VASEMMISTONUORTEN JA LIBERON

Vasemmistonuorten saldoa kirjoitus- kilpailun

VASEMMISTONUORTEN JA Liberon tänä vuonna 1.1.–12.5. järjestämän kirjoituskilpailun teemana oli otsikko LUOKAT. Kilpailu oli avoin kaikille vuonna 1989 tai sen jälkeen syntyneille kirjoittajanaluille. Kilpailuun osallistui kaikkiaan 35 erilaista teosta, jotka vaihtelivat tekstilajeissa asiaesseistä lyriikkaan, lyhyistä novelleista lähes puolikkaisiin romaanikäsikirjoituksiin. Kirjoituskilpailun raadissa toimivat Liberon päätoimittaja Joonas Pulkkinen, Vasemmistonuorten tiedottaja Pinja Nikki sekä asiantuntijatuomarina toiminut kirjailija OssiNyman. ”Monenlaista ja kirjavaa työtä oli edustettuna. Joistain tuli olo, että onko lukion opettaja pakottanut kirjoittamaan, mutta oli myös töitä, joista huokui, että [tekijä] osaa ja tykkää kirjoittaa”, summaa Nyman kilpailun saldoa.

Kirjoituskilpailun kolmen parhaan joukko erottui kokonaisuudesta suhteellisen selkeästi. ”Oli muutamia töitä, joissa oli oikeita oivalluksia, jotka ilahduttivat. Runoutta oli paljon, ja yllätyksenä jopa pari kokonaista romaanin puolikasta. Teksteistä huokui myös kokemus siitä, että

luokkajako on todellisesti olemassa ja että moni kokee kuuluvansa johonkin alempaan luokkaan. Se oli vähän surullistakin huomata”, toteaa Nyman.

Voittajaksi kilpailussa ylsi lopulta helsinkiläisen Natalia Karjalaisen, 19, runo Maita ja makuja, joka kuvasi koskettavalla tavalla elämänhistoriallisia kokemuksia luokkastereotypioista, mutta myös ystävyyden merkitystä ja sitä, miten se voi toimia voimavarana osana nuoren, alemmasta luokasta korkeakouluihin ponnistavan yksilön kasvuhistoriaa.

Toiseksi kilpailussa päätyi tamperelaisen Laura Finskan, 22, novelli Hyviä ihmisiä. ”Finskan novellissa viehätti erityisesti kirjoitustyyli: hienoja lauseita ja tyylikästä ilmaisua”, tiivistää Pinja Nikki. Kolmanneksi kilpailussa ylsi lähes kokonaisella romaanikäsikirjoituksellaan Eldoraato helsinkiläinen Roy Sandberg, 24. Sandbergin romaani on muodoltaan kokeileva ja leikittelevä. Lisäksi se toimii kiinnostavalla tavalla monen uusliberalistisen kehityskulun tietynlaisena metakommentaarina.

MITÄ OVAT LUOKAT, MITÄ ON TYÖVÄENKIRJALLISUUS? HÄMEEN VASEMMISTONUORET järjesti 7.9. Työväenkirjallisuuden päivänä Tampereella toiminnanjohtajansa Oskari Jokisen puheenjohtaman keskustelutilaisuuden otsikolla ”Nuoret ja prekariaatin kirjallisuus”. Paneeliin osallistui itseni lisäksi kirjoituskilpailun voittaja Natalia Karjalainen sekä toimittaja- ja tietokirjailija, Liberonkin sivuilta tuttu Emilia Kukkala. Paneeli sivusi muun muassa kysymyksiä siitä, elääkö työväenkirjallisuus vielä nuorten kirjoittamana ja mitä on nykyään työväenluokkainen identiteetti aikamme kulttuurikentällä. Mitä työväenkirjallisuus voisi tarkoittaa nykyhetkessä, minkälaiset teemat voisivat jatkaa sen perinnettä? Näitä kysymyksiä ei voi olla peilaamatta vasten Vasemmistonuorten ja Liberon kirjoituskilpailun saldoa. Keskustelun pohjana toimi pitkälti Milla PeltosenKulttuurivihkoihin3–4/2019 kirjoittama artikkeli ”Pätkärunoilijoita ja maalaispentuja”. Artikkelissa Peltonen erittelee ansiokkaasti työläiskirjallisuuden kenttää ja sävyjä eri vuosikymmenillä. Peltosen arvio on, että työläiskirjallisuus on heijastellut empatiaa ja solidaarisuutta vähäosaisia kohtaan. Väite on helppo allekirjoittaa. Sitä voisi kuitenkin täydentää väitteellä, että työläiskirjallisuus on tuottanut yhteiskunnallisesti ymmärrystä heikommin toimeen tulevien elämästä sekä toiminut vasemmistolaisen politiikan ja työväenliikkeen immanenttina kritiikkinä, omantunnon äänenä, sisäisenä debattina ja myös pettymysten heijastajana. Kukkala toi keskustelussa esille myös NurjaHC-blogikirjoituksessaan esittämänsä ajatuksen, että työväenkirjailijoita on potentiaalisesti paljon luultua enemmän. Kirjoittamisessa, niin asiatekstin kuin etenkin kaunokirjallisten kokeiluiden tuottamisessa, on kyse aina myös materiaalisista resursseista. Kyse on riskinotosta, jossa vaikuttavat niin taloudellinen tilanne, toimeentulon lähteet kuin sosiaaliset edellytykset, kuten vaikka perhekoko.

Karjalainen koki, että hänelle itselleen on omissa kirjoituksissaan tärkeää paitsi ilmentää luokkataustaansa liittyviä teemoja, myös tuoda esimerkiksi runoihinsa feminististä näkökulmaa ja ajattelutapaa.

Uskaltaisin väittää, että kukaan paneeliin osallistuneista ei ollut niinkään kiinnostunut kysymyksestä, mikä on ajassamme itse työväenkirjallisuuden määritelmä. Kiinnostavampia ovat kysymykset siitä, miten eriarvoisuus ja yhteiskunnalliset teemat voivat näkyä nykykirjallisuudessa. Itse ajattelisin, että mikä tahansa kirjallisuus, joka ilmentää jännitettä oman yhteiskunnallisen kokemuksen ja ympyröivän todellisuuden välillä, voi olla luonteeltaan ”työväenkirjallisuutta”. Työväenliikkeen periaatteiden ja oikeudenmukaisuuden näkökulmasta on tärkeää ymmärtää erilaisten vähemmistöjen, rodullistettujen ja sorrettujen kertomia kokemuksia, vaikka nämä eivät itse vasemmistolaisiksi identifioituisikaan. Vasemmistonuorten kirjoituskilpailun saldo osoitti raadille laajemmin, että kysymystä yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta voi lähestyä kirjallisesti kiinnostavasti sekä niin realismin kuin kokeilevien muotojenkin kautta tekstilajista riippumatta.

Välitunnilla me olemme paljaimmillamme, opettajan ulottumattomissa, pihan perimmän puun lehtien suojissa kuiskutellaan:

muut luettelee maata toisen perään, mun ja Ninnin lista on tyhjä, ei Ruotsia, ei edes Viroa, ei mitään sen sijaan meidän vanhempien työttömyysvuosien lista on pitkä pidempi ku yhdenkään luokkalaisen

Ninnin kotona sen äiti haukkuu luokkalaisten vanhemmat pystyyn, kun niiden kakarat on kiusannu Ninniä sen käytetyistä suksista

Ratsia soi kun herään Kajaaninjoen varrelta linnanraunioilta

Ninni lukee 20 vuotta vanhaa Suosikkia joka saatiin naapureilta mä juon vähän vettä ja taas mennään, taas mennään, juostaan suihkulähteessä, kiivetään ystävyyden puuhun

kesäisin me ollaan Kesäniemen hyppytornin pudottamat, me poltetaan tupakkaa Raatihuoneentorin Ässän edessä, alaikäisyyttä huutavat kasvot kaikkien nähtävillä taskuissa rypistyneitä seteleitä äidin lompakosta, me huudellaan Prisman tuulikaapissa ohikulkijoille, ollaan jonkin määritelmän mukaan kai oireilevia nuoria, roskaa ja niitä joiden takia menetetään usko nuoriin

kesäloman viidennellä viikolla kaikki on jossain Kanarian saarilla tai Ruotsissa paitsi ne jotka on osastolla tai perhekodissa

mä ja Ninni odotetaan et äiti tulee kesätöistä kotiin oispa meidänkin äidillä lomaa kesät eikä talvet, jaksaispa se tehä muutaki ku pakasteranskalaisia ja lihapullia,

muut kertoo että ne tykkää italialaisesta, kiinalaisesta, sushista, nepalilaisesta, et kahvi Suomessa maistuu kuravedeltä, lentokoneessa korvat lukkiutuu

me ei tiedetä mistä ne puhuu

isä tulee katkolta ja me mennään Rossoon syömään, en oo ennen syöny ravintolassa myöhemmin saan tietää et Rosso on vaan junteille, ja onnellinen muisto tahraantuu painavasta häpeästä talvella meidän kellertävät luistimet erottuu muiden lumenvalkoisista

Vuodet kuluvat, mun viha kasvaa, 15-vuotiaina luemme Emma Goldmanin esseitä ja lopulta

yliopiston ovet avautuvat

ja siellä olemme paljaampia kuin ala-asteella koskaan olimme, nämä vieraat puhuvat keskenään kieltä jota emme ymmärrä, kertovat vanhempiensa väikkäreistä, apurahoista, opinnoista, ulkomaanmatkoista, veneistä Turun saaristossa ja Kruununhaan korkeista katoista, Kiinan ja Egyptin työmatkoista,

vappuna kuuntelemme Agit Propin Nataliaa,

puolueettomat humanistit puhuvat korulausein,

seuraavana päivänä he ovat jo omia porvarillisia itsejään, nauramassa teiniäideille, yhdyssanavirheille, amislaisille ilman häpeän hiventäkään

Ninni ja mä palaamme linnanraunioille kuuntelemaan Ratsiaa, kahden maailman väliin, jossa toisessa kruunut ja toisessa klaavat, täällä meidän juuremme hankaavat meitä kuin kiusallaan

riippumatta vuodenajasta, säästä tai katkoista on asioita jotka erottaa meidät lopullisesti muista:

lista maista ja mauista

tietämättömyys lentokenttien tuoksuista ja eri maiden pistorasioista

Minulla on aina ollut tapana aiheuttaa hämmennystä. Kahdeksanvuotiaana menin ulos toppahaalareissa. Silloin oli hellettä kolmekymmentä astetta. Jäin seisomaan keskelle pihaa ja tarkkailin ohikulkevien ihmisten ilmeitä. Osa heistä pysähtyi ja kysyi, oliko minulla kaikki hyvin. Osa jatkoi matkaansa, vauhtiaan kiihdyttäen. Silloin ymmärsin, että olen taiteilija.

Lähes kaikki ystäväni ovat lähihoitajia tai kosmetologeja. Hyviä ihmisiä. Sellaisia, jotka valmistuvat ajallaan eivätkä tuota pettymyksiä appivanhemmilleen. Tänään kävin äidin luona ja itkin. Sitä, etten pysty tähän. Elämään. Että se on liian vaikeaa minulle. Äiti sanoi, että poikkeaa. Naapurin lehmät ovat poikineet. Kun palaan te-toimiston kurssilta, äiti seisoo rappukäytävässä pärekori käsivarrellaan ja iskee pöytään pullollisen ternimaitoa. Vitamiineja ja vasta-aineita. Kyllä se siitä. Silmäilen kirjahyllyssä olevia Kailaan ja Meriluodon runoja. Siinä on minun korkeakouluni. Linnanjuhliinkaan ei ole tullut kutsua, vaikka olen yrittänyt aina kehua Niinistöä naistenlehtien haastatteluissa. Ja Lennua. Siinä on sitten mainio koira, vaikka ruma onkin. Usein rumat ovat mainioita.

Eniten minua ärsyttävät suomenruotsalaiset. Jos Kerstinille tulee syöpä, hän kohauttaa olkiaan ja toteaa: ”Sommaren är kort.” Sellainen positiivisuus on valehtelua. Asetun koneen ääreen, täytän toisella kädellä työvoimatoimiston ilmoitusta ja selaan toisella Facebookia. Kavereille sanon, että viimeistelen uutta romaania. Se ilmestyy ensi keväänä. Osoitan WSOY:n mainosta todisteeksi. Kahvi tippuu. Hyvä niin. Psykiatriselle on jonoa.

Soitan muutamia puheluita ja lähden kaupungille hoitamaan asioita. Yritän unohtaa, että kello on puoli kaksitoista. Että tämä on eläkeläisten kauppareissuaika. Kari pääsee neljältä töistä. Minä en pääse koskaan. Työt vyöryvät sänkyyn. Hyppivät silmille, vaikka puristan ne visusti kiinni. Ja silti olen väärällä tavalla aktiivinen. Velvollisuudet – jostain ne aina iskevät. Kuvittelen, että olen kahvilla kirjan päähenkilön luona. Sielläkin juorutaan, etten saa mitään aikaiseksi. Heillä on kuulemma tylsää. Olen poissaoleva ja itsekeskeinen. Perkele! Ei ole minun velvollisuuteni viihdyttää heitä. Lähden pois ovet paukkuen.

Vilkaisen kelloa, se on virhe. Viisarit näyttävät lohduttomilta. Kari nousee muutaman tunnin kuluttua. Enää ei kannata yrittää saada unen päästä kiinni. Nousen ylös ja keitän kahvit. Kannettava kummittelee olohuoneen sohvalla. Lähestyn sitä varpaillani kuin väkivaltaista alkoholistia. Avaan kannen. Sormeni jää pyörimään virtanapin päälle. Mitä jos sitä vain aloittaisi? Kirjoittaisi aluksi vain muutaman sanan. Muutama riittää. Avaan Word-tiedoston. Valkoinen tyhjyys rävähtää silmille. Juuri kun olen aloittamassa, kuulen kriitikoiden naurun. Joku iskee reittään kädellään. Näen heidät illanistujaisissa, viinilasillisten äärellä. Pian hekin kyseenalaistavat ammattitaitoni ja ehdottavat sanapajaa. Säpsähdän, kun Helsingin Sanomat kolahtaa postiluukusta. On asioita, joihin ei koskaan totu.

Otan yhden Diapamin, jonka jälkeen selaan kulttuurisivut. Ei mitään. Ei taaskaan. Kari kömpii esiin makuuhuoneesta ja raapii päätään.

– Mitä sä tähän aikaan oot hereillä? – Ne on unohtanu mut. – Ketkä? – Siitä Liukkosesta oli etusivun juttu.

Kari tulee luokseni ja halaa. Tuntuu turvallisemmalta. Hetken. Välillä toivon, ettei Karikaan kävisi töissä. Että lojuisimme yöpaidoissa pitkälle iltapäivään ja ahmisimme Netflixistä kokonaisia tuotantokausia. Silloin voisi jakaa säälittävyyden tasan kummallekin kuin merkkarit. Siksi mieluummin siivoan, kun kirjoittaminen ei suju. Joskus imuroin kolme kertaa peräkkäin. Silloin voi sentään kokea tehneensä jotain.

Olen hankala ihminen. Sen vaistoaa tunnelmasta. Loppuillasta kaikki ovat keksineet itselleen kiireellistä menoa. Kari sanoo, että puhun liikaa itsestäni. Ja kirjoittamisesta. Minkäs teet, kun kaikki muut ovat tavallisia. Töissä kahdeksasta neljään. Sen jälkeen he hakevat lapset tarhasta ja kuskaavat heitä harrastuksiin. Sullovat viikon ruokaostokset Toyotan takakonttiin ja kurvaavat Ullanlinnaan tai Munkkiniemeen. Ihmisystävälliselle alueelle. Sisustavat jugendtalojaan design-jakkaroilla ja päivittävät Instagramiin kuvia, joissa lusikoidaan chilisuklaakeittoa ja hymyillään. Kaikilla ei ole mahdollisuutta lukea Dostojevskin Idioottia ja juoda punaviiniä ennen puoltapäivää.

Yritän olla normaali. Kiipeän tuuletusparvekkeelle ja katselen alas. Ymmärrän, että minulla on vaihtoehtoja. Itsemurha tai apuraha. Taiteilijaeläkkeestä en edes haaveile. En ole kuuluisa, vaikka joku mies istuu rappukäytävässä oveni edessä runkkaamassa ja hokee nimeäni. Pitää vain odottaa, että isä kuolee. Emme juurikaan puhu, mutta onneksi lapsen oikeus perintöön on hyvin suojattu.

Se hyvä puoli taiteilijuudessa on, ettei kukaan kyseenalaista huonoja elämäntapoja. Saa olla vähän alkoholisoitunut. Tai hullu. Kun minulla diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, järjestin juhlat ja kutsuin koolle parhaat ystäväni. Joimme kuohuvaa ja kilistelimme. Taiteilijauskottavuuteni on parantunut diagnoosin myötä. Tuntemattomat soittavat minulle aamuviideltä huolestuneita puheluita. Sanon kaikille, että erotkaa. Suomalaisten parisuhteet ovat keskimäärin onnettomia. Täällä miehet ovat vihaisia ja keskivartalolihavia. Juovat viinaa, syövät makkaraa ja pettävät. Keskieurooppalaiset ovat toista maata. Juovat tulematta humalaan ja pettävät jäämättä kiinni.

Taiteilijaresidenssi sijaitsee tunnin junamatkan päässä Berliinistä. Erkkeri-ikkunasta näkee suoraan Oderjoelle ja Puolaan. Täydellistä. Jätän kaamosmasennuksen ja Karin Suomeen. Varaan lipun halvimmalle lennolle ja pakkaan tärkeimmät tavarat vedettävään matkalaukkuuni. Matkalaukun kyljessä on tarroja vanhoilta ulkomaanmatkoilta. Raaputan tarrat irti kynnelläni. Jätän kotiavaimen keittiöpöydälle ja kirjoitan lapun jääkaapin oveen.

Ihastelen valaistua Museum Junge Kunstia, korkeita holveja ja lasimaalauksia. Pysähdyn Euroopan kauneimmalle pyörätielle. Oderjoki on uusi naapurini. Kaikki tämä on kirjailijalle sopivaa. Tässä kaupungissa ei voi epäonnistua. Tapaan uuden miehen. Dominikin. Syömme jäätelöt rannassa. Joen vesi on matalalla ja aurinko helottaa. Tutustumme puolalaiseen olutvalikoimaan ja huojumme keskiyöllä kortteleiden halki ahtaaseen yksiööni. Tuleva kirjani on liuskoina ympäri asuntoa. Esittelen käteen osuvia kappaleita. Hän ei ymmärrä niistä mitään. Ja juuri siksi hän ymmärtää niistä kaiken. Nauramme huonoille vitseille ja tanssimme. Jätän korkokenkäni jonnekin. Haisemme bigosilta ja vodkalta. Dominik kellahtaa sänkyyni ja riisuu vaatteensa. Hän peittää kyrpänsä Dostojevskin Idiootilla. Hänen mielestään olen loistava. Uskon häntä. Tuuli kompuroi sisään avonaisesta ikkunasta, ja tunnen kuinka Heinrich von Kleist hengittää niskani. Olen varma, että minusta kirjoitetaan etusivun juttu.

Luku 5

14. artikla. $ 1. Jokaisella verotuksen kohteeksi joutuneella sijoittajalla on oikeus hakea ja nauttia taloudellista turvapaikkaa muissa maissa. 2. Tähän oikeuteen ei voida vedota, kun on kysymys tosi epätaloudellisista teoista johtuvista veroista, kuten menestykseen kannustavasta regressiivisestä verotuksesta*, joille altistuva loukkaa Ylikansallisten Konglomeraattien periaatteita ja päämäärärationaalisuutta ja menettää täten oikeuden investointisuojaan 2 –YK:n yleinen investointioikeuksien julistus

Seuraavana iltapäivänä Liberty asettui tietokoneelle olohuoneessa. Pöytä laitteen alla keikkasi siinä määrin, että jäi huojumaan pitkäksi aikaa, kun koneen kannen avasi. Oli veronmaksupäivä, ja Liberty piti kädessään punaisella R-leimasimella merkittyä kirjettä, jota hän tarvitsisi avukseen sähköisen kaavakkeen täyttämisessä. Libertyä hävetti kuoren frankeeraus, joka määritti hänet regressiivisen verotuksen alaiseksi. Se muistutti masentavasti siitä, että hänen vetelyytensä työtehossa oli yhteiskunnallinen menoerä. Liberty ei kiistänyt sitä, että oli ansainnut korkean veroprosenttinsa, mutta hänestä kyvyttömyyden symbolia ei ollut välttämätöntä painattaa paperitaitokseen. Mitä hänestä postitoimistossakin ajateltiin? Liberty saattoi onneksi lohduttautua sillä, että kaikki hänen tuttunsa kuuluivat niin ikään regressiivisen verotuksen piiriin. Kukaan heistä ei myöskään tuntenut henkilöitä, jotka olisivat olleet vapautettuja siitä ja niin ollen täydellisen tehokkaiksi työntekijöiksi todistettuja. Billille oli tullut samanlainen kirje. Bill, hänen miehensä, maksaisi omat veronsa illemmalla, kun tulisi kotiin töistä. Adamkin oli koulussa, joten Liberty oli asunnossa yksinään. Yläkerrasta oli poissa kolme Dirhamia, lapset koulussa ja Mark töissä. Liberty tiesi, että Avail oli jäänyt hoitamaan kotia, koska hän oli kortistossa. Markin vaimo ei kuitenkaan Libertystä vastannut yleistä käsitystä työmarkkinoilta pinnaavasta nahjuksesta. Avail teki ahkerasti kotiaskareita ja ompeli kauniita vaatteita lapsilleen ja miehelleen aikansa kuluksi. Toisinaan hän piti päivisin Libertylle seuraa. Liberty yritti aina palautella muistiinsa Dirhamien tilannetta, kun hänestä tuntui, että omalla perheellä oli kukkaro kireällä. Mark joutui kuitenkin yksin elättämään koko sakin, eikä hänellä voinut olla enempää käytettävissään kuin Billin palkan verran, koska molemmat tekivät samaa työtä. Sellaisilla summilla ei kovin paljon hankintoja tehty. Silti Dirhamit olivat ystävällisesti järjestäneet heille tarjoilut edellisiltana ja antaneet vähästään. Liberty vannotti itseään muistuttamaan miehelleen, että heidän pitäisi myös kutsua Dirhamit kylään vielä, kun siihen oli mahdollisuus ennen seuraavan kvartaalin ostovelvoitteita. Tietokoneruutu välkytti suorituskyvyn kohentamisohjelman mainosta. ”Työkykykuntosali Workout tarjoaa upouuden toimialavartalotreenin ja yksityistä ammattivalmennusta! Lisäksi lupaamme nopeimmille tilaajille yksityiskohtaisen tehonkoostumusmittauksen sekä personal drainerin valvomaan harjoitusohjelmaa. Personal drainer on kurinalainen ja tehokas palkollisen prototyyppi, joka ammentaa kaiken energiasi toimeksiantajasi poltettavaksi!” tietokone kajautti kovaan ääneen, ja kuvassa näkyi suurikokoiseen tehontarkkailijaan kahlittu muskelimies, joka repi seurantalaitteen kappaleiksi ja osoitti sillä tavoin ylivertaisen tarmokkuutensa. Liberty yritti väistellä hiirellä tilauspainikkeita matkalla internetkuvakkeelle, mutta mainos ei

2 * Regressiivinen verotus viittaa kuukausittaisiin sakkomaksuihin, joita huonotuloiset ovat velvoitettuja suorittamaan yhteiskunnalle korvaukseksi heikosta tuottavuudestaan. Näiden henkilöiden veroprosentti kasvaa käänteisesti ansiotasoon verrattuna. Pienimmistä palkoista maksetaan suurimmat verot. Regressiivinen verotus koskee vain alle kolmentuhannen dollarin kuukausiansioita.

hävinnyt, vaikka internetlehti aukesi. Se jäi pieneksi kaistaleeksi ruudun reunassa, ja esiin tuli oransseja, punakeltaisia ja turkooseja lääkekapseleita. Nähtyään niitä seuraavat erikokoiset piikit Liberty toivoi hartaasti, ettei kyseessä ollut uusi First-Aidin huumemainos. ”Eivätkö omat voimat riitä? Ei hätää! Valikoimamme uunituoreiden steroidien avulla uupumus unohtuu ja kestät väsymättä päivästä toiseen. Kun jaksaminen lisääntyy, myös työnantajasi maksaminen lisääntyy. Eikä täällä napeilla pelata! Korkeammalla palkalla voit ostaa vaikkapa voimakkaampia hormonivalmisteita tai siirtyä pillereistä neuloihin. Kaikki tuotteemme ovat saatavilla lähikaupoista, ja lähimmän työkykykuntosalisi löydät kartalta kotisivuillamme”, mainosääni mekkaloi, ja sivuston linkki turposi niin suureksi, että se peitti melkein puolet näytöstä. Liberty katseli, kuinka steroidit ja piikitysvälineet katosivat näkyvistä. Mainostaja ei kuitenkaan vielä luovuttanut. Kuvaan tuli jännitetyn, lihaksikkaan käsivarren ja hauikseen upotetun ruiskun logo. ”Hoping for doping? Pay us a visit!” ääni kehotti, ennen kuin näyttö välähti vielä kerran ja ruudun täytti Workoutin tunnusteksti, jossa erimuotoiset vasarat olivat korvanneet sanan r- ja t-kirjaimen. ”Out of work? We’ll work it out for you! Check out Workout!” mainosääni hyvästeli, ja Liberty toivotti sille tervemenoa mielessään, kun pääsi viimein syventymään verolomakkeeseen. Hän merkitsi ensin tulonsa, sitten ammattinsa, sen jälkeen aviosäätynsä ja nimensä sekä iän. Ykköskohtaan tuli niin vaatimaton dollarisumma, että tuntui pyhäinhäväistykseltä edes kirjata sitä ylös mihinkään. Romukuljettajan vakanssi vaikutti siihen nähden melko kunniakkaalta pestiltä. Suurinta ylpeyttä Liberty tunsi kuitenkin siitä, että saattoi rastittaa olevansa naimisissa. Hän olisi halunnut jatkaa, että maailman ihanimman miehen kanssa, mutta valitettavasti kohdassa ei kysytty lisätietoja. Nimensä Liberty naputteli puolihuolimattomasti, ja sen perään hän painoi kakkosnäppäimen alas tuplalyönnillä ilmoittaakseen ikänsä. Vasta kun perustiedot oli annettu, kone neuvoi Libertyä vetämään sormensa näppäimistön tunnistimesta, jotta hän vahvistaisi henkilöllisyytensä. Kun Liberty totteli pyyntöä, kuvaan ilmaantui hänen työntekijätunnuksensa, joka otti haltuunsa tyhjän tilan muiden tietojen alla. Mainostoisto oli kaiken aikaa käynnissä suuressa osassa ruutua, mutta Liberty yritti jättää kirjavan kimaran huomiotta. Hän keskittyi syynäämään verokaavakkeen täytettävän osan alapuolista tekstiä, jossa perusteltiin verovelvollisille, miksi heidän tuli maksaa ja mitä rahalla saatiin aikaan yhteiskunnassa.

ARVOISA VEROVELVOLLINEN

Teidät on numerusoikeuksia laskettaessa määrätty regressiivisen verotuksen piiriin. Yhteiskunnallinen painoarvonne, joka mitataan selvittämällä kulutusvarojen osuus kvartaaliansioistanne, asettuu 0,413 yksikköön ja alittaa näin ollen viitearvon yksi yli puolella yksiköllä. Kulutusvarojen määrä lasketaan vähentämällä kvartaalittaisista tuloista ne perusmenot, joita ei voida katsoa vapaaehtoiseksi kulutukseksi, kuten sähkö tai vesimaksut. Numerus oikeudet arvioidaan suhteuttamalla kulutusvarojenne määrä Euroopan talousalueen kokonaiskulutusreserviin, johon on laskettu mukaan jokaisen ihmisen käyttövarat. Koska yhteiskunnallinen painoarvonne on 0,413, määräytyy regressiiviseksi veroasteeksenne 80% palkkasummasta, joka korvaa Ylikansallisten Konglomeraattien kautta kulutusvajauksenne sijoittajille aiheuttamat tappiot. Viisi prosenttia maksamistanne rahoista ohjataan sijoituskoali tioiden perustamiin järjestyksenvalvontarahastoihin, joilla palkataan muun muassa poliiseja ja tehdään muita investointeja turvallisuuteen.