Kerran kuljin ja kumarsin

Kerran kuljin ja kumarsin 15 kuukautta Aasiassa Heidi Nummi

ISBN 978-951-792-700-0 © Heidi Nummi © Finn Lectura 2015 GRAAFINEN SUUNNITTELU

Päivi Toikka KUSTANTAJA

Oy Finn Lectura Ab www.finnlectura.fi

Sisällys Prologi 7 I Venäjä 1. Kulkureiden kaupungit 17 2. Kulkureiden erämaa 37 3. Baikalilla kaikki on sinistä 49

II Mongolia 4. Oppitunti hyvistä ihmisistä 63 5. Pyhä maa: buddhalaisuus ja shamanismi 71 6. Autiomaa: henki Gobin yllä 91

III Kulkijan Kiina 7. Muutto Pekingiin 105 8. Linglei: Kiinan alakulttuurit 113 9. Liftaaminen ja yöjunat 121 10. Paluu buddhalaisuuteen 137 11. Elämää puoluevaltiossa 151 12. Ihmisistä ja hutongeista 157

IV Kaakkois-Aasia 13. Tiibetiin! Vietnamiin! 171 14. Kaupungit ja kaupungittomuus: Vietnam ja Kambodža 183 15. Siunattu slummi, kirottu temppeli 195 16. Aika on valinta 207

V Kumartajan Kiina 17. Keveys ja paino: Yunnan ja paluu Pekingiin 219 18. Tyhjät asuinkorttelit ja hylätyt huvilat 233 19. Puoli päivää Pohjois-Koreassa 239 20. Temppelit ja buddhalaisesta yhteisöstä irtautuminen 245 21. Aamun ensimmäiset pyhiinvaeltajat 257 22. Pyhä vuori ja kuolleiden kissojen laakso 265 23. Wuwei ja kodittomana Pekingissä 273

VI Uiguurien maa 24. Keidas ja veitsenterä 289 25. Kašgarin rytmi, juoksuhiekan rytmi 299

VII Keski-Aasia 26. Kirgisia: Korruptio, Kazarmanin mafia ja kuollut kaivos 315 27. Väliinputoajia ja ajelehtijoita 327 28. Kazakstan: nuku ja peseydy 333 29. Asteekkijumalten siirtokunnat 339 30. Laiton kulkuri ei kulje 353

Epilogi 361 Matkafakta 366

13.

Tiibetiin!

Vietnamiin!

Tammikuussa on lukuvuoden pisin loma: kiinalaisen uuden vuoden kynnyksellä kouluissa alkaa puolentoista kuukauden mittainen tauko. Mielessäni on vilkkunut seikkailusuunnitelmia niin Myanmarin kuin Japaninkin suuntaan, mutta hutonkiin muuttaminen on sytyttänyt minut Peking-elämälle siinä määrin, että viisumitoimistoilla ravaaminen on jäänyt. Niinpä saan eräänä iltana inspiraation lähteä Tiibetin rajalle kokemaan taivashautajaisia, ja kun syyslukukauden loppukoe on ohi, olen jo seuraavana päivänä touhuamassa rinkkaani kasaan. Mukana on pari läsnäoloon kannustavaa opusta, beat-kirjallisuutta ja muutama sutraliuska, siis varsin geneerinen henkisen haahuilijan matkavarustus. Lisäksi olen juuri edellisenä iltana saanut päähäni tatuoida käsivarteeni lainauksen Hermann Hessen Demianista, ja toivon ettei paikallisen elmukelmun alla pilkotteleva arpikudos ala mätiä. Tatuointini sanoma on: elä kuten ideoit. ”Lähden Tiibetiin!” ilmoitan eteisessä yhyttämälleni, töistä palaavalle kämppikselleni ja jälleen kerran olen matkalla Pekingin rautatieasemalle. En ole asettanut matkalleni ajallisia rajoja tai tehnyt sen kummempia suunnitelmia, mutta askeleeni kertovat, että reissusta tulee pitkä ja perusteellinen.

Olen kerännyt listan Tiibetin rajan kylistä ja kaupungeista, mutta kun yritän kysellä junalippua mihin tahansa niistä, lipunmyyjä

171

­pyörittelee päätään. Lippuja ei ole tälle päivälle, huomiselle eikä ylihuomiselle – ei koko ensi viikolle. Sinnikkäästi selvittelen myös ympäröivien alueiden tilannetta mutta muiden jonottajien epätoivoisia ilmeitä vilkuiltuani ymmärrän pian, ettei lippuja tosiaan ole. Koko Kiina on matkustamassa uudeksi vuodeksi kotiin, eikä junaliikenne pysy miljardiväestön tahdissa. Tällä hetkellä junalippuja on vain Guangzhouhun, Etelä-Kiinan kärkeen. Olen kuitenkin jo hypännyt seikkailun aallonharjalle, eikä aallolta enää noin vain laskeuduta.

Siispä päätän ostaa lipun Guangzhouhun. Matka-aika on alustavien arvioiden mukaan 39 tuntia ja matkustustapa vanha tuttu seisomalippu.

Olen nähnyt tämän jo monta kertaa: kodiksi muodostunut Peking on jäämässä taakseni ja harmaa iltailma valuu pitkään ja kylmään, junan lattialla vietettyyn yöhön. Tämä ilta on kuitenkin siinä mielessä erityinen, että on maapallon tähänastisen historian saasteisimman päivän ilta. Jo yli viidenkymmenen ylittävät hiukkas­ lukemat lasketaan ihmiselle vaaralliseksi, ja tänään hiukkaslukema ­Pekingissä on ylittänyt yhdeksänsataa. Lukema on järjetön. Jokainen täällä on tuntenut saasteet hengitysteissään, ihohuokosissaan ja ajatuksissaan: maailma ei kestä ihmisen painoa. Ihmisten on yksinkertaisesti muututtava, mikä nostaa pintaan järjen takana takovan muutoksenpelon. Tunnelma junassa on synkkä; ihmiset istuvat, seisovat ja makaavat hengityssuojat kasvoillaan tyhjyyteen tuijottaen.

Vajoan yön pimeyteen ja mietin, mahtaako huominen koskaan tulla.

Kun huominen armahtaa meidät, on se vielä edellistäkin päivää synkempi: koko päivänä emme näe muuta kuin tummanharmaata utua.

Olen matkalla seikkailuun, mutta en koe sitä enää omaksi seikkailukseni. Se on osa koko ihmiskunnan selviytymisseikkailua.

Muutamaa kymmentä tuntia myöhemmin juna hajoaa. Kapuamme hiljaisina ulos synkästä vaunustamme, ja ympärillämme on viittätoista astetta lämpimämpi, orastavan sademetsäntuoksuinen Etelä-Kiina. Ruskeissa vesissä ui valkoisia lintuja, ja kesytön kasvillisuus on vallannut talojen katot sekä takapihojen pyykkikorit: miten uskomattoman paljon kevyempää etelässä onkaan. Koko pohjoisen paino tuntuu äkkiä vain muistolta. Pakkaudumme innokkaina takaisin korjattuun junaan, ja ensimmäistä kertaa yli kolmeenkymmeneen tuntiin junassa alkaa puheensorina. Mitä lähemmäs Guang­ zhouta pääsemme, sen innostuneemmaksi ääniaallokko käy, ja

172

­ inut valtaa mittaamaton helpotus. Kun voitonriemuisena karautan m ulos Guangzhoun junasta, on edessäni kaupunki, jonka olen nähnyt vuosi sitten. Käyn istumaan täsmälleen samalle asemanpenkille kuin silloisella seikkailullanikin: kaikki vuoden aikana tapahtunut tuntuu kieppuvan täällä niin villinä ja koskemattomana, että nukun penkillä pitkät päiväunet. Herättyäni tallustelen hetken aikaa aseman edustalla punomassa jatkosuunnitelmiani. Näen kadun toisella puolella ison kiinalaislauman, joka on juuri ahtautumassa maasturin kyytiin isoine rinkkoineen. Kun juoksen paikalle kysymään, minne he ovat matkalla, kuski toteaa kaikeksi riemukseni: ”Nanningiin!

Mukaan vaan!” En ole koskaan ollut siellä enkä keksi yhtäkään hyvää syytä olla hyppäämättä kyytiin. Hytisen illan ja yön maasturin avolavan viimassa, päästän yöilmaan hillityn riemunulvahduksen ja ratsastan seikkailun aalloilla.

Seuraavana aamuna perille saavuttuamme heitämme kanssaihmisyyttä huokuvat yläläpyt ja haihdumme teillemme. En tiedä kumppaneistani, mutta itse menen maanalaiseen nettiluolaan, jonka suihku­ tiloissa puunaan itseni edustuskuntoisemmaksi – edelliskerrasta on tähän aamuun mennessä vierähtänyt jo varsin pitkä tovi. Suihku on vessan eli lattiareiän päälle viritetty hana, jonka alla luikertelen yrittäen samanaikaisesti olla luiskahtamatta ruskeanpuhuvaan aukkoon. Peli­kansa pelaa kiinalaista vastinetta World of W ­ arcraftille, ja minä istun pitkän tovin kuivattelemassa,

173

­lämmittelemässä ja tunnustelemassa. Nettiluolissa on aina lämmin, hikinen ja todellisuuden kadottava lanitunnelma, ja pian P ­ ekingin saasteilma sekä ihmiskunnan tuho ovat enää pelkkiä kaukaisia muistoja.

Edelleen kuitenkin mietin, miten pääsisin Etelä-Kiinan kärjestä Tiibetiin. Kävelen kaupungin törkyisimmälle alueelle, kiipeän kosteasta ilmasta limoittuneen kerrostalon katolle ja tapitan silmä kovana, miten alhaalla luikertelevalla kujalla vuohenpää, kananjalka ja siansilmä lentävät kaaressa katukiveen saatuaan osakseen ensin tylyn lihanuijan iskun ja sen jälkeen vähintään yhtä tylyn asiakkaan.

Kujan takana on puisto, jossa lauletaan marssitempoista karaokea ja vatkataan lantioita iltapäivän vienossa tuulessa. Katson sopivaksi laittaa suitsukkeet palamaan ja lausua vähän mantraa. Kesken hartaan suitsukehetken huomaan läheisellä pyykkinarulla tuulessa tanssivan ja tempoilevan, vihreän ja virttyneen kalsariparin. Noiden ­kalsareiden liikeradassa on jotain niin valloittavaa, että hyppään jaloilleni ja liityn liikehdintään: villin vihreää virtaa maailman katolla.

Jo pelkkä ajatus siitä, että tanssin kilpaa kalsarien kanssa, on riemua parhaimmillaan. Minä ja vihreä kalsaripari tanssimme touhuihimme uponneina, kun takaani joku mitä vihaisimmilla äänenpainolla kysyy, mitä hittoa minä teen katolla. Koska en osaa antaa kysymykseen tarkempaa vastausta, vastaan rehellisyyden nimissä: tanssin kalsarien kanssa. Se ei tunnu pukumiestä kuitenkaan liikuttavan tai vakuuttavan; sen sijaan hän alkaa kovaäänisesti kiroilla sitä, miten olen salakuunnellut ja pilannut kaiken. Pukumies lysähtää viereeni istumaan kuin murheellinen perunasäkki, ja hetken aikaa harmistuneina tuhistuamme ajaudumme lopulta varsin avoimeen keskusteluun, jonka seurauksena alamme kutsua toisiamme kavereiksi. Miehessä on sellaista hapuilevaa hermostuneisuutta, joka keskustelun edetessä hiljalleen herättää myötätuntoni.

Tämä 27-vuotias pukumies on Kiinan ja Vietnamin rajan molemmin puolin operoiva sutenööri. ”Kiinalaisille vietnamilainen tyttö maistuu”, sutenööri raportoi minulle tyytyväisenä. Tämä nimenomainen kerrostalo, jonka katolle olen nyt päätynyt kiipeämään ja tanssahtelemaan, on sutenöörin ja hänen kiinalaisten asiakkaidensa tapaamispaikka. He kokoontuvat kattokerroksen huoneessa, joka on pikemminkin ullakko kuin liiketila, ja on kuulemma kerta kaikkiaan ennenkuulumatonta, että paikalla on yhtäkkiä k ­ altaiseni

174

­ lkomaalainen tyttö, joka vieläpä ymmärtää kiinaa. Vakuutan oleu vani kantelumielessä vähäsanainen tyyppi, ja lopulta sutenööri päättää luottaa minuun siinä määrin, että pääsen selaamaan hänen elämäntyötään, satasivuista kollaasia aasialaisista tytöistä jalat levällään ja push upit tanassa. Kokoelmaa selaillessani ja asianmukaisiksi katsomiani kommentteja ladellessani paikalle saapuu myös sutenöörin asiakaskunta: sekalainen joukkio kaikenikäisiä poikia ja miehiä.

Minut esitellään heille vanhana ystävänä, ja tilanteen painostava tunnelma muuttuu toverilliseksi. Kun kerron olevani reissussa ja yrittäväni päästä Tiibetiin, sutenööri miettii hetken ja toteaa tuumani sitten hankalasti toteutettavaksi. ”Mikset lähtisi Vietnamiin?” hän kysyy. Miksi tosiaan en lähtisi Vietnamiin? Taaskaan en keksi hyvää syytä olla lähtemättä, joten päätös syntyy hetkessä. Tuon pitkän illan istumme katolla juttelemassa ja lipittelemässä eltaantuneessa vedessä mutta hyvässä hengessä keitettyä teetä. Lopulta sutenööri kehottaa kaikki nukkumaan, ja yksissä tuumin kyhäämme minulle parvekkeen laitaan pedin. Aamulla heräisimme viideltä ja lähtisimme ajamaan kohti Vietnamia.

Herään samaan aikaan auringon kanssa ja istun hetken parvekepedilläni epäillen, onko tämä kaikki edes totta. Sitten parvekkeelle astuu yksi miehistä, joka sanaakaan sanomatta nappaa rinkkani selkäänsä ja painelee rappukäytävään. Hetkessä olemme alakerrassa, ulkona kadulla ja matkalla. En ehdi päästä edes oman tilannetajuni tasolle, kun jo istun lava-auton kyydissä matkalla mitä ilmeisimmin kohti Vietnamin rajaa – matkaseuranani seitsemän prostituoitua ja ainakin kymmenen sianruhoa. Prostituoidut eivät varsinaisesti tule yllätyksenä eivätkä tässä vaiheessa enää sianruhotkaan. Kaikki on niin äkillisen omituista, että tunnen olevani lujaa ja rehellisesti kiinni kaikessa, mutta samanaikaisesti myös kaikesta irrallaan. Istun lava-auton nurkassa syliini tuupattu kaalikori vatsani päällä ja katson maailmaa silmiin.

En enää välitä mitä hittoa tapahtuu, sillä tiedän olevani turvassa itseltäni ja omalta turvattomuudeltani. Tilanne on niin älytön ja sijaintini Tiibetin rajasta niin ihastuttavan kaukainen, etten voi sianlihaisassa nurkassani olla kikattelematta. Prostituoidut kikattavat kanssani, ja se on kaunein ääni, jonka olen koskaan kuullut. ­Minulle ja näille ihmisille voi iltaan mennessä tapahtua ihan mitä tahansa, mutta nyt olemme tässä. Vaikka emme koko matkan aikana

175

vaihda yhtäkään varsinaista sanaa, pinoamme jalkaterämme lavan keskelle yhdeksi paljaiden varpaiden sisaruussiteeksi: tummanruskeat, sirot ja pienet jalat sekä minun auringon kanssa ujosti tuttavuuttaan tekevät maanhalkaisijani. Yhdessä ne ovat kuin jokin erityisen harvinainen teelajitelma. Ymmärrän ettei minulla ole mitään hävittävää. Kun ymmärrän sen, voin alkaa voittaa itselleni hetken kerrallaan. Istun avolavalla seuranani seitsemän prostituoitua, joiden pitkät mustat hiukset pyörivät ilmavirrassa ja joiden ripsiväristä tahmeat ja labyrinttimaiset silmät pyydystävät kaiken näkemänsä kuin hämähäkinverkot. Jokainen heistä on pinkeästä vaatetuksestaan huolimatta asettautunut mukavaan asentoon sianruhoja vasten ja heiluttelee leppoisasti pieniä jalkateriään; kukin on matkalla omaan seikkailuunsa. Sutenööri pysäyttää lava-auton tienvarteen ja meidät istutetaan toiseen autoon, jonka kyydissä ajamme rajalle.

Taakse jäävät sianruhot ja kaalinpäät. Pääsemme Vietnamin rajan yli näppärästi ja vailla sen suurempia hämmennyksiä. Hyppäämme vielä kerran uuden lava-auton kyytiin, ja äkkiä kaikki on uutta ja erilaista. Kolarivaara on jatkuva ja valuvaa mutaa on kaikkialla, ja me heittelehdimme avolavalla kuin kansanvallan mielialat. En ole koskaan elämässäni suonut ajatustakaan Vietnamille, mutta nyt kun olen täällä, olen tulessa. Haluan juosta jokaiseen vietnamilaiseen maalaiskylään, tanssia jokaisen maalaistalon kuistilla ja aloittaa muta­painin kylien asukkaiden kanssa. Mietin veri minussa hyökyen, miten näiden palmunlehtien alla on ollut piilossa sotilaita, vallankumouksellisia ja rakastavaisia. Jokainen ohittamamme rakennus on kuin maailmansotien aikana vielä loistanut ja sittemmin rapistunut kartano; rautatieasemilla ja raiteilla kävelee piikoja kädet taskuissaan ja vesipuhvelit nukkuvat viinakauppojen edessä. Variksenpeläteillä on riisihatut ja luotisuojukset, ja ohi vilahtelevien vietnamilaisten poikien jokainen jännittynyt lihas huutaa elämää. Näen joukon armeijapukuisia vietnamilaispoikia kävelemässä paljain jaloin viidakkoesikasvillisuudessa viidakkoveitset tupessa ja rakastun perinpohjaisesti.

Saavumme Hanoin reunalle, ja minut jätetään lempeästi tuuppaisten autosta. Vilkutan vielä pitkään auton perään, vaikka tiedän, ettei kukaan ole näkemässä vilkutustani. Se on tapani kiittää näitä ihmisiä. Kävelen ensimmäiseen näkemääni hostelliin, joka on varsin bordellityyppinen viritelmä puoli kerrosta maan alla. Huoneeni on

176

kuitenkin viileä ja olemattoman hintainen, mitä juuri hostelleissa arvostan. En koskaan unohda ensimmäisiä päiviäni Vietnamissa: juoksen pitkin Hanoin katuja ja rytmi on taas kaikkialla. Koulujen pihoilla lapset juoksevat aidan taakse ojentelemaan käsiään minua kohti, ja otan käsieni väliin jännittyneistä käsipareista jokaisen.

Tahmaisista lapsenkäsistä on helppo etsiä ja löytää elämänviivoja.

Lapsille voi kertoa, miltä elämänviiva näyttää eivätkä he ole siitä moksiskaan: monilla on lyhyt ja joillain ei ole sitä lainkaan. Vasta myöhemmin meistä tulee niin hysteerisiä elämiemme suhteen, ettei kukaan halua edes pidellä tuntemattomien käsiä omissaan: lyhyessä elämässä on liian riskialtista antaa elämänviivansa toisen käsiin.

Näissä lapsenkäsissä sen sijaan on kaikki kohdallaan, ja myöhemmin saan ilokseni huomata, että täällä kaikenikäisillä on elämänviivat aivan yhtä hyvissä käsissä.

Alusta lähtien rakastun siihen, että ihmiset syövät, nukkuvat, ovat paljain jaloin ja kalsareissa, ikääntyvät ja ovat lapsia julkisesti ja yhdessä – eivät suljetuissa huoneissa toisistaan eristäytyneinä.

Ihmis­kunta alkoi menettää itsensä sulkeutuessaan huoneisiin. Ihmi­ nen kuuluu julkiseen tilaan, sillä siellä ihmisyyttä rakennetaan.

Parasta on, kun voi istua rauhassa tienvarteen ja jäädä siihen, olla julkisesti ja huoneeseen sulkeutumatta. Maahan on aina voitava venkoilematta ja luottavaisesti istua, sillä se on ihmisyyden mitta.

Kuuntelen muovisandaalien kiihkeän velttoa läpätystä ja maistelen

177

ilmassa ­pyörivää unihiekkaa kielelläni. Hanoin illassa kirkonkello soi kuusi ja ympärillä pyörii moottoripyörien surina. Ohi kulkee lapsi vanhempineen valtavaa ilmapalloa käsissään huolellisesti kuljettaen.

Yhtäkkiä ilmapallo puhkeaa, räpsähtää lapsen kasvoille ja valuu sitten hitaasti maahan. Katsomme kaikki hämmästyneinä ensin ilmapallonraatoa ja sitten toisiamme ja nauramme pitkän tovin. Istumme maassa pienessä ringissä, eikä kellään ole kiire kotiin, velalla sinetöityyn, suljettuun huoneeseen. Missä muualla ihmisen koti voisi olla kuin juuri tällaisissa ringeissä, juuri tällaisissa naurun hetkissä?

Kuljen kaupungin laitakortteleita; otan vastaan kaiken ja annan kaikkeni. Aurinko laskee pian, ja joka paikka on täynnä kärpäsiä ja rottia. Ihmisten jalat ovat liasta tummanruskeat, ja kynsinauhoissa kasvaa bakteerimuodostelmia. Kahden kerrostalon väliin jäävää kapeaa mutakujaa kävelee nainen yöpuvussaan. Nainen on kai minun ikäiseni, mutta huomaan hänen olevan likaisen yöpuvun alla raskaana – hedelmällisyyden jumalatar. Katson miten hän kävelee hitain, paljain askelin mutaista kohdunkaulaa eteenpäin. Jalkojeni alla tunnen sen värinän, jonka kipinästä ihminen syttyy olemaan; se on puhdasta seksuaalisuutta, energiaa joka kytkeytyy loputtomiksi ­linkeiksi välillemme. Tuota energiaa emme koskaan voi omia tai lukita itseemme. ”Tervetuloa seksuaaliseen m ­ aailmankaikkeuteen”,

178

totean olemattomalle kuulijakunnalleni ja voin aistia, miten sanani lähtevät väristen kiipeämään pitkin kerrostalojen seiniä sadevesi­ altaisiin ja makuuhuoneisiin.

Täällä moottoripyörän ääni ei taukoa hetkeksikään; se on kuin elävä olento, joka pyörii levottomana ympäri kaupunkia, ja on kaikkialla samaan aikaan. Ehkä se on kirottu tai ehkä se vain viihtyy täällä, ehkä sitä ei huolita muualle. Vietnamilaisilla pojilla on kaikilla moottoripyörät ja sängyissään öisin tyttöystävät, joilla on kymmenvuotiaan kroppa ja ohuen nahan alta esiin työntyvä selkäranka.

Teiden varret ovat täynnä öljyä ja rasvaa, ja teiden varsilla nuoret pojat istuvat koko päivän pyörineen; rasva kulkee heidän laihojen varsiensa jokaisen ihosolun läpi. Tytöillä on kellertävän vaaleat hengityssuojaimet ja poliiseilla oliivinvihreät sukat, prostituoidut istuvat iltapäivän kuumimpina tunteina luonnottoman mintunvihreiden talojen parvekkeilla. Ihmiset juoksevat liikkuviin busseihin ja putoavat aina toisinaan polvilleen, mikäli bussi on liian nopea. T ­ ilaan nuudeliannoksen ja löydän sen pohjalta jonkin eläimen silmämunan: tiedän tämän mitään säästelemättömän, mielettömän maan sytyttäneen minussa liekin, jolle en osaa enkä välitä antaa nimeä.

Kun ajan aamuyöllä moottoripyörätaksilla kaupungin läpi, on kuskinani 60-vuotias nainen, jonka laihanluista lantiota puristan.

Hetken aikaa voin tuntea kaikki ihmiset, jotka ovat näiden lanteiden kautta eläneet; ymmärrän miten paljon elämää ja kuolemaa mahtuu yhden ihmisen lantiolle. Tämä vanha nainen on kuin B-luokan hengellinen johtaja, jonka perintöä jatkan pyörän kyydistä hypättyäni.

Hengellinen johtajuuteni säteilee kai kauas, sillä ihmiset tarjoavat minulle hedelmiä, vettä ja leipää, kun asettaudun puistonpenkille nukkumaan. Aamupalaksi saan palan kello kahdeksan sivukatu­ rähinää, ja lounaaksi löydän kaupungin yläpuolelle rakennetun puisen rautatien, joka jatkuu niin pitkälle, että voin jo kuvitella, miten näkökenttäni äärirajoilla kapinallisten metsänhenkien joukko marssii kohti aikeenaan vapauttaa lankuiksi joutuneet lajitoverinsa.

Radan varrella on hylätty vartijan koppi, jonka lattialle on kietoutunut nukkumaan kokonainen perhe. Perheen jaloissa on sikin sokin haulikon luoteja, joita aamun viimeisestä unesta nytkähtelevät jalat aina toisinaan kierittävät. Kun perhe herää unestaan, minä herään uneen. Kuljen Hanoin läpi yhden hengen saattueessani, eikä kulkemisellani ole päämäärää eikä määränpäätä.

179