VARHAISLAPSUUS
Yksi ensimmäisistä lapsuusmuistoistani: Herään sängyssäni aamulla. Vanhempani huutavat minulle olohuoneesta, että he ovat ostaneet minulle lahjan. Kävelen uteliaana olohuoneeseen ja näen pienen punaisen keinutuolin keskellä huonetta. Saan kuulla, että se on minun. On minun syntymäpäiväni, ja täytän kaksi vuotta. Onneni oli täydellinen. Ihastuin keinutuoliin, ja se oli vain ja ainoastaan minun. Rakastin sitä niin paljon, että pelkäsin jatkuvasti menettäväni sen. Joskus näin öisin painajaisia, että se oli kadonnut, mutta herättyäni keinutuoli olikin vielä tallella. Silloin olin helpottunut. Olisi nimittäin ollut katastrofi, jos olisin menettänyt jonkin rakkaista leikkikaluistani. Jos jokin niistä sattui menemään rikki, halusin vanhempieni ostavan minulle täsmälleen samanlaisen ja samanvärisen lelun. Jos uusi lelu olisi ollut erivärinen tai erikokoinen, se ei olisi ollut sama asia. Silloin en olisi pitänyt siitä yhtä paljon ja olisin vain ikävöinyt vanhaa leluani. Halusin asioiden olevan niin kuin ne olivat aina olleet; muutokset häiritsivät maailmankuvaani. Olin ainoa lapsi, kunnes sain pikkuveljen kahdeksan vuoden iässä, eikä minulla ole serkkuja. Molemmat vanhempani kävivät töissä, kun olin pieni, ja olin hoidossa vuoden ikäisestä lähtien. Lastenhoitajat tulivat kotiimme hoitamaan minua, kunnes olin kaksivuotias. Sitten sain olla hoidossa hoitajieni kotona.
125
Koska minulla on harvinaisen hyvä pitkäaikaismuisti, muistan lapsuuteni äärimmäisen yksityiskohtaisesti. Monet ystävistäni ovat kertoneet minulle, etteivät he muista varhaislapsuudestaan juuri mitään, mutta itse muistan lapsuudestani monia asioita. Luonnollisesti en voi muistaa kaikkia arkipäivän pikku tapahtumia, mutta muistan monia tapahtumia, jotka koskettivat tunteitani. Muistan nämä tapaukset erittäin yksityiskohtaisesti. Muistan vieläkin, miltä minusta tuntui ja melkeinpä sana sanalta myös mitä ihmiset sanoivat näissä tilanteissa. En tiedä, johtuuko poikkeuksellinen muistini Asperger-diagnoosistani vai jostakin muusta. Parasta, mitä tiesin, oli lastenvaunuissa istuminen. Olin niin tyytyväinen, kun sain istua vaunuissa tutti suussa äidin työntäessä minua. Vaunuissa sain rentoutua ja katsella ympärilleni. Silloin minun ei tarvinnut ajatella mitään erityistä vaan sain ottaa rennosti. Oli niin ihanaa saada istua ja levätä hetken. Mutta pian olin äidin mielestä liian iso lastenvaunuihin ja hän halusi minun kävelevän, ja käveleminen ei ollut yhtä hauskaa. Käveleminen oli vain väsyttävää ja vaivalloista. En ymmärtänyt, miksi isot lapset eivät saaneet istua vaunuissa; mielestäni tämä oli epäoikeudenmukaista. Lisäksi aloin olla liian iso imemään tuttia. Kun eräänä iltana pyysin tuttia tapani mukaan, sain kuulla, että minusta oli tullut iso tyttö eivätkä isot tytöt tarvinneet tutteja. Minusta vanhempani olivat tuhmia. Itkin ja huusin niin kovaa kuin pystyin, mutta vanhempani eivät antaneet periksi. Vaikka imemisen tarpeeni katosi nopeasti tämän tapauksen jälkeen, en voinut olla ajattelematta tuota kamalaa iltaa, jona yllättäen olin joutunut olemaan ilman tuttiani. En ollut unohtanut tätä tapausta edes täyttäessäni seitsemän vuotta. Silloin kysyin äidiltäni, saisinko ostaa uuden tutin. Sain luvan. Mutta pistäessäni tutin suuhuni huomasin, ettei se enää tuntunutkaan samalta kuin ollessani pieni. Halusin kuitenkin säilyttää uuden tuttini muistona varhaislapsuudesta.
126
Olin hyvin itsepäinen. Tiesin, mitä halusin, enkä antanut periksi. Minulle oli tärkeää pitää lupaukseni. Jo leikkikouluiässä rakastin sääntöjä. Opin pelaamaan seurapelejä pienenä, mutta toisin kuin monet muut lapset en koskaan huijannut peleissä enkä leikeissä. Tosin toivoin syvällä sisimmässäni voittavani pelin, mutta sääntöjen noudattaminen oli kuitenkin kaikkein tärkeintä. Vanhempanihan olivat sanoneet, ettei peleissä saanut huijata, joten miksi ihmeessä olisin huijannut? Minusta oli hämmentävää, että monet muut lapset fuskasivat. Fuskaaminen hämmensi minua niin paljon, että jatkoin pelaamista normaalisti ja teeskentelin, etten ollut huomannut mitään. En oikeastaan välittänyt heidän käytöksestään enkä omasta mielestäni edes ollut hävinnyt peliä, jos minut oli voitettu huijaamalla. Minun silmissäni koko peli menetti merkityksensä, jos ei pelattu reilua peliä. En kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että olisin voinut huomauttaa ystävilleni asiasta. Kerran äitini huomasi, että eräs leikkikavereistani huijasi minua, ja äitini huomautti hänelle asiasta. Minulle ei ollut tärkeää, että ystäväni lopettaisi huijaamisen, mutta jostain syystä lopettaminen oli tärkeää äidille. En ymmärtänyt, miksi äiti oli puuttunut asiaan. Luulin pitkään, ettei sama ihminen voinut olla useissa eri paikoissa. Jos näin jonkun tutun odottamattomassa paikassa, luulin, että hänellä oli kaksoisolento, enkä tervehtinyt. Ja miksi olisinkaan tervehtinyt? Äitihän oli sanonut, ettei vieraille saanut jutella. Kun kerran nousin äidin kanssa bussiin, näin isäni istuvan siellä. Oli vain sattuma, että osuimme samaan bussiin. Isä näki minut ja hymyili, mutta en huomioinut häntä mitenkään. En ymmärtänyt, että tämä mies oli isä, vaan luulin hänen olevan vieras mies, joka sattui muistuttamaan häntä. Vasta kun hän alkoi jutella äidin kanssa, ymmärsin, että hän oli oikeasti isä, mutta olin silti vähän epäileväinen. Mitä isä teki bussissa? Minun maailmassani isä saat-
127
toi olla vain kotona ja näin hänet siellä. Tai joskus isä oli töissä, ja silloin en nähnyt häntä. Puhelin oli kummallinen esine. Lapsuudessani puhelimet eivät olleet langattomia vaan puhelimessa oltiin aina kiinni. Joskus puhelin soi, ja silloin toinen vanhemmistani nosti luurin ja sanoi sukunimemme. Sen jälkeen oli hiljaista, sitten vanhempani sanoi jotain, sitten oli taas hiljaista, sitten vanhempani sanoi taas jotain ja niin edelleen. Äiti selitti, että puhelimessa puhuessaan he puhuivat jollekulle, vaikka en pystynytkään näkemään puhekumppania. Silloin ymmärsin. Minusta oli kuitenkin epäoikeudenmukaista, että juuri minun vanhempani joutuivat aina olemaan kiinni puhelimessa. Mikseivät heidän keskustelukumppaninsa voineet vaihtelun vuoksi joskus istua kiinni puhelimessa? Silloin vanhempani olisivat olleet vapaita liikkumaan ja he olisivat voineet samaan aikaan hoitaa minua. En ymmärtänyt, että heidän keskustelukumppaninsa oli aina samaan aikaan puhelimessa kuin vanhempani. Luulin, että vain minun vanhempani olivat puhelimessa ja heidän keskustelukumppaninsa puhuivat vapaasti ilmaan. Myös televisio oli mystinen esine. Miksi ihmiset katsoivat televisiota? Ei ollut hauskaa, että minun piti aina olla hiljaa silloin, kun vanhempani katsoivat uutisia. Lisäksi oli kummallista, että television sisällä oli ihmisiä. Vaikka miten vääntelin ja kääntelin asiaa, en pystynyt käsittämään, miten ihmiset olivat päässeet laitteen sisälle. Miten he edes mahtuivat sinne? Ja minne he katosivat vanhempieni sammutettua television? Tarkistin, olivatko he piiloutuneet television taakse, mutta siellä ei ollut ketään. Jotkut ihmiset televisiossa näyttivät pelottavilta, enkä pitänyt heistä. En halunnut näitä vieraita tunkeilijoita kotiimme ja halusin pelottaa heidät pois. Mietin, katoaisivatko he lopullisesti, jos pakottaisin heidät huutamaan laittamalla televisiota kovemmalle. Silloin näiden outojen ihmisten kurkku tulisi ehkä kipeäksi ja he kyllästyi-
128
sivät piileskelemään televisiomme sisällä. Tiesin, miten televisio laitettiin kovemmalle, koska olin nähnyt isäni tekevän sen. Mutta joka kerta, kun laitoin televisiota kovemmalle, vanhempani alkoivat valittaa volyymista. Toki minunkin korviani alkoi särkeä, mutta minulla ei olisi ollut mitään pientä korvasärkyä vastaan, jos se olisi auttanut minua pääsemään eroon näistä pelottavista tunkeilijoista. Vieraat ihmiset pelottivat minua, ja pelkäsin kuollakseni aikuisia, joita en tuntenut. Erityisesti vieraiden miesten syvä, möreä ääni säikäytti minut, ja joskus pelkäsin jopa omaa vaariani. Miksi miehet puhuivat möreällä äänellä? Olivatko he ehkä ilkeitä noitia? Miksi he eivät puhuneet naisten tavoin kirkkaalla äänellä? Pelkoni oli valtava, ja minua puistattaa vieläkin ajatellessani näitä epämiellyttäviä hetkiä, joita jouduin kokemaan tavatessani vieraita aikuisia. Joka päivä pelkäsin, että vieraat ihmiset alkaisivat jutella minulle. Joka kerta, kun nämä vieraat aikuiset katsoivat minua silmiin ja hymyilivät, painoin katseeni maahan ja yritin piiloutua, jotta he eivät näkisi minua. En pitänyt hymyilevistä ihmisistä. Hymy muutti aina heidän kasvojensa ilmettä ja teki heidät vaarallisen näköisiksi. Heidän hymynsä tuntui niin uhkaavalta. Miksi he hymyilivät? Mitä jos he tahtoivat minulle pahaa? Erityisesti eräs ruokakaupan kassoista pelotti minua. Hänen terävä katseensa, jonka tunsin syvällä sisimmässäni, tuntui äärimmäisen epämiellyttävältä. Pahinta oli hänen leveä hymynsä ja kovaääninen naurunsa. Miksi hän nauroi niin kovaa? Oliko hän vaarallinen? Mitä jos hän halusi kidnapata minut äidiltä? Pelkäsin häntä kuollakseni ja toivoin, ettei hän vain alkaisi puhua minulle. Kuitenkin joka kerta, kun seisoin äitini vieressä, hän kysyi, mitä minulle kuului ja mitä kujeita olin keksinyt viime aikoina, ja sitten hän purskahti kovaääniseen nauruun. Miksi ihmeessä hän oli olemassa? Toivoin, että hän katoaisi elämästäni lopullisesti.
129