Irtolainen 1/2013

I RTOLAINEN 1 / 2 0 1 3

El채imet Ehdolla

19

Peniksen Historia

16

Lontoon Karu Arki Vaihtojuttu ucl:st채

8

8

Sisältö

UCL ja Brittiläinen Luokkayhteiskunta Palstat

Tekijät

1 Pääkirjoitus 2 Edaripalsta 3 Hallituspalsta 4 Laitospalsta 5 Jorinat

16

Peniksen Tarina

Artikkelit 6 14 18 21 24

Vedestä ja murheista Chère Genève Unohtakaa Peak Oil Enemmän markkinoita , vähemmän demokratiaa Setä kassun sukutarinoita

19

Poliittista Sikailua

Julkaisija Taso ry Päätoimittajat Taneli Urmas Viivi Kuvaja Ulkoasu Ja Taitto Lauri Haikola toimituksen yhteystiedot: etunimi.sukunimi@helsinki.fi kirjoittajat Lauri Haikola Miran Hamidulla Valtteri Härmälä Viivi Kuvaja Kasperi Lavikainen Lauri Mikola Maarit Olkkola Verneri Pulkkinen Jori Pyykkö Stella Rummukainen Aksu Tervonen Taneli Urmas painos Picaset Oy 150 kpl kansi Mikko Virta

Muut 29 31 32 33

0

Vastine Kysy Seksistä opintopalsta Tason Hallitus

IRTOLAINEN 1/2013

Irtolainen On Talous- ja sosiaalihistorian opiskelijoiden ylpeän linjakas taidelehti. Toimituksella on kanttia julkaista vapaamielisistä näkemyksistään reilusti poikkeavia artikkeleita. Vuoden ykkösnumero ei kyrpiintyneistä teemoistaan huolimatta ole krapulainen maanantaikappale, mistä kiitos mesenaattimme Hyy:n ainejärjestölehtituelle.

Pääkirjoitus

1

kuva Johanna Räty

Irtolainen ei ole kriisissä Taneli Urmas, Vastaava päätoimittaja Journalismi on kriisissä? Printtimedia on kuolemassa? Ei tosiaan!

Ei. Vaikka lehden taittoviikolla vastaava päätoimittaja sai aivotärähdyksen ja toinen päätoimittaja mursi jalkansa, lehti saatiin painoon. Uusi ja entistä ehompi Irtolainen vetää edelleen Herran vuonna 2013 linjatonta linjaansa ylpeänä. Perinteistä pidämme edelleen kiinni: sekoitamme vain uutta viiniä vanhaan leiliin.

Hesarin jalanjäljissä olemme pienentäneet lehden kokoa. Hesarista poiketen emme julkaise uutta biojätepussin taitteluohjetta, vaan Irtolaista voi edelleen käyttää aivan samoihin asioihin kuin viime vuonnkin. Jäämme odottelemaan kohua, joskin toivomme, ettei lehden koon pienentäminen aja lukijoita pois.

Irtolainen ilmestyy nyt myös värillisillä kansilla; jos budjetti kestää, linjaa jatketaan! Sisällön puolesta ohjenuoranamme on edelleen löyhän talous- ja sosiaalihistoriallinen kehys. Siitä joko pidetään kiinni, tai sitten ei. Emme pelkää myöskään ajankohtaisia tai nykyarkeen liittyviä aiheita. Tämä numero on täynnä tätä kaikkea, ja enemmän.

Uudistuksia tarvitaan aika ajoin. Usein uudistukset tulevat liian myöhään: Ranskan

vallankumouksessa kuningas menetti hyvästä tahdostaan huolimatta päänsä, eikä perestroika ehtinyt pelastaa Neuvostoliittoa. Onneksi olemme ajoissa liikkeellä.

Journalismin kriisi ja printtimedian tulevaisudennäkymät ovat muodikkaita teemoja, mutta keskustelu ei oikeastaan koskaan pääse konk-retian tasolle. Opiskelijalehtien asema on tuskin uhattuna, kun ne itse kustannamme.

Irtolainen ei ole kriisissä!

Uudistuksia tarvitaan aika ajoin.

Sen sijaan Irtolainen unelmoi kevarikortista ja tsemppaa peruskoulun päättötodistukseen hissasta kymppiä, sillä teinilehtemme täyttää tänä vuonna 16 vuotta. Ainejärjestöllämme on enemmän syytä juhlia, sillä vuosi 2013 on Tason 45-juhlavuosi!

Juhlavuosi näkyy etenkin tulevissa vuosijuhlissa, jotka järjestetään 20. huhtikuuta. Irtolaisen seuraava numero 2/13 onkin erityinen vuosijuhlanumero, jonka suunnittelu on hyvässä vaiheessa. Ainakin yksi tasolaisille merkittävä henkilö on jo antanut haastattelun. Siitä tulee isoa.

Lähteeni muuten kertovat, että niistä vujuistakin tulee isot. Suosittelen olemaan kuulolla.

1

2

Edaripalsta kuva Aksu Tervonen

Suljettuja ovia vai avointa päätöksentekoa?

Miran Hamidulla Edustajistovaalit menivät ja veivät mukanaan kampanjakanervaalit kampuksilta. Ne, joiden kampanjatyö tuotti toivotun lopputuloksen, joutuivat tottumaan uudenlaiseen arkeen.

Ylioppilaskuntamme asioiden päättämisessä riittää paljon työtä ja opeteltavaa, eikä edustajistossa tunneta ”pehmeää laskua”. Heti alkajaisiksi edaattorit nimittäin osallistuivat HYY:n uuden hallituksen valintaprosessiin, sekä päättivät tämän vuoden toimintatalouden budjetin. Isoja päätöksiä aloittelijoille.

Ainejärjestötoimintaan verrattuna henkilövalinnat ovat huomattavan erilaisia. Siinä missä Tasossa tai jopa Kannussa yleensä kaikki halukkaat pääsevät mukaan hallitukseen, HYY:n hallitukseen on käynnissä vuosittain kova kilpa, jota käydään ensin ryhmien sisällä ja sen jälkeen ryhmien kesken.

Edustajistoryhmät valitsevat alkajaisiksi omista riveistään haluamansa hallitukseen pyrkijät eli tyrkyt. Sen jälkeen tehtävään valittujen neuvottelijoiden vetämät hallitusneuvottelut alkavat, mikä tietää ryhmän kannalta lukuisia kokouksia neuvottelijoiden pitäessä ryhmäänsä ajan tasalla käynnissä olevista neuvotteluista, sekä tiedustellessa ryhmän kantaa tarjolla olevista kokoonpanovaihtoehdoista.

Tällä kertaa tämä ”kuka on kenenkin kaa” -leikki kesti noin viikon verran, ja lopulta oma ryhmäni, Ainejärjestöläiset, jäi hallituksen ulkopuolelle. Tapaus on HYY-poliittista historiaa, sillä näin on tapahtunut viimeksi 15 vuotta sitten. Osin tästä johtuen hallitusneuvottelut ovat herättäneet intohimoista keskustelua siitä kuka ”diilasi” ja kenen kanssa.

2

IRTOLAINEN 1/2013

Lopulta joulukuun toiseen edustajistokokoukseen jätettiinkin yksimielisesti hyväksytty ponsi, jonka tavoitteena on tutkia mahdollisuuksia muuttaa henkilövalintakulttuuria paremmaksi. Vaikka politiikkaan kuuluva politikointi ei ole vierasta valtsikalaiselle, koen myönteisenä ajatuksen siitä, että ylioppilaskuntamme henkilövalintakulttuuri näyttäisi jäsenistön silmissä reilulta peliltä eikä salamyhkäiseltä suhmuroinnilta.

Ylioppilaskuntapolitiikan parista tulee kuitenkin tulevaisuuden päätöksentekijöitä, joilla on mahdollisuus luoda suuntaviivoja tulevalle toiminnalleen HYY:tä suuremmissa ympyröissä.

Toiminnassa on jo nyt paljon hyvää. Esimerkiksi edarin kokoukset ovat kaikkien nähtävissä HYY:n sivuilta löytyvästä streamista.

Vielä oleellisempaa avoimen päätöksenteon kannalta ovat valiokunnat. Niihin ovat tervetulleita kaikki ylioppilaskunnan jäsenet riippumatta siitä, ovatko nämä HYY-poliittisia toimijoita vai eivät. Kokouksissa ovat paikalla myös HYY:n hallituksen edustajat, jotka kuuntelevat valiokuntalaisten esittämiä ideoita.

Itse olen mukana sekä koulutuspoliittisessa valiokunnassa että yhteiskunnallisen vaikuttamisen valiokunnassa. Tiedossa on ainakin jo alkuvuodesta taistelua vireillä olevaa opintotukemme huonontamista vastaan. Voinkin suositella lämpimästi valiokuntia kaikille vaikuttamisesta kiinnostuneille tasolaisille! Toimintaan pääsee mukaan vaikka kesken vuoden, eikä osallistumiskynnys todellakaan ole korkea.

Lisätietoa toiminnasta voi kysyä vaikkapa oman ainejärjestön edaattorilta.

Hallituspalsta 3 kuva Katinka Heikkilä

Yleiskatsaus alkuvuoteen Stella Rummukainen Tason uutuuttaan kiiltävä ja suureksi osaksi tämän vuoden fukseista koostuva hallitus aloitti vuodenvaihteessa tehtävänsä intoa puhkuen. Erityisen jännittäväksi tämän vuoden tekee lähestyvä vuosijuhla, jonka suunnitteluun myös uusi hallitus on nopeasti integroitu. Toinen toistaan villimpiä ideoita vuosijuhlan toteutukseen liittyen lenteli viime kokouksessa niin paljon, että huhtikuussa järjestettävästä juhlasta tulee takuuvarmasti spektaakkeli!

Tason alkuvuosi pitää sisällään jos jonkinlaisia tapahtumia. Viihteellisiä teemapäiviä ovat olleet esimerkiksi megazone -taisto, kävijämenestys ystävänpäivän rusettiluistelu, ekskursio valtsikan speksiin sekä osallistuminen Kaivopuiston suureen laskiaisriehaan.

Myös tasolaisten opintojen monipuolisuudesta on pyritty huolehtimaan järjestämällä vaihtopaneeli yhdessä Polhon kanssa. Paneeli sujui mielenkiintoisissa merkeissä, kun neljä yhisläistä panelistia jakoi kokemuksiaan opiskelusta ulkomailla joukolle kiinnostuneita.

Opintoasioihin liittyviä, koko valtiotieteellistä tiedekuntaa koskevia uudistuksia on myös tulossa. Oikeastaan kandiuudistuksista on puhuttu jo pitkään, mutta nyt vaikuttaa siltä, että muutos on todellakin käsillä: uudistusta kaavaillaan jo syksyksi 2014. Keskustelua Kannunvalajien opintovastaavien kokouksissa on kandiuudistuksen lisäksi herättänyt myös

55 opintopistettä vuodessa – tavoiteohjelma, jota korkeammat voimat ovat ajamassa läpi.

Mahdollisuus tenttiakvaariosta on lisäksi kiinnostanut opintovastaavia. Tenttiakvaariolla tarkoitetaan tietokoneluokkaa, jossa tenttejä voisi tehdä sähköisesti, koneen arpomilla kysymyksillä silloin, kun itse haluaa.

Opiskelijoiden näkökulmasta tenttiakvaarion luominen olisi luonnollisesti ihanteellista, sillä lauantaiaamuiset tiedekuntatent tuottavat monille hankaluuksia työvuorojen tai muunlaisten, aamuja vaikeuttavien esteiden vuoksi. Tenttiakvaario on kuitenkin herättänyt jonkinasteista vastustusta

huhtikuussa järjestettävästä vuosijuhlasta tulee takuuvarmasti spektaakkeli! yliopiston henkilökunnassa, nähtäväksi siis jää kuka vetää tässäkin kysymyksessä pisimmän korren.

Taso ry:n kevät näyttää kuitenkin mehevältä, sillä vuosijuhlien lisäksi tiedossa on kevätmatka Riikaan. Pitkä viikonloppu Riiassa (huomaa taivutus) sijoittuu perioditauolle, joten vastuulliset tasolaiset eivät joudu jäämään huvittelun vuoksi päiväksikään pois luennoilta.

L D F F P I SKK SKK F KKK S KKK F KKK Lisää terveisiä hallitukselta luvassa seuraavassa Irtolaisessa, siihen asti kuulemiin!

3

4

Laitospalsta

Kirjoittaja on oman elämänsä atk-tukihenkilö, ja tutkija Yhteiskunnan historian huippuyksikössä Tampereen yliopistossa Snellmaninkatu 14:stä käsin.

Nippusiteistä, kirjekuorista ja rei´ittimistä Valtteri Härmälä

Valtiotieteellisellä tiedekunnalla ei ole nippusiteitä. Ei ainakaan noin niin kuin periaatteessa.

Tiedän tämän. Kuulin sen suoraan vahtimestarilta. Vahtimestari kuitenkin toi nippusiteitä – sellaisia suuria ja mustia. Toi niitä neljä kappaletta.

Ja ohjeisti käyttämään säästeliäästi ja jättämään sen verran löysälle, että johdot saa vedettyä pois ilman tarvetta avata nippusidettä. Tämä siksi, ettei tiedekunnalla ole nippusiteitä. Näitä neljää lukuun ottamatta.

Kuulin luotettavasta lähteestä ettei tiedekunnalla ole myöskään nitojia, eikä sen puoleen rei´ittimiäkään. Nippusiteistä poiketen sellaisen olisi kuitenkin mahdollisesti saanut. Ensin olisi pitänyt täyttää vain lupa-anomuslomake hankinnalle. Lähteeni oli päättänyt tässä vaiheessa, ettei taidakaan tarvita nitojaa tai rei´itintä. Kansion hän oli kuitenkin saanut. Sellaisen melkein uuden ja melkein ehjän.

Tarkoitukseni ei ole valittaa puutteita. Älkää ymmärtäkö väärin, meillä on monia asioita.

Meillä on mm. katto. Se tosin vuotaa. Vahtimestari sanoi ettei syytä huoleen. Katto vuotaa aina tähän aikaan vuodesta. Hyvä että kertoi, ehdin jo vähän huolestua.

Meillä on myös hallinto. Hallintopuolen lähteeni toisesta tiedekunnasta kertoi käyttäneensä työpäivän toisen maisterin kanssa sen selvittämiseen, kuinka kirjekuoria sääntöjen mukaan tilataan. Ankaralla ohjeiden lukemisella tämäkin visainen pulma oli saatu suoritettua tavalla joka varmasti nostaa onnen kyyneleen jokaisen kunnon byrokraatin silmäkulmaan.

Kuten huomaatte, on tutkijan toimenkuva monipuolinen ja mielenkiintoinen. Jokaiselta edellytetään vähintään perustutkintoa 4

IRTOLAINEN 1/2013

kiinteistötekniikasta sekä sähkö- ja putkiasentajan valtuuksia. Perustyövälineisiin kuuluvat kuusiokoloavain ja ruuvimeisseli. Tietoteknisiä taitoja toki vaaditaan myös. Vaikka onhan meillä helpdesk – sinne voi soittaa, jos ei ole varma pitääkö tietokoneen johdon olla seinässä vai ei.

Viime huhtikuussa erehdyin kysymään apua hieman monimutkaisemmassa asiassa. Heinäkuun ja lomien mentyä sain vastauksen helpdeskistä. Kysyivät oliko ongelma vielä ajankohtainen ja kertoivat etteivät oikein osaa auttaa.

Eivät ainakaan peruspalkkauksen mahdollistamissa rajoissa. Olin kyllä ratkaissut ongelman jo itsenäisesti. Harmi etten tajunnut ilmoittaa. Oli varmaan mennyt tukihenkilöltä lomat pilalle ratkaisua miettiessä.

Onneksi tutkijantöissä ei tarvita tietokoneelta laskentatehoa. Tämän kertoi tiedekunnan atk-tuki. Lohduttaudun nykyään tällä tiedolla kun odotan noin kaksi miljoonaa solua käsittävän matriisin avautumista.

Ja on meillä palkanlaskentakin. Palkkapäivään Helsingin yliopistolla liittyy aina jännitystä.

Koskaan ei tiedä kuinka paljon saa rahaa tai saako lainkaan. Itse asiassa palkanmaksupäiväkin on yleensä yllätys. Parhaassa tapauksessa palkkaa saatetaan maksaa kuitenkin vielä puoli vuotta työsuhteen päättymisen jälkeenkin. Tämä on tietysti etuoikeus. Useimmat luonnollisesti joutuvat maksamaan siitä, että saavat tutkia Helsingin yliopistossa.

Tältä näyttää Helsingin yliopisto valtiotieteiden maisterin, tutkijan ja etätyöläisen silmin. Älkää kertoko rehtorille, että tällaista sekunda-ainesta majailee hänen yliopistonsa nurkissa. Saattaisi alkaa vaikka voida pahoin.

Jorinat

5

kuva Mikko Virta

Vesimeloni liukuportaissa Jori Pyykkö Tällä hetkellä oloni on seesteinen. Mikään ei ärsytä, vaikka tätä kirjoittaessani onkin maanantai. Olen rauhallinen kuin hindulehmä ja otan vastaan viikon vastoinkäymiset todella kieroutunut hymy naamallani.

Asiat eivät kuitenkaan ole aina näin yksin-kertaisia, sillä minua ärsyttävät monet asiat, joita ihmiset kohtaavat lähes päivittäin elämässään. Joku voisi väittää näitä asioita turhiksi, mutta ajan myötä kuka tahansa huomaa vihaavansa niitä kaikista tavallisimpiakin asioita.

Aloitetaan melko yleisestä tilanteesta: olet kauppakeskuksessa tuhlaamassa viimeisiä opintotukiasi. Shoppailuhimon kyllästäessä hymysi näytät hieman Jack Nicholsonilta spiidissä samalla kun suhaat ensimmäiset liukuportaat ylös.

Sitten se tapahtuu, edessäsi seisova keskiikäinen tyhjäntoimittaja jää seisomaan liukuportaiden yläpäähän miettimään seuraavaa siirtoaan ja yhteentörmäys on lähes väistämätöntä. Hymy valahtaa kasvoiltasi.

Haluat kotiin. Tilanne toistuu, kun yrität päästä kotiin ostoskeskuksen liukuovista.

Joku arjen sankari tukkii taas kulkureitin.

Tässä vaiheessa mielesi tekee jo itkeä.

Siirtykäämme hieman toiseen aiheeseen, joka inhottaa allekirjoittanutta todella paljon.

Se on melko suuri, ehkä jalkapallon kokoinen ja vihreä. Kaikki kehuvat sitä suureksi herkuksi ja ovat ikionnellisia kun Unicafen salaattitiskiltä löytyy taas elämälle tarkoitus.

Vesimeloni, tuo oksettava myrkynvärinen kuula. Pinnalta vihreä, sisältä punainen, melkein kuin vihervassari. Eihän sellaiseen nyt

mitenkään voi luottaa.

En vain jaksa ymmärtää mikä siinä viehättää. Sanotaan, että miljoona kärpästä ei voi olla väärässä. Kyllä saatana voi, kun kyseessä on pahanmakuinen, koostumukseltaan epäilyttävä ja epäkäytännöllisen kokoinen hedelmä, vähän niin kuin vihervassari.

Ostoskeskuksen ja Unicafen kautta pääsee kuitenkin aina kotiin. Kaikki on hyvin, ei vesimeloneita tai ihmistulppia pilaamassa päivää. Nyt on hyvä hetki laittaa radio päälle, ehkä sieltä kuulee uutisia.

No ei kuule, kun ASTE on julkaissut uuden sinkkubiisinsä, joka on edellistäkin huonompi. Ei normaali ihminen voi vaan keksiä niin huonoja sanoituksia. Miksi

Shoppailuhimon kyllästäessä hymysi näytät hieman Jack Nicholsonilta spiidissä. levy-yhtiöt antavat tämän ihmisperseen jatkaa uraansa? Kenties kasvoton levymoguli on sadisti. Päivä on kuitenkin pilalla.

Nyt minua ärsyttää. Koulutyöt painavat ja kirjoja kasaantuu luettavaksi, eikä aika tunnu riittävän mihinkään. Kahvikin loppui juuri. Voi maanantai, minkä teitkään.

Ikävissä asioissa on kuitenkin se hyvä puoli, että oppii arvostamaan niitä hyviä asioita.

Appelsiini päihittää vesimelonin.

5

6

Vedestä ja murheista Viivi Kuvaja

Maailmassa on yli 7 miljardia ihmistä, joista 2,4 miljardia elää ilman käymälää. Käy siis äkkiä vessassa, sillä heidän täytyy käydä siellä myös.

Tämä on lyhyt paskatarina paskasta tarinasta,

mutta ei niin kuin Ylioppilaslehdessä. Tähän tarinaan ei liity liioin Turku, eikä Vainion liikenteen valkoinen Volvo.

Helsingin yliopiston Haartman-instituutissa on meneillään kurssi nimeltään kehitysmaalääketiede. Olen tuolla kurssilla kehitysmaatutkimuksen sivuaineopiskelijana. Kurssin aiheet vaihtelevat malariasta historian kuppaisiin suurmiehiin ja juoppolalleihin. Keskiviikkona 30.1. klo 15.15 täyden luentosalin edessä seisoo Harri Mattila, insinööritaustainen yliopettaja Hämeen ammattikorkeakoulusta. Tänään puhutaan sanitaatiosta ja vesihuollosta kehitysmaissa. Siitä, miten maailma hukkuu paskaan sillä aikaa kun meillä on kiire tehdä muita asioita.

Arviolta 90 prosenttia maailman ainevirrasta on vettä. Tästä vesimassasta 3 prosenttia on makeaa vettä. Tästä makeasta vedestä arviolta 0,3 prosenttia on meidän käytössämme. Vettä on liian vähän suhteessa maailman väkilukuun. Siksi vesi on poliittista. Esimerkiksi Kurdistanin alueella virtaava Tigris on öljyn ohella tärkeä syy Irakin, Iranin, Turkin ja Syyrian haluttomuuteen tunnustaa Kurdistanin itsenäisyys.

Sudanissa pohjoisen nomadit muslimit ja etelän maanviljelijäkristityt kiistelevät myös vesivaroista: erilaisten elinkeinojen harjoittajat käyttävät vettä eri tavoin, joten vähäisistä vesivaroista muodostuu verisiä kiistoja.

6

IRTOLAINEN 1/2013

Mattila kertoo esimerkin Etiopiasta, jossa on rakennettu sairaaloita ilman vesijärjestelmiä. Asianomaiset erilliset ministeriöt olivat riidoissa keskenään, eikä sopua rakentamisesta saatu aikaan. Siksi sairaalan vesijohtojärjestelmä jätettiin rakentamatta.

Köyhyyteen kuolee joka vuosi kaksi ja puoli kertaa Lontoon verran ihmisiä, mikä tarkoittaa samaa kuin sata viisisataapaikkaista jumbojettiä tippuisi taivaalta joka päivä, jättämättä yhtään selviytyjää. Puhtaan juomaveden puutteella on näissä kuolemissa merkittävä rooli, sillä 1,2 miljardia ihmistä elää ilman sitä. Kenties Ylioppilaslehden päätoimittaja Kaarenojalla oli pointtinsa kääntäessään opiskelijajournalismin suunnan ulosteeseen.

Puhtaan veden puutteen takia yli 2 miljoonaa ihmistä kuolee vuosittain ripuliin. Vedessä, kuten monella muullakin elämän aspektilla mitattuna, jokainen suomalainen on satumaisen rikas. Suomessa yksi ihminen kuluttaa yhdellä vesikäymälän vetäisyllä saman verran vettä, kun globaalin etelän asukkaalla saattaa olla käytettävissään koko päivän aikana.

Monissa kehitysmaissa on tyypillistä, että ulosteet suljetaan pussiin, ja pussi heitetään kadulle. Käymäläpuolen ongelmat ovat yksi maailman suurimmista ympäristökatastrofeista. Silti Brasilian tammikuinen yökerhopalo ylittää uutiskynnyksen. Tämä ei.

Toisin kuin Suomessa, monissa kehitysmaissa vettä ei ole määritelty välttämättömyyspalve luksi. Monessa afrikkalaisessa valtiossa hallitus julisti itsenäistymisen jälkeen veden olevan

kuva Eva Schuster, stock.xchng

ilmaista kaikille kansalaisille. Väärin. Veden ollessa ilmaista, kaikkein köyhimmät saavat maksaa siitä eniten.

Vesijohtoveden ja vesijärjestelmien kunnossapito ja rakentaminen vaatii investointeja. Veden ollessa ilmaista kaikille kukaan ei kustanna yleistä huoltojärjestelmää.

Toimimaton vesihuolto koituu niiden hyväksi, joilla on kaivo. Silloin vettä voi myydä yksityisesti korkeaan hintaan, koska kysyntä on suuri.

Varattomat jäävät kiskureiden armoille.

Kehitysmaatutkimuksen luennoilla törmää usein jos jonkinlaisiin idealisteihin. Toisinaan pitäisi luopua rahajärjestelmästä, toisinaan kapitalismi tuhoaa maailman. Vaikea arvioida, mikä lopulta tuhoaa maailman. Toivottavasti ei ainakaan Teksasin kokoinen aste-roidi. Sana maailmanparantaminen ärsyttää minua suunnattomasti. Siksi lopetan paasauksen tähän ja ajaudun lopuksi sivuraiteille.

Intia on ylivoimaisesti paskaisin maa, jossa olen matkustanut. Jätteitä on kaikkialla. Tienreunassa kävellessäni liukastelin ihmisten ja eläinten ulosteisiin. Käsittämättömän kuvottavaa. Matkustaessani junassa Goalta Mumbaihin eräs siivooja pyysi minua siirtymään siistiäkseen lattialta roskia.

Hän keräsi roskat yhteen isoon mustaan säkkiin ja sulki sen. Sitten hän avasi ikkunan, ja ravisteli jätesäkin sisällön pellon pientareelle, jota olimme ohittamassa. Käsittämätöntä.

Illuusio paratiisista on ikihippien Goa. Siellä merivesi on ruskean sameaa, ja siinä lilluu jos jonkinlaista törkyä. Jätteitä poltetaan bungalo-

wien takapihoilla. Löyhkä tunkeutuu sieraimiin ja jää sinne.

Reilusti yli puolet reppureissaajista kärsii korkean bakteeritason takia vatsataudista. Eräs paikallinen kehoitti minua rutistamaan tyhjät vesipullot, sillä muuten ne saatetaan ottaa uudelleen käyttöön niin, että ne täytetään likaisella vesijohtovedellä, sinetöidään uudestaan ja myydään eteenpäin. Onhan Intia toisaalta kaunis ja kiehtova maa.

Kenties Goalla pitkään asuneen suomalaisen, leipäveitsellä tapetun mystikko Ior Bockin mytologiamaailma ei vain avaudu minulle samalla tavalla kuin muille Intiassa talvehtijoille. Keskittymiseni herpaantuu jatkuvaan likaan, huijareihin ja kakofoniaan. Olen kasvanut sokeripullaisessa Suomessa, enkä pidä siitä, että torakat juoksevat ylitseni yöjunassa. Tai siitä, että yöbussissa joudun nukkumaan kuivuneen oksennuksen päällä.

Kuulin tarinan eräästä intialaisesta miehestä, joka oli kuollut kadunvarsipenkille istuma-asentoon. Ruumis oli jäänyt siihen useiksi päiviksi. Intiassa vastaavia tarinoita kuulee paljon. Ihmismassa on valtava, eikä suomalaisen käsitys väenpaljoudesta riitä ymmärtämään sitä. Siksi toisinaan joku unohtuu ja jää tien poskeen ja täyttyy hyönteisistä.

Haartman-instituutissa Mattila lopettaa luentonsa kello 16.15. ”Jos teillä on taipumusta alkoholismiin, älkää lähtekö töihin kehitysmaihin.

Alkoholi on halpaa, ja joka päivä löytyy syitä juoda.” Käytin tämän jutun kirjoittamiseen noin kuusi tuntia taukoineen. Siinä ajassa maailmalla kuoli keskimäärin 2400 ja sairastui 64 000 ihmistä puutteellisten sanitaatio- ja vesijärjestelmien takia.

Suomi on hyvä maa.

7

o k ka 8 L u yhteis kunta – lyhyt o p p i määrä Lauri Mikola kuvat Lauri Mikola ja UCL

8

IRTOLAINEN 1/2013

Brittiläisen Imperiumin pääkaupunki Lontoo on kaikkien tuntema metropoli. Se on suosittu turistikohde, kulttuurien sulatusuuni ja yli kahdeksan miljoonan ihmisen kotikaupunki, joka on niin suuri, että Helsinki voisi olla yksi sen lähiöistä. Tässä suurkaupungissa on myös yhteiskuntahistorian oppiaineen vaihtokohde: QS World University rankingin mukaan maailman neljänneksi paras yliopisto, University College London (UCL). Olin vaihdossa tässä opinahjossa syyslukukauden 2012 ja kokemus oli aikamoinen.

Kun puhuu vaihdosta Lontoossa, niin on oleellista tehdä jako opiskelujen ja itse kaupungissa olemisen kanssa. Syy tähän on se, että opiskelu UCL:ssä ei ole kovinkaan kevyttä puuhaa: voidaan puhua ihan oikeasti täysipäiväisestä opiskelusta. Kaupunkiin ja sen hienouksiin pääsee tutustumaan pitkälti vain kun opiskeluista on lomaa.

Lontoon-vaihdon voi melkein nähdä olevan sukkulointia kahden maailman välissä, joista toinen koostuu enimmäkseen vain omasta asunnosta sekä kampusalueesta ja toinen siitä oikeasta maailmasta.

Tästä syystä tämä vaihtokertomus on jaettu kahteen osaan, opiskelumaailmaan ja itse Lontooseen.

Opiskelumaailma Ensimmäiset asiat ensiksi: yhteiskuntahistorian vaihtopaikka UCL:ssä on yliopiston Itä-Euroopan tutkimuksen laitoksella (SSEES eli School of Slavonic and East European Studies).

Sieltä vaihto-opiskelijan on valittava vähintään puolet kursseistaan. Laitoksen kurssivalikoima on hyvin laaja ja sisältää myös joitakin kursseja, jotka eivät varsinaisesti liity Itä-Eurooppaan.

Omat kurssini laitokselta olivat kaikki ItäEurooppa-aiheisia. Yleisesti ottaen SSEES:ssä opiskelun kannalta on hyvä jos kokee nämä maat kiinnostavaksi edes jossain määrin. Aluetta ei kuitenkaan tarvitse varsinaisesti harrastaa: itse en esimerkiksi tiennyt Itä-Euroopasta paljoa muuta kuin että Venäjän takia minun täytyi käydä armeija ja että idässä on paljon aidsia sekä korrup-

tiota. Tietovajeestani huolimatta pärjäsin kuitenkin ongelmitta.

UCL:n kurssivalikoima oli hyvin kattava.

Pelkästään SSEES:n kurssivalikoimassa on aiheita vampyyrimytologiasta elokuvataiteeseen ja transitiotalouksien analysointiin. Jos mukaan otetaan muut yliopiston tarjoamat kurssit, valikoima on niin kattava, että kenelle tahansa mistään kiinnostuneesta löytyy varmasti jotain. Kurssien suhteen kyseessä oli melkein runsaudenpula, koska yhden lukukauden vaihto-opiskelija saa valita tasan neljä kurssia (30 op:n arvosta). Ei enempää eikä vähempää.

Pieni kompastuskivi laitoksen ulkopuolelta otettavien kurssien suhteen oli, että SSEES vaati muilta laitoksilta allekirjoituksen todentamaan, että ”Kyllä, hyväksymme tämän opiskelijan ilmoittautumaan kurssille X.” Järjestelmä oli vaivalloisempi 9

ja kankeampi kuin ensivaikutelma ehkä antaisi ymmärtää, eikä se mielestäni palvellut mitään tarkoitusta. Allekirjoitukset sai vieraiden laitosten sihteereiltä, joilla ei ollut mitään sanottavaa sen suhteen, että hyväksytäänkö opiskelija oikeasti kurssille.

Käytännössä kursseille ilmoittauduittiin paikallisessa weboodissa, joka oli hitaampi, rumempi ja kaikin puolin huonompi kuin omamme, ja odotit kurssin alkamispäivään asti tietoa, että pääsetkö kurssille vai et. Allekirjoitusten haku oli pelkkää pienen ihmisen kiusaamista.

Itse opiskelu oli samaan aikaan hyvin tasokasta ja hyvin tasotonta. Jokainen kurssi koostui viikottaisista tunnin luennoista ja tunnin seminaareista. ”Koulua” oli viikossa siis vain 8 tuntia. Melko vähän siis, mutta omalla ajalla tehtävää työtä oli sitäkin enemmän. Luennot olivat yleisesti ottaen todella hyviä. Useimmat luennoitsijat olivat asiantuntevia ja

”Arvostelija kertoi minulle kappale kappaleelta, miksi esseeni oli aivan surkea.” erittäin hyviä esiintyjiä: luentoja meni seuraamaan melkein huvikseen. Joskus luennoimassa oli jopa vierailevia tähtiä korkeista asemista.

Seminaarit olivat melko samanlaisia kuin esimerkiksi oman oppiaineen praktikumeissa. Jokaiselle kerralle piti lukea 1-3 artikkelia ja joskus niistä piti kirjoittaa lyhyet reflektointipaperit todistaakseen, että on oikeasti lukenut artikkelit. Seminaareissa puitiin edellisen luennon aiheita ja artikkeleiden sisältöä. Joskus pidettiin esitelmiä.

Seminaarit saattavat kuulostaa todella opettavaisilta ja mieltä stimuloivilta, mutta ne olivat sitä harvoin. Usein seminaarien huippuoppilaat aloittivat kovan kilpailun siitä kuka muistaa ja osaa luetella eniten yksityiskohtia luetuista artikkeleista.

Joskus seminaarien vetäjät kyllästyivät huippuoppilaiden kisailuun ja käskivät seminaarilaiset pieniin ryhmiin, joiden piti ottaa jokin kanta käsiteltävän aiheen suhteen, keskustella siitä ja sen jälkeen väitellä toisten ryhmien kanssa. Tämäkin kuulostaa opettavaiselta, mutta todellisuus oli jotain aivan muuta.

Aina kun opiskelijat jaettiin ryhmiin, kaikki ryh-mien jäsenet ottivat macbookinsa esiin, avasivat aiheeseen liittyneen artikkelin ja alkoivat lukea sitä muistiinpanoja kirjoittaen. Olen harvoin tuntenut itseäni niin ghetoksi, kuin näissä seminaareissa 10

IRTOLAINEN 1/2013

400 euron sossukannettavani kanssa. Hiljaisuus oli läpitunkevaa. Jos sen rikkoi vaikka kysymällä ryhmältään, mitä mieltä muut ovat, vastaukseksi sai yhtä halveksuvia katseita, kuin kysyisi AA-kerhossa lähteekö joku kaljalle. Väittelyssä osapuolet lähinnä kertoivat, mitä milläkin artikkelin sivulla lukee.

Seminaareissa vaihto-opiskelijan motivaatio oli usein hiukan hukassa. Seminaarien tarkoitus oli käsitellä luentojen aiheita ja takoa ne opiskelijoiden päähän, jotta nämä voisivat loistaa tiedoillaan keväisin pidettävissä kokeissa. Yhden lukukauden vaihto-opiskelijana minun ei tarvinnut tehdä koetta, vaan kurssit oli suoritettava kahdella esseellä. Kirjoitelmien aiheet oli hyvä päättää hyvissä ajoin, jotta niihin saattoi panostaa riittävästi. Esseet tulikin valittua aiheista, joita käsiteltiin kursseilla jo alkuvaiheessa. Tämän jälkeen tunneilla istuminen tuntui melko turhalta.

Itse esseet poikkesivat melko paljon siitä, mihin Suomessa on tottunut. Helsingin yliopistossa teksteille annetaan usein melko korkea vähimmäissivumäärä, jonka saa halutessaan ylittää. UCL:ssä esseillä taas oli ehdoton maksimisanamäärä, jonka ylittämisestä rangaistiin.

Suomessa olen tottunut 10-15 sivun esseisiin, joissa asioita tuli pohtia monelta kantilta ilman tiukkoja kantoja tai ehdottomia vastauksia. Lontoossa esseet saivat harvoin olla yli 5 sivun mittaisia, ja jokaisen lauseen oli jollain tavalla liityttävä esseekysymykseen vastaamiseen. Tähän oli melko vaikea sopeutua ja lukutekniikkaa piti uudistaa.

Suomessa tottuu lukemaan kokonaan pari kirjaa tai artikkelia, joista saatavalla yleiskuvalla vastataan esseisiin. UCL:ssä oli luettava useita artikkeleita ja kirjoja pintapuolisesti etsien vain niitä tiedonjyviä, jotka liittyvät esseekysymykseen. Joskus lukeminen oli kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.

Lisäksi esseitä täytyi tehdä yhteensä kahdeksan joista kuudella oli sama palautuspäivä. Melkein kaikki vapaa-aika meni niiden kirjoittamiseen.

Marras- ja joulukuussa en pitänyt juuri lainkaan hauskaa. Esseitä oli kirjoitettava seitsemänä päivänä viikossa, vaivoista ja krapuloista välittämättä.

Myös esseiden arvostelu oli melko erilaista kuin Suomessa, jossa palautetta ei aina saa ellei sitä erikseen pyydä ja se on yleensä melko kilttiä ja huonoistakin suorituksista saattaa saada kehuja.

Lontoossa asia on toisin. Palautetta saa aina ja se on kriittistä. Hakiessani ensimmäisiä esseepalautteita, arvostelija kertoi minulle kappale

kappaleelta miksi esseeni oli aivan surkea. Hän jopa kysyi parista kappaleesta, olinko oikeasti kirjoittanut ne itse.

Arvosana oli kuitenkin suomiasteikolla noin 4.

Opiskelijaelämässä Suomen kaltaista ainejärjestötoimintaa ei ole. Opiskelijat sosialisoituvat keskenään erilaisten seurojen kautta. Näitä seuroja on laidasta laitaan, Marxistikerhosta Afro-karibialaiseen kerhoon ja useampaan jalkapallo-joukkueeseen. Ne olivat ehkä paras tapa tutustua muihin opiskelijoihin, koska itse kursseilla se onnistui yhtä huonosti kuin Suomessa. Mitään Alinan tai Kuppalan kaltaisia juhla- tai seurustelutiloja yliopistolla ei myöskään ollut, vaan kaikki juhlat järjestettiin baareissa tai yökerhoissa.

Opiskelijat olivat myös lähtöisin hiukan erilaisista oloisia kuin Suomessa. Vaikka Helsingin yliopistokin on henkeä-salpaavan keskiluokkainen, niin UCL:ään verrattuna voidaan puhua melkoisesta lähiökoulusta. UCL:n opiskelijat ovat siis yleisesti ottaen melko varakkaista oloista.

Tämä ei ole mikään ihme. Onhan koulun lukukausimaksu ulkomaalaisille opiskelijoille 15 000 euroa vuodessa.

Kun tähän lisää Lontoon muutenkin korkean hintatason, ei yllätä, että suuri osa opiskelijoista on jossain määrin yläluokkaista. Tämä ei muuten haitannut, mutta vulgaarit puheenaiheet kuten räp-musiikki ja oluen hintavertailu, eivät olleet kovin kovassa huudossa. Oli keksittävä uusia.

Tajuttoman rahakasta meno ei kuitenkaan ole. Mitään ketunmetsästyskerhoa ei esimerkiksi ollut ja aika harvat opiskelijat tulivat kampukselle autonkuljettajan kyydillä.

Luokkaerot kuitenkin näkyivät. Kampuksella puhuttu yliopisto-englanti oli kuitenkin hiukan hienompaa kuin mitä kuuli jalkapallo-ottelussa Itä-Lontoon lähiössä. Yliopistolla useimmat ihmiset pukeutuivat kuten Suomessa ne jotka ostavat kaikki vaatteensa Stockmannilta.

Yleisesti ottaen opiskelu ei erityisesti poikkea Helsingin yliopiston vastaavasta. Töitä piti toki tehdä enemmän, eivätkä kaikki opetusmenetelmät ainakaan minua miellyttäneet. Kirjastossa istuminen tuntuu kaikkialla aivan samalta. Esseet ja paikallinen opiskelukulttuuri toki vaativat totuttelunsa. Kaksi asiaa ovat kuitenkin selvästi parempia Helsingissä kuin UCL:ssä: opiskelijaruokailu ja ATK-tilat. Unicafe saa harvemmin kehuja, mutta sitä tuli Lontoossa todella ikävä. UCL:n kampuksella oli kyllä opiskelijaruokala, mutta se oli kalliimpi kuin Unicafe, ja ruoka oli pahempaa sekä usein kylmempää.

Mitään salaattipöytää ei ollut ja ruoka oli muutenkin epäterveellisempää: yleisimpiä lisukkeita olivat ranskalaiset perunat ja sipsit.

UCL:n kampusalueella ei myöskään ollut tarpeeksi tietokoneita. Oma kannettava on melkein pakko olla: pahimmillaan vapaata konetta piti jonottaa 40 minuuttia.

Alexandriaa tuli ikävä.

11

Lontoo Lontoo on todellinen kulttuurien sulatusuuni.

Väestö on kirjavaa kuin maahanmuuttokriitikoiden pahimmissa painajaisissa. Lontoossa oli mahdotonta tuntea itseään massasta erottuvaksi tai poikkeavaksi. Ei ole mitään massaa josta voisi erottua. Tämä kansan sekalaisuus on ulkomaalaiselle samaan aikaan mukavaa, mutta myös ikävää. On mukavaa, että ketään ei haittaa jos puhut englantia vekkulilla murteella. Toisaalta on harmillista, ettei ketään kiinnosta kuulla eksoottisesta kotimaastasi, missä on talvella kylmä ja miesten pitää käydä armeija.

Kulttuurien kirjosta huolimatta jotkut asuinalueet ovat myös profiloituneet nimenomaan etnisiksi,

”katukyltit olivat englannin lisäksi jollakin bangladeshilaisella kielellä.” mikä on perin eksoottista. Karibialaiseen kaupunginosaan siirtyessä meikkimainosten tytöt muuttuivat valkoisista mustiksi. Elokuvien mainosjulisteiden vieressä oli yhtä suuria julisteita saarnatapahtumista, joihin oli tulossa koko Nigerian saarnausskenen tähdistö. Partureiden ikkunoissa oli hinnastot eri ulkomaanpuheluista, joita saattoi soittaa hiustenleikkuun aikana. Joillakin alueilla katukyltit olivat englannin lisäksi jollakin bangladeshilaisella kielellä.

Kaupunki tarjoaa myös rajattomat mahdollisuudet kaikenlaiseen kuluttamiseen. Kulttuuria, ruokaa, 12

IRTOLAINEN 1/2013

menoa, meininkiä, kauppoja ja ohjelmaa on tarjolla kaikkiin makuihin. Piditpä sitten modernista taiteesta tai etiopialaisesta ruuasta, sitä löytyy.

Myös baareja on niin ikään joka lähtöön. Valikoimaa on yleensä vähintään kymmenen hanaoluen verran, myös niin sanotuissa räkälöissä.

Yhdellä normaalin asuinalueen kadulla saattoi olla 200 metrin pätkällä useampi ravintola, pubi, voileipäbaari, kahvila ja pikkukauppa. Jos jokin on Lontoossa helppoa, niin se on rahoistaan pääseminen.

Lontoossa rahaa kuluu. Kaupunki on halvimmillaankin kallis. Oma huoneeni yliopiston asuntolassa maksoi noin 750 euroa kuussa ja oli luultavasti homeessa. Asumisen lisäksi myös kaikki muukin on Lontoossa kallista. Ruokakaupoissakin hinnat olivat lähes poikkeuksetta Helsingin tasoa kovemmat: halvin omenakilo maksoi esimerkiksi noin 2,4 euroa. Ruoan suhteen pystyi kuitenkin säästämään ostamalla jotain tarvikkeita toreilta, joilla esimerkiksi hedelmät ja vihannekset olivat poikkeuksetta halvempia kuin kaupoissa. toreja ei kuitenkaan joka kaupunginosassa ole ja omenoiden takia matkustaminen käy pidemmän päälle rasittavaksi.

Helsinkiin verrattuna Lontoo tuntui myös jossain määrin kehitysmaalta. Julkinen liikenne toimi miten sattui. Bussit saattoivat ilmoittaa kesken reitin, että matka loppuu tähän. Metrot eivät kulkeneet viikonloppuisin lähes lainkaan.

Matkapuhelimet eivät myöskään toimineet metrossa, eikä niihin saanut kenttää aina edes normaalien rakennusten sisällä. Julkisissa vessoissa ei ikinä ollut käsipyyhkeitä. Asunnotkin olivat melkein poikkeuksetta sekä kylmiä että vetoisia.

Turvallisuus ei ollut Lontoossa ongelma. Rikollisuutta oli toki enemmän kuin Helsingissä. Oman asuntolani ympäristössä ryöstettiin useampi opiskelija, yksi kirjaimellisesti kotiovellaan. Vaikka en joutunut ikinä minkään rikoksen uhriksi, taskuvarkauksista ja ryöstöistä kuuli silloin tällöin. Joillain alueilla huumeita myytiin avoimesti kaduilla.

Lontoosta on myös kuilut eri alueiden välillä ovat melko suuret. Vaikka Helsingissäkin näkee heti onko Kaivarissa vai Kontulassa, Lontoossa rikkaiden alueiden vauraus ja köyhien köyhyys on todella näkyvää. Toisaalla on yleisöltä suljettuja yksityispuistoja, vaatturiliikkeitä, hienoja leipomoita ja antiikkikauppoja. Toisaalla taas on halkeilevia katuja, kanaravintoloita, pikalainatoimistoja ja hulluja saarnaamassa kaduilla.

Suomi on maailman laidalla sijaitseva nukumalähiö. Eikä sen suurinta kaupunkia Helsinkiä voi edes verrata Lontooseen. Sama kuin vertaisi appelsiinia vesimeloniin, molemmat ovat hedelmiä, mutta siihen se melkein jääkin.

Lontoo on Helsinkiin verrattuna meluisa, suuri ja rauhaton kaupunki, jossa ei saa ikinä olla rauhassa ja eri kaupunginosissa puhutaan melkein eri kieliä.

Mitä Lontoosta pitää, se riippuu siitä, mitä arvostaa. Jos nauttii rahan käyttämisestä, ulkona käymisestä, ravintoloista, kulttuurista sekä menosta ja meiningistä Lontoo on hieno paikka. Jos taas arvostaa enemmän kotona olemista, hiljaisuutta, rutiineja ja normaalia arkea, kannattaa pysyä Suomessa.

Normaalia arkea ja kodin leikkimistä voi toki harrastaa hautaan asti. Jos budjetti kestää, niin kannattaa kokeilla Lontoota tai jotain muuta vaihtokohdetta. Sen jälkeen arkea osaa arvostaa.

Laurin tärpit vaihtoonlähtijälle: Mene vuodeksi, mikäli sinulla on varaa ja aikaa siihen. Vuodessa opiskelut saa jaettua tasaisemmin. Ehdit vaihtaa asuntoa, ellei ensimmäinen miellytä. Ihmisiinkin tutustuu vuodessa paremmin.

Osallistu ulkomaalaisten opiskelijoiden orientointiviikoille, mutta älä mene kaikkiin juhliin, jos ne eivät vaikuta kiinnostavilta. Suurin osa opiskelijoista on 18-vuotiaita ja juhlat ovat lähes poikkeuksetta yökerhoissa. Jos suosit kypsempää seuraa, etkä nauti yökerhoista, älä hätäile. Ihmisiin pääsee tutustumaan myöhemminkin.

Säästä rahaa.

Ota selvää, keitä muita valtsikalaisia lähtee samaan paikkaan.

Aluksi on paljon helpompi olla muiden kaltaistesi kaikesta yhtä tietämättömien kanssa.

... ja Lontooseen: Kierrä eri alueilla. Eri kaupunginosien toreilta on halvempaa ostaa ruokaa kuin marketeista. Eri alueiden tarjonta mmuun muassa kauppojen, yöelämä ja ravintoloiden suhteen vaihtelee myös paljon.

Käy katsomassa alasarjojen jalkapalloa. Liput ovat halvempia kuin valioliigan otteluissa, ja meininki katsomoissa on oma kokemus sinänsä.

Käy museoissa ja näyttelyissä. Suurin osa niistä on ilmaisia ja ne ovat usein vaikuttavia.

Kävele. Paras tapa tutustua kaupunkiin on mennä metrolla tai bussilla johonkin ja kävellä sieltä majapaikkaan siten, että mielellään eksyy matkalla ainakin kerran. Tämä kannattaa tehdä valoisaan aikaan.

13

Chère Genève

14

Miten selvitä vaihtarina Sveitsissä? Maisterivaiheen vaihto-opiskelu Genevessä tuottaa ihmetystä iästä ja pakottaa kokkaamaan itse. ”Ootsä oikeesti syntyny 80-luvulla??”

Kiitti englantilaiselle Erasmus-kaverille. Karu totuus paljastui, kun pubivisassa kysyttiin jotain 80-lukuun liittyvää. Ja joo, poistin fesestä syntymävuoden.

Sen siitä saa kun lähtee maisteritasolla vaihtoon.

(No joo, on kuultu huhuja, että jotkut tasolaiset olisi valehdelleet ikäänsä vaihdossa jo kandivaiheessa.) Julkisessa liikenteessä ja valtion rautateillä ja kaupungin liikuntapalveluissa opiskelijastatus määrittyy iän mukaan. Kiitti vaan.

Okei on kypsästä iästä jotain hyötyäkin, kun saa vuokrattua auton alppireissua varten halvemmalla. Ja tietää tarkemmin, mitä opiskelulta todella haluaa: voi hyvällä tsägällä saada enemmän vaihto-opiskelusta irti kuin nuorempana. Ainakin Genevessä tähän oli mahdollisuus, kun sai 180 nopalla opinto-oikeuden erilliseen kehitysmaatutkimuksen ja kansainvälisten suhteiden maisteriinstituuttiin.

14

IRTOLAINEN 1/2013

1. Mieti, mitä haluut vaihdolta: älytöntä biletystä, siistejä viikonloppureissuja, outoa kulttuuria, jotain jännää opiskeltavaa, arvostettua yliopistoa, halpoja elinkustannuksia, kv-meininkiä vai paikallista.

2. Jaa nämä kolmeen kategoriaan: pakko olla, olis kiva, ei saa olla.

3. Hylkää paikat, jotka ei täytä ekan tai vikan kategorian kriteereitä ja rankkaa muut keskimmäisen mukaan.

4. Lisää jännäfaktori (ei Genevessä).

Monelle tärkein kriteeri vaihtoon lähdössä on kieli. Erasmus-piireissä on liian helppo tulla toimeen englanniksi. Mun oli tarkoitus käydä ties mitä käytännön ranskan kurssia ennen vaihtovuotta, mutta jotenkin ne kaikki jäi. Ei siinä mitään, kyllä täällä pärjää, mutta koska ranska oli vasta mun viidenneksi paras kieli, kynnys ja kyky puhua sitä oli aluksi tosi korkea.

Erityisesti ihmisiin tutustuminen ja esim. läpän heitto oli työn takana ja onnistuu vieläkin huonosti. Jos se ei luonnistu alussa, on paljon toden-

“Parasta Genevessä: Mont Blanc tunnin päässä.”

Teksti ja kuvat Maarit Olkkola

näköisempää että päätyy tutustumaan jengiin enkuksi ja sitten siihen helposti jymähtää. Edes pieni kertaus, kielikeskuksessa tai itsenäisesti tai vaikka tandem-parin avulla jeesaa tosi pitkälle.

Kielen jälkeen maisterivaiheen Erasmus-opiskelijana painottaisin hiukan eri asioita vaihtopaikan valinnassa kuin kandissa, mutta periaatteet ovat samat.

Ota selvää eri paikoista etukäteen ja ole realistinen: on ihan kiva ajatella käyvänsä Genevestä aina kaupassa Ranskan puolella, mutta oikeesti käyt siellä kerran. Ruoanlaittoa tulee harrastettua, kun opiskelijahintainen lounas on yliopistolla 11 euroa, ilman salaattia.

Jos elinkustannukset ovat tärkeä kriteeri, mene Berliiniin tai Espanjaan. Jos haluat vaan bailata, mene Damiin tai itään. Genevessä saa jonottaa klubille viis kertaa mahtumatta tai pääsemättä sisään ja vaikka pääsisikin, 0,33 l kaljapullo maksaa vähintään 15 euroa. Suomalaisen death metallin soittaminen portsareille ei välttämättä edistä sisäänpääsyä.

Jos taas haluat hurauttaa Mont Blancille viikonlopuksi haikkaamaan tai laskemaan, Geneve hoitaa. Jos tykkäät käydä WTO:lla kuuntelemassa lukuvuoden avajaisluennon Amartya Seniltä tai

YK:ssa kuuntelemassa Ban-Ki Moonia, Geneve hoitaa. Jos haluat kirpparilta nahkakengät vitosella, ilmaisia huonekaluja kadulta tai huokeaa luomukosmetiikkaa ruokakaupasta, Geneve hoitaa.

Kaikki vaihtopaikat on loppujen lopuksi kompromisseja, huonompia tai parempia. Mulla oli aivan hiuskarvan varassa, etten lähteny Lyoniin, joka olis ollut varmasti Genèveä halvempi ja eläväisempi. Vaikka välillä elo täällä vituttikin, päädyttiin

Ruoanlaittoa tulee harrastettua, kun opiskelijahintainen lounas on yliopistolla 11 euroa, ilman salaattia. arjen ja juhlan maanis-depressiivisessä höykytyksessä ehdottomasti plussan puolelle.

Kv-meininki, sopivan kokoinen pyöräilykaupunki, helppo aksentti, sveitsiläinen asioiden toimivuus, oikeesti antoisat opinnot, noin 200 laskettelukeskusta parin tunnin säteellä ja samanhenkisiä tyyppejä (vaikka ovatkin syntyneet 90-luvulla).

Ja kuten suomalainen Genèvessä asuva kaverini totesi: ”Mä rakastan vihata Genèveä”.

15

16

Penis yli aikojen

Verneri Pulkkinen kuvat F. Minter © Suffolk County Council. CC Licence (by - sa)

Kirja-arvio: Tom Hickman: God’s Doodle: The LIFE and TIMES of the PENIS

Penis. Koko kirja tämän nykypäivän populaarikulttuurissa vielä suhteellisen piilotetun aiheen ympäriltä.

Tom Hickman, kirjailija ja journalisti, on tarttunut haasteen varteen tiukan humoristisella otteella: tarjolla on aikamatka vuodesta 8000 eaa. aina tämän päivän impotentteihin ja naistenmiehiin asti.

Jo kirjan prologin ensimmäisellä sivulla siteerataan Leonardo da Vincia osuvasti: “[Penis] on tekemisessä ihmisälykkyyden kanssa ja joskus harjottaa omaakin ajattelua; kun mies haluaa että sitä stimuloidaan, se jää omapäiseksi ja kulkee omia polkujaan; ja joskus se liikkuu itsenäisesti ilman lupaa tai mitään ajatusta omistajaltaan.” (suom. kirjoittajan) Kirjan suurinta herkkua on Tom Hickmanin ilmeisen suuri lukeneisuus. Lukija kylpee sitaateissa, joita riittää 300 eaa. antiikin Intian runoudesta aina tutumpaan kirjallisuuteen, kuten D. H. Lawrenceen (“hänellä on juurensa sielussani...”) ja Henry Milleriin, sekä koomikoihin kuten Robin Williamsiin (“Jumala antoi joka miehelle peniksen ja aivot, mutta vain sen verran verta että voi käyttää vain yhtä päätä kerrallaan”).

Kirja käsittelee penistä rennon humoristisella otteella, käyttäen lähteitä niin antropologeilta, feministeiltä, historioitsijoilta, filosofeilta (de Beauvoir: penis ja mies ovat kuin Batman ja Robin, ei toista ilman ensimmäistä), seksologeilta ja tutkijoilta. A. C. Kinsley on luonnollisesti kärjessä. Yhisläisille tutumpaa Jared Diamondia siteerataan myös.

Kun kirjan kerran avaa, voi olla varma että tämä pöksykäärmeiden, mullikoiden, melojen, kullien, kikkelien ja kölien verbaalinen juhla pitää lukijaa pihtiotteessaan viimeiselle sivulle asti.

Peniskateus Kirjan alku vertailee penisten kokoja ja tuo monipuolisesti peniskateuden eri puolia esille. Lukija oppii, että muun muassa Salvador Dalilla ja Ernest Hemingwayllä oli pieni penis (ilmankos Hemingway ampui yläpäänsä haulikolla). Myös näyttelijä Jude Law paljastetaan mieheksi pienellä vehkeellä.

Sen sijaan Jimi Hendrixillä oli 12-tuumainen, noin 16

IRTOLAINEN 1/2013

30,5-senttinen, monsteri. Samanlainen oli John Holmesilla. Ron Jeremyn kerrotaan vitsailleen, että Holmes kutsui häntä nimellä “Little Dick”. Hänen kullinsa olikin “vain” piirun vajaa 25 senttiä pitkä.

Hickman pohtii penistä myös biologian ja evoluution kannalta. Ihmisvehjettä verrataan toki myös muihin nisäkkäisiin, kuten apinoihin. Kirjasta paljastuu, että simpanssit ovat oikeita seksikoneita. Gorilloilla taas on niin pienet munat, etteivät meinaa karvan alta erottua: seksiäkin ne harrastavat vain vähän.

Ihmisen penis on suhteessa noin neljä kertaa pidempi kuin muilla lähisukulaisillamme. Eräs teoria esittää, että koska vagina on siirtynyt vaikeammin tavoitettavaksi, on peniskin pidentynyt mukana “kirahvi-efektillä”. Ymmärrettävästi teoriat ovat asian suhteen kovin kiisteltyjä. Epäilemättä luonnonvalinta (naiset) suosivat isompaa penistä. Siksi on mielenkiintoista, että Aasiassa on tutkitusti pienimmät munat, vaikka ovatkin runsasväkisin maanosa koko pallolla.

Penis

kulttuurissa ja sodankäynnissä

Kirjaa lukiessa oppii, että penis on sosiaalisesti ja kulttuurisesti ollut ennen ympäri maailmaa todella normaali asia: niitä näkyi kaduilla, penissymbolit toimivat onnenkaluina, talismaaneina, pylväinä, jopa rajamerkkeinä muun muassa Skandinaviassa ja Pohjois-Euroopassa. Kiinassa ihmiset maalasivat peniksiä kotiensa oviin karkottaakseen pahat henget.

Vaikka penistä usein kunnioitettiin ja palvottiin, ja se symboloi onnea, hedelmällisyyttä ja muutakin mukavaa, se on ollut kautta historian myös raivon kohde. Hickman mainitsee, että eräänä yönä 415 eaa.

Ateenan kaduilla rikottiin sadoittain penissymboleita, ilmeisesti sodan vastustamisen osoituksena. Tekijöitä ei tiedetä vielä tänäkään päivänä. Toisaalta penis on myös sodankäynnin pahimpia uhreja: 1200 eaa. egyptiläiset toivat voittoisalta Libyan sotaretkeltään sotasaaliina yli 13 000 vihollisilta leikattua penistä.

Milloin moinen peniksen palvonta oikein alkoi?

Historioitsijat eivät ole asiasta yhtä mieltä, mutta noin 8 000 eaa. penikset yleistyivät symboleina hedel-

mällisiä naisia kuvaavien patsaiden kustannuksella. Voi olla, että miehet eläinten kesyttämisen myötä tajusivat, että heitäkin tarvitaan siittämiseen. Joka tapauksessa, tänä päivänä voimme nauttia falloksista moskeijoina, pilvenpiirtäjinä, ilmalaivoina, sikareina sekä toki ihka aitoina nahkanuijina.

Kirjassa kerrotaan myös viime aikoina esiin tulleista tapahtumista, joissa miehensä uskollisuutta epäilevät vaimot ovat leikanneet radikaalisti miehen peniksen irti. Joskus penis saadaan neulottua takaisin. Joskus ei.

Yksi onnettomimmista tapauksista, jonka Hickman mainitsee, on mies jonka vaimo heitti tämän peniksen ankoille. Eräs toinen penis päätyi yläilmoihin heliumpalloon kiinnitettynä. Kirja ei ole pelkkää huumoria, vaan joissain kohdissa voi lukijalta lentää laatta pahasta olosta.

Varsinkin puhuttaessa kastraatiosta! On historian mielenkiintoisimpia oikkuja, että Afrikka toimi pitkään oikeana eunukkitehtaana ottomaanien hoviin, tai että Kiinassa oli suorastaan tunkua tuskalliseen kastraatio-operaatioon. Eunukin virka hovissa takasi kuitenkin aseman ja statuksen nousun, mihin monilla ei ollut kuuna päivänä varaa näissä sosiaalisesti jäykissä yhteiskunnissa.

Eunukkien kulta-aika loppui 1200-luvulla, kun mongolit jyräsivät sekä arabi-imperiumin että Kiinan.

Viimeiset eunukit kävelivät hovista ulos Kiinassa vuonna 1911 penikset alkoholilla täytettyihin kulhoihin säilöttyinä, kun vallankumous laittoi heidät viralta - penis säilytettiin, jotta eunukin kuolessa ruumis voisi olla taas yhtä .

Joillekin kirja voi aiheuttaa suoranaista närkästystä: Hickman mainitsee, että kristinuskon risti oli ennen penissymboli. Ensimmäiset kristityt eivät tätä varmaankaan tienneet: onhan kristinusko ollut kautta aikain peniksen, hyvän seksin ja etenkin naisen pahin demonisoija. Tosin vasta 1700-luvulla kirkko sai penikset häädettyä kansankulttuurista Euroopassa.

Miesvaltaisessa uskonnossa myös paavin “oikeellisuus” piti tarkistaa tekemällä virkaansa astuvalle paaville kivestarkastus: jos hän osoittautui mieheksi, totesi kivestarkastaja: “Tesiculos habet et bene pendentes - hänellä on kivekset ja ne roikkuvat mukavasti”.

Penis

kautta aikojen

Mukavasti on toki roikkunut muillakin mahtimiehillä. Yhdysvaltojen entinen presidentti Lyndon Johnson piti usein virallisia palavereja alaistensa kanssa, itse suihkussa alasti seisten. Hänen kerrotaan sanoneen: “Wonder who we’ll fuck tonight?... I gotta give ol’ Jumbo some exercise”.

Bill Clintonin tapausta nyt tuskin edes tarvitsee mainita. Ranskalaiskirjailija Georges Simenon harrasti seksiä yli 10 000 naisen kanssa, joista useimmille hän tosin maksoi. Myös kirjailija Victor Hugon mainitetaan olleen “seksuaalisesti hyperaktiivinen”. Mussolini harrasti eri naisen kanssa seksiä joka päivä 14 vuoden ajan. Tätä ei tosin ole mainittu lukemassani Mussolinin elämäkerrassa, jossa kylläkin mainittiin että Il Duce rakasti isoja lolloja ja tykkäsi avata aktiin vain sepalukset koska oli “kiireinen mies”.

God’s Doodle pohtii penistä hyvin monipuolisesti kulttuurisena, sosiaalisena, historiallisena, biologisena ilmiönä kuin myös nautinnon ja evoluution välineenä.

Myös mies ja nainen yleensä ovat pohdinnan kohteena. Miksi harrastamme seksiä? Miksi näin paljon, tai vähän? Onko koolla väliä?

Kirja rikastuttaa ainakin käsitystä tästä miehen alakerran kaverista monipuolisesti: muinaisessa Lähi-

Il Duce tykkäsi avata aktiin vain sepalukset koska oli “kiireinen mies” idässä kuninkaat söivät edeltäjiensä penikset, jotta saisivat näiden voimat. Karibian kannibaaliheimot leikkasivat uhreiltaan ensiksi kivekset irti, jotta testosteroni ei pilaisi nuoren lihan mureutta. Ja tietysti miehen mittana: tosi skottimiehet eivät pidä kiltin alla mitään.

Kirjan saa tilattua netistä noin 13 euron hintaan englanninkielisenä. Suosittelen lämpimästi kaikille sukupuoliasioista, historiasta tai kulttuurista yleensäkin kiinnostuneita ihmisiä tutustumaan teokseen lähemmin: tämä esittely on pelkkä pitkän varren ensimmäinen sentti. Ohimennen mainittaen: “avokado” on azteekkia ja tarkoittaa “kivespusseja”.

17

UNOHTAKAA PEAK OIL

18

Aina välillä joutuu kuulemaan viherpiipertäjiltä, että koko maapallo rysähtää peak oiliin. Kyseinen rysähdys tarkoittaisi sitä, että saavuttaisimme öljyntuotannon lakipisteen, jonka jälkeen öljynsaanti vähenisi vuosi vuodelta.

Onpa olemassa myös sivu nimeltään www.oildecline.com, jonka etusivu räväyttää naaman eteen vaikuttavan näköistä dataa ja tilastoa siitä, kuinka öljy tulee loppumaan.

Valitettavasti kukaan ei voi tietää, kuinka paljon maapallolla loppujen lopuksi on öljyä. Toistaiseksi peak oilia on ennustettu 150 vuoden ajan: väärin. Itse asiassa öljyn hinta on käytännössä laskenut 150 vuotta. Öljynviejämaiden järjestön OPEC:n säätely on nostanut öljyn hintaa. Mikäli kilpailu toimisi täydellisesti, todennäköisesti nauttisimme tuota mustaa kultaa edullisesti autoissamme edelleen.

Luin viime keväänä TIME-lehdestä erinomaisen artikkelin koskien öljyntuotannon tulevaisuutta. 2000-luvun alussa tosiaan näytti siltä, että peak oil töräyttää ikkunasta sisään: tinahattusankareiden dokumentti Zeitgeist totesi, että öljyn hinnan nousu ajaa maailmantalouden taantumaan yhä tiuhemmalla aikavälillä, kunnes kapitalistinen järjestelmä romahtaa.

Väärin. Yllättäen viime vuosina öljyä ja maakaasua on löytynyt valtavia varantoja Yhdysvalloista, (jonka arvioidaan saavuttavan energiaomavaraisuuden vuoteen 2020 mennessä uudestaan), Brasilian rannikoilta sekä napajäätikön väistyessä myös arktisilta alueilta. Teknologinen kehitys on tehnyt öljyhiekan porauksesta kaupallisesti kannattavaa.

Toisella puolen rintamaa taistelevat öljyä käyttävät yritykset ja tavalliset ihmiset: yhä useamman yhtiön vuosi18

IRTOLAINEN 1/2013

Verneri Pulkkinen kuva stock.xchng

katsauksissa kerrotaan toimista öljyn käytön vähentämiseksi. Kotitaloudet haluavat ostaa uusia, ympäristöystävällisiä autoja, ja autoteollisuus vastaa kysyntään tuottamalla öljyä vähemmän kuluttavia malleja. (Paitsi Suomessa: täällä poliitikot ilmeisesti haluavat, että ihmiset saastuttavat vanhoilla autoilla, eivätkä voi ajaa turvallisemmilla uusilla malleilla.)

Tästä pääsenkin toiseen argumenttiini: kannustin vähentää öljyn merkitystä taloudessa tulee lisääntymään, mistä huolehtivat markkinat. Öljyn korkea hinta kannustaa kaikkia aiempaa tehokkaampaan öljyn käyttöön. Markkinat ovat tässä suhteessa erinomainen voima muutoksen ajamiseen, edellyttäen että kaikki pakotetaan reiluun peliin eikä kilpailua vääristellä.

Maailmantalous kehittyy, tuskallisen hitaasti mutta varmasti, yhä aiempaa puhtaammaksi. Lähinnä Kiina ja Intia aiheuttavat kaiken moskan, mutta ainakin Kiinassa on viime aikoina herätty saastuttamisen vaaroihin enemmän kuin aiemmin. Öljyn kallis pörssihinta (nyt vajaa 100 dollaria barrelilta) mahdollistaa öljyhiekan hyödyntämisen.

Tämä tarkoittaa myös sitä, että halvan energian aika on joka tapauksessa ohi. Öljyn loppumisen sijaan on ennen kaikkea kyse siitä, kestääkö ilmasto kaiken öljyn polttamisen.

Vaikka öljyntuotanto kokisikin takapakkia, niin markkinatalous huolehtii siitä, ettei öljy lopu. Viimei nen tippa mustaa kultaa tulee luultavasti maksamaan niin paljon, että se museoidaan julkisin varoin Guggenheimiin New Yorkiin.

kuva Jesper Olsen, stock.xchng

Neljä sikaa retuuttamassa presidenttiehdokasta

Äänestä apinaa – saat apinan

On elokuun 23. päivän aamu hikisenä vallankumousvuonna 1968. Chicago tulvii politiikkaa, vallankumousoodeja ja rauhanmellakoita. Meneillään on demokraattien puoluekokous puolueen uuden presidenttiehdokkaan valitsemiseksi ja kaupunki on täynnä hippejä, jippejä, anarkisteja, sosialisteja sekä tietenkin demokraattisen puolueen nuoria broilereita ja parkkiintuneempia lehmänkauppaajia. Musiikkia synnytetään puistoissa, huumeita poltetaan, nuollaan ja piikitetään ja ihmiset pamputtavat toisiaan kaduilla minkä ehtivät, joko vapaan seksin tai kallojen halkomisen merkeissä. Kaiken tämän keskellä saattaa monilta jäädä huomaamatta, että kaupunkiin on melko vaivihkaa saapunut sika nimeltään Pigasus. Tästä 65-kiloisesta porsaasta on hyvin pian tuleva presidenttiehdokas.

Eläinten hortoileva polku parlamentaarisen demokratian historiassa ei ole ollut helpoimmasta päästä. Varhaisin maininta eläimellisestä vaalimenestyksestä modernina aikana on jo vuodelta 1938, jolloin Boston Curtis-niminen muuli voitti republikaanien ehdokkaana alueelliset lautamiesvaalit äänin 51-0 Miltonissa, Washingtonissa. Tieto tuli vaalien jälkeen tosin äänestäjäkunnalle yllätyksenä, sillä nämä eivät olleet aiemmin nähneet ehdokastaan. Tapaus olikin kylän demokraattipormestarin junailema tempaus, joka tähtäsi niin vaalijärjestelmän kuin republikaanienkin kritisoimiseen sekä asettamiseen naurunalaiseksi.

Aksu Tervonen

19

Järjestelmän kritisoiminen onkin yksi kahdesta pääsyystä, joiden takia eläinehdokkaita sekä asetetaan ehdolle että äänestetään. Kun virkamiehet, poliitikot, paikallishallinto tai oikeuslaitos tuntuvat liian korruptoituneilta menettääkseen legitiimiytensä tarpeeksi monen turhautuneen kansalaisen silmissä, ovat eläinkandidaatit olleet perinteinen, karnevalistinen tapa kanavoida protestiääniä. Eläinehdokkaiden suosio vaikuttaakin toimivan yhdenlaisena yhteiskunnallisten ongelmien kuumemittarina Hyvänä esimerkkinä tästä toimii se, kuinka Sao Paulon lautakuntavaaleissa 1959 sai sarvikuono nimeltään Cacareco yhteensä noin satatuhatta ääntä (noin 15 % kokonaisäänimäärästä). Kol-

”Parempi äänestää sarvikuonoa kuin aasia!” men ja puolen miljoonan ihmisen kaupungissa, jossa kilpailevia ihmisehdokkaita oli 539 kappaletta, sai toiseksi eniten ääniä saanut ehdokas, ihminen, vain kymmenesosan Cacarecon äänistä.

Eräs ehdokkaista olikin niin häpeissään tappiostaan tonnin painoiselle, petankkikuulan kokoiset aivot omaavalle maanisäkkäälle,jonka puolesta kampanjoitiin iskulauseella ”Parempi äänestää sarvikuonoa kuin aasia!”, että katsoi paremmaksi ampua itsensä.

Vaalitulos mitätöitiin ja tapaus johti valtaisaan 19

Syytteenä kaikkien, myös ehdokkaan itsensä, kohdalla toimi ”karjan tuominen kaupunkiin”

Cacareco kuulee voitostaan

Onnellinen lautamies Boston Curtis

20

IRTOLAINEN 1/2013

huolestumiseen kansakunnan intellektuellipiireissä, ja aikalaissosiologit noteerasivat brasilialaisen yhteiskunnan olevan vallankumouksen partaalla. Protesti olikin kohdistunut oikeisiin ongelmiin; korruptioon, ruoanjakelun katkoksiin sekä huonoihin ja kalliisiin elinoloihin.

Sama toistui jälleen vuonna 1988, kun Tião-niminen simpanssi oli ehdolla Rio de Janeiron pormestarin vaa-leissa. Vaikka Tião oli kuuluisa pahantuulisuudestaan sekä taipumuksestaan heitellä ulosteitaan yleisön päälle (suurella tarkkuudella), onnistui se saamaan arviolta 400 000 ääntä (noin 10 %), tullen kolmanneksi.

Mitä lähemmäksi nykypäivää sekä vakaita yhteiskunnallisia oloja tullaan, sitä suuremmaksi kasvaa huumoriarvon osuus motiivina eläinten äänestämisessä. Tämä toinen pääsyy eläinehdokkaille onkin noussut yhä suurempaan suosioon eri puolilla teollistunutta maailmaa.

Rabbit Hashin kylässä, Kentuckyssa, on meneillään kolmas sukupolvi koirapormestareita; bordercollie Lucy Lou seuraa tehtävässään edeltäjiään Junior Conchrania sekä Goofyä. Samoin Lajitaksen kylässä, Meksikossa, on meneillään jo kolmas sukupolvi vuohipormestareita.

Kaikkien vuohien nimi on tähän asti ollut Clay Henry (I, II sekä III), ja kaikki ovat olleet kuuluisia oluenhimostaan. Erinäisissä Euroopan ja Amerikkojen valtioissa onkin nykyään jo säännöllisesti eläimiä huumoriäänien kalastelijoina, säännönmukaisesti huonolla menestyksellä.

Sekoitus molempia päämotiiveja, kritiikkiä sekä huumoria, vaikuttaa olleen Pigasuksen tapaus. Pigasus, lisänimeltään ”the Immortal” asetettiin ehdolle jippien, eli Youth International Partyn – radikaalin, nuoruudesta ammentavan, karnevalistis-anarkistisen ryhmittymän – toimesta. He esittelivät tapahtumissaan myös sian ”perhettä”; rouva Pigasusta, sekä pientä porsasta, ja Pigasukselle vaadittiin salaisen palvelun suojelua sekä tiedonantotilaisuuksia valtion ulkopolitiikan tilasta, jollaisia muut ehdokkaat saivat.

Ehdokkaaksijulistautumista varten järjestetyssä tilaisuudessa Chicagon keskustassa oli yksi tempauksen järjestäjistä, Jerry Rubin, kuitenkin vasta ehtinyt aloittaa julistuksen sanoilla ”I, Pigasus, hereby announce my candidacy for the Presidency of the United States.”, kun poliisit hajottivat tilaisuuden ja pidättivät kahdeksan jippijohtajaa sekä Pigasuksen itsensä. Syytteenä kaikkien, myös ehdokkaan itsensä, kohdalla toimi ”karjan tuominen kaupunkiin”.

ENEMMÄN MARKKINOITA VÄHEMMÄN DEMOKRATIAA

21

Lauri Haikola

Pankkiirin ja sivutoimisen sokeriplantaasin omistajan Björn Wahlroosin viime vuonna julkaistu Markkinat ja demokratia –kirja tuntuu jääneen melko vähälle huomiolle. Timo Harakka tosin ohimennen haukkui teoksen blogissaan rikkaan valkoisen miehen väsyneeksi, valikoivaksi ja vanhentuneeksi avautumiseksi. Kuitenkin kirja on pikemminkin väsynyttä provoilua, joka on kirjoitettu niin akateemisella asiatyylillä, etteivät palstatrollauksen keskellä kasvaneet sukupolvet tajua sitä kärjistetyksi provokaatioksi. Tämä arvio korjaa asian.

Kirjan voi sanoa saaneen ansaitsemansa kritiikin.

Tylsän ja epämääräisen sellaisen, joka väittää Wahlroosin sivuuttaneen viime vuosien taloustieteen, mukaan lukien Paul Krugmanin ja muutaman muun nobelistin. Näistä Wahlroos, joka seuraa Friedmanin ajatuksia, itse asiassa mainitsee Krugmanin, joskin toteaa samassa lauseessa tämän epäonnistuneen finanssikriisin etenemisen arvioinnissa. Mutta miksi

Tässä Kirjassa esitetään uudempia ja vanhempia huomioita yhteiskunnasta ja taloudesta.

Ei kuitekaan mitään niin mullistavaa, että kirjoittajan kannataisi harkita päivätyönsä vaihtamista.

kuva Otava 21

muutenkin pitkäveteistä julistusta pitäisi vesittää lisää esittelemällä jokainen vastakkainen mielipide.

Lisäksi kirja ei oikeastaan edes käsittele taloutta vaan päätöksentekoa ja jotain yhteiskuntafilosofiaksi paremman puutteessa kutsuttavaa.

Toki kirjan talous- ja yhteiskuntahistorialliset katsaukset ja siinä esitetyt näkemykset ovat mielenkiintoisia, mutta eivät ainutkertaisia. Esimerkiksi teoksessa luetellun sinänsä ansiokkaan demokratia-kritiikin voi lukea lähes sanasta sanaan valtio-opin pääsykoekirjasta.

Alhainen korruptio, turvattu omistusoikeus ja muut kansantalouden peruskurssilta tutut jutut ovat löytäneet kirjaan.

Demokratian ja markkinoiden rinnalla kirjassa kuvataan hierarkiaa kolmantena päätöksentekomallina, mikä jää esittelyssä taka-alalle. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, onhan opuksen nimi Markkinat ja demokratia. Silti kirja käsittelee tätä kolminaisuutta, mikä saa ympäripyöreän sisällön tuntumaan myös sekavalta ”Samalla tavoin myös demokratia kilpailee resurssien allokoijana markkinoiden ja hierarkioiden kanssa” tyyliseltä taloustieteelliseltä jargonilta.

mahdollisuus äänestää jaloillaan muuttuu tuomittavaksi, kun mukana lähtee rajan yli säkillinen tuohta. ­ On ymmärrettävää, ettei Harakka ilmeisesti ole jaksanut lukea 373 sivuksi rikkaiden veroalevaatimuksia arvostelemaansa kirjaa loppuun asti.

Näin monta sivua Kirja käyttää kuvaamaan yhteiskunnassa tapahtuvaa piirakanjakoleikkiä hierarkkisen, demokraattisen ja markkinavetoisen päätöksenteon välillä. Sivumäärästä olisi huoletta voinut poistaa kumman tahansa kolmosen ilman, että sisältö olisi kärsinyt.

Päätellen Harakan nerokkaasta ”Eduskunta ei näet ole säätänyt minimipalkkaa, vaan se on määritelty työehtosopimuksissa.” heitostaan hän ei ole päässyt ainakaan sivulle 287, jossa Wahlroos toteaa saman asian. Hän tekee sitä, mistä itse saarnaa Wahlroosille lukee lähteitään kuin piru raamattua. Eikä tee sitäkään kunnolla.

Rikkaiden veroshoppailun sijasta olisi yhtä hyvin voinut väittää Wahlroosin suosivan rikollista toimintaa. Kirjan kommentti siitä, että veronkorotukset kannustaa siirtämään liiketoimintaa pois verotuksen 22

IRTOLAINEN 1/2013

piiristä, esimerkkinä Italian mafia on yhtä laimeasti argumentoitu kuin maastamuutto alemman verotuksen piiriin. Tosin sitä ei toisteta yhtä usein. Mikä mahdollisuudessa muuttaa maahan, jossa on paremmat toimeentulon edellytykset sitten on niin pahaa? EU:n myötä helpottunut liikkuvuus parantaa nimenomaan tavallisten ihmisten asemaa. Eliitti on aina ylittänyt rajoja mielensä mukaan.

On muutenkin vaikea nähdä millainen ihminen aidosti vastustaa vapautta asuinpaikan vaihtoon. Itse asiassa romanikerjäläisiä tukeneilla vapaan liikkuvuuden puolesta argumentoivien järjestöjen ja Wahlroosin näkemyksillä on pelottavan paljon yhteistä. Sama mahdollisuus äänestää jaloillaan vain muuttuu jostain syystä tuomittavaksi, kun mukana lähtee rajan yli säkillinen tuohta.

Rehellisesti sanottuna kirja on tylsempi kuin useat talous- ja sosiaalihistorian tenttikirjat, mikä on ilmeisen provokatiiviseksi tarkoitetulta kirjalta uskomaton saavutus. Vasta viimeisessä luvussa näkyy vähän Wahlroosille ominaisia kärkkäämpiä näkemyksiä.

Tenttikirjojen tapaan tästäkin kannattaa lukea vain ensimmäinen ja viimeinen luku, jos tyytyy summittaiseen käsitykseen kirjan sisällöstä.

Mikä sitten on mutkat oikovan, verrattain pitkäveteisen kirjan sanoma. Vähemmän yllättäen siinä kerrotaan markkinoiden hyvistä puolista ja demokratian ongelmista.

Kapitalistisen markkinatalouden erinomaisuus luonnollisesti jakaa tunteita, mikä tekee siitä otollisen lähtökohdan arvostelulle. Valitettavasti tämä on myös helppo ja tympäännyttävä lähtökohta kritiikille. Vaikka rokotusohjelmat ja muu mukava on pelastanut enemmän ihmishenkiä kuin pörssi se on huono argumentti. Se voi olla tosi, mutta kirjan pointti onkin siinä, minkälainen järjestelmä tarjoaa parhaiten rokotteita niitä tarvitseville: markkinat, äänestäminen vai hierarkia. Demokratiaa, jonka Wahlroos esittää yksinkertaistetusti äänestysmenettelynä, kannattavalle vuodepotilaalle voi jäädä tyhjä arpa käteen, jos yli 50 % äänestäjistä ei koe tarvitsevansa kyseistä rokotetta. Miksi siis demokratia?

Myös väite siitä, että elinolot ovat kohentuneet vähintään vuosisadan ennen ”markkinoita” paljastaa kriitikon täydellisen ymmärryksen puutteen markkinoista käsitteenä. Tapana toteuttaa vaihdantaa jonkinlaisen kysynnän ja

tarjonnan ohjaamana, mitä markkinat yleisessä mielessä tarkoittavat, on harjoitettu hatusta vetäen arviolta muutama tuhat vuotta. Haluttaessa typistää käsite pörssin kaltaiseen viritelmään, osake-yhtiöiden kaltaisia ratkaisujakin väitetään esiintyneen jo antiikin Kreikassa.

Harakan kritiikin mukaan Wahlroos on autuaan tietämätön Reinhardtin ja Rogoffin kirjan This time is different osoittamista talouskriisien säännönmukaisuuksia. Koska Harakka onnistuu jotenkin yhdistämään nämä säätelemättömien markkinoiden ongelmiin, hän ei liene tutustunut teokseen tarkemmin. Siinä tarkastellaan pitkälti valtioiden velanmaksamattomuuden, tilinpitokikkailun sekä erilaisten yksityisomaisuuden ryöstämisten historiaa ja näiden vaikutuksia rahoitusmarkkinoiden vakauteen.

Luonnollisesti pankkiirien kuuluu vastata virheistään myös valtionlainoihin sijoitettaessa.

Hyvässä tapauksessa pankkiirit oppivat läksynsä valtion jättäessä velkansa kylmästi lyhentämättä, ja lainatut rahat on erilaisten neuvotteluratkaisujen ja muutaman vuosikymmenen jatkoajan jälkeen yleensä saatu takaisin. Ranskan kuninkailla oli nimittäin tapana lyhentää myös luotottajiaan pään verran.

Kriisejä siis on ja Wahlroos on kuulemma sitä mieltä, ettei uusimmassa ole mitään ihmeellistä saati opittavaa. Lukemani perusteella hän tosin on vahvasti tiukemman riippumattoman valvonnan kannalla. Osittain siksi, että demokraattisesti valitut johtajat olivat aiheuttaneet ongelman. Edelleen vähemmän demok ratiaa, mutta tällä kertaa lisää hierarkiaa. Turhaa säätelyä hän toki vastustaa.

Demokratia on helppo nähdä feodaalilaitosta tai markkinoita parempana mallina, onhan näkyvä osa länsimaista kulttuuria ja ainakin osittain syrjäyttänyt edeltäjänsä. Kuitenkin Wahlroos esittää hyvinvoinnin seuraavan toimivista markkinoista ja vahvasta turvatusta omistusoikeudesta, ei niinkään demokratiasta.

Tämä näkyi jo feodaalikaudella Venäjän heikkona kehityksenä. Siellä aatelisarvo ja maanomistus riippuivat täysin tsaarin päähänpistoista. Epävarma omistusoikeus ja pitkät kulkuyhteydet eivät kannustaneet kehittämään tiluksien toimintaa. Länsimaissa tilanne oli toinen.

Sinänsä ironista, että nykyinen pankkimaailma tuntuu muistuttavan Venäjää siinä että pankin-

omistajien ja johtajien asema on täysin sijoittajien tai tallettajien armoilla. Heidän halutessa rahansa pois pankkiin jää tyhjä holvi. Ei ihme, että pankkimaailma mielletään aikansa eläneeksi.

Arvostelun osalta on osaltaan mielenkiintoista, ettei demokratian epäkohtien parjausta kommentoida sanallakaan. Omituista sinänsä, että Wahlroos itse toteaa demokratian kritisoinnin yleensä johtavan länsimaissa torjuvaan reaktioon. Harakka rajoittuu yksinomaan rajoittamattoman markkinatalouden haukkumiseen ja todella pelkistettyyn valtio vastaan yksityinen sektori -ajatteluun. Ehkä Ranskaa feodaalisen hierarkian mukaisesti johtaneiden kuninkaiden malli tosiaan oli parempi. Pankkiirien päitä vaan vadille, jos meno ei miellytä. Kansanäänestyksessä enemmistö saattaa vasten parempaa tietoaan kokea tällaisen liian epähumaaniksi.

Hierarkkisesti toimivien yritysten syntymisen ja olemassaolon syynä on niiden kyky jakaa resursseja tietyissä tapauksissa markkinoita tehokkaammin.

Tässä kannattaa huomioida pari asiaa. Ensinnäkin se, että yrityksiä, joissa päätöksenteko ei perustu

Potilaalle voi jäädä tyhjä arpa käteen, jos yli 50 % äänestäjistä ei koe tarvitsevansa kyseistä rokotetta. äänestämiseen tai markkinoihin on ylipäänsä olemassa, osoittaa niiden tekevän jotain markkinoita tehokkaammin. Toiseksi jakaminen ei ole missään tapauksessa ilmaista. Siis asioiden saaminen ja antaminen maksaa jotakin, myös markkinoiden tai demokraattisen prosessin kautta. Wahlroosin mukaan markkinoiden ylläpitäminen maksaa paljon, muut ratkaisut vain usein ovat vielä hintavampia. Kaiken huipuksi demokratia on tunkenut ja länsimaissa alueille, joissa se ei ole tehokkain päätöksentekotapa.

Vaikka äskeisistä ei kirjassa pahemmin anneta esimerkkejä, on aiheellista kysyä miksi näistä ei käytettäisi sitä tapaa, jonka kustannukset ovat yhteiskunnalle pienimmät. Lisäksi ajateltaessa demokratia itseisarvona päätöksenteossa voi olla hyvä pohtia, miksi hierarkkisuus tai markkina-vetoisuus ei voisi olla vastaavassa itsestään selvän käytännön asemassa. Tietysti niin kauan, kun kuuluu suhteellisesti köyhään enemmistöön demokratialla saattaa olla jotain annettavaa, tai tarkemmin sanottuna vähemmistöltä otettavaa tulonsiirtojen muodossa.

23

§ §

etä Kassun ukutarinoita

24

Jo pitkään olen kaivannut niitä aikoja, kun pystyin vapaasti jaarittelemaan ihmisille asioista sun toisista. Edes puheenparren veistelyt ja kekseliäät sanaleikit Tason hallituksen kokouksissa eivät anna sitä samaista tyydytystä kuin ennen.

Haikein mielin voin vain odotella niitä tulevia onnen päiviä, kun Lavikaisen ukkina voin rakkaille lastenlapsilleni kertoa tarinoita välittämättä siitä haluavatko he niitä kuunnella vai eivät. Sanailuni kaipaa kuitenkin vielä harjoittelua lapsiyleisöäni varten, joten olen päättänyt koetella kynäniekan taitojani Irtolaisen lukijakunnan kanssa. Lukijat varmaankin tietävät opiskelijaelämästä enemmän kuin runsaasti, joten yleisön suuresta kysynnästä johtuen olen päättänyt kertoa teille pari tarinaa esi-isieni vaiheista.

Sukututkimusta on vain osittain tehty sukutauluni kartoittamiseksi ja leijonanosa siitäkin vain äitini puolelta. Sen tiedän, että äidinäitini isänisää, Lennart Salmista, pyydettiin aikoinaan sisällissotaan miehiä murhaamaan – sekä vaalealta että punertavalta taholta – mutta hän kieltäytyi kummallakin kerralla, koska Lennart Salminen oli rauhan mies.

Rauhan veri virtaa siis todistetusti suonissani, mutta tämän enempää en osaa Salmisen suvun seikkailuista sanoa. Äitini isän suvusta, Pykälistä, olen sen sijaan paremmin selvillä. Vaikka Pykälät eivät aikansa Donnereita tai Erkkoja olleetkaan, mahtuu heidän joukkoonsa muutama vähäisem-

24

IRTOLAINEN 1/2013

Kasperi Lavikainen

män luokan merkkihenkilökin. Suurin heistä kaikista on sukuni keskuudessa liki myyttiseen maineeseen noussut Kalle Kustaa Pykälä, liikanimeltään Paljasjalka.

Kalle Kustaa, joka puumerkkinsä signeerasi Koko §, syntyi vuonna 1864 talolliseen perheeseen Nastolan kunnassa, mutta kuopuspäähän kuuluvana hän asiaankuuluvasti lähti pois pirttinsä mailta aikuisiällään. Nuoren Pykälän tie kulki Helsinkiin ja lopulta Karjalan kannakselle Vuosalmen kylään Muolaan, myöhemmin Äyräpäänä tunnettuun, kuntaan maata viljelemään nuorikkonsa kanssa. Siellä hän eli loppuelämänsä ajan vaimoineen ja lapsineen.

Syy äidinisäni isänisän maineeseen ei piillyt hänen taituruudessaan maanviljelyn saralla, vaan hänen kiinnostuksessaan poliittisia ja yhteiskunnallisia pulmia kohtaan. Muistitiedon mukaan Koko § oli sangen innokas käymään kokouksissa ja käräjillä sekä osallistumaan aloitteiden kirjoitteluun. Tästä sitten seurasi hänen valintansa Suomen ensimmäiseen eduskuntaan vuonna 1907 Maalaisliiton ehdokaslistoilta.

Paljasjalka valittiin ”ykskamariin” peräti kuusi kertaa, mikä ei tosin kokonaisuudessaan johtunut hänen vetovoimastaan kansanmassojen parissa vaan tsaarin kujeilemista eduskunnan hajotuksista. Etenkin poliittisen historian veljesjärjestömme jäseniä varmaankin kiinnostaa kuulla esi-isäni poliittisesta luon-

§

teesta. Kalle Kustaahan on peräti mainittu yhdessä oppiaineidemme tenttiteoksessakin, siis Rauli Mickelssonin Suomen Puolueet -kirjasessa, jossa häntä omien muistikuvieni mukaan luonnehditaan maalaisliittolaisen herravihan ideologiseksi isäksi.

Eräässä kirjoituksessa, muuten kriittisessä tosin, kuvaillaankin sukumme kantaisää seuraavasti: ”…hänen kykyänsä käsittää, mitä suurlakon jälkeisenä kiihkoaikana kansaan tepsii, en voi kieltää. Sen avullahan hän kohosi maamme kaakkoisosasta suuren kansanliikkeen johtajaksi.”

Myöhemmin luonnehdittiin, että Pykälä ”oli Karjalan kannaksen jyrkimpiä perustuslaillisia, lukeutuen aluksi nuorsuomalaisiin, mutta siirtyen suurlakon jälkeen maalaisliittoon.” Mainitaanpa myös, että ”alkoi kuitenkin Pykälä jossain määrin lähennellä uudestaan nuorsuomalaista puoluetta” elämänsä ehtoopuolella.

Erikoiselta tämä minun korvaani kalskahtaa, koska tietojeni perusteella Koko § lyttäsi nuorsuomalaiset petturipuolueeksi, joka oli saanut paikkansa senaatissa antamalla ilmeisesti sotilasmiljoonat venäläisille, luovuttanut Suomen rautatieverkostonkin samaiselle väelle ja muutenkin tyrmännyt tuon tuosta uudistuksia. Nämä väitteet ovat tosin nuorsuomalaisen kynästä, joten kukin ottakoon ne suolan kera haudatun koiran varalta.

§

§

§

Pykälän henkilökohtainen politiikka oli nuorsuomalaisten arvostelemisen lisäksi myös ymmärtämäni mukaan heimokohtaista. Eräs kirjoittaja kuvaili Kalle Kustaan sanoneen aikanaan, että “hän eduskunnassa paljon paremmin sopi pohjolaisten puoluetovereittensa kanssa kuin savolaisten, joissa on liiaksi päällysmiehen verta ja jotka ovat aivan liian itserakkaita sekä itsepäisiä voidakseen olla hyviä lehmäkauppiaita”.

Mene ja tiedä, mitä nuo maalaismetaforat

Kalle Kustaa on mainittu yhdessä oppiaineidemme tenttiteoksessa, Rauli Mickelssonin Suomen Puolueet -kirjasessa oikein merkitsevät, kaupunkilaisena en sitä osaa sanoa, mutta etnografista tutkimusta esi-isäni oli kyllä muutenkin tehnyt. Wiipurin sanomissa kerrotaan karjalaisen kansanedustajan reissanneen kerran Pohjanmaalle tarkastamaan paikallista naisväestöä ja raportoineen asiaa Maakansassa seuraavasti: ”Näyttää kuin lempi olisi lähtenyt pois koko Pohjanmaalta ja kaikki jäisivät vanhoiksi piioiksi.

Ensi katsauksella näytti siltä, ettei Etelä-Pohjanmaan naisilla kauneuskilpailusta ensi palkintoa

§

25

saisi vaan valikoimalla voisi heistä sentään ryhmän näytteille aseettaa. Keskustelun virittäminen nuorten tyttöjen kanssa on vaikeaa. Kaikki käytettävissä olevat keinot viritettynä, sain keskustelun syntymään parin neitosen kanssa, jossa he esiintyivät mielestäni erittäin eduksensa.”

Ikävä kyllä en kirjoituksesta pystynyt tulkitsemaan, miten Kalle Kustaan juhannusretki oikein päättyi. En myöskään kykene aprikoimaan kumpi on kummallisempaa: se, että ukkomies lähtee tuollaiselle kesäreissulle vai se, että hän jopa uskaltautui kirjoittamaan siitä paikalliseen lehteen.

Esi-isäni esiintyi myös edukseen käräjillä. Kerran asiamiehenä toiminut Pykälä vaati päämiehiltään jopa 25 000 markkaa maksuksi oikeuskiistan voitosta. Summa oli kuitenkin turhan suuri ja sitten oltiin taas käräjillä, nyt vaan entinen

Uutiskynnys ylittyi jopa New York Americanissa, Lontoon Globessa ja ehkä jopa Pariisin Matinissa

§ 26

asianajaja jutun kantajana. Näytelmää kiihdytti entisestään maalaisliittolaisen lehdistön kääntyminen omaansa vastaan. Ilkka-lehden kolumnisti “Tervatamppi” – kuulemma Santeri Alkio itse – piti Koko §:n vaatimuksia puolueen hengen vastaisina ja Maakansakaan ei toimia liiemmin arvostanut.

Lehtikirjoittelusta sitten poiki aivan toinen oikeusjuttu Kalle Kustaan haastaessa Maakansan päätoimittajan tuomarin eteen kunnianloukkauksesta. Kiusallisia olivat jutun edetessä esitetyt todistukset siitä, kuinka aikanaan samaisen lehden johtokunnassa paikkaa pitänyt kansanedustaja oli pakottanut – ”häntä itseään ylistäviä” – kirjoituksiaan julkaistavaksi lehdessä vastoin toimittajien tahtoa. Se juttu sitten hävittiin selkeästi. Alku-

IRTOLAINEN 1/2013

§

peräisen oikeuskiistan kohdalla tuomari käski Pykälälle maksettavaksi 12 000 markkaa, eli noin puolet alun perin vaaditusta rahasummasta.

Oikeusdraaman ohella Kalle Kustaa Pykälän käymä suuri poliittinen kädenvääntö oli sitten Vuoksi-joen patoamisaikeiden pysäyttäminen eduskunnassa. Taustalla olivat laivuriporvarien ja talollisten tilanomistajien välienselvittely. Laivaliikenteen edistäjät pyrkivät nostamaan vedenpintaa liikenteen sujuvoittamiseksi, kun taas sellaisista toimista kärsivät maanomistajat vastustivat patoa henkeen ja vereen.

Koko § oli aatteen miehiä ja lähti eduskunnassa patoamishankkeita pysäyttämään muun muassa tulvista varoittelemalla. Varmaan oli se suuri henkilökohtainen voitto, kun hänen välikysymyksensä asiasta tuli nostetuksi yli kieltolain istunnon käsiteltäväksi. En osaa sanoa kokiko Kalle Kustaa lopulta suuren patotriumfinsa, koska Pykälän perinnöksi ja maineeksi koituikin näes aivan toinen seikka.

Suvussamme on pitkään kiertänyt tarina Kalle Kustaa Pykälän liikanimen alkuperästä, jonka Sulo Wuolijoki on vahvistanut kirjoittelussaan. Wuolijoki, aikansa kulttuurihenkilö ja silloinen sosialidemokraattien kansanedustaja, oli ilmeisesti puolivahingossa koko ruljanssin aikaansaaja.

Juttu lähtee liikkeelle kesäisestä päivästä vuoden 1909 Helsingissä, kun hän tapasi kollegansa Pykälän kuumalla kesäkadulla. Maaseudun kasvattina esi-isäni oli tottunut riisumaan jalkineensa sukkineen helteellä, minkä vuoksi hän tallustelikin Wuolijokea vastaan avojaloin Palovakuutusyhtiö Pohjolan talon kohdalla.

Ystävänsä kohdatessaan paljasjalkainen sukulaiseni ei juuri aikaillut: “Kas Vuolijoki nyt mennäänkin ottamaan pikkuisen sitä munkkilikööriä, josta olen sinulle usein puhunut”.

Wuolijoki pani vastaan toteamalla, ettei kuumalla

§

§

§

§

ilmanalalla sellainen janoon juominen välttämättä ollut järkevää, kun viinakset kihahtavat noin vain kalloon. Tällöin Pykälä ehdotti vaihtoehdoksi kahvittelua Brondinilla.

Wuolijoki oli kuitenkin toisesti vastahankaan, koska oli nähnyt paikan olleen tupaten täynnä taiteilijoita ja muita, jotka hänen peloissaan “saattoivat oudostella paljasjalkaista miestä; vaikkapa syljeskellä hänen jaloilleen”. Lopulta herrat lähtivät ravintola Königiin, joskin reissu olisi pysähtynyt varmaan vajavaisesti pukeutuneella Koko §:llä ovimiehen kohdalla ellei Sulo-herra olisi ollut ravintolan vakioasiakkaita.

Königin ravintolasalissa Kalle Kustaan munkkiliköörihimot heräsivät jälleen ja Sulo sai aikeet taltutettua vasta ehdottamalla uutta muotivillitystä, jossa otetaan viskiä ja sitten pullollinen pomrillia – alkoholitonta olutta siis. Ei liene tarpeellista selvittää opiskelijalukijoille, mitä tapahtuu yksille mentäessä ja lopputuloksena olikin Pykälän kohdalla pari lasillista suunniteltua enemmän. En ole täysin varma kuinka väkevässä tuiterissa esi-isäni oli, kun hän saapui sitten eduskunnan istuntoon edelleenkin paljain jaloin, mutta mediasensaatiohan siitä syntyi.

“Paljasjalka” Pykälästä uutisoitiin kautta Suomen pakinoilla ja pikku-uutisilla. Uutiskynnys ylittyi jopa New York Americanissa, Lontoon Globessa ja ehkä jopa Pariisin Matinissa, kun lehdet hämmästelivät kansanomaista protestiedustajaa, joka paljasjalkaisilla elkeillä osoitti mieltään kankeita tapoja vastaan.

Suomessa toki useat sanomalehtimiehet päinvastoin vitsailivat pilkalliseen sävyyn avojalkaisesta edusmiehestä, kun taas sosialistilehdissä tartuttiin nopeasti ironiaan siitä erään maalaisliittolaisen poliitikon todettua: “Niin, siinä näette nyt millaisia ne pirun sosialistit ovat, kun menevät niin korkeaan paikkaan kuin eduskuntakin on ihan paljasjaloin”.

Yleisesti ottaen Koko §:n syyt kengättömyyteen herättivät paljolti ihmetystä, koska Kalle Kustaan liikkeet ja mielenliikkeet tuona päivänä olivat vieraita kaikille muille paitsi edustaja Wuolijoelle. Myöhemmin Wuolijoen itsensä haastatellessa Pykälää jupakasta, Paljasjalka luonnehti asiaa seuraavasti: “Suomen postilaitoksella olisi täysi syy kiittää minua lisääntyneistä tuloistaan. Minulle kun tuli postitse aivan epälukuinen määrä paketteja. Niissä oli kenkiä, toiset loppuunkuluneempia, toiset vähemmän. Sukkia tuli niinikään.”

Sanomalehdissäkin noteerattiin kuinka kohuedustajaa muistettiin lähettämällä eduskuntaan muun muassa kenkäpari ja toisella kerralla kahdenkymmenen pennin pesuharja ilmeisesti niitä puhdistamaan. Jutun seurauksena Kalle Kustaa Pykälän maine ja liikanimi olivat taattuja vielä

tuntematon pyssymies ampui useita kertoja Pykälää kohti saunan ikkunan läpi moneksi vuodeksi, joskaan hän ei itse päässyt niistä kokonaisuudessaan nauttimaan.

Jos Paljasjalka Pykälän poliittinen ura oli poikkeuksellinen, niin oli myös hänen kuolemansa sellainen. Perimätiedon mukaan Kalle Kustaa oli vuonna 1915 kutsuttu todistamaan käräjillä jotain riitelyä koskien. Eduskunnasta kotikuntaansa lokakuun toisena palannut Pykälä oli tunnetusti kova saunamies, joten kello seitsemän aikaan kansanedustaja olikin perheineen heittämässä löylyä. Silloin paukahti jotain muutakin kuin kiuas, kun tuntematon pyssymies ampui useita kertoja Pykälää kohti saunan ikkunan läpi.

Keuhkot lävistyneinä ja oikea käsi murtuneena Kalle Kustaa lausui lakonisesti: “Taidan kuolla”, ja kaatui lattialle. Murhaajaa metsästettiin

§§

27

§§ § §

koirien kanssa aina Vuoksen rantaan asti, mutta sen pidemmälle etsinnöissä ei enää päästy.

Poliisin pääepäilty, Matti Poutiainen, löydettiin lopulta piileskelemästä Helsingissä ja hänet tuotiin tuomarin eteen kuultavaksi. Samainen mies oli kaiketi toinen kiistelijöistä siinä riidassa, jota Pykälä oli tullut paikan päälle valaisemaan, ja perimätiedon mukaan herra olisi joutunut syytteeseen väärästä valasta, mikäli Kalle Kustaa olisi ehtinyt todistajanaitiolle.

Lehdistön raportoinnista saa sangen hämyisen mielikuvan hra Poutiaisesta, joka oli kuulemma

esivennamolainen populisti, mediakohu sekä lopulta ennen aikojaan kuollut väkivallan uhri lupaillut “koko omaisuutensa sille, joka toimittaisi Pykälän pois päiviltä” ja oli matkustanut pari viikkoa ennen murhaa samassa jokilaivassa uhrin kanssa, vaikka oli kiven kovaan väittänyt olleensa aivan eri paikkakunnalla.

Myönnettyään lopulta olleensa paatissa, hän vielä intti, ettei olisi kuitenkaan ollut siinä samaan aikaan kuin Pykälä. Epäilyttävä kanalja Matti Poutiainen siis oli, mutta oikeus ei katsonut hänen syyllisyyttään todistetuksi, joten murhatuomio jäi antamatta. Käräjät kuitenkin määräsivät hänet siitä väärästä valasta kolmeksi vuodeksi kuritushuoneelle.

En tiedä, mitä Poutiaiselle sen jälkeen tapahtui, mutta sukutarinoiden mukaan hän lähti Amerii-

§

28

IRTOLAINEN 1/2013

§

kan raitille. Lieneeköhän niin, että Atlantin takana tänäkin päivänä majailee vielä esi-isäni murhasta syytetyn miehen jälkeläisiä. No ehkä vain hyvä, että valtameri erottaa sukumme toisistaan. Mahdollisille Poutiaisille, jotka tätä nyt lukevat, sanon vain sen, että veri ei unohda.

Paljasjalka Pykälän, joka eli vain 50-vuotiaaksi, maine eli vielä monta vuotta hänen jälkeensä.

Omana aikanaan Koko §:ää pidettiin kansanjoukkojen kiihottajana, toisaalta kuolemansa jälkeen häntä kunnioitettiin sivistyneenä miehenä ja taitavana poliitikkona. Paljasjalka-jupakan ansiosta hänet nimettiin yksinkertaisen maalaishengen malliksi, mutta käräjöintinsä takia myös “ahneeksi asiamieheksi”.

Talonpoika, kansanedustaja, ihailtu ja pilkattu esivennamolainen populisti, mediakohu sekä lopulta ennen aikojaan kuollut väkivallan uhri – näitä kaikkia asioita esi-isäni oli. Harvassa on nykyisin sellainen kansanmielinen kohupoliitikko kuin mitä äidinisäni isänisä oli.

Paljon jäävät jälkeen nämä lehdistön revittelemät perussuomalaisten kohuedustajat siitä lajista, jota ennen tavattiin. Vaikka harva enää muistaa Kalle Kustaa Pykälää, mieltäni ilahduttaa tieto siitä, että hänen maineensa elää nyt vähintäänkin Irtolaisen lukijakunnassa, kun juksasin teidät lukemaan tämän jutun.

Niin ja jos joku haluaa muinaisista Lavikaisista kuulla jotain, tiedän vain tämän verran. Isäni sukuhaaran kantaisä oli talollisen poika Liperistä, joka lähti ystäväseurueen mukana illanviettoon Joensuuhun, jäi sille mallaspitoiselle tielle ja menetti sukutilansa isän tehdessä perinnöttömäksi. Sen pituinen se.

§

§

Vastine Minun Irtolaiseni Kasperi Lavikainen

ei

Irtolaiseen ei useinkaan kirjoiteta vastineita, mutta nyt on kyllä sellaisen paikka. Kaikki alkoi aamuteestäni, joka levisi mokkanahkaisen nojatuolini päälle rykäistessäni suuni ammolleen, kun näin mitä loanheittoa oli viime numeroon kirjoitettu. Puhun tietenkin pahamaineisesta ”Yhisläisen taakasta” ja sen kirjoittajanmokomasta.

Jos asiaan perehtymättömät kaipaavat todistusta kirjoittelun laadusta, niin siteeraan äitimuoriani, joka lehtijutun luettuaan luonnehti isälleni, että ”ei siinä muuta ollutkaan kuin häväistystä”. Talous- ja sosiaalihistorian opiskelijoiden väistyvänä HOL-edustajana ja tahriintuneen nojatuolini vuoksi koen velvollisuudekseni sanoa parisen sanaa tästä panettelusta.

Aivan ensimmäiseksi on korostettava tämän niin sanotun reportaasin eetillistä puolta. Harvoin olen havainnut mitään niin epäkorrektia menettelyä kuin nyt ”Henri S. Tanelin” kynäilyssä, jos se edes on hänen oikea nimensä.

Nimimerkin takana piileskelyä voin toki puolustaa poliittisesti arkaluonteisten kannanottojen ollessa kyseessä, mutta sitä vastoin vapaan sanomalehdistön kallisarvoisimpia apukeinoja käytettäessä ihmisten haukkumiseen – ainoa asia, jota silloin avitetaan, on lehdistön hyvämaineisuuden alasajo.

Minulla on kyllä omat epäilykseni jutun kirjoittajasta, mutta toisin kuin eräät, osaan hillitä tunteeni, joten en välitä tehdä sellaisia paljastuksia. Hyvähän syy minulla olisi siihen, koska en tosiaankaan muista kenenkään anoneen lupaa nimeni käyttöön, vaikka siellä rienaus-

jutussa se kuitenkin selvästi seisoo. Jutun kirjoittaja voisikin miettiä itsekseen, mitä tuollainen lapsellinen pahan olon levittäminen oikein hyödyttää.

Ymmärrän hyvin, mikäli yhisläisten kokemukset Jyväskylässä tuntuvat ikäviltä, olinhan siellä itsekin. Silti tahdon vilpittömästi korostaa, ettei henkilökohtaisuuksiin meneminen palvele yhtään ketään. Kypsä ihminen kestää kohtaamansa vastoinkäymiset eikä jää vatvomaan vihaansa tämän keskenkasvuisen kirjoittajan lailla.

Jos kritiikkiä haluaa järjestäjille antaa, niin sen voi tehdä muutenkin kuin vertaamalla paikallisia homokammoisiin punaniskoihin. Helsingissähän mahdolliset valitukset sitsien laadusta tehdään sivistyneen hienovaraisesti hallituslaisten laulukirjoihin pöytäosuuden loppuvaiheilla eikä julkisesti ainejärjestölehtien sivuilla.

Muutenkin tekstin avoimen rasistinen sävy varmasti jätti pahan maun monen lukijan suuhun. Luulisi, että Irtolaisessa ei enää julkaistaisi afrikkalaisia tai kehitysmaita halveeraavia juttuja, mutta rotuajattelu kukki tuon kirjoittajan kynässä tuon tuosta.

Viittaan muun muassa kohtiin, kuten ”aina ovat sivistyneemmät rodut väkivalloinkin riuhtoneet takapajuiset kansan sivistyksen pariin” ja ”villeille oli perinteisiin kuuluen lahjoitettu tulijuomaakin”.

Vähän ihmetyttää, mitä Irtolaisen päätoimittajat ovat ajatelleet kun ovat suostuneet julkaisemaan tällaista roskaa lehdessänsä. Räikeää oli myös lehden ylenkatseinen luulo, etteivät lukijat huomaisi tekstin ohessa julkaistun solvausrunon olevan selvästi Rudyard Kiplingin plagiointia! Mitä oikein seuraavaksi voimme ainejärjestölehdeltämme odottaa? Fingerporin halpaa kopiota? Vaiko Polhon hallituksen muotityylin parjaamista?

Valtiotieteiden ylioppilas

kaipaa

29 solvausta

29

30

Kysy seksistä

kuva Valentina Jori, stock.xchng

Luolamiehistä & Kitisijöistä ”Täti” tuumailee

Miksi onkaan niin, että kun naiset kokoontuvat yhteen läheisten ystäviensä kanssa, puhe kääntyy lähes väistämättä miehiin ja seksiin? Seksiä on aina joko liikaa tai liian vähän, se on liian pehmoa tai liian pornoa. Akti kestää liian kauan tai miehellä on hoppu. Yksi ei ole saanut kolmeen kuukauteen, toinen ei ole saanut nukuttua kolmeen viikkoon.

Oli vika mikä tahansa, seksi on harvoin kenenkään mielestä täydellistä. Kuuluuko suomalaiseen kel’ onni on, se onnen kätkeköön -mentaliteettiin se, että kukaan ei koskaan julista täydellistä seksielämäänsä rinnat rottingilla? Vai onko täydellinen seksielämä kuitenkin ainoastaan paljon puhuttu myytti? Kun miehet usein ovat oluella ja kananugeteilla käyviä seksikoneita, ja naiset taas buranalla ja zero colalla varustettuja migreenimasiinoita, niin mahtuuko siihen väliin täyteläisiä tarinoita lakanoiden välistä?

Harvan naisen seksielämä on täysin ongelmatonta. Sattuu, särkee, väsyttää ja stressaa, harvoin himottaa. Siinä missä miehen ihanteellinen olotila on alasti tassuttelu omassa poikamiesboksissa luolamiehen tapaan, nainen välttelee Eevan asua ja vetoaa vatsanturvotukseen. Häpeä, etenkään omasta ruumiista, ei tunnu kuuluvan miehen ajatusmaailmaan. Kuten ei myöskään se, että joku asia saattaa 30

IRTOLAINEN 1/2013

tärkeydessään mennä lakanoissa kieriskelyn edelle.

Kun miehen mielestä optimaalinen määrä seksiä olisi noin kuusi ja puoli kertaa päivässä, naisen mielessä pyörii se, mistä saada päivään seitsemän tuntia lisäaikaa kaikkien asioiden hoitamiseen. Luolamiehen täytyy saada seivästää saaliinsa silloin kun tarve vaatii, ei silloin kun aikataulut sen sallivat.

Kyllähän miehet puhetta ymmärtävät, totta kai. Ajattelu saattaa kuitenkin usein tapahtua jossain muualla kuin aivoissa.

Tätä naisten on yritettävä parhaansa mukaan ymmärtää, milläpä muullakaan kuin niillä aivoilla. Elämä ilman miehiä olisi ehkä yksinkertaista, mutta kuitenkin niin tylsää.

Valitettavan usein käy kuitenkin niin, että naisen rooli on olla se passiivinen pieni kitisijä ja miehen rooli se suuri ja mahtava saalistaja, joka turhia kiertelemättä nappaa muhevan lihapalansa. Onko naisten passiivisuudessa kyse halusta (tai sen puutteesta) vai uskalluksesta? Astummeko pois mukavuusalueeltamme, jos tartumme itse toimeen ja annamme miehen viemisen sijaan vikistä.

Helpompaa varmasti on pitäytyä vanhassa mukavassa kiltin tytön roolissa, mutta joskus voi olla syytä tarttua toimeen. Siispä siskot, päästäkää sisäinen syöjättärenne valloilleen ja tarttukaa rohkeasti köliin!

vastine Tädin tuumailuille Irtolaisen SEKSAATTORI (seksiylikommentaattori) Hei Täti!

Ensiksi tahdomme Irtolaisen köliosaston puolesta kiittää keskustelun avauksesta. Haluan näin seksiylikommenttaattorin virassa kuitenkin tuoda myös miesten näkökulman asiaan.

Uskallan väittää empiiristen havaintojen pohjalta, ettei se miestenkään seksielämä aina ole mutkatonta.

Haluttomuus, stressi, kunnon pettäminen ym. ovat yhtälailla miespuolta koskevia ongelmia. Niistä on miesten keskuudessa vain häpeällisempää puhua: miesseurassa kehutaan aina omilla suorituksilla, vain läheisimmille saatetaan mainita oman seksielämän puutteet.

Seksistä kieltäytyvä nainen on “normaali” mikälie itsensä, siveytensä, terveytensä ja elämäntapansa varjelija; tai näin usein sen konstruoimme. Mies joka kieltäytyy seksistä, on haluton impotentti, tabula rasa, joka ei ansaitse maalia edes tipan vertaa. Todennäköisesti tämä mies on myös sisäisesti kiero pedofiili.

Kaikkien miesten ei tarvitse saada koko ajan, joskaan seksaattori ei kiellä, että römppeli ei useimpien miesten mielessä usein vilahtaisi. Kuitenkin etenkin miessukupuoli on ottanut syrjäytymisilmiöstä ynnä muuta. lokeroitumisesta sen raskaamman osan. Seksaattori uumoilee, että seksin harjoituskenttä on fragmentoitunut: alfanaaraiden, ja uroksien, lisäksi on myös se toinen äärilaita. Tutkimukset tukevat tätä näkökulmaa (Haavio-Mannila ja kumppanit, 2001).

Näillä lisähuomioilla, avauksesi oli erinomainen. Seksi on ennen kaikkea asia, josta kuuluu nauttia! Jokainen harrastaa sitä omalla tavallaan niin kvalitatiivisesti kuin kvantitatiivisestikin.

Ottakaa naiset enemmän köliä jos siltä tuntuu, älkää jos se ei tunnu oikealta.

Seksaattori toivoo kuitenkin, ettemme valu seksissä samalle kiinnostustasolle japanilaisnuorten kanssa.

Seksaattori muistelee, että tilastojen mukaan jopa 40 prosenttia nuorista japanilaistytöistä ilmaisee täyttä epäkiinnostusta moista asiaa kohtaan!

Kaikille kölin ja römpän täyteistä vuotta toivottaen, Irtolaisen SEKSAATTORI 31

32

Opintopalsta kuva Ivan Vicaenzio, stock.xchng

55 noppaa

Taneli Urmas, Taso ry:n opintovastaava

Yliopistouudistukseen liittyy eräs luku: 55. Niin monta opintopistettä odottaa opetusministeriö jokaisen opiskelijan suorittavan vuoden aikana. Tämä täysin hatusta vedetty raja on jo astunut voimaan tämän vuoden alussa. Suoraan meidän opiskelijoiden arkeen raja ei vaikuta – vielä.

Opintopisteitä lasketaan yliopistotasolla.

Toivotun noppamäärän saavuttaneiden opiskelijoiden osuus vaikuttaa yliopiston rahoitukseen.

Ainakaan vielä ei ole tiedossa alkaako yliopiston hallinto laskea noppien keskiarvoja tiedekuntatasolla, mikä tietenkin lisäisi paineita suorittamiseen.

Valtsikassa vähintään 55 pistettä suorittavia on keskimäärin aika heikosti, noin viidennes opiskelijoista. Toisaalta, tasossa ja ylipäätään yhiksessä tilanne on kohtuullisen hyvä, meillä suurinpiirtein puolet opiskelijoista ylittää riman.

Keskiarvoa alaspäin laskevat niinsanotut nollasuorittajat, jotka ovat kirjoilla opiskelijoina tukien perässä, mutta eivät suorita kursseja. Tälle ryhmälle ei oikein voida nykykeinoilla tehdä mitään.

Suurin osa opiskelijoista suorittaa vuodessa 45-54 opintopistettä. Tärkeänä kysymyksenä on noussut esille kuinka saada tämä joukko kiristämään tahtia. Helmikuun alussa järjestettiin tiedekunnan opintoiltapäivä, jossa kysymystä pohdittiin. Tuloksena syntyi monia konkreettisiakin ehdotuksia.

Yleisesti toivotaan erilaisia vaihtoehtoja

32

IRTOLAINEN 1/2013

kurssien suorittamiseen. Tenttiakvaario on yksi ehdotus, jota yritetään ajaa läpi: tietokoneluokka, jonne saisi mennä milloin vain tekemään tentaattorin kanssa sovitun tentin. Opintoiltapäivässä ehdotettiin mahdollisuutta suorittaa kursseja esseenä.

Yhiksessä ollaan jo edellä. Viime joulukuussa laitoksen henkilökunta kannusti opiskelijoita tekemään joulutauolla esseitä, ja melko hyvällä menestyksellä.

Esseitä palautettiin sekä tasosta että polhosta yhteensä parisenkymmentä.

Meille on tulossa myös mahdollisuutena ilmeisesti jossain vaiheessa tätä vuotta kokeilla Moodle-tenttimistä. Tätä keinoa käytetään jo joissain valtsikan oppiaineissa käytössä. Tentti suoritetaan siis itsenäisesti Moodlessa, ja kirjoja saa käyttää apuna. Lisätietoja tästä tulee, jos asia etenee.

Niin tai näin, niillä 55 nopalla vuodessa meidät haluttaisiin valmistumaan ja siirtymään nopeasti työelämään. Valmiiksi nihkeää rahoitusta niheytetään lisää.

Akateemista vapautta tuo raja ei kovin hyvin tue. Käytännön gandhilaiseen aktivismiin ja italialaiseen lakkoiluun en kuitenkaan ketään rohkaise: mieluummin kannattaa tukea opetuksemme rahoitusta tekemällä parhaansa.

Taso ry:n hallitus 2013

33

33

KAKANSI!!!!

Yhisläisiä mäessä ja sitsaamassa kuvat Noora Perhiö