Irtolainen 1/2014

IRTOLAINEN TA L O U S - JA S O S I A A L I H I S T O R I A N O P I S K E L I J O I D E N A I K A K AU S L E H T I

1/2014

IRTOLAINEN

IRTOLAINEN TA L O U S - JA S O S I A A L I H I S T O R I A N O P I S K E L I J O I D E N A I K A K AU S L E H T I

1 / 2014

1/2014

Julkaisija Talous- ja sosiaalihistorian opiskelijat Taso ry

*** Päätoimittajat Ellen Jabai Lauri Mikola Alma Snellman Juhani Ylitalo

*** Ulkoasu ja taitto Anki Ahlqvist Taneli Urmas

Tatuoitu kansikuvapoika kuvattiin toukokuussa 1911 Ellis Islandin maahanmuuttajien vastaanottokeskuksessa New Yorkin edustalla. Tämä laivalla jäniksenä tullut saksalainen kuitenkin karkoitettiin.

Kuvan otti Augustus F. Sherman ja sitä säilytetään New York Public Libraryssä.

*** Toimituksen yhteystiedot etunimi.sukunimi@helsinki.fi

Irtolaista ovat olleet valmistamassa

*** Kirjoittajat Ellen Jabai Venla Jallinoja Eetu Jokela Kasperi Lavikainen Laura Maijala Lauri Mikola Tuomas Perälä Jori Pyykkö Olli Salmi Alma Snellman Juhani Ylitalo

Lauri Paulus Akseli, Tason oma Herkules ja Schwarzenegger, Lontoosta lisäuskottavuutta hakenut idän poika oli itsestään selvä valinta sankarinumerosta vastaavaksi päätoimittajaksi. Kuka muu muka?

*** Painos Picaset Oy 150 kpl

***

Tason toisen vuoden opiskelija Laura Maijala fiilistelee matkailua. Laura kirjoitti tähän numeroon kuvauksen viehättävästä tanskalaisesta viikinkikylästä.

Kannet Etukansi Anki Ahlqvist Takakannen kuvat Alma Snellman

*** Irtolainen saa HYYn järjestölehtitukea

*** Irtolaisen opetukset ovat pyhiä, sen neuvot sitovia, sen historiat tosia ja ratkaisut järkähtämättömiä

Polhon Eetu Jokela hyppäsi kilpailevaan leiriin Dublinin Erasmus-skenestä käsin. Yhiksen hassuttelijana tunnettu Eetu tykkää ainakin demareista, pyöräilystä ja Lauttasaaresta. Eetu ei pidä Espoosta.

Pääkirjoitus

Vanha hauras maailma ja uusi uljas Irtolainen LAURI MIKOLA | PÄÄTOIMITTAJA

Vuosi 2014 on toistaiseksi ollut melko mitäänsanomaton. Euroopan itäisellä puolella on järjestetty urheilukisoja ja mellakoitu. Amerikassa on laillistettu huumeita ja tultu ulos kaapista. Afrikka ja Aasia taas ovat jälleen kartalla sisällissotien, itsemurhapommitusten ym. kolmannen maailman ongelmien kautta.

Mikrotasolla tapahtuu kuitenkin suuria. Talousja Sosiaalihistorian ainejärjestölehti on lähtenyt uudistumaan ja nyt käsissä oleva numero 1/14 on todellinen mikrotason mullistus. Ehkä merkittävin uusista asioista on, että jokaisella numerolla on oma teema ja tämän numeron sellainen on SANKARUUS. Sankaruus näkyy teemana suoraan lehden sisällössä mm. kuvituksen, urheilusankarien, oman oppiaineemme sankarien ja suomalaisen hiphop-kulttuurin sankarien kautta.

Uutta on myös päätoimittajakunnan paisuminen neljän hengen kokoiseksi ja taittokunnan paisuminen kahden hengen kokoiseksi. Uutta Irtolaista on

siis vakituisesti tekemässä jopa kuusi henkeä, mikä on tuplasti enemmän kuin mihin on totuttu. Pääsemme näkemään, että päteekö vanha viisaus övereiden paremmuudesta vajareihin verrattuna myös lehden toimituskunnan koossa.

Irtolainen pyrkii vuoden 2014 aikana myös ottamaan internetin ja sosiaalisen median maailmoja haltuun. Paperinen lehti ei ole katoamassa mihinkään, mutta vuoden aikana on tarkoitus julkaista materiaalia myös yksinomaan internetissä. Irtolaisen facebook-sivusto on oiva väylä tämän postmodernisaation seuraamiseen ja mukana pysymiseen siinä, miten lehden suuri uudistuminen tapahtuu digimuodossa.

Kaikki ei kuitenkaan uudistu. Lehden sisältö on aivan yhtä tasokasta kuin aina ennenkin. Kaikki mielipiteet ja ideat ovat päässeet lehteen kuten aikaisemminkin ja lehti tarjoaa myös yhtä virkistävän/ärsyttävän lukukokemuksen kuin aina aikaisemmin.

Kuva: Anki Ahlqvist

Tässä numerossa

3 6 8 9 36 37

Pääkirjoitus

Taidetta ja tenttikirjoja Irtolaisen ajankohtaiskatsaus

Jorinat

Jorilla on edelleen asiaa

Terveisiä henkilökunnalta Henkilökunta antaa akateemisen näkökulman sankareihin

Kohteessa

Matkakohteena tanskalainen viikinkikylä

Saako kansalainen tehdä aloitteen?

Kansalaisaloite analyysissä

12

Antisankarit

Nykymaailmassa perinteisen hyviksen on korvannut pahis. Viihdemaailman suosituimpia hahmoja ovat moraaliltaan kyseenalaiset väkivallantekijät tai epäonniset päihteidenkäyttäjät. Lauri Mikola tekee katsauksen antisankareihin.

18&20

Urheilun sankarit ennen ja nyt

Monelle urheilu on enemmän kuin terveellistä liikuntaa. Urheiluun liittyy myös paljon muuta. Berliinin olympialaisten politiikkaa käsitellään sivulla 18. Jalkapalloseura Hammarbyn epäonninen tarina kerrotaan sivulla 20.

”

SANKARITARINAN VESITTYMINEN ON TAVALLAAN HARMILLISTA.

Olli Salmi purkaa vuoden 1936 Berliinin olympialaisten myyttiä.

32

Maan alta stadionille: suomiräpin historia

Raptorin huumoriräpistä on ollut pitkä matka siihen, missä suomiräpskene on nyt. Irtolaisen haastattelussa skenen vaikuttajat, DJ:t Tipa Hiihtopipo ja Sir Jake.

23

Wanted: kunnon toimintasankari

Elokuvien sankarit ovat nykyään ihme nynnyjä. Venla Jallinoja peräänkuuluttaa kolumnissaan vanhan koulukunnan toimintasankareita.

” 24&28 Brittein saarilla kuohuu

Talouskriisin runtelemassa maailmassa nuoret ovat tyytymättömiä.

Irtolaisen ulkomaankirjeenvaihtajat ovat paikalla, kun Iso-Britanniassa ja Irlannissa osoitetaan mieltä. Eetu Jokela haastattelee irlantilaista nuorisoaktivistia sivulla 24. Sivulla 28 Kasperi Lavikainen kuvailee Lontoon opiskelijamielenosoituksia.

TÄMÄ ON OIKEASTAAN TÄYTTÄ SOTAA. Irlantilainen aktivisti Shane Fitzgerald lausuu nuorten olevan alakynnessä maan politiikassa.

ajankohtaisia asioita opi nt Helsinki Think Company

Kuva: YLE

Elävä arkisto opettaa!

Jos et jaksa lukea enää yhtäkään sivua Suomen taloushistoriasta tai epämääräiset alleviivaukset tenttikirjassa tekevät lukemisesta sietämätöntä, kokeile elävöittää tedarikirjoja Ylen Elävän arkiston tarjonnalla. Tasolaista opiskelijaa saattaisi kiinnostaa muun muassa ohjelmat, jossa pohditaan naisliikkeen historiaa tai elintarvikkeiden säännöstelyä toisen maailmansodan aikana.

Elävästä arkistosta löytyy valtava määrä videokuvaa, äänitallenteita ja ohjelmia, joita taustoitetaan tuhansilla artikkeleilla. Ne antavat piristävän vaihtoehdon, kun tenttipäivä lähenee ja jo pelkkä kirjojen avaaminen alkaa väsyttää.

6

Helsinki Think Company eli nasevammin HTC on uudenlainen työtila, jossa yliopistolaisten ideat, projektit ja hankkeet heräävät eloon. Helsinki Think Companyn tarkoitus on rohkaista opiskelijoita erilaisten ideoiden ja projektien toteuttamiseen ja tukea yliopistolaista yrittäjyyttä, eli akateemisen tiedon ja yhteiskunnallisten haasteiden yhdistämistä liiketoimintaan. Monet ajattelevat yrittäjyyttä tiukalle kiristettyjen kravattien ja liian pitkiksi venyvien palaverien kautta, mutta Think Companylla selviää, että se voi olla paljon muutakin.

Vaikka omaa ideaa ei sattuisi olemaan, kannattaa käydä tutustumassa paikkaan ja sen hosteihin, jotka päivystävät Think Companylla sen aukioloaikoina ma-pe 10-18.

Think Companyn hostit vastaavat kaikkiin kysymyksiin maan ja taivaan väliltä, erityisesti liittyen jonkin hankkeen tai projektin aloittamiseen ja kehittämiseen. Hostit tosin lupaavat, että Habermasistakin saa kysyä, jos siltä tuntuu.

Lisäksi HTC:lla järjestetään joka toinen viikko Think and Do –klubi, jossa on hyvä mahdollisuus tutustua paikan ilmapiiriin ja nähdä miten erilaiset projektit toteutuvat käytännössä.

Helsinki Think Company tarjoaa avoimen työtilan kaikille yliopistolaisille. Jos Kaisa-talo on täynnä ja Allun seinät kaatuvat päälle, HTC:lle saa mennä lukemaan, kirjoittamaan tai vaikka kahville. Se maksaa vain 50 senttiä!

Helsinki Think Company Vuorikatu 5, Kaisakirjaston vieressä.

Kuva: Wikimedia Commons

Avoin työtila yliopistolaisille

Nailonsukat, nahkatakit ja Armi Kuusela heräävät henkiin Hakasalmen huvilan Rasvaletti-valokuvanäyttelyssä, jossa pääsee tutustumaan 1950-luvun Helsinkiin.

Lisäksi näyttelyyn on rakennettu todellinen 1950-luvun kampaamo!

Hakasalmen huvila Mannerheimintie 13b.

Avoinna: ti–su klo 11–17 to klo 11–19 Vapaa pääsy Tove Janssonista tulee mieleen muumit, muumit ja MUUMIT. Ateneumissa alkaa 14.3. näyttely, jossa esitellään Tove Janssonin töitä. Käy katsomassa mitä muuta Tove teki muumien lisäksi.

Ateneum Kaivokatu 2 Aukioloajat TI, PE 10-18 KE, TO 10-20 LA, SU 11-17 MA suljettu

TENTTIKIRJOJA Kuva: www.herthemovie.com

toj en ja kulttuurin saralta

Kuva: Wikimedia Commons

Elokuva-arvio: Her

Helsingin yliopisto järjestää elokuvateatteri Orionissa Elokuvan historia III –luentosarjan 10. maaliskuuta – 28. huhtikuuta. Mikäli itäaasialainen, moderni amerikkalainen tai vaikkapa uusiseelantilainen elokuva kiinnostaa, klikkaile Kansallisen audiovisuaalisen instituutin sivuille. Jokaisen luennon jälkeen näytetään aiheeseen liittyvä elokuva. Luentosarja on Helsingin yliopiston opiskelijoille ilmainen, leffaliput kustantavat 6,50/5 euroa.

Kannattaa myös muistaa Jukka Kortin jo perinteeksi muodostunut, nelosperiodissa järjestettävä Mediahistoria-kurssi, jonka ilmoittautuminen loppuu 9.3. Tason maisteriopintojen Kulutusyhteiskunnan synty –kohdan korvaava luentokurssi käsittelee medioiden historiaa niin länsimaisesta kuin suomalaisestakin perspektiivistä.

Kuva: Streat Helsinki

Alkava kevät on hyvää aikaa akateemiselle elokuvan ystävälle

Streat Helsinki Eats -katu-

ruokatapahtuma rantautuu Helsinkiin maaliskuussa. Kauppatorin ja Senaatintorin väliset korttelit täyttyvät katuruokakojuista, ihmisistä ja ihanista tuoksuista 22.3. Nam! Lisätietoja tapahtumasta: www.streathelsinki.com

Ujo, sosiaalisesti vaivaannuttava mutta hyväsydäminen Theodore Twombly (Joaquin Phoenix) löytää kipeän avioeron ja surkeiden treffien jälkeen viimein elämänsä naisen.

Kuvaus tuo mieleen lähinnä Richard Curtisin klassiset romanttiset komediat. Spike Jonzen uusi elokuva, lähitulevaisuuteen sijoittuva Her on kuitenkin yllättävä ja älyllisesti haastava elokuva, jonka voi sanoa sijoittuvan jonnekin romanttisen komedian, draaman ja, niin, scifin, välimaastoon.

Päähenkilö Twomblyn uusi rakas on nimittäin tietokoneen käyttöjärjestelmä. Samantha (pelkkänä äänenä kuultava Scarlett Johansson) on uudenlainen tekoäly, tunteva ja kehittyvä tietoisuus, eheä persoona ilman kehoa. Twombly rakastuu tähän palavasti.

Jonze (Where the Wild Things Are, Being John Malkovich) onnistuu kuvaamaan epätodennäköisen rakkaustarinan kauniisti ja luontevasti.

Visuaalisesti Her muistuttaa häpeilemättä filtteröityä Instagram-maailmaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole hipster-elokuva. Suosittelisin sitä teknologiafiilistelijöille ja kaikille vähän vinksahtaneista ihmissuhteista pitäville.

Ja miksei myös Richard Curtisin faneille. A.S.

7

Jorinat

Näköradion sankarit TEKSTI | JORI PYYKKÖ Katsoin talvilomalla paljon televisiota. Siis todella paljon. Lähes kaikki ohjelmat Emmerdalea lukuun ottamatta kelpasivat. Jamie Oliver kokkasi parhaimmillaan kolme kertaa päivässä. Illallista arvosteltiin Suomessa ja Ruotsissa, niin julkkisten kuin tavistenkin toimesta. Kyllä meitä television katsojia hemmotellaan.

Keneltäkään ei varmasti ole jäänyt huomaamatta, että kokkiohjelmat ovat tänä päivänä iso osa television tarjontaa. Normaalina keskiviikkopäivänä eräs nimeltä mainitsematon kanava näytti seitsemän eri ruokaohjelmaa, yhteensä noin viisi ja puoli tuntia tiukkaa tavaraa keittiöstä ja sen ulkopuolelta. Kanavan vaihtaminen ei välttämättä auta, sillä kilpailu televisiobisneksessä on veristä. Peliä pelataan hellalla hellaa vastaan ja jokaisen on pakko paistaa oma pihvinsä.

Tarinamme kuvitteellinen sankari astuu kuvaan. Sari, 39, on katsonut kokkiohjelmia jo kymmenen vuotta. Sari on vuosien varrella kokeillut reseptiä jos toistakin ja se näkyy: nuoruusvuosien farkut eivät enää istu samalla tavalla kuin ennen. Diabetes on puhjennut.

Sari kaipaa ryhtiä elämäänsä. Mistä sitä saa? Televisiosta tietenkin.

Hakulomakkeet rullaamaan ja kohta hikoillaan kaiken kansan edessä superdieettien tahtiin.

Jutta, Sarin valmentaja, kertoo Sarille, ettei hän voi syödä viittä kiloa irtokarkkeja päivässä. Portaiden kävelyn ja puolen vuoden salit-

SARI KAIPAA RYHTIÄ ELÄMÄÄNSÄ. MISTÄ SITÄ SAA? TELEVISIOSTA TIETENKIN.

reenin jälkeen Sarin diabetes on kadonnut ja teinivuosien farkut istuvat taas jalkaan. Ilman Juttaa Sari olisi syöksykierteessä kohti tuhoa. Ylistäkäämme Juttaa. Sarin elämä alkaa televisiorumban jälkeen normalisoitua.

Arjen rutiinit palaavat, kokkiohjelmat alkavat. Ympyrä sulkeutuu.

Televisio tarjoaa meille liudan erilaisia sankareita. Toiset ruokkivat, toiset ruoskivat. Tosi-tv:n orjat ilmoittautuvat kaikkiin formaatteihin maan ja taivaan välillä tavoitteenaan voittaa, laihtua tai saada näkyvyyttä. Toisin sanoen saavuttaakseen sankarin statuksen.

Päätin ryhtyä oman elämäni sankariksi. Nykyään katson vain Salatut Elämät.

Jori on tason oma sankari Valtsikassa. Hän nimittäin edustaa rakasta ainejärjestöämme Kannun hallituksessa. Kirjoittajan lapsuusankari on kaikessa rujoudessaan Clint Eastwood.

8

Kuva: Anki Ahlqvist

”

TERVEISIÄ HENKILÖKUNNALTA Irtolainen kysyi Tason henkilökunnalta, mitä sankaruus heille merkitsee.

Kuvat: henkilökunnan arkistot

Taloushistorian professori Sakari Heikkinen, mitä sankaruus sinulle merkitsee?

–Jotain sellaista hienoa, mitä itseäni rohkeammat ihmiset tekevät.

Kuvaile jotain sankarikokemusta, jota olet todistanut.

–Jo edesmenneen kitarasankarin Stevie Ray Vaughanin ensimmäinen Suomen keikka 27. maaliskuuta 1984 Helsingin Kulttuuritalolla. Sankarillista soitantoa! Yksi parhaita näkemiäni (ja kuulemiani) keikkoja koskaan.

Tarvitaanko nykyaikana sankareita?

–Kyllä maar! Maailma olisi pelastettava, oikeasti.

Sakari Heikkinen, taloushistorian professori

Antti Häkkinen,talous- ja sosiaalihistorian yliopistonlehtori

”Arjen sankareita taitaa kadulla tavata joka hetki. On oman elämänsä sankareita, urheilusankareita, sotasankareita ja muita vaan positiivisia sankareita.

Sankari-sanalla on myös toinen, mielenkiintoinen vastamerkitys.

Sankari, siis sellainen, joka tekee jotakin yllättävää, hämmästyttävää, kuohuttavaa ja epämieluisaa, on oikeastaan antisankari, mutta sankari kuitenkin.

Näitä jälkimmäisessä, toisessa mielessä ”sankaritekoja” on tavannut harva se päivä. On varmaan tullut

tehtyä itsekin. ”Sankari” on vaikka toimittaja, joka kirjoittaa puuta heinää ilmiöstä tai tapahtumasta tietämättä tai tuntematta asiaa lainkaan, tehden vääriä yleistyksiä ja mikä pahinta, käyttäen historiaa ontosti ja oudosti. Silloin toivoo, ettei tämä ”sankari” ole saanut oppejaan meidän laitokseltamme.

Sankareita tarvitaan ja myös ”sankareille” on kysyntää. Meillä täytyy olla esikuvia ja kuvia on myös hyvä olla edessämme. Tunnemme itsemme huonommiksi, mutta myös paremmiksi.”

Hanna Kuusi, yhteiskuntahistorian yliopistonlehtori

”Oppiaineemme piirissä jotkut ovat tutkineetkin sankaruutta, mutta itse kommentoin tässä ihan muuten vaan. Hienointa sankaruutta on mielestäni sellainen arjen sankaruus, jossa äkillisissä tilanteissa uskalletaan toimia ja pelastetaan tai autetaan muita. Erikseen sitten suuret sankarit, kuten vaikka Nelson Mandela.

Esimerkiksi metrossa aamuruuhkan aikaan liian myöhään sisään yrittävän lapsen käsi jäi väliin ja metro lähti liikkeelle. Eräs mies

ryntäsi salamana kampeamaan ovia auki eikä käynyt huonommin. Hienoa reagointia.

Mielestäni nykyaikana tarvitaan sankaruutta, välinpitämättömyyden vastakohtana. Palvovia sankarikultteja voi tietenkin kritisoida, mutta ihmisillä on hyvä olla oikeamielisenä pidettyjä esikuvia.

Ettei se, mitä pidetään kulttuurissa moraalisesti hyvinä tekoina ole vain teoriaa vaan myös käytäntöä.

Niin kuin esimerkiksi Dalai Lama tänä päivänä.”

9

Sankaruus L

TEKSTI | LAURI MIKOLA

ehden teemaan suoraan liittyvä sisältö löytyy seuraavilta sivuilta. Sankaruus on toki sanana jo niin monialainen, että mistä tahansa asiasta voi vetää siihen aasinsiltoja. Aasinsiltojen sijaan aihetta käsitellään kuitenkin suoraan ja monesta näkökulmasta.

Sankaruuden käsite on laaja, yksilöllinen ja ennen kaikkea häilyvä. Jos olympialaisia, viikinkejä ja Johanna Tukiaista voi käsitellä saman termin alla, niin tämä termi ei voi olla kovinkaan periksiantamaton tai taipumaton, vaikka sankarit ovatkin usein juuri periksiantamattomia ja taipumattomia.

Kuten niin monet muutkin mielikuvituksen luomat asiat, sankarit ovat paradokseja. Yhden sotasankari on toisen massamurhaaja, suuri nero voi olla hullu autisti ja profeetta on kulttijohtaja. Kuten niin moni muukin asia, sankaruus on asiana outo, tavallaan hauska ja loppujen lopuksi järjetön ja juuri nämä asiat tekevät sankaruudesta niin hienon asian. Kaikki lukijat tuskin ovat Irtolaisen kanssa samaa mieltä, mutta toivottavasti he kuitenkin saavat sankaruusosiosta jotain irti.

***

KUVASARJA | ANKI AHLQVIST Myös supersankarit joutuvat painimaan supervoimillaan arjen ongelmien kanssa. Lehden sivuilla 11 ja 17 kuvasarja käsittelee tätä dilemmaa.

10

SUPERSANKARIMME AAMUVITUTUS UNOHTUU PIAN, KUN HÄN MUISTAA TARVITSEVANSA TYÖSSÄÄN HOHTAVAA JA VITIVALKOISTA HYMYÄ

JOSKUS ARKISET HANKALUUDET VAIKEUTTAVAT SUPERSANKARIN ELÄMÄÄ ...

TRIKOOHAALARI ON TOISINAAN OSOITTAUTUNUT HUONOKSI PUKUVALINNAKSI

11

Kuva: NYPL

ANTISANKARIT Keitä ne on ne sankarit? Mustavalkoisessa maailmassa, sankareita on helppo löytää. Kun maailma on jaettu meihin ja niihin, hyviin ja pahoihin, villeihin ja sivistäjiin tai intiaaneihin ja lännenmiehiin, niin päivän pelastavia sankareita löytyy aina. Nämä sankarit taistelevan omin menetelminsä hyvän puolesta pahaa vastaan ja he ovat myös juuri hyvyytensä määrittämiä. Maailma ei kuitenkaan aina ole mustavalkoinen, eivätkä kaikki sankaritkaan ole yksioikoisesti hyviä.

Jotkut sankarit ovat jopa enemmän ”pahoja” kuin hyviä.

Nämä sankarit ovat antisankareita; roistoja ja kelmejä, jotka jostain syystä ovat myös sankareita. Maailmassa joka on kokoelma erilaisia harmaan sävyjä on tietenkin kysyntää myös sankareille, joilla on myös niin ikään omat harmaan sävynsä. Mutta entä jos tämä harmaan sävy on jo melkein mustan puolella? Mikä se on antisankareissa, mikä meitä niin viehättää?

TEKSTI | LAURI MIKOLA Kun kirjoittajalta kysyy lapsuudensankarista, vastaus on yksinkertainen. Mustaparta. Se merirosvo.

Rajuin valkolainen jota Karibialla on koskaan nähty.

Kuten ihmisiäkin, sankareita on moneen junaan. On täydellisiä sankareita, jotka ovat suoraselkäisiä, aina jaloja ja joiden paheetkin ovat hyveitä. Tällaisia ovat mm. uskontojen suuret miehet Jeesus Nasaretilaisesta profeetta Muhammediin ja Siddharta Gautama Buddhaan. Suoraselkäisiä sankareita löytyy ihan oikeidenkin ihmisten joukosta, esimerkiksi joillakin urheilusankareilla on niin hiottu julkisuusimago, että he ovat kunnollisuudessaan kuin pyhimyksiä.

On myös sankareita joiden paheet ja huonot puolet tiedostetaan, mutta joiden hyveet ajavat niiden yli.

Antiikin sankaritarujen itsekeskeiset puolijumaladiivat, ovat esimerkiksi tällaisia. Vastaavia ovat myös lähihistorian renttusankarit jotka voivat luoda taidetta, tehdä maailmanennätyksiä tai villitä yleisöjä vaikka millaisissa bentsokänneissä tai krapuloissa. Heidän vastenmielisetkin elin- ja käytöstapansa ovat yhdentekeviä verrattuna heidän mahtaviin suorituksiinsa. Sillä ei ole mitään väliä jos Napoleon oli suuruudenhullu kääpiö jolla oli parisuhdeongelmia, hän oli kuitenkin suurmies.

Silläkään ei ole mitään väliä, että nyrkkeilijä Muhammad Ali oli ylimielinen ja ilkeä mulkero, koska hän oli paras. Eikä myöskään sillä ole väliä että Andy McCoy ei osaa villin elämänsä ansiosta puhua mitään kieltä kunnolla, hän on rock ’n roll.

On myös tietenkin sankareita joita jotkut pitävät pahimpina roistoina ja toiset täydellisinä sankareina.

Mannerheim on toisille yläluokan törppö, lahtari ja Keski-Aasiaa häpäissyt sodomiitti, kun taas toisille hän on upseeri, herrasmies ja kansakunnan suojelija. Vastaavasti jotkut pitivät aikanaan lantiotaan keikuttavaa Elvistä antikristuksena ja jotkut kuninkaana. Näkökannasta riippuen varmaan jokaisesta sankarista saa roiston. Joku voi jopa olla sitä mieltä, että Adolf Hitler ei ollut kansanmurhaan syyllistynyt läpeensä paha ihmishirviö, vaan katuojasta melkein maailman valtiaaksi ponnistanut elämän päähänpotkima taiteilija, jota ei vain ymmärretty.

”

O

ANTISANKAREILLA EI OLE MITÄÄN JALOA TAVOITETTA

n kuitenkin sankareita joista on vaikea löytää mitään sankarillista. Sankareita joissa ei kiteydy hyveitä ja jotka eivät tee suuria tai inspiroivia tekoja. Sankareita joiden roistoudesta, mitäänsanomattomuudesta tai yleisestä epäsankarillisuudesta ei oikeastaan voi edes keskustella. He ovat ”kaikkien” mielestä roistoja tai vähintäänkin epäsankarillisia. Jotain heissä kuitenkin on joka tekee heistä jotain muuta kuin vain roistoja, hahmoja tai yksilöitä. Jokin tekee heistä antisankareita.

Antisankarit eivät ole ”oikeita” sankareita joiden huonot puolet vain ovat esillä. Antisankareilla ei välttämättä ole mitään sankarillisia ominaisuuksia, tai jos onkin, niin ne ovat vähintäänkin peitettyjä tai epäsankarillisten ominaisuuksien pahasti yliajamia. Antisankari on siis lähempänä täyttä roistoa kuin sankaria. Mutta mikä nostaa antisankarit roistojen yläpuolelle ja mikä tekee heistä ”sankareita” anti-etuliitteellä?

Omalla tavallaan antisankarien huonojen puolien korostus ehkä puhuttelee oman päivämme ihmisiä enemmän kuin täysin kiiltokuvamainen ja täysin hyvä sankari. On mahdotonta sanoa, että ajateltiinko esimerkiksi 50 vuotta sitten oikeasti eri tavalla kuin nyt,

14

mutta ainakin tuon ajan sankarit ovat melko erilaisia kuin oman aikamme vastaavat. Katsotaan esimerkiksi elokuvaa ja televisiota.

Vanhan ajan westerneissä John Wayne saapuu uneliaaseen kaupunkiin, jossa asiat ovat vialla. Tämän jälkeen hän näyttää intiaaneille, ateisteille ja meksikolaisille mistä kana kusee, pelastaa kaunottaren ja töiden päätteeksi hän ratsastaa auringonlaskuun. John Wayne tappaa pelkkiä roistoja, mutta ei nauti heidän tappamisestaan, hän ei rentoudu vetämällä kännejä, vaan juo viskinsä ihan vain näön vuoksi, hän ei myöskään tee ilotalossa muuta kuin kovistelee sen moraalitonta omistajaa. Hän on täysi sankari. Suoraselkäinen messias joka saapuu hädän hetkellä pelastamaan kärsiviä paheilta, intiaaneilta, meksikolaisilta ja muilta hyvän elämän vihollisilta.

John Waynen kaltaisten sankarien suoraselkäisyys taas herättää kyynisellä 2000-luvulla lähinnä huvittuneisuutta. Ehkä samalla kun usko pyhimyksiin, auktoriteetteihin ja iän tuomaan viisauteen on horjunut, on horjunut myös usko suoraselkäiseen sankariin. Enää televisiossa ja elokuvissa ei ole johnwaynejä, vaan sankareilla on vähintäänkin alkoholiongelma ja/tai traumaattinen lapsuus, jos on vielä synkkiä salaisuuksia ja piruja pään sisällä niin vielä parempi. Jalo lännensankari on vaihtunut traagiseen mafiapomoon, eikä kaupunki ole tarpeeksi suuri heille molemmille.

Nykypäivän television sankarit sopisivat paremmin vanhojen sankareiden vastustajiksi kuin omien tarinoittensa johtohahmoiksi.

Mafiapomo Tony Soprano on oman päänsä kanssa taisteleva lihava ammattirikollinen, Mad Menin Don Draper taas on ylimielinen juoppo, jolla on pakottava tarve paeta todellisuutta irtosuhteisiin ja hän on vielä kaiken muun pahan lisäksi Babylonia palveleva mainosmies. Kylmän ringin Adebisi taas on juurensa kadottanut psykopaatti joka saa elinvoimaa ainoastaan huumeista ja muiden miesten väkivaltaisesta nöyryyttämisestä. John Wayne ja uudet sankarit eivät viihtyisi kovinkaan pitkään samassa huoneessa.

U

udet television sankarit ovat toki vain yksittäisiä esimerkkejä ja ”kunnollisia” sankareitakin on yhä.

Vastaavasti myös antisankareita on ollut varmaankin aina. Esimerkiksi 1800-luvun alussa toimineen runoilija lordi Byronin teoksissa sankarit olivat epätasapainoisia, itsetuhoisia ja melankoliassa kylpeviä ihmisraunioita. Oli sitten 1800-luku tai 2000-luku, niin jokin antisankareissa puhuttelee ihmisiä.

Nykyään kuitenkin näkyy enemmän antisankareita, kuin ”oikeita” sankareita. Tälle on varmasti monia syitä.

Ehkä nykyään ollaan yksinkertaisesti niin paljon viisaampia ja vähemmän naiiveja kuin aikaisemmin, että kunnolliset sankarit tiedetään mahdottomiksi eivätkä he puhuttele ihmisiä kuin ennen. Ehkä aikaisemmin elämä oli yleisesti ottaen niin kurjaa, että usko täydellisiin sankareihin loi toivoa. Saattaa myös olla, että nykyisessä hyvinvoivassa ja rikkaassa yhteiskunnassamme kaikilla menee pintapuolin hyvin, mutta menestyvän, määrätietoisen, tyylikkään ja hienon ulkokuoremme alla olemme aivan rikki ja haluamme sankareita jotka korostavat niitä huonoja puolia jotka meidän on itse

ja viha. Toimintakykyisenä hän pysyy pelkästään mielialalääkkeiden ja huumeiden avulla (alkoholi on huonoksi iholle ja sen käyttöä hän rajoittaa) ja ainoa asia mistä hän saa todellista tyydytystä on väkivaltaisten fantasioiden toteuttaminen. On kyse sitten prostituoitujen kiduttamisesta henkarilla, lasten silpomisesta veitsellä, tai tuttaviensa kuristamisesta vessassa, niin väkivalta on ainoa asia josta hän saa elämäänsä todellista nautintoa. Täydellisen ulkokuorensa alla hän on siis yksinkertaisesti hirviö.

Batemanin väkivaltaiset impulssit saavat hänet luisumaan hurmeiseen hulluuteen, mutta hän pitää tukkansa samalla kunnossa. Hänen täysi tunteettomuutensa, kylmyytensä ja pinnallisuutensa yhdistettynä hänen verenhimoonsa ovat kaikki täyden roiston ominaisuuksia. Samaan aikaan hän on kuitenkin pintapuolin täydellinen moderni kuluttaja. Hänen makunsa ovat jalostuneet huippuunsa, hän on äärimmäisen sivistynyt ja tyylikäs kulinaristi joka osaa analysoida Phil Collinsin musiikkia tavalla joka saisi kovimmankin musiikkitoimittajan kateelliseksi. Bateman näyttää ja kuulostaa täydelliseltä ihmistuotteelta, mutta hän ei ole tuote, eikä hän ole täydellinen. Hän on merkkivaatteisiin puettu tyhjä taulu, joka näkee maailman pelkän pinnallisuuden kautta ja tämä pelkän ulkokuoren määrittämä maailma luo hänestä ruumiinosia jääkaapissaan säilyttävän nuoren menestyjän.

-Missä seikkailee? – Kirjassa Amerikan Psyko (1992) ja samannimisessä elokuvassa (2000).

ANTISANKARIHAHMO # 1

Patrick Bateman Patrick Bateman on ”täydellinen”. Hän on menestyjä ja suorittaja. Hän on kova kuntoilemaan ja hän uskoo itsestään huolehtimiseen. Olemus on hänelle tärkeää ja hän laittaa moussea hiuksiin jopa mennessään kuntosalille.

Hän on muodin, ihonhoidon ja pop-musiikin asiantuntija joka on myös perillä maailman tapahtumista Sri Lankasta New Yorkiin, mutta hän myös ymmärtää suuremmat kehityslinjat ja tietää, että konsumerismi on pohjimmiltaan aikamme pahin riivaus. Hänellä on myös nuoresta 27 vuoden iästään huolimatta korkea asema suuressa rahoitusalan yrityksessä, hänen asuntonsa on kuin sisustuslehdestä ja hänen suhteillaan voi saada pöydän melkein mistä tahansa ravintolasta. Hän olisi pääpiirteittäin siis täydellinen kilpailija Napakympissä tai täydellinen ”palkinto” Unelmien poikamiehessä. Todellinen unelmavävy.

Patrick Batemanin täydellisyyttä kuitenkin rikkoo se, että hän on sisältä täysin rikki. Hänen olemassaolonsa on tyhjää ja hänen ainoat tunteensa ovat inho

Aku Ankassa ei ole mitään sankarilANTISANKARIHAHMO # 2 lista. Hän voisi kuitenkin sinänsä olla arjen sankari. Onhan hän köyhä kolmen lapsen yksinhuoltaja jonka ahne setä riistää häntä ja jonka tyttöystävä on ns. huora. Akusta ei kuitenkaan ole oman elämän sankariksi, koska hän ei ole mikään jalo tyyppi.

Kaikesta huolimatta Aku on ahne, laiska, uppiniskainen ja äkkipikainen. Aku kuitenkin päätyy peHän ei uhraa itseään päivittäin lähimmäistensä vuoksi lastamaan henkiä ja olevaan koittaa välttää kaikenlaista vastuuta ja uhrautu- maan esikuva. Hän ei vain mista. Aku ei vapaaehtoisesti lähde setänsä mukana ikinä halua. Akun unelma on etsimään kaivoksia, vaan hänet on vietävä lentokonee- täydellinen joutilaisuus ja laisseen kahleissa. Hän ei myöskään hoivaa suojattejaan, kuus, mutta hänen häiriintynyt vaan pakottaa nämä tekemään kotitöitä samalla kun lähipiirinsä pakottaa hänet jatkuitse ottaa rennosti sohvalla ja jos veljenpojat pakene- vasti nousemaan riippumatosta ja vat tehtäviään, niin Aku jahtaa heitä maan ääriin re- ryhtymään toimeen. Aku ei myöskään ole erityisen piäkseen heidät takaisin tiskaamaan. ”Tyttöystävänsä” hyvä tekemään yhtään mitään ja siten hän korostaa Iineksenkään suhteen Aku ei ole mikään traaginen ro- kaikille muille, että et sinä niin huono ole kuin luulet, mantikko, vaan täysi eläin. Vaikka Iines kohtelee Akua minä Aku Ankka olen vielä sinuakin surkeampi. parhaimmillaankin huonosti, niin Aku on valmis vetä-Missä seikkailee? - Aku Ankka –lehti, ilmestynyt mään turpaan ketä tahansa joka kehtaa edes puhua Suomessa vuodesta 1951. hänen ”tyttöystävälleen”, joka yleensä lähtee Akun tapellessa jatkamaan iltaa tämän serkun kanssa.

15

Kuvat: Wikimedia Commons

Aku Ankka

tukahdutettava. Todellista sankaruutta olisikin siis olla suoraselkäisesti paheellinen, eikä suoraselkäisesti hyvä.

Kuka tahansa pystyy olemaan ”kunnollinen”, mutta vaatii rohkeutta ja uskallusta olla epäkunnollinen. Vastaus kysymykseen, miksi antisankarit meitä puhuttelevat, on tietenkin mahdoton, mutta vastauksista viis, jokin antisankareissa tuntuu puhuttelevan meitä enemmän nyt kuin aikaisemmin.

Ehkä antisankareissa heijastuu jokin ominaisuus, tunne tai tekeminen, jonka tiedämme vääräksi ja joka on tukahdutettava, mutta joka meistä kaikista löytyy.

John Wayne on selkeä sankari pelastaessaan kaunottaren roistoilta. Hänen sankaruutensa on selkeää eikä siinä ole mitään piilotetta. Toisaalta kun Kylmän Ringin Adebisi hakkaa häntä tappamaan tulleet gangsterit peltipurkilla ja raiskaa heistä toisen kuunnellen samalla räppiä korvalapuista niin teko ei sinänsä ole sankarillinen. Kuitenkin Adebisin armoton voimankäyttö vielä armottomassa vankilaympäristössä on omalla tavallaan hyvinkin sankarillinen teko. Urotekojen tekeminenhän on sankarien alaa, puhutaan sitten veden muuttamisesta viiniksi tai lohikäärmeen tappamisesta, niin sankarit tekevät äärimmäisiä tekoja koska heidän on ”pakko”.

Adebisin on pakko näyttää vankilan viidakossa, että hän on pomo ja Tarzanin on pakko näyttää oikeassa viidakossa, että hän on pomo. Jos he eivät todistaisi kovaa asemaansa, niin he valuisivat omien ekosysteemiensä ruokaketjujen pohjalle; Adebisi siis saisi kyytiä suihkussa ja Tarzan saisi kyytiä luonnolta. Antisankarit ja oikeat sankarit siis selviävät kovista pakoista, koska

heidän on pakko. Antisankareilla ei vain ole siinä sivussa mitään jaloa tavoitetta. He vain koittavat selviytyä ja ehkä nousta samalla ruokaketjun huipulle.

O

ikeat sankarit eivät vain selviydy, vaan he tekevät mikä on oikein ja koska kukaan muu ei sitä tee.

Tarzan ei piekse salametsästäjiä siksi, että he uhkaisivat häntä. Tarzan pieksee heidät siksi, että hän on jalo valkoinen mies joka edustaa sivistystä pimeyden sydämessä ja koska salametsästys on väärin. Rambokin lähtee pelastamaan burmalaisten vangiksi joutuneet lähetyssaarnaajat siksi, että kukaan muu ei siihen pysty.

Heidän ei ole pakko olla sankareita, vaan he haluavat olla sankareita.

Ehkä antisankarit ovat siis niitä jotka eivät pyri sankareiksi, mutta joiden on pakko tehdä jotain yli-inhimillistä vain selvitäkseen, ja ehkä juuri se on se mikä heissä kiehtoo. Onhan se omalla tavallaan hienoa, että joku voi normaalia pahempine henkisine vikoineen, puutteineen ja paheineen tehdä olosuhteiden pakosta jotain ihailtavaa ilman mitään jalompia tarkoitusperiä. ”Oikeiden” sankarien tekonöyryys, ylpeys ja omahyväisyys ovatkin melkein ällöttäviä. Kenenkään ritarin ei ole ollut ”pakko” lähteä tappamaan lohikäärmettä. Ritari vain väittää, että hänen on ”pakko” mennä koska ei kunnon sankari voi myöntää, että hän tappaa vain saadakseen mainetta ja puolet valtakunnasta. Ei John Waynenkään ole pakko näyttää intiaaneille taivaan merkkejä. Hän kuitenkin haluaa tehdä sen, koska John Waynen maailmaan ei sovi, että intiaanit ovat rohjenneet koskea valkoiseen naiseen.

ANTISANKARIHAHMO # 3

ja Foucaultia kohtaan on satoja Holopaisia, Sanchezeja ja Pierrejä joista kukaan ei ole koskaan kuullut, tai tule koskaan kuulemaankaan.

Johanna Tukiaisesta taas ovat

kuulleet ”kaikki”, ainakin Suomessa.

Tukiainen myös saavutti maineensa vain tekemällä omaa juttuaan, eli olemalla täysin harhainen ja hullu sekakäyttäjä. Kaikki hullut sekakäyttäjät eivät tietenkään pääse Johanna Tukiaisen maineeseen, mutta kaikki hullut sekakäyttäjät eivät olekaan yhtä sokeita omista vioistaan kuin Tuksu. Kaikista vioistaan huolimatta Johanna Tukiainen vaikuttaa olevan yksi maailman itsevarmimmista henkilöistä. Monille yhteiskuntahistorian opiskelijoillekin olisi ehkä parempi ottaa Tukiainen esikuvakseen jonkun suuren akateemikon sijaan. Tukiaisen itsevarmuudella ei tarvitse stressata siitä, että tuoreimmasta esseestä ei tullut suurta klassikkoa. Sen sijaan voi vain vajota omiin harhoihinsa ja kuvitella, että tätä esseetä ei vain ymmärretä ja että todellisuudessa sillä pääsisi suoraan Miamin glamour-piireihin.

-Missä seikkailee? – 7 päivää –lehti, ilmestynyt vuodesta 1992 ja sisältänyt Johanna Tukiaisen seikkailuja vuodesta 2008.

Johanna Tukiainen Median mukaan Johanna Tukianen on hullu, sekakäyttäjä ja juoppo, joka olisi ilman keltaista lehdistöä saattanut päätyä pahvilaatikossa asuvaksi hulluksi kissanaiseksi jo vuosia sitten.

Johanna Tukiaisen suosion suurin aallonharja on jo ehkä mennyt ohi, mutta hänen hetkensä julkisuudessa hakevat vertaisiaan. Alun perin ”Tuksu” päätyi julkisuuteen koska irstas kansanedustaja lähetti hänelle tekstiviestejä ja koska hän oli käytökseltään, ulkonäöltään ja elintavoiltaan luotaantyöntävä ja ilmeisen tietämätön omasta vastenmielisyydestään.

Mikä tekee Johanna Tukiaisesta erikoisen? Se, että hän saattoi omalla näennäisellä järjettömyydellään nousta kansakunnan epäviralliseksi kylähulluksi. Moni varmasti haluaisi nousta tunnetuksi ja kuuluisaksi vain tekemällä ”omaa juttuaan”. Tämän saavuttaakseen moni saattaa yrittää kehittää itselleen hyvän ”oman jutun”, alkamalla esimerkiksi tehdä taidetta, urheilemalla kovaa tai tekemällä yhteiskuntatieteellistä tutkimusta. Moni ei tässä onnistu ja jokaista Palsaa, Messiä

16

Kirjoittaja haluaa huomauttaa, että hän ei tunne Johanna Tukiaista henkilökohtaisesti. Teksti perustuu yksinomaan median ja verkkoyhteisöjen luomaan kuvaan Johanna Tukiaisesta, eikä sillä ole välttämättä mitään tekemistä hänen todellisen luonteensa, käytöksensä tai olemuksensa kanssa.

7 RKI VAATII OMAT SANKARITEKONSA MYÖS SUPERSANKARILTA

OS AMMATIKSEEN PIEKSEE KATALIA KONNIA...

17

Kuvat: Wikimedia Commons

Natseista ja sankareista Berliinin olympialaisten perintö TEKSTI | OLLI SALMI

P

Olli on tason suuri humanisti. Hänen lapsuusajan sankarinsa oli norjalainen Thor Heyerdahl, joka purjehti alkeellisella lautalla 7000 kilometriä yli Tyynenmeren todistaakseen teoriansa polynesialaisten saarelaisten eteläamerikkalaisesta alkuperästä. Matka sujui hyvin, mutta Heyerdahl oli silti väärässä.

aroni Pierre de Coubertin fabuloi modernit olympialaiset 1800-luvun lopulla lihaksi ja betoniksi niiden ihanteellisten käsitysten ja arvotusten pohjalta, joita hänellä ja monilla muilla aikalaisillaan oli antiikin ylevyydestä. Nämä jalot käsitykset kiteytyivät lentävään lauseeseen citius, altius, fortius - nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin. Rehellisen kilvoittelun oli määrä kohentaa nuorison henkis-moraalista ryhtiä ja siinä samalla rakentaa kansojen välistä ystävyyttä.

Berliinin vuoden 1936 olympialaiset muistetaan paradigmaattisena propagandatapahtumana, jossa Hitler koneistoineen pääsi näyttämään kyntensä maailmalle. Tässä apuna oli sähköisen massamedian nousu sekä Nürnbergin puoluepäiviltä haetut käytännön opit spektaakkelin mahdista. Kisat televisioitiin laajalti, ja natsien luotto-ohjaaja Leni Riefenstahl uudisti koko elokuvakerrontaa propagandaelokuvillaan. Moderneihin olympialaisiin ladatut moraaliset ja esteettiset arvot saivat siten rinnalleen käytännöllisemmän poliittisemman ulottuvuuden. Oliko poliittinen spektaakkeli voimakkaampi kuin kirkasotsainen citius, altius, fortius -asenne?

Y

leisurheilija Jesse Owens (23, USA, pikamatkat ja pituushyppy) nousi Berliinin kisojen suurimmaksi sankariksi. Tummaihoinen Owens putsasi pöydän neljällä kultamitalillaan ja näytti rotuoppineille isännille kaapin paikan. Kolmannen valtakunnan propaganda-

18

kulissit saivat kiistattoman särön Adolf Hitlerin poistuttua närkästyneenä aitiostaan. Vaikka Saksa mitalitilastojen valossa olikin kisojen selvä voittaja, oli Owens näpäyttänyt kisaisäntiä herkullisella tavalla. Moniarvoinen yhteiskunta väläytti omaa mahtiaan.

Tarina on ikoninen ja itselleni tuttu kolmelta eri vuosikymmeneltä, mutta aivan näin ei kuitenkaan todellisuudessa koskaan käynyt. Owens muisteli myöhemmin Hitlerin vilkutelleen iloisesti yleisöstä tuoreelle kultamitalistille. Pituushyppyvoitostaan hän antoi kunnian saksalaisen kanssakilpailijansa Luz Longin päteville tekniikkaneuvoille. Leni Riefenstahl ikuisti Owensin maailmanennätysleiskautuksen propagandaklassikkoonsa Olympia. Vieläpä valantehnyt natsi Adolf ”Adi” Dasslerkin sai neuvoteltua Owensin kenkäsponsoroitavakseen.

Sankaritarinan vesittyminen on tavallaan harmillista, sillä Owensin ylle rakentunut suuri kertomus individualismin voimasta ja vastarinnasta oli valtaisan inhimillinen ja vetovoimainen natsismin lopullisen tuhon tuomassa jälkiviisaudessa. Kertomuksen ytimessä on se kaikkein olennaisin liberaalidemokratian hyve: puhdas meritokratia, jossa paras, ahkerin tai lahjakkain voittaa vastustajansa myös näennäisen musertavissa olosuhteissa.

Meritokratia oli tietysti suuri valhe, johon monet halusivat uskoa. Edes parhaista parhaimpia kohtaava palkkio urheilukentillä ei välttämättä seuraa muille elämänalueille. Hitler lähetti Owensille omakuvansa

nimikirjoituksella varustettuna, mutta Yhdysvaltojen presidentti Franklin D. Roosevelt ei koskaan vaivannut itseään minkäänlaiseen huomionosoitukseen saakka.

Rooseveltin toiminta rikkoi meritokratian ihanteen, mutta oli muuten mitä suurimmassa määrin ideologinen tai ainakin reaalipoliittinen: hänellä ei ollut vaalien alla varaa leimautua mustien ystäväksi. Hitler sen sijaan saattoi tehdä mitä lystäsi, koska kirjoitti itse oman valheensa säännöt Führerprinzipin mukaisesti.

Urheilusankari Owens, jonka huikeaa olympiasaavutusta ei rikottu miltei 50 vuoteen, palasi kotimaahansa alemman kastin ihmiseksi eikä saanut juuri sijaa esittää omia tulkintojaan tekemisistään.

V

aikka ideologian tyypillisin piirre onkin ideologisuuden kiistäminen, saattaa olympialaisissa itsessään olla sittenkin kyse vain lihaksikkaista ihmisistä ympyrää juoksemassa. Ja vaikka nämä olisivatkin lopulta pelkän statistin roolissa, jäljelle jää silti spektaakkeli ja sankaritarinat. Omaa mieltäni lämmittää se kuuma vuoden 1952 kesä, jolloin maailman ovet aukesivat hetkeksi Helsinkiin ja jokaiselle läsnäolleelle jäi ainutkertainen tarina kerrottavaksi. Huolimatta siitä, että Coca-Colaa myytiin Stockmannilla jo 1930-luvulla.

Paroni de Coubertinin kirkasotsaisesti kierrättämät antiikin ihanteet olivat jo toistamiseen mennyttä maailmaa viimeistäänkin ensimmäisen maailmansodan runtelemina. Politiikka ja ideologia ovat osa urheilua siinä

missä muutakin elämää. Ja kuten aina, läpäisykykyisin viesti tulee siltä, jolla on eniten valtaa. Se ei valitettavasti ole koskaan sortovaltion vähemmistöurheilija tai mitaleita suurvaltojen boikotoinnin varjossa kahmiva pieni pohjoismaa.

Tarinan sankareiden myöhemmät vaiheet Luz Long kuoli 30-vuotiaana Wehrmachtin riveissä Sisilian valtauksen yhteydessä heinäkuussa 1943.

Leni Riefenstahl eli 101-vuotiaaksi ja aiheuttaa edelleen elokuvakriitikoille suurta päänvaivaa sen suhteen, missä määrin teknisesti loistokasta natsipropagandaa on soveliasta arvostaa.

Pierre de Coubertin voitti kirjallisuuden kultamitalin Tukholman olympialaisissa 1912 epäpoliittisin ansioin.

Adi Dassler teki aikansa kenkiä Wehrmachtille ja erosi sittemmin natsipuolueesta. Hänen yhtiönsä Superstar-kengistä tuli merkittävä kulttuurinen ikoni mustassa Amerikassa 1980-luvulla.

Adolf Hitler jäi seuraavan kansojen välisen mittelön jälkeen bunkkeriinsa vilkuttelemaan voittajille.

Jesse Owens riipi elantonsa tilapäistöistä, tupakoi itselleen vaikean keuhkosyövän ja kuoli 66-vuotiaana vuonna 1980. Hieman ennen kuolemaansa hän yritti turhaan vedota Ronald Reaganiin, jotta Moskovan olympialaisiin suunnattu poliittinen boikotti peruttaisiin.

19

URHEILUSANKARIT RÄNTÄSATEESSA Södermalmilla tehdään kärsimyksestä taidetta TEKSTI | TUOMAS PERÄLÄ Urheiluhistoria on täynnä suuria sankaritarinoita, jotka ovat painuneet kollektiiviseen muistiimme ikuisiksi ajoiksi.

Me tunnemme Maradonan jumalankäden, Smithin ja Carloksen black power -tervehdyksen sekä Lasse Virénin pannuttamisen niin hyvin, että pelkkä ajatuskin niistä saa kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankojamme.

Urheilu elää juuri tällaisista, puolimyyttisistä tarinoista.

Eräs niistä on tarina jalkapalloseura Hammarbyn lohduttomasta taipaleesta.

A

ntiikin lähteet kertovat Diagoras Rodoslaisesta, myllyttäjäkukon luonteella varustetusta nyrkkeilijästä, joka dominoi muinaisia olympialaisia. Aktiiviuransa jälkeen hän siitti veljessarjan, joista myös tuli urheilusankareita. Veljekset juhlivat olympiavoittojaan kantamalla isäänsä ympäri stadionia väkijoukkojen hurratessa. Ylpeä isä oli niin iloinen, että hän pakahtui riemuunsa ja kuoli poikiensa harteille. Kreikkalaiset pitävät häntä edelleen onnellisimpana koskaan eläneenä ihmisenä.

Me 2010-luvun suomalaiset muistamme puolestamme Globenin MM-finaalin hetkenä, jolloin kansakuntamme orastavan itsetunnon siemenet kylvettiin. Ikuisena altavastaajana finaaliin lähtenyt Suomi vei mestaruuden ja teki meistä yhdenvertaisia muiden kansojen rinnalla. Yhteiskuntaa runnelleen laman selän kerrotaan taittuneen Timo Jutilan siniviivalämäriin tai aivan viimeistään Jukka Tammen hypnoottiseen voitontanssiin. Tulen muistamaan uutiskuvat munasuojissaan käärmeen lailla liikehtivästä Tammesta niin kauan kuin elän.

Eräs urheilun vähemmän tunnetuista sankaritarinoista on muhinut eteläisessä Tukholmassa jo 117 vuotta. Se tarina ei tosin ole kovin suuri tai loistelias.

Semmoista siitä tuskin koskaan tuleekaan. Siitä puuttuu kaikki ne uljaat ja mahtipontiset ainekset, jotka tekivät rhodoslaisesta pugilistista ja Curren kipparoimasta maajoukkueesta kuolemattomia.

Kyseessä on enemmänkin arjen sankaritarina. Sellainen, mistä J. Karjalainen laulaa. Tukholmalainen jalkapalloseura Hammarby ei nimittäin ole uroteoistaan tunnettu heeros, kaukana siitä. Se on räntäsateessa kauppakassejaan raahaava yh-äiti, joka jaksaa päivästä toiseen ainoastaan siitä syystä, että uskoo ikuisen epäonnen kääntyvän enemmin tai myöhemmin.

ARJEN ANKEAT SANKARIT Allsvenskan-kausi 2009 päättyi eteläisen Tukholman kannalta katastrofiin. Jalkapalloseura Hammarbyn surkea räpiköiminen sai surmaveitsen kylkeen toiseksi viimeisellä sarjakierroksella, kun joukkue hävisi keskinkertaiselle Trelleborgille. Hammarby putosi 12 pääsarjakauden jälkeen toiseksi ylimmälle sarjatasolle Superettaniin. Pelaajat lankesivat loppuvihellyksestä kentän pintaan itkemään. Näky oli niin surkea, että vastustajajoukkueen pelaajia kävi lohduttamassa.

Hammarby IF, kansan kielellä Bajen, on perinteikäs jalkapalloseura Tukholman Södermalmilta. Bajen on yli satavuotisen historiansa ajan tunnettu Ruotsin pääkaupungin työväenluokkaisena joukkueena, jonka vankin kannatus pesii Södermalmin kapakoissa.

Todellista menestystä seura ei ole saanut maistaa juuri koskaan, mutta siitä huolimatta se on yksi maan kannatetuimmista. Tunnelma kotistadionilla on surkeasta menestyksestä huolimatta ollut infernaalisen riehakas. Hieman rähjäisen Hammarbyn identiteetti onkin aina pohjautunut pitkälti Söderin rappioromantiikkaan.

Södermalmia voidaan jossain määrin verrata Helsingin Kallioon tai Punavuoreen. Se on eräs Tukholman saarista ja Pohjoismaiden tiheimmin asuttu kaupunginosa. Söder oli pitkään työväenluokkainen slummi, jota leimasi nyrkkitappelut ja tuberkuloosi. Kaupunginosan

profiili alkoi keskiluokkaistua vasta -80-luvulla. Nykyään alueen rappionpäivistä muistuttaa enää muutama Slussenin siltojen alla gentrifikaatiota piileskelevä suomalaisnisti. Se ei ole kuitenkaan muuttanut Hammarbyn kannattajapohjaa tai sen merirosvohenkeä.

IRONIAN VOIMAA Bajenin taivalta on aina varjostanut voimakas jojoliike sarjatasojen välillä. Seuran historia on niin täynnä toinen toistaan surkeampia sattumuksia ja seurajohdon linjattomia edesottamuksia, että se on usein nähty vain sympaattisena puuhastelijana paikallisvastustajiinsa verrattuna.

Bajen onkin yleensä joutunut kyräilemään kulmiensa alta kateuden kyy rinnassa, kun sen menestyksekkäämmät ja suositummat isoveljet ovat nostelleet mestaruuspokaaleja.

Tukholman hienostuneelta Östermalmilta ponnistava Djurgårdens IF on lukuisine mestaruuksineen ominut lempinimen ”Stockholms stolthet”, Tukholman ylpeys.

Joukkue on perinteisesti ollut yläluokan suosiossa.

Djurgårdenin stereotyyppinen kannattaja onkin Barbourin tikkitakkia kantava, rahoitusalalla työskentelevä perheenisä, joka äänestää maltillista kokoomusta. Onpa katsomoissa nähty toisinaan myös itse kuningas Kaarle Kustaa, milloin on sinne sylitansseilta ja serbigangstereiden kanssa veljeilyltä joutanut.

”

KYSEESSÄ ON ENEMMÄNKIN ARJEN SANKARITARINA

Solnan AIK on puolestaan Ruotsin suurimpia ja perinteikkäimpiä seuroja. Sen kotipeleissä käy keskimäärin Sipoon verran väkeä. Vanha porvarisseura nauttii siis laajaa kannatusta ja nykyään profiloitunut Tukholman betonilähiöiden joukkueeksi. AIK on syystä tai toisesta vetänyt pitkään puoleensa myös suomalaisia jalkapallofaneja. AIK:n jugendtyylinen vaakuna kaunistaa esimerkiksi kulttuuri- ja urheiluministeri Arhinmäen karvaista pohjetta.

Jos Djurgårdenin kannattajakunta koostuu sliipatuista pankkiireista, Hammarbyn paikallisvastustajat kuvailevat usein sen faneja huonohampaisiksi puolijuopoiksi, joille seuraavan tuopin tilaaminen on yhtä tärkeää, kuin joukkueen pelillinen menestys. Asiassa on totuuden siemen. Kehno menestys on tuonut itseironian osaksi joukkueen identiteettiä. Tappiot – ja toisinaan myös voitot – kuitataan usein naureskellen.

Kun Bajenin peli soljui silmiä hivelevän kauniisti ainoalla mestaruuskaudella, kannattajat kannustivat omiaan laulamalla ”Tråkiga Bajen, pitkästyttävä Bajen”.

NAAPURIN OMAT RENTUT Hammarbyn identiteetin kulmakiviksi voidaan lukea myös sen entinen kotistadion. Ihastuttavan nuhjuinen Söderstadion toimi joukkueen kotikenttänä viime kauteen saakka, jolloin se siirtyi naapuriin nousseelle, upo-

uudelle Tele2-areenalle. Uusi stadion on kyllä komea, mutta jotenkin joukkue ei tunnu sopivan sinne. Futuristinen, Mars-luotainta muistuttava areena ja sen synnyttämä kontrasti oikeastaan vain alleviivaa Bajenin alakuloista pelivirettä.

Onneksi sentään jotkut asiat ovat pysyviä. Bajenin jokainen kotipeli avataan edelleen komealla yhteislaululla. Joukkueen epävirallinen kansallislaulu, Kenta Gustafssonin Just idag är jag stark, saa kovanpintaisenkin kyynikon kananlihalle.

Muusikko Kenta Gustafsson on muutamien pelaajien ohella noussut eräänlaiseksi seuraikoniksi. Ja kuten seura itsekin, sen ikonit tuntuvat poikkeuksetta olevan syntymäboheemeja elämäntapataiteilijoita ja sympaattisia häviäjiä. Niin myös Kenta. Valtakunnan virallinen renttu eli rankan ja päihteiden täyteisen elämän. Hän viihtyi Söderin kapakoissa ja kannatti joukkuettaan kiihkeästi.

Kenta toi merirosvohenkeä seesteiseen kansankotiin esimerkiksi sekoilemalla kännissä euroviisukarsinnoissa. Rankka elämäntyyli vei Kentan maan poveen vuonna 2003. Fanien omima Just idag är jag stark kertookin alun perin Kentan kamppailusta päihteiden kanssa.

Toinen vähintään Kentan veroinen seuraikoni on Lennart ”Nacka” Skoglund. Nacka aloitti uransa Bajenissa ja nousi pian Ruotsin suurimpien futistähtien joukkoon. Näyttävästä pelityylistään ja kullankeltaisista hiuksistaan tunnettu laitahyökkääjä voitti muun muassa Italian mestaruuden kahdesti Interin riveissä.

Showmiehen elkeillä varustettu Nacka viihdytti usein väkijoukkoja kikallaan, jossa hän heitti kolikon ilmaan ja potkaisi sen suoraan rintataskuunsa.

Ruotsalaisen jalkapallon suurnimi joi itsensä hengiltä nelikymppisenä, köyhänä ja katkerana. Skoglundin kohtaloon kiteytyykin jotakin todella hammarbymäistä.

RIMPUILUA KESKIKASTISSA Viime kauden Hammarby rimpuili Superettanin keskikastissa, vaikka nousun pääsarjaan piti olla vähintäänkin varma.

Valmentajaksi värvättiin amerikkalainen Gregg Berhalter, jonka piti suuren budjetin ja Kennedy Bakircioglün kaltaisten pelimiesten avulla lopettaa seuran syöksykierre. Toisin kävi. Jenkkivalmentaja passitettiin kotimatkalle kesken kauden eikä joukkue tehnyt maaleja edes avopaikoista.

Toissa kaudella Bajen oli pudota jopa kolmanneksi korkeimmalle sarjatasolle, mutta onnistui säilyttämään sarjapaikkansa viimeisessä ottelussa.

Ensimmäisen ja ainoan mestaruutensa joukkue voitti vuonna 2001. Kauden alussa joukkuetta haukuttiin heikoksi ja sitä povattiin putoajaksi. Bajen otti kuitenkin kärkisijan heti kättelyssä ja piti sen loppuun saakka. Medborgarplatsenin kultajuhlia muistellaan syystäkin kaiholla.

Kehno pelillinen menestys heijastuu myös turhautumisina katsomoissa. Tukholman kolme suurta joukkuetta kärsivät jo ennestään kasvavasta huligaaniongelmasta eivätkä kompuroinnit kentällä ole ai-

nakaan Bajenin kohdalla hillinneet niitä.

Otteluiden yleisömäärät ovat pudonneet riehumisten myötä ja varsinkin lapsiperheet välttelevät Tukholman paikallisotteluita niiden katsomolevottomuuksien vuoksi. Hammarby on joutunut maksamaan pitkän pennin sakkoina ja menetettyinä sponsorituloina Ultra Boysin ja Kompisgänget Bajenin kaltaisten huligaanifirmojen edesottamusten vuoksi.

Mistä Bajenin nykyinen tuuliajo sitten johtuu?

Syypäitä tuntuu olevan yhtä monta kuin syyttelijöitäkin. Välinpitämättömät amerikkalaisomistajat, omaan pussiin pelaava toimitusjohtaja, keskenään kinasteleva johtokunta. Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että Hammarbytä on johtanut joukko ihmisiä, jotka ovat joukkueen sijaan ajatelleet lähinnä omaa parastaan. Tämä on puolestaan johtanut taloudelliseen ja urheilulliseen taantumaan.

KUIN SEURUSTELISI NARKKARIN KANSSA Hammarbyn tarina muistuttaa monessa määrin Rocky-elokuvien draamankaarta, mutta sillä erotuksella, että Bajen ei voita lopussa. Tuhkimotarina ei ikinä saa ansaitsemaansa päätöstä. Murjottu ja kaltoin kohdeltu sankari nousee kyllä usein voiton partaalle, mutta saaga ei ikinä huipennu altavastaajan voittoon. Tarinan lopussa Bajen hakataan hengiltä, niin kuin Apollo Creed Rocky nelosessa.

Bajenin kannattaminen on tavallaan kuin seurustelisi narkkarin kanssa. Sitä haluaa vilpittömästi uskoa toisen ryhdistäytymiseen ja hetkittäin jopa näyttää siltä, että muutos on tapahtunut. Toinen on ottanut itseään niskasta kiinni. Ryhtiliikkeen jälkeiset viikot näyttävät valoisilta ja elämä hymyilee. Sitten, kun tulet eräänä päivänä kotiin, niin taulutelkkari on taas hävinnyt. Sama sekoilu alkaa alusta.

Hammarbyn kohtalo ikuisena epäonnensoturina on jo niin iso osa seuran olemusta, että sitä pidetään oikeastaan jo itsestäänselvyytenä. Perversseimmät kannattajat tuntuvat jopa jo nauttivan siitä. Tappion jälkeen he ahtautuvat täysiin metrovaunuihin hapan ilme kasvoillaan. Päällepäin he kiroavat tappiota, mutta sisimmässään he räpiköivät itsesäälin ja kieron nautinnon ristiaallokossa.

Kaikkien palvomaksi urheilusankariksi Bajenista tuskin koskaan on. Jos Hammarby olisi antiikin nyrkkeilijä, se olisi saanut Diagoras Rodoslaiselta selkäänsä jo alkukarsinnoissa ja lopettanut olympiauransa. Diagoraksen poikien voiton aikaan se ei olisi ollut edes stadionilla, vaan ryystänyt viiniä lähimmässä tavernassa. Kohtalokkaasta voittokulkueesta kuultuaan se olisi naureskellut yksinään Diagoraksen tarpeettoman mahtipontiselle poislähdölle, ostanut viimeisillä drakmoillaan karahvin viiniä ja hoiperrellut yksin auringonlaskuun.

Kirjoittaja on helsinkiläinen Hammarby-fani ja copywriter, jonka lapsuudensankari oli Action Force -sarjakuvien Snake Eyes. Tuo hiljainen kommando kuului Arashikagen ninjaklaanin ja vetosi kauniisiin naisiin, vaikka olikin menettänyt kasvonsa helikopterionnettomuudessa Vietnamin viidakoissa.

Kuvat: Wikimedia Commons

ETSITÄÄN TOIMINTASANKARIA TEKSTI | VENLA JALLINOJA

M

ihin klassiset toimintasankarit ovat hävinneet?

Ne lihaksia pursuavat, aseita kantavat, vitsejä nakkelevat ja vapauden puolesta taistelevat hahmot, ne ovat kadonneet. Niiden tilalla valkokankaalla hyppivät hoikat, mietteliäät ja henkisistä ja fyysistä heikkouksista kärsivät vätykset, joita pitäisi kutsua toimintasankareiksi. Tämä ei vetele.

Toimintasankari on henkilö, joka taistelee pahiksia, mieluiten kommunisteja tai natseja, vastaan. Hirviöt ja avaruusoliot kelpuutan myös hyviksi vastustajiksi.

Toimintasankarilla ei ole muuta elämää kuin pahuutta vastaan taistelu. Perhe, tyttöystävät ja henkiset tai fyysiset heikkouden eivät estä oikeaa toimintasankaria toimimasta. John McClane pilasi suhteensa perheeseensä niiden hyvien Die Hard-elokuvien aikana. Toisin kuin Gravityn Ryan Stone, Alienin Ellen Louise Ripley ei miettinyt kuolleita perheen jäseniään tai kärsinyt vertigosta avaruudessa seikkaillessaan. Hän keskittyi yksinkertaisesti hirviön nitistämiseen.

T

oimintasankari on jotain mitä kukaan elokuvan katsojista ei voi ikinä olla. Tähän hahmoon ei ole tarkoituskaan samaistua missään muussa mielessä kuin että hän taistelee samalla puolella kuin katsoja.

Toimintasankarilla voi olla perhe, mutta perheen on tarkoitus toimia vain kostotoimien laukaisijana tai kevennyksenä. Sen kautta ei ole tarkoitus käydä moraalisia pohdintoja modernin perheen roolista tai yhteiskunnasta.

Jopa Conan barbaarin suhde jumalaan on pelkkä keino oikeuttaa väkivaltainen kosto: ”Crom, I have never prayed to you before. I have no tongue for it. No one will know if we were good men, or bad. Why we fought, or why we died. But all that matters is that two stood against many. I know that battle pleases you crom, so grant me one

request. Grant me revenge! And if you do not listen, then to hell with you!”

Toimintasankarilla ei kuulu olla moraalia, ainoastaan takaraivoon painautunut vietti, joka määrittää eron oikean ja väärän välillä. Liipaisinta vedetään silmää räpäyttämättä, niskat väännetään nurin sitä sen kummemmin miettimättä ja viholliset suolistetaan yökkäilemättä, niin kunnon toimintasankari tekee. Vihollisten tappaminen on hänelle niin luonnollista että hän voi heitellä vitsejä ja one-linereita puukkojen siivittämänä.

Yippee-ki-yay, motherfucker!

Toimintasankari ei pohdi supersankareiden tavoin sitä, sopiiko heidän harjoittamansa rooli heille. He elävät sitä roolia. Heidän ei tarvitse pukeutua trikoisiin tai keksiä vaatteisiin rimmaavaa nimeä itselleen, jotta he olisivat sankareita. John Rambo on John Rambo silloinkin, kun hän on äitinsä luona kahvilla.

J

os haluan nähdä elokuvan, joka saa minut pohtimaan elämän ihmeellisyyttä, itkemään surusta tai vihaamaan maailman menoa, menen katsomaan Lars von Trierin. Jos taas haluan nähdä toimintaa, menen katsomaan uusimman Fast and Furious -elokuvan (niitä tulee joka vuosi).

Luit oikein, FAST AND FURIOUSin!! Tähän on tultu. Nämä järkytykset muistuttavat tämänhetkisestä elokuvatarjonnasta eniten kultavuosien toimintaelokuvia. Hyvät elokuvaihmiset, palauttakaa kunnon toimintasankarit ruuduille, jotta saisin katsella jotain muutakin kuin Vin Dieselin tiukkoja tankkitoppeja.

Kirjoittajan lapsuudensankari oli Kaunottaren ja hirviön hirviö, koska parrakkaat ja kummalliset miehet ovat aina kuuluneet kirjoittajan heikkouksiin.

“ME EMM TEKSTI | EETU JOKELA

Talouskriisin murjomasta Irlannista o misiä, joista suurin osa on nuoria. U u nyt hallituksen Niin euroalueen poliitikot kuin kansainvälinen mediakin on ollut hanakka maalaamaan Irlannista kuvaa talouskriisin vaatimien sopeutustoimien ja leikkauspolitiikan mallimaana. Saksan liittokansleri Angela Merkel on todennut Irlannin olevan esimerkki kaikille talouskriisin kurimuksessa kärsiville kansantalouksille.

Lokakuussa 2013, kaksi kuukautta ennen kuin Euroopan Unionin ja IMF:n Irlannille antama pelastuspaketti päättyi, Saksan finanssiministeri Wolfgang Schäuble arvioi maan tilannetta näin: –Irlanti teki mitä sen täytyi tehdä, ja nyt kaikki on hyvin.

Shane Fitzgerald on kuitenkin vahvasti eri mieltä.

–Olemme karmaisevassa tilanteessa. Irlannin hallitus on sitoutunut uusin leikkauksiin ja veronkorotuksi-

24

in, mikä syö talouskasvua, työpaikkoja ja ihmisten ostovoimaa, Fitzgerald toteaa.

–En todella ymmärrä mistä he puhuvat, hän naurahtaa.

Fitzgerald toimii We’re Not Leaving-nimisessä kansalaisjärjestössä. Liike on hänen mukaansa ”opiskelijoiden, nuoren prekariaatin ja työttömien nuorten” yhteenliittymä, joka sai alkunsa vuoden 2013 kevään aikana.

–Yritämme kiinnittää huomiota muun muassa nuorisotyöttömyyteen, huonoihin työoloihin, lukukausimaksujen korotuksiin, asuntotilanteeseen – oikeastaan kaikkeen mikä Irlannissa nuorten kokemusten mukaan on pielessä, Fitzgerald kertoo.

E LÄHDE” KUVAT | WE’RE NOT LEAVING

n muuttanut pois satoja tuhansia ihs i kansanliike on kuitenkin järjestäyvastavoimaksi.

W

e’re Not Leavingin mukaan keskustaoikeistolaisen Fine Gaelin ja työväenpuolueen muodostama hallitus on ottanut nuoret leikkaustoimiensa maalitauluksi. Liike julistaa nettisivuillaan, että irlantilainen yhteiskunta sulkee nuorisonsa ”perustavanlaatuisen sosiaaliturvan ja omaa elämäänsä ja tulevaisuutta koskevan päätöksenteon ulkopuolelle”. Irlantiin on We’re Not Leavingin mukaan syntymässä sukupolvet toisistaan erottava kuilu.

–Talouskriisin alettua on kasvanut aikuiseksi kokonainen sukupolvi, jolla ei ole ollut mitään osuutta kriisiin ja joihin se on osunut todella kipeästi, Fitzgerald sanoo.

Kriisin aikana hallitus on muun muassa leikannut alle 26-vuotiaiden toimeentulotuesta miltei puolet,

sen ollessa nyt 100 euroa viikossa. Korkeakoulujen lukukausimaksuja on nostettu ja valtion rahallista apua maksuista selviämiseksi on supistettu. Vuokrat erityisesti Dublin alueella ovat kriisistä huolimatta nousseet huimasti. Valtion pyörittämä JobBridge-ohjelma välittää työttömiä nuoria harjoittelijoiksi yrityksiin, josta kokopäiväisen työn korvaukseksi nuori saa 50 euron lisän toimeentulotukeensa. Harjoittelupaikoista suurin osa on ollut fyysisen työn tai palvelualojen parissa.

EI PAKKOEMIGRAATIOLLE Kuten nimestäkin voi arvata, on We’re Not Leavingin tärkeimpänä maalitauluna kuitenkin maastamuutto.

Corkin yliopiston vuoden 2013 julkaiseman tutkimuk-

25

sen mukaan vuosien 2006 ja 2013 välillä Irlannista on muuttanut ulkomaille arviolta 213 000 ihmistä, joista peräti 70 prosenttia oli kaksikymppisiä. Kaikista lähtijöistä arviolta kolmella viidesosalla oli kolmannen asteen koulutus.

Irlannin tilastokeskuksen mukaan vuoden 2013 huhtikuuta edeltäneiden kahdentoista kuukauden aikana maasta lähti 90 000 ihmistä, mikä on enemmän kuin tasavallan toisiksi suurimmassa kaupungissa Galwayssa on asukkaita. Väkilukuun suhteutettuna Irlannin emigraatio hakee vertaistaan muista eurokriisin runtelemista maista – vain Portugali tulee edes lähelle.

Irlannista on muuttanut pois paljon ihmisiä – ja heistä suhteettoman suuri osa on nuoria ja korkeakoulutettuja.

Shane Fitzgeraldin mukaan työttömyys ja nuorten sosiaaliturvan alasajo ovat ”rakenteellisia syitä” ilmiölle, jota liike kutsuu nimellä pakotettu maastamuutto. Fitzgeraldin mukaan nuorilla ei talouskriisin keskellä yksinkertaisesti ole valinnanvaraa kuin lähteä ulkomaille etsimään työtä.

–Nuoria vastaan kohdistettujen toimien ja maastamuuton välillä on selvä linkki. Hallituksen mukaan nuoret lähtevät ulkomaille hakemaan kokemuksia, mutta todellisuudessa ylivoimaisella enemmistöllä lähteneistä ei ole muuta vaihtoehtoa, Fitzgerald sanoo.

Tilastotiedot tukevat pääosin Fitzgeraldin puheita.

Corkin yliopiston tutkimuksen mukaan yllättävän moni lähteneistä, lähes puolet, oli täyspäiväisesti työllis-

tyneitä. Noin kaksi viidesosaa sanoi lähteneensä uusien kokemuksien perässä – tosin useimmiten näillä henkilöillä oli kokemusta tai koulutusta IT- ja terveysalojen kaltaisilla globaalisti kysytyillä aloilta. Vajaa neljännes oli työttömiä ja lähes joka kuudes vajaatyöllistetty.

Toisaalta työllisyystilanne Irlannissa on huono.

Nuorisotyöttömyys Irlannissa oli kansallisen tilastokeskuksen mukaan vuoden 2013 kolmannella neljänneksellä 26,5 prosenttia. Elpyvä kansantalous ei ole synnyttänyt uusia työpaikkoja. Tammikuussa julkaistun tutkimuksen mukaan yhtä avointa työpaikkaa kohden Irlannissa oli jopa 28,5 työtöntä työnhakijaa.

I

rlantilaiset ovat toki muuttaneet ulkomaille paremman elämän toivossa jo vuosisatojen ajan. 1800-luvun puolivälissä suuren nälänhädän myötä kahdeksan miljoonan suuruisesta väestöstä maailmalle lähti arviolta kaksi miljoonaa. 1900-luvun aikana Irlannista on lähdetty moneen otteeseen taloudellisen laman sattuessa.

–Niin 1920-, 1950- ja 1980-luvuilla maasta lähti suuri määrä ihmisiä. Maamme näyttää romahtavan tasaisesti noin kahdenkymmenen vuoden välein, Shane Fitzgerald sanoo.

Kysymykseen, miksi We’re Not Leavingin kaltainen liike on syntynyt juuri nykyisen talouskriisin aikana ei Fitzgerald pysty antamaan helppoja vastauksia.

–Olemme pitkän aikaan vain suhtautuneet lähtemi-

IRLANNIN TALOUSKRIISI LUKUINA Budjettialijäämä

noin

Työttömyysprosentti Noin

29

13

miljardia

12,3 % Nuorisotyöttömyys noin 27 %

työtöntä työnhakijaa /

1

Alle 26-vuotiaiden toimeentulotuki laskettu Noin nut

213 pois

euroa

000

vuosina

vapaa työpaikka

100

ihmistä on 2006-2013

€ / vko muuttaIrlannista

seen mentaliteetilla ”se nyt on mitä irlantilaiset tekevät”, Fitzgerald arvioi.

Irlannissa käydään parhaillaan runsaasti debattia irlantilaisesta identiteetissä ja kansallisista arvoista.

Keskustelua käydään katolisen kirkon asemasta, irlantilaiseen yhteiskuntaan pesiytyneestä homofobiasta ja rasismista sekä naisten oikeuksista. Ehkä samalla nuoret irlantilaiset ovat kyseenalaistaneet myös emigraation arkipäiväisyyden. ”TÄYTTÄ SOTAA” Shane Fitzgeraldin mielestä on selvää, miksi hallitukselle on ollut vaivatonta viedä läpi juuri nuoriin kohdistuvia leikkauksia.

–Me emme vain yksinkertaisesti ole järjestäytyneitä.

Eläkeläisillä, maanviljeilijöillä ja ammattiliitoilla on omat verkostonsa ja ne äänestävät yhtenäisesti etujensa puolesta. Nuoret eivät juuri äänestä, Fitzgerald sanoo.

–Hallitus yrittää pitää kiinni kannatuksestaan hyökkäämällä niitä kohti, jotka eivät äänestä ja ovat yhteiskunnassa haavoittuvimmassa asemassa, hän jatkaa.

Fitzgeraldin mukaan We’re Not Leavingin tehtävä onkin juuri saada nuoret järjestäytymään ja kiinnostumaan omaan elämäänsä vaikuttavista päätöksistä.

–Ainoa ratkaisu on yrittää tuoda nuoret yhteen ja laittaa hanttiin, Fitzgerald toteaa.

Politiikkaa ja puolueita kohtaan ollaan Irlannissa

yleisesti ottaen turhautuneita, epäluuloisia ja välinpitämättömiä. Vuoden alussa julkaistun Edelman Trust Barometer -tutkimuksen mukaan vain joka viides irlantilainen luottaa hallitukseensa. Uusimman Eurobarometrin mukaan vain yksitoista prosenttia luottaa maan poliittisiin puolueisiin.

–Kukaan ei vain näe puolueissa uskottavaa vaihtoehtoa. Ihmiset ovat politisoituneet, mutta se ei välttämättä kanavoidu parlamenttia kohti – ihmisistä on vain tullut hemmetin vihaisia, Fitzgerald sanoo.

Häntä suututtaa myös se, ettei nuorten ja hallituksen välillä ole lainkaan dialogia.

–Hallituksen edustajat eivät esimerkiksi suostu väittelemään suoraan kanssamme suorassa lähetyksessä.

Saman turhautumisen ja suoranaisen vihan kuulee myös Fitzgeraldin äänessä. Hänen puheessaan kaikuu jyrkkä vastakkainasettelu nuorten ja ”niiden” välillä, puhumattakaan täydestä epäluottamuksesta poliitikkoja ja hallitusta kohtaan.

–Tämä on oikeastaan täyttä sotaa, hän lausuu.

–Mutta mitä muuta vaihtoehtoa meillä on kuin taistella vastaan? Mikä estäisi niitä iskemästä meitä uudelleen ja uudelleen, jos emme vastusta?

Kirjoittaja nimeää lapsuudensankarikseen Steve Yzermanin. Yzerman on niin tosielämän, kuin Super Nintendon NHL93:n aikansa paras pelaaja, luova pelintekijä ja rautainen ratkaisija.

BREAKING NEWS!

LONTOOSSA RÄJÄHTÄVIÄ OPISKELIJAMELLAKOITA! TEKSTI JA KUVAT | KASPERI LAVIKAINEN

Samoihin aikoihin kun Suomi jytisee ja lakaisee maton alle Kiakkovieraskohua, University College Londonin kampuksella käydään kamppailua, jossa tapahtuu jotain kiinnostavampaakin kuin pinkkipipoisten hippien heppatönimistä. Valituksen lisäksi nähtiin ihan oikeaa turpaanvetoakin.

Suomalainen valtamedia jätti uutisoimatta, mutta Irtolainen oli paikalla!

T

ai tarkemmin ottaen oli paikalla yhdessä neljästä mielenosoituksesta, minne Irtolaisen Lontoonpalsta meni, koska halusi nähdä poliisiväkivaltaa.

Pikakertaus on tarpeen. Ruljanssi koostui siis neljästä mielenilmauksesta, joista ensimmäinen oli perinteinen istumaprotesti 4.12. Suunnilleen kuutisenkymmentä opiskelijaa valtasi pakaroillaan University of Londonin Senaattitalosta yhden käytävän ja rehtorin

28

toimistohuoneen. Joillakin toimistolaisilla tutisi niin paljon pöksyissä, että he lukittautuivat huoneisiinsa. Istumista jatkui parin tunnin ajan, kunnes turvamiehet kantoivat opiskelijat ulos ja antoivat heidät poliisien hellään huomaan. Pidätyksiä tehtiin viisi tai seitsemän, eri julkaisut antavat eri lukuja.

S

äästetään kaikkien aikaa ja sievennetään istujien vaatimukset kahteen peruspointtiin. Ensinnäkin protesti liittyi laajempaan austerity-ajan ja yliopistojen yksityistämisen kontekstiin. Protestoivat opiskelijat halusivat parempaa palkkaa University of Londonin työntekijöille, eritoten ulkoistetulle ja alipalkatulle siivoustyövoimalle.

Toinen kysymys taas kiinnostanee niitä noin neljää Irtolaisen lukijaa, jotka pitävät HYY:n toimintaa mielenkiintoisena. Kyse on University of London Unionin (ULU) lakkauttamisesta seuraavan kesän aikana. Lontoonpalsta näkee jo silmissään lukijakunnan hämmennyksen. Selvyyden vuoksi siis – University of London on muutaman lontoolaisen yliopiston kattojärjestö ja ULU on vastaavien ylioppilaskuntien kattojärjestö. Epäilevät

Tuomaat supattavat yliopistohallinnon aikovan luoda lakkautuksella ennakkotapauksen kaikkien ylioppilaskuntien kuohitsemiselle, mutta yliopistohallinnolla on myös argumenttinsa.

Eräs Lontoonpalstan tuttu kuvasi ULU:a osuvasti hämäräksi järjestöksi, jossa jotkut jäsenet saavat parin tonnin kuukausipalkkaa ja kukaan ei oikein tiedä mitä he tekevät. ULU:n vaalien äänestysprosenttikin on jossain kahden prosentin tuntumassa. Tällaista apatiaa HYY:ssä voidaan vain kadehtia.

L

ontoonpalsta kuulee tässä vaiheessa lukijan huudahtavan: ”Mutta hei Lontoonpalsta! Miksi ketään pitäisi kiinnostaa? Mitä väliä!” Ja olet rakas lukija aivan oikeassa! Ketään ei todellakaan kiinnosta. Syy protesteille on ihan muualla. Seuraavana päivänä käydyn mielenosoituksen kulku kuvaa tätä osuvasti. Lukijakunnan onneksi Lontoonpalsta onnistui paikallistamaan todistajan, joka oli paikalla joulukuun viidentenä pidetyssä ensimmäisessä ”Cops off campus” –protestissa.

Irtolaisen syväkurkun sanoin: ”Olin juuri tulos ulos jostain talosta, kun kuulin jotain perusmölinää kadulla.

Siellä oli sata mielenosoittajaa vetämässä pikakävelyä ja poliisit seurasivat heitä. Oli kuin 60-lukulaisesta elokuvasta, sellainen kaunis draaman kaari – näennäinen huolettomuus – joka räjähti tarantinolaiseksi väkivallaksi.

Mukavat pikkusopulilaumat kiertelivät kampusta ja siellä ne poliisit ovelasti kipittivät perässä kuin kepulaiset eurovaaliehdokkaat. Anyhows se oli siinä vaiheessa sellaista iloista hippimeininkiä kuin rakkauden kesäkuussa 1969, eikä vielä ollut suurenmoisia mielenpurkauksia. Euston Roadin ja Gower Streetin kohdilla poliisit sitten yllättivät, kun he olivat kiertäneet sivukadulta mielenosoittajia vastaan. He jakoivat opiskelijat niinku kahteen osaan, mutta

jotkut pääsivät läpi riveistä ja siinä oli sitten kolme possea.

Siinä vaiheessa oli vielä odottava tunnelma, leppoisaa ja mukavaa, liikennettäkään ei ollut pysäytetty. Sitten piirityksen pelko alkoi nousta, kuin Leningradissa kesällä 1942. Itse seisoin siinä keskivaiheilla. Älysin sitten jossain vaiheessa, että sieltä takaa tuli lisää poliiseja. He tekivät sieltä sellaisen barbarossamaisen rynnäkön ja painoivat opiskelijat päin reunoja. No olihan siinä sellaista yleistäkin retuuttamista kyllä. Vieressänikin oli yksi sellainen kaveri, joka kaadettiin aika kovakouraisesti maahan ja sitten kaks tai kolme pösh pösh -pumppuiskua. En nähnyt kävikö sille poliisisedälle pahasti. Se opiskelija raahattiin sinne reunoille.

En tiedä tätä ite, mutta kuulin huhuja hevosmiesten tietotoimistolta kanssa, että joku oli kuullut kaverin kertoneen, että sen sukulainen oli sanonut, että yks toinen oli väittänyt, että poliisi vei niitä mielenosoittajia eri poliisiasemille kauas mestoilta ja päästi ne menemään vasta kuin julkiset oli lopettaneet liikkumisen. En tosiaan tiedä onko toi totta, kun oli tuollainen hevosmiesten tietotoimisto.”

N

oin 40 opiskelijaa vietiin jäähylle. Syväkurkun syvällinen toteamus koko ruljanssista, ”Onhan se ihan perseestä toi tollanen”, ei ollut ainoa laadussaan.

Kyseinen protesti oli ironisesti käyty juuri poliisiväkivaltaa vastaan; edeltävän illan tapahtumista liikkui pari videota, joissa poliisi vetäisee viestinnän kandia naamaan vasemmalla suoralla sekä riuhtoo porttihongistoissa takertelevaa opiskelijaa kadulle. Kuluvan viikon aikana Lontoonpalstan facebook-feedit pursuivat yli laitojen poliisiväkivaltaa päivittelevistä päivityksistä.

Vaikka Lontoonpalsta yleensä luottaakin siihen, että poliisi on ystävä, Syväkurkun todistus on kuitenkin mustaa valkoisella, verta kiveyksellä.

29

Juuri poliisiväkivalta sai opiskelijat ulos jalkautumaan soluhuoneistaan kaduille. Suomen itsenäisyyspäivänä pidetty mielenilmaus jäi tapahtumaköyhäksi, mutta 11.12. pidetyn viimeisen mielenosoituksen joukkovoima oli noussut sadasta tai parista nollalla ylöspäin.

Pari tuhatta opiskelijaa kierteli University College Londonin kampuksella ja koukkasi parlamenttitalolle noin parin tunnin pikakävelyn aikana. Valokuvaajalaumojen harmiksi poliisisedät jättivät tällä kertaa pamput kotiin.

Yleisesti epäiltiin, että joku poliisijohdosta olisi älynnyt, että maassa makaavien opiskelijoiden pahoinpitely ei ole parasta mahdollista julkisuutta. Median läsnäolo näkyikin kadulla ravatessa ja kuuleman mukaan Russia

30

Todayn reportteri olisi kironnut päivän päätteeksi, ettei ollut valmistautunut mihinkään maratoniin.

Itse mielenosoituksessa poliisihelikopteri hyrräsi taivaalla pari kierrosta. Anarkistit sooloilivat huonolla menestyksellä ja valokuvaajat ravasivat biisonilaumoina kuvaamaan palavia roskiksia parempien toimintakohtausten puutteessa. Lontoonpalstakin joutui lenkkeilemään pitkästä aikaa. Päivän kohokohta oli tyhjistä ilmestynyt ryhmä klovneja, joka pelleili parhaansa mukaan risteillessään mielenosoittajien keskuudessa. Big Benin kohdilla mielenosoittajat hajosivat eri porukoihin, joista yksi kuuleman mukaan joutui poliisin saartorenkaaseen. Se siitä.

T

alous- ja sosiaalihistoriallisen julkaisun nimissä on kuitenkin harrastettava jälkiviisautta. Lontoonpalstan mielestä on varsin ilmeistä, että näissä mielenosoituksissa on taustalla jotain mitä ei Suomessa juurikaan näy. Brittiläisen stiff upper lip’n alla muhii ärhäkkä nuuskapaukku. Se on pieni, mutta pisteliään kitkerä.

Ensinnäkin, briteissä koetaan kovempia austerity-ajan uudistuksia kuin mihin Suomen kokkarikaaderit pystyisivät edes märissä unissaan. Yliopistojen yksityistämispolitiikan ja tuloerojen kiihottamat opettajat lakkoilevat Lontoonpalstankin opinahjossa yleensä pari päivää joka periodissa. Tosin viimeisin protesti rajoittui surkuhupaiseen, maassa lojuvaan kylttiin yliopiston pääsisäänkäynnin vieressä. Valtsikalaisten vaihtarien laitoksella taas muutama luennoitsija koetti vakuuttaa opiskelijoita menemästä kirjastoon ilmaisilla kahvikupposilla. ”Silkkaa terrorismia”, niin kuin eräs oikeistolaishenkinen kollega totesi.

Jos ”oikeus ja kuri” -ihmiset lukevat tätä, niin totta tosiaan kaikki nämä opiskelijoiden mielenilmaukset olivat laittomia. Poliisin käyttäytyminen mielenosoituksissa on kuitenkin kummastuttavaa. Eräs kauemmin Englannissa asunut Lontoonpalstan ystävä esimerkiksi totesi, että kun poliisi ottaa pamput mukaan kaupungille, niin niitä ollaan myös valmiit käyttämään. Kärjistys ehkä, muttei välttämättä pötypuhettakaan.

Viime heinäkuussa eräs mielenosoittaja pidätettiin sillä verukkeella, että tämä oli tärvellyt yhtä yliopiston muistolaattaa 600 punnan edestä. Viidentoista poliisin taltuttaman pahantekijän käyttöase oli ilmeisesti ollut vesiliukoinen liitu. Protestipäivän jälkeen University of London kielsi mielenosoitukset Senaattitalonsa liepeillä, koska halusi turvata työntekijöidensä turvallisuuden.

Sekä ULU:n puheenjohtaja että varapuheenjohtaja pidätettiin syksyn aikana. Ensimmäinen koska hän ei ollut ilmoittanut ULU:n lakkautusta vastustavaa protestia etukäteen ja jälkimmäinen koska hän meni tivaamaan poliisilta opiskelijabaarissa tehdyn stopand-searchin aikana, että tarkastiko poliisi mustaa

kohdalla alttiudesta kutsua poliisi kampukselle ja poliisin taholla alttiudesta käydä käsiksi nuorempiin tieteenharjoittajiin. Olisi kiinnostavaa tietää, että miten Helsingin yliopisto ja suomalaiset reinikaiset toimisivat vastaavassa tilanteessa. Onko valtsikan pihan valtaaminen vappuna hyväksytty vain koska silloin perseillään epäpoliittisesti?

aikka tyhjänpäiväinen nyrkinheristys ja poliiV sien manaaminen eri haukkumatavoilla onkin siis erityistilanteissa arkipäivää täällä metropolissa, niin Lontoonpalsta haluaa antaa rehellisen kuvauksen lukijakunnalleen. Ja se on APAT IA. Suurin osa opiskelijoista ei välitä rotanperseenkään vertaa siitä mitä kampuksella tapahtuu. Mutta nyt lukija kurtistaa kulmiaan ja kysyy: ”Mutta entäs ne mielenosoittajat?”

Niin, ne mielenosoittajat. Tosiasia on, että täällä päin maailmaa opiskelijamielenosoitukset eivät ole mitään liiemmin erikoista. Irtolaisen Syväkurkkukin totesi, että jos Suomessa ryypätään joka tilaisuuden tullen, niin täällä puolestaan protestoidaan joka tilaisuuden tullen.

Poliisiväkivalta kyllä sai suuret ihmisjoukot kaduille, mutta seurauksia Lontoonpalsta ei kuitenkaan ole nähnyt missään. Poliisivoimat väittivät vakaasti, etteivät ne saaneet valituksia poliisin käyttäytymisestä ja Lontoonpalsta syö nahkaisen lätsänsä, jos kukaan turpasaunova poliisi saa koskaan nuhtelun nuhtelua.

Kampuksella kaikki jatkuu kuten ennenkin. Kun kirjeenvaihtajanne oli matkalla viimeiseen mielenosoitukseen, hän tapasi erään opiskelijatuttunsa, joka toivoi pilke silmäkulmassaan, että tuollaiset mielenosoituksissa käyvät hipsterit kaasutettaisiin.

Lehtijutun tiedot perustuvat erinäisiin vasemmistolaispainotteisiin painomedioihin, varmoihin huhupuheisiin ja kirjoittajan kavereihin, joiden tiedot opiskelijaa tämän ihonvärin vuoksi.

Lontoonpalsta plagioi omiin nimiinsä lähdeturvalliMarraskuussa Sussexissa taas viisi opiskelija- suuden nimissä. mielenosoittajaa hyllytettiin yliopistolta protestoiKasperi kirjoittaa Thames-joen varrelta Lontoosta. misen vuoksi.

Kun Kassun piti ensimmäisellä luokalla kirjottaa, keitä Kokonaisuutena nämä yksittäistapaukset kieli- henkilöitä hän kunnioittaa, niin vastaukset kuuluivat Jeevät entistä hanakammasta alttiudesta – yliopistojen sus, Rehtori ja Jumala.

31

SUOMIRÄP ”Vaasalaisten Kansioiden biisissä mainitaan, että se oli sitä aikaa, kun koko Vaasan räppiskene mahtu Fiat Ritmoon. Ja se piti kyllä ihan paikkansa, koska se skene oli ne viisi jätkää ja DJ.”

Raptorin sanotaan aloittaneen sen, Fintelligensin vieneen sen uudelle levelille, ja nyt Cheek myy stadioneita täyteen.

Missä vaiheessa suomiräp saavutti tälläisen suosion? Irtolainen kävi Basson studiolla haastattelemassa kahta suomiräpin tärkeää taustavaikuttajaa.

TEKSTI | JUHANI YLITALO

DJ SIR JAKE

Sir Jake aloitti mediatyön suomiräpin parissa vuonna 2010, ja samana vuonna hän veti ensimmäisen dj-keikkansa Kultabassokerho radio-ohjelman nimikkoklubilla juuri Tipa Hiihtopipon kanssa. Työ Kultabassokerhon parissa on tähdännyt kuuntelijoiden suomiräp-tietouden laajentamiseen mainstream-artistien ulkopuolelle, sekä tuonut suomiräppiä klubikansan tietoisuuteen.

TIPA HIIHTOPIPO

Vuodesta 1987 räppiä diggaillut Tipa Hiihtopipo on monelle räppidiggarille tuttu naama useilta klubeilta ja keikoilta. Levyjen soittamisen hän on aloittanut vuoden 1995 tienoilla ja on jatkanut rakasta harrastustaan siitä saakka.

Hyllyt, jotka täyttyvät tuhansista ja taas tuhansista vinyylilevyistä, sekä jo kahdeksatta vuotta pyörivä funk ja soul -painotteinen radio-ohjelma Hiihtopipo & Kavallus Show, kertovat omaa tarinaansa musiikkimaun kaikkiruokaisuudesta.

KIELI POSKESTA KESKELLE SUUTA Suomiräpistä puhuttaessa musiikkityylin suomalaisina pioneereina mainitaan usein Raptorin, Nikke T:n ja Pääkkösten kaltaiset huumoriräppiä edustavat yhtyeet.

Hiihtopipo ja Sir Jake suhtautuvat 90-luvun alussa suosittuihin huumoriyhtyeisiin ristiriitaisin tuntein.

–Suomalainen identiteetti on ollut vähän sellanen, että räppiä on duunattu huumorin kautta. Loppujen lopuksi ollaan kuitenkin aika takapajuinen mesta, joten asiat on pitänyt tehdä vähän läpällä. Mut emmä näkis, että se on pilannut sitä, Sir Jake sanoo.

Huumoriräppiä ei kuitenkaan Sir Jaken mukaan voida kiteyttää pelkäksi 90-luvun alun ilmiöksi.

–Sehän on edelleen voimissaan, siis huumoriräppi.

Nykyään se on vain tasokkaampaa.

Hiihtopipo ei kuitenkaan purematta niele Sir Jaken tulkintaa huumoriräpin vaikutuksista.

–Mä oon vähän eri mieltä tosta. Sen jälkeen, kun Raptori ja Pääkköset hävis äänestä, ni siinä kesti monta, monta vuotta ennen kuin kukaan rupesi tekemään suomeksi räppiä.

–Se (huumoriräpin) riippakivi painoi kyllä vitun pitkän aikaa, Sir Jake myöntää.

Hänen mukaansa Raptorin luoma kynnys ei niinkään asettanut rimaa kotimaisille artisteille, vaan pakotti suomalaiset räppärit nostamaan omaa tasoaan roimasti, sillä kukaan ei halunnut tulla samaistetuksi Raptorin kaltaisiin yhtyeisiin.

–Pitkällä aikavälillä se ei pilannut suomiräppiä. Siitä tuli lähinnä voitonkynnys, joka kaikkien piti ylittää.

Hiihtopipo myötäilee, ja miehet pääsevät sopimukseen alkuvuosien vaikutuksista nykyräppiin.

–Kun kuuntelee ekoja (Raptorin) biisejä, niin kyllähän ne kuulostaa siltä, että ne on tehty tosissaan, Hiihtopipo lisää.

Sir Jake ryhtyy hyräilemään Raptorin Oi Beibi –kappaleen kertosäettä.

–Ei, ne myöhemmät olivat sitten jo ihan eri juttu, keskeyttää Hiihtopipo Sir Jaken hyräilyn.

–Mitä olen kuullut välikädentietoa, niin nää jätkät on hengaillut siellä tyyliin Jufon luona, ja freestylennyt siellä jo sillon 80-luvun lopussa. Ne on oikeesti diggaillut räppiä, mut niiden vaikutteet on tullut varmaan jostain Beastie Boysista ja Run DMC:stä.

O

livat Raptori, Nikke T ja Pääkköset suomiräppiä tai eivät, jäivät ne kuulijoiden muistiin vuosiksi.

–Sen jälkeen, kun huumoriräppi poistui, niin suomalaista räppiä ei ollut juuri missään mediassa ennen Fintelligensiä, Hiihtopipo selittää.

Fintelligensin vuonna 1999 ilmestynyt single Voittamaton ja sitä seuraavana vuonna seurannut kokopitkä Renesanssi räjäyttivät potin.

–Käytännössä suomiräpissä voidaan puhua ajasta ennen ja jälkeen Renesanssin, Hiihtopipo heittää.

Pienen naururemakan jälkeen porukka vakavoituu.

–Silloin ei ollut vielä niin, että piti tuntea oikeat henkilöt: yhden avatessa oven pääsee siivellä muitakin, Hiihtopipo jatkaa.

1990-luvun puolivälissä oli ympäri Suomea syntynyt useita paikallisia keskittymiä, joissa suomalaista

räppiä oli ruvettu tekemään toisistaan tietämättä, mutta ne olivat saavuttaneet vain pientä paikallista suosiota.

–Jonkun piti olla se eka, joka avas sen oven.

Oven avanneille oli tarjolla rutkasti näkyvyyttä sekä mainostilaa.

–Fintelligensien kakkossinkku Voittamaton julkaistiin isolla levy-yhtiöllä, ja sen mainostus oli aikamoinen. Fintelligens oli eka, joka signattiin isolle levy-yhtiölle. Sama homma Asan (ent. Avain) ekan levy kanssa, joka tuli kilpailevalta isolta levy-yhtiöltä, ja se myi myös huomattavat määrät. Sitä mainostettiin myös jokaisesta mahdollisesta rööristä. Niille levyille annettiin paljon näkyvyyttä mainoksien avulla ja isojen levy-yhtiöiden toimesta.

Fintelligens oli ensimmäinen suomiräp-yhtye, joka nosti suomiräpin median otsikoihin ja levylistoille, mutta kuten trendeille usein käy, niitä seuraa jyrkkä alamäki. Suomiräpin kohdalla tämä tarkoitti median ja isojen levy-yhtiöiden kiinnostuksen lopahtamista.

–Kun se eka buumi hiipui, niin sen jälkeen oli hyvin harvakseltaan mitään räppiä missään mediassa. Nyt on taas vähän eri tavalla, Hiihtopipo päättää.

AIKA JÄLKEEN RENESANSSIN Vuoden 2003 jälkeen median huomio oli hiipumaan päin ja huomiosta nauttivat vain muutamat artistit.

Kaksikon mukaan suomalainen valtavirtaskene on kokenut suuria muutoksia sitten huumoriräpin ja Fintelligens-buumin, mutta edelleen on paljon työtä tehtävänä. Edelleen suomalaisille uppoavat Raptorin jalanjälkiä tallaavat artistit, kuten Petri Nygård. Hankalinta on saada yleisö tietoiseksi uusista omaperäisistä artisteista.

Tähän haastateltavat löytävät useamman eri syyn.

–Petri Nygård on tavallaan kuin nykyajan Bat & Ryyd-meininkiä. Bat ja Ryyd on edelleen suomen myydyin omakustannelevy, Tipa heittää.

–Ei Bat & Ryydiäkään miettinyt aikanaan räppinä.

Perushauskaa musiikkia, josta löytyy aikuisillekin kulmia, Sir Jake kiteyttää.

Tässä kohtaa tulee näkyviin juuri suomiräpin haaste: kuinka saada suuri yleisö tietoisemmaksi siitä ”muusta”?

–Kun perusyleisöllä ei ole minkäänlaista tietämystä asiasta, niin niille uppoo helposti tollanen helposti pureskeltava musiikki, Hiihtopipo sanoo.

” Y

JONKUN PITI OLLA SE EKA, JOKA AVAS SEN OVEN

ksin suuren yleisön musiikkimaun harteille he eivät kuitenkaan koko ongelmaa kaada, vaan ongelma pesii musiikin jakelukanavissa ja radio-ohjelmien valinnoissa, jotka näkyvät kuuntelijoille valmiiksi pureskeltuina soittolistoina.

–Se on kans yks asia, johon isot levy-yhtiöt tarraa ja kaikki valtakunnalliset radiot tarraa myös siihen. Otetaan se helppo tie aina siihen ja valitaan sitten se, Sir Jake aloittaa.

–On olemassa niin paljon muutakin, mutta sitä on vain niin paljon vaikeampi saada kuuluviin Suomessa.

Se on yksi asia, johon Kultabassokerho tähtää.

Vaikka valtavirran kiinnostus suomiräppiin ailahte-

34

lisi trendien mukaan, ja keskittyisi vain muutamiin artisteihin, ei se ole estänyt skeneä kehittymästä.

–Vuodesta 2003 vuosiin 2008/2009 saakka oli todella hiljasta, mutta homma jatkui maan alla. Jengi meni takas niihin koloihinsa, Hiihtopipo tarkentaa.

Toiminta maan alla ei kuitenkaan rauhoittunut, vaan hyvän alkusysäyksen saaneena jatkui ennennäkemättömällä vimmalla.

–2004-2008 on ollut sellaista aikaa, jota me ollaan J-P:n (Kultabassokerhon toinen juontaja) kanssa nimenomaan pidetty suomiräpin kultavuosina. Isot valtamediat ja levy-yhtiöt ei ollu vittuakaan kiinnostuneet, mutta taso oli suunnattoman kova ja levyä tuli enemmän kuin tänä päivänä, Sir Jake selittää.

”

SE RIIPPAKIVI OLI KYLLÄ VITUN PITKÄN AIKAA

–Maan alla tapahtui koko ajan ja siinä oli jopa vaikea pysyä perässä, Hiihtopipo lisää.

Maan alta valtavirtaan on todella pitkä matka. Sen ovat huomanneet niin lukuisat artistit kuin Tipa Hiihtopipo ja Sir Jakekin.

–Bensalenkkarista on välillä todella pitkä tie siihen oikeaan musiikin kuunteluun, Jake veistelee ja Tipa komppaa.

–Kun ne on löytänyt sen yhden, oli se sitten Cheek tai kuka tahansa, niin on helppoa kuunnella sitä. Syvemmälle meneminen on liian työlästä, Hiihtopipo sanoo.

–Perus musiikinkuuntelija ei aina ole se musiikkidiggari, vaan ihmiset tykkää valmiiksi pureskellusta. Se on meidän yhteiskunnassa ihan monikansallisestikin väärin. Eli ihmiset ottaa sen valmiiksi pureskellun ja pitää sitä totena, eikä jaksa ottaa asiasta selvää. Tää käy moneen aihealueeseen – myös musiikkiin ja sitä kautta suomiräppiinkin, Jake kiteyttää.

–Otetaan räpistä vain ne kiintopisteet. Esimerkiksi Cheek on ollut helppo puheenaihe: se on aika poppia, se on aika helposti rinnastettavissa iskelmä-meininkiin ja siitä on helppo jauhaa. Vaarit bailaa ja on sillai ”Minäkin kyllä kuuntelen suomiräppiä!

Radiokanavista puhuttaessa Ylen asema aiheutti runsaasti pohdintaa. Sen erityisaseman takia, se voisi pyrkiä tekemään erilaista työtä musiikin hyväksi, kuin mainosrahoitteiset kanavat.

–Sen ymmärtää, että isot kaupalliset radiokanavat tekee sitä, että ne monitoroi koko ajan sitä, mitä jengi diggailee ja kuuntelee, ja soittaa vain niitä tiettyjä biisejä. YLE saa rahotuksen muualta, joten ei niiden tarvi toimia samalla tavalla. Ne voisi tehdä jotain muutakin, Hiihtopipo pohtii.

Basson ja Radio Helsingin kaltaiset radiokanavat pyrkivät täyttämään tätä aukkoa.

–Basso on siinä mielessä edelläkävijä, että se pyrkii raapaisemaan pintaa syvemmältä, Jake aloittaa.

–Samoin toi naapurikanava tossa (Radio Helsinki). Ne ei taida pahemmin soittaa suomiräppiä, mutta ne tekee sitä just, että soittaa mitä haluaa, eikä soita pelkästään niitä listahittejä. Nää taitaa olla ne ainoot kaks vähän isompaa, jotka tekee tota, Hiihtopipo jatkaa.

STADIONEILTA TAKAISIN KUPPILOIHIN? Pelko siitä, että suomiräpille tapahtuisi samanlainen hiipuminen kuin aiempien buumien jälkeen, ei pelota kaksikkoa.

–Suomiräppi on menossa ennemminkin koko kansan musiikiksi, Jake aloittaa.

–Ennen se oli se uusi, vieras juttu, mutta nyt se on kaikilla valikoimissa automaatiolla.

Ajatus suomiräpistä jokakodin taustamusiikkina tuntuu vieraalta.

–Vielä me ollaan hevikansaa, mutta pian käy niin kuin Jenkeissä, jossa 1998 alussa räppi meni myynneissä countryn ohi ensimmäisen kerran. Sen jälkeen räp on ollut myydyintä musiikkia Jenkeissä, Hiihtopipo heittää.

–Mä veikkaan, että se tapahtuu niin, että suomiräpin valtavirtasuuntaus tekee sen syrjäyttämisen, mutta samaan aikaan siinneet alalajit kehittyvät eri suuntiin ja skenestä tulee paljon rönsyilevämpi.

Tulevaisuudessa suomiräp siis kasvaa ja kehittyy yhä uusiin suuntiin. Räpissä keskeisimmässä asemassa ovat kuitenkin sanoitukset ja niiden viesti. Sisältököyhät lyriikat ja itsensä liiallinen esille tuonti saa miehiltä tylyn vastaanoton ja he näkevät, että suomiräp tarvitsee jatkossakin mielikuvituksellista otetta ja vahvaa tarinankerrontaa.

–Ei puhuta vain siitä, kuka itse on ja mitä on saavuttanut. Vaan se, mikä tulevaisuudessa kiinnostaa on se maailmankatsomuksellinen ero.

–Miten sä näet maailman tai miten sä näet sen jonkun roolihahmon kautta. Tulevaisuudessa ihmisiä ei toivottavasti kiinnosta niin paljon musiikki, jossa joku vain kertoo, mitä se on tehnyt, Jake päättää haastattelun.

Kaukana ovat ne ajat, jolloin suomiräp-skenen olisi saanut sullottua tusinalliseen Fiat Ritmoja.

Kirjoittajan lapsuudensankareina toimivat kaikki lähialueen vanhemmat lapset. Heidän myötävaikutuksestaan hän kehitti ensimmäisen oman kirosanansa persepyllyn.

PARASTA SUOMIRÄPPIÄ JUURI NYT? Sir Jake: “Jodarok.”

Tipa Hiihtopipo: “Peesaan, Jodarok.”

PARAS SUOMIRÄP-LEVY IKINÄ?

Sir Jake: “Avain – Punainen tiili.”

Tipa Hiihtopipo: “Hannibal & Soppa – Meiän asia.”

MILLÄ LEVYLLÄ SUOMIRÄP TUTUKSI?

Sir Jake: “Memmy Posse – Huolestuttavia merkkejä.”

Tipa Hiihtopipo: “Hannibal – Viimiseen hengenvetoon.”

35

Kohteessa

Palstalla vieraillaan historiallisissa matkakohteissa.

Historian pieni helmi TEKSTI JA KUVA | LAURA MAIJALA Sandaalit kopisevat mukulakivikadulla, jota vierustavat vanhat, puiset talorivistöt. Auringonsäteet ovat saaneet valkoisiksi maalatut ikkunankarmit hohtamaan ja houkutelleet ihmisiä ulos; katuja reunustavien pienten kahviloiden terasseilta kantautuu hyväntuulinen puheensorina.

Jos aikamatkailu olisi mahdollista, tuntuisi se varmasti tältä! Pittoreskeilla kujilla seikkaillessa ja maisemia katsellessa tuntuu siltä, kuin olisi hypännyt sisään keskiaikaiseen näytelmään. Ribessä historia todella herää henkiin. Tanskan vanhin kaupunki perustettiin vuonna 854, ja siellä sijaitsee myös sen maan vanhin tuomikirkko, vuosina 1150-1175 rakennettu Riben katedraali. Se on yksi kaupungin suosituimmista nähtävyyksistä. Noin sata 1600-luvulla rakennettua puutaloa on edelleen suojeltuna. Alue on ollut historiallisesti myös tärkeä kauppapaikka muun muassa viikingeille.

Viikingit, jotka eivät huhuista huolimatta olleet usein väkivaltaisia, vaan pikemminkin rauhaarakastavia ja hyvin organisoituneita, ovat oikeastaan luoneet modernin Tanskan perustan.

V

iikingit ovat Ribessä edelleen vahvasti läsnä. Yksi ratsastaa ohi mustalla hevosellaan niin että hiekka pöllyää. Toisella puolella kaksi valkoisiin kaapuihin pukeutunutta naista laittaa tulella ruokaa, ja jostain kaukaa korviin kantautuu lampaiden määkimistä. Ja nyt en ole unessa vaan Ribe Viking Centerissä, joka on Riben lähellä sijaitseva, täysikokoinen viikinkiympäristö. Alue on rakennettu entisajan mukaan, ja viikingeiksi son-

nustautuneita työntekijöitä parveilee joka puolella erilaisissa töissä, milloin kyntämässä peltoa, milloin kantamassa saavilla vettä. Paikka on ehdottomasti kokemisen arvoinen, mutta jos Ribestä ei malta lähteä pidemmälle, löytyy kaupungista myös oma Viikinkimuseo, Museet Ribes Vikinger, jossa pääsee tutustumaan kaupungin historiaan ja entisaikojen elämänmenoon.

J

os alkaa tuntua siltä, että pää menee pyörälle kaiken tiedon keskellä ja iskee historiaähky, löytyy Ribestä myös paljon muuta tekemistä. Kaupungissa on kulttuurinjanoisille tarjolla erilaisia taidemuseoita. Shoppailijoille löytyy runsaasti pieniä putiikkeja, kun taas seikkailunhaluiset voivat osallistua historiallisen Yövartijan jokailtaiseen kaupunkikierrokseen toukokuun alun ja syyskuun puolenvälin välisenä aikana. Sen aikana voi kävellä Yövartijan mukana tämän reittiä Riben vanhankaupungin läpi, samalla kun hän laulaa varoittaakseen kansalaisia lähenevästä yöajasta, ja kertoo kansantarinoita paikallisista historiallisista tapahtumista kuten noidista, tulvista ja tulipaloista.

Lähistöllä sijaitsee lisäksi suuri ja näyttävä luonnonsuojelualue Wadden Sea National Park. Ja jos aikaa ja intoa vielä riittää, on Tanskan suosituin huvipuisto, Legoland, vain tunnin ajomatkan päässä. Sinne mennessä tuntuukin, että hyppää taas uuteen satuun.

Kirjoittaja on iloinen tasolainen ja innokas matkustelija. Lauran lapsuussankari oli Pikku Myy. Pieni ja jääräpäinen - niin kuin Laurakin lapsena (ja ehkä edelleenkin jonkin verran...)

SAAKO kansalainen tehdä aloitteeN ?

K

TEKSTI | ELLEN JABAI

ansalaisaloite on Suomen kansalaisten suora vaikuttamiskeino lainsäädäntöön, kertoo kansalaisloite.fi-sivusto. Vuodesta 2012 jokainen Suomen kansalainen on saanut tehdä kansalaisaloitteen. Yhteensä aloitteita on tehty jo yli 200.

On hienoa ja demokratian hengen mukaista, että Suomessa otettiin käyttöön suoran demokratian toimintamuoto, joka antaa tavalliselle pulliaisellekin mahdollisuuden osallistua valtakunnanpolitiikkaan. Ei ole väliä, tekeekö aloitteen Prisman kassalla työskentelevä Sirpa vai Rovion applikaatioita suunnitteleva Niko. Jos aloite saa yli 50 000 kannattajaa taakseen, eduskunnan on otettava se käsittelyyn.

Kansalaisaloitelain idea kuulostaa ihanteelliselta, mutta se ei ole täysin ongelmaton.

Kansalaisaloite.fi -sivustolle tulleita aloitteita selatessa huomaa osan tekijöistä ajavan eettisesti tai moraalisesti arveluttavia lakimuutoksia. Toiset taas vaikuttavat pelkältä provokaatiolta. Taikasienten dekriminalisointia ja teineille ja nuorille omaa identiteettiä ajavia aloitteita ei ehkä ole ajateltu ihan loppuun asti. Lisäveroa lapsettomille naisille ja laillisen seksin harrastamisen alaikärajan laskua 14-vuoteen ajavat aloitteet sen sijaan nostattavat niskakarvat pystyyn.

D

emokratiaan ja sananvapauteen kuitenkin kuuluu ihmisten oikeus erilaisiin mielipiteisiin ja näkemyksiin. Kansalaisaloitteet ovat hyvä esimerkki sananvapauden toteutumisesta. Samalla ne heijastelevat yhteiskunnan ja kansalaisten arvomaailmaa. Kertoo jotakin suomalaisesta yhteiskunnasta, että vain kourallinen kansalaisista olisi valmis vaatimaan ylimääräistä verotusta lapsettomille naisille.

Kristillisdemokraattien eduskuntaryhmän puheenjohtajan Peter Östman otti osaa kansalaisaloitekeskusteluun kutsumalla koko lakia turhaksi. Hänen mukaansa äänestysinnokkuus saattaa laskea, kun kilpailevaa järjestelmää eli kansalaisaloitetta käytetään politiikan vaikuttamisvälineenä perinteisen äänestämisen sijaan. Östmanin mukaan kansanedustajat ovat saaneet kansalaisten luottamuksen neljäksi vuodeksi ja sen pitäisi ilmeisesti riittää.

Eduskuntaryhmän puheenjohtajan perustelu vaikuttaa kaukaa haetulta. Onko suomalaisilla vain kiintiömäärä poliittista aktiivisuutta? Jos se käytetään

kansalaisaloitetta tukemalla, eikö kukaan jaksa nousta sohvalta enää eduskuntavaalien aikaan? Vai eikö ole suotavaa, että kansalaiset näyttävät poliittista kiinnostusta useammin kuin neljän vuoden välein? Todettakoon, että Östman oli lausuntonsa aikaan vastustanut molempia eduskunnalle käsiteltäväksi tulleita kansalaisaloitteita.

Ehkä ongelmallisin asia kansalaisaloitelaissa on, että vaikka eduskunta ottaisi kansalaisaloitteen käsittelyyn, se ei tarkoita vielä mitään. Teoriassa jokainen suomalainen voi allekirjoittaa kansalaisaloitteen, mutta eduskunta voi silti äänestää sen hylkäämisestä.

Joulukuussa eduskunnalle luovutettiin kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista. Sen oli allekirjoittanut 166 851 suomalaista. Saattaa kuitenkin käydä niin, että kansalaisaloite jää hyväksymättä, jos se esimerkiksi jää puolueiden ryhmäkurin hampaisiin.

V

aikka eduskunnalle tulleet kansalaisaloitteet hylättäisiin, ne pakottavat väistämättäkin poliitikot pohtimaan omia ja puolueidensa arvoja ja osallistumaan kansalaisten aloittamiin keskusteluihin. Jo se, että

”

KANSALAISALOITTEET HEIJASTELEVAT YHTEISKUNNAN JA KANSALAISTEN ARVOMAAILMAA

kansalaisilta lähtöisin olevat yhteiskunnalliset puheenaiheet nousevat keskusteluun eduskunnassa, on arvokasta.

Kansalaisaloite ei tarkoita sitä, että Sirpat ja Nikot voisivat tältä istumalta muuttaa Suomen lakeja. Se kuitenkin kaventaa kansalaisten ja poliitikkojen välistä kuilua ja avaa areenan monimuotoiselle keskustelulle.

Poliittinen aktiivisuus saattaa olla räntäsateessa vaalimainosten jakamista. Tai sitten voi klikata omalta läppäriltä kannatuksensa hyväksi havaitsemalleen aloitteelle ja tuntea olevansa sankari.

Ellen halusi olla lapsena itse sankari. Kirjoittaja vaati lapsille virallista liputuspäivää sanoittamalla suvivirren uudestaan nimellä lasten virsi. Saavutuksestaan ylpeänä hän odotti kutsua itsenäisyyspäivän vastaanotolle.

Yhiksen puolueristeily 5.2.2014 Alinassa

Kuvat: Alma Snellman

Yhiksen puolueristeily 5.2.2014 Alinassa

Kuvat: Alma Snellman