SILPUNKERÄÄJÄT ”Eikös jo se vanha Marx

Silpun kerääjät

TAITEILIJAN ASEMA TYÖMARKKINOILLA EI OLE AINOASTAAN RAHAKYSYMYS, VAAN LIITTYY MYÖS TYÖEHTOIHIN, TAIDEALAKOHTAISIIN KÄYTÄNTÖIHIN SEKÄ PERUSTOIMEENTULOON.

KARL MARX nimitti ryysyköyhälistöksi (saks. Lumpenproletariat) sitä osaa työväenluokasta, josta ei tulisi olemaan hyötyä osana luokkataistelua. Tämä osa työväenluokasta on yksinkertaisesti niin köyhää, että heidän resurssinsa menevät elämän aineellisista puolista ja perustarpeista huolehtimiseen. Luokkatietoisuuteen he eivät kykene, koska tilaisuuden tullen he myyvät ”itsensä taantumuksellisiin vehkeilyihin”.

Taiteilijat ovat yhteiskunnallinen paradoksi. Usein korkeasti koulutettua joukkoa, joka tuottaa yhteiskunnallisen elämän kulttuurishenkisen sisällön. Eri ammattialojen keskipalkkoja verrattaessa jalot pyrkimykset tai koulutustaso eivät taiteilijoiden palkoissa näy, vaan he ovat amattialojen palkkavertailujen häntäpäätä. Siinä missä ryysyköyhälistö keräsi lumppua, niin moni taiteilija on pakotettu keräämään silppua. Sitoutumaan pätkätöihin, päällekkäisiin projekteihin, toivoen edes hiukan pidempää apurahapätkää. Suomessa taiteilijoiden apurahajärjestelmä jakautuu valtion ja yksityisten säätiöiden jakamiin apurahoihin. Valtion myöntämistä apurahoista vastaa opetus- ja kulttuuriministeriön alainen Taiteen edistämiskeskus eli Taike. Tunnettuja yksityisiä säätiöitä ovat esimerkiksi Koneen säätiö ja Suomen kulttuurirahasto. Taike jakaa apurahoja ja avustuksia kulttuurin edistämiseen. Taiken jakamat valtionosuudet kohdistuvat museoille ja kulttuuri-instituutioille, valtionavustukset jaetaan yksittäisille taiteilijoille ja ryhmille ja ovat harkinnanvaraisia. Säätiöillä on varoilleen omat jakoperusteensa. Taiken johtaja Paula Tuovinen veti vuosina 2017–2018 valtionavustusjärjestelmän uudistamista käsitellyttä työryhmää. Työryhmän mukaan järjestelmää tulisi uudistaa niin kohti taiteilijapalkkaa kuin taiteen tuottamiseen kohdistuvan tuen suuntaamista uusille, taidealat ylittäville toiminta-alustoille. Työryhmä haluaa rakentaa taiteilijoille tasa-arvoisempaa asemaa palkansaajina. Se vaatisi työryhmän mukaan taiteilija-apurahojen kaksinkertaistamista vuonna 2018 budjetoidusta 12 miljoonasta sekä taiteenalakohtaisesta rahoitusmallista ja tukien alueellisista painotuksista luopumista. Taikessa taiteenalakohtaisen rahoituksen päätöksistä ovat toistaiseksi vastanneet taidealojen asiantuntijajäsenistä koostuvat taidealakohtaiset toimikunnat.

Suomen nykyinen hallitus on luvannut korottaa taiteilijoille suunnattavien valtionavustusten summia. Esimerkiksi esittävän taiteen (kuten teatteri ja tanssi) valtionosuusjärjestelmän uudistamiseen on varattu tuntuvia korotuksia portaittain vuoteen 2023 asti – kuin myös taiteilija-apurahojen summiin. Työryhmän kaavailemille kulttuuripoliittisille linjauksille löytyy tulevaisuudessa kattavampi taloudellinen pohja.

ANTTI NYLÉNIN esseekirja Häviö herätti keskustelua taiteilijoiden toimeentulosta ja ”taiteilijapalkasta”. Teos suututti taloustieteilijä Heikki Pursiaisen, joka pyhitti julkisen keskustelun surkeutta manaavassa teoksessaan Olette kaikki väärässä Nylénille oman luvun. Häviö ei ole mikään taidepoliittinen esitys, vaan omaelämäkerrallinen esseistinen teos. Nylén erittelee kylläkin kirjan lopussa erilaisia kehitysmahdollisuuksia taiteellisen tuen järjestämiseen. Yksi näistä on taiteilijapalkka, mutta Nylén tarkoittaa sillä aivan muuta kuin miten palkka käsitetään Taiken kaavailuissa. Nylénin kritisoijat tuntuvat ymmärtävän tämän etuudelliseksi työsuhteeksi.

”Mua on turhauttanut se suuresti. Menestyvät ja hyväosaiset kirjailijat toteavat, että eivät kannata taiteilijapalkkaa.”

Kirjassaan Nylén esittää arvionsa kolmesta taiteilijan toimeentuloa koskevasta kehitystendenssistä. Mainitun taiteilijapalkan lisäksi vaihtoehtoina ovat kurjistumisen jatkuminen tai maltillisen reformistinen kehitys, jossa jotkut taiteilijat saavat rahaa vähän enemmän, mutta suurempi joukko jää kokonaan tukien ulkopuolelle. Nylénille taiteilijapalkka tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ammattitaiteilijalla tulisi olla oikeus saada tekemästään työstä samaa palkkaa kuin esimerkiksi lastentarhaopettajan.

”Vastustan tekopyhää retoriikkaa, joka apurahajärjestelmää on leimannut viimeisen kymmenen vuoden ajan. Rahan ohjaamista tempauksiin ja voimanosoituksiin sen sijaan, että taiteilija voisi saada toimeentulon työstään.”

Nyléniä turhauttaa apurahajärjestelmän tapa tukea hankkeita taiteilijan työskentelyn mahdollistavan perustoimeentulon sijaan ja se, että päätöksiä ei perustella. Häviössä hän manailee oman ”huippuhetkensä” valtionavustusten osalta jo menneen, kun sai Taikelta vuonna 2012 kolmivuotisen apurahan. Apurahajärjestelmässä Nyléniä piinaa niin Taiken kuin säätiöiden osalla ”innovatiivisuus”. ”Pitäisi opetella tekemään sirkushyppyjä, puhumaan kieliä, verkostoitua, pelehtiä jossain yritysmaailmassa, konsultoida ja instagrammata.”

Pitkän uran myös kääntäjänä tehnyt Nylén kertoo, että erona kirjailijan työhön kääntäjän korvaukset perustuvat työn määrään, käännettyyn merkkimäärään. Palkkiot ovat kuitenkin pysyneet Nylénin mukaan viisitoista vuotta lähes samoina.

”Se johtaa siihen, että kääntämisestä tulee opiskelijoiden ja harrastelijoiden toimintaa. Nykyään jotain bulkkiproosaa ei edes tarjota ammattikääntäjille, koska niiden liksat ovat niin isot.”

Suurin osa Nylénin käännöksistä on merkittävää maailmankirjallisuutta. Näistä kunnianhimoisin työ on ollut ranskalaisrunoilija

Charles BaudelairenPahan kukat. Sen kaltaisiin töihin menee kääntäjältä vuosikausia, koska työ edellyttää perusteellista perehtymistä erilaiseen kirjallisuuteen sekä teoreettista ja metodologista pohdiskelua.

”Kaunokirjallisuuden kääntäjänä voisi Suomessa elää, jos olisi tosi ahkera. Koko ajan kääntäisi jotain kovalla kurilla ja aikataululla. Mutta on se aikamoista fakiirin hommaa.” Nylénin uusin kirja Kolme pyhää on esseekirja vanhoista kristillisistä pyhimyksistä. Hän kuvaa ”autuaaksi” mahdollisuutta kirjoittaa 1200-luvulla eläneistä ihmisistä oman kokemuksensa sijaan. Sen kaltaisten ihmisten elämien pohtiminen edustaa hänelle ajatusta taiteen suuremmasta julkisesta roolista, joka ei ole mitattavissa rahassa tai hyödyssä. Taiteilijoiden etujärjestöjen rooli on hänen mukaansa ensisijaisesti edistää sellaisen taiteen arvostusta, jota arvostetaan hänestä jo ”ihan tarpeeksi”. Nylén on kuulunut Suomen kääntäjien ja tulkkien liittoon, mutta eronnut. Kirjailijaliiton jäseneksi hän ei ole koskaan nähnyt syytä liittyä.

”En näe edelleenkään. Ne jakavat kuulemma apurahoja, mutta niitä saa muualtakin. Mulla ei ole mitään Kirjailijaliittoa vastaan, en vain tarvitse sitä mihinkään.”

Nylénillä riittää kuitenkin ymmärrystä häntä heikommassa asemassa oleville taiteilijoille ja kuvaa omaa tilannettaan onnekkaaksi. ”Toimin kirjallisuuden alalla, jossa on suhteellisen hyvät työskentelyolosuhteet. On kustantajat, jotka maksavat kulut, ja apurahan saaminen on varsin tehokasta. Sitä saa työskentelyyn eikä näyttelyn järjestämiseen tai esityksen kuluihin. Työvälineet eivät paljoa maksa eikä työtiloja juuri tarvita.”

MI NNA HENRIKSSON on kuvataiteilijana pyrkinyt taiteellisen työnsä ohella edistämään kuvataiteilijoiden asemaa. Hän oli vuonna 2015 toimittamassa virolaisten ja ruotsalaisten taidetyöläisten kanssa taiteilijoiden toimeentuloa ja asemaa käsittelevää Art Workers – Material Conditions and Labour Struggles in Contemporary Art Practice -kirjaa. Henriksson kirjoitti itse kirjaan artikkelin suomalaisen galleriajärjestelmän erityispiirteestä, gallerioiden näyttelymaksuista. Näitä perivät niin useat kaupallisvetoiset ja taiteilijavetoiset galleriat kuin eri taiteilijaliittojen omat galleriat. Vaikka gallerioiden toiminnalle löytyy myös toisenlaisia käytäntöjä ja malleja, ovat gallerioiden vuokrat usein kuvataiteilijoille yhtä keskeinen kulu kuin teosten tuottamisen materiaalikulut. Taiteilijan apuraha ei mene ainoastaan taiteelliseen työskentelyyn ja elämiseen, vaan sitoutuessaan järjestämään näyttelyn gallerian vuokra on usein ensimmäinen taiteilijan menoerä. Tämän takia moni tinkii väkisinkin muista kuluista, jotta jotain rahaa jäisi elämiseenkin. ”Taiteilija vuokraa gallerian tilan näyttääkseen teoksiaan. Apurahapäättäjät katsovat taiteilijan cv:stä aktiivisuutta ja toimintaa ja tekevät apurahapäätöksen, josta taiteilija on riippuvainen voidakseen maksaa gallerian vuokran. Syntyy noidankehä, jossa taiteilija ottaa riskin vuokraamalla kalliita näyttelytiloja.”

Keskustelu gallerioiden vuokrista on johtanut tuloksiin. Taike on linjannut, että näyttelypaikat, jotka saavat merkittävää valtion tukea, eivät voi tulevaisuudessa periä vuokraa, tai sen tulee ollapieni. ”Käytännössä se tarkoittaa sitä, että eri taiteilijaliittojen galleriat tiputtavat merkittävästi vuokriaan parin vuoden sisällä ja lopulta niistä tulee taiteilijoille ilmaisia.”

Tällä hetkellä Henriksson toimii Taiken taiteen moninaisuuden toimikunnan puheenjohtajana, joka päättää taiteenlajien välimaastoon ja perinteisten esityspaikkojen ulkopuolelle sijoittuvan monitaiteen ja kulttuurisen moninaisuuden parissa työskentelevien taiteilijoiden apurahoista. Henrikssonin mukaan Suomessa asenne kuvataiteilijoita kohtaan on erilainen kuin Virossa tai Ruotsissa. ”Siellä taiteilijat nähdään jollain tavoin taidetyöläisinä, joille tulee maksaa työstä palkkaa. Suomessa taiteilijat käsitetään yksityisyrittäjinä tai että taiteilijat saavat apurahoja helpolla ja senpä vuoksi heille ei tarvi maksaa.” Henriksson muistuttaa kuvataitelijoiden tutkitusti surkeasta taloudellisesta asemasta. Esimerkiksi Anna Vilkunan ja Hannele Romppasen Suomen taiteilijaseuralle vuonna 2015 tekemässä tutkimuksessa Taiteilija tahtoo elää työllään käy ilmi, että kolmasosa kuvataiteilijoista elää köyhyysrajan alapuolella.

Moni kuvataiteilija ottaa taloudellisia riskejä harjoittaakseen työtään. Taiteilijan omalla taustalla ja suvussa kulkevilla pääomilla on merkityksensä. Tämä saattaa Henrikssonin mukaan olla ratkaisevampi eriarvoisuutta kuvaava tekijä kuin muilla taiteenaloilla, koska ansioluetteloa voi kasvattaa ostamalla näyttelymahdollisuuksia. Henrikssonin mukaan näkyvyydestä erityisesti Helsingissä, kontakteista ja kokemuksesta erilasista toimintatavoista on hyötyä taiteilijan jatkoa ja cv-luetteloa ajatellen. ja pitkä ansioluettelo taas osaltaan takaavat paremmat mahdollisuudet menestyä edelleen. Taiteilijat harvemmin elävät myöskään teostensa myyntituloilla. Nykytaiteen kentällä on paljon taidemuotoja, kuten ääni-, video- ja tilataide, jotka harvemmin edes tähtäävät teosmyyntiin, vaan teosten tuottamisen ja esittämisen mahdollisuuteen. Tämän kaltaisia taiteilijoita on vaikea pitää esimerkiksi yksityisyrittäjinä. ”Galleriat saattavat perustella vuokransa sillä, että ne eivät pyöri pelkillä teosmyynnin provikoilla. Suomessa ei ole myöskään olemassa varsinaisia taidemarkkinoita. Yhteiskuntakriittistä tai kokeilevampaa taidetta on myös hyvin vaikea myydä.”

Henrikssonin mukaan näyttelytoimintaa koskevia käytäntöjä voisi yleisesti pohtia uudestaan. Hän kaipaisi taiteilijoilta solidaarisuutta ja yhteistä rintamaa. Vaihtoehtoisia näyttelytoiminnan ratkaisuja voisi syntyä hyödyntämällä käyttämätöntä toimi- ja kaupunkitilaa. Henriksson on kyseenalaistanut ajatuksen Helsingin gallerioiden keskittymisestä kaupungin vanhaan keskustaan, jossa galleriat maksavat tiloistaan korkeaa vuokraa. Hän ei ymmärrä väitettä, että näyttely-yleisöt sijaitsisivat juuri keskustassa. Henriksson käsittelee taiteellisessa työssään esimerkiksi kriittisesti nationalismia, jonka takia hän ajattelee, että ”Eiran mummot” eivät muodosta ainakaan hänen ensisijaista kohdeyleisöään.

”Pitääkö gallerioiden todella sijata jossain Lönnrotinkadulla tai Etelärannassa?”

TAIKEN TEATTERILLE kohdistuva tuki myönnetään valtionosuuksina teattereille sekä avustuksina harkinnanvaraisille ryhmille. Jälkimmäisestä esimerkkinä on teatteriohjaaja ja dramaturgi Esa Kirkkopellon perustama Toisissa tiloissa ryhmä, esitystaiteen kollektiivi, joka pyrkii ruumiillisilla harjoitteilla saavuttamaan ymmärrystä ihmisille vieraista kokemus- ja olomuodoista. Näyttämö-, performanssi- ja esitystaiteen avustuksista vastaa Taikessa esittävien taiteiden toimikunta.

”Me ollaan alettu kymmenluvulla nauttia niukkaa harkinnanvaraista tukea. Yhtenä vuonna jäätiin ilman. Ryhmä vältti nippa nappa hajoamisen.”

Kirkkopellon uusin produktio, kuvataiteilija Alpo Jaakolan sarjakuvaan perustuva Ruusuruoska on saanut ensi-iltansa Teatteri Takomossa. Esitys nähdään Tampereen Työväen Teatterissa helmikuussa. Kirkkopellon mukaan valtionosuusteatterien ja vapaaehtoisten ryhmien yhteistyöstä puuttuvat selkeät mallit koskien esimerkiksi markkinointia ja esityskäytänteitä. Koko teatterikenttää voisi hänen mukaansa uudistaa maakuntateattereiden roolin kautta. Ne voisivat toimia alueellisina, teatterirajat ylittävinä laitoksina. Tällä hetkellä teatteri jakautuu hänen mukaansa kahteen kenttään.

”Semmoista kuin perusteatteri ei oikeastaan enää ole. Jako perusteatterin ja nykyteatterin välillä päti vielä vuosituhanteen vaihteeseen. Sitä, mitä tehdään kaupallisen, usein musikaalivetoisen teatterin ulkopuolella, voi kutsua nykyteatteriksi, joka on puolestaan ottanut paljon vaikutteita kokeelliselta skeneltä, jota voidaan kutsua esitystaiteeksi. Sen asiaa ajaa yhdistys nimeltä Eskus.”

Eskuksen rahoitus ja resurssit ovat olleet niin ikään niukat. Kirkkopelto ajattelee, että Eskus voisi olla elin, jonka kautta uudistaa ja organisoida teatterin ja esitystaiteen kenttää.

”Tanssitaiteella on aluekeskuksensa, jollaiset voisi olla esitystaiteellakin. Se palvelisi monenlaisen soveltavan ja kokeilevan tekijän työllistymistä ja palvelisi myös toiminnan taiteellisia edellytyksiä.” Näyttelijäntyön täydennyskoulutus kaipaisi Kirkkopellon mukaan kehittämistä. Tätä tarvitaan, jotta näyttelijät kykenevät toimimaan monipuolisemmin erilaisilla työnsä mahdollistavilla aloilla. ”Työmäärä kasvaa vuosi vuodelta, ja ihmiset palavat loppuun. Aikaisemmin yliopistot kykenivät järjestämään täydennyskoulutusta, nykyään sen täytyy tapahtua markkinahinnalla. Yritin Teatterikorkeakoulussa kehittää erilaisia malleja, mutta se voi tapahtua vain opintopisteytettyinä suorituksina tai markkinahintaisina palveluina.”

Kirkkopelto työskenteli yli kymmenen vuotta taiteellisen tutkimuksen professorina Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Taiteellinen tutkimus on taiteen keinoin tehtävää tai taiteelliseen työhön kohdistuvaa tutkimusta. Suomi on ollut pitkään taiteellisen tutkimuksen huippumaa, jossa koulutetaan taiteen tohtoreita määrällisesti eniten maailmassa. Kirkkopelto painottaa, ettei pelkkä taiteellinen tutkimus voi toimia välineenä näyttelijäntyön ammattitaidon lisäämiselle. ”Tohtorikoulutus on siihen kauhean raskas instrumentti. Noin kuusivuotinen kouluttautuminen vie pois omalta ammatilliselta kentältä, jopa vieroittaa. Sen kautta toki tulee uusia taitoja. Taiteen tohtori kirjoittaa parempia hakemuksia kuin taiteen maisteri.” Tohtoriksi valmistuneet ovat Kirkkopellon mukaan parhaimmillaan uudenlaisia yhteiskunnallisia toimijoita, joilla on kykyjä

synnyttää uudenlaisia yhteisöjä ja toimia erilaisissa hankkeissa osallisena tai vastuussa. Suomessa taiteellisen tutkimuksen asiantuntijuuden mahdollisuuksia ei ymmärretä Kirkkopellon mukaan vielä kovinkaan hyvin.

”He ovat ihan uudenlaisia asiantuntijoita, joilla on pedagogista ja yhteiskuntakriittistä ymmärrystä.”

Nylénin tapaan Kirkkopelto näkee innovatiivisuuden korostuvan osana apurahapäätöksiä. Hän käyttää esimerkkinä Koneen säätiötä, joka pyrkii luomaan edellytyksiä rohkeille tieteen ja taiteen avauksille.

”Kone rakentaa sillä myös brändiä. Herää kysymys, missä taiteen tukemisen painopisteen tulisi olla. Nykyinen asetelma hyödyttää varmasti nuoria taiteilijoita, mutta helposti kismittää kokeneempia, joille taiteellinen uudistaminen ei enää määrity uutuuksien lanseeraamisena. Tuilla voisi ehkä olla eri kategorioita?” Toisissa tiloissa ryhmä on halunnut vakiinnuttaa toimintaansa esimerkiksi työpajojen muodossa, mikä voisi työllistää yhdistyksen jäseniä. Näistä moni kuuluu useampaan luovaan ryhmään ja kaikki tekevät päällekkäisiä töitä. Kirkkopelto on itse tällä hetkellä freelancer, jonka työ muodostuu erilaisista projekteista, ohjaustyöstä, opetuksesta ja kirjoittamisesta.

”Mua voi pitää hyväosaisena, mutta olin 1990-luvun alussa äärimmäisen köyhä perheeni kanssa. Tällöin kuitenkin tein näyttämöteokset, joista mut muistetaan. Sitten muutin menestyksen rahaksi. Maineellani sain rahoitusta akateemisiin opintoihini ja väittelin tohtoriksi, mikä avasi uusia teitä. Olen pysynyt rahan syrjässä kiinni, mutta olen toiminut nyt freelancerina, kun työt Taideyliopistossa loppuivat.”

Kirkkopelto toteaa huvittuneena, että avantgardistilla ei ole varaa valittaa. Taiteellisessa työssään hän on ollut kiinnostunut ihmisen henkisen kasvun ja yhteistyön kysymyksistä. Esimerkkinä voidaan pitää vuonna 1996 kantaesitettyä näytelmää Yrjö Kallisen valaistuminen, joka perustuu osuustoimintaliikkeen ja kansanvalistustyön parissa merkittävän työn tehneen, poliittisfilosofisesti omintakeisen sosiaalidemokraatti Yrjö Kallisen elämään. ”Kaikki 1990-luvun teokseni pyörivät työväen aseman ja kohtalon, poliittisten ja luokkataistelun kysymysten ympärillä. Anarkismi oli keskeinen teema niissä, ja liittyy myös osuuskuntatoimintaan, jota Kallinen ajoi.”

Vaikka Kirkkopelto ei ole enää kiinnostunut tekemään julkipoliittisia esityksiä, hän perää taiteilijoilta osallistumista yhteiskuntaan myös muuten kuin taiteen keinoin.

”Se synnyttäisi yhteiskuntaa, jossa taiteella olisi ylipäätänsä merkitystä.”

RIITTÄVÄ PERUSTULO ratkaisisi kaikkien haastateltujen mukaan monta taiteilijan perustoimeentuloon liittyvää ongelmaan. Nylén mainitsee jättäneensä Häviöstä perustulokeskustelun tarkoituksella pois, jotta keskustelu ei sotkeutuisi yhtään enempää. Perustulo tarjoaisi useammalle mahdollisuuden toteuttaa itseään luovasti.

Valtionavustusten uudistamisessa epäilyjä herättää, ketkä tulisivat taiteilijapalkkaa saamaan ja millä kriteereillä. Mikä tekee kenestäkin taiteilijan? Onko se cv, tutkinto vai taiteellisten visioiden kunnianhimoisuus? Tuovisen työryhmä esittikin, että myös vertaisarviointi vaatii kehittämistä. Henriksson kuvailee, että pyrkii vertaisarvioijana cv:n tuijottamisen sijaan keskittymään teossuunnitelmiin. Monen taiteilijan kohdalla perustulo ratkaisisi perustoimeentuloon liittyvät ongelmat, mutta laajemmin kyse on myös toimeentuloon liittyvistä oikeuksista. Kuvataiteilijat ovat usein täysin itsensä työllistäviä työntekijöitä, joiden jokaisesta projektista museon tai gallerian kanssa pitäisi saada korvaus. Henriksson peräänkuuluuttakin taiteilijoiden etu- ja ammattijärjestöiltä parempaa ymmärrystä freelancerina toimisesta.

”Monet haluavat nähdä taiteilijan partnerina, jolle ei tarvitse maksaa palkkaa, jotkut taas yksityisyrittäjänä.”

Henriksson pyrki osana Night Schoolers -ryhmää luomaan edellytyksiä taiteilijoiden järjestäytymiseen. Ryhmä järjesti vuonna 2017 Jyväskylässä taiteilijoille yleiskokouksen, jonka teemana oli taidealan ilmaistyö.

”Me lähdettiin liikkeelle palkan ja ansioiden näkökulmasta. Että taiteilijaseurojen ja paikallisten yhteisöjen kautta kyettäisiin saamaan ihmisiä liikkeelle joka puolella Suomea ja puhumaan epäkohdista, joita ilmaistyöhön liittyy.”

Tällä hetkellä Henriksson suunnittelee eri taidetyöläisten kanssa taiteilijoiden yleiskokousta sekä taiteilijapalkkaa ja taidekoulujen lakkauttamista koskevaa kyselyä. Lähivuosina merkittäviä lakkautettuja taidekouluja ovat olleet esimerkiksi Lahden taideinstituutti, Tampereen ammattikorkeakoulun kuvataidelinja ja Kokkolan Pohjoismainen taidekoulu. Näistä jokaisella on ollut Henrikssonin mukaan oman laadullinen ja alueellinen merkityksensä. Henrikssonin mukaan koulut opettivat erona huippu-yliopistoihin myös toisenlaisia tapoja olla taiteilija, ennen kaikkea yhteiskunnallisena ja yhteisöllisenä toimijana, uraorientoituneen menestyjän sijaan.

Vaikka moni ei periaatteestakaan lämpene ajatukselle taiteilijan yrittäjyydestä, ovat taiteilijat monessa tapauksessa itsensä työllistäjiä. Esimerkiksi taiteilijaosuuskunnat voisivat Kirkkopellon mukaan helpottaa taiteilijoiden työllistymistä. Hän kuvaa poliittisen ajattelunsa lähtökohdiksi yhteistoiminnan, ruohonjuuritason kansalaistoiminta ja järjestöt.”Niiden rooli poliittisessa keskustelussa on valitettavan pieni. Hämmästelen, kuinka vähän vasemmistolaispolitiikka ajaa eri tasojen organisoimisen helpottamista, millä voisi olla merkitys niin ilmastonmuutokselle kuin maaseudun elossa pitämiseksi. Sen sijaan, että pelataan nollasummapeliä valtion budjetilla, voitaisiin tehdä radikaalimpaa politiikkaa, joka synnyttää uutta paikallista yhteisöllisyyttä. Taiteilijoiden tukikin olisi siellä, koska siellä taide olisi kotonaan.”

Taiteilijoiden taloudellisesta tilasta ei ole välttämättä reilua puhua yhtenä kokonaisuutena. Taiteenalasta riippumatta taiteilijoilla menee kuitenkin aikaa ja energiaa epävarmuudesta murehtimiseen. Nylén huomauttaa, että ahdistuksen ja pelon kaltaiset tuntemukset syövät henkistä kapasiteettia. Valtionavustusjärjestelmän tulevaisuus on auki, mutta se tuskin tulee ratkaisemaan kaikkien taidetta tekevien taloudellista kohtaloa.

LIBERO on mukana Helsingin Kirjamessuilla Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry:n osastolla 6f2. Osaston ohjelma löytyy messujen alla osoitteesta www.kultti.net. Huomaa myös Kultin paneelikeskustelu Ranskan vallankumouksen perintö ja kulttuurilehdet to 24.10. klo 19 Töölö-lavalla.

HELSINGIN KIRJAMESSUT 24.–27.10.

TAPAA KIINNOSTAVIMMAT KIRJAILIJAT, SEURAA AJANKOHTAISIA KESKUSTELUJA, HANKI KIRJAT MESSUHINTAAN JA NAUTI AINUTLAATUISESTA TUNNELMASTA. MUKANA UUTUUSKIRJAT, ANTIKVARIAATIT JA YLI 1000 ESIINTYJÄÄ!

AVOINNA: to–la klo 10–20, su klo 10–18. LIPUT EDULLISEMMIN ENNAKKOON! Aikuisten liput alkaen 16 €. Katso kaikki hinnat: shop.messukeskus.com. SAMALLA LIPULLA: Viini ja Ruoka -messut.