Kapitalismista vapaan maailman aave

Meillä on kaikki teknologiset edellytykset elää vapaata ja yltäkylläistä elämää. Silti käytämme suuren osan ajastamme muiden alaisuudessa tehtävään työhön. Nykyinen järjestelmä tuhoaa luonnon monimuotoisuutta ja kiihdyttää ilmastonmuutosta, mutta emme kykene muuttamaan sen perustuksia. Kapitalismi romahduttaa sekä ympäristön ekologiset että ihmisen psyykkiset järjestelmät. Ajatus massamittaisesta kapinoinnista tuntuu kuitenkin nykyisessä poliittisissa olosuhteissa mahdottomalta tehtävältä.

Edellä kuvatun kaltaisia ajatuksia löytyy filosofi Herbert Marcusen 1950-luvulla kirjoitetusta ja juuri suomennetusta kirjasta Eros ja sivilisaatio. Filosofinen tutkielma Sigmund Freudin ajattelusta (1955). Marcusen ajatukset tuntuvat yllättävän tuoreilta ja voisivat olla tässä hetkessä esitettyjä. Tai ainakin jos teoksesta riisuttaisiin psykoanalyyttinen sanasto, joka hallitsee kirjan teoreettista käsitteistöä ja johon ei juurikaan törmää Suomessa vasemmiston piirissä käytävissä keskusteluissa. Siksi nykylukija kysyy – Marcuseakin päättäväisemmin – onko psykoanalyysissa edelleen jotain, mistä ammentaa? Miksi kääntää Marcusea juuri nyt? Miltä osin kirja on relevantti nyky-yhteiskunnan ymmärtämisessä ja voiko kirjan käsitteille löytää edelleen käyttöä?

Marcuse on yksi FrankFurtin koulukunnan keskeisistä hahmoista. Hän syntyi Berliinissä juutalaisperheeseen, osallistui ensimmäisen maailmansodan jälkeen nuorena sotilaana spartakistikapinaan, pakeni natsien valtaannousua Yhdysvaltoihin ja kirjoitti toisen maailmansodan jälkeen joukon 1960-luvun opiskelijaradikalismiin ja muuhun uusvasemmistoon vaikuttaneita teoksia. Myös kapitalismin pelisääntöjä noudattavaa maltillistunutta ammattiyhdistysliikettä ja puoluepolitiikkaa kritisoinut kapinamielisempi nuoriso sai Marcusen tuen. Marcuse osallistui siis itse sekä “vanhan” että “uuden” vasemmiston liikkeisiin ja poliittiseen toimintaan ja toimi näiden välisenä siltana. Yhdysvaltojen lisäksi Marcusen vaikutus tuntui Suomen vastakulttuureissa ja uusvasemmistossa. Marcuselta on käännetty suomeksi useita teoksia verkkaiseen tahtiin. Ensimmäiset käännökset ilmestyivät vain muutaman vuoden viiveellä 1960luvulla. Tuolloin kirjailija, kääntäjä ja radikaali Markku Lahtela suomensi kirjat Yksiulotteinen ihminen (1964) ja Ihmisen vapautuksesta (1969). Lahtela toimi erilaisissa yhteiskunnallisissa liikkeissä ja osallistui esimerkiksi tunnettuun sotilaspassin polttamistempaukseen, jolla protestoitiin suomalaisten aseistakieltäytyjien asemaa ja vastustettiin Vietnamin sotaa.

Eroksessa ja sivilisaatiossa Marcuse pyrkii Sigmund Freudin ja Karl Marxin ajattelun synteesiin, jota on nimitetty freudomarxismiksi. Psykoanalyysin ja marxismin yhdistämistä ovat aiemmin teoretisoineet Wilhelm Reich teoksessaan Fasismin massapsykologia (1933) ja Marcusen tavoin Frankfurtin koulukuntaan kuulunut Erich Fromm. Kaikki edellämainitut kummittelevat myös Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin teoksessa Anti-Oidipus: Kapitalismi ja skitsofrenia (1972). Lisäksi JeanFrançois Lyotardin Économie libidinale (”Libidinaalinen talous”, 1974) mainitaan usein osana samaa jatkumoa. Voisiko näennäiskriittiseen, ylitiedostavaan ja identitaariseen yksilöpuheeseen jumiutuneen vasemmiston törmäyttäminen tämänkaltaiseen libidinaaliseen marxismiin avata tukkiutuneita kanavia? Voisiko törmäys, potentiaalinen räjähdys, päästää nautinnolliset ja kumoukselliset halut virtaamaan vapaina?

Freudia ja psykoanalyysia voi lähestyä ainakin neljää kautta: psykologian ja kliinisen käytännön, taiteen, filosofian tai politiikan näkökulmasta. Marcuse tekee selväksi, ettei hän käsittele psykoanalyysia terapian viitekehyksestä vaan tarkastellakseen “käsitteiden filosofisia ja sosiologisia seurauksia”.

Marcusen näkökulma Freudiin on yhteiskunnallis-filosofinen ja avoimen poliittinen. Kuten Marx kritisoi taloustiedettä sisältä käsin sen omilla käsitteillä ja historiallisesti sitä tuoden esiin sen käsitteiden taustalla olevia konflikteja, tekee Marcuse saman Freudille. Psykoanalyysin sisäisellä eli immanentilla kritiikillä Marcuse ottaa käyttöön psykoanalyysin käsitekoneiston, muttei toista sitä sellaisenaan. Sisältö muuttuu matkalla ja radikalisoituu. Uusiakin käsitteitä syntyy.

Jälkikapitalistista halua käsittelevässä luentosarjassaan teoreetikko Mark Fisher pohtii Marcusen Eroksen ja sivilisaation relevanttiutta nykynäkökulmasta. Fisherin mielestä Freudissa on olennaista halun asettaminen teorian keskiöön. Tämä oli keskeistä Freudin omalle ajattelulle ja sille, miten hän ymmärsi sekä yksilön psyykkeen että yhteiskunnan rakentuvan ja toimivan. Freudilta on löydettävissä kaksi erilaista tapaa ymmärtää haluja ja niitä tulkitsevaa viettiteoriaa. Ensimmäinen on kvasibiologinen ja haluja luonnollistava. Toinen tarkastelee niitä historiallisesti rakentuvina ja muuttuvina. Eroksessa ja sivilisaatiossa korostuu jälkimmäinen.

Erotellakseen selkeämmin Freudin ajatteluun sisältyvää biologisen ja historiallisen tulkinnan mahdollisuutta Marcuse luo omia käsitteitä, joista keskeisimmät ovat torjunnasta johdettu lisätorjunta ja todellisuusperiaatteesta jatkettu suoritusperiaate. Marcuse ei uskonut ihmisten ja ihmiskunnan sisäisten ristiriitojen olevan sovitettavissa harmoniseksi utopiaksi, mutta hän katsoi, että on olemassa tarvittavaa ja tarpeetonta torjuntaa ja sopeutumista. Suoritusperiaate on kapitalistisessa yhteiskunnassa vallitseva todellisuusperiaatteen historiallinen muoto. Se edellyttää viettielämän keinotekoista sopeuttamista ja ylimääräistä torjuntaa, lisätorjuntaa, jonka avulla ihmiset saadaan raatamaan pääoman alaisuudessa – ja lisäksi vielä nauttimaan alistetusta osastaan. Tulkinnallaan Marcuse historiallistaa Freudin ja tekee Marxin (palkka)työtä koskevan analyysin värittämän kommunistisen luennan psykoanalyysin käsitteistä ja taustaoletuksista. Kylmän sodan antikommunistisen ilmapiirin takia Marxia ei oikeastaan mainita teoksen sivuilla lainkaan, mutta hänen vaikutuksensa on ilmiselvä läpi teoksen. On myös merkillepantavaa, että suoritusperiaatetta ja siihen sisältyvää raskaan työn kulttia kritisoidessaan Marcuse viittaa kapitalismin lisäksi reaalisosialistisiin maihin.

Keskeinen viittauspiste Eroksessa ja sivilisaatiossa on Freudin teos Ahdistava kulttuurimme (1930). Kirjassa Freud esittää, että ihmisten sisäisistä vaistoista kumpuava pyrkimys tavoitella mielihyvää ja vapautta on tukahdutettava, jotta ihminen voi selviytyä niukkuuden maailmassa. Marcuse esittää kuitenkin kysymyksen: mistä oletus niukkuudesta on alun alkaen peräisin? Ja vielä olennaisempi kysymys – riippumatta siitä, oliko ennen niukkaa vai ei – on se, päteekö tämä oletus enää 1950-luvulla saavutetun teknologisen kehityksen ja elintason nousun jälkeen? Puhumattakaan nykypäivästä.

Freud esittää sivilisaatioteoriassaan, että ihmiskunnan vaivat pulppuavat kolmesta lähteestä: luonnon ylivoimaisuudesta, ruumiin heikkoudesta ja ongelmista niissä normeissa ja järjestelyissä, jotka perheessä, yhteiskunnassa ja valtiossa säätelevät ihmisten välisiä suhteita. Marcuse tarttuu tähän ja huomauttaa, että näistä ainakin ensimmäinen ja viimeinen ovat historiallisia ja jo ylitettävissä olevia.

Freudin mukaan sivilisaatio perustuu inhimillisten viettien torjuntaan ja alistamiseen. Marcuse ei hyväksy tätä lähtökohdiltaan biologis-essentialistista näkemystä, vaan uudelleentulkitsee Freudia tavalla, jossa tukahduttaminen nähdään ylihistoriallisen ja muuttumattoman mekanismin sijaan seurauksena historiallisista ja muuttuvista yhteiskunnan järjestämisen tavoista. Niukkuus, työn luonne ja määrä eivät ole historiallisia vakioita, vaan muuttuvat ajan saatossa riippuen esimerkiksi teknologian tasosta ja työn järjestämisen tavoista.

Marcusen teos jatkaa Marxin hengessä myös sen suhteen, ettei hän näe kapitalismia pelkästään negatiivisena asiana tai jonkinlaisena totaalisena ideologisena sumutuksena. Hän myöntää kapitalismin ansiot ja katsoo kehittymässä olleen massayhteiskunnan tarjoavan ihmisille juuri sen verran mielihyvän tyydyttämistä, vapautta ja demokratiaa, että kapinoinnista järjestelmää vastaan tulee yhä vähemmän houkuttelevaa.

Lukuasennosta riippuen Marxin ja Marcusen ajatukset kapitalismin tuottamasta vauraudesta voi tulkita enemmän tai vähemmän deterministisesti. Filosofi Silvia Federici on täydentänyt kriittisesti Marxin teoriaa ja kehottanut luopumaan sen deterministisestä luonteesta ja keskittymisestä tuottavaan työhön, jonka hahmona nähtiin työväenliikkeen piirissä perinteisesti tehdastyötä tekevä tai vastaavassa muodollisessa palkkatyösuhteessa oleva valkoinen miestyöläinen.

Marxin lisäksi Federicin kritiikki pätee monelta osin myös Marcuseen. Eroksessa ja sivilisaatiossa ei juurikaan pohdita sukupuolen, luokan tai muiden sosiaalisten erojen vaikutusta teoriaan ja käytäntöön. Onko todellakin niin, että kapitalismin verisen historian läpi on ollut kuljettava, jotta voidaan siirtyä välttämättömyydestä vapauden valtakuntaan? Miksei naisten tai muiden sorrettujen ääntä kuulla sen enempää

Freudin “antropologisessa” sivilisaatioteoriassa kuin Marcusen siitä tekemässä “symbolisessa” tulkinnassa? Sekä Freudin aikaa uudemman antropologian että feministisen teorian näkökulmista Freudin sivilisaatioteoria on lähtökohdiltaan ongelmallinen ja näyttää epähistorialliselta patriarkaaliselta fantasialta.

“työn asteittainen vähentyMinen vaikuttaa väistämättömältä kehityskululta.”

Kenties hämmästyttävintä Eroksessa ja sivilisaatiossa on kirjasta välittyvä usko maailman muutettavuuteen. Marcuse katsoi, että materiaaliset olosuhteet ovat kehittyneet riittävän pitkälle, jotta työaikaa voidaan vähentää runsaasti tai jopa koko työn luonne muuttaa (välineellisestä) tuskaisesta raadannasta nautinnolliseksi (päämääräksi itsessään). Kapitalismin on tukahdutettava ja torjuttava ankarasti tällaista nautinnon ja vapauden lisääntymistä koskevat mahdollisuudet. Tätä kapitalismin tiedostamatonta Marcuse nimittää “vapaan maailman aaveeksi”, joka palaa takaisin ja on torjuttava yhä uudelleen. Hänen mielestään varsinkin mielikuvitus ja taide muodostavat jo nyt alueen, joka muodostaa vastalauseen suoritusperiaatteen hallitsemalle maailmalle: “Taide merkitsee siis vastarintaa.”

Aiemmin mainittu Fisher tarttui ajatukseen kapitalismin torjumasta vapauden kaipuusta ja kehitti tämän pohjalta ajatuksen happokommunismista, jota inspiroi Marcusen kirjan lisäksi 1960-luvun vastakulttuurin luova kapinahenki ja usko radikaalin muutoksen mahdollisuuteen. Fisher kirjoittaa:

“Olen nimennyt tämän aaveen happokommunismiksi. Happokommunismin käsite on provokaatio ja lupaus. Se on jonkin sortin vitsi, mutta vakavalla tarkoituksella. Se osoittaa suuntaan, joka kerran tuntui väistämättömältä, mutta nyt näyttäytyy mahdottomana: luokkatietoisuuden, sosialistisen feministisen tietoisuuden ja psykedeelisen tietoisuuden yhteenliittymä, uusien yhteiskunnallisten liikkeiden ja kommunistisen projektin fuusio, ennennäkemätön jokapäiväisen elämän estetisointi.”

Eroksessa ja sivilisaatiossa on kirjoitusajankohtaan nähden mielenkiintoista, että Marcuse puhuu työn vähentämisen ja laadullisen muutoksen lisäksi luonnon välineellistämisestä ja ympäristön tuhoutumisesta. Jos nykyinen määrä raadantaa sekä ihmisten että aineellisen ympäristön kustannuksella ei kuitenkaan ole tarpeellista, minkä takia elämme edelleen nykyisen kaltaisessa yhteiskunnassa? Marcusen näkemys on mielenkiintoinen:

“Mitä realistisemmaksi mahdollisuudet vapauttaa yksilöt aikaisemmin niukkuudella ja kehittymättömyydellä perustelluilta rajoituksilta muuttuvat, sitä suuremmaksi kasvaa tarve ylläpitää ja virtaviivaistaa rajoituksia, jotta vallitseva herruuden järjestelmä ei kukistuisi. Sivilisaation on suojeltava itseään vapaan maailman aaveelta.” esseessä Mainittu ja siteerattu kirjallisuus

Marcusen ajatuksia seuraten voidaan kysyä, mikä pakottaa ihmiset yhä tekemään viisipäiväistä työviikkoa, vaikka nykyinen elintaso on jo kauan ollut saavutettavissa huomattavasti pienemmällä raadannalla. Millaisia ja miten perusteltuja oletuksia nykyisiin työn ja yhteiskunnan järjestämisen tapoihin liittyy?

Freudin sivilisaatioteorian taustalla oleva ajatus niukkuudesta ei pidä paikkaansa, mutta jos nykyinen luonnonvarojen liikakäyttö jatkuu, on mahdollista, että kapitalismi tuottaa maailmaan keinotekoisen niukkuuden sijaan todellista niukkuutta. Siksi tarvitaan vähemmän työtä ja materiaalista tuotantoa ja enemmän uusia tapoja olla ja tuottaa yhdessä, esimerkiksi mielihyvää ja hoivaa. Marcusen ehdotusta lienee kaikki syyt harkita: jos kapitalismista hankkiudutaan eroon, on mahdollista laskea elintasoa ympäristöä säästäen samalla, kun ihmisten vapaus ja nautinto lisääntyvät.

Herbert Marcuse. Eros ja sivilisaatio. Filosofinen tutkielma Sigmund Freudin ajattelusta. 2022. Vastapaino. Suom. Mika Pekkola ja Sauli Havu. Silvia Federici. Re-enchanting the World: Feminism and the Politics of the Commons. 2018. PM Press / Kairos.

Mark Fisher. Postcapitalist Desire: The Final Lectures. 2021. Repeater Books.

Mark Fisher. “Happokommunismi (keskeneräinen johdanto)”. 2023. Suom. Juho Narsakka, Sonja Lampinen, Janne Löppönen, Iida Sofia Hirvonen, Lasse Poser & Mia Haglund. Verkossa: Komeetta.info

Sigmund Freud. Ahdistava kulttuurimme. 1972. Weilin + Göös. Suom. Erkki Puranen.