Oikeaoppisuus ja estetiikka taiteessa Ruusa Tapper Poliittisen taiteen aikakautena estetiikan merkitys tuntuu olevan uhattuna. Onko ulkomuoto alistettava ideologialle, onko opetuksen tultava ennen nautintoa? Onko kauneus kauneuden vuoksi väärin? Kulunut vuosi ja erityisesti kesä ovat olleet poliittisesti ja yhteiskunnallisesti myrskyisää aikaa. Korona kurittaa koko maailmaa, Yhdysvalloista levinneet rasismin vastaiset mielenosoitukset ja keskustelu ovat nostaneet pitkään jatkuneet ongelmat pinnalle näkyvämmin kuin kenties koskaan ja ilmastomuutos häämöttää horisontissa. Äärioikeisto nousee ympäri maailmaa. Politiikka ja siitä puhuminen ovat olleet kartalla myös kotimaassamme, viime aikoina erityisesti taiteeseen liittyen. 30.8.2020 Ylellä ilmestyi Kulttuurivieras-haastattelu, jossa haastateltavana oli Anna Tuori, yksi Suomen eturivin taidemaalareista. Tuori nosti esiin vahvoja mielipiteitä poliittisesta taiteesta, joka on yksi nykyajan taidemaailman kiihtyvistä ilmiöistä. Tuori on kirjoittanut aiheesta aiemmin Nuori Voima -lehden esseessä Aikamme estetiikka: kapitalistinen realismi (7.11.2017) Aleksis Salusjärven kanssa. Tuori nosti kritiikin kohteeksi nykyajan vaatimuksen ”oikeaoppiseen taiteeseen”, jossa hänen mukaansa kuvitetaan ja tuotteellistetaan yhteiskunnallisia ongelmia ja jopa estetisoidaan vähempiosaisten kärsimystä. Lisäksi hän epäilee Helsinki Biennalea viherpesusta. Hän kritisoi muun muassa Suomen taidekentällä niin ikään hyvin menestyneitä Jani Leinosta, Riiko Sakkista ja Anssi Pulkkista, jotka ovat teoksillaan pyrkineet kritisoimaan esimerkiksi kapitalismia, valkoista ylivaltaa ja pakolaisuutta. Tuorin näkemyksen mukaan taiteen itseisarvoa tulee kunnioittaa, ja sen välineellistäminen johtaa väistämättä sekä esteettisen että sisällöllisen puolen latistumiseen, ja yksinkertaiset, jopa itsestään selvät viestit aliarvioivat katsojaa. Lisäksi hän nostaa vahvasti esiin ”oikeaoppisuuden” tekopyhyyden viittaamalla esimerkiksi taiteilijoiden Syyrian sotaa, pakolaisuutta, maahanmuuttoa ja köyhyyttä käsitteleviin teoksiin. Jani Leinonen on esimerkiksi tuonut Kiasman näyttelyyn ”esille” romaninaisia, kun taas Anssi Pulkkinen on kuskannut kymmenillä tuhansilla euroilla Syyriasta sodassa kärsineen talon rauniot suomalaiseen taidemuseoon. Tuori kyseenalaistaa, saadaanko poliittisella taiteella lo-
pulta mitään aikaan, vai kuihtuuko se vain kärsimyksen kehystämiseksi. Tuorin kritiikkien myötä Sakkinen ja Leinonen kertoivat omat näkemyksensä taiteen merkityksestä Ylen haastattelussa 3.9.2020. Leinonen totesi tehneensä virheitä estetisoidessaan toisten kärsimystä. Hän kuitenkin peräänkuulutti tekijän poliittista vastuuta. Hän myös kritisoi Tuorin käsityksiä poliittisen korrektiuden haitallisuudesta. Sakkinen tulitti takaisin vielä voimallisemmin sanankääntein kutsuen Tuorin töitä ”vastuuttomiksi” maalauksiksi, joilla vaan ”koristellaan porvarien salonkeja”. Hänen mukaansa politiikasta pitää puhua silloin, kun on mahdollisuus puhua. Hän pitää itseään poliittisesti epäkorrektina toisinajattelijana, joka ”kannattaa asioita, joita kukaan muu ei kannata.” En halua pureutua liikaa edellä mainittujen taiteilijoiden ja heidän työnsä hyvyyteen tai pahuuteen, varsinkin, kun heiltä artikkeleissa haettiin vastausten lisäksi myös selvästi raflaavia otsikoita ja kärjistettyjä mielipiteitä. Taiteilijoiden vakaumuksista löytyy kuitenkin jokaisesta jotain kritisoitavaa, ja Suomen taidemaailman viimeaikainen kuohu on avannut herkullisen tien kokonaisvaltaisemmalle pohdinnalle taiteen asemasta yhteiskunnallisessa keskustelussa, sen vapaudesta ja vastuusta. Minkälaista taidetta saa – ja toisaalta pitää – tehdä tässä kaaoksessa, jota nykypäiväksi kutsumme? Nyt on tunnustuksen aika: itse saan inhonsekaisia vilunväreitä jo pelkästä termistä poliittinen taide. Yhdistän sen automaattisesti propagandamaiseen vouhottamiseen, jossa on yksi ainoa oikea vastaus. Ehkä syynä on myös inhoni politiikkaa ja rakkauteni taidetta kohtaan; näen politiikan verisenä ja likaisena repimisenä, kun taas taide on minulle pienen ihmisen suurimpia saavutuksia. Tulen käyttämään sanoja ”kauneus” ja ”estetiikka” hieman vastuuttomasti osittain päällekkäisinä mutta kuitenkin itsenäisinä termeinä. Viittaan kummallakin taiteen aiheuttamaan aistihavaintoon, tässä tapauksessa erityisesti visuaaliseen, ja siihen, miten se on rakennettu. Kauniin tai esteettisen teoksen ei tarvitse 25
