JOUTOMAIDEN JA LEVOTTOMUUDEN

JOUTOMAIDEN JA LEVOTTOMUUDEN DOKUMENTIT

RASTAPUNKA ON BERLIINISSÄ ASUVA TAITEILIJA, JONKA ELÄMÄ JA AJATTELU OVAT PITKÄLTI PERUSTUNEET GRAFFITITAITEEN JA KULTTUURIN YMPÄRILLE. RASTAPUNKA ON TEHNYT MYÖS KOKEILUJA NIIN INSTALLAATIOTAITEEN KUIN YHTEISÖTAITEEN PUOLELLA. YHTEISÖTAITEEN PUOLELTA PARHAITA ESIMERKKEJÄ HÄNEN TÖISTÄÄN OVAT JOUTOMAILLA JÄRJESTETYT KILJUJUHLAT SEKÄ BERLIINISSÄ SAKSALAISILLE HERNEKEITON MUODOSSA TUPUTETTU SUOMALAINEN KULTTUURI. RASTAPUNKALLA ON TAUSTAA MYÖS GRAAFISESSA SUUNNITTELUSSA JA JULKAISUTOIMINNASSA.

KESÄKUUSSA RASTAPUNKALTA nähtiin hänen valokuviaan esittelevä näyttely Helsingin Suvilahdessa sijaitsevassa Make Your Mark -galleriassa. Trespassenger-näyttelyn yhteydessä julkaistiin myös saman niminen katalogi. Näyttelyn taustalla oli kolme vuotta sitten Tumblrissa aloitettu valokuvablogi, joka kulkee Rastapunkan taiteilijanimellä. Katalogi sisältää taiteilijan dokumentaarisia valokuvia viimeisen viiden vuoden ajalta, epäkronologisessa ja erittelemättömässä järjestyksessä.

”Kun on tarpeeksi kauan ollut joutomailla, takapihoilla, ratapihoilla, hylätyillä taloilla, autoilla ja pihoilla, aidan takana ja yli menneenä, hoksaa että näitä paikkoja voi fiilistellä ilman spray-maaliakin. Ottaa ne paikat talteen.”

Valokuva on erityinen medium graffititaiteilijalle, kamera on erityinen apparaatti. Se on vähän niin kuin ”part of the deal”, Rastapunkan sanoin ”tuotteesta pitää saada tolkullinen kuva”. Kamera on kannujen ja sketsauslehtiöiden tapaan osa jokaisen graffitimaalaajan taisteluvarustusta tuntemattomilla pihoilla jajoutomailla.

”Nykyään kaikkea putsataan niin paljon äkäisemmin, siksi valokuva on hyvä tapa varmistaa, että saa maalauksensa omaan postimerkkikokoelmaan. Se kuuluu yleisesti kulttuuriin kerätä ne omat teoksensa omaan kansioon. Mutta kuvissa, joita mä olen esittänyt julkisesti, ilmenee ehkä enemmän graffitin tuoma metodi tarkastella ympäristöä ja paikkoja, joissa on tultu oltua. Mä koen, että ne paikat ja hetket on siinä mielessä niin erilaisia ja poikkeuksellisia, että siitä saattaa olla iloa myös muillekinkatsojille.”

Valmis kuva on paitsi dokumentti, myös kyky muistaa valmis ”piissi” tai ”duuni”. Kamera voi kuitenkin olla myös laajemmassa mielessä väline siihen ympäristöön, joka edeltää seinää, joutomaiden tiiliseiniä tai junavaunua. Tämä muodostaa lähtökohdan Rastapunkan dokumentaarisille valokuville. Rastapunkan kuvissa näkyvien paikkojen väliset yhteydet ovat osa elämän arvaamatonta puolta. Kuvissa on edustettuina satunnaisia paikkoja, kuten Makedonia, Pariisi ja kotikaupungit Lahti ja Berliini. Rastapunkan mukaan aikaisemmin häntä motivoi matkaamaan sisäinen tyhjyys, levottomuus ja masennuksen välttäminen. ”Hain kaltainen ajatus, että jos pysähtyy, niin kuolee.” Peinttarin maailma ja maantiede on kuitenkin samanlainen kuin prätkäjengiin kuuluvan motoristin. Peinttarit muodostavat kansainvälisen ja solidaarisen yhteisön, johon kuulumalla on aina joka kolkassa sohvia tai patjoja vapaana.

”Kamera on työkalu, jolla olen jossain vaiheessa aloittanut ottamaan kuvia graffitin ohi. Ennen ja jälkeen sen varsinaisen performanssin ja puuhastelun. Aistit alkavat herkistyä kaikelle muulle: odottamiselle, säätämiselle, matkustamiselle, oudoissa paikoissa kyykkimiselle. - - Ehdottomasti haluan lisätä myös omaelämäkerrallista ainesta ja hupaisia näkyjä joukkoon. Paska muraali Itä-Berliinissä sateisena päivänä, koska ihmiset ovat tottuneet näkemään värikkäitä ja purkkamaisia maalauksia. Tai joku koko maalauskulttuurin ulkopuolelta: koirasta, joka hyppää. Kun se on otettu salamalla, niin näyttää siltä, että se lentäisi.”

Erona dokumentoimaansa elämään Rastapunka kokee kuvaamiensa graffititöiden esittelemisen, esittämisestä puhumattakaan, paljon henkilökohtaisemmaksi. Tämän kaltaiset kuvat näytetään luotettaville kollegoille, jotka kykenevät ymmärtämään viivojen ja pohjavärien kaltaisia yksityiskohtia. Rastapunkan dokumentaariset valokuvat taas ovat paitsi kädenojennus graffitikulttuurille, myös tietoinen ikkuna muille kulttuurin hupaisiin piirteisiin, elementteihin ja elämään.

Rastapunkalle valokuva on tapa muistaa yksittäisiä töitä ympäröineet ympäristöt tai maalaustilanteet. Valokuva on hänelle pikemminkin päiväkirjamerkintä, joka avaa hänelle mahdollisuuden muistijälkiin ja suurempaan tarinaan.

”Marvel-sarjakuvissa oli sellainen rotu kuin seuraajat. Ne ilmestyivät aina kaikkiin suuriin intergalaktisiin mullistuksiin juuri ennen kuin ne olivat tapahtumassa. Ne ovat mutantteja, joilla on iso pää. Aina, kun seuraaja ilmestyi johonkin tapahtumaan tai tilanteeseen, muut hiffasivat, että kohta tapahtuu jotain suurta ja kreisiä. Se on helvetin voimakas mutantti, mutta se on tehnyt valan, että se ei saa puuttua niihin tapahtumiin. Marvel-universumissa seuraajien ainoa tehtävä on katsoa, mitä tapahtuu, ja tallentaa se jälkipolville. Siinä on vähän sama fiilis kuin noissa kuvissa… haluaa ottaa kuvan siitä tilanteesta tai ympäristöstä osallistumatta siihen liikaa. Ja mitä oudompaa, sitä kiinnostavampaa se on. En rakenna sitä tilannetta, mutta joskus vaan löytää, eksyy tai kuulee huhun tai vinkin. Siitä muodostuu omaa joutojournalismiansa.”

Rastapunka kuvailee kuviaan paljon ”etäännyttämisen” tai ”vieraannuttamisen” kautta. Tällä hän tarkoittaa esimerkiksi saksalaisen romantiikan ajan kuvataiteilijan Caspar David Friedrichin tapaa kuvata maalaamansa henkilöt yleensä takaa. Termit liittyvät myös kokemukselliseen puoleen. Ne kuvaavat jonkinlaista outoutta ja ulkopuolisuutta, sitä, miten yhdistää itsensä jossakin paikassa tai valossa arkisen elämän ylittävään ainekseen, jota voisi kuvailla poeettisenakin kokemuksena. Rastapunka vertaa tätä itsensä samaistamista elokuvaan. Outous, jossa paikka ja oma sijainti muistuttavat hetkessä jotakin Mad Maxin kaltaista maailmaa.

”Joutilaisuus luo kengännauhabudjetilla luovuutta, johon usein liittyy humalahakuisuus tai kiipeily. Kun sitä on aikansa tehnyt ja ei ole vielä onnistunut vahingoittamaankaan itseään, sitä alkaa etsiä vastauksia siihen, miksi mä teen tätä edelleen. Ja kyllä sitä alkaa putkahtelemaan kaikkea omaa tekemistä tukevaa materiaalia esim. kirjallisuudesta (flaneeraus, Camus’n Muukalainen) ja taiteesta (situationismi, ITE-taide). Kotoisien referenssien löytäminen muistuttaa siitä, että sä et ole mitenkään ainutlaatuinen tässä asiassa tai ihmisen tekemisessä ylipäänsä; kaikki on tehty moneen kertaan. Siitä tulee tietynlainen turvallisuuden tunne, että olet osa suurempaakaanonia.”

IG: RASTAPUNKA RASTAPUNKA.TUMBLR.COM