Irtolainen 2 / 2018 by Irtolainen

Kannen kuva

Sodan itseään ruokkivasta dynamiikasta kertoo paljon se, että rauhanpuolustajien kohtalot ovat erittäin usein synkkiä. Sillanrakentajat päätyvät tulilinjalle, sodan välttelyn vuoksi heitä piestään ja kidutetaan. Ei ole väliä, tekevätkö he tämän oman henkensä tai periaatteiden vuoksi. Sisällissodassa kierteen vastustajista tehtiin verisiä esimerkkejä. Iittissä rauhan ja rakkauden levittämiseen omistautuneet, tolstoilaiset Akselli ja Eelo Isohiisi eivät suostuneet jättämään periaatteitaan, kun Kotkan punakaarti tuli vaatimaan heiltä luokkaponnistusta. Pasifistiset veljekset kuljetettiin metsänlaitaan ja ammuttiin, eikä esikuntaa koskaan konsultoitu. Ainut väärä asia, mihin veljekset syyllistyivät, oli kieltäytyä aseista. Valkoisten puolella pakko-otoista tuli koko osapuolen keskeinen elementti. Eri syistä kutsuntoa pakoilleita oli paljon, rauhanmielisyys oli huono syy olla tarttumasta aseisiin isänmaan puolesta. Ruokolaisen veljekset Antti, Olli, Tahvo ja Eino yrittivät pysytellä erossa sodasta, mutta suojeluskuntalaiset löysivät nämä piilostaan ja koko nelikko teloitettiin välittömästi. Paradoksaalisesti rauhantahtoisuus ei parantanut näiden mahdollisuuksia sodasta selviämisessä. Väkivalta pitää itseään liikkeessä, ja kenties sen epärationaalisuus tekee siitä sovinnon luomista kannustavampaa.

Sisällys 4 Päätoimittajilta 5 Yhmu-palsta 6 Hallitushaastattelussa

Jasmiina Driksna

8 Kuiskauksia ja huutoja

Fiktio-ja tietokirjan esittelyt

10 Kadonneitten lähteiden jäljillä Lähetyksen viemää 14 Vieraskynä Poliittisen historian ainelehti Poleemi 15 Henkilökunnan haastattelu Petri Roikonen 18 Sukutarinoita sisällissodasta Muistovuoden teemapalsta 20 Unohtumaton yhismatka Mitä tapahtui Pietarissa? 25 Tason 50. vuosijuhlat Kulissien kuohuja 28 Syyssitsien kuvastoa

Irtolainen 2/2018

julkaisija Talous-ja sosiaalihistorian opiskelijat Taso Ry päätoimittajat Verne Nizovsky, Vilma-Lotta Pajala taitto Verne Nizovsky, Vilma-Lotta Pajala toimituksen yhteystiedot etunimi.sukunimi@helsinki.fi kirjoittajat Minna Aitola, Verne Nizovsky, Vilma-Lotta Pajala, Verna Ruokonen, Maria Simula kuvat ja kuvitus Mikko Helenius, Verne Nizovsky, Aimi Paasu, Vilma-Lotta Pajala, Pirre Saario painos Picaset Py, 100 kpl kannen kuva Wikimedia commons kiitokset Jasmiina Driksna, Salla Hokkanen, Antti Häkkinen, Pekko Korvuo, Markus Laitinen, Leo Nizovsky, Riitta Nizovsky, Jaakko Rahko, Maria Simula, Virpi Suopajärvi Irtolainen saa HYY:n järjestötukea

Pääkirjoittajilta “Parempi myöhään kuin ei milloinkaan”, sanoi Irtolaisen päätoimittaja kun Pietarista palasi. Irtolainen palaa kesä- ja syyslaitumiltaan uutena, uljaana ja entistä globaalimpana. Uuden lukuvuoden alussa tuulet tuiversivat vieden mennessään Irtolaisen toimituksesta puolet aina Singaporeen asti. Tämä Irtolainen on siis syntynyt yhtälailla Suomen sateissa kuin metropolin sykkeessä ja Sumatran sademetsissäkin. Itselleni erityisen jännittävää on ollut seurata, onko kuumankostea ilmasto ja letkeä elämänmeno pehmittäneet toimituksemme pahanilmanlinnun aivan täysin? Onko se edes mahdollista? Globaalin toimituskokeilun lisäksi vuoden toinen numeromme tarjoilee vastauksen kysymykseen, joka on pyörinyt yhden jos toisenkin yhisläisen huulilla: mitä Pietarissa tapahtui? Missä Verne oli? Malttamaton odotuksenne palkitaan, arvon lukijat, seuraavien sivujen aikana. Asianosainen itse on raapustanut tapahtumien kulusta ja käänteistä aukottoman selonteon, josta ei jännitystä ja tunteiden paloa kokemusasiantuntijan tuntien puutu. Tarinasta povataan sukupolvikokemuksen veroista Yhis-klassikkoa, joka herättänee supinaa vielä monilla konferesseilla.

Kuvat: Aimi Paasu Vuoden toinen numero jatkaa yhteistyötä, ystävyyttä ja avunantoa Valtsikan ainejärjestölehtien välillä. Tällä kertaa Irtolaisen vieraskynäilijä onkin meistä monelle jo tuttu Poleemin päätoimituksesta. Lisäksi lehdessä valotetaan kiinnostavia aineistoja, mihin tasolaistenkin voisi nähdä tarttuvan tulevissa tutkimuksissa. Entä mitä tekemistä lähetysseuroilla on näiden aineistojen kanssa? Lue ja tiedä! Tuttuun tapaan Irtolainen tarjoaa myös kurkistusaukkoja henkilökunnan, hallituksen ja laajemmin yhmulaisten sielunelämään. Voimia kaamoksen keskelle, terkuin Vilma-Lotta

Lukeudun niihin, jotka eivät usko suoriutumisen tuovan mukanaan aitoa inspiraatiota. Kerrankin jouduin pohtimaan uskomustani lähempää. Opiskelumaailmassa monet meistä pitävät kaikenlaista pakollisena. Kurssit käydään läpi suoritusmentaliteetilla. Vappuun osallistuminen voi kolmannesta päivästä eteenpäin tuntua väkisinkin pakolliselta. Järjestötoimet otamme usein hyvin vakavasti, liiankin vakavasti sanoisi usea ulkopuolinen ja entinen järjestösuhari.

tumismentaliteetin vaikutuksia Singaporessa seuranneena olen miettinyt, kuinka kammottavaa on löytää motivaatio suoriutumisesta, joka on oikeastaan pelkkä tyhjä lisänimi itse itselleen asettamalle vaatimukselle. Miksi siis tehdä asioita, joiden tärkeydestä keksin satuja päässäni? Miksi vaivautua tekemään lehteå, jonka ylläpito on niin vaikeaa? Koska nautin ajastani joka kerta, kun oma ja muiden luovuus pääsevät vapaaksi. Se on parempaa, kuin mikään saamani kehu tai arvosana.

Tottahan se on, suoriutumisesta voi tulla kantava voima enimmissä toimissamme. Suoriu-

Jatketaan jouluun vähemmällä pakotuksella, terveisin Verne

Vilma-Lotta on kainuulainen vastarannankiiski. Verne on stadilainen pahanilmanlintu. FiksaaHän vihaa kaikkea mitä rakastat. Odottaa hartaas- tioon asti kehittynyt kulttuuri-innostus harmittaa ti keski-ikää. miestä itseäänkin. Seikkailunjano ajaa hänet jatkuvasti ongelmiin.

Yhmu-palsta on Irtolaisen vakituinen palsta, jossa yhteiskunnallisen muutoksen opiskelijat voivat kääntää sanoiksi harmin tunteita ja ilon aiheita, jota laaja Iso pyörä-uudistus on tuonut mukanaan. Kirjoitukset julkaistaan anonyymeinä.

Ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen yhteiskunnallisen muutoksen koulutusohjelmassa, “Yhmussa”, tunteet neljän oppiaineen fuusiosta jakautuvat eri suuntiin. On ollut todella hienoa nähdä, miten opiskelijat yhmun eri ainejärjestöistä ovat puhaltaneet yhteen hiileen, vaikka Iso pyörä aiheutti erityisesti monelle akateemisesti vanhemmalle opiskelijalle paljon käytännön hankaluuksia. Uudistusta on kritisoitu paljon ja syystä. Sen seurauksena on kuitenkin myös syntynyt lämminhenkinen laajentunut sisäryhmä, jossa “me” voi tarkoittaa muutakin kuin keholaisia, manalaisia, polholaisia ja tasolaisia. Tiiviissä, uudenlaisessa yhteistyössä on omat haasteensa, mutta se on mahdollistanut myös uudenlaisen luonnollisen tavan tutustua opiskelijoihin, jotka eivät välttämättä jaa suurinta opintoihiin liittyvää intressiä keskenään. Ja mahdollisuuden ymmärtää toisia erilaisuudesta huolimatta. Ison pyörän pyörähtäminen on tuonut mukanaan myös varjopuolia. Opiskelijan alku ei kovista ponnisteluista huolimatta välttämättä pääse tavoittelemaansa opintosuuntaan. Ei riitä, että onnistuu pääsykokeessa, vaan kovaa tasoa tulee ylläpitää kursseilla kaksi kokonaista vuotta. Se on pitkä ja tuskallinen aika niille, jotka mieltävät omakseen vain yhden pääaineista. Osa yhmulaisista on hakenut jo vuosien ajan suoraan johonkin tiettyyn pääaineeseen, eivätkä ole valmiita luopumaan tästä unelmasta vain uuden hankkeen takia. Mitä tapahtuu opiskelijoille, jotka eivät pääse haaveidensa opintosuuntaan? Tuntuu, ettei aikaa oman opiskelutekniikan löytämiselle ja alun virheiden tekemiselle jätetä. Toki on hyvä asia, että opiskelijaa kannustetaan suoriutumaan opinnoista parhaalla tasollaan heti alusta lähtien, mutta mielestäni kenenkään vasta opintonsa aloittaneen ei pitäisi joutua opiskelemaan jatkuvassa kilpailuasetelmassa ja ahdistuksessa omasta riittämättömyyden tunteesta. Toisaalta olen todella kiitollinen siitä, että olemme saaneet kokeilla, minkälaista kunkin pääaineen opiskeleminen on todellisuudessa. Uskon, että opinnoissaan viihtyy paremmin, kun pääaineen valintaan on saanut vaikuttaa vielä sen jälkeen, kun on nähnyt kursseilla käytännössä, millaisia tutkimuksia alalla tehdään.

Hallitushaastattelussa Jasmiina driksna

Teksti: Verne Nizovsky

Kuva: Verne Nizovsky

Taso Ry:n varapuheenjohtaja saapui kesälaitumilta Irtolaisen haastateltavaksi. Millainen onkaan hallituskonkari Jasmiina Driksna? Driksnan hallitustaival sai alkusysäyksensä fuksitalvena, ensimmäisenä kautenaan hän pääsi teroittamaan kynsiään suhde-ja työelämävastaavana. Vuosi kului muun muassa ekskursioiden järjestämisessä ja uuden ainejärjestön kasaamisessa, jonka tarve oli kiireellinen ja yht’äkkinen. Vaati paljon mietintätyötä, jotta yliopisto ei kaappaisi kaikkea elämää. Hän myöntää, että välissä miettiminen kävi liiankin raskaaksi. Sittemmin Driksna on koettanut muistuttaa itselleen ja kohtalontovereilleen, että koko asiaa ei saa ottaa liian vakavasti; hän toteaa vieno hymy kasvoillaan ”vaikka se pahalta kuulostaakin, niin en ole korvaamaton.” Toisena vuotena ote on oman arvion mukaan ollut rennompi, ensimmäisestä vuodesta on siis otettu oppia. Varapuheenjohtajan natsat ovat olleet Driksnalle mieluisat, hän kokee päässeensä lähemmäs kiinnostuksiaan. Yleisnais Jantusena toimiminen on riittänyt oikein hyvin, ambitioita puheenjohtajan paikalle Tason doyennella ei erityisemmin ole. Ihailtavaa järjestelykykyä osoittaen hän kertoo, ettei järjestön etu ole päässyt ohittamaan omia tarpeita – kiireisinäkin aikoina tahtipuikkoa on heiluttanut oma jaksaminen. Samaa ei aina ole voinut sanoa hallituskumppaneista, joiden voinnista Driksna on kantanut paljon huolta ja yrittänyt jakaa lastia pois väsyneiden harteilta. Muutoin itseään hyvin artikuloivalla varapuheenjohtajalla on vaikeuksia ryhtyä kehumaan itseään. Hetken mietinnän ja mutristelun päätteeksi hän vastaa ”toivottavasti” olevansa helposti lähestyttävä, tietää omaavansa

vahvan empatiakyvyn ja hyvät ryhmätyötaidot. Kysyttäessä ovatko ryhmätyötaidot kurssien vai hallitusten peruja, on vastaus ehdottomasti hallitus: ”kursseilla voi oppia teoriaa ja työnjakoa, käytännön taidot tulevat muualta kuin kursseilta.” Hallitustyöllä on ollut odottamattomiakin seurauksia. Työelämäekskursio johti hänet epäsuorasti töihin Suomen Pankkiin. Muistettavia ja mielenkiintoisia tapahtumia ovat esimerkiksi olleet Yhmu-ainejärjestöjen puheenjohtajien väliset puhispajat, sekä varadekaanin läsnäollessa tehty workshop. Järjestöuraa kenties eniten kuormittanut tapahtuma oli Taso Ry:n vuosijuhlien järjestely, josta selvinnyt Driksna huokaa helpotuksesta. Epäsuorasti hän ehdottaa, ettei asiasta tällä erää puhuttaisi enempää. Kaikesta voisi kuvitella uraputken olevan jo odottamassa varapuheenjohtajaa. Osaavalle löytyisi aina kysyntää, mutta Driksna ei näe asiakseen ryhtyä osalliseksi kolmanteen hallitukseen. ”Tämän vuoden jälkeen olen antanut itsestäni sen, mikä Tason hallitukselle on annettavana”, Driksna sanoo. Utelun jälkeen varapuheenjohtaja lisää varmana ”ainakin välivuosi tiedossa.” Mutta mitä tulee olemaan opiskelijaelämä ilman järjestötoimintaa, jossa haastateltava on ollut mukana lähes koko yliopistouransa? ”En tiedä! Ehkä käsitys yliopistomaailmasta muuttuu. Jotakin uutta voi avautua”, Driksna pohtii optimistisesti ja koh-

taloonsa tyytyen. Mutta kuinka asianosainen tulee toimeen järjestöläisen pakollisen kumppanin, matkapuhelimen kanssa? Kännykkä ei kuulu Driksnan parhaisiin ystäviin järjestökentällä, viesteihin vastaaminen harvemmin käy vailla luovaa taukoa ja hän potee tässä olevan skarppaamisen varaa. Olisiko kyse kuitenkin itsensä säästelemisestä? Tähän ajatukseen konkari vaikutti myöntyvän. Hän kiteyttää asian vakuuttavasti: ”järjestötyö ei ole elämä”. Elämän suolana se voi silti toimia, erityisesti iloa aiheuttavat hallituksen kokoukset, joihin raahautuminen kannattaa, vaikka etukäteen koko ajatus voisikin ikävystyttää. Lopuksi keskityimme yliopistoa vavahduttaneeseen Iso pyörä reformiin. Muodonmuutos on ollut tahmea, Yhmu-aine on Driksnan mielestä kasattu jokseenkin leikkaa-liimaa periaatteella, eikä vieläkään ole oikein selvää, mikä koko ”yhteiskunnallinen muutos” oikeastaan onkaan. Driksna on kuitenkin realisti, kaikkea tulee joka tapauksessa uudistaa. ”Vanha ei aina ole se paras”, hän sanoo. Alkava lukuvuosi aiheuttaa hänelle huolta, koska vanhat ainejärjestöt eivät vielä tule saamaan omia opiskelijoitaan – muutoksen todelliset kasvot nähdään vasta vuoden päästä. Tulevat vaikeat ajat eivät ole kuitenkaan synkistäneet Driksnan mieltä. Tiedustellessa, onko Taso Ry:llä vielä tulevaisuutta, vastaa hän hymy huulessa: ”totta kai.”

Kuiskaukset ja huudot Kuiskaukset ja huudot on Irtolaisen vakituinen palsta, jossa esitellään yksi kaunokirjallinen teos ja yksi tietokirja, jotka ammentavat historiasta tavalla tai toisella, tai ovat

Fiktio

itsessään menneisyyden ajankuvia. Palstan tarkoituksena ei ole toimia kirja-arvostelun alustana, vaan tehdä näkyväksi vaikuttavia teoksia ja auttaa niitä saamaan lisää yleisöä.

HOMO DEUS HUOMISEN LYHYT HISTORIA

Yuval Noah Harari 2017, Bazar Miltä näyttää huomisen homo sapiensin maailma? Mitä löytyy ihmislajin uudelta to do -listalta? Muun muassa näihin, ja useisiin muihin Hararin esikoisteoksessa vastaamattatta jääneisiin kysymyksiin ihmiskunnan tulevaisuudesta, perehdytään kirjailijan toisessa teoksessa Homo Deus - Huomisen lyhyt historia. Kirjassa nousee esille erityisesti kaksi teemaa: kuolemattomuuden tavoittelu ja tekoälyn rooli ihmisen tulevaisuuden kannalta. Harari maalaa teoksessaan kuvan tulevaisuudesta, jossa ihmislajin 2000-luvun “ikuisuusprojektiksi” nousee haave kuolemattomuudesta - tai ennen kaikkea ikuisesta nuoruudesta. Millaisiksi yhteiskuntamme muotoutuvat ihmisen elinajanodotteen kasvaessa? Kuka hoivaa tulevaisuuden vanhuksia?

Teksti: Vilma-Lotta Pajala teoksessa historian opiskelijan mieltä ylevöittää Hararin lähestymiskulma tulevaisuuden spekulaatioihinsa: jokainen hypoteesi on avattu historian kautta. Kirja on siis hyvin onnistunut esimerkki siitä, kuinka historiantutkimusta tarvitaan eritoten selittämään tulevaisuuttamme. Hararin esikoisteokseen verrattuna Homo Deuksen kirjoitustyyli on miellyttävämpi. Akateeminen ikä on teroittanut tutkijan retoriikasta terävimmän kärjen pois, eikä teoksesta enää paistanut läpi kirjailijan halu näpäyttää lukijaansa nokkelilla faktoilla.

Yksi apuri löytyy tekoälystä, josta Harari rakentaa samankaltaista uhkakuvaa tulevaisuuden duunareille, kuin aikanaan automatisaatiosta. Mikä on ihmisen rooli työntekijänä ja tuottajana, kun kone voi tehdä kaiken ihmistä nopeammin ja huolellisemmin? Valtiotieteilijän tulevaisuus näyttää Hararin mukaan suhteellisen valoisalta - toisin kuin hoitoalan ammattilaisten. Populaarihistoriallisesta otteesta huolimatta

Tietokirja

Gösta Sundqvist, Leevi and the Leavingsin dynamo Timo Kalevi Forss Teksti: Minna Aitola Tietokirjailija, toimittaja ja muusikko Timo Kalevi Forss (s.1967) on kirjoittanut elämäkertateoksen Leevi and The Leavingsin laulaja-lauluntekijä Göstä Sundqvistista. Elämäkerrassa Forss lähtee liikkeelle Göstan lapsuudesta ja kirja päättyy Göstan kuolemaan. Muutoinkin teos rakentuu kronologisesti edeten levytys kerrallaan kohti Göstan viimeisiä vuosia. Elämäkerran alun erottaa tyylillisesti muusta kirjasta, sen psykoanalyyttinen ote, jolla Forss rakentaa Göstan hahmoa. Hän kuvaa miten yliälykkäästä, suomen-ruotsalaisuuden ristipaineissa elävästä alisuoriutujanuoresta, joka häpeän pelossa luo musiikkia ironia ja huumori edellä, kasvaa itseensä uskova ja myös musiikillisesti uskottava tuottelias koko kansan tunteman Leevi and The Leavingsin keulahahmo. Göstä Sundqvist kuoli dramaattisesti sydänkohtaukseen vain 46-vuotiaana vuonna 2003. Göstä Sundqvist varttui Espoon etelärannikolla äveriäässä miljöössä: Haukilahden ja Westendin rannoilla. Hän halusi kuitenkin edustaa jotain muuta kuin suomenruotsalaista keskivertowestendiläistä. Hänestä tuli ”erilainen nuori-” Göstä muun muassa pukeutui kuten ihailemansa Jethro Tullin keulahahmo Ian Anderson: tukka oli pitkä ja tyyli eteerisen mystinen samettivaatteineen. Suurimman osan loppuelämäänsä Göstä eli Punavuoressa. Hän avioitui nuorena eikä käyttänyt alkoholia ja eli siviilielämässään varsin säädyllisesti vastoin laulujensa raikulimiesten elämänkohtaloita. Kaiken kaikkiaan mies, joka tulkitsi suomal-

aisen yhteiskunnan tabuja ja solmukohtia kuten alkoholismia, yksinäisyyttä ja prostituutiota, oli omassa elämässään varsin porvarillinen mies. Tähän mielenkiintoiseen jännitteeseen Göstä Sundqvistin persoonassa Forss paneutuu läpi kirjan. Kirjassa Forss käsittelee paljon muutakin kuin pelkkää Göstan musiikillista tuotantoa: Hän paneutuu myös eri vuosikymmenien yhteiskunnallisiin teemoihin. Näihin kysymyksiin Forss pureutuu myös syvällisemmin muun muassa levyjen kansien kuvia ja symboliikkaa (ehdotus: kansikuvia ja niissä esiintyvää symboliikkaa) analysoimalla. Kuviin on piilotettu tai toisinaan pistetty varsin alleviivaavasti muun muassa niitä ihmioikeusteemoja, jotka ovat olleet lähellä Sundqvistin sydäntä. Malliesimerkkinä on teos ”Poika nimeltä Päivi”, sillä Göstä Sundqvist tunsi Forssin mukaan erityistä myötätuntoa transsukupuolisia kohtaan. Elämäkerta kuvaa mielenkiintoisesti, kansanomaisesti ja toisinaan jopa vulgaaria kieltä käyttäen Göstä Sundqvistin elämää usealta vuosikymmeneltä. Göstä Sundqvist oli muusikko, radiopersoona ja intohimoinen jalkapallomies, jopa siinä määrin, että hän omisti oman joukkueenkin. Tämä värikäs oman tiensä kulkija tulee elävästi tulkiten esille Forssin kirjasta.

Kadonneitten lähteiden jäljillä: Lähetyksen viemää

Teksti: Verne Nizovsky

Ennen kuin toimiva aikakone patentoidaan, alkuperäislähteet tulevat olemaan koko historiantutkimuksen ydin. Historiantutkimus ei voi olla pelkkää spekulointia, jatkuvaa ”mitä jos”-skenaarioiden pyörittelemistä. Lopussa täytyy olla konkretiaa, jonka päälle voidaan esittää näkemyksiä, mutta jotka eivät koskaan saa jäädä tutkimuksen tärkeimmäksi palkkioksi. Kun tämä on hyväksytty, herää seuraava kysymys: mitkä ovat oikeanlaisia lähteitä? Vastaus on hyvin epätyydyttävä, vaikkakin samalla horisontin avoimeksi jättävä: etsivä löytää. Hyvin etäiset seikat voivat johtaa oikeille jäljille. Komisario Palmu pystyy päättelemään tauluun maalatusta kattilasta, kuka murhasi rouva Skrofin; tällaiset hämärät asiayhteydet eivät ole salapoliisityön yksityisoikeus, vaan myös mitä suurimmissa määrin historiantutkimuksen valtti. Poliittisen tilanteen arvioinnille eivät aina ole parhaita lähteitä esimerkiksi iltakoulun pöytäkirjat, gallupit, presidentin julkilausumat tai ministeriöiden välillä pallotelleet paperiarkit – vastaus saattaakin yllättäen löytyä esimerkiksi sipoolaisen urheiluseuran arkistoista, ulkomaisesta matkakertomuksesta tai tavaratalojen mainoslehtisistä. Lähteet ovat täynnä yllätyksiä. Yllätyksellistä voi myös olla se, missä vastaukset kysymyksiin voivat sijaita. Hyvä esimerkki tästä saadaan vaikkapa Namibiaan kuuluvasta Ambomaasta tai 1900-luvun alun Kiinasta. Näillä alueilla kaikenlaisten dokumenttien tekeminen, ylläpito ja arkistointi on ollut hyvin epävarmaa, virallisilla tahoilla on jäljellä varsin vähän materiaalia ruohonjuuritason elämästä, eivätkä paikalliset ole aina jättäneet jälkeensä paljoa todistusaineistoa. Tällaisissa tapauksissa parhaimpiin lukeutuvat

lähteet ovat lähetystyöntekijöiden tekemiä. Lähetystyöntekijöiden tekemät aineistot eivät ole hävinneet, sillä lähetysjärjestöt pitävät arkistojaan kunnossa varsin mallikaasti, kaukana kriisialueilta. Ne sisältävät paljon tietoa, sillä seurojen ohjelmaan on kuulunut raportoida toiminta-alueen kehityksestä ja oman työn hedelmistä. Lähetysjärjestöjen paperit ovatkin eräänlainen harvinaisuus, joiden hyödyntäminen jää useilta täysin unholaan. Nämä järjestöt eivät ole pelkkää Sanan levittämistä, vaan myös monenlaisten kohtaamisten ja kehityskulkujen katalyytti. Lähdemateriaalin hyväksymisessä tärkeä osa on tietysti tietää, millaiseen tarkoitukseen ne ovat aikoinaan syntyneet. Irtolainen tutustui aiheeseen omaehtoisesti, ja jotta tästä vähemmän käytetystä lähdeaineiston varaston hämärään saataisiin enemmän valoa, Irtolainen myös haastatteli Suomen Lähetysseuran Pirre Saariota. Erilaiset elämänmuodot Saario on varsinainen kirjaesimerkki yleistietämystä kartuttaneesta kansalaisesta. Englantia, yleistä kirjallisuustiedettä, valtio-oppia, sosiologiaa, suomea ja tiedotusoppia opiskellut Pirre Saario on löytänyt itsensä monenmoisesta sopesta työskennellessään Suomen Lähetysseuralla toimituspäällikkönä. Mahdollisuudet lähteä pitkälle komennukselle ulkomaille unohdettiin aikoinaan perhesyistä, Saario kertoi silloin kauhulla ajatelleensa ”Jäänkö mä Suomeen!?”, mutta on tästä kylmäävästä skenaariosta huolimatta päässyt kiertämään ympäri maailmaa toimittajan tehtävissä. Saario on varma siitä, että on nähnyt ihmisten arkea tavalla, joka pysyy piilossa turistin silmiltä. Vastaan on tullut syrjittyjä ja halveksittuja, yhteiskunnan elävä pohja, jotka ovat kertoneet avoimesti omasta elämästään vaikeuksineen. Lähetysseuran työntekijät tekevät työtä paikallisella kielellä, jolloin keskusteluja harvemmin kuultujen kanssa on mahdollista käydä. Lähetysseuran toimintatavat ovat muuttuneet siitä, mitä ne olivat sata tai viisikymmentä vuotta sitten; aiemmin lähettiläät lähtivät kohdealueelle karttakeppi kädessä, mutta tänä päivänä ymmärretään oppimisen tapahtuvan molemminpuolisesti.

Saario kenttätyössä Mondulkirissä, Koillis-Kabodzhassa. Kuva Leena Korpivaara

Paikallisia tahoja koetetaan voimaannuttaa, auttaa saavuttamaan itsekannattavuus ja itsenäisyys, ”että ihmiset löytävät omat voimavaransa.” Saario pitääkin työnsä parhaana puolena sitä, kun havaitsee kylvön tuottaneen hedelmää. Nepalista mieleen ovat jääneet kastijaon alimmilta puolilta hyviin asemiin ponkaisseet kaksi naista: toinen on nykyään daliteja auttavan järjestön johtaja, toinen ihmisoikeusjuristi. Suomen lähetysseuran monet vaiheet Suomen Lähetysseura avasi ensimmäisen asemapaikkansa Ambomaalla 1870-luvulla, kauan ennen Suomen itsenäisyyttä. Seuran lehti Lähetyssanomat ja sen ruotsinkielinen vastine Mission olivat ensimmäiset lehdet Suomessa, jotka kertoivat kaukaisten maiden ihmisten ruohonjuuritason elämästä. Niiden kautta oli Kainuun peräkylilläkin 1900-luvun alussa mahdollista lukea elämästä Ambomaalla tai Kiinassa. Lähetystöntekijöillä oli vahva hengellinen kutsumus, mutta seikkailunhalulla saattoi olla osansa kaukaiseen Afrikkaan tai Aasiaan

lähtemisessä, jonne matkustamiseen Suomen kaltaisen köyhän maan kansalaisilla oli vähäiset mahdollisuudet. Lähetystyössä liikkuneen rahaliikenteen vuoksi raportointia on tehty paljon. Hallintopuolen on täytynyt pysyä kirjeitse selville siitä, mitä kohteessa oikeastaan tapahtuu. Vaikkapa Kiinan 1920-ja 1930-lukujen aikaisesta vallankumouksesta on jäänyt jäljelle runsaasti mustaa valkoisella, kiinalaisten ja lähetystyöntekijöiden elämä ja haasteet ovat löydettävissä mm. seuran sisällä liikkuneissa kirjeissä. Tappouhan alla olleet suomalaiset sinnittelivät asemillaan keskellä vallankumousanarkiaa, kuvaus myrskyn silmästä on vavahduttava ja valaiseva. Ambomaalla puolestaan oli 1900-luvun alussa valloillaan nälänhätä, jota todistamassa olivat jälleen Lähetysseuran työntekijät. Seuran historiaan kuuluu monia merkkihenkilöitä, kuten Tansanian työstään palkittu lastenlääkäri Leena ”hoitanut 3700 lasta kolmessa kuukaudessa” Pasanen sekä Nepalissa naisten ja vammaisten aseman parantamiselle elämäntyönsä antanut Kirsti Kirjavainen. Kenties kaikkein tunnetuin on 1800-luvun

lopulla syntynyt Selma Rainio. Rainio oli yksi ensimmäisistä lääkäriksi kouluttautuneista suomalaisnaisista, mutta valmistumisensa jälkeen tämä otti ja lähti Ambomaahan. Muita lääkäreitä alueella ei pitkään ollutkaan. Rainion perustama Ondanjokwen sairaala on yhä toiminnassa. Tiukoilta tilanteilta ei olla säästytty, joita Saario luettelee haastattelussa litanian. Namibiassa lähetystyöntekijät protestoivat avoimesti alueen sen aikaisen hallitsijan Etelä-Afrikan apartheid politiikkaa - vastoin hallinnon määräystä he muun muassa opettivat mustille luonnontieteitä ja matematiikkaa. Porttikielloilta ei säästytty. Usea namibialaispoliitikko onkin ollut suomalaisten opettajien kouluttama – monet namibialaispoliitikot ovat Suomessa virallisilla asioillaan vieraillessaan ensitoimenaan käyneet entisten opettajiensa haudoilla, josta vasta jatkoivat matkaansa virallisiin valtiollisiin tapahtumiin. Kiinassa 1926 alkaneiden levottomuuksien aikana kuolemanvaara oli usein todellinen. 1949 päättyneen Kiinan sisällissodan päätteeksi länsimaiset ajettiin ulos maasta – Päiviö Parviainen ja Väinö Kantele jäivät henkensä vaarantaen maahan muiden jälkeen, ja Kantele komeilikin Life-lehden kannessa evakoituessaan Kiinasta vuonna 1951. Angolassa Kaisa ja Erkki Halme elivät paikallisten kanssa läpi kolmekymmentä vuotta kestäneen sisällissodan; työmatkallaan Angolassa Saario itsekin oli joutunut pidätetyksi, kun hän oli ottanut kuvia Etelä-Afrikan armeijan tuhoamasta hallintorakennuksesta kuvernöörin suullisen luvan turvin. Israelissa vanhainkodin asukkaat täytyi evakuoida kellariin ohjusiskun vuoksi. Pakoon on jouduttu lähtemään esimerkiksi Kolumbiassa sissisodan ottaessa kierroksia ja Etiopiassa vallankaappauksen yhteydessä. ”Kaikenlaista on ollut”, litanian päättävä Saario naurahtaa. Tuho, toivo ja mitä jää lopussa jäljelle Lähetystyöntekijällä on myös paljon henkilökohtaisia raportoimisen aiheita. He kohtaavat paljon rankkoja ihmiskohtaloita, surkeutta ja epätoivoa, joka jättää helposti jälkensä ulkopuoliseen. Kurjuudesta huolimatta Saario ei koe niinkään ahdistusta kuin toivoa. Hän sanoo nähneensä asioiden kääntyneen parem-

paan monien osalta, köyhien maiden korruptio ei syö pois avustuksia ja kyse on paljosta muustakin, kuin ruostuvista traktoreista pellonreunalla. Saario sanoo erään upeimmista asioista olevan, kun ihmisten ihmisarvontunto palautetaan. Tämä on erityisen paljon esillä vammaisten, kielivähemmistöjen, naisten ja muiden marginalisoitujen ryhmien tilanteessa. Etiopiassa Lähetysseuran työ kuurojen koulutuksessa katsottiin siinä määrin merkittäväksi, että se adoptoitiin Etiopian valtion ohjelmaan. Voimaannuttaminen voi toimia myös identiteetin tukemisen kautta: yli 800 kielen Papua Uudessa-Guineassa Lähetysseuran toiminnassa mukana olevat kielitieteilijät ovat auttamassa kirjakielen luomisessa paikalliskielille. ”Kehitys on niin nopeaa”, Saario sanoo muistellessaan Angolaa. Maan infrastruktuuri hävitettiin lähes 30-vuotisessa sisällissodassa täysin, tiet oli miinoitettu, lentomatkat hoidettiin Aeroflotin sisällissodan aikana dumppaamilla rotiskoilla, ”ei ollut edes kauppoja.” Silti Saario kohtasi joukon mitä sydämellisimpiä ihmisiä. ”Erittäin ystävällisiä vieraille ja jaksoivat toivoa parempaa aikaa”, hän muistelee. ”Tykkään hirveästi Angolasta” Saario kertoo – se on lausunto, jota harvoin kuulee kenenkään antavan vailla kitkerää sarkasmia. Asioiden katsominen läheltä, vailla ruudun suojaavaa vaikutusta, on varmasti tuonut hajonneesta maasta esille syvemmän puolen, kuin mitä uutiset pystyvät koskaan tuomaan. ------------------------------------------------Suomen Lähetysseura, kuten muutkin lähetystyötä tekevät järjestöt, tekee usein töitä siellä, missä historiallisia dokumentteja jää jäljelle satunnaisesti tai ani harvoin. He toimivat ihmisten kanssa, jotka helposti katoavat näkyvämpien ja kuuluvampien jalkoihin. Ne eivät pelkästään talleta tietoa, lähetysjärjestöjen tekemän kenttätyön vuoksi yhteisöjen, jopa suurienkin, ympäristö ja elintavat muuttuvat. Lähetystyöntekijöiden materiaaleja on löydettävissä mm. Museovirastosta, Kansallisarkistosta, Lähetysseuran arkistosta Helsingissä ja seuran bibliografiasta. Kaikki tallentuvat kertomukset, raportit ja haastattelut ovat huomisen historiaa. Materiaalia, joka lojuu arkistohyllyllä odottaa löytäjäänsä.

Vieraskynä

Kiitokset poliittisen historian järjestölehti

Tällä palstalla Irtolainen julkaisee toisten ainejärjestölehtien päätoimittajien vastauksia aihepiireihin, joita toimituksemme on heidän pohdittavakseen lähettänyt. Tässä numerossa poliittisen historian järjestölehden Poleemin

päätoimittaja Maria Simula kertoo mietteitään lentämisestä ja ympäristöstä. Miten lentomatkailu sijoittuu hyvä-paha akselilla, kun toisaalta kulttuureihin tutustuminen tuo maailman lähemmäs, ja toisaalta helpon matkan ympäristövero on kova?

POLEEMI

Miten lentämistä voidaan perustella?

Teksti: Maria Simula

Nykyään Suomessa ja Euroopassa yhä useampi on tietoisempi omista kulutusvalinnoistaan ja siitä, millaiset vaikutukset omilla valinnoilla on ympäristöön ja ilmastonmuutoksen hillitsemiseen. Monet ympäristöhaitoista huolestuneet ovat vähentäneet lihan syöntiä, muovipillien käyttöä ja korvien rapsuttelua muovisilla vanupuikoilla. Lentäminen tuntuu kuitenkin olevan lisääntymään päin. Tuntuu siltä, että uusia kokemuksia matkustetaan kokemaan yhä kauemmas, mahdollisimman eksoottisiin kohteisiin. Tavaroiden kulutusta vähennetään, mutta lentäminen ei konkretisoidu mihinkään tiettyyn tavaraan, se on kokemus. Suomessa ja Euroopassa olemme tottuneet tietyn tasoiseen elämäntapaan, johon lentäminen tiiviisti kuuluu. Lentäminen on saavutettu etu, josta ihmisten on vaikea päästää irti. Monet ovat lapsesta asti tottuneet jokavuotisiin lomareissuihin, joten vähintään kerran vuodessa tehdystä lentomatkasta on muodostunut itsestäänselvyys. Loman voi kokea jääneen vajaaksi, jos ei ole päässyt istumaan lentokoneeseen. Lihasta luopuminen ja muoviton maaliskuu ovat asioita, jotka on helppo perustella itselleen, eivätkä ne vaadi paljosta luopumista. Matkustaminen on monelle tapa päästä arkea pakoon Balin rannoille tai New Yorkin suur-

kaupungin sykkeeseen. Yhä useampi on alkanut arvostamaan aineettomia kokemuksia enemmän kuin materialismia, minkä johdosta matkustaminen nähdään trendikkäänä, uusien kokemusten ja elämyksien mahdollistajana. Liikkuminen on kuitenkin yksi eniten ilmastoa kuormittavista tekijöistä, ja lentäminen on eniten saastuttavien liikkumismuotojen kärjessä. Lentäminen tulee tulevaisuudessa varmasti lisääntymään, sillä se on halpaa, ja se tavoittaa vastaisuudessa ympäri maailmaa vaurastuvia ryhmiä, jotka ovat vasta saavuttamassa samanlaisia etuja itselleen kuin mistä me täällä Euroopassa olemme nauttineet jo kauan. Lentäminen ja matkustelu on tehty kuluttajille helpoksi ja halvaksi. Lentomatkat ja majoitus halpenevat koko ajan, mikä houkuttelee matkustamaan yhä pidemmälle. Onko vastuu lentämisen rajoittamisessa yrityksillä, hallituksilla vai meillä yksittäisillä kuluttajilla? Suurimmalla osalla maailman ihmisistä ei kuitenkaan ole varaa lentämiseen, mikä pätee myös muuhun kuluttamiseen. Rikas osa maailmaa kuluttaa jo niin paljon, että maapallo kuormittuu kiihtyvään tahtiin. Mitä tapahtuisi, jos kaikilla olisi mahdollisuus lentää ja kuluttaa samalla tavalla kuin eurooppalaiset lentävät ja kuluttavat?

HENKILÖKUNNAN HAASTATTELU

Haastattelussa tuleva tohtori Petri Roikonen Teksti: Verna Ruokonen

rtolainen kävi haastattelemassa Tason tohtorikoulutettavaa Petri Roikosta. Väitöskirjaansa valmisteleva Roikonen ehti vastata muutamiin kysymyksiin tohtorikoulutettavan tehtävistä.

joten tavallaan tämä on ollut aika luontaista opetustaustan myötä. Vähitellen sitten tutkimuspuoli on myös vienyt mennessään. Lisäksi tietysti yleisesti yhteiskunnalliset asiat ovat niin mielenkiintoisia, joten niistä on halunnut tietää yhä enemmän. Kun sopiva rahoitus ja työkuviot löytyivät, päädyin tohtorikoulutettavaksi vuonna 2016.

Opetat siis myös varsinaisen tutkimuksen tekemisen lisäksi yliopistolla, mitä kursseja opetat ja millaista on ollut siirtyä tälle puolelle yliopistoa? Tervehdys! Miten päädyit tohtorikoulutettavaksi? Oliko tutkijan ura jo opiskeluaikana mielessä oleva haaveammatti vaiko enemmän sattuman sanelemaa? Kyllä tutkijan ura oli ollut pohjavireenä jo opiskeluaikoina Tasossa. Pitkään olin miettinyt, että tutkimusmaailma ja erityisesti opettaminen kiinnostavat. Olin tehnyt opettajan tehtäviä lukiossa sekä yläasteella opiskeluaikoina,

2016 ja 2017 olen opettanut kandiopiskelijoille kvantitatiivisten menetelmien kurssia ja toimin harjoitusryhmän vetäjänä maisteriopiskelijoille. Olen siis päässyt opetuspuolelle jo varhaisessa vaiheessa hyvin mukaan. Mielenkiintoisin on ollut kuitenkin tähän mennessä Taloudellinen eriarvoisuus -kurssi, jonka olen ideoinut ja tehnyt alusta loppuun. Kurssi on ollut oma luomukseni, ja se käsittelee pitkän aikavälin tuloja varallisuuserojen kehitystä historiallisesti

Suomessa sekä kansainvälisesti. Tätä isoa palettia on päässyt kehittämään ja prosessista on koko ajan oppinut, kun kurssin on saanut muutaman kerran vedettyä. Kurssi on nyt osa Yhteiskunnallisen muutoksen koulutusohjelman maisterikursseja.

Entä mitä kaikkea tohtorikoulutettavan työhön ylipäätään kuuluu? Tohtorikoulutettavan työ on ennen kaikkea oman tutkimuksen eteenpäin viemistä. Väitöskirjani kostuu kolmesta itsenäisestä artikkelista, jotka ovat kolme yhteen nivoutuvaa osatutkimusta. Käytännössä työ on pitkälti datan pyörittelyä ja sen analysointia. Aikaa kuluu myös suhteellisen paljon arkistoissa.

Mikä on väitöskirjatutkimuksen aiheena, ja miten se on syntynyt? Aihe on elänyt aika paljon tutkimuksen aikana parin vuoden sisällä. Alun perin aiheena olivat tuloja varallisuuserot Suomessa 1860-luvulta nykypäivään asti. Tein graduni tuloerojen kehityksestä vuodesta 1865 nykypäivään saakka, joten ideana oli jatkaa gradun aiheen teemoja. Laajassa mittakaavassa väitöskirjani koskee eriarvoisuutta, tuloeroja, sosiaalista liikkuvuutta ja avioitumista. Ensimmäinen väitöskirjaani tuleva artikkelia on itse asiassa tällä viikolla lähetettävä lehteen, joten sen suhteen on hieman kiirettä. Artikkeli käsittelee tuloeroja Suomessa 1865-1934 vuosien välillä. Aihe on haasteellinen aineistojen kannalta, mutta mielenkiintoinen erityisesti teollistumisen ja sisällissodan näkökulmasta. Olen työstänyt artikkelia yhdessä Sakari Heikkisen kanssa. Toista artikkelia puolestaan valmistellaan yhdessä Antti Häkkisen kanssa. Siinä on tutkittu kymmenen sukupolven avulla avioitumista 1700-luvun alulta 1920-luvulle. Tarkastelun kohteena ovat, missä sosiaalisessa asemassa olevat ihmiset menevät keskenään naimisiin, onko ylöspäin avioituminen mah-

dollista ja muita avioitumiseen vaikuttavia tekijöitä. Kolmas artikkeli puolestaan käsittelee sosiaalista liikkuvuutta ammatin periytymisen kautta. Tuloeroja koskevat tutkimustiedot ovat peräisin veroaineistoista ja muut taas kirkonkirjoista. Sosiaalista liikkuvuutta koskevat aineistot pyritään yhdistämään Kelan sähköisiin uudempiin aineistoihin. Mikä on haastavinta ja mieluisinta tohtorikoulutettavan tehtävässä? Opettaminen on mukavaa, mutta samalla myös todella työlästä. Itselle tärkeiden asioiden esittäminen on kuitenkin palkitsevaa. Kansainväliset reissut ja matkustaminen tuovat oman lisänsä työhön. Esimerkiksi meillä oli London School of Economics -yliopistolla seminaari, johon olin menossa esiintymään. Lentomme oli myöhässä, jouduimme odottamaan koneessa ja lopulta kerkesin juosten paikalle täyteen saliin oman puolitoistatuntisen esityksen alkaessa. Myös yhiksen yhteishenki on tärkeässä roolissa näissä hommissa, kollegoiden oville saa tulla vapaasti koputtelemaan.

Mitkä tiedot ja taidot valmentaneet tutkimuksen tekemiseen parhaiten? Kvantitatiivisten menetelmien hallinta. Niiden käyttöä ei tulisi pelätä, sillä harvemmin laadullista ja määrällistä tutkimusta voidaan erottaa toisistaan kokonaan, vaan toinen täydentää toistaan. Itselläni on taustaa matikan opiskelusta yliopistolla. Lisäksi tutkimuksen tekemisessä vaikuttaa asennepuoli, se, että lähtee avoimin mielin kokeilemaan uusia juttuja. Keskeisessä roolissa ovat myös itsenäinen opiskelun merkitys, kirjojen lukeminen, suunnitelmien tekeminen itselleen ja aikatauluttaminen. Työssä on keskeistä pitää kirjaa tehtävistä asioista, jotta pysyy määrätyssä tahdissa. Mutta kaiken oppii aikanaan tutkimusta tehdessä.

Millaisena näet talous- ja sosiaalihistorian roolin Yhmussa?

Entäs kuka on lempiteoreetikko? Suosittelisitko tasolaisille joitakin yhisaiheisia kirjoja?

Vaikea sanoa, toivon hyvää! Muutos ei ole vielä näkynyt erityisemmin.

Pikettyn Pääoma. Muita hyviä ovat Walter Scheidelin Great Leveller, joka on Pääomaa lukijaystävällisempi. Teos kuvaa tuloeroja mahdollisimman pitkällä aikavälillä ja shokkien merkitystä tuloerojen muutokseen. Toinen on Anthon B. Atkinsonin What Can Be Done?, joka käsittelee enemmän nykypäivää, selittää tuloerojen kehitystä ja antaa politiikkasuosituksia siitä, mitä voitaisiin tehdä eri tavalla, jotta tuloeroja voitaisiin kaventaa.

Mitkä historian teemat ovat itselle lähellä sydäntä? Jos miettii eriarvoisuutta, niin jo siinä on valtavasti eri aspekteja. Siihen liittyviä teemoja on hyvin paljon nälänhädästä asuntojen hintojen ja tulotason kehityksen suhteeseen. Minua kiinnostavat esimerkiksi julkisen sektorin rooli eriarvoisuuden vähentämisessä sekä pääoman verotus ja sen liikkeet niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessakin. Yhteiskuntapoliittiset teemat kiinnostavat, kuten miten sosiaalista liikkuvuutta ja mahdollisuuksien tasa-arvoa lisättäisiin.

Mitä tulevaisuuden suunnitelmia? Rahoituksen löytyessä tutkimuksen tekeminen, ulkomailla tai Suomessa. Minulla on tällä hetkellä neljän vuoden palkallinen paikka Helsingin yliopistolla, jonka jälkeen jatkan täällä vielä muutaman vuoden ajan.

Kuva: Helsingin Yliopiston verkkosivut

Sukutarinoita Suomen sisällissodasta Irtolainen tahtoo osallistua muistovuoden 1918 käsittelyyn omalla tavallaan, joka on universaali ja ”tasolainen”. Sisällissotaan liittyvät elämänkohtalot voivat jäädä suurten linjojen jalkoihin, mutta suuri kuva on aina yksittäisten sisältämiensä tapahtumien heijastus. Kriisivuosi pitää sisällään runsaasti erilaisia, tunteita herättäviä tarinoita, joista nyt esitetään yksi. Artikkeli on tehty haastattelun perusteella ja se kertoo haastateltavan perheessä tapahtuneen sisällissotatarinan. Ajanjakso on täynnä vaikeasti käsiteltäviä asioita, eikä riiteleminen tapahtumista ole edelleenkään harvinaista. Tarinoita ei ole helppo kertoa omilla nimillä, joten ne tullaan julkaisemaan anonyymeinä.

Teksti: Verne Nizovsky Kuva: Kansallismuseon kuvakokoelmat

Punaisia vankeja Suomenlinnassa. Kuva ei liity juttuun.

Haastateltavan perhe on kahdesta erilaisesta taustasta. Äidin puolelta kaikki olivat valkoisia, lähisuvusta löytyy myös jääkäri. Isän suvussa oli taas punaisia, joista yksi oli rautatieaseman päällikkönä punaisten pitäessä valtaa kotiseudulla Etelä-Suomessa. Tämä päätyi tuomituksi kapinasta, mutta pääsi hengissä ulos leireiltä. Tarinat ovat erilaiset: isän puolisen suvun vaiheista ei kerrottu jälkipolville, vaan tiedonjyväset on kerätty itse etsimällä ja on hyvin mahdollista, ettei kukaan suvusta tiennyt vaiheista ennen tutkimusta; äidin puolella on taas kerrottu tarinaa pitkän aikaa, joka on sukukokouksien toistuva puheenaihe. Kerrottava tarina on juurikin äidin puolelta. Tarina on esiintynyt vuosien varrella eri muodoissa, eikä haastateltava pysty pääsemään, yrityksistään huolimatta, varmuuteen mikä osa pitää paikkansa vai onko koko tarina täysin fabrikoitu. Äidin isä, jota kutsutaan tässä isoisäksi, oli kartanonomistaja. Tila ei ollut valtaisa, mutta isoisällä oli allaan paljon alustalaisia. Alue oli aktiivinen sotatanner vuonna 1918 ja konfliktit kovia, kahakoita tapahtui hyvin lähelläkin kartanoa. Oli siis vain ajan kysymys, milloin isoisä perheineen päätyisi tempaistuksi mukaan. Tarinan mukaan isoisä riitaantui verisesti erään alustalaisensa kanssa. Viimeisin versio riidan syistä kuuluu seuraavanlaisesti. Työmiehelle oltiin luvattu maksaa palkkaa siitä, että tämä repisi kannot irti tulevasta kyntömaasta. Työ oli maatöistä raskaimpia ja alustalainen oli koettanut tehdä vilppiä. Kiinni jäätyään isäntä antoi tälle lopputilin keväällä 1917, josta työmies katkeroitui isoisää kohtaan. Seuraavan vuoden talvena kartanoon saapui joukko punaisia sotilaita myöhään eräänä iltana, mukana tässä joukkiossa oli irtisanottu työmies. Mies ajoi isoisän pihalle ja vaati saada viedä tämän ”saunan taakse”, toisin sanoen isoisä olisi saanut luodista. Tarina kertoo, että punasotilaiden joukossa oli myös eräs työmies, joka oli aina ollut isoisän kanssa hyvissä väleissä. Tämä uskollinen työmies keskeytti ampumisaikeet sanomalla ”tämä on hyvä mies, laitetaan se vain kotiarestiin” ja näin pelasti isoisän hengen. Näin tarinan mukaan myös kävi, isoisää kiellettiin poistumasta kotoaan ja tämän omaisuudesta tehtiin pakko-ottoja. Tuona aikana tilanomis-

tajia syytettiin mustan pörssin harjoittamisesta – kaupungeissa oli huutava elintarvikepula ja kaikki suurin osa takavarikoidusta tavarasta vietiin kaupunkeihin. Arestiin jätetty isoisä ei osallistunut sotatoimiin ja koko tämän perhe selvisi vailla suurempia traumoja. Sota päättyi ja vankileirit alkoivat täyttymään. Tilanne oli melkoisen sekava, isännille annettin mahdollisuus käydä hakemassa alustalaisiaan pois leireiltä ja näin taata näiden työläisten maine. Viestit kantautuivat isoisän korviin, että molemmat tarinaan liittyvät alustalaiset ovat vankileirillä. Korvatakseen henkensä pelastamisen isoisä lähti hakemaan uskollista työmiestä pois vankeudesta ja osoitti tarinan mukaan näin hyvää vastavuoroisuutta. Tarina ei pääty tähän, vaan isoisä väitettävästi meni myös hakemaan vapaaksi miehen, joka vaati hänen ampumistaan joitain kuukausia aikaisemmin. Yrityksistä huolimatta haastateltavan on ollut vaikea paikantaa tarinan faktoja. Isoisän päätymisestä kotiarestiin on olemassa evidenssiä, muusta ei paljoakaan. Tarinan ”hyvän työläisen” tapaisten sillanrakentajien kohtalo oli sisällissodassa usein huono, heitä ei tahdottu kuunnella lainkaan. Suomen sisällissota oli yhtä eskaloituvaa kostonkierrettä, tarinan tapaiset pelastamiset olivat harvassa. Isoisä on itse kertonut pystynyt päättämään, miten tapahtumat jälkipolvilleen kertoo. Se korostaa isoisän jalomielisyyttä ja toisaalta ”läheltä piti”-kokemusta, sekä hyvää vastavuoroisuutta. Kuolemalta säästyneiden työläisten perheille tapaus olisi tietysti vielä tärkeämpää, mutta vastaavia kertomuksia ei ole löytynyt. Tämä ei toisaalta tee tarinasta epäuskottavaa, sillä monet perheet ovat vaienneet vuoden 1918 tapahtumista jopa omille läheisilleen. Nimettömyys ei kiinnitä tarinaa kehenkään erityisesti, joka tekee sen kertomisesta helpompaa. Tarinan tekee toisaalta myös vahvaksi se, että sitä on kerrottu haastateltavan suvussa niin usein. Ensimmäisen kerran hän muistaa kuulleensa sen alle kouluikäisenä itsensä isoisän suusta. Siitä on muokkaantunut peräti rituaali, jolla vahvistetaan yhteenkuuluvuutta. Se onkin kaikista vuoden 1918 tapahtumien aikaansaannoksista erikoisimpia, riitelyn monumentin yhdistävä varjo.

Unohtumaton Yhismatka Mitä tapahtui Pietarissa? Eräät Yhiksen rakastetuimmista perinteistä ovat vuosittaiset syys-ja kevätmatkat, joiden aikana tutut ja tuntemattomat, fuksit ja vanhat, enemmän ja vähemmän matkan päällä olleet toverit pääsevät hajottamaan ja hallitsemaan jotakin Euroopan legendaarista kaupunkia. Yhdistelmä historiallisten kohteiden tutkimista, paikallisten keittiöiden koluamista ja halvan kaljan metsästystä on kestohitti vuosi toisensa perään. Matkoilta jää aina runsaasti kerrottavaa ja puitavaa, eivätkä koheltaminen ja odottamattomat käänteet yleensä kuin korosta muistoja. Viime vuosi-

na Yhis on vieraillut mm. Tartossa, Budapestissa, Prahassa ja Vilnassa. Kohellus ja odottamattomat käänteet voivat mennä liian rajuiksi ja matka saada ikäviä piirteitä. Yhiksen viimeisin kevätmatkalaiset kokivat hädän hetkiä, kun toinen matkan järjestäjistä ei ilmestynyt paluujunalle. Suomessa asti olevat matkalaiset olivat ehtineet huolestua toden teolla, kun kadonneeseen vihdoin saatiin yhteys. Vailla rahaa, puhelinta tai voimassaolevaa viisumia tämä oli jumissa Pietarissa neljä päivää. Mitä tapahtui? Pietari, yksi Euroopan suurimmista ja kauneimmista, eloisimmista ja kirjoitetuimmista kaupungeista jätti maaliskuussa jälkensä kaikkiin Yhiksen kevätmatkan osanottajiin. Muiden kokemuksia vähättelemättä on luultavaa, että suurimman vaikutuksen se kuitenkin jätti yhteen matkan järjestäjään, tragikoomiseen seikkailijaan Verne Nizovskyyn. Viimeisenä iltana matkaseurue halusi juhlistaa pääpäivää jo aiemmilta illoilta kuuluisaksi muodostuneessa Pianobar Nikossa (Пианобар Нико), joka oli tarjonnut upean musiikintäyteisen illan lisäksi fellinimäisiä kohtaamisia ja kevensi tipin muodossa haltioituneiden asiakkaiden lompakoita 6000 ruplan edestä. Pitkään ylikierroksilla käynyt ja sisäisten ristiriitojen repimä Verne jäi omaan rauhaansa pääpäivän illanvietosta, kulutti iltaansa kävellen jäätyneitten kanavien päällä, hakien parannusta ilottomuuteensa suurkaupungin ilmasta. Myöhemmin majapaikassa makoiltuaan oli melankolian aalto jo laskenut, myöhään yöllä hän päätti lähteä viettämään matkan viimeistä iltaa ystäviensä seuraan. Se oli iloinen yö, vapautuneessa ilmapiirissä oli helppo nauttia olostaan ja paikallisia tapoja kunnioittaen toverit tarjosivat

toisilleen. Verne teki silmäyksen pienehkön kapakan muihin asiakkaisiin, hänen katseensa nauliintui vieruspöydän viehkeään ja karismaa huokuvaan nuoreen venäläisen naiseen, lyhyt katsekontakti ja hymyntapainen puolin ja toisin synnyttivät magneettisen jännitteen. Myöhemmin Verne tarjoutui noutamaan lisää nestemuotoista iloa tovereilleen. Viereisessä huoneessa sijaitsevalta tiskiltä hän ei kuitenkaan enää palannut takaisin. Tiskille suunnatessaan hän näki tutun viehättävän hahmon ja juttelun kipinä syttyi vailla yrittämistä. Tätä jatkui pienen iäisyyden. Naisen matkassa ollut ystävä joutui turvautumaan baarimikkoon saadakseen juttuseuraa, näiden kahden väliin ei olisi mitään menemistä. Niin jatkui Vernen ilta, puhuen ja nauraen, silmänkääntötemppujen lomassa, juoman virratessa. Aika menetti merkityksensä, katseen intensiteetti ja kosketuksen sähköisyys olivat jopa ainutkertaisia. Naisen nimi oli Anna. Päivä oli jo pitkällä huomisessa, kun matkaseurue päätti vetäytyä majapaikkaansa, kaikki paitsi Verne. Kolmanneksi pyöräksi jäänyt ystäväkin kaikkosi paikalta kimmastuneena. Yö kääntyi aamuksi ja tuli sulkemisaika – tämä tarkoitti vain sitä, että lisää asiakkaita ei enää ilmestynyt. Baarimikko Antonin antaman yksityiskonsertin mukaan he tanssivat, suutelivat, jatkoivat aikaiseen aamuun, ja hiljaa Verne ajattelee, että Pianobar Niko on maailman täydellisin paikka. Poissa on tukahduttava ahdistus, kylmyys ja melankolia.

Kellaribaarin ikkunoista valo alkaa paistaa sisään, illan aikana itsensä pikkutuhtiin naukkaillut baarimikko Anton alkaa olla voipunut ja vieraille hankitaan taksia. Verne ja Anna nousevat portaat ylös hyiseen alkukevään ilmaan ja katoavat läheisestä porttikongista sisään. Ligovskin valtakatu oli hiljainen ja sisäpiha huokui tyhjyyttään, molemmat sopivat saman talvitakin sisälle ja talvisäästä huolimatta veri oli kuumaa, olo oli huumaantunut muustakin kuin alkoholista. Hetken he vain ovat kahdestaan. Sillä tunteella pari siirtyi takaisin valtakadulle. Jonkin matkaa baarista eteenpäin on taksi ja sen vieressä lyhtypylvääseen nojaillaan oleva mies, jonka huulessa roikkuu tupakka. Verne ja Anna sopivat suunnan, matkaa Vernen asumukseen ei ole paljoa, mutta kävelyyn ei löydy tahtoa. Taksin kyydissä aika jälleen katoaa, kuski on vain pieni häiriö sähköisessä ilmapiirissä. Matkan maksaakseen Verne hakee kukkaroaan, mutta kohta toteaa sen kadonneen. Anna sanoo maksavansa kyydin - lopputulos on sama, rahavarat ovat kadonneet. Pysähtyneen hetken ajan he katsovat toisiaan epäluuloisina, pitkään vallinnut ilo alkaa laantumaan. Onneksi hostelli on täynnä Vernen ystäviä, joten lainaksi kyllä löytyy. Kesken toista soittoyritystään tovereilleen Verne huomaa jotain, mitä ei odottanut näkevänsä: auto jatkaa ajoaan Neva-joen ylitse. Ajantaju palaa hetkeksi, samalla pintaan nousee ymmärrys siitä, että hänen päässään hälytyskellot soivat voimakkaasti.

Verne kysyy kuskilta alkeellisella ja virheellisellä venäjällään ”куда идут?” (mihin menet?), vastaus on pelkkä hiljaisuus. Anna kyseenalaistaa erittäin ärhäkkäästi kuskin suuntavaiston, kuski ei suostu vastaamaan. Vaarantunne puree kiinni Verneen, hätä alkaa tulemaan esiin epäluulona ja pelkona. Lopulta kuski avaa suunsa, sanomatta mitään tärkeää tämä sanoo kaiken tarpeellisen. Asiat eivät ole hyvin. Tämän kylmän rationaalinen olemus kylmettää veren Vernen suoniin, eikä karski ääni rauhoita oloa laisinkaan. Jotain pahaa on tapahtumassa. Hän tuntee olevansa ansassa, häkkiin huijattu eläin. Olivatko sähköisyys, kipinät ja hurmos pelkkiä syöttejä, joilla saalis johdatetaan suoraan hämähäkin verkkoon? Sitten Anna romahtaa kyyneliin, Verne haluaa tietää syyn ja saa itkuisen tulkkauksen kuskin viimeisistä sanoista: kyllä te vielä maksatte. Kuski jatkaa puhumistaan ja Verne tunnistaa irtolauseita, ”menemme kollegoiden luokse”, kuski sanoo. Lukuisista käskyistä huolimatta kuski ei pysäytä, rauhattomuus jatkaa kasvuaan. Aamun valo tekee vain selvemmäksi, että kadut ovat täysin tuntemattomia, kauhun tunne nousee autossa voimakkaaksi ja muistikatkot sävyttävät seuraavia minuutteja. Auton takapenkillä syttynyt hirveä meteli ja elämä tekevät ajamisesta lähes mahdotonta, kuski pysäyttää ja kääntyy ärjymään kyydissään oleville, jolloin hetkensä havainnut Anna katoaa salamana ovesta ulos. Verne näkee vielä kuskin ällistyneen ilmeen kadotessaan hetkeä myöhemmin häkistään ulkoilmaan. Tämän sylissä ollut puhelin tipahtaa auton jalkatilaan. Kadulla seisovan Vernen sydän hakkaa epätahtia, auto karauttaa liikkeelle ja katoaa en-

simmäisestä kadunkulmasta lopullisesti. Määränpää ja ”kollegoiden” olinpaikka jää ikuiseksi mysteeriksi. Lähellä oleva Anna näyttää riepotellulta ja epätoivoiselta, Verne alkaa syvästi häpeämään aiempia ajatuksiaan. Hetken kuluttua molempien hengitys tasaantuu, kello ei voi olla enempää kuin seitsemän aamulla. Stressihormoni on vienyt humalan mennessään, Verne tiedostaa jälleen ympäristönsä ja ajankulun kirkkaasti. Kumpikin on vieras kaupungissa, suunnan ottaminen takaisin keskustaan on pelkkää arvailua. Myös Anna on menettänyt puhelimensa, sen kohtalo pysyy loppuun asti epäselvänä. Monta kilometriä he taivaltavat väärään suuntaan, kunnes oikea kävelysuunta suostutaan heille vihdoinkin osoittamaan pienessä konditoriassa. Verne ehdottaa avun kysymistä kadulla olevalta poliisipartiolta, mutta Anna vastaa ”ei poliisia, poliisi ei auta.” Taipaleella takaisin keskustaan kuluu tuntikausia; pelkotilat, uneton yö, suunnaton väsymys ja krapula lyhentävät askeleen pituutta runsaasti. Kaikesta huolimatta tunnelma on lämmin; eksyneet taivaltajat nauravat paljon, molemmat ovat vapautuneita ja hieman hysteerisiä, sekä huonoja pitämään huolta omastaan. Anna pudottaa nahkahanskansa, jotka Verne nostaa ja laittaa taskuunsa talteen. Kaikkea rahaa ei ole menetetty, Verne oli piilottanut vaatteisiinsa 50€ varmuuden varalta. Päivätunneille kestävä matka on kuin absurdista kirjasta, täynnä outoa ihmiskäytöstä ja ihmeellisiä sattumia; jopa rahan vaihto vaatii useassa pankissa käymistä. Vihdoin keskustan saavutettuaan uusi dilemma iskee päin kasvoja: molemmat ovat suuntaamassa eri suuntiin. Tämä

tarkoittaa, että kumpikin palaa takaisin omaan elämäänsä, liekki sammuu ikuisesti. Hyvin haluttomana tätä tekemään he sopivat, että käyvät vielä yhdessä etsimässä omaisuuttaan Pianobar Nikosta. Nikon ovi on suljettu, ovessa oleva kyltti nimeää aukeamisajaksi kello kuuden. Pieni nykäys ovesta kuitenkin herättää sohvalla nukkuneen baarimikko Antonin (jos töihin täytyy palata joka tapauksessa, niin miksi mennä kotiin nukkumaan?) Oven takana seisoo hyvin raihnaisen näköinen nuoripari, Anton päästää nämä sisään ja vieraille tarjotaan heti syötävää ja vodkapaukut talon laskuun. Vieraiden ulosanti on varsin sammaleinen, tilannetta ryhdyttiin selvittelemään ja puhelinsoittoja tehdään monta. Anton pyytää paria odottamaan toista viime illan työntekijää, ”pian” paikalle saapuvaa ja asioista tietävämpää Anjuskaa. Väsymys on ottanut vallan Pianobar Nikossa, englannin sijaan käytetty kieli on siansaksan ja viittomakielen summa, kunnes natiivit päättävät kääntyä venäjään. Vernellä onkin muuta ajateltavaa, Antonin lainaamalta puhelimelta hän yrittää tavoittaa ystäviään. Kerta toisensa perään katkeava datayhteys nostaa epä-

ma, kompromissia ei saada syntymään. Yhteistä kieltä dialogiin ei enää ole. Verne ei tiedä mitä tehdä, baariin jääminen on kuin taistelisi tyhjiön imua vastaan. Hän inhoaa tekoaan, mutta päättää olla lähtemättä. ”Tämä ei voi päättyä näin, ei kaiken tämän jälkeen,” hän ajattelee. Istuen pianojakkaralle hän alkaa soittamaan. Kaukana ovat autuuden tuntemukset, huolettomuus ja ilo. Paluujunan lähtöaika tulee ja menee, Anna on nukahtanut pianoa kokevan Vernen selkää vasten. Asianlaitaa pahoitteleva Anton ryhtyy kaatamaan pianistille paukkuja ja he soittavat duettoa, kaurismäkeläinen hetki jatkuu aikansa. Jossain kohtaa musiikki lakkaa ja pianosta muodostuu leposija. Anjuskan saapuessa paikalle on jo alkuilta, sohvalla makaavan pariskunnan omaisuutta ei ole tietoakaan. Anjuskan puhelimella yhteys matkakumppaneihin saadaan. Verne ja Anna lähtevät sormisuolaisten jälkeen ulos, aiemmin niin houkutteleva Ligovskin valtakatu on vain varjo aamuisesta. He eivät tiedä mitä tehdä, jokainen päätös vaikuttaa yhtä huonolta. Annan hostelli? Miksei. Matka sinne on kuin katsoisi elokuvaa, se ei tosiasiassa vaikuta tapahtuvan. Pienen hostellin käytävät ovat tyhjät,

toivon pintaan, yhteydenotto ei onnistu. Hän haluaa nähdä ystävänsä, kertoa olevansa kunnossa. Miksei Anjuska jo tule? Hapuillen hän sanoo tekevänsä visiitin hostelliinsa, järkyttyneen näköinen Anna sanoo aikovansa lähteä omaansa. Kyseessä on kommunikaatio-ongel-

kuten on myös itse huone. Verne ottaa Annan syliinsä eikä päästä irti. On myöhä ilta, kun he poistuvat hostellista. Vastaanottotiskillä istuvan naisen tyrmistynyt tuijotus saa Vernen nauramaan kadulla maanisesti. Ympäri vuorokauden avoimena

olevasta apteekista löytyy lääke orastavaan, jyskyttävään päänsärkyyn. Paluu takaisin huoneeseen estetään, raivossaan oleva vastaanottovirkailika toruu tilanteesta huvittunutta Annaa opettavaiseen sävyyn – ainut suunta miehelle on ovesta ulos. Ulos he myös lähtevätkin. Vaellus kestää aikansa, mutta päättyy lopulta ravintolaan. Oman elämän toiveet ja haasteet jaetaan, herkullinen bataattikeitto vähenee pienin erin. Mitä hitaammin sitä parempi. Anna on lähdössä aamulla takaisin kotikaupunkiinsa, Verne tietää sen ja koettaa pitää hetkestä kiinni kaikilla mielensä voimilla. On yli keskiyön, Anna ja Verne lähtevät vielä kerran purevan sään armoille ja kävelevät läheiselle Nevski Prospektille, Pietarin tarunhohtoiselle valtakadulle. Unen rajamailla käyvä kaksikko tietää mitä tuleman pitää: molempien on jatkettava omillaan. Hetkeksi väsymys katoaa täysin ja he katsovat toisiaan perjantaiyön ihmisvilinässä; ikuisuuksia aiemmin alkanut vuorokausi on tullut päätökseensä. Haikeus on suuri, mutta ylimpänä tunteena on ilo. Tällaista aikaa, äärimmäisten tunnetilojen valtapeliä, eivät useat koe elämässään kertaakaan. Jossain päin Nevski Prospektia vaihdetaan sanat Я люблю тебя ja molemmat lähtevät eri suuntiin. Sisäisen lämmön vierelle kasvaa voimakas surun tunne, kouristus Nevski prospektia kävelevän Vernen rinnassa johtuu joko onnellisuudesta tai pahoinvoinnista. Haikeuden pistossa Verne laittaa kädet taskuihinsa, jossa ne osuvat siroihin nahkahanskoihin. ”Pidänkö ne muistona?” hän miettii. Sitten hän toteaa ”muistoja on jo tarpeeksi., tämä hetki ei toistu.” Verne kääntyy tulosuuntaansa ja lähtee juoksemaan ihmisvilinään, ja hän ajattelee samalla: vielä yksi hetki, yksi lyhyt hetki. _____________________________________

Tapahtumista on nyt viitisen kuukautta, istun toisella puolella maailmaa trooppisessa yössä. Aloittaessani en tiennyt mitä kertoisin, tarinan jatko on hyvin mielenkiintoinen ja opettavainen, myöskin täynnä ääritunteita ja läheltä piti-tilanteita. Ystävien, läheisten ja tuiki tuntemattomien apu teki minuun suuren vaikutuksen. Neljän pitkän päivän tuuliajolla oleminen muutti minussa jotain. Niiden päivien aikana rakastuin Venäjään, jonka kaksinaamaisuuden sain kokea omakätisesti. Opin erittäin hyvin syyn siihen, miksi poliisiin turvaudutaan Venäjällä vasta viimeisenä vaihtoehtona; toisaalta ymmärrän nyt, miksi venäläisiä kuvaillaan usein sanalla ’sydämellinen.’ Päivistä vaikuttavin oli kuitenkin juuri kerrottu – se oli vielä paljon sekavampi, raskaampi ja uskomattomampi kuin pystyn näihin sivuihin kuvailemaan. Ja tietysti se on intiimimpi, kuin mikään sitä seurannut päivä. Pitkään tunsin huonoa omaatuntoa siitä, miten toimin ystävieni suhteen ja kuinka kaikki olisivat voineet päästä vähemmällä. Enää en tunne olevani pahoillani. Heikkouteni, kuten huolimattomuus, naivius ja köyhä itsesuojelukyky, johtivat minut elämäni hämmästyttävimpiin kokemuksiin. Se oli täysin vailla vertailukohtaa, seikkailu jota en koskaan unohda, romanssi jota muistelen valtavalla haikeudella. Sekuntiakaan en vaihtaisi pois. Se oli yksi elämäni parhaimmista päivistä, ja suuri kiitos tästä kuuluu uskomattomalle ihmiselle, jota en kenties koskaan tapaa uudestaan.

Kuvat: Verne Nizovsky 24

Teksti: Verne Nizovsky

Taso Ry:n 50. vuosijuhla ...ja miksi on hyvä, että pyöreitä juhlitaan vain kerran vuosikymmenessä

Koska Irtolainen pureutuu aina instituutioiden syvimpään nikamakudokseen asti, eivät paljastukset ole toimituksellemme mitään uutta. Nyt saamme kurkistuksen Irtolaisen oman ainejärjestön Taso Ry:n kohtalonhetkiin: keski-iän koittamiseen ja siihen johtaneeseen kriisivaiheeseen.

On alkuvuosi 2018, Suomi muistelee oman historiansa erästä synkintä vaihetta, Sergei ja Yulia Skripal myrkytetään Salisburyssa, Viiden tähden liike saa äänivyöryn, Putin valitaan yllätyksettömästi neljännelle kaudelleen, sen sijaan Paavo Väyrysestä ei tulekaan presidenttiä. Keskellä maailman kuohuja parinkymmenen vahvuinen pikkupataljoona Taso Ry:n jäseniä pohtii kiihkeästi mitä, missä, milloin, häh? Vuosijuhla on pian ovella, täysin varmaa on vain eräpäivä, epäselvää monisivuisen docx-kansion vaativa määrä asioita. Osa on toisia väsyneempiä, monet jo toivovat juhlien olevan ohitse. Huhtikuu, vuosi sama. Agroksenmäen holvikellarille saavutaan aamuvarhaisella. Harva on nukkunut hyvin, toiset eivät ollenkaan. Kumma kyllä, hoidettavien asioiden solmu on saatu pitkälti selvitettyä – Taso Ry on osoittanut olevansa Aleksanteri Suuren veroinen solmunpurkaja. Ensimmäiset kuohuviinit avataan jo puolilta päivin, ryhmächatin viestitiheydestä selviytyminen tuntuu urheilusuoritukselta. Erikokoiset pöytäliinat aiheuttavat tuskastusta, yksi jos toinen kaipaa teippirullaa, pihalla tupakka sauhuaa kuin 50-luvulla oppikoulun pannuhuoneessa. H-hetki alkaa lähestymään, tunnelma on käsinkosketeltava. Onko rusetti hyvin? Helma repsottaa! Tulkaa nyt ajoissa takaisin sieltä kampaajalta! Kuitenkaan kuva ei ole sekava, asiat on tehty niin hyvin kuin tähän hätään pystytään. Jännitys on suuri, mutta tilanteeseen ehdollistuminen, sekä pohjalle nautittu napanderus, kääntävät odotuksen rauhalliseksi. Kutsuvieraat alkavat saapumaan, juhlat alkakoon. Tunteja myöhemmin pöytäosuus päättyy. Hallituksen pöydässä riemu on rikkaimmillaan, entisten ja nykyisten opettajien ja opiskelijoiden kehut ovat kolahtaneet seurueeseen kovempaa kuin leikattu konjakki. Kaikki juhlantekijät ovat nyt hyvin iloisia ja vapautuneita. Korvasta korvaan ulottuva hymy kasvoilla astioita ja pöytiä ryhdytään viemään sivuun. Juhlavieraiden ja järjestäjien välinen ero hälvenee, kulisseissa juoksee kuka milloinkin ja astioita

kantaa välillä asianosainen, välillä avulias kutsunsaanut. Estradi ja lava on saatava tyhjäksi illan artisteille. Tunteja myöhemmin. Tanssilattialla tapahtumat ovat spontaaneja, välillä ulvotaan kilpaa, välillä riemulla julistetaan fasismin päättymistä. Kulisseissa on sekasorto. Omaisuutta ja ihmisiä on hukassa, astioiden vuori on ylitsepääsemätön ja yleinen tunnelma epätoivoinen. Kyyneliä ja loukkaantuneita mieliä, lasinsirpaleita pienen lattian täydeltä, epäselvyyttä miten Paavo Lipponen liitty yhtään mihinkään. Narikka sulkee ja vieraat lähtevät. Pienessä sivutuulessa toimitettu loppusiivous on pitkä ja väsyttävä. Aamuaikaseen viimeinen roskasäkki kuljetetaan ulos porteista ja holvikellarin ovet lukitaan. Ne, joiden tolkku yhä kulkee, tietävät silliksen odottavan vain muutaman tunnin päässä.

Muutamaa tuntia myöhemmin. Moni myisi juuri nyt mumonssa, jotta saisi jäädä sänkyyn makaamaan. Kuitenkin paikalle päässet huomaavat Kuppala-kekkereiden olevan hyvää vastapainoa vuosijuhlien suureellisuudelle. Yhden jos toisenkin mielessä kummittelee muutaman viikon päässä odottava Vappu vaatimuksineen. Toiset puolestaan haluavat mieluummin unohtaa viimeisen yön. Tiski sulkee lopulta ja tilataksi lastataan täyteen rojua ja rihkamaa, suunta Mannerheimintie 5. Taso Ry:n kaappi saadaan kuin saadaankin suljettua vailla kettinkiä, vaikka väkijuomaa yhä lojuu ympäri kokoushuonetta. Huojentuneesta renkasta osa menee suoraan petiin, toistet laulamaan viimeisen laulunsa Pataässään. Ja näin kääntyi Taso Ry keski-ikäiseksi. Vielä kerran, onnea ja menestystä 50 vuotiaalle ainejärjestölle! Toivoo Irtolainen

“

Hattu päästä! Oma opiskelijapolveni ei olisi ikimaailmassa saanut aikaan yhtä tasokkaita kemuja. - Sakari Heikkinen

“

Meillä oli YHMUn tieteenalojen ja dekaanin tapaaminen heti juhlien jälkeen. Kunkin tieteenalan vastaavat kertoivat oman tieteenalansa tilasta. Omasta puolestani kerroin Tasosta, että ainejärjestön mahtavat juhlat, joihin osallistui toistasataa innokasta ihmistä ja joissa tunnelma oli upea, oli kyllä paras osoitus koko tieteenalan hyvästä tilanteesta. - Antti Häkkinen

TASON SYYSSITSIT 15.10.2018 KUVAT: MIKKO HELENIUS