8 minute read
Poliittisesta taiteesta
Oikeaoppisuus ja estetiikka taiteessa
Ruusa Tapper
Advertisement
Poliittisen taiteen aikakautena estetiikan merkitys tuntuu olevan uhattuna. Onko ulkomuoto alistettava ideologialle, onko opetuksen tultava ennen nautintoa? Onko kauneus kauneuden vuoksi väärin?
Kulunut vuosi ja erityisesti kesä ovat olleet poliittisesti ja yhteiskunnallisesti myrskyisää aikaa. Korona kurittaa koko maailmaa, Yhdysvalloista levinneet rasismin vastaiset mielenosoitukset ja keskustelu ovat nostaneet pitkään jatkuneet ongelmat pinnalle näkyvämmin kuin kenties koskaan ja ilmastomuutos häämöttää horisontissa. Äärioikeisto nousee ympäri maailmaa. Politiikka ja siitä puhuminen ovat olleet kartalla myös kotimaassamme, viime aikoina erityisesti taiteeseen liittyen. 30.8.2020 Ylellä ilmestyi Kulttuurivieras-haastattelu, jossa haastateltavana oli Anna Tuori, yksi Suomen eturivin taidemaalareista. Tuori nosti esiin vahvoja mielipiteitä poliittisesta taiteesta, joka on yksi nykyajan taidemaailman kiihtyvistä ilmiöistä. Tuori on kirjoittanut aiheesta aiemmin Nuori Voima -lehden esseessä Aikamme estetiikka: kapitalistinen realismi (7.11.2017) Aleksis Salusjärven kanssa. Tuori nosti kritiikin kohteeksi nykyajan vaatimuksen ”oikeaoppiseen taiteeseen”, jossa hänen mukaansa kuvitetaan ja tuotteellistetaan yhteiskunnallisia ongelmia ja jopa estetisoidaan vähempiosaisten kärsimystä. Lisäksi hän epäilee Helsinki Biennalea viherpesusta. Hän kritisoi muun muassa Suomen taidekentällä niin ikään hyvin menestyneitä Jani Leinosta, Riiko Sakkista ja Anssi Pulkkista, jotka ovat teoksillaan pyrkineet kritisoimaan esimerkiksi kapitalismia, valkoista ylivaltaa ja pakolaisuutta. Tuorin näkemyksen mukaan taiteen itseisarvoa tulee kunnioittaa, ja sen välineellistäminen johtaa väistämättä sekä esteettisen että sisällöllisen puolen latistumiseen, ja yksinkertaiset, jopa itsestään selvät viestit aliarvioivat katsojaa. Lisäksi hän nostaa vahvasti esiin ”oikeaoppisuuden” tekopyhyyden viittaamalla esimerkiksi taiteilijoiden Syyrian sotaa, pakolaisuutta, maahanmuuttoa ja köyhyyttä käsitteleviin teoksiin. Jani Leinonen on esimerkiksi tuonut Kiasman näyttelyyn ”esille” romaninaisia, kun taas Anssi Pulkkinen on kuskannut kymmenillä tuhansilla euroilla Syyriasta sodassa kärsineen talon rauniot suomalaiseen taidemuseoon. Tuori kyseenalaistaa, saadaanko poliittisella taiteella lopulta mitään aikaan, vai kuihtuuko se vain kärsimyksen kehystämiseksi. Tuorin kritiikkien myötä Sakkinen ja Leinonen kertoivat omat näkemyksensä taiteen merkityksestä Ylen haastattelussa 3.9.2020. Leinonen totesi tehneensä virheitä estetisoidessaan toisten kärsimystä. Hän kuitenkin peräänkuulutti tekijän poliittista vastuuta. Hän myös kritisoi Tuorin käsityksiä poliittisen korrektiuden haitallisuudesta. Sakkinen tulitti takaisin vielä voimallisemmin sanankääntein kutsuen Tuorin töitä ”vastuuttomiksi” maalauksiksi, joilla vaan ”koristellaan porvarien salonkeja”. Hänen mukaansa politiikasta pitää puhua silloin, kun on mahdollisuus puhua. Hän pitää itseään poliittisesti epäkorrektina toisinajattelijana, joka ”kannattaa asioita, joita kukaan muu ei kannata.” En halua pureutua liikaa edellä mainittujen taiteilijoiden ja heidän työnsä hyvyyteen tai pahuuteen, varsinkin, kun heiltä artikkeleissa haettiin vastausten lisäksi myös selvästi raflaavia otsikoita ja kärjistettyjä mielipiteitä. Taiteilijoiden vakaumuksista löytyy kuitenkin jokaisesta jotain kritisoitavaa, ja Suomen taidemaailman viimeaikainen kuohu on avannut herkullisen tien kokonaisvaltaisemmalle pohdinnalle taiteen asemasta yhteiskunnallisessa keskustelussa, sen vapaudesta ja vastuusta. Minkälaista taidetta saa – ja toisaalta pitää –tehdä tässä kaaoksessa, jota nykypäiväksi kutsumme? Nyt on tunnustuksen aika: itse saan inhonsekaisia vilunväreitä jo pelkästä termistä poliittinen taide. Yhdistän sen automaattisesti propagandamaiseen vouhottamiseen, jossa on yksi ainoa oikea vastaus. Ehkä syynä on myös inhoni politiikkaa ja rakkauteni taidetta kohtaan; näen politiikan verisenä ja likaisena repimisenä, kun taas taide on minulle pienen ihmisen suurimpia saavutuksia. Tulen käyttämään sanoja ”kauneus” ja ”estetiikka” hieman vastuuttomasti osittain päällekkäisinä mutta kuitenkin itsenäisinä termeinä. Viittaan kummallakin taiteen aiheuttamaan aistihavaintoon, tässä tapauksessa erityisesti visuaaliseen, ja siihen, miten se on rakennettu. Kauniin tai esteettisen teoksen ei tarvitse
mielestäni toteuttaa kauneusihanteita. Myös ruma voi olla esteettistä, samoin turha, ärsyttävä ja niin edelleen. Esteettisyys tai kauneus kuitenkin tuottaa aina jonkinlaisen kauneuden tai näyttävyyden kokemuksen, josta aistija tuntee nautintoa tai muuta mielihyvää, tai ainakin arvostusta taitavasti rakennettua esteettistä kokonaisuutta kohtaan. Taide ei ole lähtökohtaisesti poliittista; se on vain taidetta, ja taiteilija vain ammatti muiden joukossa, yhtä lailla epäpoliittinen itsessään kuin puutarhuri, kassatyöntekijä tai kirjanpitäjä. Toki voidaan väittää, että kaikki on lopulta poliittista aina olemassaoloa myöten, mutta siinäkin tapauksessa taide ja taiteilija saavat poliittisen latauksensa ulkopuolelta, kontekstista. Tyhjiössä taide on vain taidetta, se voi olla mitä vaan tai ei mitään. Taide toki voi olla myös poliittista, tehokkaastikin; onhan se sekä yhteiskunnan muutoksen aiheuttaja että tuote. Poliittinen taide on tyylilaji. Kaikki taide ei ole poliittista, eikä kaikki poliittinen taidetta. Kaikki poliittinen taide ei myöskään ole automaattisesti hyvää taidetta, vaikka sen ajama ideologia olisi kuinka kunnioitettava, samoin, kuin kaikki politiikka ei ole hyvää, vaikka se kyettäisiin esittämään ja kuvittamaan kuinka esteettisesti tahansa. Tyylilaji ei vaikuta laatuun, eikä laatu velvoita tyylilajin valinnassa. Silti nykykeskustelussa tuntuu vallitsevan absurdi kahtiajako: estetiikkaa ja aihetta, materiaalia ja sisältöä, heijastusta ja ideaa pidetään Platonille silmittömän uskollisesti vastapareina, toisiaan hylkivinä napoina, jotka eivät voi ilmetä samassa taideteoksessa harmonisena parina, puhumattakaan toistensa täydentäjinä, tasa-arvoisina tekijöinä. Kuten Tuori esseessä tote-
”Ihmisen moraalinen elämä on osa taiteilijan aihetta, mutta taiteen moraalisuus syntyy epätäydellisten keinojen täydellisestä käytöstä. Taiteilija ei halua todistaa mitään. Todetkin asiat voi todistaa.”
aakin, kahtiajako on absurdi, sillä materiaali on sisällön tärkeimpiä välittäjiä. Väittäisin jopa, ettei taideteosta voi olla ilman kumpaakin elementtiä; ne ovat lähtökohtaisesti toisiinsa sidottuja. Nykyajan poliittinen taide tuntuu kuitenkin suhtautuvan kauneuden ja estetiikan etusijalle asettaviin koulukuntiin epäilevästi, jopa vihamielisesti. Kesän Black Lives Matter -julkisuuden myötä termi White savior complex, vapaasti suomennettuna valkonen pelastajakompleksi, kantautui monien korviin ensimmäistä kertaa. Termi viittaa valkoisen (tai muulla tapaa etuoikeutetun) valtaväestön kokemaan suureen tarpeeseen esiintyä rasismin torjunnassa ja muussa maailman parantamisessa ihailtavina sankarihahmoina, jotka tekevät näyttäviä tempauksia omia poliittisia kantojaan ja yleistä hyvyyttään havainnollistaakseen. Pelastajakompleksissa on viime kädessä kuitenkin kysymys imagosta, jonka puhtoiseksi kiillottaminen ajaa lopulta alkuperäisten ongelmien korjaamisen edelle. Se, että näyttää hyvältä, on tärkeämpää kuin hyvyys itsessään. Pelastajakompleksit ovat turhamaisuuden mielenkiintoinen esiintymismuoto. Kaikki pelastajakompleksiin sortuvat eivät toki tee sitä pelkästään omana moraalisena itsetyydytyksenä; myös naiivi vilpittömyys voi johtaa siihen suistumiseen. Vilpittömyys ei kuitenkaan koskaan pelasta huonoa teosta. Usein eturivin poliittinen taide suistuukin toteuttamaan populistisella otteella tekijöiden erilaisia pelastajakomplekseja, olivat hyväntekeväisyysperformanssin kohteena sitten rodullistetut, pakolaiset, naiset, sateenkaari-ihmiset, talous tai ilmasto. Tässä yhtälössä niin sanottu oikeaoppisuuden vaatimus eli vaatimus käsitellä tiettyjä aiheita poliittisesti tuomitsevaan tai ylistävään sävyyn tuntuu erityisen naiivilta. Taide suorastaan pakotetaan toteuttamaan pelastajakomplekseja, jolloin viimeinenkin hyvä ja vilpitön tarkoitus katoaa työskentelyltä, ja tuloksena on joukko teoksia, jotka huutavat tekijän moraalista kunnollisuutta saamatta minkäänlaista muutosta aikaan. Ironisesti tämä itse asiassa ainoastaan syventää yhteiskunnan ongelmia. Jos jonkin ihmisryhmän ääni ei tule kuulluksi, tulisi heille antaa mahdollisuus puhua, ei ottaa heidän puheenvuoroaan itselleen ja käyttää sitä oman moraalisuuden pönkittämiseen. Aikana, jona ihmiset jatkuvasti kilpailevat huomiosta, yksi ihailtavimmista ja vaikuttavimmista poliittisista teoista on osata astua pois parrasvaloista ja olla hiljaa. Ihmisellä voi toki väittää olevan yhteiskunnallisen vapauden myötä myös tietty määrä vastuuta. Niiden, joilla on mahdollisuus puhua, tulisi muistaa heidät, joiden ääni jää kuulumattomiin. Tämä yhteiskunnallinen vastuu ei kuitenkaan velvoita käyttämään jokaista elämänsä minuuttia ja energiansa hippusta politiikkaan – eihän meillä muuten muuta olisikaan kuin poliitikkoja! Politiikka on vain yksi elämän lukuisista osa-alueista ja mahdollisista henkilökohtaisista tarkoituksista, ja niin ikään myös vain yksi osa taiteen kenttää. Taiteella on lukuisia tapoja vaikuttaa poliittisen vaikuttamisen lisäksi, eikä esteettinen nautinto taiteen päämääränä ole suinkaan pelkkää hedonistista mässäilyä. Länsimaissa on pitkään vallinnut perinne, joka jakaa maailman kahtia ideaan ja heijastukseen, mieleen ja ruumiiseen, kirkkaaseen ja likaiseen, maskuliiniseen ja feminiiniseen. Poliittinen taide, joka pitää itseään radikaalina ja edistyksellisenä sisällön lähettiläänä ja estetiikan ja aistimaailman pauloista vapautuneena sortuukin ironisesti varsin konservatiivisen ja populistiseen maailman karkeaan kahtiajakoon, jota voidaan väittää joissain määrin jopa yhteiskunnallisen epätasa-arvon ja syrjinnän perustaksi. Poliittinen taide ilman estetiikkaa on vain pinnallista kuvitusta, joka aliarvioi sekä kauneuden että sisällön. Jos haluaa irtisanoutua estetiikasta, on parempi lähteä tekemään suoraan politiikkaa. Mikä on siis poliittisen taiteen tulevaisuus? Miten tehdä taidetta, joka ei luisu moraaliseen saarnaamiseen tai toisaalta sanoudu täysin irti yhteiskunnasta? Miten olla vastuullinen ja vaikuttava poliittinen taiteilija? Poliittisesti valveutuneen, epätasa-arvosta kiinnostuneen taiteilijan on aina muistettava seuraava: jos taiteilija joutuu –tai pikemminkin saa – tehdä päätöksen sen välillä, haluaako hän olla ”poliittinen taiteilija” vai ei, on hän lähtökohtaisesti etuoikeutettu. Poliittisuus on toisille nimike ja valinta, jolla voi koristaa omaa teke-
mistään. Toisille se on painolasti, joka on jo syntymässä sidottu kiinni omaan identiteettiin, ja josta ei välttämättä koskaan pääse eroon, vaikka kuinka yrittäisi. Toki poliittiseksi taiteilijaksi voi myös tulla, mutta ennen kaikkea on muistettava, että elävin sisältö taiteelle muodostuu kokemalla, näkemällä ja kuuntelemalla, ei omia manifesteja nojatuolista käsin kirjoitellen. Kaikista vaikuttavimmat ja nerokkaimmat ”poliittiset” taiteilijat eivät ole lähteneet toteuttamaan moraalista ristiretkeä; he ovat hyödyntäneet taiteessaan jotain, jonka tuntevat läpikotaisin, jonka näkevät toisella tavalla, kuin muut, jossa näkevät jotakin poikkeuksellista, kaunista tai rumaa, mutta ennen kaikkea näyttävää, esteettistä. Poliittisuus ei tule teokseen valmiiksi pureskeltuna iskulauseena, se sisältyy valintaan siitä, mikä näytetään kauniina, mikä on parrasvalojen arvoista. Usein se on ammennettu omista kokemuksista ja omalla äänellä. Historiassa on uskomattoman upeita esimerkkejä poliittisesti vaikutusvaltaisesta taiteesta. Esimerkiksi Oscar Wilde tuomittiin vankeuteen muun muassa kirjoitustensa takia. Hänen tekstinsä poliittinen lataus koettiin suorastaan vaaralliseksi. Dorian Grayn muotokuva ja sen mestarillinen johdanto on kokonaisuudessaan piikittelyä viktoriaanisen yhteiskunnan ja taiteen vallitsevia moraalisääntöjä kohtaan, ja ehkä vaikuttavin poliittinen tekijä tekstissä on juuri dekadenssille tyypillinen kauneuden rönsyäminen läpi koko kirjan. Kauneudessa itsessään on jotakin radikaalia. Tuotantonsa esteettisyydestä eivät tinkineet myöskään 1900-luvun loppupuolen New Yorkissa vaikuttaneet ja tärkeimmät teoksensa luoneet valokuvaajat Robert Mapplethorpe, Nan Goldin ja Peter Hujar. Jokainen heistä käsitteli ja dokumentoi tavallisesti likaisina ja eläimellisinä pidettyjä elämän osa-alueita: sairautta, kehollisuutta, seksuaalisuutta. Kuvat ovat rehellisiä, taitavasti vangittuja paloja todellisuudesta. Niin ikään 1960-luvulla syntynyt Ballroom-kulttuuri ammentaa visuaalisen ilmeen vaikuttavuudesta. Se otti tehtäväkseen määritellä kauneuden uudelleen, ja edelleen piikittelee ja pilkkaa vallalla olevia kauneuskäsityksiä ja normeja. Tämän kaiken se onnistuu toteuttamaan äärimmäisen näyttävästi oman uudenlaisen estetiikkansa luoden. Näitä kaikkia esimerkkejä yhdistää esteettisyyden vahva läsnäolo, jopa orjallisuus kauneudelle ja estetiikalle. Estetiikka on heille itseisarvoista, ei väline. Tämä uskollinen kauneuden noudattaminen kuitenkin vain vahvistaa yhteiskunnallista sanomaa, eikä suinkaan syö sitä. Poliittisen taiteen ei ole tarve messuta kohteestaan yksinkertaistettuja iskulauseita. Sen tulee oivaltaa kohteestaan jotain uutta, tuoda se esiin tuoreesta näkökulmasta, joka yllättää katsojan, pakottaa hänet muodostamaan uuden, oman mielipiteen itse, ohjaa siihen hellästi mutta varmalla otteella. On myös muistettava, ettei poliittisuuden tarvitse olla kaiken taiteen tulos, tai edes päämäärä. Kauneudessa on tarpeeksi.
