Kontakti 4/2016 by Kontakti Lehti

Kontakti

Kontakti 4 2016

Sisältö 4

Pääkirjoitus

Valinnan vaikeus

Kansaa etsimässä

Gendered mobilities – Sukupuolta ja liikkuvuutta Itä-Suomen yliopiston kampuksella

Hannah Arendt: Eichmann Jerusalemissa – Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä

Sosiologia... Sosiologia? Sosiologia!

Kasvissafkaa

Vaporwave is cool

Seija Sociologist

PJ:n PS. Klassinen sosiologia ja postpostmoderni maailma

Julkaisija Sosiologian opiskelijain yhdistys Kontakti ry Päätoimittajat Inka Järvikangas Oskari Lappalainen Jenni Tuhkanen Tekijät Tuomas Hallamaa Elina Huttunen Sini Järnström Inka Järvikangas Oskari Lappalainen Katariina Pietiläinen Jenni Tuhkanen Kansikuvat Jenni Tuhkanen Etukannen seinämaalaukset ovat Multicoloured Dreams -katutaidekollektiivin tekemiä ja ne sijaitsevat Myyrmäen asemalla.

Paino Picaset Oy Painos 100 KPL Kontakti saa HYY:n järjestölehtitukea.

Pääkirjoitus

ädessäsi on vuoden viimeinen Kontakti, viimeinen lehtemme Kontaktin päätoimittajina, ja kenties kokonaan viimeinen Kontaktin printtilehti. Iso Pyörä ja ainejärjestöjen yhdistyminen vaikuttavat myös järjestölehtien asemaan, ja tällä hetkellä suunnitteilla on sosiaalitieteiden ainejärjestöjen yhteinen lehti. Tulevaisuus on tällä hetkellä avoinna, ja mielestämme muutokseen tulisi suhtautua ehdottomasti enemmän mahdollisuutena kuin uhkana. Oppiaineiden yhdistyminen kun tuo mukanaan mahdollisuuden kirjoittaa moniäänisemmälle yhteisölle, ja poikkitieteellisessä seurassa kirjoittajilla on hyvä tilaisuus omaksua uusia näkökulmia muilta sosiaalitieteiden opiskelijoilta. Lehden teema oli tällä kertaa vapaa. Se vaikutti innostavan kirjoittajia, ja saimme myös viimeiseen numeroon todella hienoja juttuja erilaisista aihepiireistä. Tämän numeron parissa lukijamme pääsevät syventymään muun muassa sukupuolta ja liikkuvuutta käsitelleen Gendered mobilities -konferenssin kattavaan raporttiin (s. 8) sekä Hannah Arendt’n Eichmann Jerusalemissa – Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä -teosta koskevaan pohdiskelevaan analyysiin (s. 12).

Päätoimittajavuosi on ollut hieno, hauska ja opettavainen. On ollut erittäin antoisaa työskennellä lehden parissa. Jokaisen numeron käteen saaminen toimitusurakan jälkeen on ollut kokemus vertaansa vailla. Aivan erityisen kiitoksen ansaitsevat kaikki lehden tekemiseen tänä vuonna osallistuneet. Sosiologeilla on selkeästi paljon sanottavaa, ja toivomme heidän (meidän) käyttävän ääntään myös jatkossa. Myös lehtemme ahkera lukijakunta ansaitsee kiitoksen! Lehden parissa toimimisen yksi parhaimmista puolista on ollut vuorovaikutus sosiologiyhteisöömme kuuluvien mahtavien ihmisten kanssa. Yhteistyö kirjoittajien sekä kuvaajien kanssa on ollut inspiroivaa ja idearikasta. Vuoden 2016 päätoimitus jättää siis lehden haikein, mutta tyytyväisin mielin, ja uskoo Kontaktin tulevaisuuden uuden päätoimittajan Visa Rantasen käsiin. Onnea uudelle päätoimittajalle ja kiitos kuluneesta vuodesta kaikille kontaktilaisille! Jenni, Inka ja Oskari Kontaktin päätoimitus 2016

Valinnan vaikeus Y

liopisto ei ole kovin helppo paikka sellaisille henkilöille, joita vaivaa valinnan vaikeus. Yhdet tuskailevat sivuainevalintojen kanssa, toiset kandinsa aiheen parissa, toiset taas yrittävät valita gradunsa teoriapohjaa lukuisista vaihtoehdoista. Erilaiset valinnat värittävät opiskelijoiden elämää myös suoraan opintoihin liittyvien valintojen ulkopuolella. Pahamaineinen ”worklife-balance” vaatii myös valintoja. Pitäisikö hakeutua töihin ja riskeerata opintojen myöhästyminen, vai keskittyä opintoihin ja syödä soijarouhetta ja makaronia? Lähtisikö mukaan opiskelijajärjestötoimintaan, vai käyttäisikö vapaa-aikansa omiin harrastuksiin? Käyttääkö sunnuntai-iltapäivän kurssin loppuesseen hiomiseen vai siihen, että kirjoittaa Kontakti-lehteen? Monet valinnat tuntuvat lopullisilta, ja sitä ne joskus ovatkin. Osa valinnoista myös tuntuu ulkopuolisten pakottamilta. Filosofia olisi kiinnostava sivuaine, mutta ehkäpä tilastotiede tarjoaa varmemman tien työllistymiseen… Pitäisikö gradu tehdä nopeasti ja pragmaat-

tisesti valmiista aineistosta, vai pitäisikö lähteä rohkeasti tekemään omaa tutkimusta? Käytänkö aikani täytekursseihin jotta saan sen 55-60 opintopistettä kasaan? Akatemian, työelämän ja oman elämän rippeiden ristiaallokossa seilaaminen käy välillä varsin raskaaksi. Aina välillä tuleekin tehtyä päätöksiä, joissa on pakko uhrata joku oman elämänsä tai akateemisen uransa osa-alue toiselle. Välillä päätösten tekeminen saattaa käydä niin uuvuttavaksi, että tulee tehtyä tyhmiä päätöksiä väsyneenä. Jatkuva erilaisten päätösten tekeminen on kuitenkin toisaalta opettavaista. Monet asiat yliopistossa ovat sellaisia, että niitä opitaan muualla kuin luennoilla tai tenteissä. Kyky tehdä erilaisia päätöksiä harkitusti on yksi näistä asioista. Kyky elää tekemiensä päätösten kanssa on toinen. Näiden kahden taidon yhdistelmä onkin itse asiassa ehkä yksi tärkeimpiä asioita joita yliopistossa voi oppia. Oskari Lappalainen

Kansaa etsimässä

Perussuomalaisten äänenkannattajan Suomen Uutisten päätoimittajan Matias Turkkilan mukaan kansa on räävitöntä ja se löytyy Lidlin parkkipaikalta sekä Teboilin kahvilasta. Sisäinen sosiologini huutaa ”Hurraa!”. Vihdoinkin joku tietää missä tai mitä kansa on! Mikään ei ole ikinä ollut näin yksinkertaista. Sini Järnström

n joulukuinen perjantai-ilta, pakkasta noin kaksi astetta. Tuulee. Autoja tulee parkkipaikalle tasaisin väliajoin. Ihmiset kävelevät yksin tai kahdestaan autolta pois tai autolle. Keski-ikäinen mies istuu kaupan seinän vieressä ja juo olutta tölkistä. Hän tuijottaa minua, olenhan omituisen toimeton seisoessani reppu selässä parkkipaikan nurkalla. Yritän kehittää mielessä itselleni peitetarinaa, syytä seistä täällä. Ehkä odotan jotakuta kaupasta. Parkkipaikalla ei seistä ilman syytä varsinkaan pikkupakkasella, siellä ollaan liikkeessä päämäärätietoisina.

loista. Ulkona on kylmä, eikä sinne mielellään kukaan jää kuulumisia vaihtamaan.

Olen Kehä III:n varrella olevan Tikkurilan Lidlin parkkipaikalla tarkoituksenani etsiä kansaa. Täältä sen perussuomalaisten verkkolehden Suomen Uutisten päätoimittajan Matias Turkkilan haastattelusta päätellen pitäisi löytyä. Hän puhuu 12. marraskuuta julkaistussa Helsingin Sanomien jutussa populistien ”essentiaalisesta tarpeesta puhua suoraan ihmisille”. Turkkilan mukaan perussuomalaisten ”möläytykset” ovat harkittuja ja suunnattuja kansalle, joka puhuu niin. ”Kansa ei jaa samoja soveliaisuusnormeja kuin eliitti. Me käytetään termiä Teboilin kahvila tai Lidlin parkkipaikka. Jos käytät sanoja, joita siellä käytetään, se on luonteeltaan räävitöntä. Jos puhut tonyhalmetta, niin ihmiset havahtuvat, että hetkinen, tuolla on sitä, mikä resonoi meidän korvaan”, sanoo Turkkila (Helsingin Sanomat 12.11.2016).

Käyn Teboililla, mutta siellä ei ole lisäkseni ketään muita asiakkaita, joten menen Shellille josta löytyy enemmän ihmisiä. Täälläkin se kansa varmaankin on. Tällä kertaa on maanantai, kello on noin kuusi. Suojasää. Kahviossa on yhteensä yhdeksän asiakasta. Radiossa soi ”Born in the USA”. Neljän miehen ja yhden naisen seurue istuu pöydän ääressä. Ostan teen ja menen viereiseen pöytään kuuntelemaan. Keski-ikäisten, tummiinpukeutuneiden henkilöiden seurue puhuu erilaisista sähkötöistä ja käy ilmi, että kyseessä on porukan kuukausittainen kokoontuminen kyseisellä huoltoasemalla. Keskustelu on leppoisaa ja noudattaa nähdäkseni jonkinnäköisiä soveliaisuussääntöjä. Tulee tunne, että kyseessä on jo pitkään toisensa tuntenut kaveriporukka. Ainakaan täällä kansa ei ole kovin räävitöntä saati puhu tonyhalmetta.

Kuuluu moottorien hurinaa, käynnistymisääniä ja nastarenkaiden ropinaa hiekoitettua asfalttia vasten. Ihmiset kävelevät hiljaisina, välillä yksittäisistä satunnaisista ihmisistä muodostuu epämääräisen jonon kaltainen, matkalla kauempana häämöttävää pääovea kohti.

Herää ajatus, että jospa kansa on kuitenkin jotain muuta mitä Turkkila väittää. Ehkä se onkin yksittäisiä ihmisiä kaupoissa, ostoskeskuksissa, kaduilla, tietokoneen ääressä. Ehkäpä se on ryhmiä ja ryhmittymiä. Mutta kuka tietää miten kansa puhuu? Havainnontini perusteella epäilen Matias Turkkilan ajatusta yhteinäisestä lidlinparkkipaikkakansasta. Myös yhtenäinen puhetapa kuulostaa epäuskottavalta. Mysteeri kansan olemuksesta jää siis vielä vaille ratkaisua ja sosiologien pohdittavaksi tulevaisuudessakin.

Sama hiljaisuus jatkuu sisällä kaupassa. Korvia huumaava hiljaisuus. Lapsi ja mahdollisesti isä keskustelevat leipomotuotehyllyllä erilaisista croissanteista. Joku toinenkin sanoo jotain. Kassojen lähistöllä piippaa, tuotteita näytetään viivakoodinlukijalle. ”Kassa kolme avautuu”. Tätä se kansa ehkä on, hiljaista kaupassakävijää ensimmäisen adventin aattona, kuka mistäkin tulossa, viikonloppueväitä ostamassa.

Olen parkkipaikalla 45 minuuttia enkä kuule yhtä kokonaista lausetta. Autojen äänet peittävät keskustelut, ne vähäisetkin joita havaitsen. Päätän mennä ostoksille ja katsomaan, löytäisinkö keskusteluja sisäti-

Gendered Mobilities – Sukupuolta ja

liikkuvuutta Itä-Suomen yliopiston kampuksella Elina Huttunen

endered Mobilities -konferenssi on varsin antoisa tapahtuma yhteiskuntatieteilijälle niin tieteellisesti, taiteellisesti kuin kulinaristisesti ja vetää vertoja vuosittain järjestettäville sosiologipäiville, jossa olen käynyt useampana vuonna aiemmin. Gendered Mobilities-konferenssi järjestetään yhteistyössä Etnisen suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimusseuran ETMUn sekä Sukupuolentutkimuksen seuran SUNSin yhteisenä konferenssina alan opiskelijoille. Sukupuolentutkimuksen päiviä on järjestetty Suomessa vuodesta 1989 alkaen ja ETMU-päiviä vuodesta 2004 alkaen.

muksen seuran puheenjohtajan Tuija Pulkkisen puheella, jonka jälkeen saimme kuulla upeita esityksiä myös keynote-puhujilta. Keynote-puhujina päivillä olivat tänä vuonna Yasmin Gunaratnam Goldsmiths University of Londonista sekä professori Sarah Green Helsingin yliopistosta ja politiikan tutkija Anitta Kynsilehto Tampereen yliopistosta. Yasmin Gunaratnam on tutkinut sosiaalista kipua etenkin kriisialueilla elävien ja maahanmuuttajien tarinoissa ja tutkinut niin kutsuttua diasporista neurologiaa. Hän on mielenkiintoisella tavalla yhdistellyt lääketieteen ja psykologian termistöä ja sosiaalitieteitä omassa tutkimuksessaan tutkiessaan maahanmuuttajien koettua sosiaalista kipua, jota he kohtaavat sosiaalisen ekskluusion kautta elämissään ja asuttamissaan tiloissa, jotka eivät ole heidän omaa kotimaataan. Gunaratnamin mukaan henkisellä koetulla kivulla on sosiaalinen pohja, joka vaikuttaa myös ihmisten neurologiaan ja ilmentyy myös fyysisenä kipuna. Koetun sosiaalisen kivun lieventämisen haasteita ovat etenkin sen nimeämättömyys, liikkuvuus, kokemusten muuntuvuus, jaksottaisuus ajassa sekä sukupolvien välinen jatkuvuus.

Vuonna 2016 konferenssi järjestettiin lumituiskuisessa Joensuussa, joka oli kuin toinen mantere helsinkiläistyneelle junamatkaajalle – Joensuu kaupunkina toivotti paikalle saapuneet tervetulleeksi hyytävällä ilmalla ja kauniilla nietoksilla, mikä oli varsin miellyttävää ja hieman yllättävääkin vaihtelua aiemmille paikalle suunnatuille matkoille kesäisille Ilosaarirock-festivaaleille musiikin ja kulttuuriharrastamisen pariin. Konferenssiviikonloppu alkoi Sukupuolentutki8

aulassa. Middeken oli valokuvannut paikkoja, joita hänen haastattelemansa naiset ovat pelänneet Suomessa, Saksassa ja Alankomaissa. Näyttely oli varsin hyvin konferenssin teemaan sopiva ja valokuvaprojekti mielenkiintoisesti toteutettu – Middeken on nostanut valokuvillaan esiin asioita, joihin tuskin muutoin kiinnitettäisiin huomiota esimerkiksi kaupunkisuunnittelun kautta.

”Gendered Mobilities -konferenssi on varsin antoisa tapahtuma yhteiskuntatieteilijälle niin tieteellisesti, taiteellisesti kuin kulinaristisesti”

Konferenssilauantai oli varattu työryhmille ja panelistipuhujille, paneelien aiheina olivat tänä vuonna Mobilities and Family Relations, Gendered Work on the Move, Liikkuvuus kirjallisuudessa ja Contextualised Encounters. Panelistit kävivät lauantaina keskustelua useista aiheista, muun muassa latvialaisten ja virolaisten pohjoismaihin muuttaneiden maskuliinisista positioista perheenpäänä ja yhteiskunnassa. Olisi ollut toki mielenkiintoista, jos Darius Daukšas olisi kohdistanut tutkimuksellista näkökulmaansa koskemaan myös latvialaisia miehiä Suomessa, sillä hän oli keskittynyt vain virolaisiin. Kaikki latvialaiset maahanmuuttajat olivat Daukšasin tutkimuksessa emigroituneet jostain syystä Norjaan.

Yasmin Gunaratnamin puhe oli inspiroiva ja toi aivan uudenlaisia näkökulmia maailman kriisipesäkkeissä elävien ihmisten sekä maahanmuuttajien tutkimiseen, eli liikkuvissa välitiloissa elävien ihmisten tutkimiseen. Neurologian yhdistäminen sosiaalitieteiden termistöön toisi uusia tulokulmia tutkimusalaan myös Suomessa. Sarah Greenin keynote-puheenvuoro keskittyi Lesbos-saaren ja sisämaan välillä tapahtuvaan ihmisten liikkuvuuteen ja havainnollistavien karttojen avulla aiheesta sai enemmän irti – liikkuvuus Euroopan Unionin ja Turkin rajamailla herättää varmasti mielenkiintoa muuallakin kuin pelkästään tutkijoiden keskuudessa. Anitta Kynsilehdon keynote-puheenvuoro keskittyi etenkin Pariisiin ja maahanmuuttajiin ranskalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa sekä muualla ja heidän nykyiseen tilanteeseensa, toimijuuteensa ja haavoittuvuuteensa. Työryhmät päivillä olivat varsin antoisia myös – osallistuin torstai-iltana Feministisen tutkimuksen työryhmään, jossa keskustelunaiheet liikkuivat etenkin menetelmäkokeiluiden, osallistuvan feministisen tutkimuksen sekä luovien metodien parissa. Työryhmien puhujista Lotta Palmgren oli mm. haastatellut suomalaista nuorisoa ja tutkinut etnografisesti heidän liikkumisen tapoja julkisissa tiloissa, Susanna Rönn oli tutkinut amerikkalaista zine-magazine -kulttuuria, Nina Järviö feministisviritteisen aktivismin mahdollisuuksia sekä Kathy Saranpa 1800-luvun lopussa salanimellä Daniel Sten realismia julkaisseen Ina Langen elämää. Työryhmä sopi myös asiaan aiemmin perehtymättömälle, kysymyksiä kun sai puhujille esittää – työryhmät toimivat aloitteleville tutkijoille esiintymispaikkoina ja –harjoituksina ja yleisön kysymyksistä he saavat uusia ajatuksia tutkimustyön avuksi. Illallinen oli runsas ja tunnelma varsin hyvä Teatteriravintolassa, johon konferenssiin osallistujat siirtyivät iltaa viettämään innostavan konferenssipäivän jälkeen. Ilta avattiin Able Art Groupin esittämällä kiehtovalla tanssiperformanssilla. Menu oli vegaaninen, eikä menuun eksynyt lohichevice haitannut puheensorinan ja hyvän tunnelman lomassa. Teatteriravintolassa palkittiin myös Sukupuolentutkimuksen vuoden 2016 paras pro gradu -työ, joka käsitteli kuntosaliliikuntaa. Ilta jatkui tanssilla yöhön. Ennen lauantain paneelikeskusteluja tarjoutui mahdollisuus tutustua myös joensuulaisen Henna Middeken valokuvanäyttelyyn Fear Place päärakennus Auroran

Tiina Sotkasiira luennoimassa aiheesta ”Somalis in North Karelia Making Way to a Multicultural Periphery”

Driss Habti Itä-Suomen yliopistosta on tutkinut korkeakoulutettujen maahanmuuttajanaisten integroitumista työelämään ja piti paneelipuheenvuoronsa liittyen aiheeseen. Marko Juntunen Helsingin yliopistosta puhui marokkolaisesta urban poor-kulttuurista ja etenkin sitä edustavista miehistä ja Tiina Sotkasiira piti tutkimuksensa pohjalta mielenkiintoisen paneelipuheenvuoron Suomeen muuttaneista ja Pohjois-Karjalaan (tarkemmin Lieksaan) muuttaneista somaleista ja heidän integroitumisestaan suomalaiseen kulttuuriin sekä integroitumisen

haasteista. Kaikille paneeleille ei kuuntelijalla ollut aikaa päällekkäisyyksistä johtuen, joten kirjallisuuteen keskittyvät paneelipuheenvuorot jäivät itseltä valitettavasti tällä kertaa näkemättä. Päivät päätettiin Sukupuolentutkimuksen seuran gradupalkinnon saajan puheeseen ja ihmiset alkoivat liikkua omiin suuntiinsa virkistyneinä ja täynnä uusia ajatuksia. Vuoden 2016 konferenssi tarjosi mukana olleille paljon ja toivottavasti myös ensi vuonna. Kiitos Joensuu!

Darius Daukšas luennoimassa aiheesta ”Labeled, Stereotyped, but Fortunate: Case Studies of Changing Masculine Roles of Estonian Men in Finland and Lithuanian Men in Norway”

Hannah Arendt: Eichmann Jerusalemissa – Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä Tuomas Hallamaa

ocendo on tehnyt kulttuuriteon julkaisemalla suomennetun version saksanjuutalaisen poliittisen filosofin Hannah Arendtin vuonna 1963 julkaistusta kirjasta Eichmann in Jerusalem. Kirja on raportti Adolf Eichmannin Jerusalemissa 1960-luvun alussa käydystä oikeudenkäynnistä. Sitä voi pitää eräänlaisena jatkona Arendtin aiemmalle merkkiteokselle Totalitarismin synty, vaikka Arendt (2016) itse korostaa kirjan olevan vain raportti oikeudenkäynnistä, sen pätevyydestä ja siihen liittyvistä taustatekijöistä, ei niinkään teoria pahuudesta yleensä, vaikka näin voisi päätellä kirjan alaotsikosta. Arendtin kirja aiheutti aihepiirinsä ja moraalisten implikaatioidensa vuoksi valtavan kohun, joka ei oikeastaan perustunut kirjan sisältöön. Kirjassa käsiteltiin esimerkiksi juutalaisjohtajien osuutta juutalaisten kansanmurhan toteuttamisessa, jonka vuoksi Arendtin väitettiin syyttävän juutalaisia omasta kansanmurhastaan (Arendt 2016).

dellisuudessa Eichmann oli keskitason byrokraatti, joka vastasi juutalaisten kuljetuksista tuhoamisleireille. (Arendt 2016.) Arendt näkee Eichmannin tavallisena pyrkyrinä, joka ei kykene asettumaan toisten asemaan, vaan kykenee keskittymään ainoastaan omaan uraansa. Eichmann tottelee ylempiensä määräyksiä kyselemättä ja nauttii, kun asiat sujuvat. Erityisesti Eichmann tuntuu nauttivan tilanteista, joissa hän kykenee toimimaan eri osapuolten välillä ja onnistuu välittämään kaikkia osapuolia tyydyttävän kompromissiratkaisun. (Arendt 2016.) Eichmann kiisti olleensa koskaan antisemitisti ja hänellä oli myös juutalaisia sukulaisia (Arendt 2016). Hän näki itsensä epäonnisena henkilönä, jonka pyrkimykset epäonnistuivat jatkuvasti ja jonka tottelevaisuutta rikollinen järjestelmä käytti hyväksi. Ennen sotaa ja juutalaisten kansanmurhan alkua Eichmann toimi SS:n turvallisuuspalvelun SD:n juutalaisasiantuntijana. Pätevyyden tähän hän oli saanut lukemalla Theodor Herzlin kirjoittaman sionismin klassikon Der Judenstaat ja Adolf Böhmin teoksen History of Zionism. Eichmannin tehtäviin kuului juutalaisten pakkoemigraation järjestäminen. Tässä tehtävässä hän teki yhteistyötä useiden merkittävien sionistien kanssa. Eichmann sanoi oikeudessa nauttineensa siitä, että kykeni olemaan hyödyksi sionistien pyrkimyksissä. (Arendt 2016.)

Eichmann Jerusalemissa on hämmästyttävä ja ajankohtainen sosiologis-psykologinen teos, joka käsittelee Eichmannin oikeudenkäynnin kautta kansallissosialistisen Saksan totalitaarista järjestelmää, byrokraattisten järjestelmien dehumanisoivaa vaikutusta, yksilön ja kollektiivisen vastuun kysymyksiä tilanteessa, jossa oikeudenmukaisuuden normit ovat kääntyneet päälaelleen. Se käsittelee myös oikeusjärjestelmien mahdollisuuksia käsitellä uudenlaisia, valtavien byrokraattisten järjestelmien tekemiä rikoksia. Nämä rikokset näyttäisivät hävittävän yksilön vastuun, sillä jokainen rikollinen toimii koneiston osana ja noudattaa ylempiensä käskyjä. Arendt (2016) katsookin, että jos Eichmann olisi toiminut jonkin muun järjestelmän alaisuudessa, hän ei olisi joutunut tuomiolle. Juuri järjestelmän rikollisuus teki myös Adolf Eichmannista rikollisen. Tämä ei kuitenkaan Arendtin (2016) mukaan vapauta Eichmannia vastuusta.

Myöhemmin Eichmann pyrki löytämään alueen, jonne Euroopan juutalaiset olisi voitu karkottaa (Arendt 2016). Tässä yhteydessä Eichmann mietti esimerkiksi Euroopan juutalaisten asuttamista Madagaskarille, tai valloitetun Puolan alueelle (Arendt 2016; ks. myös Kershaw 2001b). Eichmann sanoi järkyttyneensä, kun juutalaisten pakkoemigraatio lopetettiin ja hänet määrättiin järjestelemään juutalaisten kansanmurhaan liittyviä asioita. Eichmann pyrki aluksi hidastamaan kansanmurhaa lähettämällä juutalaisia leireille, joiden päämääränä ei ollut vankien tuhoaminen. Saatuaan esimiehiltään moitteet tästä toiminnasta, Eichmann rupesi toteuttamaan saamaansa käskyä viivyttelemättä. Eichmannin käännös asiassa oli täydellinen. Sodan loppuvaiheessa, Saksan tappion jo

Arendt (2016) kuvaa Adolf Eichmannin persoonallisuutta ja uraa käyttäen lähteinään oikeudenkäynnistä tehtyjä raportteja. Oikeudenkäynnin syyttäjä Hausner pyrkii esittämään Eichmannin juutalaisten kansanmurhan pääarkkitehtina, alullepanijana ja totaalisena hirviönä. To13

häämöttäessä Himmler kielsi juutalaisten kuljettamiset tuhoamisleireille parantaakseen neuvotteluasemaansa liittoutuneiden kanssa. Eichmann kuitenkin kieltäytyi toteuttamasta Himmlerin käskyä, koska piti sitä Hitlerin tahdon vastaisena ja siten laittomana. (Arendt 2016.)

eroavan olemuksellisesti perinteisestä eurooppalaisesta antisemitismistä (Arendt 2016). Sotaan mennessä Saksan byrokraattinen koneisto oli radikalisoitunut jo niin pahasti, että Eichmannin kaltaiset ”lainkuuliaiset kansalaiset” ja natsipuolueeseen kuulumattomat byrokraatit osallistuivat kansanmurhaan mukisematta.

Saksan kansallissosialistisen järjestelmän keskeinen piirre oli järkyttävän monimutkainen ja alati muuttuva, useita päällekkäisiä toimintoja sisältävä byrokraattinen järjestelmä, jonka eri haarat kilpailivat jatkuvasti keskenään siitä, mikä niistä kykenee toteuttamaan Hitlerin tahdon parhaiten (Kershaw 2001a, 2001b; Mazower 2009). Eichmannin sanojen mukaan Kolmannessa valtakunnassa Hitlerin suullisilla käskyillä oli lainvoima ja lainkuuliaisen kansalaisen velvollisuus oli noudattaa näitä käskyjä (Arendt 2016). Byrokraattisen järjestelmän sisäiseen kilpailuun kuului myös pyrkimys arvata ja toteuttaa Hitlerin tahto, ennen sen julkituloa. Ian Kershaw (2001a, 2001b) kutsuu tätä johtajaa kohti työskentelyksi (working towards the führer, suomennos T.H.). Näistä ilmiöistä seurasi järjestelmän jatkuva radikalisoituminen, joka eskaloitui sodan alettua. Natsien systemaattiset murhaohjelmat käynnistyivätkin vasta Saksan hyökättyä Puolaan (Arendt 2016; Kershaw 2001b), eikä niitä suinkaan aloitettu juutalaisista. Hitlerin murhaohjelmien ensimmäiset uhrit olivat kehitysvammaisia ja mielisairaita Saksan kansalaisia, joiden elämä oli määritelty arvottomaksi (Kershaw 2001b).

Natsijärjestelmän kammottavin piirre oli sen turmeleva vaikutus kaikkien sen kanssa tekemisiin joutuneiden tahojen moraaliseen harkintakykyyn. Tämä päti tavallisiin saksalaisiin, natsien uhreiksi joutuneisiin juutalaisiin, miehitettyjen alueiden väestöön ja niiden hallintokoneistoihin. Arendtin (2016) mukaan saksalaiset miehittäjät olivat riippuvaisia miehitettyjen alueiden virkakoneistojen yhteistyöhalusta juutalaisten kansanmurhan toteuttamiseksi. Tämän todistaa fasistisen Italian nuiva suhtautuminen Saksan vaatimiin juutalaisvastaisiin toimenpiteisiin ja Saksan miehittämien Tanskan ja Bulgarian juutalaisväestön selviäminen sodasta, koska näiden maiden virkakoneistot kieltäytyivät yhteistyöstä miehittäjien kanssa (Arendt 2016). Pahuuden arkipäiväisyydellä Arendt (2016) tarkoittaa sitä, että Eichmann ei ollut sellainen hirviö, jona hänen oikeudenkäyntinsä syyttäjä Hausner pyrki hänet esittämään. Eichmannissa ei ollut mitään merkittävää ja muissa olosuhteissa hänen suurin syntinsä olisi ollut se, että hän valehteli valmistuneensa insinööriksi. Ainoastaan laiton järjestelmä, jonka palveluksessa Eichmann toimi, teki hänestä rikollisen. Arendt näkeekin, että pohjimmiltaan ei ole merkitystä, kuka on tehnyt rikoksen ja kuka on joutunut sen uhriksi. Natsien kansanmurha on Arendtin mukaan uudenlainen rikos, joka eroaa aiemmasta antisemitismistä ja siihen liittyneistä pogromeista. Nürnbergin ja Jerusalemin oikeusprosessit epäonnistuivat, sillä ne eivät kyenneet käsittelemään uudenlaisia rikoksia, jotka kohdistuvat koko ihmiskuntaan ja vaatisivat kansainvälisen käsittelyn. Arendt suhtautuu tulevaisuuteen pessimistisesti. Hänen mukaansa natsien esimerkki tekee uusien teollisten kansanmurhien tapahtumisen todennäköiseksi. (Arendt 2016.)

Ensimmäiset juutalaisiin kohdistuneet murhaohjelmat tapahtuivat puolestaan miehitetyssä Puolassa, jonka Saksa oli jakanut Neuvostoliiton kanssa (Kershaw 2001b). Saksan miehittämä osa Puolasta jaettiin edelleen kahteen osaan. Toinen osa liitettiin suoraan Saksan valtakuntaan ja toisesta muodostettiin natsien oikeusgurun Hans Frankin johtama kenraalikuvermentti. Puolan valtio lakkasi käytännöllisesti katsoen olemasta ja sen asukkaista tuli valtiottomia. (Arendt 2016; Kershaw 2001b; Mazower 2009.) Juuri ihmisten valtiottomuus mahdollisti Arendtin (2016) mukaan kansanmurhan toteuttamisen. Hallinnollisesti Puolan juutalaisten kansanmurha ei ollut yhteydessä juutalaiskysymyksen ”loppuratkaisuun”, vaan Hitler oli antanut käskyn Puolan juutalaisten murhaamisesta hyökkäyksen yhteydessä, eikä Puola edes kuulunut Eichmannin toimialueeseen (Arendt 2016). Koko Euroopan laajuinen juutalaisten kansanmurha käynnistettiin vasta vuonna 1942 pidetyn asiaa käsitelleen Wannseen konferenssin jälkeen. Konferenssin oli tarkoitus kartoittaa murhaprojektiin liittyviä ongelmia ja selvittää saksalaisen virkakoneiston myöntyväisyyttä. Virkakoneiston ei-natsististen elementtien myöntyväisyys mahdollisti Eichmannin mukaan hänen osallistumisensa kansanmurhaprojektiin puhtaalla omallatunnolla. (Arendt 2016.)

Eichmann Jerusalemissa on tärkeä ja ajankohtainen kirja, vaikka se on ilmestynyt jo vuonna 1963. Kirja piirtää lohduttoman kuvan ihmisyydestä. Eichmann syyllistyi Arendtin mukaan rikoksiinsa, koska hän ei kyennyt ajattelemaan tekojensa seurauksia, eikä asettumaan toisten ihmisten asemaan (Arendt 2016). Natsijärjestelmä puolestaan korruptoi kaikki, jotka joutuivat sen kanssa tekemisiin, kunnes tappamisesta tuli velvollisuus ja tappamatta jättämisestä tuli rikos. Kirjan lukeminen nostaa mieleen maahanmuuttovirastoon virkamiehet, jotka lähettävät kyynisten poliittisten päättäjien antamien ohjeiden mukaan sotaa ja vainoa pakenevia ihmisiä maihin, joissa he saattavat joutua kidutetuiksi tai tapetuiksi. Myös poliittisten päättäjien harjoittama kylmä taloudellinen kalkylointi, joka ei ota huomioon inhimillisiä seurauksia edustaa tätä eichmannilaista traditiota. Tilannetta pahentaa alati radikalisoituva julkinen keskustelu, joka normalisoi ihmisryhmien dehumanisointia. Tämän tilanteen keskelle Eichmannin oikeudenkäyntiä käsittelevä kirja tuo tärkeän esimerkin siitä mihin kylmä byrokraattis-taloudellinen laskelmointi yhdistettynä vihanlietsontaan johtaa. Sanomaa meidän aikamme ihmiselle!

Teoksessaan Totalitarismin synty Arendt (2013) pitää totalitarististen järjestelmien olennaisena piirteenä kykyä hallita valtavia ihmismassoja. Suhteellisen pieni totalitaarinen virkakoneisto pystyy pidättämään, kuljettamaan ja tuhoamaan valtavia määriä ihmisiä. Arendtin mukaan Kolmannesta valtakunnasta tuli totalitaristinen vasta, kun se sai miehitettyjen alueiden väestön haltuunsa (Arendt 2013). Tätä ennen Saksa oli näyttäytynyt vain autoritaarisena valtiona, joka vertautui Mussolinin fasistiseen Italiaan. Myöskään natsien antisemitismi ei näyttänyt 14

”Saksan kansallissosialistisen järjestelmän keskeinen piirre oli järkyttävän monimutkainen ja alati muuttuva, useita päällekkäisiä toimintoja sisältävä byrokraattinen järjestelmä, jonka eri haarat kilpailivat jatkuvasti keskenään siitä, mikä niistä kykenee toteuttamaan Hitlerin tahdon parhaiten”

”Natsijärjestelmän kammottavin piirre oli sen turmeleva vaikutus kaikkien sen kanssa tekemisiin joutuneiden tahojen moraaliseen harkintakykyyn”

Kirjallisuus Arendt, Hannah. 2013. Totalitarismin synty. Tampere: Vastapaino. ———. 2016. Eichmann Jerusalemissa: Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä. Jyväskylä: Docendo. Kershaw, Ian. 2001a. Hitler: 1889 -1936 Hubris. London: Penguin. ———. 2001b. Hitler: 1936 - 1945 Nemesis. London: Penguin Books. Mazower, Mark. 2009. Hitler’s Empire: Nazi rule in Occupied Europe. London: Penguin.

Sosiologia... Sosiologia? Sosiologia! Katariina Pietiläinen

uultavasti jokainen opiskelija kokee ainakin kerran yliopistovuosiensa aikana opiskelumotivaation katoamisen synkeän suon. Omalla kohdallani se osui alkusyksyyn. Mitä järkeä oli ”haaskata aikaansa typerien teorioiden ja metodien kanssa, jotka eivät koskaan kuitenkaan täysin tavoita totuutta?”. Olinko hullu, kun kiinnostuin aineesta, joka ”ei edes takaa työpaikkaa”? Haaveilemani tutkijan elämänpolunkin olin hylännyt, sillä ”minähän en ala mitään juostenkustuja liukuhihna-tutkimuksia tekemään.” Olin lukion jälkeen nähnyt sosiologiassa tien ja totuuden, mutta nyt siitä säteili vain turhautumista ja mielipahaa.

likoiden uudelleen järjestelyn jälkeen ei viimeisin Sosiologia-lehti olisi voinut parempaan hetkeen ilmaantua eteisen lattian kautta sohvalleni. Ahmin lehden, kuin erakkopappi paastosta päästyään. Erityisesti Johanna Hokan artikkeli, jossa käsiteltiin illuusioita suomalaisessa sosiologiassa, oli kuin hoitoainetta takkuuntuneelle tukalle. Sosiologia, mitä sinä olet ja minne olet menossa? Sosiologian identiteettikriisistä on käyty keskustelua jo hyvän tovin. Narratiivi tuntuu aina olevan se sama vanha; 1960-70 -luvuilla sosiologiaa vielä osattiin arvostaa, mutta näinä päivinä taloustiede on ottanut sen paikan yhteiskuntatieteiden kuningattarena. Sosiologiastakin voi olla

Pään seinään lyömisen ja sen jälkeisen pa-

”Tämän syksyn aikana olen päättänyt, että en aio enää antaa ulkoisten tekijöiden pilata omaa intohimoani yhteiskunnan ymmärtämiseen ja mahdollisesti jonakin päivänä sen epäkohtien esille tuomiseen” johonkin, kunhan se ymmärtää pitää itsensä kurissa - siis imitoida taloustiedettä painottamalla tilastollista päättelyä talouskasvun lannoittamiseksi. Epämääräisesti yhteisöllisyydestä tai muusta haihattelusta joriseva sosiologi on vitsi, mutta onneksi opiskelijoita pyritään välttämään tämä karikkoinen tie mm. jatkuvalla puheella akateemisen yrittäjyyden iloista ja työelämäkompetenssista huolehtimisen tärkeydestä.

häiritsisi luennoitsijaa kysymyksillä, jotta kaikki pääsisivät seuraaviin rientoihinsa. (Toinen tarina on opiskelijat, jotka eivät malta olla johtamatta luennon aiheista jatkuvasti siltoja johonkin henkilökohtaiseen anekdoottiinsa..) Toisaalta on yleinen puhetapa kerskailla ennen tenttiin menoa vähäisellä lukemisellaan tai esseen tekemisen aloittamisella deadline-päivänä. Olenko yliopistossa vai yläkoulussa?

Samaan aikaan saamme seurata kapitalismin tämän kertaisen kriisiytymisen seurauksen jälkilöylyjä. Vuotta 2016 on värittänyt niin vihapuheen yleistyminen, Syyrian tragedian loppumattomuus, EU:n kriisiytyminen, Turkin lopullinen demokratian hylkääminen kuin viimeisimpänä Trumpin voitto USA:n presidentinvaaleissa. Eräänlainen toivottomuus ja apatia näyttävät - Slush:in kaltaisia maskuliinisia hömpöttelytapahtumia lukuunottamatta- olevan vallitseva viritys. On historiatonta luulla oman aikansa jotenkin erityisen turbulentiksi, mutta on yhtä lailla hölmöä kuitata historiallinen murroskausi normaalina variaationa.

Etsiessäni selitystä tähän hämmentävään tilanteeseen, jota kapitalistisen sanaston avulla voisi luonnehtia kysymyksenä ”Miksei tuote (sosiologia), jolla olisi kiistatta tilausta, myy markkinoilla (yhteiskunnassa)?” Perinteisten selitysten, jotka yleensä alkavat tarkastelemalla ulkoisia rakenteita, lisäksi olen alkanut pohtia sosiologian alennustilaa itsekritiikistä käsin. Nostan esille kaksi näkökulmaa, josta toivoisin käytävän keskustelua enemmän. Toista havainnollistan esimerkillä viimeisimmiltä Sosiologipäiviltä Jyväskylässä. Harmillisista henkilökohtaisista syistä johtuen olen jo ennen viimevuotista ”maahantulijoiden sumaa”, pohdiskellut maahanmuuton, ja siihen liittyen erityisesti globaalia kapitalismia sekä islamilaisen ja krisitillisen kulttuurin keskinäistä suhdetta. Kaiken ideologisen puheen keskellä olen kokenut enemmän kuin usein turhautumista sen ympärillä käytävän keskustelun kehnoon tasoon. Odotin innolla, mitä suomalaisilla sosiologeilla olisi aiheesta sanottavaa Sosiologipäivien viimeisessä paneelikeskustelussa. En voinut olla pettyneempi. Sinänsä vilkas keskustelu tuntui toistavan aika pitkälti jo tuttua kaavaa, lisämausteena jumittuminen loppumattomaan käsitteiden määrittelemiseen. Terminologian määritteleminen on toki kaiken asiallisen keskustelun perusta, mutta siihen jämähtäminen ei vie keskustelua eteenpäin. Voin vain kuvitella millaiselta vastaavat sosiologian keskustelut vaikuttavat tieteenalaan vihkiintymättömien korvissa. Sanahelinää ja norsunluutorneja.

Ja tällaisessa tilanteessa sosiologit, joilla olisi kädet täynnä työtä, pohtivat, että onkohan heillä enää paikkaa yhteiskunnassa? Neljän opiskeluvuoteni aikana olen yllättävän monesti törmännyt sosiologian opiskelijoiden parissa eräänlaiseen huonoon itsetuntoon ainevalintansa vuoksi. Tuntuu siltä, että usko omaan tekemiseen on vain harvojen herkkua. Jatkuvat leikkaukset, uudelleen järjestelyt ja poliittisen eliitin puheet ”kaikenmaailman dosenteista” eivät auta hämmentynyttä opiskelijaa. Yliopistoon tulon piti olla portti parempaan ymmärrykseen ja elämään, mutta monet signaalit tuntuvat kertovat sosiologian opiskelijan vetäneen lyhimmän orren. Käytännössä tämä ilmenee esimerkiksi niillä harvoilla luennoilla, joita enää järjestetään, opiskelijoiden passiivisen kuuliaisessa hiljaisuudessa. Tulkintani voi tietysti kertoa lähinnä itsestäni, mutta hyvin usein olen saanut luennoilla vaikutelman, että olisi kaikille parempi, jos kukaan ei

Toisen näkökulman sain naisia ja miehiä käsittelevällä taloustieteen kurssilla. Sain siellä

taloustieteellisen vahvistuksen arkihavainnoilleni siitä, miten naisilla on tapana olla miessukupuolta varovaisempia toiminnassaan. Kuinka usein olenkaan törmännyt asiansa osaaviin naisiin, joilla on kummallinen tapa painaa itseään alas ja vähätellä omia ansioitaan ja kykyjään! En itsekään ole tästä taipumuksesta välttynyt, mutta itsereflektion avulla olen pyrkinyt tietoisesti siitä eroon. (Työtä vielä riittää!) Kun tiedämme, että sosiologia on sosiaalityön ohella naisvaltaisimpia valtiotieteiden oppiaineita, niin olisiko tällä tekijällä vaikutusta sosiologien suhteessa hiljaiseen ääneen?

intohimoani yhteiskunnan ymmärtämiseen ja mahdollisesti jonakin päivänä sen epäkohtien esilletuomiseen. Kannustan tähän muitakin: löydä ylpeys ja kunnianhimo omaan opiskeluun. Jos sitä ei pitkienkään etsintäyritysten jälkeenkään löydy, kannattaa pohtia aineenvaihtoa. On rajallisen elämän ja yhteisten resurssien tuhlausta piinata itseään tervanjuonnilla. Jos rakenteet eivät yksilöä miellytä, lienee yksilön parasta rakentaa paremmat. Se ei yksin onnistu ja siksi käyttänenkin seuraavan kahvitaukoni opiskelijoiden yhteisöllisyyden mahdollisuuksien pohdiskeluun.

Tämän syksyn aikana olen päättänyt, että en aio enää antaa ulkoisten tekijöiden pilata omaa

Kasvissafkaa Inka Järvikangas

Kasviscouscoussalaatti Riittää monelle. Hyvää esimerkiksi uudenvuodenjuhliin ja tupareihin. 5 dl luomucouscous 300-400g fetajuustoa puoli pakettia herkkusieniä 5 tomaattia 3 punasipulia 2 kurkkua 2 sitruunaa 1 paprika 1 chili nippu korianteria nippu persiljaa tomaattipyreetä kanelia minttua valkosipulia suolaa ja pippuria oliiviöljyä balsamicoa (oliiveja, kaprista) Valmista couscous. Lisää sen jälkeen nippu korianteria ja nippu persiljaa sekä vähän tomaattipyreetä. Paloittele kurkut, punasipulit, paprika, tomaatit ja herkkusienet sekä fetajuusto. Marinoi paloitellut herkkusienet oliiviöljyssä ja balsamicossa, ja lisää kaikki vihannekset ja feta couscousiin. Lisää oman maun mukaan oliivia, kaprista tms. Kastikkeeseen sekoita sitruunoiden mehu, oliiviöljyä, ripaus kanelia, vähän tuoretta tai kuivattua minttua, suolaa, pippuria, valkosipulia ja 1 chili. Sekoita kaikki ainekset ja kastike hyvin ja tarjoile. Säilyy jääkaapissa muutamia päiviä.

Vaporwave on musiikkigenre/netti-ilmiö/meemi/jotain täysin ennennäkemätöntä. Se on ilman fyysistä sijaintia esiin noussut kulttuurillinen ilmiö, jonka luovat ovat pysyneet ja pysytelleet suhteellisen anonyymeinä. Se on niin nettikeskeinen ilmiö, että siitä kirjoittaminen paperilehteen tuntuu lähes absurdilta. Vaporwaven voi oikeastaan jakaa kahteen osaan. Yksi osa vaporwavea on musiikkia, toinen taas visuaalista. Ilmiön molempaa puolta yhdistää sille ominainen estetiikka (tai aesthetics, kuten ilmiön harjoittaja asian ilmaisisi). Tämä estetiikka on sekoitus surrealismia, 1980- ja 1990-luvun nostalgisointia ja olemassaolevan kulttuurin kollaasinomaista jälleentulkintaa. Teksti: Oskari Lappalainen Kuvat: Ursula’s Cartridges, Oskari Lappalainen, tuntemattomat tekijät

ÄÄNIÄ USVASTA

usiikkina vaporwave vie samplauksen sen äärirajoille. Monet kappaleista ovat koostettuja lähes yksinomaan hidastetuista pätkistä 1980- ja 1990-luvun musiikkia. Tämä luo genrelle ominaisen matelevan, usvaisen ja nostalgisen soundin. Vaporwave on kuin virttynyt VHS-kasetti.

on jo alkanut hajota eri alagenreiksi. Venynyt äänimatto hiphop-biitin taustalla istuu kuin tomaattikastike pizzaan. Vaporwavesta on myös kehitetty tanssittavampi alamuoto, jota kutsutaan nimellä future funk.

Tunnelman luominen on keskeistä, ja kappaleet ovat välillä ikään kuin hissimusiikkimaisia. Jopa silloin kun samplet eivät ole kirjaimellista hissimusiikkia. Tai ostoskeskusten muzakia. Tai säätiedotusten taustanauhoja. Vaporwave-artistit ovatkin kyltymättömästi tulkinneet uudelleen nostalgista ja banaalia musiikkia. Genren lähestymistapa ikään kuin anonymisoi olemassaolevaa musiikkia.

SURREALISTISTA NOSTALGISUUTTA Vaporwave on musiikin genrenä niin visuaalinen, että koenkin oikeutettuna puhua siitä oikeastaan 50/50 audiovisuaalisena ilmiönä. Visuaalinen puoli ammentaa 1980- ja 1990-lukujen kuvastosta, primitiivisistä tietokonegrafiikoista, räikeästä värimaailmasta, mainoksista, yritysten sisäinen viestinnän stock photo-kuvastosta, tuotelogojen uudelleentulkinnasta, animesta ja, hämmentävintä kaikista, klassisesta veistostaiteesta.

Samplauksen keskeisyydestä johtuen vaporwavella on maine laiskana musiikin genrenä. On kuitenkin todettava, että monet genren artistit laittavat myös paljon omaa musiikkiinsa. Uusi rytmejä, äänimaailmoja ja melodioita. Jotkut artisteista jopa tekevät täysin itse musiikkia jonka on vain tarkoitus kuulostaa, noh, vaporwavelta. Vaporwavea on myös yhdistelty muihin genreihin, ja se

Jos tämä lista vaikuttaa tuottavan melkoisen sekamelskan niin lukijan intuitio on oikeassa. Vaporwaven estetiikka on ristiriitaista kollaasia. Välillä tuotemerkkien kustannuksella irvailu menee lähelle vastamainoksia. 20

Taustalla lienee kuitenkin enemmän internetin kuvanmuokkauskulttuurista ponnistava loputon ironian tavoittelu kuin mikään varsinainen laajempi poliittinen projekti.

tuntijan kanssa. Oppaanamme vaporwaven ihmeelliseen maailmaan toimii Ursula’s Cartridges eli Pekka Lavia, Jyväskylässä asuva vaporwave-artisti.

Vaporwaven esteettinen ja musiikillinen puoli yhdistyy omintakeisella tavalla siinä, että internetin jälkeen yleisin julkaisumuoto vaporwave-musiikille on C-kasetti. Lähessoikoon kuolleen formaatin käyttö tuottaa uusnostalgisia ja himoittuja esteettisiä keräilyesineitä. Pienet kasettipainokset myydään rutiininomaisesti loppuun erittäin nopeasti. Kattava kasettikokoelma onkin alan harrastajalle ylpeyden aihe. Oman mainintansa ansaitsee genren tekstuaalinen puoli. Usein kappaleiden ja albumien nimet ovat lähes käsittämättömiä erikoismerkkien ja japanin kielen kirjoituksen sekoitelmia, tai artistit käyttävät fontteja jotka matkivat varhaisia tietokonejärjestelmiä. Poikkeuksia löytyy, paljonkin, mutta yleensä vaporwave tavoittelee absurdiutta, nostalgisuutta ja anonyymisyyttä joka rintamalla.

MONITULKINTAINEN VAPORWAVE Vaporwaven surrealismi, synty vailla fyysistä keskusta ja kytkös anonyymiin nettikulttuurin on saanut monet pitämään sitä vitsinä tai meeminä. Toisille se on kuitenkin varsin vakava kulttuurillinen ilmiö, ja osalla artisteista on voimakkaan antikonsumeristisia mielipiteitä. Heille vaporwave on satiirin muoto, keino venyttää konsumeristinen estetiikka hajoamispisteeseen. Toiset ovat pyrkineet kaivamaan esille kulutusyhteiskunnan unohdettuja utooppisia visioita. Genren nimi viittaakin termiin vaporware, jolla tarkoitetaan tuotetta, joka ei ikinä pääse kehityssyklinsä loppuun, vaan jää täyttämättömäksi lupaukseksi. Toisille genren nostalgia on vähemmän haikeaa, enemmän keino tulkita uudelleen lapsuuden ja nuoruuden ääniä ja näkyjä.

SYVÄLUOTAUS VAPORWAVEEN Haastattelussa Ursula’s Cartridges

Ja kyllä. Joillekin se on vain vitsi ja hassu meemi. Mutta kenties vaporwave kysyykin sen kuuntelijalta ja katselijalta, että eikö loppujen lopuksi kaikki kulttuuri ole yhtä meemiä, vanhojen ajatusten uudelleenkierrättämistä tai uusia, räikeitä ja erikoisia rinnastuksia?

Moro! Mitä Jyväskylän metropoliin kuuluu? ”Ihan hyvää. Tympäisee vaan, kun lumet sulaa ja vettä sataa.”

Vai olisiko sen keskeinen sanoma sittenkin 90-luvun internetin lupauksien lunastaminen? Vaporwave-skenehän on globaali, paikaton, vapaan informaation ja kulttuurillisen ilmaisun temmellyskenttä. Se tekno-utoopikkojen maailmankylä joka on sittemmin korvautunut vahvasti henkilöityneellä ja kuplautuneella sosiaalisella medialla.

Miten selittäisit vaporwaven henkilölle joka ei ole koskaan kuullutkaan koko ilmiöstä? ”Vaporwave on jonkinlainen nostalginen paluu 80-90-luvun aikaiselle snobikulttuurille, jossa sen aikainen teknologia, taide ja viihde kävelevät käsi kädessä. Tällä aikakaudella syntyneiden nuorten näkemys ja kokemukset heijastuvat vaporwave-estetiikkaan, missä lapsuuden nostalgiat elävät jossain kylmän sodan lopun aikaisessa maastossa. Vaporwave-musiikki ottaa vaikutteita vanhoista kasari -ja ysäriaikakauden musiikista ja tekee siitä uudenlaisen kokonaisuuden yhdistämällä eri teoksia yhteen joko sämpläämällä, muuttamalla nopeutta, lisäämällä uusia instrumentteja ja/tai muuten vaan luomalla jotain retrofuturistista.”

Tai ehkäpä vaporwaven ydinolemus on sen monimuotoisuus ja tulkinnan vaikeus. Eikö se silloin kuvastaisi hämmentävää 2010-lukua juuri täydellisesti? Tämä tekisi vaporwavesta eräänlaisen aikalaisdiagnoosin. Jos emme tajua vaporwavea se tarkoittaa vain sitä, että emme enää tajua maailmaa missä elämme. Kenties on parasta luovuttaa sosiologisten spekulaatioiden kanssa, ja puhua aiheesta todellisen asian21

”Estetiikka” (aesthetics) on hyvin keskeinen käsite vaporwave-piireissä, mutta mitä tämä estetiikka oikeastaan on? ”Henk. koht. sanottuna estetiikka vaporwaven alkutaipaleella oli juuri sitä mikä teki vaporwavesta vaporwaven. Räväkkäys ja yliaistillinen (nostalginen) viestintä, joilla sai kuluttajan huomion. Nykyään sana ”estetiikka” tuntuu hiukan ylikäytetyltä fraasilta jonka forumpaskapostaus ja turhat perseilymeemit tuhosi lähes kokonaan. Ehkä internet on loppuunpalanut vaporwave-skenestä tai sitten ihmisten viestinnän laatu johtuu jostain muusta.” Miten ajauduit vaporwaven pariin? ”Ensikokemus taisi olla jossain Macintosh Plus:n ja Seapunk-skenen välimaastossa. Tarkkaa vuotta en muista, sillä vaporwave ei sinänsä vielä kiinnostanut. Vähän myöhemmin genre alkoi ilmestyä tietoisuuteni vähän enemmän ja sellaiset artistit, kuten Chuck Person, Eyeliner ja MediaFired iskivät mukavasti makuhermoon. Kesällä 2014 hyppäsin skeneen mukaan vähän puolivitsillä, mutta kunnianhimo kasvoi ja aloin tekemään musiikkia vakavammalla otteella.”

Mikä olisi hyvä keino aloittaa tutustuminen tähän ilmiöön?

Mikä inspiroi sinua?

”Hyvä ajatus olisi se, ettei ottaisi mitään ennakkoluuloja vaporwavesta. Se joko kiinnostaa tai ei kiinnosta. Hyvin moni joko rakastaa tai vihaa 80-90-lukua. Vaporwave-musiikkiin pääsee helposti käsiksi eri musiikkisivustojen kautta, joista Bandcamp ja SoundCloud ovat ne helpoimmat ykköslähteet. Lisäksi moni Bandcampin nettilabel jakaa musiikkiaan ilmaiseksi digitaalisina versioina ja julkaisee jopa fyysisiä versioita, tosin rajallisina määrinä. C-kasettien kysyntä on noussut suosioon vaporwaven ansiosta, koska kasetit ovat esteettisiä, tosin vanhoja kapistuksia.”

”Erilaiset säännöistä poikkeavat asiat ovat aina olleet kiinnostavia. Lisäksi sanoisin, että lapsuusaika oli onnellista aikaa ja eri elämänkokemukset tärkeitä. Luonto on myös erittäin inspiroivaa. Mitä enemmän on tullut ikää, sitä enemmän on tullut arvostettua luonnon läheisyyttä.” Vaporwave-musiikkin liittyy todella vahvasti omintakeinen visuaalinen puoli. Kerro jotain oman musiikkisi visuaalisesti puolesta? ”Olen huomannut, että länsimaalainen värimaailma oli värikästä vielä -90-luvun ajan, mutta 2000-luvun alussa ajat muuttuivat syystä tai toisesta ja muoti ja jopa kulttuuri siirtyivät tummempisävyisiksi. Nykyään tuntuu, että kaikki on mustaa ja värikkyyttä vältetään. Itse pidän väreistä. Kaikenlainen kasari-science fiction ja cyberpunk on värikästä ja uniikkia. Cyberpunk-teemaa tuntuu esiintyvän omassa kansitaiteessa yllättävän usein.” Millaista on hyvä vaporwave? Entä huono? ”Hyvä vaporwave on sitä, mistä itse tykkää. Sen ei tarvitse olla ”kaavoihin kangistunutta” vaan siitä on myös luotu lukuisia eri variaatioita. On tanssittavampaa, ambienttimaisempaa, jopa noisempaa ja discompaa. Makunsa kullakin. Kaikenlainen turha loukkaavamielisyys ja rasistisuus tekee loppupeleissä vain hallaa.” Joidenkin mielestä vaporwave on laiskaa, jopa jonkinlaista epämusiikkia, koska samplaus on niin keskeistä tässä genressä. Mitä mieltä olet tästä väitteestä? ”Sämpläykseen liittyvää sanaharkkaa käytiin jo 80-luvulla hip-hopin ja 90-luvun dj-artistien kanssa. Ilmiö ei ole mikään uusi, sillä nykyään iso osa nykymusiikista ammentaa/lainaa yhtäläisyyksiä muista teoksista. Tulok22

sena saadaan luotua jotain täysin uutta, mikä voi avartaa musiikin ulottuvuuksia. Mutta mitä musiikki sitten on, jos se on ”epämusiikkia”? Sanotaan, että musiikki on ääntä. Onko kaikki ääni siiten musiikkia vai vain ääniaaltoja sekoitettuna ilmaan?”

ja kaikki tulisivat toimeen toistensa kanssa.” Onko vaporwave meemi? ”Paskooko Paavi metsään?”

Joillakin vaporwave-artisteilla on poliittisia ja kantaaottavia ajatuksia taiteensa takana. Onko sinulla? Onko vaporwave ylipäätään poliittista? ”Poliittisuus ja kantaaottavat ajatukset vaporwavessa eivät kuulosta mitenkään mahdottomalta ajatukselta, mutta kunhan muistaa, että rajansa kaikella. Mitä omaan tuotokseen tulee, olen miettinyt asiaa, mutta yritän itse olla sitoutumaton.” Millainen vaporwave-skene on siinä mukana olevien ihmisten osalta? ”Kiinnostavia ihmisiä tekemässä omanlaista musiikkitaidetta joiden kanssa kommunikointi käy moitteetta nykyviestinnän toimesta. Yhteistyö pelaa ja moni artisti tekee yhteistyötä monen muun artistin kanssa. Live-esityspuolella skene ei taida vieläkään olla kovin yleistä, mutta live-striimaus käy vaivattomammin Youtuben ja Twitchin kautta. Toivoisin vain, että turhilta draamoilta vältyttäisiin

Seija Sociologist Master’s degree of Sociology University of Helsinki, Faculty of Social Sciences 0 people, 23 cats, 72 gerbils Connections

I am a Nth-year sociology student and I have been confused about what I want to do when I grow up since forever. This has made me extremely efficient in prolonging my studies, avoiding responsibility and exercising hard-core escapism. Do not ask me what sociology actually is; I have no answers for that. Recently I have felt incredibly inspired by the US election. I have come to realize that my deepest desire is to be the next president of the United States of America. In order to reach this goal, I’ve immersed myself in American culture, through the medium of TV. This has given me a broad insight into the lives and mindsets of hard-working average Joes. My expertise is profound in subjects such as: Dance Moms, Duck Dynasty, Keeping up with the Kardashians (all 12 seasons, I have better stamina than Kanye), the Real Housewives of New York, the Real Housewives of New Jersey, the Real Housewives of Orange County and the Real Housewives of Atlanta. In the future I expect to master Rob & Chyna, the Real Housewives of Miami and the Real Housewives of Beverly Hills as well. I’m also curious about expanding my knowledge of the Marvel Cinematic Universe. I am passionate about the environment and I want to make the world a better place. Since IKEA makes everything cozier, I have made myself an IKEA-expert. I can build IKEA-furniture independently, efficiently and without the required tools. Also, I am willing to eat horse or pony meat if it makes the world better. I am minoring in political science and Assyriology. I have learned that these can be just as tedious as sociology. I’m very good at browsing through books quickly and then forgetting everything I’ve read. Therefore I have an endless capacity for learning new things! The really important facts are obviously stuck in my brain forever. Let us all not forget how Comte de Saint-Simon fucked up his suicide - the poor geezer shot himself in the head SIX times, but still did not succeed in dying. As a start-up enthusiast, I am looking for opportunities to develop small-scale businesses into superstardom. With the help of my presidency and tax fraud, this can be done very conveniently. Finally, I have a life-long dream of changing Emile Durkheim’s official name to Gerbil Orcheim. If this is a cause you care about, don’t hesitate to contact me and help me make me your president. 24

Languages Sindar

Swedish

Dothraki

English

full working proficiency

native or bilingual proficiency (when intoxicated)

limited working proficiency

limited working proficiency (only Geordie)

Also: Member of the Board of Finnish Gerbil Association Member of the exotic dance group University Babes (UB)

Opportunities Seija is looking for: Discount coupons Joining a decent-profit board

Causes Seija cares about: Gerbil welfare Gerbil sexual health Breaking the Internet

Skills SPSS (just kidding lol)

HTML (I have done one web page)

Cyber security (no one has hacked my cloud yet) Reciting Queen Bey

Social media

Event planning

Organizing

ATLAS.TI

Teksti: anonyymi

Logo: LinkedIn

PJ:n PS. Tuomas Hallamaa

Klassinen sosiologia ja postpostmoderni maailma V

uoden 2016 syksyllä tein asian, jota en olisi ikinä uskonut joutuvani tekemään – olin osoittamassa mieltäni puolalaisten naisten aborttioikeuden puolesta. Muutama vuosi sitten ajatus siitä, että liberaalissa Euroopassa keski-ikäiset konservatiiviukot kuvittelevat, että heillä on oikeus rajoittaa naisten määräysvaltaa omaan kehoonsa, tuntui täysin mahdottomalta. Tätä kirjoittaessani näyttäisi myös siltä, että vuoden 2016 itsenäisyyspäivänä mielenosoitukset kohdistuvat eliitin sijasta natseja vastaan. On aivan käsittämätöntä, miten vähän kriittistä mediahuomiota erilaiset äärioikeiston järjestämät tapahtumat ja mielenosoitukset ovat saaneet osakseen. Vielä käsittämättömämpää tämä on, kun aiempien itsenäisyyspäivien kuokka- ja kiakkovierasmielenosoitusten aiheuttamaa hysteriaa vertaa natsien ja ”kansallismielisten” soihtukulkueiden ja mielenosoitusten kohtaamaan hiljaisuuteen. Tänä itsenäisyyspäivänä poliisi on turvaamassa natsien soihtukulkuetta sen sijaan, että se kohdistaisi näihin rikollisiin samanlaisia repressiivisiä toimia kuin anarkisteihin. On ilmeisesti yhteiskunnallisesti vaarallisempaa kritisoida posthyvinvointivaltiollista epätasa-arvoa ja sukupuolittunutta vallankäyttöä, kuin vaatia huuhaarotuopeille perustuvaa totalitaarista vallankumousta ja tappaa kadulla ohikulkijoita vain sen vuoksi, että he eivät jaa sairasta rasistista maailmankuvaa.

arvojärjestelmä on ollut uusliberalismi, joka korvasi klassisen liberalismin abstraktin ihmisarvon vielä abstraktimmalla taloudellisella arvolla. Liberalismin perinteeseen on aina kuulunut ongelmallinen ihmisten arvottamisen perinne. Nyt tämä tie on kuljettu loogiseen päätepisteeseen, jossa ihmisen arvo määräytyy enää yksinomaan sen mukaan, kuinka paljon hän voi hyödyttää muita ihmisiä taloudellisesti. Järjestelmän kyynisyys on nyt romahduttanut uusliberalismin hegemonisen aseman ja sen mukana ajatuksen ihmisten universaalista (mahdollisuuksien) tasa-arvosta. Tämä romahdus on tuottanut tai tuottamassa anomisen tilanteen, sillä korvaavia uusia arvoja ei ole löytynyt. Sen sijaan nykyään on kova pyrkimys palata vanhoihin autoritaarisiin ja patriarkaalisiin arvojärjestelmiin. Näiden sortavien ja hierarkkisten arvojärjestelmien varaan ei voi kuitenkaan rakentaa mitään pysyvää. Mielestäni sosiologian tulisi nykytilanteessa palata juurilleen ja tarkastella ihmisten yhteiselon mahdollisuuksia pitkälle differoituneessa yhteiskunnassa, jossa ei ole hegemonista jaettua arvojärjestelmää. Durkheim piti mahdollisena jaettuun ihmisyyteen perustuvaa orgaanista solidaarisuutta, joka korvaisi ihmisten samankaltaisuuteen perustuvan mekaanisen solidaarisuuden. Nykyisestä anomisesta tilanteesta pääsemiseksi olisi tunnustettava, että taloudelliset arvot ovat aina välinearvoja, eivät koskaan itseisarvoja. Elämme ennenäkemättömän yltäkylläisyyden keskellä, mutta talouteen liittyvä keskustelu käydään aina puutteen kielellä. Tästä pääsemiseksi tulisi luopua abstraktista tasa-arvopuheesta ja tarkastella ihmisarvoisen elämän konkreettisia vaatimuksia. Ihmisten arvottamisen heidän taloudellisen potentiaalinsa perusteella on loputtava ja tulevaisuuden yhteiselämän tulee perustua ihmisten väliseen solidaarisuuteen, kunnioitukseen ja tasa-arvoon. Tämä ei vaadi kaikille yhteistä arvojärjestelmää, mutta se vaatii rohkeutta katsoa maailmaa toisen näkökulmasta ja ihmisille tyypillisestä nurkkakuntaisuudesta.

Klassinen sosiologia tarkasteli yhteiselämän mahdollisuutta pitkälle differoituneessa modernissa yhteiskunnassa, jossa henkilökohtaiset suhteet olivat muuttuneet taloudellisiksi suhteiksi ja pitkälle kehittynyt työnjako ja siihen liittynyt yksilöllistyminen olivat kasvattaneet ihmisten välisiä eroja. Abstrakteihin taloudellisiin suhteisiin ja kylmiin byrokraattisiin järjestelmiin tukeutuva moderni uhkasi ihmisyyden perimmäisiä arvoja. Yksilöllistymisprosessi teki vanhoista yhteisön jaetuista arvoista toimimattomia, mutta uusia arvoja ei näyttänyt löytyvän. Durkheimin mukaan uhkana oli anominen tila, jossa vanhat normit eivät enää päde, mutta niiden tilalla ei ole uusiakaan.

Parempaa vuotta 2017, Tuomas Hallamaa

Kylmän sodan jälkeisessä maailmassa vallitseva 26