Arkista palvelutyötä

helsingin kaupunginMuseossa esillä ollut näyttely Horot kulkee punaisen väreissä. Seksuaalikasvattaja ja ihmisoikeusaktivisti Terhi Suokkaan kuratoiman näyttelyn seinät ovat punaiset. Katolisessa maalaustaiteessa Maria Magdalena on verhottu punaisiin vaatteisiin. Keskiajalla seksityöntekijöitä velvoitettiin käyttämään punaista käsivarsinauhaa erotuksena kunniallisista naisista. Manner-Euroopan suurkaupungeista, kuten Hampurista ja Amsterdamista, löytyy vieläkin punaisten lyhtyjen alueita. 1960-luvulla myös suomalaiset naiset pyrkivät kiinnittämään asiakkaiden huomion käyttämällä punaista vaatteissaan. Kuten sosiologi ja kansanedustaja Anna Kontula väitöskirjassaan Punainen eksodus kirjoittaa, punainen on huoruuden väri.

Maaliskuun alussa päättynyt näyttely pohjautuu seksityöntekijöiltä kerättyyn haastatteluaineistoon ja muuhun materiaaliin, jota täydentävät asiakkaiden, asiantuntijoiden ja järjestöihmisten haastattelut. Sen tavoitteena on avata seksityöntekijöiden työn todellisuutta niin, että siihen liittyvä stigma vähenisi. Näyttelyn seinillä on runsaasti tekstikenttiä, mikä tekee näyttelykokemuksesta hivenen raskaan. Toisaalta tekstin määrä on perusteltu, koska näyttelyn järjestäjät ovat halunneet antaa yhteiskunnassa vaikeasti esiin pääseville näkemyksille tilan ja ajan.

Tekstikentät tuntuvatkin kuin suuren palapelin osilta, jotka eivät tarjoa nopeaa tyydytystä malttamattomalle tai tirkistelynhaluiselle kävijälle. Seksityöntekijöiden kertoessa työstään kävijälle avautuu erityinen näkymä yhteen asiakaspalvelutyöhön muiden joukossa, unohtamatta työhön liittyviä epäkohtia. Eräässä huoneessa on sanomalehdistä otettuja kopioita, joissa uutisoidaan alaikäisten myymästä seksistä ja yhteen rasiaan on aseteltu sarjamurhaaja Michael Penttilän nahkakäsinereplikat. Oman suuni veti virneeseen erään kekseliään asiakkaan DIY-seksilelu, jossa penis työnnetään maalitaulun reiästä sisään ja haaroihin ammutaan pyssyllä niin, että kirpaisee.

Helsingin kaupunginmuseon Horotnäyttely on todiste yhteiskuntamme avautumisesta seksityöntekijöiden ajatuksille ja kokemuksille, kirjoittaa Kirsi Uusitalo.

TEKSTI: KIRSI UUSITALO

KUVAT: MAIJA ASTIKAINEN / HELSINGIN KAUPUNGINMUSEO

Suurimman vaikutuksen teki erääseen huoneeseen sisustettu, hyvin arkinen makuuhuone parisänkyineen ja 1990-luvun mieleen tuovine, pastellisävyisine täkkeineen. Yöpöydille on asetettu dildoja ja talouspaperirulla, ja sänkyä vastapäätä asetetussa lipastossa on lisää seksityössä tarvittavaa rekvisiittaa, kuten peruukkeja. Tavallisten seinälamppujen arkinen valo on kaukana punaisten lyhtyjen mystisestä, hekumallisesta tunnelmoinnista. Suurin osa huoneen rekvisiitasta on peräisin seksityöntekijöiltä. Huoneeseen on myös asennettu nauhoite, jossa ystävällisellä ja samalla asiallisella äänellä nainen ilmoittaa kolmella kielellä tervetuloa, hoidetaan maksu ensin pois alta, kylpyhuoneessa voi käydä pesemässä kädet ja minä odottelen sinua tuolla makuuhuoneen puolella. Mieleen tulevat junien kuulutukset, jotka hoitaa robotti, ja liukuhihnamaisen viivakoodipiippauksenkin keskellä hymynsä säilyttävät asiakaspalvelijat.

Vaikutelma ei ole harhaanjohtava. Anna Kontula kertoo, että asiakkaan ilmestyessä suomalaisen seksityöntekijän yksityisasunnolle nettiviestittelyn jälkeen odottaa perillä hyvinkin standardoitu palvelu. Ajasta ja palvelun sisällöstä on sovittu tarkkaan etukäteen ja homma hoidetaan ystävällisesti, mutta tietyllä viileydellä. Kontulan mukaan niin kutsuttua girlfriend experienceä, eli romanttista seurustelufantasiaa haikailevat suomalaiset miehet matkustavatkin yleensä suurempien tuloerojen maihin, joissa seksityöntekijän aikaa on helpompi ostaa.

BORDELLIT MENI, TYTTÖYSTÄVÄKOKEMUS JÄI

Näyttely painottuu nykyaikaan, mutta 1800-luvun tyyliin sisustettu seurustelunurkkaus, johon kuuluvat koristeellinen kulmasohva, sermit ja pehmeää valoa pieneen soppeen levittävä jalkalamppu, vie bordellien aikakauden Helsinkiin. Silloin bordelleihin tultiin viettämään aikaa ja viihtymään – tunti ja ulos ei kuulunut tuolloin seksipalvelujen luonteeseen.

Näyttelyn kuraattorin Terhi Suokkaan mukaan onkin ikävää, että nyky-Helsingissä ei ole 1800luvun kaltaisia viihdekeskuksia. 1800-luvulla bordelleissa tarjoiltiin alkoholia, pelattiin korttia, musisoitiin ja tanssittiin, monesti myös nujakoitiin. Larin-Kyöstin vuonna 1919 ilmestynyt novelli Ilotyttö tarjoaa kurkistusaukon menneen vuosisadan tunnelmaan helsinkiläisessä bordellissa, jota johtaa madame Mirtsa:

He istuivat pöydän ympärillä. Mirtsa kertoi kaskuja, Lennin kanssa pelasivat he mustaapekkaa, ja Mirtsa kaatoi viiniä, jota Miili mielihyvissään maisteli. Hän kuunteli ja kikatteli muiden mukana. Toisinaan oli Miili kuulevinaan kulkusten kilinää pihalta ja outoja ääniä viereisistä huoneista. Toisinaan sinne katosi Mirtsa, kuului korkkien pauketta, toisinaan naisten ja miesten naurua. --- Toisinaan alkoi vanha piano rämistä, kuului kolinaa ja tanssin askeleita ja naisten huutoja. --Äkkiä paukahti ovi ikään kuin joku olisi viskannut siihen pullon. Kuului rytinää ikään kuin joku raskas olento olisi otellut toisen kanssa.

Näyttelyn seinälle nostettu kyltti kertoo, että bordellit kiellettiin Helsingissä vuonna 1884.

Kallion Ruusu -salanimellä esiintyvä pitkän linjan seksityöntekijä kertoo kehityskuluista 1990luvulta nykypäivään. Hän aloitti uransa hieromalaitoksella vuonna 1996, jolloin seksityö oli hänen mukaansa helppoa. Asiakkaat eivät olleet vaativia, eikä erikoisuuksia kysytty. Se, että seksiä sai nuorelta ja nätiltä naiselta, oli tarpeeksi sävähdyttävää.

Kallion Ruusun mukaan 1990-luvulla seksityöntekijät eivät olleet kovin ammattimaisia. Ammatissa toimi päihderiippuvaisia, taloudellisesti tiukoilla olleita kokeilijoita ja pitkälle alkoholisoituneita kehäraakkeja. 2000-luvulla asiakkaiden vaatimustaso nousi ja samalla seksityöntekijöistä tuli ammattimaisempia. Mukaan alalle tuli muun muassa opiskelijoita ja niin asiakaskunta kuin palvelujen myyjät nostivat tasoaan.

Vaikka paljon on parissa vuosisadassa muuttunut, on yksi asia säilynyt ennallaan: girlfriend experience ei Anna Kontulan mukaan ole mikään uuden ajan ilmiö. Tyttöystäväkokemus on toki vain yksi nykyisin tarjotuista palveluista, mutta tosiasiassa seksityöntekijä joutuu tekemään aina jonkin verran emotionaalista työtä pelkän seksin myymisen sijasta.

1800-luvulla sovitut avioliitot, niin kutsutut järkiavioliitot, vaikuttivat siten, että aviomiehen ja vaimon välinen suhde saattoi olla hyvinkin etäinen. Tällöin aviomiehet hakivat emotionaalista turvaa ja hoivaa seksityöntekijöiltä. Maaseudulla varsinaisia seksityöntekijöitä yleisempiä lienevät olleet satunnainen vastikkeellinen seksi ja seurustelu, joka sisälsi taloudellisia huomionosoituksia. Seksityöntekijät eivät olleet vain fyysisten tarpeiden tyydyttäjiä. Kontulan kirjassa Punainen eksodus eräs suomalainen seksityöntekijä tuo esiin ajatuksensa tyttöystävän esittämisestä:

Tosi vaivalloinen poka. Koko ilta meni siihen syömiseen ja naimiseen ja kumi hiersi paikat rikki. Sit se uteli koko ajan, vaikka mä sanoin, että mä en puhu töissä yksityiselämästä. Laitoin sen numeron kännyyn, etten enää vastaa sille.

Seksityöntekijöiden toimenkuvaan kuuluu selkeän eron tekeminen yksityiselämän ja työn, siviilielämän suhteiden ja työsuhteiden välille. Romanttisemman palvelun havittelijat voivat yrittää koukata seksityöntekijän siviiliminän puolelle, mikä lisää työn kuormittavuutta. Liian läheisiin väleihin tunkeutuva asiakas on työntekijälle rasite ja emotionaaliselle työlle on vedettävä rajat.

SEKSITYÖN STIGMA VAIKEUTTAA TYÖN

HARJOITTAMISTA

Yhdessä huoneessa pyörii mustavalkoinen video 1970-luvulta. Dokumentissa miesääni kertoo, että seksityöntekijät ovat hukassa olevia, maalta muuttaneita tyttösiä ja asiakkaat useimmiten peräkammarin poikia, jotka eivät mitä suurimmalla todennäköisyydellä tule koskaan muodostamaan naisen kanssa rakkauteen perustuvaa kypsää suhdetta. Dokumentissa stigmatisoidaan siis sekä seksityöntekijät että heidän asiakkaansa.

Helsingin kaupunginmuseon näyttely on todiste siitä, että yhteiskuntamme on avautunut seksityöntekijöiden ajatuksille. Olemme viimein kiinnostuneita siitä, millaista työ oikeasti on ja miksi siihen ryhdytään.

Kuitenkin maailmalla leviää niin kutsuttu Ruotsin malli. Tällä viitataan Ruotsin päätökseen kriminalisoida seksin ostaminen, mikä on vaikeuttanut seksityöntekijöiden asemaa merkittävästi. Muun muassa Kanada ja Ranska ovat seuranneet Ruotsin esimerkkiä. Miksi edistyksellisyydestään tunnettu Ruotsi on valinnut tien, joka pikemminkin vaikeuttaa haavoittuvassa asemassa olevien naisten elämää kuin auttaa heitä?

1970-luvun radikaali feminismi oli seksikielteistä. Andrea Dworkinin kaltaiset feministit kirjoittivat, että heteroseksuaalisuus sinänsä asettaa naisen alisteiseen asemaan suhteessa mieheen ja prostituutio on vain ääriesimerkki siitä, miten naiset joutuvat luovuttamaan ruumiinsa ja seksuaalisuutensa miesten käyttöön. Ruotsin mallin takana vaikuttaakin mahdollisesti 1970-luvulta periytyvä ajattelu ja radikaalifeminismiin sisältyvä kostonhimo, joka kohdistuu miehiin vallan käyttäjinä.

Miesten rankaisu ei kuitenkaan auta seksityötä tekeviä naisia. Seksityö muuttuu vain vaikeammaksi, samalla kun seksityöntekijöiden aseman tavallisina työläisinä oikeuksineen turvaavat lainsäädännölliset ja sosiaaliset parannukset jäävät tekemättä. Stigmatisoidussa ajattelutavassa ei olla kiinnostuneita siitä, miten naiset pärjäävät asiakkaiden hankinnan muututtua hankalammaksi, vaan rankaisu kohdistuu aina myös naisiin.

Kriminalisoinnissa on ehkä kyse neuvottomuudesta. Taustalla vaikuttaa radikaalifeministinen ajattelu miesten pahuudesta, mutta Ruotsin mallista paistaa läpi myös se, että seksityöntekijöitä koskevalle stigmalle ei osata tai haluta tehdä mitään. Stigman poistaminen onkin vaikeampi prosessi kuin seksin oston kriminalisointi

Seksityöntekijät joutuvat edelleen pelkäämään sitä, mitä paljastuminen seksityöntekijäksi voi tarkoittaa. Seksityöntekijä joutuu Ruotsin mallissa pelkäämään sitä, että hän voi menettää lapsensa, toisen työnsä tai vaikka pankkitilinsä, jos muut saavat tietää hänen ammatistaan. Stigma kannustaa niin turhien lastensuojeluilmoitusten tekijöitä kuin muita ilmiantajia ja nostaa seksityöntekijän kynnystä ottaa yhteyttä poliisiin, sillä ei voi tietää, miten seksityöntekijän kokemaan väkivaltaan viranomaisten parissa suhtaudutaan.

Kaupunginmuseon näyttelyssä stigmaan viitataan muun muassa niissä tekstikentissä, joissa kerrotaan seksityöntekijöiden halusta olla lainkuuliaisia veronmaksajia:

Kaikenlainen salailu ja kiertely ajavat tätä työtä harmaalle alueelle, koska päättäjät tekevät tästä vaikeaa. --[Tietojen] pitää näkyä vain verottajalle ja kirjanpitäjälle. Tämä on varmaan yksi syy, miksi moni ei perusta yritystä. Seksityössä huonoa on turvallisuus.

Stigma näkyy myös seuraavassa järjestöihmisen lausunnossa:

Kyllä rohkenen edelleenkin väittää, että jos me katsotaan prostituution tai seksityön kenttää, segmentti joka tekee sen vapaaehtoisesti, on paljon pienempi kuin se joka tekee tätä työtä pakosta.

Kaikki näyttelyssä mukana olevat järjestöihmiset eivät jaakaan ajatusta siitä, että seksityö on sinällään ongelmatonta ja vikaa löytyy vain yhteiskunnan asenteista.

EMOTIONAALINEN TYÖ NYKYKAPITALISMISSA

Näyttelyn eräässä tekstikyltissä Anna Kontula toteaa, että seksityöntekijöihin liittyy paljon mystifikaatiota, jossa joko glorifioidaan tai demonisoidaan seksityötä. Yksi tavallinen suhtautumistapa seksityöntekijöihin näiden lisäksi on uhriuttaminen. On tyypillistä, että seksityöntekijöiden oletetetaan olevan traumatisoituneita mielenterveyspotilaita.

Uhriuttaminen voi olla myös sitä, että seksityöntekijän tulkitaan olevan vaikkapa talousjärjestelmän, patriarkaalisen kapitalismin, uhri.

Sosialistisesti painottuvassa feminismissä seksityöntekijöitä pidetään tavallista palkkaorjaa, kuten tehdastyöläistä, huonommassa asemassa olevana.

Tavallinen palkkaorja luovuttaa ruumiinsa toisten käyttöön tai irrottaa itsestään palvelun, mutta seksityöntekijä myy itsensä tunteineen päivineen.

Kun nainen ostetaan, ei olla kiinnostuneita vain ruumiista, vaan halutaan imeä kaikki myös naisen tunne-elämästä. Caroline Patemanin mukaan ei haluta kuuliaista orjaa, vaan suosikkiorja.

Seksityön stigmaan kuuluu nimenomaan se, että naisen ajatellaan myyvän itseään, sillä seksuaalisuuden piirissä tapahtuvan vaihtokaupan ajatellaan koskevan sekä ruumista että psyykeä. Seksuaalisuus kattaa tunnekokemuksemme ja sen, miten kohtelemme itseämme ja muita. Seksuaalisuudella ei tarkoiteta vain seksin harrastamista, vaan se on koko ihmiselämää leikkaava osa-alue, kuten Terhi Suokas kirjoittaa kirjassaan Kyllähän mä tiedän miltä huora näyttää. Seksityöntekijöiden oletetaan tekevän väärin itseään kohtaan muun muassa silloin, kun he väittävät nauttivansa seksistä asiakkaan kanssa. Tällaisen ”valehtelun” ajatellaan vahingoittavan seksityöntekijän siviilielämän suhteita. Emotionaalinen työ on kuitenkin nykyisin tavallinen osa monien palveluammatissa toimivien työtä. Kapitalismissa elämme vaihetta, jossa työmarkkinoilla arvostetaan persoonan peliin laittamista tavalla, joka on omiaan häivyttämään yksityiselämän ja työelämän välistä rajaa. Autenttisuus on kovassa huudossa, ja sitä voi ilmentää erilaisilla tavoilla, kuten käyttäytymällä siten, että se vaikuttaa spontaanilta ja sydämelliseltä. Kommunistisessa manifestissa Marx ja Engels toteavat, että kapitalismissa työläisen on myytävä itseään paloittain kuin mitä tahansa tuotetta. Sosialistisesti painottuvassa feminismissä tämä kohta on otettu seksityön vastaiseen käyttöön, vaikka Marx ja Engels eivät tee eroa tässä kohtaa seksityön ja muun työn välillä. Kaikki myyvät itseään.

Myös minut on pyritty imemään emotionaalisesti kuiviin. Puhelinmyyntityössä jouduin intensiiviseen koulutukseen, jossa äänenkäyttöni pyrittiin muokkaamaan uusiksi, jotta asiakkaat mieltyisivät minuun. Äänestäni pyrittiin koulimaan hyväntuulinen, jämäkkä ja luotettavan oloinen. Ääntämysharjoitukset tuntuivat siltä, kuin kurkkuni ympärille olisi kietoutumassa väkivaltainen koura, joka ei ole mihinkään tyytyväinen, vaikka olin koko ajan parhaimpia myyjiä yksikössämme.

Seksity Ntekij T Pit V T Puolensa

Uskon, että seksityöntekijöillä on paremmat mahdollisuudet rajoittaa sitä, kuinka paljon energiaa heiltä pyritään imemään. Seksityöntekijät arvostavat työnsä mahdollistamaa vapaa-aikaa ja sitä, että suhteellisen lyhyillä sessioilla voi tehdä hyvän tilin. Ilo rahakkaasta sivubisneksestä näkyy seksityöntekijöiden ottamissa valokuvissa, joissa esimerkiksi seteleitä on aseteltu siemennestettä tuuttaavan peniksen muotoon. Monella seksityöntekijällä onkin päätyö ja seksipalveluita tarjoamalla saadaan lisätuloja. Toisaalta seksityö on korvauksen ja vapaa-ajan suhteen edellä useita muita palvelualan matalapalkkatöitä, jotka vievät suuren osan ajasta ja huonolla taloudellisella korvauksella.

Seksityöntekijä voi laittaa eston puhelimessaan hankalalle asiakkaalle. Työn kuormittavuutta vähentää se, että sessiot ovat suhteellisen lyhyitä ja se, että seksityöntekijät voivat muotoilla palvelunsa sellaisiksi kuin haluavat. Yksi väärä mielikuva on se, että seksityöntekijä on asiakkaiden armoilla. Tämä ajatus juontaa juurensa ”itsensä myymisen” valhekuvaan. Seksityöntekijät ovat kuitenkin yrittäjämäisesti toimivia palvelun tarjoajia, jotka alalle tullessaan päättävät, minkälaisia palveluja he myyvät ja mihin suostuvat. Näyttelyssä voi seurata monitorilta, miten seksityöntekijät omilla kanavillaan levittävät kollegoilleen tietoa asiakkaista, joita kannattaa välttää. Hankalien asiakkaiden ilmiannosta käytetään nimeä Musta Lista. Seksityöntekijät pitävät puoliaan. Helsingin kaupunginmuseon näyttely onnistuu hyvin tekemään selväksi sen, että suurin osa seksityöntekijöistä ainakin Suomessa on töissä vapaaehtoisesti. Alalle tuloa selitetään vapaa-ajan arvostuksella, hyvillä ansaintamahdollisuuksilla ja sillä, että seksi on nautinnollista. Kaikkea tekstimateriaalia tuskin kukaan tulee lukeneeksi, mutta onneksi näyttelyn esineet kertovat omaa tarinaansa siitä, että seksi on kaupallisellakin puolella iloinen asia.

“Seksityön stigmaan kuuluu nimenomaan se, että naisen ajatellaan myyvän itseään, sillä seksuaalisuuden piirissä tapahtuvan vaihtokaupan ajatellaan koskevan sekä ruumista että psyykeä.”