LUOKAT Veronpalautukset olivat juuri tulleet tilille, ja

LUOKAT

KUVAAJA LÄHETTI minulle talon edestä tekstiviestin, jossa luki, että olen nyt tässä tien päässä talon edessä. Minä menin ulos, ja me kättelimme ja sanoimme nimemme ja mietimme hetken, voisiko kuvat ottaa siinä. Kuvaaja kuitenkin sanoi, että tämä on vähän liian mukavaa aluetta, ja minä sanoin, että joo, ei tämä ole yhtään minun aluettani, vaikka täällä asunkin. Teki mieli selittää, etten minä omistanut taloa jossa asuin, vaan se oli minun puolisoni ja hänen vanhempiensa talo, eikä minulla ollut taloon edes vuokralaisen oikeuksia, vaikka siinä asumisesta maksoinkin. Menimme kuvaajan pieneen pakettiautoon ja ajoimme Itä-Pasilaan. Otimme kuvia betonisten seinien edessä ja kävelysillalla ja töhrityn, metallisen hissinoven edessä. Ihmiset katsoivat minua ohi kulkiessaan sen näköisinä, että kukahan tuo on. Kuvaaja kantoi kaikki varusteensa itse, ja minä kuljin hänen perässään kädet taskussa niin kuin olisin joku tähti, joka on liian hieno kantamaan heijastinjalustaa.

Haastattelu oli tehty loppuun samana päivänä. Olin istunut toimittajan kanssa Munkkivuoren ostarilla Fazerin kahvilassa, ja toimittajan mielestä oli ollut hauskaa, että minä olin ennen asunut sielläpäin ja istunut toisinaan kahvilla porvarisrouvien suosimassa kahvilassa. Sanoin hänelle, että pidin tällaisesta luksuksesta ja että minusta tulisi hyvä aatelinen, joka vain istuksisi ja lueskelisi ja joisi kahvia kaiket päivät. Toimittaja kirjoitti sen myöhemmin juttunsa alkuun, kun kai ajatteli, että se saattaisi yllättää ne lukijat, jotka minut tiesivät ja pitivät jonkinlaisena torakkana, jonka jokainen hengenveto oli vittuilua yhteiskunnalle, mitä se saattoi tietysti ollakin.

Kuvaaja toi minut takaisin kotiin, ja kun menin koneelle ja avasin sähköpostin, oli siellä viesti, jossa kysyttiin, olisiko minun mahdollista osallistua Vasemmistonuorten jäsenlehden järjestämän Luokat-kirjoituskilpailun raatiin. Kysyjä sanoi, että jos antaisin lisäksi haastattelun ja kirjoittaisin kirjoituskilpailun tuomaroinnista vielä pakinan, voisi hän maksaa minulle 500 euroa. Vastasin saman tien myöntävästi, ja kysyjä lähetti minulle kaikki 35 kilpailutyötä sähköpostissa.

Muutaman työn luettuani googletin kilpailun ja huomasin, että kilpailuun olivat saaneet osallistua vuoden 1989 jälkeen syntyneet ihmiset. Tuli mieleen, kuinka olimme ala-asteella kirjoittaneet sodasta ja melkein kaikilla oli ollut aineessaan lause ”sodassa ei ole voittajia”, kun olimme kaikki sen lauseen juuri jostain kuulleet. Muistelin vielä lisänneeni, että Irakin sodassa ei ole muuta hyvää kuin se, että Saddam Hussein saa kunnon opetuksen. Luin lisää tekstejä, ja osa niistä oli sellaisia, ettei niiden kirjoittajilla ollut varmastikaan minkäänlaista halua tulla kirjailijaksi tai muuksi ammattikirjoittajaksi. Ajattelin, että ehkä jonkun lukion äidinkielenopettaja oli laittanut oppilaansa osallistumaan kilpailuun ja siksi tekstit olivat sellaisia kuin olivat. Laitoin tekstit sivuun ja yritin aloittaa pakinan kirjoittamisen, mutta lukiolaisten tyyli oli tarttunut minuun ja minun täytyi ottaa hyllystä Antti Hyryn Aitta ja mennä sohvalle lukemaan.

Jatkoin töiden lukemista muutaman päivän päästä ja löysin sieltä myös sellaisia töitä, joista välittyi kirjoittajan herkkyys ja rohkeus ja kekseliäisyys ja kirjoittamisen ilo. Lähikaupassa luin Suomen Kuvalehteä, jossa oli minun haastatteluni, ja katsoin tarkkaan minusta otettuja kuvia. Juttu oli hyvä, vaikka minua vähän kaduttikin, että olin päästänyt juttuun tietoisesti yhden valheen, jonka toimittaja oli jostain kuullut totuutena. Olin juttua tarkastaessani ajatellut John Fordin suuhun laitettua viisautta, jonka mukaan kannattaa painaa legenda, jos joutuu valitsemaan historiallisen tosiasian ja legendan välillä. Ajoin junalla kaupunkiin ja kävin hakemassa kustantajalta uuden romaanin tekijänkappaleet. Veronpalautukset olivat juuri tulleet tilille, ja minulla oli kevyt ja huoleton mieli. Katselin Kasarmikadun taloja kuin turisti ja pysähdyin välillä seisomaan keskelle katua suu auki ja pää takakenossa. Menin Eteläesplanadin Alkoon ja vartija kulki taas minun perässäni, kun kävelin hyllylle, jossa oli skotlantilaisia single malt -viskejä. Blendit ja amerikkalaiset viskit olivat omissa osastoissaan, mutta japanilaiset ja kanadalaiset ja muut erikoisuudet oli laitettu vierekkäin samalle hyllylle. Olin katsonut netistä, että tämä oli toinen niistä Suomen Alkoista, joissa myytiin Tomatinin 18-vuotiasta. Pullo oli tympeässä ja halvan näköisessä pakkauksessa, mutta tiesin, että viski oli huippulaatuista, eikä 99,90 euroa ollut paha hinta niin vanhasta viskistä. Laitoin viskin kassalla reppuun, joka oli ollut minulla tasan kaksikymmentä vuotta. Toinen olkain oli jo kerran irronnut ja ommeltu takaisin, ja pohjan saumassa oli reikiä, joista valo paistoi sisään. Se oli Niken reppu, mutta olin ensin ommellut logon päälle hihamerkin, jossa luki ”Kiss my ass”, ja myöhemmin RoPSin kangasmerkin, jonka viereen olin kiinnittänyt muutama kuukausi sitten Feministisen puolueen rintamerkin. Kaupungin läpi kävellessäni pelkäsin koko ajan, että repun pohja pettäisi ja pullo hajoaisi kiviselle kadulle ja kallis viski valuisi kivien välistäviemäriin.