IHANNEKÄÄNNÖS – ONKO SELLAISTA OLEMASSA?

Kun alppihiihtäjän lajitaidot halutaan virittää huippuunsa, kannattaa hyödyntää urheilijan luontaista liikkumistapaa ja kehotyyppiä

Millaista on se alppihiihtotekniikka, jota seurassa tai alppikoulussa harjoittelevan laskijan olisi hyvä tavoitella? Onko lajitekniikka muuttunut tai muuttumassa? Jos on, niin miten ja miksi? Entä onko edes olemassa mitään yhtä tiettyä kaikille sopivaa tekniikkaa? Ja lopulta, miten alppihiihdon lajitaitoja pitäisi harjoitella? Tässä jutussa pyritään avaamaan ja pohtimaan näitä kysymyksiä, jotka usein askarruttavat niin valmentajia kuin myös urheilijoita ja heidän vanhempiaan.

Käännöksillä on historiansa

Asiaan on hyvä aluksi ottaa jonkinlainen historiaperspektiivi. Kun viime vuosisadan alkupuolella alettiin laskea ensimmäisiä kansainvälisiä kisoja (Kandahar-kisat), niin suunnilleen samaan aikaan alettiin myös kehittää opetusohjelmia, varsinkin armeijan ja hiihtokoulujen käyttöön. Näihin ohjelmiin poimittiin silloisen tiedon valossa yleispäteviksi havaittuja keinoja alppihiihtotaitojen kehittämiseksi. Näin yritettiin löytää pakettiratkaisu, joka toimisi mahdollisimman monille mahdollisimman hyvin. Tällaisen yleistaitoratkaisun pohjalta kehittyivät myös ne laskijat, joilla oli se kisageeni. No, eräänlaiseksi tekniikkakilpailuksi ja kiistelyksihän se lopulta tietysti meni eri kansallisuuksien ja koulukuntien välillä: siinä missä esimerkiksi Itävallassa korostettiin ylös- tai alaskevennystä, jalkojen aktiivista työtä (Beinspieltechnik) ja vastakiertoa (Verwindung) niin ranskalaiset vannoivat pitkään myötäkierron (rotation) nimeen – osittain ihan vaan sen takia, että pyrittiin erottautumaan naapurista. Vasta 70-luvulta alkaen tekniikka alkoi kansainvälisesti yhdenmukaistua jonkinlaiseksi ylös-alas-liikettä hyödyntäväksi askeltekniikaksi (Ingemar Stenmark). Tuolloin, kun sukset olivat vielä suoria ja pitkiä – sekä SL- että GS-sukset yli 200 cm – käännöksen aloittaminen vaati nykyistä paljon enemmän ylös- tai alaskevennystä, rotaatiota, vastakiertoa tai askellusta, tilanteesta riippuen. Näitä tietysti treenattiin myös alppihiihtäjien harjoituksissa, ja ajateltiin yleisesti, että kaikkien kannattaa harjoitella suunnilleen samalla tavalla.

Carving-suksien vaikutus

Mutta carving-sukset muuttivat kaiken - vai muuttivatko sittenkään? Alppihiihtotekniikan kehittymiseen ovat vuosien saatossa eniten vaikuttaneet välineiden, rinnekunnostuksen ja kilpailulajien sekä -sääntöjen kehittyminen ja muuttuminen. Nykyisillä suksilla käännöksen aloittaminen on yleensä ottaen helpompaa kuin entisaikojen suorilla suksilla, koska ne ovat sivukaarevuuden ansiosta entistä itseohjautuvampia, ja lyhyempiin suksiin on opittu rakentamaan riittävät elastisuus-, jäykkyys- ja vaimennusominaisuudet. Alppilajit, välineet ja jäädytetyt kisarinteet ovat tehneet laskemisesta nopeaa ja vaativat nykytekniikalta lajin alkuaikoihin verrattuna ennen muuta hyvää laskulinjan hallintaa ja suksipaineen ajoitus- ja säätelykykyä – mutta myös hyvää kanttauksen, myötä- ja vastakierron sekä kääntävien ja jousto-ojennusliikkeiden hienosäätöä ja hallintaa, eli aivan samoja asioita, joita suksilla harjoiteltiin jo lähes sata vuotta sitten!

Ihannetekniikka on osin yksilöllinen

Alppihiihdon maailmancupkisoja katsellessa voi todeta, että hyviä tuloksia voi huipputasollakin saavuttaa hyvin erityyppisillä tekniikoilla. Herää kysymys, onko edes olemassa mitään yhtä tiettyä kaikille sopivaa ihannetekniikkaa? Mehän kaikki liikumme, kävelemme ja juoksemmekin omalla personnallisella tavallamme, josta meidät voi myös tunnistaa jo etäältä. Tämä selittää osittain myös sen miksi esimerkiksi Ramon Zenhäusern, Marcel Hirscher ja Alexander Popov laskevat niin eri tavoilla. Tietysti myös näiden kavereiden hyvin erilaiset kehotyypit määrittävät, millä tavalla heidän kannattaa laskea, jotta se olisi tehokasta ja toimivaa. Yhteistä heille kaikille on, että he ovat oppineet hyödyntämään omaa yksilöllistä liikkumistapaansa ja kehotyyppiään erittäin tehokkaasti.

Yksittäiset totuudet vaarallisia

Alppihiihtovalmennuksessa on vuosien saatossa näkynyt erilaisia trendejä, joissa jotkin taidon tai tekniikan osatekijät tai seurannaisilmiöt ovat korostuneet. Esimerkkejä tällaisista ovat ”sisäkäsi lumessa -tyyli” ja vaikkapa ”koko ajan matalasta asennosta” laskeminen. Tämän tyyppinen yksipuolinen ”taikanappiajattelu” johtaa helposti harhaan, sillä kuvatun kaltaiset tekniikan ilmentymät ovat usein vain seurannaisilmiöitä, eivätkä ne edesauta toimivan tekniikan löytämistä kaikkialla tai kaikilla laskijoilla. Liialliset tekniikan yksinkertaistukset voivat samalla tavalla johtaa väärinkäsityksiin ja haitata urheilijan kehittymistä. Tällaisia ovat esimerkiksi hokemat ”lantio pois suksen päältä”, ”jalat hartioiden leveydellä”, ”nilkka ei voi liikkua monossa”, ”polvea vaan sisään” tai ”hartiat aina horisontaalissa”. Pahimmillaan kapea-alainen taitoharjoittelu ja epäergonominen laskutekniikka voivat johtaa loukkaantumisiin ja rasitusvammoihin. Sitä paitsi on aina hyvä miettiä myös laskun taloudellisuutta ja myös sopeuttaa harjoittelua kunkin laskijan kestävyys- ja voimaominaisuuksiin.

Ei täydellisyyttä, vaan toiminnallisuutta

Liian tiukka käsitys ihannetekniikasta voi pahimmillaan haitata urheilijoiden kehitystä. Täydellisyyden tavoittelun sijaan kannattaa tavoitella toiminnallisuutta. Toimiva tekniikka koostuu aina monista tekijöistä, joten lajitaitoharjoittelun on hyvä olla pitkäjänteisesti monipuolista ja laaja-alaista. Viime kevään maailmancup-kauden päätöskilpailut osoittivat konkreettisesti, että rataharjoitteluakin kannattaa tehdä monipuolisesti, myös pehmeällä ja jäädyttämättömällä pinnalla.

Harjoittelussa huomio kehon intuitiivisuuteen

Miten sitten kannattaisi harjoitella alppihiihdossa vaadittavia lajitaitoja? Taitoharjoittelusta tiedetään nykyään yleisesti, että pelkkä mekanistinen liike- tai asentoharjoittelu, jossa urheilijan tarkkaavaisuus suunnataan oman kehon liikkeisiin tai asentoihin, ei välttämättä auta urheilijaa kehittymään parhaalla mahdollisella tavalla, paitsi ehkä aivan perustaitoharjoittelun alkuvaiheessa. Sen jälkeen, kun perustaidot on opittu, tarkkaavaisuus kannattaa suunnata kehon ulkopuolelle. Tehtäväsuuntautuneella harjoittelulla (esim. taitoradat) ja tarkkaavaisuuden suuntaamisella välineeseen (esim. suksea kaarelle lumen sisään) tai oman kehon ulkopuolelle (esim. seuraa rinteessä olevaa laskujälkeä tai uraa; kasilasku pareittain) sekä mielikuvilla (esim. pehmeällä pinnalla pehmeästi) päästään parempiin tuloksiin, ei ainoastaan liike- ja lajitaitojen kehittämisessä, vaan myös suorituksen tehokkuudessa. Siinä missä omaan kehoon keskittyminen tuppaa häiritsemään kehon automaattista liikkeidensäätöä ja jäykistämään suoritusta, tarkkaavaisuuden suuntaaminen oman kehon ulkopuolelle, tai siihen miltä suoritus kokonaisuutena tuntuu, vapauttaa kehon toimimaan intuitiivisesti ja automaattisesti, eräänlaisena itseorganisoituvana järjestelmänä. Näin laskija voi helpommin kehittää tekniikkaansa tehokkaammaksi omalle keholle ja liikkumistavalle sopivalla ja ergonomisella tavalla.

Oikea tekniikka on omalle keholle sopiva

Nykyään tiedostetaan myös se, että harjoittelussa tulisi pyrkiä hyödyntämään kaikkia havaintokanavia (auditiivinen, visuaalinen, rationaalinen, kinesteettinen jne.) ja panostaa myös urheilijoita sitouttaviin ja ilmapiiriä tukeviin ”sosiaalisiin” harjoitusmuotoihin (esim. paripujottelu; lämmittelyt ja laskeminen pareittain tai ryhmissä). Urheilijan kehittymistä voi nykytiedon valossa optimoida panostamalla urheilijan henkilökohtaisiin vahvuuksiin – niiden varaan kun ne henkilökohtaiset taidot ja suorituskyky joka tapauksessa pääosin rakentuvat. Vahvuuksien ohella on hyvä pyrkiä nostamaan myös kehitettäviä ominaisuuksia ja taidon osa-alueita riittävälle tasolle. Ja lopulta, urheiluvalmennuksen yleinen perusteesi pätee myös taitoharjoitteluun: Mitä parempi urheilijan fyysinen kunto, aerobinen suorituskyky ja voimaominaisuudet, sitä paremmin jaksaa harjoitella, myös lajitaitoja, ja sitä nopeampaa on myös treeneistä palautuminen. Yllä esitetyn valossa nykyaikainen tavoitetekniikka näyttäytyy siis ennen muuta toiminnallisina taitoina: toimivana, monipuolisena, laaja-alaisena, kaikkiin olosuhteisiin sovellettavana, ergonomisena ja omalle keholle ja liikkumistavalle sopivana tekniikkana.

Intelligent coaching

Nykyaikainen valmennus ja valmentautuminen, ”intelligent coaching”, tarkoittaa parhaimmillaan toimivaa urheilijan ja valmentajan yhteistyötä ja vuorovaikutusta, jonka tavoitteena on urheilijan henkilökohtaisten lajitaitojen virittäminen huippuunsa urheilijan luontaisen liikkumistavan ja kehotyypin pohjalta monipuolisen ja laaja-alaisen harjoittelun kautta.

Seppo Keränen