Kontakti 1/2016 by Kontakti Lehti

Kontakti Tulevaisuus

1/2016

Sisältö Kontakti 1 2016

Pääkirjoitus

4-5

Kontaktin hallitus vuonna 2016

Julkaisija

Gradupalsta

Opintovastaavien tervehdys

Sosiologinen mielikuvitus ja tulevaisuus

10-13

Epävarmasta tulevaisuudesta ja halusta varmuuteen

14-16

Tuoksuja tulevaisuudesta

Kulttuurinurkkaus

18-21

Millainen on sosiologian tulevaisuus?

Kaunis keskustakampuksemme kuvina

Puheenjohtajan PS.

Sosiologian opiskelijain yhdistys Kontakti ry

Päätoimittajat

Inka Järvikangas Oskari Lappalainen Jenni Tuhkanen

Tekijät

Leena Alanko Tuomas Hallamaa Sini Järnström Inka Järvikangas Kasper Kotisaari Inka Laisi Oskari Lappalainen Anna Raeste Emmi Rantanen Mika Sallantaus Jenni Tuhkanen

Kansikuvat Sini Järnström

Paino

s. 10-13

Picaset Oy

Painos 100 kpl

s. 22

Kontakti saa HYY:n järjestölehtitukea.

Pääkirjoitus

Me, Jenni, Oskari ja Inka, olemme saaneet osaksemme Kontakti-lehden

päätoimittajien pestin vuodeksi 2016, ja ilolla sekä mielenkiinnolla olemmekin ottaneet tehtävän vastaan. Lehtemme pyrkii palvelemaan kontaktilaisia tarjoamalla jokaiselle järjestön jäsenelle mahdollisuuden toteuttaa omia journalistisia ja viestinnällisiä ideoitaan lehdenteon puitteissa. Opiskelutovereiden kirjoituksista, valokuvista ja muista luomuksista nauttiminen on tietysti myös omiaan lisäämään kontaktilaisten hyvinvointia. Tälle vuoden ensimmäiselle numerolle olemme valinneet teemaksi tulevaisuuden. Vaikka sosiologia ei ehkä ole yhtä tulevaisuusorientoitunut oppiaine kuin esimerkiksi taloustiede tai insinööritieteet, niin myös sosiologit ovat pohtineet tulevaisuutta. Osa meistä näkeekin sen tällä hetkellä varsin synkkänä. Koulutukseen kohdistuvat leikkaukset tulevat vaikuttamaan negatiivisesti aivan liian usean ihmisen elämään lähitulevaisuudessa. Nämä synkät tunnelmat hämärtävät tulevaisuuden odotustamme. Toisaalta kenties hieman kaukaisemman tulevaisuuden miettiminen tarjoaa juuri nyt uusia kiehtovia ilmiöitä. Robotit, digitalisaatio, salatut verkot, virtuaalivaluutat, netin kansanliikkeet, pakolaisuus, finanssikriisi… Maailma vaikuttaa olevan hyvin voimakkaassa murrostilassa. Juuri nämä murrostilat ovat kautta aikojen inspiroineet sosiologien mielikuvitusta. Toivomme, että sosiologit löytävät uusia kanavia ilmaista ajatuksiaan yhä vain laajemmille ihmisjoukoille. Tämä onkin yksi niistä syistä, miksi olemme päättäneet rakentaa Kontakti-lehdelle verkkolehden vuoden 2016 aikana. Tulkaa kaikki sosiologit tulevaisuudessakin mukaan tekemään Kontakti-lehteä!

Jenni, Oskari & Inka 3

Kontaktin

Tuomas Hallamaa Puheenjohtaja

Siiri Nieminen Varapuheenjohtaja ja suhdevastaava

Anna Raeste Kulttuuri- ja työelämävastaava

Oskari Lappalainen Viestintä-, IT- ja Alumnivastaava

Mika Sallantaus Opinto- ja urheiluvastaava

Kirsikka Grön Taloudenhoitaja ja tilavastaava 4

hallitus 2016

Noora Fischer Työelämä-, virkistysja vuosijuhlavastaava

Emmi Rantanen Kulttuuri-, tasa-arvoja kv-vastaava

Saara Mielonen Sihteeri ja fuksivastaava

Anna Lemström Tasa-arvoja ympäristövastaava

Inka Laisi Opintovastaava

lst a p u

d a r G

Teksti: Leena Alanko Kuva: Jenni Tuhkanen

Muistan sen hetken toissa keväänä, kun päätin hieman

Todellisuudessa oma kirjoitusprosessini on sisältänyt sekä onnenpuuskia että stressinyyhkytystä. Monen opintojen loppuvaiheessa olevan tavoin ajauduin viime syksynä kokopäivätyö-gradu -limboon, jolloin oma gradumotivaatio oli koetuksella. Näin jälkiviisaasti voisin sanoa, ettei analyysiosiota tai muuta haastavampaa vaihetta kannata ajoittaa tällaiseen elämäntilanteeseen. Graduprosessi on työläs, siihen kannattaa varata työnteon vievä aika.

väkipakolla täyttää graduseminaarin ilmoittautumislomakkeen. Tuolloin graduni aihe oli vielä hämärän peitossa, mutta onneksi minulla oli koko tuleva kesä aikaa miettiä asiaa. Graduseminaari koitti, ja saavuin helteiden ja kesätyön jäljiltä paikalle käytännössä saman epämääräisen aiherykelmän kanssa. Seminaarihuone oli kuitenkin täynnä todella kivoja ja neuvokkaita sosiologeja ja graduani lähti ohjaamaan kannustava ja avulias ohjaajani.

Sen sijaan nautin kovasti haastatteluvaiheesta. Oli jännittävää ja palkitsevaa lähteä toteuttamaan omaa tutkimussuunnitelmaa kirjaston ulkopuolelle ja saada haastateltavilta kiitosta aiheen valinnasta. Lisäksi gradun loppuvaiheessa on hienoa huomata, kuinka pitkään levällään olevat gradun palaset loksahtelevat kuin loksahtelevatkin kohdalleen.

Tutkin gradussani tyypin 1 diabetetesta sairastavien omahoidon sosiaalisia ulottuvuuksia toimijuuden modaliteettien avulla. Kyseessä on laadullinen tutkimus, jota varten haastattelin kymmentä diabeetikkoa. Teoriasidonnainen analyysini sivuaa Jyrki Jyrkämän toimijuuden modaliteettiajattelua. Kiinnostuin jo kandivaiheessa terveyssosiologian ja tieteen- ja teknologiantutkimuksen tutkimusaloista. Kirjoitin kanditutkielmani sairauden ja potilaan roolin käsityksistä, joten graduaiheeni kehittyi hiljalleen kanditutkielmani perusteella.

Tällä hetkellä graduseminaari on takana ja graduni on lähes valmis. Tulevaisuuden graduntekijöille sanoisin, että kannattaa varata aikaa sekä gradun kirjoitusprosessille että vapaammalle ideoiden pyörittämiselle. Oivalluksista ja ongelmista kannattaa myös keskustella muiden kanssa: graduprosessin ei tarvitse olla hiljaista puurtamista. Jos tuntuu, ettei gradulle jää aikaa, järjestä sitä. Vietin itse pätkän Lammin tutkimusasemalla, jolloin graduni eteni loikkauksin ja oli mukavaa keskittyä kerrankin yhteen asiaan.

Sairastamisen sosiaalinen ulottuvuus on mielestäni diabeteksen kohdalla erityisen mielenkiintoinen, koska sairauden tärkeä hoito tapahtuu pitkälti terveyskeskuksen ulkopuolella ja samalla ihminen voi elää monessa mielessä täysipainoista elämää. Työskentelin lukion jälkeen muutaman vuoden apteekissa ja uskon tämän vaikuttaneen myös aihevalintaan.

Kaiken kaikkiaan graduhan on oikeastaan mahtava juttu. Siinä pääsee hyödyntämään kaikkea sitä luennoilta ja tedareista mukaan tarttunutta tietoa ja vielä työskentelemään itseään kiinnostavan aiheen parissa. Gradua ei kuitenkaan kannata nostaa liian korkealle jalustalle, kyseessä on loppujen lopuksi yhdestä korkeakoulututkinnon osasta, opinnäytetyöstä.

Tuntuu siltä, että jokaisella opiskelijalla on mielikuva gradusta ja sen tekoprosessista. Muistan ennen graduseminaaria tutustuneeni (kylläkin mahtavaan) Graduttaa-blogiin, jonka perusteella päättelin ikuisesti kestävän kirjoitusprosessin olevan lähinnä enemmän tai vähemmän memeihin taipuva epäonnistumisten sarja. 6

Opintovastaavien tervehdys Hei toveri kontaktilainen, Olemme Inka ja Mika, Kontaktin opintovastaavat vuonna 2016. Toivomme, että otatte meihin yhteyttä kaikenlaisissa opintoihin liittyvissä pulmatilanteissa. Meiltä saa myös kysyä Isoon Pyörään liittyvistä asioista, tai mistä vain, mikä mieltänne painaa. Erityisesti kehitysehdotukset opetuksen, aikataulujen ja kurssien sisältöjen suhteen ovat tervetulleita! Mutta asiaan: Vuosi tulee olemaan kopoasioiden suhteen rankka: kevään aikana yliopisto toteuttaa massiiviset irtisanomiset, ja samaan aikaan täytetään paikat uuteen palveluorganisaatioon, suunnitellaan tulevia koulutusohjelmia sekä ohjelmien valintaperusteita. Tietenkin tavallisten opintoasioidenkin täytyy pyöriä päivästä toiseen. Mullistusten takia on kuitenkin ymmärrettävää, jos esimerkiksi kurssisuoritus tuleekin vähän myöhemmin tai käytävillä henkilökunta ei hymyile yhtä leveästi kuin aiemmin. Kaikki pyrkivät tekemään parhaansa, etteivät muutokset näkyisi opiskelijoiden arjessa. Oppiaineen tulevaisuuden kannalta on [ensiarvoisen] tärkeää ymmärtää muutosta. Mitä jos jatkossa ei enää olekaan oppiaineita niiden nykyisessä merkityksessä? Entä jos pääaineen valinnan sijaan uppoamme yhä syvemmälle monitieteellisiin kokonaisuuksiin, ja sosiologinen identiteetti hukkuu tasapaksuun massaan? Ilmiölähtöisyys, temaattiset kokonaisuudet, työelämärelevanssi ja osaamisperustaisuus kaikuvat päättäjien huulilta. Jää nähtäväksi, mitä kaikkea ne tuovatkaan tullessaan. Opiskelijoiden äänen on jatkossakin kuuluttava päätöksenteossa, ja vielä voimakkaammin!

Kaiken maailman kontaktilaiset, yhdistykää!

Terveisin Opintovastaavat Inka & Mika

Sosiologinen mielikuvitus ja tulevaisuus Teksti: Oskari Lappalainen

Vuoden 2016 Sosiologipäivien teemana on sosiologinen mielikuvitus. C. Wright Mills, joka kehitti termin,

määritteli sen kyvyksi ymmärtää omien kokemusten ja yhteiskunnallisten ilmiöiden välinen suhde, kyvyksi kuvitella itsensä pois omista rutiineistaan. Millsille sosiologinen mielikuvitus oli kykyä käyttää ja kehittää järkeään monimutkaisten ilmiöiden keskellä. Toiset ovat nähneet sosiologisen mielikuvituksen kykynä nähdä toimintaan vaikuttava laajempi konteksti, ja taitona asettua toisten asemaan. Tässä numerossa erilaiset sosiologit ovatkin päässeet käyttämään mielikuvitustaan miettiessään tulevaisuuteen liittyviä teemoja, vaikka sosiologia onkin nykyhetkeen suuntautunut tieteenala. Lisäksi useimmiten auktoriteetti kuvitella tulevaisuutta on annettu joko populaarikulttuurin tai teknisten tieteiden edustajille. Tieteisfiktio tarjoaa lukuisia erilaisia mahdollisia kuvitelmia tulevaisuudesta, ja osa näistä on hyvinkin yhteiskuntatieteellisesti informoituneita teoksia. Scifi voi jopa innoittaa tavoittelemaan tietynlaisia tulevaisuuksia. Tiedetään, että esimerkiksi Japanissa robotiikan parissa työskenteleviä on inspiroinut maan robottimyönteinen kulttuuri. Populaarikulttuuri on kuitenkin faktojen kunnioittamisesta vapaa, ja usein kertomuksissa huominen on vain tämän päivän trendien kärjistetty versio.

”Sosiologin tehtäväksi jää maailman hämmentävän monimutkaisuuden uskollinen kuvaaminen?” Luonnontieteellis-teknisten tieteiden edustajien maailmankuva on usein hyvin teknologiakeskeinen. On totta, että teknologiat muuttavat maailmaa, välillä radikaaleilla tavoillakin. Kuitenkin vaikutukset saattavat olla varsin erilaisia kuin mitä ajateltiin, tai niillä on ennakoimattomia sivuvaikutuksia. Kukaan ei esimerkiksi osannut ennustaa, että 1900-luvun alussa autojen polttomoottorit nousisivat ympäristöongelmaksi. Millaista sitten olisi sosiologisesti virittynyt tulevaisuuden kuvittelu? Olisiko se lähempänä fiktiota siinä mielessä, että pohtisimme miten vältellä karikoita matkalla utopiaan, tai polkuja löytää ulos dystopioista, ja yrittäisimme kuvata mahdollisia maailmoja? Vai olisiko se lähempänä luonnontieteiden maailmaa, etsisimme selittäviä tekijöitä, ennustaisimme, loisimme simulaatioita, ja aistisimme trendejä? Vai onko se jotain ihan muuta, kenties latourilainen maailmankuva, jossa eri toimijat vaikuttavat toisiinsa niin monimutkaisilla tavoilla, että luonnolliset ja inhimilliset ilmiöt sulavat yhdeksi kokonaisuudeksi, ja sosiologin tehtäväksi jää maailman hämmentävän monimutkaisuuden uskollinen kuvaaminen? Olipa tulevaisuusorientoitunut sosiologinen mielikuvitus millaista hyvänsä niin on aika tuoda se esille. Uskon, että sille on tilausta aivan yhtä paljon kuin fiktion ja luonnontieteiden ohjaamalle tulevaisuuden pohtimiselle. Maailma voi olla liian monimutkainen ennustettavaksi, mutta ennustukset luovat polkuja erilaisiin tulevaisuuksiin. Monilla sosiologeilla on vilpitön huoli tulevaisuudesta. Ehkäpä he siis pystyvät kuvittelemaan tavoittelemisen arvoisia tulevaisuuksia.

Epävarmasta tulevaisuudesta ja halusta varmuuteen Teksti: Kasper Kotisaari Kuvat: Jenni Tuhkanen

Mitä tapahtuu, jos tulevaisuus muuttuu

rusteltuja sijoituspäätöksiä”3. Terveen yksilön piirteenä on pidetty muun muassa kykyä lykätä tarpeentyydytystä ja sitä kautta kykyä tehdä pitkällä aikavälillä järkeviä päätöksiä. Epävarma tulevaisuuskuva voi muuttaa ylettömän impulsiivisuuden patologiasta sukupolvikokemukseksi; voidaan puhua tämänhetkisyyden korostumisesta.

epävarmaksi – jos ihmiset kääntyvät pessimismiin tulevaisuuden suhteen? Hahmottelen tässä kirjoituksessa joitakin psyykkisiä sopeutumistapoja, joiden voisi olettaa korostuvan yhteiskunnan kärsiessä ahdistavasta tulevaisuuskuvasta. Epävarman tulevaisuuskuvan ensimmäisiä uhreja on lykätty tarpeentyydytys: jos tulevaisuus ei välttämättä koita, ei ole rationaalista lykätä tarpeentyydytystä1. Ei voida olla täysin varmoja siitä, että ”huomenna on uusi päivä”. 15-30-vuotiaiden tulevaisuutta koskevissa mielleyhtymissä esiintyivät useimmiten sanat ”pelko”, ”epävarmuus”, ”huolestuneisuus” ja ”ahdistuneisuus”2. Kehitysuskon horjuessa käännytäänkin välittömämpään tarpeentyydytykseen. Talouskielellä tulevaisuuteen näyttää epäkannattavammalta investoida pitkällä aikavälillä: esimerkiksi tuottoisa sijoitusyhtiö Nevski Capital lopetti sijoitusrahastonsa hiljattain vedoten ”tulevaisuutta koskevan epävarmuuden merkittävään lisääntymiseen” ja olosuhteisiin, joissa ei voi tehdä ”pe-

Epävarmuus tulevaisuudesta voi näkyä myös individualismin ja tehokkuusajattelun yleistymisenä. Jos tulevaisuus on kriisissä, ei ole jatkumoa (eikä siten yhteisöä), jolle tehdä hyveitä. “Ei ole toiseutta [lue: ei ole jumalaa], ei ole mitään mihin suuntautua”1. Alati päättymisellään uhkaava nykyhetki halutaan myös käyttää mahdollisimman “tehokkaasti”, ja siihen siis kohdistuu yhä enemmän odotuksia. Korkeita odotuksia potentiaalisesti seuraa pettymys, tai ne voivat tuottaa suorituspaineita nykyhetkeä kohtaan. Tämänhetkisyyteen käännyttäessä on pidetty mahdollisena, että reaaliaikaisuudesta ”tulee maailman käsittämisen hallitseva muoto”, minkä on ajateltu 10

jopa hämärtävän käsitystämme syyn ja seurauksen merkityksestä.1 Äärimmäisessä tämänhetkisyydessä ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta, ei kausaliteettia eikä todennäköisyyksiä. Asiaa ei ole auttanut, että mitä tarkemmin ihmiskunta on kyennyt tieteen avulla ymmärtämään maailmaa, sitä selvemmin olemme samoin joutuneet huomaamaan kompleksiteetin valtavan määrän. Kompleksiteetin alati etenevä tuntemus ja perspektiivien loputon moninaisuus ei siis välttämättä olekaan emansipatorista, vaan pahimmillaan hämärtää riippuvuussuhteet, jotka yhä ovat olemassa. Parhainkaan varautuminen ja laskelmointi ei pelasta ihmisiä normaalijakauman pitkältä hännältä ponnistavilta mustilta joutsenilta, tai vaikkapa Heisenbergin epätarkkuusperiaatteelta: joudumme tunnustamaan, että tietomme maailmasta on pikemminkin taskulampun valokeilan valo avaruudessa kuin absoluuttinen totuus, jota niin kaivattuun absoluuttiseen varmuuteen tarvittaisiin.

“Äärimmäisessä tämänhetkisyydessä ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta, ei kausaliteettia eikä todennäköisyyksiä”

Tietyssä mielessä Nietschen ja Kantin hahmottelema kuva ihmisestä, joka valitsee itse arvonsa, on yhä tärkeämpi pluralismin aikana, mutta myös aito taakka postmodernille ihmiselle. Giddens viittaa tähän valintapakon käsitteellä, mistä seuraa myös yksin kannettava musertava vastuu. Ei siis ehkä ihme, että postmodernina aikana viehätys totalitaarisia järjestelmiä kohtaan on kasvanut, ne kun tarjoavat yksinkertaisia ja selkeitä periaatteita kasvavan ja ahdistavan kompleksiteetin keskellä.

Historiallisesti, kun turvallisuus on objektiivisesti kasvanut, turvattomuuden kokemukset eivät kuitenkaan ole kadonneet, vaan ne vain suuntautuvat uusiin kohteisiin. Tästä voidaan nähdä esimerkkinä vaikkapa keskustelu lasten pehmustetuista turvapihoista4: halutaan absoluuttista turvallisuutta. Voisiko tämä kuitenkin olla myös merkki siitä, että turvattomuuden kokemukselle on psyykkinen tarve? Alati kohdetta vaihtava turvattomuuden kokemus voisi viitata siihen, ettei kokemus itse asiassa liitykään sen näennäiseen kohteeseen, vaan sillä on jokin muu, ehkä subjektiivinen tarkoitus. Tai ehkä kyseessä on vain epätoivoinen yritys saavuttaa edes jonkinlainen kontrollin kokemus maailmasta? Meteoriitteihin emme voi vaikuttaa, mutta lasten leikkipaikoille voimme laittaa pehmustavat tyynyt.

Yksi tapa sopeutua epävarmaan tulevaisuuteen on tulevaisuuden välttely – eskapismi, suuri aktiivisesti torjuttu, hirvittävä salaisuus näennäisen rauhallisen pinnan alla. Tarjoutuu herkullinen tilaisuus psykoanalyyttiselle tulkinnalle: potilaan torjuttu on niin kivulias, ettei se voi tulla tietoisuuteen, ja juuri tämä on ongelman ytimessä. Tästä torjunnasta seuraavat lamaantuminen (anomia, nihilismi) tai suoranaiset pakko-oireet (kuten kulutushysteria). Potilaskertomuksissa parantuminen alkaa aina sairauden hyväksymisestä, minkä jälkeen huomataan, että positiivinen toiminta onkin ollut koko ajan mahdollista.

Kun tulevaisuutta ei voida kontrolloida, pyritään kontrolloimaan mitä tahansa muuta, jota voidaan kontrolloida. Turvattomuuden kokemus voi siis olla toimintakyvyn säilyttämisen kannalta parempi kohdistaa sellaisiin kohteisiin, joihin voi vaikuttaa, jos vaihtoehtona on kohdistaa se kohteeseen, johon ei voida vaikuttaa. On kuitenkin myös mahdollista hyväksyä turvattomuuden kokemus osaksi elämää.

Läheistä tulevaisuuden torjunnalle ovat sellaiset sopeutumistavat, joissa tulevaisuutta paetaan nostalgiaan tai fantasiaan. Camus’n Sivullisen kuolemaantuomittu ajattelee ennen tuomiotaan, ettei pitkäkään elämä riittäisi ihmisen kaikkien muistojen ja niiden yksityiskohtien läpikäymiseen, vaikka puhuttaisiin vain ensimmäisten elinvuosien muistoista. Hän lohduttautuu uppoutumalla noihin muistoihin ja pääsee pakoon todellisuutta, jossa hänen tuomionsa pian koittaa7.

Zygmunt Bauman on kuvannut modernin projektin syntyä ja Lissabonin katastrofia, joka vauhditti ajatusta siitä, että luonnonvoimat ja tulevaisuus ovat ihmiskuntaa kohtaan hostiili voima, joka tulee järjen keinoin ottaa hallintaan. Tulevaisuus muuttui ennaltamäärätystä rakennettavissa olevaksi5: alkoi tulevaisuuden kolonisaatio1. Usko tuon projektin onnistumiseen on viimeistään nyt alkanut horjua, kun ilmastonmuutoksen ja ekologisen kriisin ohella postmoderni on tuonut mukanaan varmuuden sijaan alati kasvavaa kompleksisuutta. Italo Calvino nostaa yhdeksi tulevaisuuden keskeisistä käsitteistä moninaisuuden, ja kirjoittaa sen yhteydessä neuroosista, jossa ”yksityiskohdat moninkertaistuvat niin, että kuvaukset ja poikkeamat eivät lopu koskaan”, jossa maailma on äärettömän kompleksinen ja lopulta myös identiteetti6.

Ulrich Beck on riskiyhteiskunnan kuvauksensa yhteydessä esittänyt, kuinka (vasta) globaali ekologinen shokki tulee synnyttämään globaalin yhteiskunnallisen tietoisuuden1. Varsinkin länsimaiselle vauraalle ihmiselle globaali yhteiskunnallinen tietoisuus on äärimmäisen kivulias tietoisuus: siihen kuuluu muun muassa kolonialismin yhä jatkuva historiamme, yhä jatkuva orjuus, yhä jatkuva luonnonvarojen riisto ja niiden väkivaltainen haltuunotto; harvinaisen korkeaan kulutustasoomme liittyvä ekologinen tuho, sekä sivulliset ilmastonmuutoksen ensimmäisinä kärsijöinä.

yhteydessä Lyotard on puhunut suurten kertomusten lopusta8. Mahdollinen ratkaisuvaihtoehto onkin kirjoittaa uusia ”suuria kertomuksia”. Yksi syy, miksi tulevaisuuden epävarmuus erityisesti ahdistaa ihmisiä, on siihen yhdistyvä voimattomuuden kokemus. ”On kamalaa, kun saa tietää mitä maapallolla tapahtuu, muttei voi itse tehdä mitään”, kertoo Turun Sanomien haastattelema nuori2. Kyseessä on poliittisen järjestelmän epäonnistuminen – ensinnäkin ratkaisemaan ympäristökriisin ja ylikulutuksen ongelmia, ja toiseksi osoittamaan kansalaisille konkreettisia, positiivisia vaikutusmahdollisuuksia. Päinvastoin, ympäristöaktivismin tapauksessa yhteiskunnalliset instituutiot ympäri maailman ovat asettuneet vastustamaan tällaista konkreettista toimintaa, ja hyväksyneet sen vaatimukset vasta jos poliittinen paine on käynyt poikkeuksellisen vahvaksi. On nähtävissä, että tarjoamalla konkreettisia vaikutusmahdollisuuksia kansalaisille ja kannustamalla näihin, yhteiskunta ratkaisisi jo merkittävän osan tulevaisuutta koskevaa kriisiä. Kärjistäen: konsulttien ja insinöörien ei tarvitse yksin ratkaista ympäristökriisin ongelmaa, ihmiset haluavat jo nyt osallistua sen ratkaisemiseen. Tuntuu vallitsevan vaihtoehdottomuuden ilmapiiri, joka tuomitsee ratkaisumallit, jotka eivät tue vallitsevaa taloudellista järjestystä. On tästä huolimatta selvää, että vaikkapa jätteen puhdistaminen merestä on nimenomaan taloudellisesti kannattavaa toimintaa, vaikkei siitä saisikaan palkkaa. On myös selvää, että tämänhetkiset taloudelliset insentiivit eivät kohdista ihmisten toimintaa pitkällä aikavälillä rationaalisiin päätöksiin, minkä lisäksi talousjärjestelmämme tarjoaa palkkioksi vastuuttoman lupauksen kerskakulutuksen mahdollisuudesta myös tulevaisuudessa.

“Meteoriitteihin emme voi vaikuttaa, mutta lasten leikkipaikoille voimme laittaa pehmustavat tyynyt”

Toki täytyy tässä yhteydessä mainita, että sama kehitys, joka on tuottanut vallitsevan globaalin tilanteen, on myös mahdollistanut yhä kiihtyvän tieteellisen kehityksen, josta on toivottukin ratkaisuja ongelmiimme, ja se on niitä tuottanutkin: esimerkiksi otsonikadon tunnistamisessa ja saattamisessa hallintaan. Nyt tieteeltä toivotaan löydöksiä, jotka radikaalisti mullistaisivat toimintamahdollisuutemme, ja se on tuottanut näitäkin, esimerkiksi muovijätteen poistotapoja valtameristä minimaalisella energiantarpeella. Samaan aikaan kiihtyvä tieteellinen kehitys on liittynyt teknologiseen imperatiiviin, eikä ole selvää voisiko näin hurja kehitys toteutua, jos kieltäytyisimme toteuttamasta aina uusia käytännön sovelluksia markkinoille. On mahtavaa, että meillä on älypuhelimet ja jatkuva pääsy internetiin, mutta samaan aikaan niiden tuottaminen massoille on myös ekologisesti ja sosiaalisesti erittäin ongelmallista. Kun teknologista imperatiivia sovelletaan, sitä sovelletaan riippumatta sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Ennen kuin on selvitetty, onko teknologia koskaan mahdollista tuottaa kaikille ihmisille, se on jo saatavilla rikkaimmille. Kantilaisen kategorisen imperatiivin valossa olisi hyvä pohtia ensin, miksi yhdellä on oikeus ottaa käyttöön teknologia, jota ei voida tuottaa kaikille? Vai pitäisikö ensin pyrkiä mahdollistamaan olemassaolevat teknologiat globaalisti kaikille? Kun hyödyllinen teknologia otetaan jossain käyttöön, kannattaa olettaa, että kaikki haluavat ottaa sen käyttöön. Tämän jälkeen jää tieteen kehityksen vastuulle ratkaista kuinka tämä voidaan toteuttaa (kestävyydestä puhumattakaan). Sinä aikana taas on jälleen ehditty ottaa käyttöön yhä uusia teknologioita. Tieteellinen kehitys ei siis ole autuaaksi tekevää niin kauan kuin se liittyy materiaalisen kulutustason jatkuvaan nousuun, eikä ole selvää voisiko sitä koskaan tällaisenaan olla ilman sen yhteyttä kapitalistiseen järjestelmään. Jää toistaiseksi arvoitukseksi, kiinnostaako tieto maailmasta ihmistä niin paljon, että se olisi arvokasta sellaisenaan, ilman kaupallisia sovelluksia tai palkkioita.

Vaihtoehdottomuuden ilmapiiri on onneksi liberaaleissa yhteiskunnissa vain ilmapiiri: konkreettisen toiminnan ei tarvitse välttämättä odottaa, että poliittinen järjestelmä tunnustaisi sen, ja parhaassa tapauksessa se voi toimia yhteistyössä poliittisen järjestelmän kanssa. Tällainen konkreettinen toiminta voi myös aivan hyvin manifestoida joitakin demokraattisen päätöksenteon piirteitä; sen ei tarvitse olla ”virallisesti demokraattista” ollakseen demokraattista. Positiivisen toiminnan löytäminen ei ole mahdottoman monimutkaista, vaan se on intuitiivisesti löydettävissä. Inspiraationa voi käyttää vaikkapa muutamaa kohtaa buddhalaisten ”jalosta kahdeksanosaisesta polusta”: oikea (eettinen) aie, eettinen puhe, eettinen toiminta, eettinen elinkeino. Jokainen meistä kykenee arvioimaan näitä omassa elämässään, ja demokratia toteutuu vasta kun muodostetaan kollektiivisesti yhteisymmärrys tällaisista perusperiaatteista. Talous on noussut moraaliseen asemaan, jossa se määrittelee, mitä on oikea toiminta ja oikea elinkeino, mutta tämä määrittely voidaan kyseenalaistaa ja tehdä uudestaan. Eettinen intuitiivinen toiminta on yksi avain ulos ahdistuksesta ja tie merkityksellisyyden palauttamiseen.

Mitä voimme tehdä?

Näköalattomuudesta on Suomessa puhuttu joidenkin äärimmäisten tekojen kuten kouluampumisten yhteydessä. Tulevaisuuden muuttuessa epävarmaksi myös näköalattomuudesta tulee sukupolvikokemus. Tuo käsite kuitenkin kätkee sisäänsä myös jotain positiivista: näköaloja tulee kollektiivisesti etsiä. Postmodernin

Bourdieu on kirjoittanut heimosta, jonka maailmankuvassa aika on lähtökohtaisesti syklistä, mutta ahneus uhkaa muuttaa ajan lineaariseksi.9 Koko modernin projektille on mielestäni leimallista nimenomaan 12

“Tietomme maailmasta on pikemminkin taskulampun valokeilan valo avaruudessa kuin absoluuttinen totuus” lineaarinen aikakäsitys, sekä sattumoisin myös sellaisten yhteiskuntajärjestelmien synty, joissa ahneutta ei sanktioida vaan siitä jopa palkitaan, jos se on oikein kohdistettu. Yksi ratkaisumalli kehityksen palauttamisessa kestävälle radalle voisi siis olla yhteiskuntamalli, jossa ahneutta alettaisiin jälleen sanktioida – tällä kertaa perusteena ei olisi jumalallinen käsky, vaan rationaalisen ajattelun tulos.

Lähteet 1 Myllynen, Suvi (2002): Menetetty tulevaisuus. Riskiyhteiskunnasta globaaliin aikaan. Lähtökohtia ajan yhteiskunnalliseen analyysiin. Teoksessa Inkinen, Sam & Bruun, Henrik & Lindberg, Fredrik (toim.) Tulevaisuus. nyt – riskiyhteiskunnan haasteet ja mahdollisuudet. 2 http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/119129/Epavarma+tulevaisuus+ahdistaa+nuoria 3 http://uusi.voima.fi/artikkeli/2016/paluu-keynesilaiseen-epavarmuuteen/ 4 Setälä, Päivi (2012): Vaarallinen ja likainen tila. Teoksessa Strandell, Harriet & Haikkola, Lotta & Kullman, Kim (toim.) Lapsuuden muuttuvat tilat. 5 Bauman, Zygmunt: Luento Kuvataideakatemialla syksyllä 2012. 6 Calvino, Italo (1993): Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle. 7 Camus, Albert (1942): Sivullinen. 8 http://fi.wikipedia.org/wiki/Postmodernismi 9 Bourdieu, Pierre (1977): Outline of a Theory of Action.

Jos tämä kaikki vaikuttaa utopistiselta, minulla on vielä lopuksi muutama lohdullinen sana. Kummitätini kertoi olleensa lapsenlapsensa kanssa ulkoilemassa. Lapsi keksi, että hänen täytyy hypätä jonkin lumettoman kohdan ylitse osumatta siihen lainkaan. Hyppy ei kuitenkaan aivan kantanut ja jalka hipaisi lumetonta kohtaa. ”Minä epäonnistuin!”, lapsi huusi surullisena. Hän tunsi kuitenkin suurta helpotusta kun kummitätini kertoi hänelle, ettei aina tarvitse onnistua.

Tuoksuja tulevaisuudesta Teksti ja kuvat: Jenni Tuhkanen

Ravintolapäivää vietettiin jälleen Helsingissä sekä muualla Suomessa ja ympäri

maailmaa 21. helmikuuta. Neljä kertaa vuodessa vapaaehtoisvoimin järjestettävänä ruokakarnevaalina kuka tahansa voi perustaa unelmiensa pop up -ravintolan yhden päivän ajaksi. Vapautuminen ravintolan perustamiseen liittyvästä byrokratiasta mahdollistaakin Ravintolapäivään osallistuville oman elämänsä Michelin-kokeille päivän verran ruoan- ja juomantäytteistä riemua sekä kulinarististen unelmien toteuttamista. Kontaktin toimitus kävi ihmettelemässä moninaisia makumaailmoja Esplanadilla sekä Ruttopuistossa.

Ravintolapäivän kaltaisessa tapahtumassa jos missä

ta visiostaan innostuneet nuorukaiset. Sosiaalisessa mediassa ravintolan pitäjät kertoivat tämän olevan ensimmäinen kerta, kun tamaleja olisi tarjolla Pohjolan perukoilla – sana olikin tainnut kiiriä, sillä kojun luokse kerääntyi paljon uteliaita asiakkaita. Vai houkutteliko chilillä höystetystä, kaakaota muistuttavasta atole-juomasta kantautunut tuoksu ihmiset sankoin joukoin paikalle? Luultavasti molemmilla oli osuutta asiaan.

voikin aistia tulevia ruokatrendejä, ja jotain aivan uutta pääsimmekin maistamaan, nimittäin meksikolaista katuruokaa nimeltään tamali. Kuten trendeillä on tapana, ei tamalikaan tosiasiassa aivan uusi ruokalaji ole, vaan sen juuret juontavat maya- ja atsteekkikulttuureihin aina 10 000 vuotta taaksepäin. Se voikin olla yksi vanhimmista katuruoista, joita syödään vielä tänäkin päivänä.

Tomatillo Helsingin vegaaninen ja gluteeniton tamaliannos sisälsi banaaninlehdessä höyrytetyn tamalimassan, joka oli maustettu mole-kastikkeella. Sen lisäksi annokseen kuului salsa verdea, pico de galloa,

Ravintolapäivänä tamaleja valmisti ja tarjosi Tomatillo Helsinki -niminen ravintola, jonka kyökin ääressä uurastivat silminnähden omasta kulinaristises14

paistettuja banaanilastuja sekä tuoretta korianteria. Tarjolla oli tamalin lisäksi myös tomatillokeittoa sekä aiemmin mainittua atole-juomaa. Tamaliannoksessa oli rehellinen itsetehdyn ruoan meininki, ja toimittajalle entuudestaan täysin tuntemattomassa ruokalajissa olikin tietyllä tapaa jotain hyvin kotikutoista. Tamali lisukkeineen oli maukas talvipäivän lämmittäjä, ja uskonkin, että tulisesta ja raikkaasta ruokalajista voisi muotoutua tulevaisuuden katuruokailmiö.

Raakakakkujen valmistuksessa oli panostettu maun lisäksi myös esteettiseen ulkonäköön.

Esplanadilla omaa kahvilaansa piti myös harvinaisen nuorena yrittäjyydestä innostunut nuori neiti. Korkeintaan 10-vuotias kauppias myi suloisessa kojussaan kaakaota polkuhinnoin, ja kauppa näyttikin käyvän kuin siimaa. Nuori kauppias oli asiaansa perehtynyt ja tarjosi asiakkaille kaakaota pienellä, mutta kovin ratkaisevalla yksityiskohdalla – kaakao oli valmistettu riisijuomaan. Näin ollen kaakao soveltuikin sekä maitoallergikoille kuin myös vegaaneillekin. Kaupanteko sujui sillä tavoin kuin pikkuisen kauppiaan kanssa kuuluukin – kaakaota levisi vahingossa tiskille ja pahvikuppipino kaatui kumoon maahan, mutta kauppiaalla olikin sellainen asenne, josta monella olisi opittavaa. Kommelluksista huolimatta hymy ei hyytynyt, vaan kuuma kaakao vaihtoi omistajaa isän hoitaessa likaisen työn eli pyyhkiessä tiskin jälleen myyntikuntoon!

Näin valmistuu tulinen tamali Tomatillo Helsingin kokkien käsitellyssä.

Raakaleivonnaiset ovat lunastaneet paikkansa niin

kotileipurien kuin myös kahvilanpitäjienkin sydämissä. Raakaleivonnalla on helppo tehdä monille erilaisille ruokavalioille sopivia herkkuja, ja ne ovat virkistävä tuulahdus leivonnaisten maailmassa tavanomaisesta poikkeavien raaka-aineiden ja valmistustavan vuoksi. Ravintolapäivänä raakaleivonnaisia tarjosi ainakin yksi kahvila, jonka ruokalistalla oli eri makuisia raakakakkuja. Makuvaihtoehtojen hiomiseen oli selkeästi nähty vaivaa, ja ideat oli laitettu käytäntöön tuloksena hykerryttävän herkullisia makuja. Makuvaihtoehtoihin kuuluivat passionhedelmä-valkosuklaa, appelsiini-maitosuklaa ja punaherukka. Tuoreet raaka-aineet ja vieno kookosöljyn vivahde painuivat mieleen hekumallisena makumuistona, jota voi kaihoisasti muistella Pirkan pakastepullia nauttiessa sunnuntaiaamuna.

Uusien ja erilaisten makuelämyksien lisäksi Ravin-

tolapäivänä vähintään yhtä kiinnostavaa onkin ihmisten kanssa kohtaaminen, niin ravintolanpitäjien kuin myös heidän ruoistaan nauttivien asiakkaiden. Vaikka Espa ja Ruttopuisto soljuivat loskassa ja taivaalta satoi vuorotellen vettä sekä lumentapaista ainesta, vallitsi kojujen ympärillä innostunut ja iloinen tunnelma, joka kutsui luokseen. Parasta oli seurata omaan ruokaansa ja visioonsa uskovia luovia ravintoloitsijoita, joiden silmistä heijastui luomisen polte, kun he kertoivat harvi15

Abiturientit myivät somia kuppikakkuja penkkariasuissa.

naisista raaka-aineista ja valmistusmenetelmistä, joita olivat ruokaansa soveltaneet. Usko omaan rohkeaan ideaan ja siihen, että omalla tekemisellä on annettavaa myös muille. Joukossa luultavasti olikin ihmisiä, jotka haaveilevat kokopäivätyöstä ravintolassa tai kahvilassa. Kenties Ravintolapäivän kaltainen tapahtuma voi olla jollekin se viimeinen käännekohta, josta ihminen lähtee tavoittelemaan unelmaansa.

Seuraava Ravintolapäivä järjestetään 21.5. Ravintolapäivä http://www.restaurantday.org/fi/

Kuppikakut eivät ehkä ole leivonnaisten uusinta uutta, mutta täytyy antaa perinteillekin palstatilaa (kaikki ymmärtävät tässä vaiheessa, että toimittajalla on sokeririippuvuus). Iloinen abiturienttiduo piti kuppikakkukahvilaa ja piristi kojujen lomissa risteileviä asiakkaita penkkareista jääneillä asuillaan. Kahvilanpitäjät eivät varmastikaan olleet ensimmäistä kertaa kuppikakkujen parissa tekemisissä, sen verran huolitellusti leivonnaiset oli leivottu sekä kuorrutettu. Makuvaihtoehdot olivat nekin perinteisiä, mutta harva ei löydä suosikkia vaniljan, suklaan, kinuskin ja mansikan joukosta. Perinteisten makujen rinnalla ilahdutti kaneli-omena, joka sekin toisaalta henkii tuttuja makumaailmoja, mutta kuppikakkuun tuotuna siinä on kenties jotain uutuudentuntua kuitenkin.

Tomatillo Helsinki http://tomatillohelsinki.yolasite.com/

Kult

tuurin

urkka

Moikka, tässä kirjoittelevat Kontaktin uudet kulttuurivastaavat Anna ja Emmi! Olemme uutuudenintoa pursuavia fukseja, jotka ovat kiinnostuneita kulttuurista aina taidenäyttelysaleista musiikkifestareille ja elokuvateatterien eturiveihin asti. Tällä palstalla tulette kuulemaan meistä, sillä tiedotamme menneistä ja tulevista tapahtumistamme sekä esittelemme ajankohtaisia ja kiinnostavia kulttuuriin liittyviä asioita. Kulttuurivuosi alkaa speksin merkeissä 25.2. ja siitä starttaakin tapahtumantäyteinen lukukausi. Kontaktilaisille luvassa on ainakin leffa- ja teatteriexcuja, musikaalintäyteistä sing-a-long –iltaa sekä mahdollisesti jopa osallistavia kursseja esimerkiksi improteatterin ja sushin tekemisen merkeissä. Villeimmissä ajatuksissamme suunnitteilla olisi kontaktilaisten kokoaminen yhteen kesän aikana exculle Ilosaarirockiin. Lisäksi olemme halukkaita kuulemaan Teidän toiveitanne maan ja taivaan väliltä sekä olemaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa kontaktilaisten kanssa. Toivottavasti nähdään tulevan vuoden aikana kulttuurin merkeissä!

Live-musiikin tulevaisuus Teksti: Oskari Lappalainen

Olen viime aikoina pohtinut paljon live-musiikin

Samoihin aikoihin olin Kontaktin kaudenavajaisissa päätynyt keskustelemaan parin henkilön kanssa hologrammien käytöstä lavataiteen osana. Hologrammiteknologiaa on käytetty Yhdysvalloissa herättämään henkiin kuollut 1990-luvun räppäri Tupac keikkalavoille. Tätä pidettiin osittain siistinä, osittain karmivana, ja hologrammien käyttö tähän tarkoitukseen jakaa mielipiteitä. Hologrammeilla on kuitenkin mahdollista luoda myös jotain täysin uutta. Japanissa ja Yhdysvalloissa onkin projisoitu täysin virtuaalisia hahmoja lavoille.

tulevaisuutta. Minulla on itse taustaa amatöörimuusikkona, ja bändiaikoina tuli keikkailtuakin muutamaan otteeseen. Minulla on siis ollut mahdollisuus vertauskuvallisesti kurkistaa verhojen taakse keikkailun suhteen. Olen aina arvostanut vahvoja live-bändejä, jotka sekoittavat kiinnostavaa visuaalista antia musiikkinsa joukkoon, ja esittävät taidettaan innolla. Nyt 2010-luvulla teknologia ja sitä koskeva tietämys sekä sen sisältävät taiteelliset visiot ovat avaamassa uudenlaisia mahdollisuuksia live-esityksiin. Viimeaikaisen pohdinnan laukaisi se, kun katsoin Youtubesta Nine Inch Nailsin Los Angelesin Staples Centerissa pidetyn keikan taltioinnin vuodelta 2013. Kolme vuotta on pitkä aika 2010-luvulla, mutta kyse on aina vähän aikaansa edellä olevan bändin viimeisimmästä kiertueesta. Yhtye oli ottanut modernin valoteknologian käyttöönsä uskomattoman taiteellisesti ja teknisesti visionäärisillä tavoilla.

Hologrammiteknologian kehitys saattaisi esimerkiksi mahdollistaa sen, että bändi voisi esiintyä yhdessä paikassa, mutta jäsenet voitaisiin toistaa hologrammeina useilla lavoilla kerrallaan. Hologrammeja voi käyttää myös puhtaan taiteellisilla tavoilla, kuten jotkut bändit käyttävät nykyajan visuaalisia teknologioita. Viekö vai tuoko teknologia lisää magiaa liveihin? Itse olen aina nauttinut keikoista, joissa visuaaliseen ja tekniseen puoleen on panostettu kunnolla. Mutta toisaalta olen myös viihtynyt tunkkaisilla 30 hengen punk-keikoilla. Tärkeintä onkin loppujen lopuksi ehkä vain fiilis, yhdessä tekeminen ja yhteisestä asiasta yhdessä sekoaminen. Se jo ikäpolveni pääsykoekirjana toimineessa ”vihreässä kirjassa” mainittu joukkovoimaantuminen.

Yhtye käytti katosta roikkuvia, pitkiä ja tiheästi aseteltuja led-valoja luodakseen kolmiulotteisia valopisteiden kenttiä, sekä muita erittäin vaikuttavia visuaalisia tehosteita. Olin itse päässyt nauttimaan vuonna 2014 kiertueen maahantuodun kevytversion, mutta kyseinen hyvälaatuinen taltiointi räjäytti mieleni uudestaan. Yhtyeen ulosanti on seestynyt ja muuttunut taiteellisemmaksi, ja harva rock-bändi on onnistunut ikääntymään yhtä hyvin.

Teksti: Oskari Lappalainen Kuvat: Mianna Meskus ja Ilkka Arminen

Millainen on sosiologian tulevaisuus? Kysyimme Mianna Meskukselta sekä Ilkka Armiselta, millaisena sosiologian tulevaisuus heidän silmissään näyttäytyy.

Mianna Meskus Akatemiatutkija, dosentti

"Sosiologian pääsykoekirjani vuodelta 1994 alkaa tällä lauseella: ”Sosiologia

tutkii yhteiskuntaa ja ihmisiä yhteisöjen jäseninä” (Allardt 1988). Sosiologian tulevaisuus on kirkas ja kunniakas, sillä tämä tutkimuskohteemme ja sen myötä mahdollisuutemme vaikuttaa maailmaan ei ole kadonnut minnekään. Tulevaisuudessa(kaan) yhteiskunta ei ole staattinen kohde, vaan alati liikkeessä. Siinä riittää selvitettävää ja tilaa on erilaisille – vastakkaisillekin – näkökulmille ja selitysmalleille. Tulevaisuuden(kin) maailma on yhteisöiden kansoittama. Niiden tehtäviä, koostumusta, asemaa ja vaikutusvaltaa tutkitaan kiihkeästi. Samoin selvitetään kriittisesti, mitä yhteisöiden jäsenyys edellyttää ja tuottaa. Kun tulevaisuuden moniarvoinen (kyllä!) yhteiskunta kamppailee totuuksista, sosiologia seuraa, jäsentää, arvioi ja osallistuu. Tulevaisuutta odotellessa voi kehittää ja harjoituttaa sosiologista mielikuvitustaan juuri nyt."

Ilkka Arminen Sosiologian professori, oppiaineen vastaava

"Viime aikoina ihmisten luottamus mediaan on laskenut jyrkästi. Tämä kertoo siitä, että ihmisillä ei ole kykyä tulkita medioiden kautta syntyvää kuvaa maailmasta siten, että he kokisivat maailmantapahtumien vastaavan heille mediasta syntyneitä odotuksia. Tässä on tilaus sosiologialle.

Ei silti ole selvää, että sosiologia tietomuotona tulee säilymään. Ajattelujärjestelmien piirteet ja nimet ovat vaihtelevia. Sosiaalisia maailmoja koskevalle tiedolle on kuitenkin kysyntää niin kauan kun ihmiset tai ihmisapinoiden heimoon kuuluvat ylläpitävät sosiaalisesti organisoituneita suhteita. Voi olla, että sosiologia – sosiaalista organisoitumista koskevana tietomuotona – säilyy pidempään kuin ihmiskunta. Sosiaalista organisoitumista koskeviin kysymyksiin voidaan vastata määrällisesti, kertomalla menneeseen perustuvia ennakointeja tapahtumien tulevasta esiintyvyydestä. Niitä voidaan tarkastella myös laadullisesti ja arvioida sitä, miksi ”se sanoi siitä silloin niin”. Sosiaalista organisoitumista koskeva tietomuoto tarjoaa periaatteessa mahdollisuuden toimia toisin eli oppia siitä mitä on tehty aiemmin. Menneisyydestä oppiminen edellyttää kykyä tulkita tapahtumien virtaa. Erityinen haaste on se, että tieteelliset tulkintahorisontit eivät ole läpinäkyviä ja siksi ihmiset eivät kykene arviomaan eivätkä luottamaan tieteeseen. Tämän takia voi näyttää siltä, ettei etenkään ihmistieteisiin enää uskota. Tämä legitimaatiokriisi on kuitenkin osa sitä tilausta, joka perustelee sosiologian olemassaoloa." 18

Kuva: Sini Järnström 19

Kysyimme samaa kontaktilaisilta:

Kuvat: Tuomas Hallamaa

Puheenjohtajan PS.

Suuret utopiat ja nykytulevaisuus Astuimme uuteen ja uljaaseen maailmaan 1990-luvun alussa, kun kylmä sota loppui. Uusi aikakausi myytiin

meille vapauden ja demokratian aikana sekä historian loppuna. Todellisuudessa siirryimme kuitenkin uuteen epäjärjestyksen aikaan, jota leimaavat etninen ja uskonnollinen radikalisoituminen, loputtomat paikalliset konfliktit ja loputon heikommassa asemassa olevien riisto. Aiempi kaksinapainen maailmanjärjestys tuntui ennakoitavammalta ja selkeämmältä kuin nykyinen moninapainen yhden supervallan ja monien paikallisten suurvaltojen järjestelmä. Kuitenkin kylmän sodan loppuminen avasi tulevaisuuden aivan uudella tavalla. 1950-luvulla alkanut maailmanlaajuisen ydinsodan uhka väistyi ainakin tunteiden tasolla, jolloin tulevaisuudesta tuli edes mahdollinen. Samalla suuret idealistis-utopistiset tulevaisuuskuvat saivat kuoliniskun. Neuvostoliiton romahdus murskasi unelmat valtiososialismin tulevaisuudesta, kun taas Putinin ensimmäinen presidenttikausi ja Kiinan nousu talouden suurvallaksi murskasivat unelmat länsimaisen liberaalin demokratian leviämisestä.

”1900-luvun alussa tulevaisuuden nähtiin olevan yksiselitteisesti silloista nykyhetkeä parempi” Utooppisten tulevaisuuskuvien romahtaminen on selvästi vaikuttanut siihen, miten käsitteellistämme tulevaisuuden. 1900-luvun alussa tulevaisuuden nähtiin olevan yksiselitteisesti silloista nykyhetkeä parempi. Ihmiskunnan tuli vapautua puutteesta ja työstä tieteen ja teknologian kehityksen myötä. Optimistinen käsitys tulevaisuudesta mahdollisti myös laajamittaisten projektien käynnistämisen. Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat hyvä esimerkki tällaisista projekteista. Hyvinvointivaltioprojektin päämääränä on aktualisoida visio paremmasta tulevaisuudesta. Kehitysuskon ja suurten utopioiden hiipumisen myötä myös käsitys tulevaisuudesta muuttui. Tulevaisuuspuheeseen yhdistyy nykyisin niukkuutta korostava talouspuhe. Nykykeskustelussa valoisa ja tavoittelunarvoinen tulevaisuus on sellainen, jossa talous kasvaa. Tähän ihanaan utopiaan pääsee vain noudattamalla vaihtoehdottomuuden kuripolitiikkaa ja toivomalla kansainvälisten sijoittajien palkitsevan oikeaoppisuudesta talouskasvua tuottavilla investoinneilla. Samanaikaisesti tulevaisuuskäsityksen supistumisen kanssa teknologinen kehitys on kuitenkin avannut käsittämättömiä mahdollisuuksia. Lähes kaikki maailman tieto on potentiaalisesti kenen hyvänsä saatavilla, ihmistenvälisen kommunikaation ja yhteisymmärryksen luomisen mahdollisuudet ovat paremmat kuin koskaan ja kolmiulotteinen tulostus saattaa mullistaa koko nykyisen tuotantojärjestelmän. Talouskasvun odottelun ja jatkuvan kriisipuheen sijasta olisi parempi keskittyä oikeasti merkitykselliseen tulevaisuuden rakentamiseen. Maailma on tällä hetkellä surkeassa tilassa, mutta on otettava huomioon, että se on ollut vähintään yhtä surkeassa tilassa koko ihmiskunnan historian ajan. Teknologian kehitys ei ole lunastanut lupauksiaan, mutta se on silti mullistanut jokapäiväisen elämämme. Ikuinen talouskasvu on utopioista kaikkein epärealistisin, se sijasta tarvitsisimme uusia näkökulmia tulevaisuuteen, jossa ihmisarvo, ihmisten välinen kunnioitus, solidaarisuus ja tasa-arvo voivat kukoistaa. Se, ettei johonkin päämäärään ole mahdollista päästä, ei tarkoita sitä, etteikö siihen tulisi pyrkiä.

Tuomas Hallamaa