Novelli: Locus Amoenus

LOCUS AMOENUS

Kamilla Kolimaa

Istuimme autopesussa. Ford Pinto vaahdotettiin ja kuohutettiin ja pyöriteltiin sinisissä harjoissa, ja istuimme sisällä, ruskeilla nahkapenkeillä, joista leyhyi väkevä, öljyinen vihi.

Laszlo sanoi: - kuulkaa ette ole tainneet harkita mitä pyysin?

- Olen minä harkinnut, mutta mitä harkinta tekee, jos ei varmista asian kieltämistä?

- Kieltäminen ei vie mitään pois, sanoi Ferenc, avaten nahkaisen savukerasiansa.

- kunhan tajuatte että joku täytyy syödä, sanoi Laszlo ja napsautti sytyttimeen liekin ja työnsi sen lähelle Ferencin naamaa.

- Joku meistä täytyy syödä, toistin ja Ferenc irvisti ja sanoi odottamatta vastausta:

- Tarkoitatko: jonkun meidän täytyy syödä?

Laszlo nyökkäsi ja sanoi: - Onpa tuo kuohu värintöntä, kalmankalpeaa, laittaisivat edes väriä siihen. Tuo surkeus ei miellytä silmää.

- Tiedättekö miten yrityksiä sulautetaan toisiinsa jos ne ovat heikkoja? sanoin. - Tai miten kaksoset syövät heikompiaan kohdussa? Tai miten ydinvoimala pyörii?

Kumpikaan ei nyökännyt tai reagoinut, heidän verestävät korvansa värähtivät ja vetäytyivät takaisin ja myös Laszlo kaivoi savukerasiansa povitaskustaan, mikä häikäisi ylenpalttisen kultaisena ja kaiverrettuna kuvin, joita ei erottanut, muuta kuin pienen leijonan kaiverruksen.

Laszlon käsi riippui penkin selkänojalla, enkä nähnyt kämmentä, joka piilotteli nojan takana.

- Meillä kaikilla on roolimme ja meidän on näyteltävä niitä parhaamme mukaan ja joskus tulee myöntää tappionsa, Laszlo surisi laukaten ja katsoi tuulilasia, harjojen pärskimistä sitä vasten, niiden karvaisia tappeja. Radio rävähti päälle, ja näin taustapeilistä kun Ferenc kavahti ja nosti soihtukatseensa jostain. - Ostakaa Alfa Defender pistooli! Olkaa tarkkoja, ostakaa vain korkeinta laatua, jota meiltä saa! Taitavaa ja sivistynyttä teknologiaa, jolla aina laatutakuu.

Vaihdoin kanavaa ja näin sivusilmällä, kuinka Laszlon poskessa, hyvin korkealla poskessa, melkein ohimolla, hehkui öljyinen, saven sävyinen läikkä, liian mitätön tahraksi, miltei ripsi, jonka hän huomiottaan pyyhkäisi nimettömällä. Se levisi, eikä hän huomannut tätä, väänsi vain lasiensa päälle lipan, johon oli liimattu aurinkolasit. Toistin liikkeen omille kasvoilleni huomaamatta kun olin jo tehnyt sen. Peilissä Ferenc veti nahkatakin hihastaan toisen hihan ja pyyhki sillä nenäänsä. Samalla tupakansavu kiertyi harmaaseen silmään, joka siristyi ja hän hieroi sitä peukalolla. Katsoin kun vaahto ja harjat raivosivat hänen takanaan ikkunassa, niitä vasten mustissa, geelillä taakse vedetyissä hiuksissa, joista useita koppuraisia kiharia roikkui otsalla, niiden kiiltävien, hohtavien hiusten alla, kahdessa kohtaa olin näkevinäni kohoumia, ei kovinkaan korkeita mutta teräviä. Ne horjuttivat kampauksen uskottavuutta, ne tuntuivat katkaisevan geelin liimamaisen vaikutuksen ja räväyttävän yksittäisiä hiuksia ja tuppoja sivuun, korkealle otsalle. Kranssimainen panta oli valunut otsalle, eikä auttanut kuontalon paikalle liimaamisessa. Hän huomasi tuijotukseni, eikä sanonut mitään, puhalsi utua ja sanoi, - Eikö ikkunoita voisi vähän raottaa, että savu pääsisi hengittämään?

- Ei! Laszlo tyrmäsi huvittuneena, katse edelleen pesussa, tai jossain sen takana, vaikkei harjasten läpi nähnyt mitään. - Nahkapenkit—mitkä tahansa penkit menisivät pilalle siitä, sanoin ja hellitin ratista.

- Avataanko se viini nyt vai myöhemmin? hän kysyi ja sanoin: - se on jälkiruokaviini?

- Tiedän! kyllä minä sen tiedän! hän kivahti ja sipaisi hiuksiaan korvan taakse.

- Kannattaako likaisia lapsia päästää keittiöön? Ei! Naiset ja herrat ostakaa eteiseen asennettava lasten korkuinen käsienpesuallas ja saatte viisi palasaippuaa kaupan päälle!

- Olet mitä syöt, osta palkitun aerobics -ohjaajan kirja terveydestä!

Vaihdoin kanavaa ja katsahdin peiliin. Ferencin silmät olivat uppoutuneet johonkin lattiassa ja hän sanoi: - Onko joku virtsannut tähän autoon? Täällä haisee urea.

- Voi hyvinkin olla, sanoin ja ääneni maistui kirpeältä vihreältä omenasiivulta, ja kun suuni oli auki, kuulin sen kautta jotain, kurkusta, tai kurkunpäästä. Se ei ollut tykyttävää, tai kovaa vaan tahditonta pyristelyä, hulmuavaa, heikkoa takomista, kuin joku hakkaisi halkoja liian tylpällä kirveellä. Ferenc nosti kätensä ja liiskasi paisuvaa kampaustaan littanaksi, veti irtohiukset korvien taakse, ja terävät kohoumat olivat kadonneet.

- Voiko öljykentällä sytyttää tupakan? Ferenc kysyi. Kun menemme sukusi kentälle, olisi hyvä tietää, ettemme posahda taivaan tuuliin.

Näin taustapeilistä hänen suunpieliensä kääntyvän alas hymyyn ja hän kohotti kätensä suulleen ikään kuin peittääkseen sen, mutta näin huulet laihojen sormien välistä, ja ne avautuivat ammottavaksi aukoksi haukotuksen kourissa. Laszlo kohautti harteitaan ja sanoi:

- juu kuule en tiedä, sinun täytyy kysyä sedältäni.

Radiossa soi uusi albumi, josta en pitänyt. Sellainen jossa on vihreää ja valkoista kannessa. Katsoin kynnenalusiani, niiden törkyisiä raitoja, niitä mustia sirppejä. Ferenc sammutti savukkeensa penkkiin ja olin sanomassa jotain, mutta suljin suuni, koska tajusin etten välittänyt, hän tekisi sitä kumminkin aina. Ja kuuntelin mieluummin vetistä kohinaa ympärillämme, kuin sitä ääntä kurkussani. Olin yrittänyt syödä kovia ruokia, kulmikkaita, raastavia ruokia ja juoda polttavia juomia, mutta pyristely ja kuminen hakkaus ei ollut hellittänyt. Laszlo sanoi: - Jos kaksonen syö kaksosen kohdussa, mihin toisen sielu menee?

- Syöjään tietenkin, ne sulautuvat yhteen.

- Tuleeko toisesta isompi?

- Ei mutta vahvempi. Miksi kysyt kysymyksiä joihin tiedät vastauksen?

- Kysyykö kukaan koskaan muunlaisia kysymyksiä? Laszlo sanoi ja sytytti loppuun palaneen savukkeen tilalle uuden.

- Ei, sanoin.

- Koska, kuten englanninkielessä sanotaan, me hakkaamme puskan takana. Tai vetkuttelemme pensaikon ääressä, Laszlo sanoi ja hirnahti.

- Emme me mitään vetkuttele, sanoin. Tämä on vakava asia, käsiteltävä varoen. Minusta paras puhuja voittaa aina. Sielun asioista, tai ruumiin kulttuurista puhuttaessa ei tulisi koskaan kiirehtiä, varsinkaan, kun ne ovat suorassa yhteydessä. Paras puhuja voittaa aina.

- kuule vanhoina aikoina ehkä, mutta silloinkin arpa joka valitsee tuomarin voittaa viime kädessä, Laszlo sanoi.

Käteni meni takaisin ratille ja puristui sen hopeiseen kiiltoon. Ferenc sanoi, kaukainen katse luisen siroilla kasvoillaan: - ruumiin kulttuuri edellyttää aina sielun asioita, jotka taas eivät edellytä edellistä.

- Entä jos sikiöitä on kolme, voivatko ne jakaa yhden keskenään, vai meneekö se vain toiseen?

- En tiedä, sanoin, enkä uskonut sitä. Valehtelin enkä voinut uskoa että uskoin valheeni.

Hyttynen laskeutui Laszlon paljaalle käsivarrelle ja hän läpsäisi sen veriläntiksi.

- Koska siinä tapauksessa kolmosen täytyisi syödä myös toinen kolmonen, koska olisi epäreilua jos toinen jäljelle jääneistä olisi normaali, ja toinen ylivoimainen. Eikä tässä olisi mitään järkeä. Emme me halua olla yksin.

- Eihän tämä siihen mitenkään liity. Yksinoloon. Mitä tapahtuukaan, tulemme olemaan aina yhdessä, ja liitymme henkevämmin kuin ketkään voisivat, sanoin.

Laszlo nyökkäsi ja tämän kasvoilla välähti jokin, vain sen pienen hetken, loisteputkien himmeässä, harjojen läpi tislaantuvassa valossa.

- Se joka syödään ei tule edes huomaamaan eroa, paitsi että kulkee mukanamme kaikkialle, Laszlo sanoi ja hänen profiilissaan, kuopalle painuneissa poskissa vääntyi jokin, ja turpeilla huulilla kareili vieno hymy. Culture Club soi vaimeana ja olin aikomassa kääntää kovemmalle mutta Laszlo tarttui käteeni ja sanoi: - Ehkei nyt?

Kengänpohjani kahisivat hiekasta. Wunderbaum kieri langassaan, siitä leyhyi kammottava saippuan ja pulverin henkäys. Ihoni tuntui rasvaiselta, se kiilteli kuin hylkeellä ja peilautui ratista. Haluan uida, ajattelin.

Ferencin mustat silmänaluset välähtivät kuin savuke syttyessä. - Olet kissa kermavadilla, sanoin Lazslolle ja hän hymähti. - Mikä sinä sitten olet? En vastannut. Olisin halunnut haistaa pesuaineen ja herkullisen vaahdon mutta ne eivät läpäisseet ilmatiivistä autoa. Wunderbaumin löyhkä tiivistyi kirpeämmäksi ja karkeammaksi, miltei irstaaksi, ja tunsin pääni hämyttyvän kuin alttarin suitsukkeesta. Aloin valua irti nahkatakista ja rasvaisesta ihosta. Eteeni ripustautui kuva, jonka sisälle noruin kuin öljyläikkä asfaltissa, valuin siihen ja vedin heitä perässäni:

Ferenc ja Laszlo istuivat kivillä lammen penkalla ja naukkailivat jotain taskumateistaan. Heidän takanaan puihin oli sidottu mustia hevosia. Itse kelluin vedessä lumpeiden keskellä ja viitoin heitä tulemaan uimaan. He pudistivat päitään. Laszlo kurotti koskettaakseen hevosen turpaa mutta se hirnahti ja vetäytyi kauemmas. Ferenc kaivoi mustaa kynsien alta ja veti takataskustaan kartan, levitti sen polvilleen ja laski sormenpäänsä yhteen kohtaan keskellä. Hän sanoi Laszlolle jotain mutten kuullut mitä. Laszlo nyökkäsi ja olin näkevinäni hänen varjonsa liikahtavan, vaikka hän pysyi paikallaan. Aurinko paistoi hyvin alhaalta ja helotti molempien kalpeilla kasvoilla. En nähnyt heidän silmiään aurinkolasien takana. Huusin ja viitoin heitä luokseni uudestaan. Ferenc nosti katseensa kartasta ja laski sen kivien päälle puristaen sitä kahdella sormella kuin hiusta. Kartta leyhähti tuulessa ja kun aurinko valaisi sen, en nähnyt siinä mitään. Ferenc oli nousevinaan ja kurotti avatakseen maihinousikenkiensä nauhoja, mutta Laszlo tarttui tämän ranteeseen ja veti hänet takaisin viereensä kivikkoon. Musta rasvaletti loisti ja säihkyi ja hieraisin silmiäni. Vesi tuntui

polttavan jalkojani ja näin kun pinnasta irtosi savua ja lumpeiden lehtiin muodostui kuplintaa. Hajota ja hallitse, kuulin äänen kurkussani sanovan. - Eikö olekin mukavan lämmintä vettä?

Laszlo sanoi, virnisti toisella suunpielellään ja napsautti sytyttimensä kiinni. Katsoin jalkojeni juuressa vääntelehtivää monnia, joka lopetti liikkumisen. Ihoni alkoi punertaa kuumasta kuin auringon polttamana ja tiesin keittyväni. Laszlo nousi ja veti povitaskustaan jonkin

sirottimelta näyttävän ja asteli niin lähelle vettä kuin pystyi kastelematta kenkiään, avasi sirottimen ja kaatoi sen sisällön kömpelösti lampeen. - Liian makea. Tilejä täytyy tasata. Sitten hän käveli takaisin kivelle jolla Ferenc istui risti-istunnassa, jäi seisomaan tämän taakse ja laski pitkät kätensä hänen hartioilleen, sitten alkoi vetämään tämän paksua nahkatakkia pois kuin ammattitaidoton hovimestari. Ferenc ei vastustellut. Hänen ilmeensä oli niin mieto, niin välinpitämätön—suunnattuna maahan-–ettei siitä voinut päätellä mitään. Hän haukotteli ja antoi Laszlon vetää valkean Tour de France- paidan päänsä yli, sitten Laszlo riisui häneltä kengät ja avasi vyön ja veti farkut pois. Hänellä ei ollut alushousuja. Hän haukotteli uudelleen ja peitti ammottavan suunsa kämmenellään. Laszlo veti pienen purkin toisesta povitaskustaan-–jotakin rasvaa-–ja alkoi hieromaan sitä Ferencin sileään

rintakehään. Metsän täytti väkevä, rosmariinin ja mausteneilikan, ja jonkin imelän mausteen haju, jota en tunnistanut. Tilanne näytti kammottavan surkeasti ohjatun pornoelokuvan alkukohtaukselta, johon näyttelijät on siepattu kadulta ja heitä osoitetaan kuulapyssyillä, Tehkää nyt tehkää!

Ferenc otti pari askelta kivillä, repäisi aurinkolasit kasvoiltaan ja heitti ne kaislikkoon.

Harmaat silmät hohtivat tylsistyneinä, kun hän laskeutui äkkijyrkkään lampeen ja tyrkkäsi lumpeita syrjään käsillään. Vesi kupli ja höyrysi ja ihomme verestivät ja alkoivat liottua irti luistamme. Olin onnellinen. Tai niin ainakin luulin, mutten ollut varma, koska Laszlo ahmi meitä silmillään ja se mitä halusimme ja tunsimme alkoi olla sitä mitä hän halusi ja mitä hän tunsi. Tai sitten tämä oli vain sitä mitä minä osasin, missä minulla oli niin sanottua asiantuntijutta, niin sanottua savoir-fairea—kadotin itseni ja sekoitin itseni muihin ja uskottelin itselleni että muiden halut ja mieltymykset ja sanomiset olivat omiani, kerroin itselleni epätotuuksia ja ne menivät täydestä, syötin itselleni pajunköyttä jota meni kilometrikaupalla, ja aina se maistui yhtä karvaalta ja puisevalta ja punoin siihen jatkuvalla syötöllä lisää silmuja, punoin niitä kunnes ne puhkesivat pajunkissoiksi ja räpyttelivät ja hakkasivat kurkussa kitarisoja vasten, se köysi, se meni täydestä ja unohdin itseni ja sitten aina kun tuo hulluus oli menossa yhtä askelmaa liian alas liian hämärään, kun tuo maali oli melkein kuivunut, aina silloin, samalla rävähtävällä vihreällä väläyksellä palasin itseeni, Oi! Ainiin! ja freskot valaistuivat. Aina tuo salama iski ja huusin Oi! Heureka! Luiskahdin takaisin itseeni kuin liukas sielu uuteen ruumiiseen.

Katsahdin Ferenciä, joka hymyili ja heilautti hiuksiaan seisovassa ilmassa. Ritariperhonen laskeutui hänen päälaelleen, eikä hän huomannut sitä. Sivusilmällä näin kun Laszlo istui hänen takanaan rannalla, piteli savukettaan korkealla ja risti jalkansa. - Haluatteko te tätä varmasti? Haluatteko te tätä? hän kysyi ja me nyökkäsimme.

Hän veti jostain kiven takaa hullunkurisen lasten lounaslaatikon, avasi sen varovasti, veti ulos punavalkoruudullisen liinan, levitti sen tasaisen kiven päälle, asetteli siihen lautasen, haarukan ja veitsen ja pujotti paitansa kaula-aukkoon lautasliinan. Se oli niin kammottavan huvittavaa, että nauroin vedet silmissä, kunnes kiehuvaa vettä meni kurkkuun ja olin tukehtua. Laszlo ei reagoinut nauruuni muuten kuin pienellä hymyllä, mustissa aurinkolaseissaan, ja kiersi Chiantipullon korkkia auki tyynesti. Rintakehäni iho rypistyi ja kuoriutui verestävänä kankaana ja Ferencin teki samoin. - Tämä ei muuta mitään, hän sanoi ja pyyhkäisi märällä kädellä hiuksensa taakse.

- Escoffier sanoi, että kaikkein parhaimmat ateriat ovat yksinkertaisia, Laszlo virkkoi, kun viinipullon korkki purskahti irti.

- Meissä ei ole mitään yksinkertaista, sanoin.

- Sitten tästä taitaa tulla surkea ateria, hän kohautti harteitaan ja hymähti.

- Kaikki muuttuu, sanoin Ferencille, joka tuijotti kuvajaistaan vedenpinnassa.

- Miksi annoit hänen riisua itsesi? Miksi annoit marinoida itsesi? kysyin ja tunsin palavien kasvojeni vääntyvän irvistykseen.

- Miksi sinä annoit hänen riisua itsesi? Marinoida itsesi? Ferenc kysyi ja purskahti räkätykseen. - Olemme liian ehtyneitä. Etkö halua tuntea itsesi voimakkaaksi? Silloin täytyy syödä hyvin ja juhlia hyvin. Hyvä ruoka on aidon onnellisuuden pohja. La bonne cuisine est la base du véritable bonheur. Oletko koskaan laittanut lautasliinaa kasvoillesi ja syönyt peltosirkkua?

Tiesin ettei hän kysynyt sitä minulta mutta pudistin päätäni ja tuppo hiuksia irtosi ja putosi kuplien sekaan. - En halua piiloutua.

- Eikä sinun tarvitse. Peltosirkut ovat viattomia luontokappaleita. Laszlo on likaisempi kuin kurjin murhamies. Ennen tällaista ehtoollista jalat pestään. Varsinkin kun kyseessä on rakastettu.

- ja eikö tässä olekin pohjimmiltaan kyse rakkaudesta?

Ferenc nyökkäsi ja hymyili, Laszlo rantakivikossa nyökkäili ja näytti keinuvan musiikin tahtiin, jota en kuullut. Hän avasi savukerasian ja sytytti uuden tupakan.

- Te rakastatte minua hyvin paljon ja rakastamme toisiamme niin paljon että voisimme syödä toisemme Voisin syödä teidät suihini Voisin tehdä viiniä verestänne Voisin tehdä nokkahuilija sääriluistanne—Ferenc, voisin polkea Ranskan ympäriajon sinä mukanani ja Sinun ei tarvitsisi kuin katsella maisemia ja lukea karttaa Tiedättekö mitä mestari sanoi kalasta kuulkaa hän sanoi että kala ilman viiniä on kuin kananmuna ilman suolaa ja että niin kauan kuin ihmiset eivät osaa syödä heillä ei tule olemaan hyviä kokkeja ja kunhan kunhan syöt keittoa se rauhoittaa sydämen ja lepyttää nälän väkivallan mutta ennen kaikkea ruoka tulee pitää yksinkertaisena—se tulee pitää yksinkertaisena eikä pidä hifistellä liikaa. Surtout, faites simple.

Ferenc väläytti minulle häijyn huvittuneen ilmeen. - Mehän vasta hifistelyä olemmekin eikö?

Laszlo veti taas purkin kiven takaa, tällä kertaa lasipurkin hunajaa ja väänsi sen auki. Sitten hän otti pitkän lusikan, nousi ja tuli veden rajaan. Hän riuhtoi hunajaa lusikalla mutta se ei kovettuneena liikkunut mihinkään. Hän kyykistyi veden ylle, puristaen savuketta huulillaan, ja upotti varovasti koko purkin tuliseen veteen, työntäen lusikalla, pitäen sormensa irallaan pinnasta. Hänen terävät, isot korvansa väreilivät sakenevassa autereessa ja vetäytyivät kohti metsänreunaa, sen rikkaanvehreänä mätänevää saniaisrykmenttiä, joka nojasi velttona toisiinsa, roikkui eteenpäin, siivilöi ehtyvän auringon. Laszlon punaisina roihuavat hiukset valahtivat otsalle, kun hän tutkiskeli upotettua hunajapurkkia. Hän otti taskustaan linkkuveitsen–hyvin erikoisen värisen, sellaisen jonka väri vaihtuu kun valo tarttuu eri kulmiin–taittoi auki ja kohotti sen ison nyrkkinsä puristuksessa, katse vedessä, otti käteensä ison tupon leiskuvia kiharoitaan, ja alkoi sahata sitä irti veitsellä. Ei kuulunut ääntä joka puun sahauksesta lähtee, vaan korkeampi, vinkuva, ujellus, häiritsevän kaunis, kuin kissansuoliviulusta. Laszlo pudotti hiukset kylvyn sekaan ja olin tuntevinani kantapäässäni jotakin kuperaa ja metallista.

- Te olette syötävää taidetta, hän sanoi mutta jokin välähti, jokin narahti ja lohkesi kirskuen hänen kurkussaan ja vuoti ulos tämän matalasta nuotista kuten limainen märkä varsa valahtaa ulos hevosesta. Hän näki että kuulin tämän. Näin että hän näki minun kuulevan, syvälle painetuista ray-baneista huolimatta, kun kelmeät lommoposket jännityivät ja läpikuultavat kulmakarvat sukelsivat puolustukseen.

Sanoin: - Olet aina ollut läpäisemätön, hassu pieni aforismi, surkea, liian yksinkertainen, liian sekava–jota kukaan ei tajua. Heti kun teit jotain hienoa aloit pilkkomaan sitä. Emme koskaan saaneet sinusta kiinni. Et koskaan merkinnyt mitään. Se ei ole sinun syytäsi. Poljet paikallasi eikä kukaan valuta sinusta mitään.

Ferenc nyökytteli vieressäni tuijottaen Laszloa. - Ei hän ole surkea—ei vain sen arvoinen että voisimme jatkaa näin.

- Mutta rakastatte minua liikaa, Laszlo intti, äänensävy kysyvänä, notkeana.

- Täsmälleen niin, Ferenc sanoi. Sinussa ei koskaan ollut muuta kuin täytettä, ja siksi sinun täytyy liittyä meihin, näetkö sen nyt? et voi voittaa meitä. Ehkä siksi aina rakastimme sinua niin kovin-–koska olit niin hauras, ja tiesimme miten tämä päättyisi osaltasi. Katsoimme sinua ja kuuntelimme kun jauhoit kuvitelmiasi ääneen ja luulit että vielä jonain päivänä söisit meidät. Kaitsimme sinua kun sinun oli määrä kaitsia itseäsi. Et koskaan tuonut pöytään mitään uutta. Et suostunut pelaamaan sinulle jaettua kättä. Olet aina ollut matkaopas joka esittelee vuosia sitten purettuja taloja.

- Olette syötävää taidetta, Laszlo henkäisi ja niiskaisi, katsoen kuvaansa tummana kuplivassa levänvihreässä vedessä, enkä nähnyt hänen silmiään raybanien takaa mutta tiesin niiden pyörivän paikoillaan vetisinä, torjuvina, kaksi hohtavaa kuulaa berserkissä flipperissä, joka vilkkui väkevissä neonväreissä ja seonneena pärski kaikkia lähestyviä veltoin sähköiskuin. Aprikoin, mitä tulisi tapahtumaan, kun joku kiskoisi palokirveen seinästä ja hakkaisi lasin rikki, poimisi ne hätääntyneet kuulat kaistapäisestä laitteesta. Sen mekaniikka oli niin yksinkertaista. Toisaalta niin taitavaa. fabriqué simplement. Ja silloin tunsin kun valtavat risteilevät joet törmäilivät toisiinsa silmissäni ja pelasivat kädenvääntöä verisuonet pullistuen vihreiksi airoiksi.

Tiesin etten ollut kunnollinen ja petin ystäväni aina kun pystyin. Ja jollain sairaalla tavalla nautin pettymysten tuottamisesta. Se oli ihanan lihavan padon murtuminen sisälläni. Halusin pettää itseni ja kaikki muut. Ennen kaikkea itseni. Ja sillä hetkellä lammen poreileva vesi hyppäsi kasvoilleni ja pulppusi suuhuni yrttisenä ja aloin pärskimään. Pärskin punertavana kuin nuori maalaismies ilotalossa. Ja aloin valumaan ulos tuosta kohtauksesta, takaisin nahkoihini. Ja he tulivat perässä, toinen vastustellen, ja kiemurrellen, toinen huutava nälkäinen tyhjiö vatsassaan.

- Miksi minä? Miksei joku toinen? Riittäähän minunlaisiani.

- Sinä haaveilet ja nukahtelet, ja haistelet itseäsi kun pitäisi toimia. Yksikin jyvä rattaissa luistaa sinut myrskyyn. Et kerää likaa. Sinä ajattelet surkeita vitsejäsi kun muut ovat kiinni miekoissa. Et tartu aseisiin. Ajatukset eivät ole tekoja. Sanat eivät ole tekoja.

- Ovathan, Laszlo sanoi. Mikä minusta muuten tulisi? Ne ovat teoista suurimpia. Tartun aseisiin.

- Tartut niihin liian hitaasti, Ferenc sanoi ja niiskaisi.

- Eikö tässä ollut kyse aterimiin tarttumisesta? Arvasin ettet pystyisi mieltämään tätä siksi mitä se on, sanoin.

- Kaikki on aseisiin tarttumista. Jopa toisen posken kääntäminen. Kukaan ei koskaan voi olla tarttumatta aseisiin. Marttyyrikuolema on sitä yhtä lailla. Minä olen teko, Laszlo sanoi ja hänen kasvonsa pullistuivat hetkellisestä vihanpuuskasta. Minä!

- Mikä se on? kuiskasin.

Sillä hetkellä, odottamattomasti, tunsin taas irtautuvani itsestäni, ja sanani Et ole marttyyri, vetäytyvän hänen ammosuuhunsa. Sitten näin pullistuneet kasvot vetäytyvän takaisin kalloonsa, ne ikään kuin repesivät kuin hyvin kuiva savanni, ja luisuin takaisin itseeni, ja–en tiedä miten–mutta tiesin että hänen sielunsa alkoi irrota, liottua, valua ulos hänen vääntelehtivästä, nahkaan verhotusta ruumiistaan. Eikä hän yrittänyt vastustella, ruumis ehkä mutta tuo toinen osa ei–ehkä se tiesi miten oli paras menetellä, ehkä se ajatteli jotakin Escoffierin irvokasta ilmaisua. Nuo villiruusuhuulet puhkesivat maireaan hymyyn ja hän tarttui kummankin poskeen hellästi, vasen käsi minun poskellani, oikea Ferencin poskella. Mistä tunnistin tuon irti liottumisen, en osaa sanoa, sillä sitä ei voinut nähdä tai koskettaa. Ehkäpä oma sieluni tunnisti ja rekisteröi sen, kuten kaikuluotain havaitsee hylyn meren mustassa rotkossa. Autopesulan uloskäynnistä helotti hirveä unikonpunainen valo, ja erehdyin sitä tekovaloksi mutta se todella kaatui rakennukseen taivaalta. Katsoin punaista valoa Laszlon täyteläisillä kasvoilla, niiden ummistetuilla luomilla ja huomasin, ettei hänen taakseen piirtynyt minkäänlaista varjoa, vaikka valo paistoi matalalta. Laszlon vasemmassa kyljessä, ulospäin sojottavien kylkiluiden välissä oli pieni viilto, sellainen joita kirurgit tekevät skalpellilla, mutta kuiva ja siisti, Ferenc siveli sitä hoikalla sormellaan, ja kuiskasi: - Veli Ahdinko.

Hänen suupielensä kiiltelivät ja valuivat punaisesta, ja näin katon pyöreästä kalansilmäpeilistä siniseen pukeutuneen hahmon, seisomassa takanamme, jonka utuinen kajo tihkui punaiseen. Käännyin ja katsoin carwash-lippikseen verhottua nuorta poikaa, joka seisoi uloskäynnillä, jaloissaan ranskanleivän ja salaatin levinneitä osia, hän tuijotti suu auki, liikauttamatta kättään, tai ottamatta nuuskapussia ikenestään, joka pullotti groteskilla volyymillä. Pojan kasvot loistivat puhtaina, vasta-ajeltuina, kaulassa oli pieni läikkä partavaahtoa, takatukka pilkisti koboltin lippiksen alta, ja punainen roihu siinsi hänen takaansa niin että lenkkitossuista lankesi paksut varjot kuin pellekengistä. Palloina ammottavien silmien aluset näyttivät kostuvan hiestä, eikä hän hieraissut niitä, tai sulkenut pitkäripsisiä silmiään, päinvastoin, ne vaikuttivat vetäytyvän hetki hetkeltä auemmaksi, revähtävän niin että silmäkuoppien lohenpunainen liha loisti kuulien ympärillä, pupillit tuikkivat laajentuneina, mustina lovina, ja hän nosti velttona roikkuneen kätensä ja osoitti jotakin oikeallaan, kahvion puolella, eikä Ferenc huomannut, tai nostanut päätään Laszlon revenneeltä, avautuvalta ruusulta näyttävältä vatsalta, kunnes poika sanoi, yllättävän kantavalla äänellä: - Meiltä löytyy kylmää pepsiä kaupan puolelta, jos haluatte jotain palanpainiketta.

Ferencin pää nytkähti ylös ja tiirasi puhujaa, louskuvat leuat jäätyen, geelikampaus täysin purkautuneena, käsi puristaen Laszlon vetelää, alastonta muotoa tuulilasilla, jonka takaa kajahteli radio, sama vaimea kertosäe Do You Really Want To Hurt Me?

Ferenc katsoi poikaa suu täynnä ja nielaisi niin että aataminomena nuljahti. - Tätä minä tarkoitan, hän sanoi minulle. - voi mitä surkeutta.

- Minua koskee vatsaan, sanoin, ja nojasin konepeltiin, katsoin tuulilasilla, ratin edessä roikkuvan siron käden nokisia kynnenalusia. Poika sylkäisi nuuskapussin lattialle, ja se lensi surkean matalan pudotuksen. Sitten hän otti korvan takaa tupakan, laittoi sen huulilleen ja kliksautti liekin muoviseen sytyttimeen. Tuli säihkyi hetken kalpeana soihtuna ja vetäytyi säiliöön pojan sormen liikkeessä. Katsoin heijastustani Fordin karmiinissa, vahatussa maalissa, näin repeilevän, täyteen ängetyn suun, joka läiskähti luisiin lommoihin, kun nielaisin, iho pingottui tiukkana rumpukalvona tankomaisten solisluiden päälle, kädet napittivat nahkatakkia, jonka selässä tanssi pantteri—kalansilmäpeilissä se ilveili ja avasi kitansa täynnä tikareita. Kun katsoin tarkkaan kauhistuneita silmiä maalissa, hullunkurisia, hämyisiä silmiä, niistä siinsi lepattava kerosiinivalo, ja hymyilin pakonomaisesti, vaikken löytänyt sille mitään syytä. Näin Ferencin hymyilevän samoin vieressäni, hän osoitti hennosti poikaa, tunnistus syttyen loistaville kasvoilleen ja kysyi:

- Oletko kilpaillut formulakuskina? Näytät jotenkin tutulta-–tai kenties kuuluisa nyrkkeilijä?

- En, poika hirnahti ja virnisti. - Mitä varten vaarantaisin itseni moisella tavalla, tuollaisissa lajeissa?

Ferenc ei vastannut tähän, hän käänsi katseensa pojasta minuun, ja hymyilevä suu vetäytyi takaisin kiiltävien hampaiden päälle ja mutristui punaiseksi läikäksi, hän pudisti päätään.

- Tätä minä tarkoitan, hän toisti, tällä kertaa vähemmällä ivalla, ehtyneemmin.

- Tiedän, sanoin. - Tiedän.

- Kuinka monta kilsaa tuolla on ajettu? poika kysyi tiiraten autoamme. - Komea kärry!

- En osaisi sanoa, Ferenc pihahti ja poimi savukkeen rasiastaan, eikä saanut sytytintään syttymään, napsuttaen sitä hetken, kunnes poika tarjosi omaansa, ja Ferencin silmiin välähti omituinen sävy, enkä tiennyt oliko se häpeää vai iloa, ja juuri sillä hetkellä hänen tulentekovälineeseensä roihahti valo, hän työnsi sen paksun savukkeen alle ja imi liekin siihen.

- Olitko aikeissa tarjota meille virvokkeita? kysyin, haparoiden omaa savukerasiaani.

- Hhm, tuota, tarkoitin että meillä on pepsiä myynnissä. Edullisesti tietenkin mutta teidän täytyy maksaa, hän naurahti ja keltaiset hampaat vilahtivat riekaleen lovesta.

Olin hiljaa, nousin, otin Laszlon roikkuvan muodon tuulilasilta ja laskin sen takapenkille, mitä siitä oli jäljellä. Istuin ratin taakse, Ferenc avasi oven ja istui viereeni, räväytti radion kovemmalle. Poika ei tehnyt elettäkään siirtyäkseen automaattioven edestä, puhaltaen tummanharmaita, miltei mustia savukiehkuroita, hänen pitkän varjonsa heittyessä meidän päällemme, konepellille. Lippiksen alla tämän takatukka takertui hikisenä auringon polttamaan niskaan ja jalat näyttivät rusentuvan tiukasti sidottuihin kenkiin, valkeina hohtaviin lenkkitossuihin, joiden tekstiä katsoin, ja purin savukkeen katki, pudotin sen syliini, mihin se jäi. Painoin kaasua, hivuttauduin ulos rengasurista, jotka eivät enää puristaneet autoa reitillään. Lähestyimme poikaa sinisissä, ja hän tuijotti meitä arvoituksellinen ilme kammottavilla kasvoillaan, niin hillitty, niin säälimätön, ja tajusin hänen katsovan meitä kuten ihmiset katselevat peiliä vaatekaupassa, sovittaessaan uutta takkia. Sitten hän käänsi tuon viheliäisen olemuksensa nurin ja yllätti meidät eleellä, koskettaen päähineensä lippaa, vikkelästi, nyökäten ja vetäen kohteliaan hymyn huulilleen. Tämän eleen aikana hän otti askelia takaperin, ja peruutti auton tieltä, kohti seinää, kumartui kun tulimme hänen kohdalleen, katsoi Ferencin puoleisesta ikkunasta meitä paikoillamme, ja sen pienen hetken, ennen kuin liu’uimme kirpeään kevätiltaan, tiirasimme toisiamme, hän meitä, me häntä, ja hänen aknen arvettamilla kasvoillaan, niiden puuroisessa, ääriviivattomassa udussa välähti jokin, ja ylimielinen jalkojen asento kääntyi sisäänpäin ja hän otti tukea betoniseinästä kädellään, haparoi kiveä, takanaan ikkuna kahvioon liottumassa verestävässä auringossa, jäähilekone höyryten, jono väkeä tuulitakeissaan odottamassa eläintä leipään tungettuna. Vaaleat, läpikuultavat kulmakarvat vääntyivät pojan kasvoilla keskeltä ylöspäin, suu aukesi ja tupakka putosi kenkien väliin, leivän jäänteiden sekaan. Hoikat peuran raajat jäykistyivät paikoilleen, autoon leyhyi kirpeä hermostunut vihi—tuijotimme kunnes nuorukainen katosi näyttämöltä, jääden seinän taakse, ja automaattiovi laskeutui maan kamaralle.

- kuule onko sinulla sitä viiniä? Ferenc kysyi ja nyökkäsin kohti hanskalokeroa. Hän loksautti luukun auki ja yritti sovitella pulloa suuhunsa, mutta tartuin siihen ja vedin silmänräpäyksessä korkin auki hampaillani, pikemminkin kielelläni, pikemminkin millä ikinä teinkään sen, koska olin tehnyt sitä niin kauan, että oli kuin kasvoni vetivät sen irti ennen kuin korkki edes ehti suuhuni, pelkällä katseella. Otin huikan ja työnsin pullon Ferencille. Vilkaisin hänen kasvojaan, joiden luisessa paperissa alkoi kareilla rusottava hehku, kuten omillanikin. Särkevän sinisen taivaan tuli peilasi kasvoistamme, minusta enemmän kuin hänen, jotka loistivat helottavammin. Tuulilasin yläreunassa näin laventelinsinisessä parveilevan linturykmentin. Ferenc katsoi sitä keskittyneesti ja ajattelin kohta kysyväni, kohta kysyväni, kunhan kunhan. Vedin aurinkolipan alas ja sen lähmäinen pinta nuolaisi kättäni.

Istuimme kelmeän hehkulampun alla ja Ferenc sekoitti pakkaa ja halkaisi sen ja Katsoin itseäni peilissä hänen takanaan Valokeila leikkaantui edessäni ja kasvoni jäivät hämärään mutta näin niiden poskien täyttyvän kuin autonrenkaan purukumeilla Hehkuvan häiritsevästi

Niiden vieressä Ferencin kasvoissa välähti liekki kun hän sytytti sikarinsa. Tuhkakuppi lainehti moskasta ja välillä näkymätön käsi tipautti siihen lisää moskaa Laszlon ärsyttävä suriseva ääni kimahteli jossain välissämme ja osoitteli kortteja antoi neuvoja valitti mauttomasta matosta tai tunkkaisesta mausta suussa ja vastailimme kuten olimme aina vastailleet Puhelimme hänen räsähtelevien tekoriimiensä ja raivostelunsa kanssa Emmekä niiden päälle Ehkäpä hän puhui meidän päällemme Meidän ajatustemme päälle ja narskui ja naljaili niiden päällä kuin jäänmurtaja ja kaikki tuntui olevan kuin paria päivää aikaisemmin tai kuin vuosituhansia aikaisemmin ja hän sanoi haluavansa lähteä katsomaan jotakin esitystä jotakin kilpailua tai peliä ja myönnyimme tähän kunhan kunhan ja lähdimme voitettuani baccaratin ja puimme lämpimät palttoot ja hassut lakit ja lähdimme lähmäisellä Fordilla kohti lähintä showpainisalia jossa pidettäisiin sinä sunnuntai-iltana näytös kunhan ostimme kioskista olutta ja pieniä pretzel keksejä ja istuimme punaisille muovituoleille ja sylki lensi päällemme kun yleisö huusi ja karjui ja taistelijat astelivat areenaan ja siitä puuttui niin paljon kuule voi mitä mitä surkeutta se oli niin hienoa ja hauskaa Ferenc taputteli olkaansa kuin toimistotyöläinen ja hänen profiilissaan välähti terävä tiedusteleva naarmuisuus ja sitten ne vetäytyivät takaisin omaan helottavaan voitaikinuuteensa Pitkät geelikiharat kiilsivät siististi pannan paikallaan pitäminä ja selostaja luki erien välissä mainoksia paikallisilta asekauppiailta ja kosmetiikkavalmistajilta ja painijat tekivät taidetta itsensä öljyämisestä ja valmentajat pyyhkivät heidän hikisiä punanesteisiä kasvojaan ja painijat vetivät naamoilleen teeskennellyn yrmyn ja heittelivät toisiaan ilmaan ja Ferenc vihelsi ja minä ja Laszlo väittelimme jostakin en muista mistä kuule se liittyi jotenkin heidän käyttämäänsä öljyyn ja niihin nahkashortseihin Ehkäpä puhuimme öljyn laadusta tai syttyvyydestä tai nahan ohuudesta ja hän pyysi minua sytyttämään yhden savukkeen ja tein näin hajamielin ja selostajan punehtuneet kasvot killuivat hassun kravatin latvassa ja tuijottivat meitä kopistaan ja hän oli aikeissa lukea ääneen vielä jotakin mainosta mutta kohtasi meidän katseemme ja avasi suutaan rypisti kulmiaan ja maiskutteli ja sanoi öö hmm ja soitti kelloa josta toinen erä lähti käyntiin Ja vielä kun ottelijat alkoivat sättimään toisiaan mikrofoneihinsa selostaja tuijotti meitä ja pyyhki likaisia lasejaan ja loksautti suunsa auki kaivaakseen nuuskapussin ikenestä Ja silloin sähkövika iski ja valot sammuivat ja kuului vain pehmeä lihanläiskäys patjaan kun ottelija iskeytyi siihen korkealta viskattuna ja he tietenkin keskeyttivät ja jouduimme hetken odottelemaan pilkkopimeässä ja sitten Ferenc nousi ja jätti meidät istumaan tyhjien olutkuppiemme kanssa kun hän meni teknikkojen luo sinne mistä valo lähtee päälle ja he olivat kuule niin avuttomia että ihan nauratti mutta kunhan Ferenc teki mitä teki valot räiskähtivät takaisin päälle mutta lämpimän värisinä verrattuna edelliseen loisteputkikalmeuteen ja erää jatkettiin ja teknikot istuutuivat hölmistyneinä ja näyttivät jokseenkin typertyneiltä ja ottelijat nousivat makoilemasta patjalta ja vääntelivät taas toisiaan ja huusivat vuorosanojaan ja Ferenc hymyili ja minä hymyilin enkä osannut sanoa hymyilikö Laszlo koska en nähnyt tai en saanut katsettani irti kehästä mutta kuulin huvittuneen kylmän surinan hänen äänessään joka kajahteli kumeana ja kuparisena ja kommentoi välissämme tiuhempaan tahtiin kuin selostaja jonka sormi oli juuttunut ikenen ja huulen väliin ja jonka karmiini raidallinen kravatti loisti soihtuna hänen majakkakopissaan katonrajassa jossa hän edelleen toljotti meitä kasvoilleen leviävässä kauhistuneessa vaikuttuneisuudessa ja niisti nenänsä rättiin joka värjäytyi mustaksi räästä ja näytti harmaantuvan kun hän laittoi koppinsa loisteputkivalot päälle ja hankasi nenäliinaa etusormen ja peukalon välissä ja olisit nähnyt miten se hassu selostaja unohti vuorosanansa kun tuomari piti toisen painijan kättä ylhäällä ja odotimme mutta mies edelleen toljotti meitä ja otti nuuskapussien vuoraamasta pöydästään tukea ja kääntyi seinään nojaavan turvamiehen puoleen mutta ei saanut sanaa suustaan ja joku otti tältä mikrofonin ja sopersi ennalta sovitun voittajan nimen ja hänet kruunattiin tai siis ei oikeasti mutta hän sai hullunkurisen viitan, silkkisen viitan, johon oli kirjailtu selkään leijona. Tuon nähtyäni jokin pisti rintaani ja kulautin lopun oluesta ja sanoin jotain, en muista mitä, en. Ja näin voittajan kasvoilla samat berserkkeinä vilkkuvat kuulat, samat nokiset neonvärit jotka olin nähnyt räiskyvän niin monilla kauniilla voitokkailla kasvoilla.