TEKSTI OSSI NYMAN KUVA LARI MÖRÖ
LUOKAT siellä viesti, jossa kysyttiin, olisiko minun KUVAAJA LÄHETTI minulle talon edestä tekstiviestin, jossa luki, että olen nyt tässä mahdollista osallistua Vasemmistonuortien päässä talon edessä. Minä menin ulos, ten jäsenlehden järjestämän Luokat-kirjoija me kättelimme ja sanoimme nimemme tuskilpailun raatiin. Kysyjä sanoi, että jos ja mietimme hetken, voisiko kuvat ottaa antaisin lisäksi haastattelun ja kirjoittaisiinä. Kuvaaja kuitenkin sanoi, että tämä sin kirjoituskilpailun tuomaroinnista vielä on vähän liian mukavaa aluetta, ja minä pakinan, voisi hän maksaa minulle 500 sanoin, että joo, ei tämä ole yhtään minun euroa. Vastasin saman tien myöntävästi, aluettani, vaikka täällä asunkin. Teki mieli ja kysyjä lähetti minulle kaikki 35 kilpailu selittää, etten minä omistanut taloa jossa työtä sähköpostissa. asuin, vaan se oli minun puolisoni ja hänen vanhempiensa talo, eikä minulla ollut Muutaman työn luettuani googletin kiltaloon edes vuokralaisen oikeuksia, vaikka pailun ja huomasin, että kilpailuun olivat siinä asumisesta maksoinkin. Menimme saaneet osallistua vuoden 1989 jälkeen kuvaajan pieneen pakettiautoon ja ajoimme syntyneet ihmiset. Tuli mieleen, kuinka Itä-Pasilaan. Otimme kuvia betonisten sei- olimme ala-asteella kirjoittaneet sodasta ja nien edessä ja kävelysillalla ja töhrityn, melkein kaikilla oli ollut aineessaan lause metallisen hissinoven edessä. Ihmiset kat- ”sodassa ei ole voittajia”, kun olimme kaikki soivat minua ohi kulkiessaan sen näköisinä, sen lauseen juuri jostain kuulleet. Muisteettä kukahan tuo on. Kuvaaja kantoi kaikki lin vielä lisänneeni, että Irakin sodassa ei varusteensa itse, ja minä kuljin hänen ole muuta hyvää kuin se, että Saddam Husperässään kädet taskussa niin kuin olisin sein saa kunnon opetuksen. Luin lisää teksjoku tähti, joka on liian hieno kantamaan tejä, ja osa niistä oli sellaisia, ettei niiden heijastinjalustaa. kirjoittajilla ollut varmastikaan minkäänHaastattelu oli tehty loppuun samana laista halua tulla kirjailijaksi tai muuksi päivänä. Olin istunut toimittajan kanssa ammattikirjoittajaksi. Ajattelin, että ehkä Munkkivuoren ostarilla Fazerin kahvilassa, jonkun lukion äidinkielenopettaja oli laittaja toimittajan mielestä oli ollut hauskaa, nut oppilaansa osallistumaan kilpailuun ja että minä olin ennen asunut sielläpäin ja siksi tekstit olivat sellaisia kuin olivat. Laiistunut toisinaan kahvilla porvarisrouvien toin tekstit sivuun ja yritin aloittaa pakisuosimassa kahvilassa. Sanoin hänelle, että nan kirjoittamisen, mutta lukiolaisten tyyli pidin tällaisesta luksuksesta ja että minusta oli tarttunut minuun ja minun täytyi ottaa tulisi hyvä aatelinen, joka vain istuksisi ja hyllystä Antti Hyryn Aitta ja mennä sohlueskelisi ja joisi kahvia kaiket päivät. Toi- valle lukemaan. mittaja kirjoitti sen myöhemmin juttunsa alkuun, kun kai ajatteli, että se saattaisi Jatkoin töiden lukemista muutaman päiyllättää ne lukijat, jotka minut tiesivät ja vän päästä ja löysin sieltä myös sellaisia pitivät jonkinlaisena torakkana, jonka töitä, joista välittyi kirjoittajan herkkyys ja jokainen hengenveto oli vittuilua yhteis- rohkeus ja kekseliäisyys ja kirjoittamisen kunnalle, mitä se saattoi tietysti ollakin. ilo. Lähikaupassa luin Suomen Kuvalehteä, jossa oli minun haastatteluni, ja katKuvaaja toi minut takaisin kotiin, ja kun soin tarkkaan minusta otettuja kuvia. Juttu menin koneelle ja avasin sähköpostin, oli oli hyvä, vaikka minua vähän kaduttikin,
34
LIBERO 3/2019
että olin päästänyt juttuun tietoisesti yhden valheen, jonka toimittaja oli jostain kuullut totuutena. Olin juttua tarkastaessani ajatellut John Fordin suuhun laitettua viisautta, jonka mukaan kannattaa painaa legenda, jos joutuu valitsemaan historiallisen tosiasian ja legendan välillä. Ajoin junalla kaupunkiin ja kävin hakemassa kustantajalta uuden romaanin tekijänkappaleet. Veronpalautukset olivat juuri tulleet tilille, ja minulla oli kevyt ja huoleton mieli. Katselin Kasarmikadun taloja kuin turisti ja pysähdyin välillä seisomaan keskelle katua suu auki ja pää takakenossa. Menin Eteläesplanadin Alkoon ja vartija kulki taas minun perässäni, kun kävelin hyllylle, jossa oli skotlantilaisia single malt -viskejä. Blendit ja amerikkalaiset viskit olivat omissa osastoissaan, mutta japanilaiset ja kanadalaiset ja muut erikoisuudet oli laitettu vierekkäin samalle hyllylle. Olin katsonut netistä, että tämä oli toinen niistä Suomen Alkoista, joissa myytiin Tomatinin 18-vuotiasta. Pullo oli tympeässä ja halvan näköisessä pakkauksessa, mutta tiesin, että viski oli huippulaatuista, eikä 99,90 euroa ollut paha hinta niin vanhasta viskistä. Laitoin viskin kassalla reppuun, joka oli ollut minulla tasan kaksikymmentä vuotta. Toinen olkain oli jo kerran irronnut ja ommeltu takaisin, ja pohjan saumassa oli reikiä, joista valo paistoi sisään. Se oli Niken reppu, mutta olin ensin ommellut logon päälle hihamerkin, jossa luki ”Kiss my ass”, ja myöhemmin RoPSin kangasmerkin, jonka viereen olin kiinnittänyt muutama kuukausi sitten Feministisen puolueen rintamerkin. Kaupungin läpi kävellessäni pelkäsin koko ajan, että repun pohja pettäisi ja pullo hajoaisi kiviselle kadulle ja kallis viski valuisi kivien välistä viemäriin.
