Huijarisyndrooma ja tyhmyyden pelko

Huijarisyndrooma ja tyhmyyden pelko –

ihannoidut ajatusvääristymät

Teksti: Vilma Vares

Yhteiskunnan paineet, kulttuuriset ja sosiaaliset odotukset, naurunalaiseksi joutuminen. Tyhmyyttä voidaan pelätä lukemattomista syistä. Jatkuva itsensä vertaaminen toisiin, siitä kumpuava riittämättömyyden tunne ja lopulta huijarisyndrooma voivat vaikuttaa tähän huomattavasti: Miksi olen päässyt elämässäni tähän pisteeseen, jos en oikeasti osaa mitään? Mitä jos kyvyttömyyteni paljastuu ja muut huomaavat, että olen tyhmä?

Elämme yhteiskunnassa ja kulttuurissa, jossa vaatimukset oman tieto- ja taitotason suhteen on toisinaan jopa epärealistisen korkealla. Mitä useammista asioista on tullut ”perusasioita”, jotka pitäisi tietää ilman, että niitä varsinaisesti opetetaan missään vaiheessa. Myös itsenäisyyttä voidaan korostaa niin paljon, että avun pyytäminen voi tuntua hävettävältä tai jopa ahdistavalta. Se, että vaatimuksiin ei pysty vastaamaan, leimataan puolestaan tyhmyydeksi. Koska vaatimukset ovat niin näkyvillä julkisessa keskustelussa, koulumaailmassa ja opiskeluyhteisöissä, ne on helppo omaksua osaksi omaa ajattelua. Tästä voi syntyä niin käsitys omasta tyhmyydestä kuin sen pelko.

Omaa tyhmyyttä voi halutessaan perustella kilometrien pituisilla listoilla. Syyt voivat perustua esimerkiksi omiin epävarmuuksiin, jolloin ne tuntuvat itselle täysin loogisilta, mutta monien muiden mielestä täysin perusteettomilta. Käsitys omasta tyhmyydestä voi olla niin pinttynyt oman pään sisälle, että ei tule edes mieleen, että voisi olla väärässä – ei vaikka muilta saatu palaute ja omat saavutukset eivät tukisi ajatusta millään tavalla. Huijarisyndroomasta, jossa henkilö uskoo vain esittävänsä osaamistaan ja kärsivänsä riittämättömyyden tunteesta, on tullut laajalti samaistuttava ilmiö.

Samaistun itse voimakkaasti huijarisyndroomaan ja tyhmyyden pelkoon. Huijarisyndrooman vaikutusvalta ajatteluuni huipentui viime toukokuuhun, kun pääsin opiskelemaan historiaa Helsingin yliopistoon. Aluksi olin sanoin kuvaamattoman iloinen opiskelupaikan saamisesta, mutta muutaman päivän riemuitsemisen jälkeen aloin epäillä itseäni. Pelkkä ajatus siitä, että olin mahdollisesti vienyt jonkun minua fiksumman ja paremman opiskelijan paikan yhteishaussa, saivat ilon tunteen muuttumaan katumukseksi ja häpeäksi. Vaikka ajatus ei ole jälkikäteen punnittuna millään tasolla realistinen, olin vahvasti sitä mieltä, että en ollut ansainnut saamaani opiskelupaikkaa tai en kuuluisi yliopistoon.

Tyhmyyden pelkoni on puolestaan korostunut yliopisto-opinnoissa, sillä yliopistossa törmää päivittäin ihmisiin, jotka vaikuttavat paljon fiksummilta ja viisaammilta kuin itse kokee olevansa. Opiskelijat eivät välttämättä ole samassa elämäntilanteessa toistensa kanssa, vaan jollain saattaa olla takanaan edellisiä opintoja, kokonainen ura toisella alalla tai välivuosia koulun ja yliopiston välillä. Historia on myös käsitteenä ja tieteenalana niin laaja, että saman alan opiskelijat eivät välttämättä tiedä kovinkaan paljon toistensa kiinnostuksenkohteista. Erot elämäntilanteissa ja yliopisto-opintoja edeltäneessä tietämyksessä yhdistettyinä uuteen, tuntemattomaan ja stressaavaan tilanteeseen voivatkin saada monet vertaamaan itseään toisiin. Tämä voi johtaa omien kykyjen kyseenalaistamiseen.

Itse tulin yliopistoon suoraan lukiosta. Kävin lukion kolmeen vuoteen ja olen syntynyt loppuvuodesta, joten saatoin jo lähtökohtaisesti olettaa olevani yksi vuosikurssini nuorimmista opiskelijoista ja viljellä pelkoa siitä, että olisin jollain tavalla alakynnessä muihin nähden. Kirjoitinkin fuksivuoteni alussa yltiömäisen itsekritiikin vallassa päiväkirjaani, miten huonoksi koin itseni muihin opiskelijoihin verrattuna. Tähän kelpasivat ikäni lisäksi milloin mitkäkin syyt: olin valmistunut tamperelaisesta taidelukiosta, en ollut lukenut “oikeanlaisia” kirjoja ennen yliopistoon tulemista, en ollut koskaan käyttänyt lähdeviitteitä, en osannut suunnistaa Helsingissä ilman Google Mapsia enkä tiennyt, mitä ”steissi” tarkoitti.

Huijarisyndrooman on sanottu kumpuavan oman tietämättömyyden tiedostamisesta. Tätä tukee se, että korkeasti koulutettujen ihmisten on todettu potevan matalasti koulutettuja useammin huijarisyndroomaa. Sen on toisinaan sanottu jopa kuuluvan olennaisena osana akateemisissa piireissä toimimiseen. Kun ajatuksen muotoilee näin, pohjimmiltaan vääristynyt ajattelu saadaan kuitenkin kuulostamaan tavoiteltavalta ja ihailemisen arvoiselta asialta.

Todellisuudessa vääristymä voi haitata omaa elämää suuresti. Käsitys omasta tyhmyydestä voi vaikuttaa huomattavasti omaan itsetuntoon, jolloin omanarvontunne voi kytkeytyä fiksuuteen ja sen mittareihin. Sisäinen riittämättömyyden tunne voi liittyä esimerkiksi sosioekonomiseen asemaan ja sen vaikutuksiin muun muassa koulutustasoon. Se voi liittyä myös traumaattisiin kokemuksiin, kuten kiusaamiseen ja jatkuvaan vähätellyksi tulemiseen.

Vaikka moni kamppailee huijarisyndrooman kanssa ja pelkää olevansa tyhmä, aihetta käsitellään edelleen puutteellisesti julkisessa keskustussa. Koska pelkoa ruokkivat epävarmuudet voivat tuntua ulkopuolisten mielestä absurdeilta, niiden vaikutusta kunkin ajatusmaailmaan ja lopulta toimintaan on helppo vähätellä. Toisaalta huijarisyndroomasta puhutaan usein itseironiseen tai muuten humoristiseen sävyyn, jolloin aiheeseen on vaikea suhtautua sen vaatimalla vakavuudella. Lisäksi vahvan itsetietoisuuden arvostaminen voi saada tyhmyyden pelon näyttämään merkityksettömältä keskustelunaiheelta – vaikka liiallinen itsetietoisuus voi loppujen lopuksi vaikeuttaa elämää siinä missä heikko itsetietoisuuskin.

Joskus mietin, olisiko elämäni helpompaa, jos en vaatisi itseltäni niin paljon. Todennäköisesti se olisi. En miettisi kuukausia etukäteen erilaisia tehtäviä ja muita muistettavia asioita, joiden miettimiseen kannattaisi todennäköisesti käyttää vain muutama viikko, päivä tai tunti. En lykkäisi asioiden tekemistä ja uskaltaisin tarttua erilaisiin tilaisuuksiin, vaikka lopputulos ei olisikaan täydellinen. En pitäisi mieluummin suutani kiinni kuin olisi väärässä, tai mikä pahempaa, asettaisi itseäni haavoittuvaiseksi paljastamalla tietämättömyyteni. Tyhmyyden pelko hallitseekin minua enemmän kuin minä sitä – aivan kuten monia muitakin. Pelko voikin liittyä myös haluun sopia joukkoon ja tulla hyväksytyksi, mikä lisää sen samaistuttavuutta.

Olen kuitenkin yrittänyt harjoitella tyhmyyden pelkoa ja huijarisyndroomaa vastaan taistelemista tai ainakin niiden hyväksymistä. Ei haittaa, vaikka Helsingin kartta on edelleen yhtä sokkeloa päässäni ja kuulen päivittäin muiden keskustelevan ”itsestään selvistä” asioista, joista en ole koskaan kuullutkaan. Ei myöskään haittaa, vaikka tyhmyyden pelosta ja huijarisyndroomasta irti pääseminen kestäisi kauan: vääristyneiden ajatusten oikominen ja vanhojen pinttymien hinkkaaminen pois mielestä vaativat paljon aikaa ja voimavaroja. Onkin tärkeää muistaa, että kaikkea ei voi tietää etukäteen, vaan elämä on jatkuvaa uuden opettelemista ja haasteiden kohtaamista. Näin sanoisin myös itselleni vuosi sitten ja fuksivuoden alussa.

Tietämättömyys tai se, että ei ole täydellinen, eivät tee kenestäkään automaattisesti tyhmää – ja vaikka tekisivätkin, tyhmyys ei merkitse huonommuutta ihmisenä. Tämän ymmärtäminen voi kaikessa vaikeudessaan tuoda lohtua hetkinä, joina tyhmyys tuntuu pelottavalta.