennuttaminen ei siis ole, mutta kysyntä on kasvanut niin suureksi, että Lowtoys tekee nykyisin alustoja niin
monta kuin vain suinkin ehtivät. Homma kannattaakin antaa ammattilaisten tehtäväksi, sillä muuten voi tulla ongelmia niin katsastusten kuin myös ajo-ominaisuuksien kanssa, mikäli sitä ei tehdä oikein. Kaikki harrastukset maksaa, mutta tyyli ennen kaikkea! Wild Blood Magazine peukuttaa! (Kysymyksiin vastasi Low Toys liikkeen edustaja Tomi Ollila)
Teksti: Vesa Rönty Kuvat: Nina Lapinlampi, Xenia Balsara
Mikael Saarnisto on kolmekymppinen kaveri, joka työskentelee tuoteryhmäpäälikkönä suomalaisessa maahantuontiyrityksessä ja harrastuksenaan liikkuu luonnossa metsästäen ja sieniä keräillen.
Päällisin puolin suhteellisen normaalista suomalaisesta on siis kyse, mutta vuonna 2005 Mikaelin elämä sai täyskäännöksen. Kahdeksan kuukauden harjoittelujakso Bangkokissa kansainvälistä markkinointia opiskellen sai hänet tajuamaan, että hän halusi elämältään paljon enemmän, kuin mitä sen hetkinen elämä tarjosi. Mikael aloitti laskuvarjohyppäämisen muutettuaan opiskelujen jälkeen Tampereelle, ja laji veikin miehen mukanaan. Alkuun laskuvarjohyppääminen tarjosi pelon tunnetta ja adrenaliiniryöppyjä, mutta lajin tultua tutuksi adrenaliiniryöpyt tasoittuivat. Mikael aloitti B.A.S.E. hyppyharrastuksen, jossa pelko ei hävinnyt, vaan jokainen hyppy vuorelta, talosta tai antennista toi saatanallisen pelon. Ja mitä
suurempi pelko ennen hyppyä, sitä suuremmat sävärit oli odotettavissa hypyn jälkeen. Vuonna 2009 Mikael otti yhteyttä Jussi Paradiseen, sillä häntä oli jo pitkään kiinnostanut kokeilla suspensiota. Ensimmäinen kokemus suspensiosta oli uniikki. Jännitys oli uskomaton, sillä yksikään tuttava ei ollut tehnyt suspensiota aiemmin ja näin ei ollut mitään käsitystä siitä, miltä se tuntuu ja miten homma etenee. Mikael lumoutui suspensiosta sen verran, että takaisin koukkuihin on pitänyt päästä useampaankin otteeseen. Tällä hetkellä kokeiltuna on Suicider, Polvet, Sääret (Calf), Kooma, Ressurrection ja Lotus. Kooma oli lävistysosuudessa mieleenpainuvin, kun neljä ukkoa laittoi kahdessa setissä koukkuja läpi. ”Se kun neljä koukkua samaan aikaan menee ihosta läpi, niin se nostaa sellaisen kipuaallon koko kroppaan, että endorfiini ja adrenaliini eritys on melkoinen”
FreeFall Suspension Suspension harrastukseksi ottaneen Mikaelin kaveri postasi hänen facebooksivulleen kuvan miehestä, joka hyppäsi hylättyyn ydinvoimalan lauhduttimeen kiinnitettynä pelkillä koukuilla selkänahasta. Kuvan yhteydessä oli läppänä teksti, tyyliin: ”olisko tässä sun laji?” Kuva oli niin absurdi, että hänen oli pakko lähteä kaivelemaan kuvan tyyppiä internetistä - ja niinhän se löytyikin. Kuvassa oli venäläinen Stanislav Aksenov joka on keksinyt lajin nimeltä Freefall suspension ja suorittanut sen maailman ensimmäisenä. Mikael lähetti hänelle sähköpostia missä kysyi lisätietoja, että missä tuota järjestetään ja onko mahdollisuutta päästä mukaan. Vastaus tuli: kesällä 2013 hypätään Moskovassa ja Pietarissa, mukaan vaan. BASE-hyppyjä kokeneille homma oli lisäksi ilmainen, sillä he tarvitsivat BASE-hyppäävien näkemystä touhua kehittäessään.
Koska mieltymykenä oli vapaapudotus ja suspensio, niin tämä oli täydellinen yhdistelmä. Pisteitä nosti myös ajatus olla ensimmäinen ja ainoa suomalainen moisen hypyn tehnyt. Mikael lähti Venäjälle viikonlopuksi ja sopi Stanislavin kanssa, että hänen ystävänsä tulevat hakemaan hänet Moskovan lentokentältä. Sieltä matka jatkui autolla Konakovoon n.120km pohjoiseen Moskovasta. Kaupasta haettiin ruuat viikonlopuksi, sillä tarkoitus oli leiriytyä maston juurelle. Venekyyti vei määränpäähän Volga-joen toiselle puolelle missä sijaitsi aktiivinen korkeajännitteisen sähköverkon masto. Perjantai iltana asetettiin köydet paikalleen kahden maston väliin ja tehtiin valjailla koehyppy todeten, että kaikki toimii. Lauantaina aloitettiin varsinaiset suspensio-hypyt. Selkä lävistettiin neljällä erikoisen vahvalla ”koukulla” jotka kiinnitettiin rig:iin. Jalkaan puettiin kiipeilyvaljaat ja niihin kiinnitettiin varmistusköysi rig:iin myös ihan varmuuden vuoksi, jos iho sattuisi repeämään. Varmistusköysi oli kuitenkin sen verran löysä, että se ei poistanut voimaa mikä kohdistui hypyllä koukkuihin. Masto oli 73m korkea ja sinne kiivettiin tikkaita pitkin ylös. Sitten hypätään ja katotaan mitä tapahtuu.
Kyseessä siis ei ollut benji-hyppy, vaan keinumaisesti hidastettu vapaapudotus. Itse hyppääminen ei kivun puolesta ollut paljon pahempi kuin normaali suspensio. Vapaapudotus mastosta oli hieno kokemus yhdistettynä suspensioon. Freefall suspensiosta syntynyt jälkitila oli mahtava! ”En muista koskaan saaneeni niin paljon boosteja kroppaan mistään muusta. Kädet ja jalat tärisi ainaki tunnin vielä hypyn jälkeen, kalja maistui uskomattoman hyvältä heti hypyn jälkeen.” Selkä oli hieman turvoksissa pari päivää niistä kohdista missä koukut oli. Arvet on mitättömät pisteet selässä niissä kohdin, mistä koukut on lävistetty.
tekniikan paremmin, eli siis pistelen injektioneuloja ihon läpi ja teen niistä kuvioita.”
Terveiset Wild Bloodin lukijoille Mahtavaa että WildBloodin ensijulkaisulla oli niinkin paljon lukijoita. Hienoa nähdä, että Suomessa löytyy kiinnostusta vaihtoehtoiselle elämäntyylille, joko lukijana tai toteuttajana. Tavallisuus on tylsää eikä se ainakaan minun silmissäni herätä minkäänlaista mielenkiintoa. Jokainen oudompi ja erikoisempi persoona tekee tästä maailmasta huomattavasti mielenkiintoisemman paikan olla ja kokea asioita.
Toivottavasti joku muukin suoSeuraavia suunnitelmia mietitmalainen uskaltaisi lähteä hyptäessä Mikael kertoo, että mieles- päämään free fall suspension ensi sä on käynyt hypätä basehyppy kesänä ja jos ei, niin nynnyilkää ilman valjaita niin, että pelkkä sit keskenänne, saatana! kupu on kiinnitettynä ihoon. Tämän toteuttikin yksi venäläiVideon Mikaelin free fall suspennen syyskuun alussa 2013. Tämän siosta voi katsoa osoitteesta: talven suunnitelmissa on myös yhdistää suspensio ja avanto: http://vimeo.com/75114535 tarkoituksena olisi roikkua koukuissa samalla, kun hänet lasketaan avantoon. Video ei sovellu herkille, mutta tuskimpa sellaiset silmät tätä ”Ehdottomasti olen menossa juttua muutenkaan pureskelee. ensi kesänä uudestaan hyppäämään suspension Venäjälle! Tänä talvena aion myös harjoitella play-piercingiä itseeni, jotta opin
Mikael valmistautumassa hyppäämään
Hyppy kohti uutta kokemusta
Suspensio rig hypyn jälkeen
”En löydä tuosta harrastuksesta mitään negatiivista. Miksi tämä ajaa minut aina uudestaan roikkumaan on lähinnä se, että kyseessä ei ole kollektiivinen laji vaan kaikki tehdään vain ja ainoastaan itsesi takia. Se henkinen latautuminen lävistyksiä varten on itselleni hyvää terapiaa. Koen sen myös oman mieleni hallinnaksi ja ettei paniikki tai kivun pelko ottaisi valtaa. Itse roikkumisessa on sitten jotain aivan muuta, lävistysvaihe on nopeita kivun vihlaisuja kun koukku lyödään ihosta läpi. Roikkuminen taas on pitkää kipua missä sen hallinta ja painottomuuden tunne toimii lähes meditointina. Menen uudestaan siksi että se toimii itselleni jonkinlaisena terapiana ja mielenhallintametodina.”
Teksti: Toni Peltonen Kuvat: THE BRAINS
THE BRAINS Kun lähtee miettimään psychobillyä genrenä, niin onhan se lähestulkoon täydellistä. Kauhuelokuvamainen kuvasto ja sanasto, vahva tatuointikulttuuri, hemmetin hyvä ja ennenkaikkea aidontuntuinen meininki. Näihin edellämainittuihin kehuihin on helppo samaistaa myös kanadalainen The Brains, joka kävi juuri näillä kotomaamme nurkilla kevyellä minirundilla. Olin myymässä yhtyeen oheistuotteita bändin soittaessa Jyväskylässä Lutakko liekeissä -festivaaleilla. Itse keikan missasin valitettavasti, joten ei siitä sen enempää. Yhtyeen jannut olivat kuitenkin mitä mukavimpia herrasmiehiä ja antoivat lahjaksi uusimman albuminsa vinyylimuodossa. Levy kantaa nimeä The Monster Within ja sen kannessa
komeilee itsensä Cthulhu. Pelkästään tämän perusteella voisi sanoa, että näillä nappuloilla pääsee vielä pitkäle. Tyyllisesti The Monster Within on hyvin perinnetietoista psychobillyä, missä läskibasso kolisee ja rautalankamaiset sävelet luovat mielikuvia usvaisista hautausmaista ja niiden salaisista luurankobileistä. The Brains on samalla myös genrensä melodisemmasta ja tarttuvammasta päästä. Kertosäkeisiin hypätään mutkattomasti ja kappaleet ovat ytimekkäitä. Itseasiassa yksikään biiseistä ei ylitä sitä maagista kolmen minuutin rajaa, minkä on mukavan positiivinen asia. Eipähän leperrellä turhia. Kappalemateriaali on tasaisen loistavaa, mutta mainttakoon erityisesti alkupään Give It All, jossa on selkeää hittiainesta, sekä mukavan omaperäinen ja
instrumentaalinen Cucaracha in Leather. The Brains vie kuulijansa maailmaan mikä on täynnä stencileitä, eläviä kuolleita, kauniita naisia, mustaa nahkaa ja loputtomasti rommia, suuria muinaisia unohtamatta. Kaikuja luodaan vuosikymmenten taakse, mustavalkoisiin aikoihin, modernilla ja elokuvamaisen pitävällä otteella. Bändi on kuin muinaisen The Vampira Show’n jakso, missä se esitellään savuisten maisemisen ja hämähäkinseittien saattalemana ja saatetaan genrensä kärkipaikoille. Demonisen naurun saattelemana.
Teksti: Sande Parkkonen
KERHOHYSTERIAA JO 60-VUOTTA! Osa 1: Kerhohysterian yleishistoria Kun nyt saamme taas kerran kuulla sekä mediasta että poliisin suusta, millainen uhka motoristikerhot yhteiskunnalle ovat, on syytä palauttaa mieliin, ettei mikään ole muuttunut viimeisten kuuden vuosikymmenen aikana. Vaikka Suomessa kerhohysteria luotiin vasta 1990-luvulla, se ei syntynyt tyhjästä tai tarpeeseen, tai edes kerhojen toiminnan seurauksena. Sillä oli olemassa kansainvälinen traditio,
perinne, jota suomalaiset viranomaiset ryhtyivät riemumielin luomaan myös meille, osittain omatoimisesti, osittain amerikkalaiskollegoittensa ohjeiden ja opastuksen mukaisesti. Viranomaiset toimivat edelleen saman kaavan mukaan ja mikä hämmästyttävintä, väitteet ja argumentit ovat edelleen täysin samanlaisia kuin Yhdysvalloissa jo 1940-luvun lopulla ja 50luvun alussa! Hollisterin ja Riversiden kokoontumisajojen jälkeen kansakunnan vaikutusvaltaisin aikakauslehti Life julkaisi kuvareportaasin tapahtumista. Kuvat olivat lavastettuja, mutta ne sytyttivät roihun, joka palaa edelleen. Yhdysvaltain moottoripyöräyhdistyksen johtaja kommentoi kahden tapahtuman herättämää kohua sanomalla, että vain 1% motoristeista on kaljaa juovia huligaaneja. Riversiden kokoontumisajon järjestäneen ja sitä isännöineen paikallisen sheriffin tiedonanto hukkui yleiseen älämölöön. Sheriffi toi esille sen tosiasian, ettei paikalla ollut mellakkaa, ei osavaltion poliiseja, ei
kuolonuhreja, ei tappeluita, ja putkaan joutuneistakin valtaosa oli muita kuin motoristeja. Viikonlopun ainoa kuolonuhri menehtyi piirikunnan toisella laidalla liikenneonnettomuudessa kymmenien kilometrien päässä itse tapahtumapaikasta. Hollisterissa kokoontumisajo oli sujunut jokseenkin samanlaisissa merkeissä, eikä sielläkään ollut mitään mellakkaa. Mitään joukkopidätyksiä ei tehty, joukkotappeluita ei käyty, kapakoihin ei ajettu moottoripyörillä ilman lupaa, itseasiassa jotkut kapakoitsijat pyysivät motoristeja pysäköimään ajopelinsä kapakan tiloihin talteen, kun kuskit siirtyivät laillisten virkistysjuomien pariin. Pian tämän jälkeen skandaalilehdistössä julkaistiin mielikuvituksellisia juttuja motoristeista ja heidän naisistaan. Nykyiseen tyyliin motoristien naiset olivat pahalle haisevia huoria ja narkomaaneja, joita motoristit raiskasivat kilvan ja ennen kaikkea yhtäaikaa.
Ennen kaikkea he olivat tahdottomia ja avuttomia valkoisen orjakaupan uhreja, jotka, kuten kaikki valkoiset nuoret naiset, olivat noiden moottoripyörillä liikkuvien saalistajien kidnappaamia ja vangitsemia poloja. Todellisuudessa jo 1940-luvun lopulla teillä paineli ensimmäisiä naismotoristeja aivan miesten tapaan. Skandaalilehdistö oli jo aikaisemmin luonut omaa mytologiaansa suurkaupunkien nuorisojengeistä, nahkatakkipojista ja heidän salaisista rituaaleistaan ja menoistaan, marihuanan tuhoisasta vaikutuksesta nuorison moraaliin ja sukupuolikuriin, ja nyt nuo jo aikaisemmin luodut kertomukset ujutettiin sujuvasti myös motoristeja koskevaan kirjoitteluun, kommunismisyytöksiä myöten. Syntyi termi moottoripyöräjengi, sillä eihän moottoripyöräkerho ollut niin seksikäs kuin Jengi.
Jengi-sana toi jokaisen mieleen pahoja tekevän sekalaisen sakin, kun taas kerho-sanassa oli ja on edelleen häivähdys normaalia, kunnollista. Siksi meillä yhä edelleen poliisi puhuu moottoripyöräjengeistä, eikä kerhoista. Jengi sana on kuumottavampi, se saa nännit jäykistymään, kun kerho taas tuo mieleen balsapuisia lennokkeja kokoavan seurakunnan lapsiryhmän. Aikakauslehdissä julkaistiin satumaisia tarinoita motoristijengien hyökkäyksistä pikkukaupunkeihin ja riippuen lehdestä ja kirjoittajasta jengi oli aina erilainen. Toisissa tarinoissa se oli sotilaallisesti organisoitu yksikkö, täysin armeijan mallin mukainen, käskysuhteineen kaikkineen. Toisissa tarinoissa jengi oli rikollisista huumehulluista koostuva kuohasuisten rakkien lauma,
”Toiseinlaisia totuuksi ja näkökulmia valtamediasta poiketen” nostaa esiin kirjoituksia järjestäytyneen mediakentän ulkopuoleltaja antaa suunvuoron ihmisille joilla on painavaa asiaa
joka vainosi järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja sen neitsyitä. Nämä kaksi kirjoittajien mielikuvituksen tuotetta synnyttivät jo tuolloin yhä elävän mielikuvan siitä, mitä moottoripyöräkerhot ovat. Viranomaisten ja median puheissa kerhot ovat rikollisjoukkioita, huumerikollisia ja täysin arvaamattomia, suoranainen uhka koko kansakunnalle, mutta samalla ne ovat tiukasti järjestäytyneitä ja johdettuja organisaatioita. Jokainen käsittää, että arvaamattoman huumesakin tiukka johtaminen ja organisointi ei onnistu, mutta silti tämäkin kuusikymmentä vuotta sitten syntynyt myytti elää edelleen myös Suomessa.
Tälläkertaa vuorossa on Sande Parkkonen, poliittisesti epäkorrekti bloggari joka pitää blogiaan osoitteessa rayhablogi.blogspot.fi Sanden blogissa rähistään ja meuhkataan estottomasti yhteiskunnallisista asioista soveliaisuussääntöjä miettimättä.
1960-luvun kulttuurikumous länsimaissa ja siihen liittynyt huumekulttuuri toivat motoristien mytologiaan lopullisesti yhden olennaisen osan: huumeet. Kuten muukin nuoriso ja muut vastakulttuuripiirit, myös motoristit olivat mukana hippikauden huumesekoiluissa, mutta vaikka 1960-lopussa suurin narkomaaniryhmä Yhdysvalloissa olivat piristäviä ja rauhoittavia popsivat kotiäidit, laiton huumekohkaus ryöväsi otsikot. Koska motoristit olivat jo valmiiksi pahoja poikia, hanakoita tappelemaan ja rellestämään, huumeiden yhdistäminen heihin toi medialle ja virkavallalle kosolti uutta polttoainetta hysterian lietsomiseen. Huumepäisten prätkälaumojen kerrottiin raiskailevan vastaantulevia naisia, hakkaavan täysin sivullisia, ryöstelevän ja lopulta myös myyvän huumeita. Vaikka huumeet oli yhdistetty motoristeihin jo edellisellä vuosikymmenellä, nyt ne tulivat erottamattomaksi osaksi mytologiaa. Sillä ei ollut väliä, että kerhoissa oli ja on edelleen jäseniä, jotka eivät ole
huumeita edes kokeilleet. Nyt heistä kaikista leivottiin narkomaaneja, huumekauppiaita ja totaalisesti kaiken normaalin ulkopuolella olevia sekopäitä. Kun joukossa vielä oli sellaisia todistettavasti, asia oli median, viranomaisten ja suuren yleisön silmissä selvä: kaikki kerholaiset ovat yötä päivää huumeissa, tukasta varpaisiin. Seuraavan vuosikymmenen aikana motoristihysteria sai jälleen uuden lisämausteen, tai oikeammin sanottuna muuttui nykyiseen suuntaan. Kun vielä 60-luvun lopussa oli puhuttu jengeistä, nyt puheet muuttuivat pykälää kovemmiksi. Kyse ei enää ollutkaan sekopäisten narkomaanien jengeistä ja sekoiluista, vaan järjestäytyneestä rikollisuudesta. Syntyi nykyinen viranomaisversio motoristikerhoista. Todistettavasti jotkut motoristit myivät huumeita, se ei ole mikään salaisuus, mutta viranomaiset leipoivat asiasta todellisen jättipullan. FBI oli jo alkanut siirtää tähtäintään mafian suuntaan, mutta hiljattain luotu huumevirasto DEA ja ATF, tupakan, aseiden ja alkoholin salakauppaa ja salakuljetusta tutkiva virasto, eli entiset kieltolainvalvojat jotka olivat jotenkin jääneet roikkumaan valtiokoneistoon kieltolain ja tehtävänsä päätyttyä jo vuosikymmeniä aikaisemmin, tarvitsivat itselleen sopivan vihollisen. DEA, Yhdysvaltain huumevirasto, otti moottoripyöräkerhot osaksi kohteitaan, mutta varsin pian sai itselleen mieluisamman vihollisen kolumbialaisista ja kuubalaisista kokaiinikartel-
leista. Vaikka DEA edelleen tutki myös motoristien huumejuttuja, eteläisen Flordian kokaiinicowboyt ja huumesodat veivät sen päähuomion. Se sai niiden toiminnasta oikeutuksen olemassa ololleen. ATF oli sen sijaan viranomaiskoneiston äpärä, jota muuta virastot vaativat lakkautettavaksi. Kuin luojan lykkynä moottoripyöräkerhot ja niiden kohellukset ja rikokset antoivat sille uuden roolin. Asehullujen motoristien pyssypuuhat ja joidenkin motoristien pimeät bisnekset paalutettiin nopeasti järjestäytyneeksi rikollisuudeksi ja ATF:n omimmaksi toimialaksi. Se, mitä harva ymmärsi tuolloin tai ymmärtää vieläkään, oli Mario Puzon menestysromaanista tehdyn elokuvan Kummisetä merkityksen. Hittileffa toi yleiseen tietoisuuteen järjestäytyneen rikollisuuden ja ajatuksesta tuli sen menestyksen myötä olennainen osa kaikkea tarkastelua. Vaikka moottoripyöräkerhojen jäsenten rikollisuus oli ja on mitä suurimmassa määrin epäjärjestäytynyttä rikollisuutta jo eläkkeellä olevan amerikkalaisen poliisijohtajankin mukaan, Puzon ja Hollywoodin mafiamalli tarttui kuin purukumi takamukseen jokaiseen ryhmään, johon viranomaiset viitsivät vain viitata.
Moottoripyöräkerhot oli siis leimattu järjestäytyneeksi rikollisuudeksi ja kun sekä DEA että FBI 80-luvulla alkoivat nekin kiinnittää taas huomiotaan kerhoihin, tuosta viranomaisväitteestä tuli kiinteä osa kerhomytologiaa. Kerhot vertautuivat agenttien puheissa mafiaan, vaikkei niillä mitään yhteistä ollutkaan. Kerhojen virkailijoiden titteleistä tuli salamyhkäisiä arvonimiä, joiden taustalla oli ties mitä mystistä. Kerhon presidentistä, jäsenten keskuudestaan valitsemasta puheenjohtajasta, leivottiin mediassa ja viranomaispuheessa diktaattorimainen hirmuvaltias, Attila, Hitler ja keisari Nero samassa paketissa. Varapresidentistä muokattiin diktaattorin vasen käsi ja tukimies, jonkinlainen pääministeri tai superkurittaja. Sihteeristä tuli salamyhkäinen salaisten raporttien ja salaviestien laatija, kansainvälisen rikollistoiminnan mystinen linkkimies, ja kerhojen rahastonhoitajista tuli salaisten bisnesten ja pimeän rikollisen rahan supertaikuri, joka pystyi taikomaan kadoksiin kerhojen rikoksilla hankkimat rahat, joista viranomaiset eivät koskaan löytäneet jälkeäkään, vaikka laskujen mukaan tuota rahaa pitikin olla miljoonia. Kaikkien hysteerisimmän tulkinnan sai osakseen kerhon järjestysmies. Vaikka kaikissa amerikkalaisissa yhdistyksissä ja järjestöissä on samainen titteli ja sama virka, sergeant of arms, moottoripyöräkerhois-
sa kyseinen herra olikin jotakin aivan muuta. Kukaan ei uskoisi, jos kalifornialaisen viinikerhon järjestysmiestä kutsuttaisiin sotapäälliköksi, mutta kun viranomaiset sanoivat näin moottoripyöräkerhon järjestysmiehestä ja väittivät hänen olevan kerhon murhanhimoisin asemestari, pyssymies ja pyöveli, media pissi housuunsa ja kertasi väitettä innokkaasti. Suomalaisessa mediassa järjestysmiehestä tuli 90-luvulla sukkelasti ”asepäällikkö”. 1990-luvun alkuun mennessä Yhdysvalloissa oli siis luotu moottoripyöräkerhomytologia, kokonainen satumaailma, jota viranomaiset markkinoivat ahkerasti kaikissa yhteyksissä. He myös perustivat moottoripyöräkerhoja tutkivien viranomaisten kansainvälisen yhdistyksen koordinoimaan toimintaa ympäri maailmaa. Samalla amerikkalaiset viranomaiset halusivat varmistaa, että viesti on ympäri maailmaa sama, että kaikki viranomaiset kaikissa maissa laulavat samaa laulua ja puhuvat samalla äänellä, samaan tahtiin, ja vaativat samoja oikeuksia ja lakeja. Näin on myös tapahtunut ja tapahtuu edelleen. Kun viranomaiset antavat moottoripyöräkerhoja koskevia lausuntojaan Australiassa tai Norjassa, väitteet ovat täysin samoja ja aiheet ovat samoja, syytökset ovat samoja ja teesit samoja, ja
kaikki peräisin amerikkalaisten viranomaisten opetuksista ja legendoista, mytologiasta, joka kerhojen ympärille luotiin. Näin tapahtui ja tapahtuu edelleen myös Suomessa.
Osa 2: Hysteriaa Suomessa jo 20vuotta! Tämän päivän nuoremmille poliiseille, toimittajille ja motoristeillekin saattaa olla yllätys, että puheenaiheet ja puhetapa, joilla kerhoja julkisuudessa käsitellään, ei ole miltään osin uutta. Viimeisten parin, kolmen vuoden ajan viranomaiset, lähinnä KRP, ovat käyneet erittäin voimakasta kampanjaansa kerhoja vastaan. Argumentit, väitteet ja syytökset ovat lähes sanasta sanaan samoja, joita viranomaiset käyttivät jo vuonna 1993. Jotta asia tulisi selväksi, seuraavassa tarjoillaan maistiaisia parin vuosikymmenen takaa ja huomatkaapa kuinka samanlaista hysteriaa lietsottiin jo tuolloin. Kaikki seuraavat esimerkit ovat aikalaisjulkaisuista, ne ovat kaikki 90-luvun toimittajien tekstiä ja median julkaisemia. Kaikki ovat peräisin parin vuosikymmenen takaa. Verratkaapa niitä viimevuosien kerhokirjoitteluun ja pelon lietsontaan.
Yhtäläisyydet ovat hämmästyttävät. Sinänsä tämä ei ole yllätys. Suomalaisten viranomaisten ”opaskirja” on amerikkalaisten käsialaa, heitä on koulutettu ja perehdytetty aiheeseen amerikkalaisten toimesta, jutut, väitteet ja pelotteet ovat nekin amerikkalaisten keksimiä. Niitä toistellaan, koska muutakaan ei ole keksitty. Niitä toistellaan, koska moni poliisi nousi virkaportaissa juuri 90-luvun motoristihysterian siivellä ja jos kaikki paljastuisi kuplaksi, uran ylle lankeaisi ikävä, mutta ansaittu varjo. Niinpä samoja satuja kertaillaan edelleen totuuksina. ”Poliisi sanoo suoraan, että viranomaisten tarkoituksena on estää Kerhon toiminta Suomessa, sillä kerholaiset ovat sotkeutuneet huume- ja asekauppaan, prostituutioon ja suojelurahan keräämiseen eripuolilla Yhdysvaltoja ja Eurooppaa. - Kerho on mafiaan verrattava rikollisjärjestö. Sillä on selkeä organisaatio ja sen toiminta on järjestelmällistä, sanoo (rikoskomisario) Peltola.” Iltalehti 4.3. 1993. Poliisi siis väitti jo heti
alussa, että kerho on rikollisjärjestö ja käytti samanlaisia perusteita kuin nytkin, paria vuosikymmentä myöhemmin. ”Kerho on USA:n suurimpia organisoituja rikollisjengejä”. Iltalehti 4.3. 1993. Samassa jutussa todetaan myös, että ”kerholaiset tekevät kauppaa mafian ja Kolumbian huumekartellien kanssa”. Eli jo 1993 suomalainen media rinnasti kerhot maailmanluokan järjestäytyneeseen rikollisuuteen, vaikka totuus oli täysin toisenlainen. Edelleen sama lehtijuttu julistaa, että ”Kerho on rikollinen jengi, joka tunnetaan väkivallasta, huumeista ja murhista”. Sen kerrotaan käyvän kauppaa jopa uusnatsien kanssa! ”Järjestö pyörittää miljardin dollarin rikollista bisnestä, joka on sotkeutunut kaikkeen mahdolliseen prostituutiosta murhiin.” Suomalaiseen valtamediaan kuuluva lehti siis väitti aivan pokkana, että kerho pyöritti miljardin dollarin rikollista bisnestä, mutta eipä tässä vielä kaikki. ”Enkelien kätköistä on löytynyt myös vaarallista C-4 räjähdettä, jotka FBI:n mukaan saattavat piillä World Trade Centerin terrori-iskun takana.” Kyllä, New Yorkin World Trade Centeriin tehtiin terroristi-isku jo 90-luvulla, mutta suomalaisen iltapäivälehden mukaan iskun takana olivat mahdollisesti moottoripyöräkerholaiset! Totuushan oli taas hiukan toinen. Asialla olivat olleet jo tuolloin ne samat veijarit, jotka sitten 2001 onnistuivat aikeissaan.
”Karhukopla iski jengin asevarastoon armeijan Pasilla!” Iltasanomat 4.3.1993. Kysehän oli siis kerhotilasta, eikä asevarastosta. ”Asevarastoa vartioineet viisi miestä eivät ehtineet tehdä vastarintaa. Tulitaistelun varalle paikalle oli varattu ambulanssi ja paloauto.” Minkä tulitaistelun? Mitä vastarintaa? Sellaista ei koskaan oltu suunniteltu, eikä aiottu, eikä edes yritetty ja miksi olisikaan? Uutisen mukaan poliiseja oli paikalla puolen sataa, mukaan lukien poliisin antiterrorismivalmiusyksikkö Karhu, joka sai ammutuksi nukkuvan koiran. Tiloista poliisin mukaan löydettyä käärmettä ei ammuttu. ”Pidätetyt ovat poliisin vanhoja tuttuja. Entuudestaan heillä on tilillään väkivalta- ja törkeitä huumausainerikoksia.” Paitsi ettei heillä ollut ollenkaan tuomioita törkeistä huumausainerikoksista tai väkivaltarikoksista. ”Jengin jäsenet ovat olleet tuomiolla huume- ja väkivaltarikoksista, muun muassa ryöstöstä”. Helsingin Sanomat 5.3. 1993. Paitsi etteivät olleet olleet ”Moottoripyörät pelkkää kulissia: Kerholaisten väkivaltainen huumemaailma”. Iltalehti 5.3. 1993. Koko sivun jutussa pyritään todistamaan se, että kerho on uhka koko yhteiskunnalle ja Suomelle toistamalla vanhoja väitteitä ja syytöksiä, joita ei ole koskaan todistettu missään oikeudenkäynnissä, tietenkään. Mutta silti niitä toisteltiin vuonna 1993 ja toistellaan edelleen.
”Sekä Harley että Kerho ovat liikeyrityksiä, jotka tuottavat miljardi dollaria vuodessa. Mutta kerhon yritys on voitollisempi. Se ei maksa veroja ja sen kustannukset ovat pienemmät. Se operoi maanalaisessa taloudessa.” Vaikka jo tuolloin jokainen täyspäinen käsitti, ettei miljardin dollarin bisneksiä voi pyörittää maan alla, väite oli ja on olennainen. Viranomaisten mukaan se, ettei mistään miljoonista tai miljardeista ole löydetty jälkeäkään paljastaa, että kyse on erittäin ovelista rikollisista, jotka piilottavat suunnattomat rahansa. Minne ja miten? Siihen kukaan ei ole osannut koskaan antaa vastausta. ”Organisaatiota johdetaan modernin liikkeenjohdon metodein, kun taasen bisnespuuhissa sovelletaan viimeisintä high tech -välineistöä. Nykypäivän kerholaiset käyttävät faxeja, tietokoneita, eletronisia salakuuntelulaitteita ja salavideovälineistöä.” Hmm... ”Ne naiset, jotka viihtyvät kerholaisten parissa, vanhentuvat nopeasti. Kun ”eukot” ikääntyvät, he ajautuvat jäseneltä toiselle ja ajautuvat kadulle. Näin naisista puristetaan viimeisetkin taalat. Ensin seksipääomana, sitten katuhuorina. Välivuosinaan useat naiset pahoinpidellään tunnistamattomiksi.” Iltalehti 5.3. 1993. Tässä pätkässä tuodaan esille yksi median ja viranomaisten lempiaihe: motoristien naiset. Viranomaisten ja median
silmissä kaikki naiset, joita kerholaisilla oli ja on, ovat vain huoria. Parhaimmillaankin he ovat hyväksikäytettyjä raukkoja. Normaaleja ihmissuhteita ei ole olemassakaan. Tämä on ollut perushysteriaa jo 1950luvulta saakka ja on sitä edelleen. ”Avoimen yhteiskunnan oli vaikea puolustautua kerholaisilta, jotka mafian ja terroristien tavoin pelasivat epädemokraattisilla pelisäännöillä.” Iltalehti 5.3. 1993. Kerholaiset olivat siis terroristeja ja mafiosoja, ja epädemokraattisia. Toisin on tiukempaa valvontaa, kovempia rangaistuksia ja jatkuvaa kontrollia vaativien viranomaisten laita, niinkö? ”Jäseneksi pyrkivän on syötävä esimerkiksi kuollutta koiraa.” Iltalehti 10.3. 1993. Tämän klassikko-otsikon muistavat varmasti kaikki vanhemman polven motoristit. Se edusti tuolloisen hysterian kliimaksia. Kansalle tarjottiin tosiasiana väitettä, että motoristit syövät koiriakin ”pääsykokeissaan”. Sellaista ei tiettävästi ollut tapahtunut kuin kerran 1960luvulla humalaisen motoristin toimesta ja kyseessä oli maantieltä löydetty yliajetun koiran raato. Kyseinen motoristi yritti valmistaa raadosta aterian, mutta sairastui vakavasti. Muista tapauksista motoristien keskuudessa ei ole
tietoa. Sen sijaan korealaiset ja kiinalaiset syövät ja ovat aina syöneet koiria. Amerikan alkuperäisasukkaiden keskuudessa koirista tehty muhennos oli aikoinaan jopa jonkinlaista herkkuruokaa. ”Naiset, jotka eivät pääse jäseniksi, luokitellaan joko ”sussuiksi” tai ”eukoiksi”. Sussujen pitää alistua seksuaalisesti kenelle jäsenelle tahansa. Eukot ovat vaimoja tai tyttöystäviä. Heidät pakotetaan usein työskentelemään yläosattomina tanssijattarina tai prostituoituina.” Iltalehti 10.3. 1993. Väite, joka ei ole koskaan pitänyt paikkaansa Suomessa, mutta joka esitettiin totuutena jälleen kerran. ”Liituraitamiehiä nahkatakeissaan”. Iltasanomat 13.3. 1993. ”Yhdysvalloissa kerholaiset ovat ottaneet suuren osan mafian vallasta. Liittovaltion poliisi FBI on sulkenut bordelleja, huumetehtaita ja laittomia perimistoimintoja ja muita, mutta seurauksena on ollut ainoastaan se, että nämä toiminnot ovat siirtyneet nyt kerholaisille.” Tämä koko kappale on roskaa. Se ei perustu mihinkään todellisuuteen, vaan on peräisin viranomaislausunnosta, jossa uskotellaan, että moottoripyöräkerholaiset ovat tulleet mahtavammiksi kuin mafia.
”Mafia tilaa nykyisin tärkeimmät palkkamurhansa kerholaisilta, poliisiviranomainen sanoo”. Tämäkin väite oli ja on edelleen täyttä roskaa. Moottoripyöräkerholaisilla ja mafialla on ollut yhteyksiä hyvin vähän ja satunnaisesti, jos ollenkaan. Päinvastoin, Philadelphiassa oli 1980-luvulla lähellä, että paikallinen mafia ja moottoripyöräkerho olisivat ajautuneet yhteenottoon. Syynä ei suinkaan ollut tuolloinkaan valtataistelu vaan se, että humalainen mafioso oli ajanut kerholaisten pyörien päälle ja nämä olivat yrittäneet kostaa. ”Suomessakin voidaan ennustaa, että organisoitu rikollisuus kasvaa, kun kerholaiset saavat jalansijaa. He perustavat mm. bordelleja, joissa työskentelevät naiset joutuvat maksamaan suojelurahaa. Lisäksi huumeongelmat tulevat kasvamaan ja ennen pitkää ravintolat ja diskot joutuvat maksamaan, mikäli ne haluavat toimia ilman häiriöitä.” Iltasanomat 13.3. 1993. Näin siis ennustettiin viranomaisten toimesta vuonna 1993. Olemme nähneet kuinka paikaansa pitävä tämäkin viranomaisväite on ollut. Moottoripyöräkerhot eivät ole perustaneet bordelleja. Ne eivät
ole kiskoneet suojelurahaa prostituoiduilta. Ne eivät ole kiristäneet rahaa ravintoloilta ja diskoilta. Ja kuitenkin, edelleen poliisi väittää, että kerhot ovat järjestäytynyttä rikollisuutta. ”Kerholaiset harrastavat moottoripyörien ohessa myös kauhukulttuuriin ja kuolemaan liittyviä esineitä. Kerhon tiloista etsittiin mm. pääkalloja. Pihalta löytyi jostain kulkeutunut hautakivi.” Iltasanomat 20.3. 1993. Tämän mystisemmäksi kerhotoiminta tuskin enää voisi mennäkään. Kuoleman ja kauhun kulttuuria, pääkalloja ja hautakiviä. Kyseinen pääkallo taisi olla todellisuudessa pääkallotuhkakuppi, lisäksi kerhotiloista löytyi Pilailupuodin kumikärmes ja jotakin muuta vastaavaa lelutarpeistoa, mutta todellisuus ei ollut tuolloinkaan niin makoisa kuin hysteerinen fiktio. ”Suomessa on tuhansia moottoripyöräilijöitä, joista vain runsaat neljäkymmentä terrorisoi, tappelee ja herättää kauhua. Onko yhteiskunta voimaton heidän edessään?” Iltalehti 16.3. 1996. Kolmessa vuodessa väitteet kerhojen rikollisuudesta olivat muokkaantuneet siten, että alamaailman valtaa tavoittelevasta rikollisorganisaatiosta olikin tullut uhka koko yhteiskunnalle. Simpsala bim! ”Näiden kerhojen päämääränä on saada itselleen valtaa. Ensin taistellaan vallasta kilpailevan kerhon kanssa. Myöhemmin tulee kuvaan vallan tavoittelu myös yhteiskunnassa. Periaatteessa tälle ei ole olemassa mitään ylärajaa.” Kerholainen presidentiksi? Hmm...
”Mistä tulevat heidän rahansa? Rikollisten moottoripyöräjengiläisten verotiedot kertovat työttömyyskorvausten nostamisesta”. Iltasanomat 16.3. 1996. Laman kourissa kärvistelevän Suomen suurimpaan yhteiskunnalliseen uhkaan, motoristiin, lätkäistiin nyt uusi synkeä leima: prätkäjengiläinen oli rikollinen ja kaiken kukkuraksi myös sosiaalipummi. Vaikka jokunen kerholaisista olikin työttömänä, kuten muutama satatuhatta muutakin suomalaista samaan aikaan, suurin osa eli pienyrittäjänä ja palkkatyöläisenä tuolloinkin, aivan kuten nytkin. Silti uutisointi oli tätä. 1990-luvun hysterian vuosina luotiin myös edelleen elävä mytologia kerholaisten hämäristä liiketoimista. ”Motoristijengit ovat käyttäneet muualla bisneksiensä peittona yritystoimintaa. Mm. tatuointi ja erilaiset moottoripyöriin liittyvät liiketoimet ovat kerholaisjärjestöille ominta yritystoimintaa. Yrittämisen alle haudataan varsinaista toimintaa.” Iltasanomat 16.3. 1996. ”Poliisi sanoo, että jengin sydämeen kuuluminen on jo niin täyspäiväistä, että jengiläinen ei enää ennätä oikeisiin töihin. Hän saa näkyvät rahansa yhteiskunnan turvaverkosta.” Siis suurrikollinen elää sosiaalipummina. ”Viranomaiset uskovat, että jengit saavat rahaa tulonsiirtoina ulkomailta. Kotimainen toiminta ei voi vielä olla tarpeeksi kannattavaa, vaikka huumebisneksen mahdollisuudet ovat Suomessakin jättimäiset.”
Siis hetkinen, toiminta Suomessa ei ole kannattavaa, joten kerhot saavat rahaa ulkomailta? WTF??? Näinkin tosissaan väitettiin. ”Rikolliseen moottoripyöräjengiin, kuten yleensäkin järjestäytyneeseen rikolliskoplaan liittyminen on salaseuraisuutta. Ryhmässä haetaan fallistista maksuliinisuutta, miesten kilvoittelua, valloittamista, alistamista, kovuutta...” Iltasanomat 16.3. 1996. Lehdessä kriminaalipsykologi paljastaa osaltaan kuinka metsässä asiantuntijakin oli kerhojen suhteen. Osittain sama metsässä oleminen pätee edelleen. ”Jengissä oleminen antaa jäsenelleen narsistisen tyydytyksen ja kaikkivoipaisuuden kuvitelman. Järjestön piiriin kuuluminen sisältää hyvin vahvoja miestunteita.
Jengiin kuuluva ei tajua uniformuhahmonsa pilakuvamaisuutta. Jengin jäsenyys vahvistaa heikon miehen epävarmuutta. Ylitöpäinen sitoutumisen ja liittymisen tarve kertovat myös persoonan kypsymättömyydestä.” Näin siis kriminaalipsykologi Herran vuonna 1996. Ja kuitenkin, kerhoihin liittyvät olivat eri viranomaisten mukaan paremmin koulutettuja, osaavampia, kielitaitoisempia, paremmin pärjääviä, älykkäämpiä, vanhempia ja itsevarmempia kuin muut suomalaiset ”rikolliset” keskimäärin. Ei siis ihme, että viranomaiset olivat teorioineen ja ”faktoineen” melkoisen sekaisin. Ja sama jatkuu edelleen.
on syytä siteerata vielä yhtä lehtiartikkelia. ”Rikolliseen moottoripyöräjengiin kuulumista esitetään rangaistavaksi.” Helsingin Sanomat 5.3. 1996. ”Ehkä radikaalein keino, jota poliisijohto esittää, on saattaa rikolliseen järjestöön kuuluminen rangaistavaksi teoksi. Perusteena on se, että moottoripyöräjengit tekevät yhdessä päätöksiä rikollisesta toiminnasta.” Tuo ei pitänyt paikkaansa vuonna 1996, eikä se pidä paikkaansa vuonna 2013. Silti poliisin vaatimukset ja argumentit ovat pysyneet täysin samoina vuosikymmenten ajan. ”Joissakin maissa on kriminalisoitu fasististen tunnusten käyttö.”
Jotta yhtäläisyydet kahden vuosikymmenen takaisiin tapahtumiin tulisivat selväksi,
Niin, mikä sitä fasismia onkaan?