Kirja-arvio: Oleminen Heideggerin luennolla

Carlos Lievonen

”Nihil est sine ratione”, kuuluu Leibnizin muotoilema Perusteen periaate. ”Mitään ei ole vailla perustetta”. Periaate on erittäin kiistanalainen ja jättää monia muita aksioomankaltaisia periaatteita enemmän tilaa kysymyksille. Voidaan esimerkiksi kysyä mitä ”peruste” tarkoittaa tai mikä on periaatteen itsensä peruste. Entä miksi sääntö ilmaistaan kaksoisnegaatiolla ”mitään ei ole ilman perustetta” paljon yksinkertaisemman ”kaikella on peruste” sijaan? Miika Luodon suomentamaan teokseen Perusteen periaate (Teos 2018) on koottu Heideggerin aiheesta pitämä luentosarja. Sen keskiössä on pyrkimys tuoda esiin se, ”mitä Perusteen periaate julkilausumatta sanoo”. Luennot lähtevät hitaasti käyntiin, mutta ajallaan niissä tulee vastaan kiinnostavia huomioita. Luennoiminen yleisesti ottaen pakottaa konkretiaan ja maanläheisen sanaston käyttämiseen – luentomuodon vaikutuksen Heideggerin ajatuksenkulun selkeyteen huomaa niin Perusteen periaatteessa kuin tänä vuonna julkaistussa Kant ja Metafysiikan ongelma -teoksessa. Silti Heidegger ei aina malta olla olematta Heidegger, joten lukija pääsee myös raaputtelemaan päälakeaan ja rypistelemään kulmakarvojaan. Joskus ihmettelyä herättävät hämmentävät lauseet, joskus kyseenalaiset ”filosofiset” etymologiat tai tekijän natsimyönteisyyden valossa epäilyttävinä näyttäytyvät toteamukset kuten

”Aikakaudellamme tapahtuva maailmanhistoriallinen välienselvittely juontuu kauempaa kuin mitä etualalla olevat poliittiset valtataistelut antavat ymmärtää.” Ajoittain tulee mieleen, ettei Heidegger ollut ainoastaan poliittinen natsi, vaan suorastaan metafyysinen natsi. Perusteen periaatetta käsittelevillä luennoillaan Heidegger argumentoi Periaatteen muotoilemisen olleen tärkeä tapahtuma ajattelun instrumentalisoitumisessa ja siirtymisessä laskelmoivaan muotoonsa, jossa se hänen mukaansa nykyään lähes yksinomaisesti esiintyy. Heideggerin mukaan ”vain katsomalla taaksepäin siihen, mitä Leibniz ajattelee, voimme luonnehtia nykyistä aikakautta”. Leibniz ja myöhemmin Kant perustivat koko moderniteetin ja valistuksen ”ratiolle”, mikä sai ihmisen näkemään luonnon ”objektiivisena” maailmana, jonka valtias ja hyödyntäjä (tai hyväksikäyttäjä) hän on. Perusteen periaatteessa päästään siis Heideggerin kuuluisaan teknologiakritiikkiin, mutta se keskittyy myös hänen toiseen suureen aiheeseensa, olemiseen. Perusteen periaate kuuluu ”toisessa äänilajissa”, kuten Heidegger asian ilmaisee, seuraavasti: ”Mitään ei ole ilman perustetta”. Uudelleentulkinta paljastaa (Heideggerilta odotettavassa juonenkäänteessä), että Perusteen periaate on olemista koskeva lause. Heideggerin mukaan Periaate ilmaisee seuraavaa: ”Oleminen ja perusta: sama. Oleminen: perustattomuus.” Ei voi sanoa, että oleminen ”on” perusta, sillä puhetapa ”ei tavoita sitä mikä olemisessa on sille omaa”. ”Vain oleva ’on’, itse ’on’ sitä vastoin – siis ’oleminen’ – ei ’ole’”. Heideggerin oma muotoilu tuskin selventää asiaa, mutta kohtaa on vaikea olla lainaamatta, vaikkei se todellakaan tue aikaisempaa väitettäni, jonka mukaan Heidegger on luennoidessaan selkeä. Joka tapauksessa oleminen on vailla perustaa, koska se on itse perustavaa. Näin perusteita vaille jäävä perusteiden vaatimus (Perusteen periaate) viittaa Heideggerin mukaan suoraan olemiseen. Samoihin aikoihin kun Leibniz muotoili Perusteen periaatetta, runoilija Angelus Silesius kirjoitti ”Ruusu on ilman sitä, miksi. / Se kukkii koska se kukkii.” Heideggerin mukaan Silesiuksen epätieteelinen tulokulma on ikkuna vaihtoehtoiseen ajattelutapaan. Toisen säkeen sana koska (weil) viittaa Heideggerin mukaan sen ajalliseen olemukseen, viipymiseen ja lepäämiseen (weilen), joka ei ole vailla perustaa, vaikka se toteutuu antamatta perusteita. Oleminen, joka itse toimii perustana, ei ole perusteltavissa. Oleminen ei ole ilman perustaa, mutta se näyttäytyy perustattomuutena.

Pohtimalla perustan olemusta Heidegger etsii nykyihmiselle tuntemattoman ajattelun mahdollisuutta. Toisenlainen ajattelu ei olisi ”laskevaa” ajattelua, jota kuvastaa ehkä parhaiten luonnon näkeminen ainoastaan käyttökelpoisena resurssina, vaan ”pohtivaa” ajattelua, joka päinvastoin näkisi luonnon itsearvoisena asiana, jonka ei tarvitse näyttäytyä ihmiselle hyödyllisenä ja itseään perustelevana. Uudemmassa suomennoksessa Kant ja metafysiikan ongelma (Vastapaino 2020, suom. Markku Lehtinen) liikutaan jokseenkin samoilla akseleilla. Teos perustuu niin ikään Heideggerin aiheesta pitämiin luentoihin ja esitelmiin, ja se etsii metafysiikan perustaa. Teos on Immanuel Kantin Puhtaan järjen kritiikin tulkintateos, tai Heideggerin sanoin ”ylitulkinta”. Heideggerin oma filosofia on vahvasti Kantin ensimmäisen Kritiikin läpäisemää, joten tulkintateos on luonnollinen paikka tutustua perusteelliseemin Heideggeriin ja samalla Kantiin. Teosta ei kuitenkaan kannata ottaa ortodoksisena tulkintana Kritiikistä, sillä siinä on myös selvästi havaittavissa Heideggein oma panos. Tulkinta painottaa erityisesti metafysiikan mahdollisuuden kysymistä ja sen perustan asettamista. Projektiin liittyy läheisesti ainakin filosofinen antropologia, Heideggerin oma pääteos Oleminen ja aika, oleminen ja aika. Heideggerin tulkinnan keskiössä ei ole (kuten Kant-tulkinnoissa yleensä) havaintokyvyn ja kognition toimintaperiaatteita koskevien argumenttien selventäminen tai arvosteleminen. Heidegger ei siis lähesty Kritiikkiä tietoteoreettisesta projektina, kuten uuskantilaisilla on usein tapana. Normista poikkeaminen ei tarkoita, että Heideggerin tulkinta olisi sinänsä huono, mutta se on monella tapaa Heideggerin näköinen. Pyrkimyksenä ei välttämättä edes

ole Kantin ajattelun toisintaminen, vaan eräänlaisen dialogin käyminen. Heidegger tahtoo teoksessaan tuoda esiin Kantin oivallusten perustan ymmärtääkseen Kantia paremmin kuin tämä ymmärsi itseään. Kantin filosofiasta tulee Heideggerin luennassa hänen oman filosofiansa esiaste. Lainaten Martin Weatherstonia, ”Kant olisi päätynyt samoihin tuloksiin kuin Heidegger, jos vain olisi ollut tarpeeksi fiksu.” Teoksen loppuosassa Heidegger yhdistää tulkintansa, jossa on ehkä yrittänyt olla niin epäheideggermainen kuin Heidegger voi olla, omaan tuotantoonsa ja tulee samalla avanneeksi toisen metafysiikan suurena avainteoksena pitämänsä kirjan, Olemisen ja Ajan, ydinkysymyksiä. Heidegger näkee Puhtaan järjen kritiikin teoksena, jossa etsitään metafysiikan perustaa. Metafysiikan perustan asettaminen vaatii ”fundamentaaliontologiaa”, joksi hän luonnehtii Kantin rupeamaa Kritiikissä. Heideggerin mukaan Kant onnistuu Kritiikissä palauttamaan kysymyksen olevasta ja sen luonteesta kysymykseen ihmisestä ja sen rajallisuudesta. Kantin filosofian kolme pääkysymystä (1) Mitä voin tietää? (2) Mitä minun pitää tehdä ja (3) Mitä minun on lupa toivoa? kiteytyvät neljänteen: Mitä on ihminen? Mutta miten? Tärkeää tässä on Heideggerin mukaan ihmisen äärellisyys sekä ihmisten luontainen taipumus metafysiikkaan. Heidegger pitää jälkimmäistä eräänlaisena olemisen alustavana ymmärryksenä, joka sallii mahdollisuuden tuntea olioita ylipäänsä. Toisaalta se on myös tärkeä osa ihmisen äärellisyyttä, sillä ihmisen kyky tuntea maailmaa on aina rajallista ja ei-absoluuttista: sillä on transsendentaaliset ehtonsa. Näin yleisen metafysiikan (metaphysica generalis) ongelma eli kysymys olevasta ylipäätään kaikkein yleisimmällä tasolla kietoutuu erityismetafysiikkaan (metaphysica specialis) eli kysymykseen yksittäsistä olevista – Heideggerille näistä tärkeimpänä ihminen, joka kykenee kokemaan ja ajattelemaan olevaa olevana. Heideggerin mukaan ihmisen äärellisyys tai aika on se mikä ylipäänsä sallii olevan ilmentyä olevana ja tulla ymmärretyksi. Todellisuus ilmeenee mielekkäänä vain ajalliselle eli äärelliselle olennolle.