Kritiikki

ENSIN FARSSINA, SITTEN TRAGEDIANA, SITTEN TRAGEDIANA, SITTEN TRAGEDIANA…

”Muinoin ihmiset elivät ’melko mukavaa elämää’ ja tulivat toimeen lempeän luonnon auliisti jakamilla antimilla, mutta sitten teimme erheistä kohtalokkaimman. Vielä lokoisamman elämän – ylijäämän ja luksuksen, jumalten pitojen – kuvajainen silmissämme menimme sorkkimaan tuota harmonista luonnontilaa, ja niin me hölmöt teimme itsestämme orjia.”

Lainaus voisi olla suoraan Yuval Noah Hararin bestselleristä Sapiens, mutta se on todellisuudessa toisen käden tiivistelmä myytistä, joka ei muotoilijoidensa mukaan hallitse ainoastaan Sapiensin historiallista analyysiä, vaan käytännöllisesti katsoen kaikkia yhteiskunnan ja eriarvoisuuden syntyä kuvailevia kertomuksia.

Vallitseva näkemys ihmiskunnan varhaishistoriasta jaetaan perinteisesti kahteen katsontatapaan. Hobbesilaisen käsityksen mukaan stabilisoivaa yhteiskuntasopimusta edelsi tila, jota nimikkofilosofi Thomas Hobbes piti eräänlaisena jatkuvana sotatilana: kaikki kaikkia vastaan. Toisaalta sinisilmäisempi rousseaulainen näkemys esihistoriasta ihannoi jalojen villiihmisten rauhanomaista ja naiivia luon nontilaa, johon ajattelija Jean-Jacques Rousseaun mukaan vasta yhteiskuntajärjestys toi ihmistenvälistä eriarvoisuutta ja kompleksisuutta.

Yhteistä molemmille näkemyksille on yhteiskunnan syntymiselle asetettu painoarvo ihmiskunnan historiassa. Kehitysaskeleessa on sekä hyvät että huonot puolensa, joita arvotettaessa voidaan painottaa eri tekijöitä, mutta tapahtumien kulku on molemmissa näkemyksissä yksinkertaisimmillaan sama: yhteiskuntasopimus on eräänlainen faustilainen vaihtokauppa, jonka myötä ihminen luopuu vapaudestaan turvallisuuden ja yhteistyön mahdollistamien hedelmien toivossa.

Teoksessaan Alussa oli… antropologi David Graeber ja arkeologi David Wengrow ryhtyvät purkamaan tätä koko ihmiskunnan historiaa yksinkertaistavaa myyttiä – ja tehtävää on paljon. Teos alkaa koko loppukirjan sävyä heijastavalla Hobbesin ja Rousseaun seuraajien (ja meidän kaikkien voi eritoten ”lännessä” mielestäni ajatella olevan joko tietoisesti tai tiedostamattamme yhden tai toisen seuraajia) ”ihmisluontoa” koskevan kiistan filosofisella kritiikillä.

Kysymys kuuluu, onko ihminen pohjimmiltaan rauhanomainen ja yhteistyökykyinen vai väkivaltainen ja vainoharhainen kanssaihmisiään kohtaan? Onko ihminen luonnostaan hyvä vai paha? Kysymys on Davideista täysin mieletön. Heistä voisimme yhtä hyvin kysyä ”ovatko ihmiset perimmiltään lihavia vai laihoja”? Kritiikki on simppeli mutta elegantti. Se ei taatusti vakuuta kaikkia, mutta se saa lukijan vähintään tietoiseksi siitä, että totunnaisen kysymyksenasettelun ulkopuolella on olemassa muitakin vaihtoehtoja. Tämä on itsessään merkittävä askel iskostuneiden ajattelumalliemme kyseenalaistamiseksi.

Ihmisluonnon lähtökohdasta Graeberin ja Wengrown argumentaatio etenee arkeologisten ja antropologisten esimerkkien listaamisella kohti laajempaa myytinmurtamista. Arkeologian alalla on jatkuvasti tehtävä oletuksia ja spekulatiivisia johtopäätöksiä, joten teos kaivautuu tähän epävarmuuden alueeseen paikantaakseen totunnaisen narratiivin suurimmat vastaesimerkit ja puutteet, sikäli kun uusin arkeologien tutkimus tuntuu menevän vakiintuneita käsityksiä vastaan.

Tarkoituksena on osoittaa, ettei esihistoriallisen ihmisen voi sanoa olleen yhtä tai toista, sillä kun kaikki saatavilla oleva näyttö kootaan yhteen, avautuu esihistoriallisesta ihmisestä paljon monipuolisempi kuva kuin osaamme kuvitella. Maanviljely ei johda välttämättä kuninkaisiin, armeijoihin ja pappiskastiin, eivätkä erinäiset eriarvoisuuden, byrokratian ja alistamisen muodot toisaalta vaadi taustalleen maanviljelyä. Jo kauan ennen niin sanottua ”neoliittistä vallankumousta” on ollut niin pieniä metsästäjä-keräilijäyhteisöjä kuin suurkaupunkejakin; ympäri maailmaa on ollut sekä räikeää eriarvoisuutta että häkellyttävää tasa-arvoa; orjuutta on harjoitettu ja se on lakkautettu useaan kertaan ihmiskunnan menneisyydessä; minkä lisäksi maanviljelyä ja eläintenhoitoa on harjoitettu ja siitä on luovuttu useaan kertaan ennen Mesopotamiassa otettuja suuria edistysaskeleita.

Toisin sanoen maanviljelyyn siirtyminen ei ollut mikään ”vallankumous” tai edes ”keksintö” tavanomaisessa mielessä, kuten olemme tottuneet ajattelemaan. Teoksen mukaan jopa saman yhteisön sisällä saatettiin harrastaa erilaisia elinkeinoja, joiden välillä vaihdeltiin kausittain. Sama koski hallintomuotoja: osan vuodesta saatettiin elää tyrannimaisen kuninkaan alaisuudessa, joka kuitenkin luopui tai syöstiin ajan tullen vallastaan syklisesti ja suunnitellusti. Davidien mielestä ”ihmisluontoa”, sikäli kuin sellaisesta voidaan ylipäänsä puhua, määrittää siis enimmäkseen ihmislajin hämmästyttävä joustavuus ja moninaisuus.

Ihmisluonnon muuntautumiskyvyn kyseenalaistamisen myötä eräänlainen evolutionismi yhteiskunnallisen muutoksen suhteen joutuu epäilyksen kohteeksi. Greaberin ja Wengrown mukaan evolutionismi elää edelleen vahvana (julkilausumattomana) perusoletuksena lähes kaikessa ihmiskunnan varhaishistoriaa koskevassa ajattelussa. Toisin sanoen ajatellaan, että tietyt kehitysaskeleet ovat välttämättömiä ja eteenpäin vieviä vastaavasti kuin väärinymmärretyssä biologisessa evoluutiossa, jossa sopeutuneisuuden käsite korvataan jonkinlaisella ”kehittyneisyydellä” ja tiettyjen eläinlajien ajatellaan päässeen evoluution taipaleella toisia pidemmälle.

Ajatus on nykyhetkestä käsin miellyttävä, jos pitää omaansa edeltäneitä ja muiden kulttuurien yhteiskuntamuotoja kehittyneempänä. Davidit ehdottavat kuitenkin teoksessaan eurooppalaisen valistuksenkin syntyneen reaktiona etenkin Amerikan alkuperäiskansojen osoittamaan vastenmielisyyteen eurooppalaista moraalia ja yhteiskuntajärjestystä kohtaan. Valistuksessa ei siis ollut kyse niinkään Euroopassa pitkään kypsyneestä ajatusperinteestä tai edes paluusta antiikinajan demokraattiseen perinteeseen, vaan kolonialismin mukanaan tuomista ulkopuolisista vaikutteista.

Graberin ja Wengrown merkkiteoksen vahvuus on nähdäkseni sen kriittisessä positiossa. Kirjoittajat eivät niinkään tarjoa korvaavaa myyttiä vaan keskittyvät vallitsevan purkamiseen. Tai tarkemmin sanoen he tarjoavat avauksen tulevalle yhä tarkemmalle purkamistyölle. Kuten kriitikot ovat huomauttaneet, eivät kaikki kirjan esimerkit ole kovinkaan vahvalla pohjalla. Saman tiedostavat Daviditkin, sillä arkeologisia löytöjä tulkittaessa on usein otettava paljon vapauksia ja nojauduttava spekulaatioon.

Juju on kuitenkin siinä, että kritisoitu teos ei ole ainoa, joka spekuloi ja esittää villejä arvauksia. Nimittäin valtaosa vakiintuneistakin tulkintatavoista perustuu enimmäkseen arvauksiin ja sitäkin enemmän vanhaan ja tuttuun myyttiin yhteiskuntajärjestyksen evolutionistisista kehityslinjoista, eivätkä tuttuus ja turvallisuus itsessään tee perinteikkäämmistä arvailuista yhtään uskottavampia. Päinvastoin, vakiintuneen myytin on syytä huomioida syntyneen tämänhetkistä arkeologista näyttöä pienemmän aineiston perusteella, minkä oikeastaan tekee siitä uusien empiiristen löydösten varaan rakennettuja tuoreempia tulkintoja epäilyttävämmän, yksinomaan oman perinteikkyytensä varassa sinnittelevän vuosisatojen takaisen reliikin.

Yksityiskohtiin on syytäkin puuttua, mutta nöyrimmillään teoksen voisi katsoa argumentoivan vain sen puolesta, että tapamme ajatella eriarvoisuutta nojaa vahvaan myyttiin, ja että vaihtoehtoiset tulkintatavat ovat ylipäänsä mahdollisia. Kirjoittajat siirtävät vakuuttavasti todistuksen taakan vanhan myytin kannattajille. He esimerkiksi nostavat esiin kaivauksia, joista ei ole löytynyt mitään keskushallintoon viittaavaa, mutta joiden on perinteisen tulkinnan perusteella silti päätelty olleen jonkinlaisen hallintokoneiston alaisia yksinomaan kaupungin koosta johtuen. Näinkö pitäisi ajatella vain siksi, että on kehitetty todistusaineistoa vastaamaton teoreettinen viitekehys?

Kirjassa toistuu avainkysymys ”Miksi oikein jämähdimme näin?”. Miten päädyimme yhdelle koko maailman menoa määrittävälle kehityspolulle, ja miten menetimme leikkisän ja lopulta varsin skeptisenä näyttäytyvän suhtautumis tapamme komentelijoihin ja auktoriteet teihin? Mikä teki viimeisimmästä hierarkkisesta alistusleikistä viimeisen ja pysyvän?

Kysymykseen ei tarjota kovin konkreettista vastausta, mutta lukukokemuksen aikana käsitellään useita tekijöitä, joita on hyödyllistä heijastaa nykymaailmaan. Ennen aikaan ihmiset saattoivat esimerkiksi helposti paeta liian despoottiseksi kokemaltaan alueelta ja noin vain hylätä epäsuotuisan yhteiskuntajärjestyksen. Vastaava on globaalissa järjestelmässämme lähes mahdotonta, vaikka tuskin se ennenkään on ollut yhtä helppoa kuin voisi kuvitella. Suuren kysymyksen implikaatio tuntuu kuitenkin selvältä: tulevaisuus on edelleen avoin, eikä sen tarjoamiin lukemattomiin mahdollisuuksiin ole mitään syytä olla tarttumatta. Haasteet ovat toki uusia, mutta onneksi ihminen on luova ja sopeutumiskykyinen.