Minervan Pöllö 3/2020 ANALYYTTINEN/MANNERMAINEN

MINERVAN PÖLLÖ

3/2020 Analyyttinen / Mannermainen 1

2

Sisällysluettelo 4 7

10 13 16 18 20 22

25 29 30

Pääkirjoitus Otso Latva-Somppi Identiteetittömyyden limbo – halu ja nautinnot Michel Amanda Häkkinen Foucault’n ’Herculine Bardinissa’ Haastattelu: Analyysia monilla mantereilla Kaisla Kareoja Sarjakuva: Heitettyys maailmaan Mona Tärk Mitä meidän tulisi tehdä aivoillamme, Catherine Malabou?

Sonja Blom Merellinen ja elämöivä Mona Tärk Kirja-arvio: Oleminen Heideggerin luennolla Carlos Lievonen Manner, opiskelijoiden kirjoituksia mannermaisesta filoso- Tuukka Brunila ja fiasta Ville Louekari Poliittisesta taiteesta Ruusa Tapper Nimien takana: René Descartes Nina Ollila Kirjoituskutsu

Minervan Pöllö 3/2020 Teema: Analyyttinen / Mannermainen 41. vuosikerta Julkaisija: Dilemma ry www.minervanpöllö.fi Päätoimittajat: Kaisla Kareoja, Jannika Lalu, Otso Latva-Somppi ja Samir Verma Taitto: Kaisla Kareoja Kannet: Kaisla Kareoja ISSN: 1239-2545 (painettu) Painos: Libris Minervan Pöllö on Helsingin yliopiston filosofian opiskelijoiden julkaisema aikakauslehti, joka saa HYY:n järjestölehtitukea.

Kuva: Kaisla Kareoja

3

Pääkirjoitus Vuoden kolmannen Pöllön teema “analyyttinen/mannermainen”, sikäli kuin sen haluamme kehystää, ei koske vastakkainasettelua, vaan filosofianhistoriallista jakoa.

Tätä jakoa emme halua lähestyä absoluuttisena — oikeastaan näkisimme sen mieluiten sulavan pois määrittelemästä nykyisiä opiskelun, tutkimuksen ja erikoistumisen mahdollisuuksia. Teema on kuitenkin edelleen ajankohtainen, eikä kenellekään yhtä paljon kuin filosofian opiskelijalle. Filosofian opiskelu kun on keskeisesti eri ajatteluperinteiden, metodien ja tyylien kartoittamista, ja niiden tutkimisessa avoimuus ja uteliaisuus ovat hyveitä.

“Mannermaisen” ja “analyyttisen” käsitteitä voi tietenkin kritisoida monesta kulmasta. Tuoreessa artikkelissaan Filosofian kahtiajako? - Analyyttisen ja mannermaisen filosofian institutionaaliset tekijät Tiia-Mari Hovila valottaa aiemman tutkimuksen johtopäätelmiä: jakoa ei voi kaavamaisesti tehdä sisällön, terminologian, genetiikan eikä historian avulla (1). Jako on pikemminkin sosiologinen ja historiallisten sattumusten summa.

Osittaista keinotekoisuutta heijastelevat jo perinteiden nimikkeet, ensimmäisen ollessa ristitty maantieteen, toisen metodin mukaan.

Jako on kuitenkin mielekäs 1900-luvun länsimaista filosofiaa kartoittaessa. Tällöin sitä kannattaa lähestyä Hovilan tapaan Wittgensteinin perheyhtäläisyyden käsitteen avulla: perinteet jakavat keskenään monimutkaisen, yhdistävien piirteiden verkoston. On selvää, etteivät nämä kaksi nimeä pidä allaan monoliittisia kokonaisuuksia. Mannermaisen alle luetaan niin fenomenologia, hermeneutiikka, jälkistrukturalismi kuin kriittinen teoriakin — tutkimussuuntia, jotka eivät aina jaa samoja teemoja, metodeja eivätkä tyylejä. Sama pätee analyyttiseen perinteeseen, joka — vaikka aluksi olikin kenties “kielellisen käänteen” yhdistämä — pitää nykyään sisällään yhtä lailla suuren määrän monimuotoisuutta. Jaon ymmärtäminen, kyseenalaistaminen ja purkaminen edellyttää hienovaraisuutta yhteyksien ja erojen käsittelyssä perinteiden sisällä ja niiden välillä.

Vaikka jaon analyyttiseen ja mannermaiseen filosofiaan tunnustaisi historiallisesti, ei sen ylläpitämiselle ole enää mitään ilmeistä syytä. Näyttääkin olevan yhä yleisemmin hyväksyttyä, että raja-aidasta on nykyään enemmän haittaa kuin hyötyä. Näkemys jaon kehnoudesta ja vanhentuneisuudesta ei kuitenkaan ole toistaiseksi poistanut kaikkia institutionaalisia käytäntöjä ja yleisiä ennakkoluuloja, jotka ylläpitävät esteitä monipuolisemman ajattelun syntymiselle. Institutionaaliset käytännöt, kuten tutkimuksen, opetuksen, seminaarien ja rahoituksen keskittyminen yhteen ajatteluperinteeseen toisen kustannuksella, muodostavat vaaran yksipuolisten asenteiden ja stereotypioiden syntymiselle. Erikoistuminen ja kuppikuntien muodostuminen voivat toisinaan tuottaa hyvää, mutta ne eivät saa määrittää sitä, mikä on 4

perehtymisen arvoista.

Ennakkoluulot ovat tehokkaita ajattelun köyhdyttäjiä, ja usein niiden valossa luotujen karikatyyrien takana onkin vain kritiikin kohteen huono tunteminen. Usein tälläisen kritiikin tarkoituksena ei ole haastaa, vaan sivuuttaa kohteensa sen merkitystä vähättelemällä. Pahimmassa tapauksessa eri perinteistä muodostetut karikatyyrit viitoittavat ja rajoittavat opiskelua jo varhaisessa vaiheessa, jossa erikoistumiselle ei vielä ole tarvetta.

Helsingin yliopistossa analyyttinen filosofia on perinteisesti ollut hallitseva tutkimussuunta.

Olisi kuitenkin yksinkertaistus väittää, ettei mukaan olisi mahtunut myös mannermaiseen perinteeseen keskittyvää opetusta ja tutkimusta. Katsaus tämänkin lukuvuoden kurssitarjontaan osoittaa, että valittavissa on ilahduttavasti kursseja muun muassa Husserlista, Foucault’sta ja kriittisestä teoriasta. Mannermaisesta perinteestä kiinnostuneista opiskelijoista ei todellakaan ole pulaa, ja niin Pöllön kuin Mantereenkin sivut ovat aina olleet täynnä todisteita tästä (ks. tämän numeron Butleria ja Foucault’ta, Malabouta ja Heideggeria käsittelevät tekstit!).

Totta puhuen, tähän numeroon ei ole päätynyt analyyttisestä perinteestä ammentavia kirjoituksia ollenkaan. Syitä voi vain arvailla. Kenties analyyttinen painotus opetuksessa lisää painetta etsiä muualta tilaa niille teemoille, jotka eivät mahdu kurssien lukemistoihin.

Toisinaan on edelleenkin mahdollista kuulla mannermaisesti orientoituneiden opiskelijoiden kokemasta turhautuneisuudesta ahtauden tunnetta kohtaan. Kehitystä monipuolisuuden huomioimiseksi

on kuitenkin tapahtunut sekä opetustarjonnan että keskustelukulttuurin saralla, ja sitä on vaalittava tulevaisuudessakin.

Ennakkoluulot ja poterot eivät haihdu itsestään, vaan aktiivisen karikatyyrien purkamisen avulla.

On kyettävä pitämään yllä dialogia menneisyyden kanssa -- joka ei muuten ole pelkästään mannermaisen perinteen luonteenpiirre, kuten usein esitetään.

Kirjoittihan Wilfrid Sellarskin, että, ”filosofia ilman filosofian historiaa on, jos ei tyhjää tai sokeaa, ainakin tyhmää” (2). Filosofian historia ei lopu Kantiin, eikä sitä tulisi nähdä eristettynä tutkimuskohteena vaan jatkuvana keskusteluna. Jos kieltäydytään ottamasta eri traditioita kaikkine rönsyineen vakavasti, eikä antauduta kanssakäyntiin vieraiden lähestymistapojen kanssa, suljetaan ovia myös itseltä.

Tämän numeron sivuilta on löydettävissä hyviä ohjeita ennakkoluulojen tuhoamiseksi. Käytännöllisen filosofian uuden yliopistolehtorin Tuomo Tiisalan haastattelussaan esiin tuoma metodologinen ohje “lue kaikki” lienee parasta vastalääkettä poteroitumista vastaan. Ja kun lukee kaiken, onnistuu tämä parhaiten yhdessä muiden kanssa. Siispä, kuten Mantereen päätoimittajat Tuukka Brunila ja Ville Louekari ohjeistavat: perusta lukupiiri!

Otso Latva-Somppi Lähteet: Hovila, Tiia-Mari (2020): Filosofian kahtiajako? Analyyttisen ja mannermaisen filosofian institutionaaliset tekijät. Niin & näin 3/2020 Sellars, Wilfrid (1968): Science and Metaphysics. Variations on Kantian Themes. London: Routledge

Filosofiassa tapahtuu Yliopistolla pöhistään säästöjen perässä tutkijoiden toimitilojen muuntamiseksi joustavemmiksi. Yliopiston toimitilaohjelmassa vuosille 2021-2030 esiteltiin pohjapiirrustukset, jotka sisälsivät useita 3-6 henkilölle tarkoitettuja ja työpisteitä, osa näistä Metsätalolla.

Ehdotus synnytti vilkasta keskustelua ja yli 800:n allekirjoituksen adressin, sillä tilamuutos koettiin uhkana keskittymistä vaativalle tutkimukselle ja askeleena kohti avokonttorimaisia työtiloja. Yliopiston hallitus äänesti ehdotuksen läpi 30.9., joskin siihen lisättiin muutoksia, jotka pyrkivät huomioimaan keskittymiskyvyn turvaamisen ja demokraattisen päätöksenteon kiinteistöjen kehityksessä.

5

Aikamme tunnetuimpiin ranskalaisfilosofeihin kuuluva Bernard Stiegler on kuollut 68 vuoden iässä.

Pankkiryöstöstä seurannutta vankilarangaistusta istuessaan filosofiasta kiinnostunut Stiegler oli merkittävä teknologian, ajan ja individuaation ajattelija, sekä Ars Industrialis -ryhmän perustaja.

Korona-aika kurjistaa opetusta edelleen. Zoomit ja Moodlet ovat tulleet hyvin tutuiksi.

6

Identiteetittömyyden limbo - halu ja nautinnot Michel Foucault’n ’Herculine Barbinissa’ Amanda Häkkinen

Teoksessaan Herculine Barbin Michel Foucault kuvailee intersukupuolisen Barbinin epämääräisen sukupuolisuuden tilaa “onnelliseksi identittömyyden limboksi”. Tämä lausahdus joutuu ankaran kritiikin kohteeksi Judith Butlerin Hankala sukupuoli -teoksessa, jossa Butler syyttää Foucault’a esidiskursiivisten halujen olemassaoloon sitoutumisesta. Foucault’n filosofiassa diskurssia eivät kuitenkaan pakene halut, vaan vastarinnan kenttinä toimivat, kategorisointia pakenevat nautinnot.

Foucault’n kokoama englanninkielinen käännös Herculine Barbinin alun perin ranskaksi kirjoitetuista muistelmista. Barbin eli 1800-luvun Ranskassa intersukupuolisena henkilönä: hänet oli syntymässä määritelty naiseksi, mutta myöhemmin klassifioitu mieheksi oikeuden ja lääkärin päätöksellä. Barbin oli ennen mieheksi määrittelyään työskennellyt opetusavustajana tyttökoulussa, jossa hän rakastui naispuoliseen kollegaansa Saraan ja päätyi lopulta suhteeseen hänen kanssaan. Hartaana katolilaisena Barbin lopulta tunnusti suhteensa piispalle, jonka jälkeen Barbinille tehtiin hänen omalla luvallaan perinpohjainen lääkärintarkastus. Toimenpiteen suorittaneen lääkärin mukaan Barbinin keho ja sukuelimet olivat piirteiltään ennemmin miehelle kuin naiselle tyypillisiä, ja Barbin kategorisoitiin mieheksi oikeuden määräyksellä.

Barbin jätti kumppaninsa ja työpaikkansa muuttamalla Pariisiin, vaihtoi virallisen nimensä Abel Barbiniksi ja kärsi pahoista mielenterveysongelmista, kunnes lopulta teki itsemurhan vuonna 1868.

Foucault kirjoitti Herculine Barbinin muistelmien englanninkieliseen käännökseen 11-sivuisen johdannon, jossa hän käy läpi intersukupuolisuuden historiaa. Foucault’n mukaan siinä missä keskiajalla intersukupuolisten henkilöiden annettiin usein itse päättää, kumpaan sukupuoleen he halusivat lopulta identifioitua, uskottiin modernilla ajalla kaikilla olevan vain yksi todellinen sukupuoli, joka voitaisiin lääketieteellisesti määritellä. Lääkärin tuli selvittää intersukupuolisen potilaansa sisäinen ja lopullinen sukupuoli ristiriitaisten fysiologisten piirteiden takaa, jolloin intersukupuolisuudesta tuli pelkkä hämäävä häiriötekijä. Foucault liittää tutkimuksensa intersukupuolisuuden historiasta Barbinin elämäntarinaan toteamalla, että lääkärin julistettua Barbinin mieheksi ja näin ”löydettyä” hänen todellisen sukupuolensa oli Barbin edelleen yhtä vailla selkeää

Erään maailmanlaajuisen pandemian tehtyä kesätöiden löytämisestä kohtuuttoman hankalaa, päätin viime kesänä nöyrtyä KELA:n sponsoroimaksi ja uurtaa opintojani läpi kesän. Sukupuolentutkimuksen johdantokurssilla sain viiden opintopisteen suuruisen kannustimen kahlata vihdoin läpi yhden 1900-luvun feministisen filosofian nykyklassikoista, Judith Butlerin Hankalan sukupuolen (1990). Kyseisessä teoksessa Butler esittelee keskeiset käsitteensä ”sukupuolen performatiivisuudesta” ja ”heteroseksuaalisen matriisista”, käyden samalla kriittistä vuoropuhelua esimerkiksi Julia Kristevan, Monique Wittigin ja Jacques Lacanin tekstien kanssa.

Kulttiteoksessaan Butler ammentaa edellä mainittujen ajattelijoiden ohella erityisen runsaasti Michel Foucault’n seksuaalisuutta ja sukupuolta käsittelevästä kirjallisuudesta, tulkiten etenkin Seksuaalisuuden historiaa useaan otteeseen esimerkkinä teoksesta, jonka kirjoittaja Butlerin tavoin kritisoi ajatusta biologisesta sukupuolesta (”sex”) esidiskursiivisena, objektiivisena ominaisuutena verrattuna kulttuuriseen ja sosiaaliseen sukupuoleen (”gender”). Butlerin mukaan Foucault esittää teoksessaan näkemyksen biologisesta sukupuolesta diskursiivisena tuotoksena, joka representoi itsensä ”luonnollisena” ja ”prediskursiivisena”, nautintojen ja seksuaalisen halun perimmäisenä syynä. Biologinen sukupuoli yhdistää joukon mielivaltaisia ja toisiinsa liittymättömiä seksuaalisia toimintoja tietyn binäärisen kategorian alle ja on siten diskursiivisesti tuotettu sääntelemään ja hallitsemaan seksuaalisuutta.

Vielä Seksuaalisuuden historiaa enemmän Butler kuitenkin käy vuoropuhelua Foucault’n toisen, huomattavasti vähemmän tunnetun teoksen kanssa. Herculine Barbin: Being the Recently Discovered Memoirs of a Nineteenth-century French Hermaphrotide (1980) on 7

sukupuolta kuin oli ollut ennen diagnoosia. Ainoa ero oli siinä, että mieheksi kategorisoiminen vei Barbinilta ne ilot, joita hän koki eläessään tyttökoulussa samalla tietäen, ettei hänen sukupuolensa ollut aivan samanlainen kuin niiden naisten, joiden ympäröimänä hän eli ja joihin hänen halunsa kohdistui. Johdantonsa ehdottomasti eniten polemiikkia herättäneessä lauseessa Foucault toteaa, että Barbin muistaa naisena eletyn menneisyytensä ”onnellisena identiteetittömyyden limbona” (eng. ”happy limbo of non-identity”), jonka edellytykset paradoksaalisesti syntyvät tyypillisimmin juuri suljetuissa ja intiimeissä, jäsenistöltään samansukupuolisissa yhteisöissä.

Kritiikissään Butler takertuu ennen kaikkea Foucault’n tapaan kutsua Barbinin kokemusta ”identiteetittömyyden limboksi”, syyttäen häntä Barbinin kokemuksen romantisoinnin lisäksi myös ristiriitaisuudesta.

Butlerin mukaan Barbinin muistelmien johdanto tarjoaa mahdollisuuden lukea Foucault’a ”itseään vastaan”: Seksuaalisuuden historiasta poiketen Foucault tuntuu nyt argumentoivan, että Barbinin tyttökoulussa kokema seksuaalinen halu oli jollakin tavalla ”luonnollista” ja ”esidiskursiivista”. Tyttökoulussa työskennelleessään Barbinin seksuaalisuuden voi nähdä tällöin olleen eräänlaisessa sukupuolibinäärin ja pakollisen heteroseksuaalisuuden ulkopuolisessa luonnontilassa, jonka aikakaudelle tyypillinen sukupuolen lääketieteellistäminen lopulta rikkoi.

Voidaksemme ymmärtää Butlerin kritiikkiä on meidän kuitenkin selvitettävä, mitä hän oikeastaan tarkoittaa seksuaalisella halulla. Teoksessaan Hankala sukupuoli Butler argumentoi, ettei biologinen sukupuoli suinkaan synnytä halua, vaan sekä sukupuoli että halu ovat heteroseksuaalisen matriisin, ”lain”, alaisia, järjestämiä ja tuottamia. Näin ollen sen paremmin halu kuin biologinen sukupuolikaan eivät ”edellä diskurssia” olemalla olemassa jossain luonnollisessa, ihmisestä riippumattomassa todellisuudessa, vaan ne molemmat määrittyvät heteronormatiivisen sosiaalisen kautta. Butler ei sinänsä kiellä sukupuolten välisiä anatomisia eroja, mutta pitää niiden binäärisyyden korostamista sukupuolieroa määrittäessä mielivaltaisena kulttuurisena käytäntönä.

Butlerin mukaan Barbinin tapaus on kuitenkin siinä mielessä mielenkiintoinen, että hän on sekä binäärisen sukupuolijärjestyksen ja pakollisen heteroseksuaalisuuden kohteena että vastustaa sitä – hänen binääriin sopimaton ja sitä vastaan taisteleva kehonsa on loppujen lopuksi itsessään diskurssin tuotosta. Toisaalta Barbin on heteroseksuaalisen halun tuotannon kohteena, toisaalta tämän halun tuottava laki ei pysty ”naturalisoimaan itseään Barbinin anatomian symbolisissa rakenteissa” (Butler 1999: 135). Barbinin moniselitteisen sukupuolen ja naisiin kohdistuvan halun ei siis suinkaan voida sanoa olevan olemassa diskurssin ulkopuolella vaan diskurssin tarjoamat käsitteet, kategoriat ja merkitykset itsessään tekevät sitä vastustavista ominaisuuksista ymmärrettäviä.

Onko kuitenkin niin, että Butler on onnistunut identifioimaan fundamentaalisen ristiriidan Foucault’n ajattelussa? Sortuuko Foucault Barbinin kokemuksen romantisointiin kutsumalla sitä ”onnelliseksi identiteetittömyyden limboksi”? Butlerin psykoanalyysistä ammen-

tavasta näkökulmasta poiketen Foucault’n analyysin keskiössä on valta. Foucault’n genealoginen lähestymistapa tutkii sitä, milloin ja miten seksuaalisen halun subjektista tuli normatiivisen arvioinnin kohde ja kuinka tietyt halut ja sukupuolen ilmenemismuodot on normalisoitu.

Normalisaatio tapahtuu kurinpidollisen vallan asettamien normien, standardien ja ideaalien avulla, jolloin rangaistus ei odota ainoastaan niitä, jotka tekevät jotain näiden sosiaalisten sääntöjen suhteen sopimatonta, vaan myös niitä, jotka eivät syystä tai toisesta saavuta asetettuja standardeja. Foucault’n mukaan niin halu, seksuaalisuus kuin sukupuolen ilmenemismuodot ovat vuorollaan tulleet normatiivisen arvioinnin kohteiksi, jolloin ne on voitu jakaa joko normaaleihin tai epänormaaleihin.

Koska modernissa identiteettidiskurssissa seksuaalinen halu ja identiteetti kulkevat käsi kädessä, voi seksuaalinen normalisaatio jakaa myös yksilöt normaaleihin ja epänormaaleihin, antaen näin halulle ja sukupuolelle viime kädessä vallan määritellä, keitä olemme.

Onkin uskottavaa olettaa, ettei Foucault suinkaan viitannut Barbinin sukupuoleen ja hänen kokemiinsa haluihin kuvaillessaan Barbinin kokemusta ”onnelliseksi identiteetittömyyden limboksi” – niin seksuaalinen halu kuin sukupuoli ovat niin tiukasti kategorisoituja normaaleihin ja epänormaaleihin, että diskurssia pakeneminen niiden kautta tuntuu lähes mahdottomalta. Halun ja sukupuolen sijaan Foucault kääntääkin katseensa nautintoihin seksuaalisen normalisaation vastustamisen kenttinä. Foucault’n mukaan nautinnoilla ”ei ole patologiaa” eikä epänormaaleista nautinnoista puhuminen ole mielekästä. Siinä missä seksuaalisen halumme kohde määrittää seksuaalisen suuntautumisemme ja samalla luo meille nyky-yhteiskunnassa tärkeän identiteetin, eivät nautintomme tunnu määrittävän meitä ihmisinä. Heinäkuussa 1978 antamassaan haastattelussa Foucault mainitsee esimerkiksi sadomasokismin ja huumeiden käytön esimerkkeinä 70-luvun homokulttuurin käytänteistä, joiden tarkoituksena ei ollut ”vapauttaa halua vaan luoda nautintoja”. Nautintojen kenttä on alati kasvava ja rönsyilevä, se tuntuu pakenevan vallankäytön kautta tapahtuvaa normalisaatiota ja näin luovan mahdollisia väyliä valtarakenteiden vastustamiseen. Barbinin halu ja sukupuoli saattoivat hyvinkin olla kurinpidollisen normalisaation läpitunkemia – tai, Butlerin sanoin, heteroseksuaalisen matriisin järjestämiä – mutta hänen tyttökoulussa kokemansa nautinnot pakenevat normaalin ja epänormaalin käsitteitä.

8

Lähteet Butler, Judith (1990/1999) Gender Trouble: Feminism and the Subversion of Identity. New York: Routledge.

Foucault, Michel (1990/1978) The History of Sexuality 1: The Will to Knowledge. Harmondsworth: Penguin Books.

Foucault, M (1980) Herculine Barbin: Being the Recently Discovered Memoirs of a 1900th century French Hermaphrodite. New York: Pantheon Books.

Hoy, David Couzens (2004) Critical Resistance: From Poststructuralism to Post-Critique. Massachusetts: The MIT Press Macey, David (2019/1995) The Lives of Michel Foucault. New York: Verso Books. McWhorter, Ladelle (1999) Bodies and Pleasures: Foucault and the Politics of Sexual Normalization. Bloomington: Indiana University Press.

Repo, Jemima (2014) Herculine Barbin and the omission of biopolitics from Judith Butler’s gender ideology. Feminist Theory, 15(1): 73-88

9 Kuvitus: Ruusa Tapper

Haastattelu

Analyysia monilla mantereilla Kaisla Kareoja Tuomo Tiisala on käytännöllisen filosofian uusi yliopistolehtori, jonka Foucault’sta ponnistava tutkimus yhdistää mannermaista ja analyyttista perinnettä. Pöllö haastatteli Tiisalaa tämän tutkimuksesta, akateemisen kulttuurin kipupisteistä sekä analyyttinen-mannermainen -jaosta.

Tuomo Tiisala ei ole Helsingin yliopistolla ensimmäistä kertaa. Hän aloitti teoreettisen filosofian opinnot vuonna 2002 heti lukiosta valmistuttuaan. Akateemiselle filosofin uralle päätyminen ei ollut missään tapauksessa itsestäänselvyys, vaikka hän haaveilikin siitä jo opiskeluaikoina.

Tiisalan Michel Foucault’sta ammentava, mannermaista ja analyyttista perinnettä yhdistelevä tutkimuksensa on vienyt häntä muun muassa Pariisiin, Chicagoon ja Pittsburghiin. Ennen paluuta Helsinkiin hän opetti New Yorkissa ja Abu Dhabissa. Nyt yliopistolehtorin pesti tarjosi mahdollisuuden palata vanhaan kotiyliopistoon.

Tiisala on seurannut Foucault’ta pitkään, hyvin pitkään. Ensikohtaaminen tapahtui lukiossa, kun Tiisala kävi viestinnän perusopintoja avoimessa yliopistossa. Teoria vei mukanaan. Vaikka alunperin viestintä kiinnosti, hän päätyi hakemaan filosofiaan. Henkilökohtaisella tasolla Foucault on enemmänkin ystävä kuin idoli. ”En ole tavannut Foucault’ta, mutta ylioppilasjuhlissani kummisetäni ällistytti minua sanomalla, että hänellä oli ollut 80-luvun alussa Foucault’n puhelinnumero. Tämän lähemmäksi en ole Micheliä päässyt.”

käsite. Hubert Dreyfus ja Paul Rabinow esittivät Foucault-monografiassaan, että koko tiedon arkeologian projekti perustuu epäkoherentille käsitykselle diskursiivisten käytäntöjen säännöistä. Heidän mukaansa Foucault päätyi hylkäämään tiedon arkeologian tästä syystä.

Tiisala kuitenkin puolustaa Foucault’n näkemystä. ”Foucault’n näkemys säännöistä ei ole ainoastaan koherentti, vaan myös oikea”, hän sanoo. Kun tiedon arkeologia otetaan lähtökohdaksi, Foucault’n työn genealogiset ja eettiset tutkimuslinjat voidaan jäsentää osaksi yhtenäistä kriittisen filosofian projektia.

Rekonstruktio lähtee liikkeelle säännön seuraamisen regressioargumentista, johon liittynyt keskustelu tuli kielifilosofian ja mielenfilosofian keskiöön myöhäisen Wittgensteinin myötä. Säännön seuraamisen regressioargumentissa on kyse siitä, että jotta siirtymä premisseistä johtopäätökseen voidaan oikeuttaa, tarvitaan aina jokin lisäpremissi. Esimerkiksi jos on P -> Q ja P, ei voida päätellä Q, koska ei ole päättelysääntöä, jonka mukaan premissit P -> Q ja P yhdessä oikeuttavasivat johtopäätöksen Q. Jotta voitaisiin päätellä Q, pitää lisätä uusi premissi. Näin joudutaan regressioon. Logiikan filosofiassa tästä on johdettu opetus, että päättelysäännöt eivät ole argumentin premissejä. Wittgenstein sen sijaan muotoilee saman regression keskittyen kysymykseen siitä, mistä säännön ymmärtäminen koostuu. Regression nojalla hän vetää johtopäätöksen, että ymmärrys ei voi olla pelkkää päättelysäännön representoimista. Pikemminkin ymmärtäminen on kyky toimia ymmärryksen ohjaamana.

”Itse tutustuin säännön seuraamisen regressioargumenttiin muistaakseni fuksina Johdatus filosofian menetelmiin -nimisellä kurssilla. Kun kirjoitin gradua, olin hyvin ymmälläni säännön käsitteen suhteen. Tuskailin ja yritin saada tolkkua asiasta”, Tiisala sanoo.

Tiedostomattomilla ajattelua ohjaavilla säännöillä on mielenkiintoisia seurauksia myös autonomian käsitteelle. ”Jos ajattelua ohjaavat säännöt ovat tiedostomattomia, miten se vaikuttaa meidän käsitykseen ihmisistä autonomiaan kykenevinä, rationaalisina, itseään

Tutkimus Tiisala on tutkimuksessaan pyrkinyt luomaan rationaalisen rekonstruktion Foucault’sta ja puolustaa sen pohjalta tietynlaista käsitystä vallan ja vapauden suhteesta. Tiisalan mukaan ainekset tähän löytyvät Foucault’n tuotannosta, vaikka Foucault ei tarjoakaan sen tueksi riittävän selviä argumentteja. ”Eli tulkitsen Foucault’ta hyvinkin systemaattisena ajattelijana, toki tietoisena siitä että tämä voi aiheuttaa epäilyksiä monissa hänen lukijoissaan.”

Foucault’n mukaan ajattelua ohjaavat tiedostamattomat mutta historiallisesti muuttuvat säännöt, joiden paljastamisen menetelmää hän kutsuu tiedon arkeologiaksi. Tiedon arkeologian tarkoitus on auttaa meitä vapautumaan tiedostamattomista ajattelun ja toiminnan käytännöistämme.

Tiisalan tutkimuksen llähtökohtana on tiedon arkeologiassa ratkaisevassa asemassa oleva säännön 10

hallitsemaan kykenevinä subjekteina? Missä mielessä olemme vastuussa omasta ymmärryksestämme ja omista käsitteistämme, emmekä ainoastaan tahdosta? Kenties autonomia ei koske vain sitä mikä on oikein, sallittua, vaan myös sitä, millaisia käsitteitä käytämme ja miten jäsennämme maailman. Tutkimuksen tässä vaiheessa olenkin erityisen kiinnostunut autonomian ihanteen vaatimusten ulottamisesta ymmärryksen alueelle, missä erityisesti Sellarsin ja Brandomin inferentialismi on tarjonnut tärkeitä työkaluja sen selventämiseksi, miten ja missä määrin voimme olla vastuussa omista käsitteistämme.”

foucaultlainen olen, etten tietyssä mielessä usko emansipaatioon. Sivistys ei ole pelkästään koulutusta vaan myös sitä että kehitetään ihmisten omia kykyjä kriittiseen ajatteluun. Tämä on lähellä 1800-luvun saksalaista ajatusta, että yliopiston ja sivistyksen tehtävä on tehdä meistä sen vapauden arvoisia, joka meillä kansalaisina on. Jos mietitään miten kehitetään niitä taitoja, josta sivistys koostuu, ei niitä tiedekuntatentissä erityisen hyvin opita.

Palautteen saaminen ja antaminen on aivan olennaista. Sikäli kuin tätä ei pystytä kunnolla opettamaan, yliopiston kyky edistää kriittistä ajattelua tai sivistyksen ihannetta myös rapautuu.”

Filosofian akateemisessa kulttuurissa Tiisa-

Akateeminen kulttuuri Tiisalalla on ollut mahdollisuus tutustua monenlaiseen akateemiseen kulttuuriin. Hän teki väitöskirjasa Chicagon yliopistossa, minkä jälkeen hän työskenteli New Yorkin yliopistolla sekä sen etäkampuksella Abu Dhabissa. On siis kiinnostavaa tietää, mitkä ovat suurimpia eroja verrattuna Suomen yliopistokulttuuriin. ”Chicago, New York ja Abu Dhabi, sekä Pariisi jossa olin opiskeluaikoina vaihdossa, ovat olleet keskenään hyvin erilaisia akateemisia kulttuureja. Erityisesti Abu Dhabi oli erittäin kansainvälinen, mikä oli antoisaa, ja olen kiitollinen siitä kokemuksesta. Yleisesti ottaen olen ollut onnellisessa asemassa viimeistet 10 vuotta, koska olen opettanut erittäin varakkaissa yksityisissä yliopistoissa.

Ero resursseissa verrattuna Helsingin yliopistoon on suuri, mille toki löytyy selitys rahoitumallista ja historiasta.

Chicagon yliopistossa ei varmaan tarvitse koskaan edes ostaa ruokaa, koska siellä on aina cocktailtilaisuus jonkun puhujan kunniaksi.”

Toinen suuri ero liittyy opetuksen rooliin ja arvostamiseen. Tiisala sanoo amerikkalaistuneensa siinä suhteessa, että pitää nykyisin opetustyötä aivan yhtä tärkeänä kuin tutkimustyötä. ”Opiskelijoista huolehtimien on asia, joka on selvästi paremmin muualla. Toisaalta tähän tietenkin liittyy se, että muualla opiskelijat maksavat lukukausimaksuja. Eli monimutkainen kysymys.”

Tiisala tahtoisi edistää opetuskulttuuria, jossa opiskelijat olisivat läheisemmin tekemisissä opettajien kanssa. ”Yritän antaa aikaa opiskelijoille. Yllättävää on se, kuinka vähän opiskelijat ottaa yhteyttä. Varmaan se johtuu siitä, etteivät he ole tottuneet sellaiseen yhteistyöhön opettajan kanssa, näin olen sen tulkinnut. On luonnollista opiskelijoilta odottaa ja vaatia enemmän, ja sitä myös toivoisin.” Tiisalan mielestä opinnäytetöiden ohjaamiseen liittyy yksi suurimmista haasteista opiskelijoiden ja henkilökunnan välillä. On epäselvää, mitä ohjattava voi odottaa ohjaajalta, ja opiskelijat voivat joutua hyvin epätasa-arvoiseen asemaan sen suhteen, kuinka aktiivinen ohjaaja on opiskelijan suuntaan. Näin ollen kyse ei ole vain ohjauksen laadusta, vaan ohjaus on tasa-arvokysymys opiskelijoiden välillä.

Entä mitä yliopisto-opiskelu oikeastaan on?

Onko se lähempänä tiedollista vallankäyttöä ylhäältä alas ja yksilön indoktrinointia hegemoniaan, vai tähtääkö se pikemminkin subjektin emansipaatioon? ”Sen verran

laa harmittaa yksinäisen neron myytti. Paraikaa hän kirjoittaa ensimmäistä kertaa artikkelia toisen ihmisen kanssa, mikä on tuntunut hänestä palkitsevalta ja saanut miettimään, miten filosofiaa voi ja kannattaa tehdä. ”Esimerkiksi luonnontieteissä kukaan ei kirjoita tieteellisiä artikkeleita yksin. Meillä on Descartes’ilta periytyvä malli filosofiasta yksinäisenä – parhaimmillaan toki nerokkaana – kelailuna, johon ei tarvita ketään muuta.

Tämä ei ole kuitenkaan ainoa mahdollinen filosofian malli. Yksinäisen neron myytti on haitallinen malli, joka voi aiheuttaa itsetunto-ongelmia, epävarmuutta ja huijarisyndroomaa.” Tiisalan mielestä yhteistyö on tärkeää myös filosofian substanssin kannalta, sillä erilaiset ihmiset osaavat ja tietävät erilaisia asioita ja osaavat siten esittää erilaisia kysymyksiä.

11

Kuva: Tuomo Tiisala

Filosofia, etenkin mannermaiseksi leimattu, on kuitenkin myös sisällöltään hyvin henkilökeskeinen ala.

Joku voisi jopa sanoa, että alassa on henkilökulttimaisia piirteitä. Tiisala on tutkinut paljon Foucault’ta, joten mitä mieltä hän on tästä väitteestä? ”Tämä kysymys yllätti minut. En ole ikinä ajatellut tätä mannermainen-analyyttinen akselilla. Nopeasti ajateltuna vaikuttaa kyllä siltä, niin sanotussa mannermaisessa filosofiassa aika paljon tehdään jonkun esikuvana olevan ajattelijan tulkintaa ja ajatusten edelleen kehittelyä enemmän kuin analyyttisessa filosofiassa, jossa on tieteelliseen vertautuva systemaatinen kysymyksenasettelu. Kyllä tuossa varmaan on jotain perää. Uskon ja toivon kylläkin, että olen päässyt jo eteenpäin pelkän henkilön tutkimuksesta.”

sekä mannermaista että analyyttistä paremmin, mikäli ymmärtäisivät niiden erityispiirteet, mutta toisaalta olisi tärkeää, ettei raja-aitoja ylläpidettäisi niitä korostamalla.

Tiisala näkee kysymyksen liittyvän myös siihen, miten lähelle nykyaikaa pitäisi tulla filosofian historian opetuksessa. Hänen mielestään erottelua ei pidä kieltää. Sen sijaan on tärkeää tietää ja ymmärtää jaon alkuperä ja sen syyt, sekä miten se on rakentanut tutkimusinstituutioita.

Varsinkin Yhdysvalloissa laitoksia on profiloitu nimenomaan analyyttisen ja mannermaisen mukaan. ”On erittäin tärkeää ymmärtää, mitä aitoja erimielisyyksiä tai metodologisia eroavaisuuksia tai näkemyksiä filosofian luonteesta tai tavoitteista kätkeytyy jaon taakse. Ja kun alkaa miettiä ja tutkia, huomaa että asia on paljon monimutkaisempi kuin luulisi, ja aika mielenkiintoinen.”

On pidettävä mielessä, että filosofia ei jakaudu vain kahteen, vaan filosofisia perinteitä on useita.

Näiden käsittely myös opetuksessa voisi monipuolistaa opiskelijoiden käsitystä siitä, mitä filosofia voi olla.

Tiisalan mukaan mannermainen/analyyttinen-erottelun sijaan on olemassa muita, kiinnostavampia sisällöllisiä erotteluja, joilla 1900-luvun filosofian historiaa voidaan jäsentää, kuten jako representationalismin ja sitä vastustavien suuntausten välillä. Tämän ymmärtäminen myös monipuolistaa mannermaisen ja analyyttisen jakoa. On tärkeää vaikkapa huomata, että kaikki mannermainen filosofia ei ole fenomenologiaa. Lisäksi voidaan puhua esimerkiksi kriittisestä teoriasta tai ranskalaisesta epistemologiasta, joka on Ranskan ulkopuolella melko tuntematon tieteenfilosofian ja tieteenhistorian perinne, josta myös Foucault ponnistaa. ”No onko se mannermaista?

Heti huomataan, että kysymys ei ole kiinnostava.”

Vastaavasti analyyttisesta filosofiasta puhutaan muka yhtenäisenä tutkimusperinteenä. Tiisalan mielestä myös analyyttisten filosofien olisi hyvä tulla tietoiseksi oman perinteensä kehityksestä ja muodonmuutoksesta. ”Onko filosofialla menetelmiä tutkia todellisuuden perimmäisiä rakenteita? Jos kysyy varhaiselta analyyttisen harjoittajalta, vastaus on ei. Sehän on kielen väärinkäyttöä ja johtaa kaikenlaisiin sekaannuksiin. No katsotaan sitten, mitä nykyään analyyttisessa metafysiikassa tehdään. Se, mitä yritetään saavuttaa, on mieletöntä, kirjaimellisesti mieletöntä, varhaisen analyyttisen filosofian näkökulmasta.”

Tiisala korostaa, että myöskään Helsingin yliopistossa vallitsevaa toista elämäämme jäsentävää erottelua, eli erottelua käytännöllisen ja teoreettisen filosofian välillä, ei tule ottaa liian vakavasti. Monet kiinnostavimmista ajankohtaisista tutkimusaiheista, kuten esimerkiksi uskomisen etiikka, logiikan normatiivisuus tai episteeminen epäoikeudenmukaisuus, edellyttävät käytännöllisen ja teoreettisen filosofian yhdistämistä. ”Foucault’lla oli tunnetusti vain yks metodologinen ohje, joka on käännöksestä riippuen ’lue kaikkea’, tai ’lue kaikki’. Siinä hengessä kannattaa lähestyä myös mannermaista ja analyyttista filosofiaa sekä muita perinteitä.

Kannattaa tutkia uteliaasti ja ennakkoluulottomasti lukea mahdollisimman paljon kaikkea filosofiassa. Myös siitä huolimatta, mitä professori tai opettaja saattaa sanoa.”

Mannermainen ja analyyttinen Erityisen kiinnostavaa on kuulla Tiisalan näkemys mannermaisen ja analyyttisen välisestä jännitteestä.

Koska Tiisalan tutkimus on leimallisesti näiden kahden perinteen välimaastossa, hänellä on siitä paljon myös omakohtaista kokemusta.

Tiisala tahtoo monimutkaistaa ja osin kyseenalaistaakin jakoa mannermaisen ja analyyttisen filosofian välillä. ”Onhan hyvin tunnettu seikka, että se ei ole sisällöllinen erottelu. Näen sen osana 1900-luvun filosofian historiaa, mutta emme enää elä 1900-luvulla. Jos kirjoitetaan kirja tuon ajan filosofiasta, jako on mainittava. Sen sijaan nykypäivänä tällainen raja-aita on haitallinen. Pikemminkin pitäisi kysyä: mitä tarkoitusta erottelu palvelee? Toki kaikenlaisia valtasuhteita filosofiassa oppialana, sitä että voidaan jättää huomioitta, voidaan tyytyväisinä ja jopa ylpeinä olla tietämättömiä kaikenlaisesta filosofiasta puolin ja toisin.”

Välimaastossa oleminen voi aiheuttaa ongelmia. Tiisala kokee, että hänellä on ollut vaikeuksia kommunikoida tutkimusaiheitaan – jos ei nopeasti pysty paikantamaan omaa tutkimustaan johonkin lokeroon käyttämällä oikeita sanoja, muilla voi olla vaikeuksia ymmärtää perehtymättä, mistä on kyse. Mannermaista filosofiaa tekevä voi joutua kokemaan olevansa toisen luokan kansalainen akateemisessa filosofiassa. ”NYU:n Bersoff Fellowship, jonka sain, on varmaankin tavoitelluin postdoc-ohjelma filosofiassa. Se, että joku Foucault’sta väitellyt sai tämän paikan, oli asia, joka järkytti monia.”

Miten Tiisala sitten näkee mannermaisesta kiinnostuneiden nuorten filosofien uranäkymät? ”Vaikea sanoa Suomesta, koska olen ollut kauan ulkomailla.

Sillä, että jonkun tutkimus ponnistaa mannermaisesta, ei sinänsä pitäisi olla mitään merkitystä. Mutta on tärkeää osata navigoida monenlaisessa filosofisessa keskustelussa. Täytyy pystyä kommunikoimaan, artikuloimaan oma positionsa, myös erot muiden näkemysten kanssa, ja tajuamaan sen, mitä ei ymmärrrä. Kommunikointitaidot ja oma filosofinen yleissivistys ovat tärkeitä.”

Jaon käsitteleminen opetuksessa on herkkä kysymys, sillä toisaalta opiskelijat voisivat lähestyä 12

13

Jatkuu seuraavassa numerossa

Mona Tärk

14

15

Mitä meidän tulisi tehdä aivoillamme, Catherine Malabou?

Sonja Blom Tietääksemme kuinka meidän tulee elää aivojemme kanssa, tulee meidän ensin ymmärtää millainen niiden luonne oikeastaan on. Avaimena ymmärrykseen toimii plastisuuden käsite.

Kysymykset filosofian ja tieteen suhteesta sekä mannermaisen ja analyyttisen filosofian suhteesta kietoutuvat usein yhteen. Tiede nähdään joskus mannermaiselle filosofialle saavuttamattomana, tai ehkä jopa epäkiinnostavana tai epäolennaisena, kun taas analyyttisen filosofian jotkin haarat jopa näkevät tieteellisen tiedon ainoana oikeana tietona. Kiinnostavan kiinnekohdan tähän tarjoaa varsinkin neurotiede, jota on mannermaisesta näkökulmasta historiallisesti kritisoitu esimerkiksi sen reduktionismista ja kapitalismikeskeisyydestä. Tästä on tietenkin poikkeuksiakin, puhuihan muun muassa Deleuze aivoista, paljonkin. Mutta jätetään se toiseen kertaan.

Lähivuosina kiinnostavaa ajattelua aiheesta on luonut ranskalainen filosofi Catherine Malabou. Malaboun ajattelun keskiössä on ajatus plastisuudesta. Sama käsite on myös modernin neurotieteen keskiössä. Aivojen perimmäisin ominaisuus on niiden muovautuvuus, muokkautuvuus ja sopeutuvaisuus, eli nimenomaan plastisuus. Esimerkiksi henkilön sokeutuessa myöhäisessäkin elämänvaiheessa ne alueet aivoissa, jotka aiemmin käsittelivät näköinformaatiota, voivat sopeutua käsittelemään esimerkiksi sormenpäistä tulevaa informaatiota.

Sama prosessi tapahtuu oppiessamme mitä tahansa.

Aivomme muokkautuvat fysiologisesti sen mukaan, miten elämme, millä asioilla ympäröimme itsemme, mitä ajattelemme. Aivot siis ovat kaikkea muuta kuin stabiilit tai pysyvät.

Malaboulle plastisuus on osittain tätä, osittain muuta. Plastisuuden käsitettä voi soveltaa myös esimerkiksi kielestä puhuttaessa. Malaboun yksi opettaja oli Jacques Derrida, jonka valvonnassa hän kirjoitti tutkielmansa. Siksi myös Malaboun analyysi plastisuudesta nojaa derridalaiseen perinteeseen: vertailemalla ja analysoimalla sanojen alkuperää ja syntymää voimme saada selville jotain syvempää ja monimuotoisempaa niiden luonteesta, leikellä ne auki niin että salatut kaiut ja motivaatiot tulevat valaistuiksi.

Plastisuus on termi, jota myös Hegel käytti.

Hegeliläisittäin Malabou puhuu plastisista subjekteis-

ta. Ne ovat nimenomaan plastisia, eivät elastisia tai joustavia: muodonmuutos ei ole palautuvaa, subjekti ei koskaan muutoksen jälkeen palaa takaisin alkuperäiseen muotoonsa. Ennemminkin muutokset ovat räjähtäviä ja rönsyileviä, sellaisia, että ne perustuvat jollain tavalla aina syntymään, siihen, että jotain täysin uutta muotoutuu. Plastinen subjekti ei ole pehmeä ja notkea, muttei myöskään kova ja kankea: se on jotain tältä väliltä, samanaikaisesti juokseva mutta vastustava. Plastisuus sisältää sekä mahdollisuuden avoimuudelle kaikenlaista muutosta kohtaan, mutta myös ajatuksen muutoksen vastustuksesta: se on muovautuvaa, muttei kuitenkaan vapaasti ja helposti muovautuvaa.

Malaboulle neurotieteen näkemys plastisuudesta on yhtä tärkeä kuin hegeliläinen näkemys, ja hän jokseenkin näkee nämä erottamattomina toisistaan.

Malaboun ajattelun keskiössä on nimenomaan subjektin mahdollisuus muovata itseään, ja se vastuu, jonka jokainen joutuu ottamaan omista aivoistaan ja näin ollen omasta olemisestaan. Aivot eivät ole mikään norsunluutornista operoiva kylmä laskin, joka ohjailee meitä kaiken keskeltä tai yläpuolelta, vaan kuten Malabou sanoo, “hajautettu systeemi, joka koostuu eri pisteistä verkostossa, jotka ovat jatkuvasti kanssakäymisessä toistensa kanssa, mutta jotka eivät ole kerääntyneet yhteen ainoaan keskittymään” (1). Juuri tätä tarkoittaa se, että aivot ovat organisoituneet plastisesti. Tämä ajatus, joka on linjassa nykyisen neurotieteen kanssa, tukee ajatusta siitä, että esimerkiksi tietoisuutemme tai “subjektimme” ei ole hierarkkisesti muodostunut, vaan ennemminkin levittäytynyt ja joka suuntaan aaltoileva, vuoroin ja vaihtelevasti kasvava ja kutistuva. Se, miten ja mihin suuntaan nämä kasvut ja kutistumiset tapahtuvat on riippuvaista siitä mitä ympärillämme tapahtuu.

Plastinen muutos ei ole koskaan palautettavissa: tässä analogiana voisi käyttää neurodegeneratiivisia sairauksia. Vaikka aivot tällöin “rappeutuvat”, rappeutuminen ei tarkoita mihinkään aiempaan tilaan palautumista, vaan uudenlaisen subjektin muodostumista. Tämä uuden subjektin muodostuminen on läsnä kaikessa 16

tuhoutumisessa. Sitä ei voi olla ilman, että jotain uutta syntyisi samalla. Malaboun ajatus sisällyttää itse subjektin luonteeseen välttämättömän muutoksen ja ajatuksen siitä, että subjekti voi muotoutua täysin uudeksi milloin tahansa. Malaboun mukaan nykyinen neurotiede tulee lähelle heideggeriläistä olemista kohti kuolemaa, mutta ilman ajatusta kuolemasta. Kun Heideggerin mukaan kuolema on milloin tahansa mahdollinen, neurobiologien mukaan yksilön metamorfoosi, esimerkiksi aivovaurion aiheuttamana, on milloin vain mahdollinen.

Subjekti tuhoutuu mutta ei niin, että se kuolisi, vaan niin että saman yksilön jatkumoon syntyy täysin uusi subjekti: tulemme joksikin toiseksi. Tässä ajatuksessa on jotain hyvin radikaalia verrattuna perinteisiin ajatusmalleihin minuudesta, yksilöllisyydestä ja subjektiivisuudesta.

Plastisuuden ajatus asettuu analogiaan myös aivojemme synaptisten yhteyksien – ​aivosolujen välisten hermoliitosten, joiden avulla ne kommunikoivat toisilleen –​ muodostumisen kanssa: ne yhteydet joita käytämme vahvistuvat, ja ne joita emme käytä heikentyvät

tässä tapauksessa yhteiskuntaan palkkatyön kautta osallistuvat yksilöt – ​ovat liikkuvia, helposti korvattavia ja riistettäviä.

Vaihtamalla tämän ajatuksen joustavuudesta plastisuuteen, yksilöt ja heidän potentiaalinsa tulevat näkyviin erilaisina. Sen sijaan, että muuttuvuus nähdään sellaisena, joka pystyy loputtomasti joustumaan takaisin alkuperäiseen muotoonsa jännitetyn kuminauhan tavoin, plastinen subjekti on muuttunut ja muuttuva tavalla, joka on peruuttamatonta ja henkilökohtaista. Tämä rohkaisee Malaboun mukaan aktiiviseen vastustukseen nykyistä yhteiskuntajärjestelmää kohtaan sen sijaan, että siihen joustava sopeutuminen nähtäisiin ainoana vaihtoehtona. Vaikka se on paradigmaattinen elämisen muoto kapitalistisessa yhteiskunnassa, se on sopimaton kaltaisillemme subjekteille. Yksilö ei koskaan palaa bumerangin tavoin alkupisteeseensä, vaan muovautuu samoin kuin marmori, josta tehdään veistosta. Kuitenkaan mikään ei määritä sitä, milloin veistos on lopullisesti valmis, ja sille, millaiseksi sen pitäisi milloinkin tulla, ei ole sääntöä eikä mallia.

Plastinen subjekti ei ole pehmeä ja notkea, muttei myöskään kova ja kankea: se on jotain tältä väliltä, samanaikaisesti juokseva mutta vastustava. ja jopa kuolevat pois. Uusia synaptisia yhteyksiä syntyy ja kuolee joka päivä lukemattomia määriä. Ennen myös luultiin, että aikuisten aivoissa ei oikeastaan enää synny uusia hermosoluja tietyn ikävaiheen jälkeen. Tämä myytti on kuitenkin vedenpitävästi murrettu, ja jotkut trendikkäät neurotieteilijät puhuvat TED-talkeissaan esimerkiksi siitä, kuinka voimme tukea uusien hermosolujen syntymistä esimerkiksi harrastamalla liikuntaa, seksiä tai uuden oppimista (2).

Se, mikä tekee Malaboun ajattelusta uudenlaista ja kiehtovaa verrattuna yleisimpiin mielen- ja tietoisuuden filosofiaa ja neurotiedettä yhteentuoviin ajatuksiin on se, että siinä missä jälkimmäiset useimmiten haluamatta tai haluamattaan ovat sekä reduktionistisia että kapitalismikeskeisiä, Malaboun ajattelu onnistuu olemaan kapitalismikriittistä sekä kaikkea muuta kuin reduktionistista. Plastisuus Malaboun käsittämänä on sovellettavissa paitsi aivoihin, myös analogisesti yhteiskuntaan. Näin ymmärrettynä se on luonnostaan kapitalismikriittinen käsite. Vaikka analogia ei ole aukoton, on se vähintäänkin inspiroiva. Nykyinen kapitalistinen järjestelmä on hänen mukaansa järjestäytynyt samoin kuin aivot, eli hajautettuna pisteverkostona, jolla ei ole yksittäistä keskusta. Kapitalismi on kuitenkin onnistunut kiepauttamaan tämän omaksi hyödykseen puhumalla joustavuudesta plastisuuden sijaan: kaikki pisteet – ​eli

Lähteet (1) http://crisiscritique.org/2018h/hamza.pdf (1; s. 440: “Instead of being a centralized organ of government, the brain now appears, in the light of the recent scientific discoveries, as a decentralized system, made of different points in a network that constantly interact but are not gathered in a single locus”; kirjoittajan suomennos) (2) Sandrine Thuren (2015): You can grow new brain cells. Here’s how https://www.youtube.com/watch?reload=9&v=B_tjKYvEziI Kirjoitus mukailee paljolti ajatuksia joita Malabou esittää teoksessaan What should we do with our brain? (käännetty 2009, alkuperäinen teos Que faire de notre cerveau? julkaistu 2004).

17

Kuvitus: Paavo Kärki

Merellinen ja elämöivä Kuvat ja teksti: Mona Tärk

18

Merta on ikävä, mutta kun meren ylittää, ikävä ylittyy, enkä mene käymään sen rannoilla. Luulin uivani täällä vielä tässä ajassa, ja lämpöisiä päiviä tosiaan vielä on, mutta kun huomaan aikaa olevan, olen heti merta ylittämässä, taas, päästäkseni tulemaan kosketuksi, ja niin taas meri häipyy takaani. Merellä ajattelen jäätelöä ja kosketusta ja olen kosketuksissani. Keinuttaa, enkä pysty liikkumaan, vähän niin kuin aamuisin, kun unihalvaus iskee myöhässä, herättyäni. En pysty liikkumaan niin kuin keinussa. Tai sitten haisee muuten vaan, eikä se lopu kuten uuteen kotiin asettuessa häipyy edellisen haju seinistä ja lattianraoista. Silittelen meren seiniä. Vanhat kirjeet tuntuvat jotenkin vielä typerämmiltä kuin ennen vanhaan, mutta typerää olisi myös lakata kirjoittamasta. Jonain aamuna kuitenkin liukuvat sanat jääkaapilla sormieni alla kauniisti, ja ennen lounasta musiikkikin täyttää minut. Taiteen derealisaatiot. Mietin usein, pitäisikö keskittää valintansa muuhun kuin verbaaliseen ilmaisuun, mutten halua ajatella tulevaisuuden tyhjyyskuviin. Niissä ei keinu meri, ei kai. Tulkoon se taas ikäväni asetelmaan, jos olen makaamassa päiviäni kaukana siitä.1 1 Tämän pisteen unohdettuani tuli maa näkyviin.

19

Kirja-arvio

Oleminen Heideggerin luennolla Carlos Lievonen ”Nihil est sine ratione”, kuuluu Leibnizin muotoilema Perusteen periaate. ”Mitään ei ole vailla perustetta”.

Periaate on erittäin kiistanalainen ja jättää monia muita aksioomankaltaisia periaatteita enemmän tilaa kysymyksille. Voidaan esimerkiksi kysyä mitä ”peruste” tarkoittaa tai mikä on periaatteen itsensä peruste. Entä miksi sääntö ilmaistaan kaksoisnegaatiolla ”mitään ei ole ilman perustetta” paljon yksinkertaisemman ”kaikella on peruste” sijaan?

Miika Luodon suomentamaan teokseen Perusteen periaate (Teos 2018) on koottu Heideggerin aiheesta pitämä luentosarja. Sen keskiössä on pyrkimys tuoda esiin se, ”mitä Perusteen periaate julkilausumatta sanoo”.

Luennot lähtevät hitaasti käyntiin, mutta ajallaan niissä tulee vastaan kiinnostavia huomioita.

Luennoiminen yleisesti ottaen pakottaa konkretiaan ja maanläheisen sanaston käyttämiseen – luentomuodon vaikutuksen Heideggerin ajatuksenkulun selkeyteen huomaa niin Perusteen periaatteessa kuin tänä vuonna julkaistussa Kant ja Metafysiikan ongelma -teoksessa.

Silti Heidegger ei aina malta olla olematta Heidegger, joten lukija pääsee myös raaputtelemaan päälakeaan ja rypistelemään kulmakarvojaan. Joskus ihmettelyä herättävät hämmentävät lauseet, joskus kyseenalaiset ”filosofiset” etymologiat tai tekijän natsimyönteisyyden valossa epäilyttävinä näyttäytyvät toteamukset kuten

”Aikakaudellamme tapahtuva maailmanhistoriallinen välienselvittely juontuu kauempaa kuin mitä etualalla olevat poliittiset valtataistelut antavat ymmärtää.”

Ajoittain tulee mieleen, ettei Heidegger ollut ainoastaan poliittinen natsi, vaan suorastaan metafyysinen natsi.

Perusteen periaatetta käsittelevillä luennoillaan Heidegger argumentoi Periaatteen muotoilemisen olleen tärkeä tapahtuma ajattelun instrumentalisoitumisessa ja siirtymisessä laskelmoivaan muotoonsa, jossa se hänen mukaansa nykyään lähes yksinomaisesti esiintyy.

Heideggerin mukaan ”vain katsomalla taaksepäin siihen, mitä Leibniz ajattelee, voimme luonnehtia nykyistä aikakautta”. Leibniz ja myöhemmin Kant perustivat koko moderniteetin ja valistuksen ”ratiolle”, mikä sai ihmisen näkemään luonnon ”objektiivisena” maailmana, jonka valtias ja hyödyntäjä (tai hyväksikäyttäjä) hän on. Perusteen periaatteessa päästään siis Heideggerin kuuluisaan teknologiakritiikkiin, mutta se keskittyy myös hänen toiseen suureen aiheeseensa, olemiseen.

Perusteen periaate kuuluu ”toisessa äänilajissa”, kuten Heidegger asian ilmaisee, seuraavasti: ”Mitään ei ole ilman perustetta”. Uudelleentulkinta paljastaa (Heideggerilta odotettavassa juonenkäänteessä), että Perusteen periaate on olemista koskeva lause. Heideggerin mukaan Periaate ilmaisee seuraavaa: ”Oleminen ja perusta: sama. Oleminen: perustattomuus.” Ei voi sanoa, että oleminen ”on” perusta, sillä puhetapa ”ei tavoita sitä mikä olemisessa on sille omaa”. ”Vain oleva ’on’, itse ’on’ sitä vastoin – siis ’oleminen’ – ei ’ole’”. Heideggerin oma muotoilu tuskin selventää asiaa, mutta kohtaa on vaikea olla lainaamatta, vaikkei se todellakaan tue aikaisempaa väitettäni, jonka mukaan Heidegger on luennoidessaan selkeä. Joka tapauksessa oleminen on vailla perustaa, koska se on itse perustavaa. Näin perusteita vaille jäävä perusteiden vaatimus (Perusteen periaate) viittaa Heideggerin mukaan suoraan olemiseen.

Samoihin aikoihin kun Leibniz muotoili Perusteen periaatetta, runoilija Angelus Silesius kirjoitti ”Ruusu on ilman sitä, miksi. / Se kukkii koska se kukkii.”

Heideggerin mukaan Silesiuksen epätieteelinen tulokulma on ikkuna vaihtoehtoiseen ajattelutapaan. Toisen säkeen sana koska (weil) viittaa Heideggerin mukaan sen ajalliseen olemukseen, viipymiseen ja lepäämiseen (weilen), joka ei ole vailla perustaa, vaikka se toteutuu antamatta perusteita. Oleminen, joka itse toimii perustana, ei ole perusteltavissa. Oleminen ei ole ilman perustaa, mutta se näyttäytyy perustattomuutena.

20

ole Kantin ajattelun toisintaminen, vaan eräänlaisen dialogin käyminen. Heidegger tahtoo teoksessaan tuoda esiin Kantin oivallusten perustan ymmärtääkseen Kantia paremmin kuin tämä ymmärsi itseään.

Kantin filosofiasta tulee Heideggerin luennassa hänen oman filosofiansa esiaste. Lainaten Martin Weatherstonia, ”Kant olisi päätynyt samoihin tuloksiin kuin Heidegger, jos vain olisi ollut tarpeeksi fiksu.” Teoksen loppuosassa Heidegger yhdistää tulkintansa, jossa on ehkä yrittänyt olla niin epäheideggermainen kuin Heidegger voi olla, omaan tuotantoonsa ja tulee samalla avanneeksi toisen metafysiikan suurena avainteoksena pitämänsä kirjan, Olemisen ja Ajan, ydinkysymyksiä.

Heidegger näkee Puhtaan järjen kritiikin teoksena, jossa etsitään metafysiikan perustaa. Metafysiikan perustan asettaminen vaatii ”fundamentaaliontologiaa”, joksi hän luonnehtii Kantin rupeamaa Kritiikissä. Heideggerin mukaan Kant onnistuu Kritiikissä palauttamaan kysymyksen olevasta ja sen luonteesta kysymykseen ihmisestä ja sen rajallisuudesta. Kantin filosofian kolme pääkysymystä (1) Mitä voin tietää? (2) Mitä minun pitää tehdä ja (3) Mitä minun on lupa toivoa? kiteytyvät neljänteen: Mitä on ihminen? Mutta miten? Tärkeää tässä on Heideggerin mukaan ihmisen äärellisyys sekä ihmisten luontainen taipumus metafysiikkaan. Heidegger pitää jälkimmäistä eräänlaisena olemisen alustavana ymmärryksenä, joka sallii mahdollisuuden tuntea olioita ylipäänsä. Toisaalta se on myös tärkeä osa ihmisen äärellisyyttä, sillä ihmisen kyky tuntea maailmaa on aina rajallista ja ei-absoluuttista: sillä on transsendentaaliset ehtonsa. Näin yleisen metafysiikan (metaphysica generalis) ongelma eli kysymys olevasta ylipäätään kaikkein yleisimmällä tasolla kietoutuu erityismetafysiikkaan (metaphysica specialis) eli kysymykseen yksittäsistä olevista – Heideggerille näistä tärkeimpänä ihminen, joka kykenee kokemaan ja ajattelemaan olevaa olevana.

Heideggerin mukaan ihmisen äärellisyys tai aika on se mikä ylipäänsä sallii olevan ilmentyä olevana ja tulla ymmärretyksi. Todellisuus ilmeenee mielekkäänä vain ajalliselle eli äärelliselle olennolle.

Pohtimalla perustan olemusta Heidegger etsii nykyihmiselle tuntemattoman ajattelun mahdollisuutta.

Toisenlainen ajattelu ei olisi ”laskevaa” ajattelua, jota kuvastaa ehkä parhaiten luonnon näkeminen ainoastaan käyttökelpoisena resurssina, vaan ”pohtivaa” ajattelua, joka päinvastoin näkisi luonnon itsearvoisena asiana, jonka ei tarvitse näyttäytyä ihmiselle hyödyllisenä ja itseään perustelevana.

Uudemmassa suomennoksessa Kant ja metafysiikan ongelma (Vastapaino 2020, suom. Markku Lehtinen) liikutaan jokseenkin samoilla akseleilla. Teos perustuu niin ikään Heideggerin aiheesta pitämiin luentoihin ja esitelmiin, ja se etsii metafysiikan perustaa.

Teos on Immanuel Kantin Puhtaan järjen kritiikin tulkintateos, tai Heideggerin sanoin ”ylitulkinta”. Heideggerin oma filosofia on vahvasti Kantin ensimmäisen Kritiikin läpäisemää, joten tulkintateos on luonnollinen paikka tutustua perusteelliseemin Heideggeriin ja samalla Kantiin. Teosta ei kuitenkaan kannata ottaa ortodoksisena tulkintana Kritiikistä, sillä siinä on myös selvästi havaittavissa Heideggein oma panos. Tulkinta painottaa erityisesti metafysiikan mahdollisuuden kysymistä ja sen perustan asettamista. Projektiin liittyy läheisesti ainakin filosofinen antropologia, Heideggerin oma pääteos Oleminen ja aika, oleminen ja aika. Heideggerin tulkinnan keskiössä ei ole (kuten Kant-tulkinnoissa yleensä) havaintokyvyn ja kognition toimintaperiaatteita koskevien argumenttien selventäminen tai arvosteleminen. Heidegger ei siis lähesty Kritiikkiä tietoteoreettisesta projektina, kuten uuskantilaisilla on usein tapana.

Normista poikkeaminen ei tarkoita, että Heideggerin tulkinta olisi sinänsä huono, mutta se on monella tapaa Heideggerin näköinen. Pyrkimyksenä ei välttämättä edes 21

Kuvitus: Mona Tärk

Manner, opiskelijoiden kirjoituksia mannermaisesta filosofiasta Tuukka Brunila ja Ville Louekari

Opiskelijoiden kiinnostus mannermaiseen filosofiaan voi synnyttää opetustarjonnan puuttuessa kaikenlaista luovaa, kuten lukupiirejä ja lehden.

Päätimme perustaa lehden, jossa julkaistaisiin mannermaisesta filosofiasta kiinnostuneiden opiskelijoiden tekstejä vuonna 2014. Ajatuksena oli, että lehden olemassaolo itsessään olisi jonkinlainen kannanotto ja todistus siitä, että meitä mannermaisen filosofian ympärillä työskenteleviä opiskelijoita löytyy myös Helsingin yliopistosta. Tämä perustui kokemukseen siitä ristiriidasta, että meitä tosiaan oli monta, mutta laitokselta tuleva viesti oli, että mannermainen filosofia ei ole filosofiaa laisinkaan. Tämä näkemys laitoksen nihkeydestä oli osittain tietysti katsojan silmässä, ja meistä jokainen sai vapaasti toteuttaa omia mielenkiinnonkohteita niin seminaareissa kuin muutenkin. Kuitenkin, kuten Villen orientaatioviikolla 2013 eräskin tutkija kertoi uusille opiskelijoille, ”mannermaista ei meillä sitten tehdä”.

Toki tässäkin voi nähdä empiirisen tosiasian, mutta meille aiheesta kiinnostuneille se tarkoitti myös vahvan identiteetin muodostumista perustuen jakoon meihin mannermaiseen filosofiaan erikoistuviin ja muihin. Koska yliopistolla kuitenkaan ei opetettu – David Jenkinsin, Jan-Ivar Lindénin Sanna Tirkkosen ja Kristian Klockarsin lisäksi – saksalaista ja ranskalaista filosofiaa, lähti Ville opiskelemaan Lontooseen ja Tuukka vaihtoon Tübingeniin. Tämän lisäksi kehkeytyi iso joukko erilaisia lukupiirejä mannermaisten filosofien ympärille, – kuten Arendtin, Deleuzen, Foucault’n ja Nietzschen – ja jotka entisestään loivat yhteisön tuntua.

Keskusteluista sitten syntyi ajatus, että näistä aiheista kiinnostuneilla pitäisi olla julkaisukanava.

Ensimmäinen Manner julkaistiin 2017, eli neljä vuotta sen jälkeen, kun olimme päättäneet perustaa lehden (https://issuu.com/manner-lehti).

Lopulta tulimme siihen tulokseen, että on hyvä aloittaa jo kirjoitetuilla teksteillä, jotta saisimme opiskelijoiden kiinnostuksenkohteita paremmin näkyviin. Yleensähän seminaaritekstit jäävät ainoataan seminaarilaisten luettaviksi, minkä vuoksi seminaarien ulkopuolella voi olla vaikeaa hahmottaa, minkälaisten aiheiden parissa kukin työskentelee. Ensimmäinen lehti toi kattavan käsityksen niistää eri teemoista ja filosofeista, joita myös Helsingin yliopistolla luetaan.

Siitä lähtien on tullut yksi Manner per vuosi.

Lukijakuntaa meillä on filosofian professoreista opiskelunsa vasta aloittaneisiin. Tilastojen mukaan lehteä

on luettu jo satoja tunteja. Kokemuksemme vastakkainasetteluista ovat rakentaneet yhteisöä, joka on kasvanut kasvamistaan. Olemme saattaneet vaikuttaa myös siihen, että tällä hetkellä Helsingin yliopistossa tutkitaan seminaareissa entistä enemmän mannermaista filosofiaa. Luultavasti isoin vaikutus on kuitenkin sillä, että ajat ja kiinnostuksenkohteet muuttuvat. Vahva yhteisön tuntu kuitenkin lisää myös innostuneisuutta opiskella ja tutkia. Yksin on vaikeaa saada kirjoja auki. Myös maailman meno on mennyt sellaiseksi, että vahvemmin poliittiset teemat ovat tulleet taas entistä tärkeämmiksi, ja mannermaisella filosofialla on paljon sanottavaa näistä teemoista. Korona-teemanumeromme on onnistuneesti esitellyt uusia suuntia ja ajatuksia liittyen mannermaisen filosofian olennaisuudesta nykypäivänä.

Molemmat meistä ovat jo valmistuneet.

Haluamme muistuttaa opiskelijoille, jotka tällä hetkellä tuskailevat aiheittensa kanssa, että paras tapa opetuksen puutteessa on luoda oppimistilanteita ja yhteisöjä itse.

Lukupiirit ovat yksi parhaista tavoista saavuttaa tämä.

On organisoiduttava edistääkseen näitä tavoitteita.

Keskustelun rooli on keskeinen vaikeita tekstejä käsitellessä. Erilaiset mielipiteet ja käsitykset mannermaisista filosofeista ovat luontevia ja valaisevia, sillä varsinkin saksalaiset ja ranskalaiset filosofit eivät erikoistuneet itsekään vain yhteen aiheeseen, vaan tutkijat löytävät teoksista sovellutuksia mitä erilaisimpiin teemoihin.

Filosofiassa ei ole varaa erikoistua liian kapeasti, sillä tulevaisuudessa teemat kuten historiallisuus, valta, kulttuuri ja niin edelleen ovat aiheita, jotka tulevat olemaan myös filosofisesti relevantteja. Ilmastonmuutos, äärioikeisto, rasismi, pandemia, demokratiavaje, talouskriisit ja kapitalismin ongelmat ovat jotain, joita ei ratkaista tietenkään pelkästään filosofien toimesta.

Niitä on kuitenkin helpompi lähestyä monialaisesti, ja tässä juuri mannermainen filosofia, joka osaa ottaa huomioon filosofian kopernikaanisen käänteen (katso: Kant) olennaiset puolet, on avainasemassa. Pelkkä kielen ja intuitioiden analyysi ei myöskään riitä, vaan on myös otettava huomioon historialliset ja valtasuhteisiin liittyvät seikat. Manner-lehteä toimittaessa toimimme sen uskon varassa, että mannermaisella filosofialla on vielä paljon sanottavaa näistä aiheista.

22

Kuvat: Manner

23

24

Oikeaoppisuus ja estetiikka taiteessa Ruusa Tapper Poliittisen taiteen aikakautena estetiikan merkitys tuntuu olevan uhattuna. Onko ulkomuoto alistettava ideologialle, onko opetuksen tultava ennen nautintoa? Onko kauneus kauneuden vuoksi väärin?

Kulunut vuosi ja erityisesti kesä ovat olleet poliittisesti ja yhteiskunnallisesti myrskyisää aikaa. Korona kurittaa koko maailmaa, Yhdysvalloista levinneet rasismin vastaiset mielenosoitukset ja keskustelu ovat nostaneet pitkään jatkuneet ongelmat pinnalle näkyvämmin kuin kenties koskaan ja ilmastomuutos häämöttää horisontissa. Äärioikeisto nousee ympäri maailmaa. Politiikka ja siitä puhuminen ovat olleet kartalla myös kotimaassamme, viime aikoina erityisesti taiteeseen liittyen.

30.8.2020 Ylellä ilmestyi Kulttuurivieras-haastattelu, jossa haastateltavana oli Anna Tuori, yksi Suomen eturivin taidemaalareista. Tuori nosti esiin vahvoja mielipiteitä poliittisesta taiteesta, joka on yksi nykyajan taidemaailman kiihtyvistä ilmiöistä. Tuori on kirjoittanut aiheesta aiemmin Nuori Voima -lehden esseessä Aikamme estetiikka: kapitalistinen realismi (7.11.2017) Aleksis Salusjärven kanssa.

Tuori nosti kritiikin kohteeksi nykyajan vaatimuksen ”oikeaoppiseen taiteeseen”, jossa hänen mukaansa kuvitetaan ja tuotteellistetaan yhteiskunnallisia ongelmia ja jopa estetisoidaan vähempiosaisten kärsimystä.

Lisäksi hän epäilee Helsinki Biennalea viherpesusta.

Hän kritisoi muun muassa Suomen taidekentällä niin ikään hyvin menestyneitä Jani Leinosta, Riiko Sakkista ja Anssi Pulkkista, jotka ovat teoksillaan pyrkineet kritisoimaan esimerkiksi kapitalismia, valkoista ylivaltaa ja pakolaisuutta.

Tuorin näkemyksen mukaan taiteen itseisarvoa tulee kunnioittaa, ja sen välineellistäminen johtaa väistämättä sekä esteettisen että sisällöllisen puolen latistumiseen, ja yksinkertaiset, jopa itsestään selvät viestit aliarvioivat katsojaa. Lisäksi hän nostaa vahvasti esiin ”oikeaoppisuuden” tekopyhyyden viittaamalla esimerkiksi taiteilijoiden Syyrian sotaa, pakolaisuutta, maahanmuuttoa ja köyhyyttä käsitteleviin teoksiin. Jani Leinonen on esimerkiksi tuonut Kiasman näyttelyyn ”esille” romaninaisia, kun taas Anssi Pulkkinen on kuskannut kymmenillä tuhansilla euroilla Syyriasta sodassa kärsineen talon rauniot suomalaiseen taidemuseoon.

Tuori kyseenalaistaa, saadaanko poliittisella taiteella lo-

pulta mitään aikaan, vai kuihtuuko se vain kärsimyksen kehystämiseksi.

Tuorin kritiikkien myötä Sakkinen ja Leinonen kertoivat omat näkemyksensä taiteen merkityksestä Ylen haastattelussa 3.9.2020. Leinonen totesi tehneensä virheitä estetisoidessaan toisten kärsimystä. Hän kuitenkin peräänkuulutti tekijän poliittista vastuuta.

Hän myös kritisoi Tuorin käsityksiä poliittisen korrektiuden haitallisuudesta. Sakkinen tulitti takaisin vielä voimallisemmin sanankääntein kutsuen Tuorin töitä ”vastuuttomiksi” maalauksiksi, joilla vaan ”koristellaan porvarien salonkeja”. Hänen mukaansa politiikasta pitää puhua silloin, kun on mahdollisuus puhua. Hän pitää itseään poliittisesti epäkorrektina toisinajattelijana, joka ”kannattaa asioita, joita kukaan muu ei kannata.”

En halua pureutua liikaa edellä mainittujen taiteilijoiden ja heidän työnsä hyvyyteen tai pahuuteen, varsinkin, kun heiltä artikkeleissa haettiin vastausten lisäksi myös selvästi raflaavia otsikoita ja kärjistettyjä mielipiteitä. Taiteilijoiden vakaumuksista löytyy kuitenkin jokaisesta jotain kritisoitavaa, ja Suomen taidemaailman viimeaikainen kuohu on avannut herkullisen tien kokonaisvaltaisemmalle pohdinnalle taiteen asemasta yhteiskunnallisessa keskustelussa, sen vapaudesta ja vastuusta. Minkälaista taidetta saa – ja toisaalta pitää – tehdä tässä kaaoksessa, jota nykypäiväksi kutsumme?

Nyt on tunnustuksen aika: itse saan inhonsekaisia vilunväreitä jo pelkästä termistä poliittinen taide. Yhdistän sen automaattisesti propagandamaiseen vouhottamiseen, jossa on yksi ainoa oikea vastaus. Ehkä syynä on myös inhoni politiikkaa ja rakkauteni taidetta kohtaan; näen politiikan verisenä ja likaisena repimisenä, kun taas taide on minulle pienen ihmisen suurimpia saavutuksia.

Tulen käyttämään sanoja ”kauneus” ja ”estetiikka” hieman vastuuttomasti osittain päällekkäisinä mutta kuitenkin itsenäisinä termeinä. Viittaan kummallakin taiteen aiheuttamaan aistihavaintoon, tässä tapauksessa erityisesti visuaaliseen, ja siihen, miten se on rakennettu. Kauniin tai esteettisen teoksen ei tarvitse 25

mielestäni toteuttaa kauneusihanteita. Myös ruma voi olla esteettistä, samoin turha, ärsyttävä ja niin edelleen.

Esteettisyys tai kauneus kuitenkin tuottaa aina jonkinlaisen kauneuden tai näyttävyyden kokemuksen, josta aistija tuntee nautintoa tai muuta mielihyvää, tai ainakin arvostusta taitavasti rakennettua esteettistä kokonaisuutta kohtaan.

Taide ei ole lähtökohtaisesti poliittista; se on vain taidetta, ja taiteilija vain ammatti muiden joukossa, yhtä lailla epäpoliittinen itsessään kuin puutarhuri, kassatyöntekijä tai kirjanpitäjä. Toki voidaan väittää, että kaikki on lopulta poliittista aina olemassaoloa myöten, mutta siinäkin tapauksessa taide ja taiteilija saavat poliittisen latauksensa ulkopuolelta, kontekstista. Tyhjiössä taide on vain taidetta, se voi olla mitä vaan tai ei mitään.

Taide toki voi olla myös poliittista, tehokkaas-

tikin; onhan se sekä yhteiskunnan muutoksen aiheuttaja että tuote. Poliittinen taide on tyylilaji. Kaikki taide ei ole poliittista, eikä kaikki poliittinen taidetta. Kaikki poliittinen taide ei myöskään ole automaattisesti hyvää taidetta, vaikka sen ajama ideologia olisi kuinka kunnioitettava, samoin, kuin kaikki politiikka ei ole hyvää, vaikka se kyettäisiin esittämään ja kuvittamaan kuinka esteettisesti tahansa. Tyylilaji ei vaikuta laatuun, eikä laatu velvoita tyylilajin valinnassa.

Silti nykykeskustelussa tuntuu vallitsevan absurdi kahtiajako: estetiikkaa ja aihetta, materiaalia ja sisältöä, heijastusta ja ideaa pidetään Platonille silmittömän uskollisesti vastapareina, toisiaan hylkivinä napoina, jotka eivät voi ilmetä samassa taideteoksessa harmonisena parina, puhumattakaan toistensa täydentäjinä, tasa-arvoisina tekijöinä. Kuten Tuori esseessä tote-

26

Kuvat: Karun Verma

teosta.

Usein eturivin poliittinen taide suistuukin toteuttamaan populistisella otteella tekijöiden erilaisia pelastajakomplekseja, olivat hyväntekeväisyysperformanssin kohteena sitten rodullistetut, pakolaiset, naiset, sateenkaari-ihmiset, talous tai ilmasto. Tässä yhtälössä niin sanottu oikeaoppisuuden vaatimus eli vaatimus käsitellä tiettyjä aiheita poliittisesti tuomitsevaan tai ylistävään sävyyn tuntuu erityisen naiivilta. Taide suorastaan pakotetaan toteuttamaan pelastajakomplekseja, jolloin viimeinenkin hyvä ja vilpitön tarkoitus katoaa työskentelyltä, ja tuloksena on joukko teoksia, jotka huutavat tekijän moraalista kunnollisuutta saamatta minkäänlaista muutosta aikaan.

Ironisesti tämä itse asiassa ainoastaan syventää yhteiskunnan ongelmia. Jos jonkin ihmisryhmän ääni ei tule kuulluksi, tulisi heille antaa mahdollisuus puhua, ei ottaa heidän puheenvuoroaan itselleen ja käyttää sitä oman moraalisuuden pönkittämiseen. Aikana, jona ihmiset jatkuvasti kilpailevat huomiosta, yksi ihailtavimmista ja vaikuttavimmista poliittisista teoista on osata astua pois parrasvaloista ja olla hiljaa.

Ihmisellä voi toki väittää olevan yhteiskunnallisen vapauden myötä myös tietty määrä vastuuta. Niiden, joilla on mahdollisuus puhua, tulisi muistaa heidät, joiden ääni jää kuulumattomiin. Tämä yhteiskunnallinen vastuu ei kuitenkaan velvoita käyttämään jokaista elämänsä minuuttia ja energiansa hippusta politiikkaan – eihän meillä muuten muuta olisikaan kuin poliitikkoja! Politiikka on vain yksi elämän lukuisista osa-alueista ja mahdollisista henkilökohtaisista tarkoituksista, ja niin ikään myös vain yksi osa taiteen kenttää. Taiteella on lukuisia tapoja vaikuttaa poliittisen vaikuttamisen lisäksi, eikä esteettinen nautinto taiteen päämääränä ole suinkaan pelkkää hedonistista mässäilyä.

Länsimaissa on pitkään vallinnut perinne, joka jakaa maailman kahtia ideaan ja heijastukseen, mieleen ja ruumiiseen, kirkkaaseen ja likaiseen, maskuliiniseen ja feminiiniseen. Poliittinen taide, joka pitää itseään radikaalina ja edistyksellisenä sisällön lähettiläänä ja estetiikan ja aistimaailman pauloista vapautuneena sortuukin ironisesti varsin konservatiivisen ja populistiseen maailman karkeaan kahtiajakoon, jota voidaan väittää joissain määrin jopa yhteiskunnallisen epätasa-arvon ja syrjinnän perustaksi.

Poliittinen taide ilman estetiikkaa on vain pinnallista kuvitusta, joka aliarvioi sekä kauneuden että sisällön. Jos haluaa irtisanoutua estetiikasta, on parempi lähteä tekemään suoraan politiikkaa.

Mikä on siis poliittisen taiteen tulevaisuus?

Miten tehdä taidetta, joka ei luisu moraaliseen saarnaamiseen tai toisaalta sanoudu täysin irti yhteiskunnasta?

Miten olla vastuullinen ja vaikuttava poliittinen taiteilija?

Poliittisesti valveutuneen, epätasa-arvosta kiinnostuneen taiteilijan on aina muistettava seuraava: jos taiteilija joutuu –tai pikemminkin saa – tehdä päätöksen sen välillä, haluaako hän olla ”poliittinen taiteilija” vai ei, on hän lähtökohtaisesti etuoikeutettu. Poliittisuus on toisille nimike ja valinta, jolla voi koristaa omaa teke-

”Ihmisen moraalinen elämä on osa taiteilijan aihetta, mutta taiteen moraalisuus syntyy epätäydellisten keinojen täydellisestä käytöstä. Taiteilija ei halua todistaa mitään. Todetkin asiat voi todistaa.”

Oscar Wilde, Dorian Grayn muotokuva, suom. Jaana Kapari-Jatta aakin, kahtiajako on absurdi, sillä materiaali on sisällön tärkeimpiä välittäjiä. Väittäisin jopa, ettei taideteosta voi olla ilman kumpaakin elementtiä; ne ovat lähtökohtaisesti toisiinsa sidottuja.

Nykyajan poliittinen taide tuntuu kuitenkin suhtautuvan kauneuden ja estetiikan etusijalle asettaviin koulukuntiin epäilevästi, jopa vihamielisesti.

Kesän Black Lives Matter -julkisuuden myötä termi White savior complex, vapaasti suomennettuna valkonen pelastajakompleksi, kantautui monien korviin ensimmäistä kertaa. Termi viittaa valkoisen (tai muulla tapaa etuoikeutetun) valtaväestön kokemaan suureen tarpeeseen esiintyä rasismin torjunnassa ja muussa maailman parantamisessa ihailtavina sankarihahmoina, jotka tekevät näyttäviä tempauksia omia poliittisia kantojaan ja yleistä hyvyyttään havainnollistaakseen. Pelastajakompleksissa on viime kädessä kuitenkin kysymys imagosta, jonka puhtoiseksi kiillottaminen ajaa lopulta alkuperäisten ongelmien korjaamisen edelle. Se, että näyttää hyvältä, on tärkeämpää kuin hyvyys itsessään.

Pelastajakompleksit ovat turhamaisuuden mielenkiintoinen esiintymismuoto.

Kaikki pelastajakompleksiin sortuvat eivät toki tee sitä pelkästään omana moraalisena itsetyydytyksenä; myös naiivi vilpittömyys voi johtaa siihen suistumiseen.

Vilpittömyys ei kuitenkaan koskaan pelasta huonoa 27

mistään. Toisille se on painolasti, joka on jo syntymässä sidottu kiinni omaan identiteettiin, ja josta ei välttämättä koskaan pääse eroon, vaikka kuinka yrittäisi.

Toki poliittiseksi taiteilijaksi voi myös tulla, mutta ennen kaikkea on muistettava, että elävin sisältö taiteelle muodostuu kokemalla, näkemällä ja kuuntelemalla, ei omia manifesteja nojatuolista käsin kirjoitellen.

Kaikista vaikuttavimmat ja nerokkaimmat ”poliittiset” taiteilijat eivät ole lähteneet toteuttamaan moraalista ristiretkeä; he ovat hyödyntäneet taiteessaan jotain, jonka tuntevat läpikotaisin, jonka näkevät toisella tavalla, kuin muut, jossa näkevät jotakin poikkeuksellista, kaunista tai rumaa, mutta ennen kaikkea näyttävää, esteettistä. Poliittisuus ei tule teokseen valmiiksi pureskeltuna iskulauseena, se sisältyy valintaan siitä, mikä näytetään kauniina, mikä on parrasvalojen arvoista.

Usein se on ammennettu omista kokemuksista ja omalla äänellä.

Historiassa on uskomattoman upeita esimerkkejä poliittisesti vaikutusvaltaisesta taiteesta. Esimerkiksi Oscar Wilde tuomittiin vankeuteen muun muassa kirjoitustensa takia. Hänen tekstinsä poliittinen lataus koettiin suorastaan vaaralliseksi. Dorian Grayn muotokuva ja sen mestarillinen johdanto on kokonaisuudessaan piikittelyä viktoriaanisen yhteiskunnan ja taiteen vallitsevia moraalisääntöjä kohtaan, ja ehkä vaikuttavin poliittinen tekijä tekstissä on juuri dekadenssille tyypillinen kauneuden rönsyäminen läpi koko kirjan. Kauneudessa itsessään on jotakin radikaalia.

Tuotantonsa esteettisyydestä eivät tinkineet myöskään 1900-luvun loppupuolen New Yorkissa vaikuttaneet ja tärkeimmät teoksensa luoneet valokuvaajat Robert Mapplethorpe, Nan Goldin ja Peter Hujar. Jokainen heistä käsitteli ja dokumentoi tavallisesti likaisina ja eläimellisinä pidettyjä elämän osa-alueita: sairautta, kehollisuutta, seksuaalisuutta. Kuvat ovat rehellisiä, taitavasti vangittuja paloja todellisuudesta.

Niin ikään 1960-luvulla syntynyt Ballroom-kulttuuri ammentaa visuaalisen ilmeen vaikuttavuudesta. Se otti tehtäväkseen määritellä kauneuden uudelleen, ja edelleen piikittelee ja pilkkaa vallalla olevia kauneuskäsityksiä ja normeja. Tämän kaiken se onnistuu toteuttamaan äärimmäisen näyttävästi oman uudenlaisen estetiikkansa luoden.

Näitä kaikkia esimerkkejä yhdistää esteettisyyden vahva läsnäolo, jopa orjallisuus kauneudelle ja estetiikalle. Estetiikka on heille itseisarvoista, ei väline.

Tämä uskollinen kauneuden noudattaminen kuitenkin vain vahvistaa yhteiskunnallista sanomaa, eikä suinkaan syö sitä.

Poliittisen taiteen ei ole tarve messuta kohteestaan yksinkertaistettuja iskulauseita. Sen tulee oivaltaa kohteestaan jotain uutta, tuoda se esiin tuoreesta näkökulmasta, joka yllättää katsojan, pakottaa hänet muodostamaan uuden, oman mielipiteen itse, ohjaa siihen hellästi mutta varmalla otteella.

On myös muistettava, ettei poliittisuuden tarvitse olla kaiken taiteen tulos, tai edes päämäärä.

Kauneudessa on tarpeeksi.

”Voimme antaa anteeksi ihmiselle, joka on tehnyt jotakin hyödyllistä, kunhan hän ei ihaile teostaan. Hyödytöntä teosta voi puoltaa vain tekijän pohjaton ihailu sitä kohtaan. Taide on hyödytöntä.”

Oscar Wilde, Dorian Grayn muotokuva,suom. Jaana Kapari-Jatta

28

Nimien takana Nina Ollila Numerologia unohdettu eksakti tiede, joka tarjoaa uuden näkökulman oikeastaan mihin tai kehen tahansa. Minervan Pöllö kaivoi numerologiset analyysit naftaliinista ja yllättyi. Palstan kolmannessa osassa analyysin kohteena on René Descartes, s. 31.3.1569.

9 R

5 E

N

5

4 É 5

D

E

1

3

1

9

2

S

C

A

R

T

5

E

S

5

Elämänopetus: 28 = 10 = 1

ja ne voivat toisinaan olla jopa esteenä käytännölliselle toiminnalle. Parhaimmillaan kakkonen on intuitiivinen ymmärtäjä. Silloin kun herkkyyttä on liikaa, sitä poistavat arvostelijat, joita kohtaamalla kakkonen haluaakin vahvistua ja tulla itsenäiseksi ja varmaksi.

Ykkönen elämänopetuksena tarkoittaa, että elämän aikana on tarkoitus oppia olemaan itsenäinen ja yksilöllinen. Nuoruudessa tulee helposti ihailtua vahvoja ihmisiä, jollaiseksi itsekin toivoisi tulevansa. Elämä tuokin usein mukanaan haasteita, joissa on seisottava omillaan ja tehtävä valintoja muilta kyselemättä. Yksinäisyys voi olla ongelma, mutta jatkuva seurustelu ei vahvista niitä puolia itsessä, joita haluaa kehittää.

Vahvuudet: 1 kpl 9:

- rajoittuneet näkemykset ja tunteettomuus - oman edun tavoittelu

Minuus: 55 = 10 = 1 Tämä luku on toisten vapauttaja. Se viittaa esimerkiksi tutkimustyöhön, jota tehdään muiden puolesta tarkoituksena vapauttaa muut muihin tehtäviin. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja yhteisten asioiden hoitaminen itsenäisesti ja varmasti on tälle luvulle ominaista. Uusien ideoiden kokeileminen antaa lisää itsevarmuutta. Päämääriin — jotka on pidettävä riittävän korkealla — tulisi pyrkiä omiin vaistoihinsa luottaen. Edelläkulkeminen ajaa yhteisiä etuja.

Vaikutelma: 35 = 8 Laaja näkemys ja käytännöllisyys luonnehtivat kahdeksikkoa. Tasapainon saavuttaminen on opinpaikka; ylä- ja alamäet tulevat tutuiksi omia rajoja etsiessä, kunnes sopiva tie löytyy. Raha ja materia ovat sydäntä lähellä, ja saavat olla, kunhan henkisyys ei jää paitsioon. Aktiivisuus voi ruokkia levottomuutta, minkä vuoksi on tärkeää varata aikaa hiljentymiselle ja yksinololle.

Pyrkimys:

1

20 = 2

Kakkonen kuvaa vuorovaikutusta, yhteistyötä, herkkyyttä ja diplomaattisuutta. Tunteet ovat vahvasti mukana,

Kuva: Ruusa Tapper 29

Seuraavan Minervan Pöllön teema on

MANIFESTI Onko manifesti kuollut? Onko idealismi naiivia, kun tunnumme kulkevan kohti dystopiaa? Toisaalta synkkinä aikoina on suurempi tarve rohkeille visioille kuin koskaan. Palauttakaamme manifestin maine!

Ensi numerossa Pöllö vaatii kirjoittamaan rohkeasti. Miltä maailman pitäisi näyttää? Entä ajatusten? Kirjoita oma manifesti, ja sille vastamanifesti. Kirjoita manifesteista, jotka ovat vaikuttaneet maailmaan tai sinuun. Tartu kynään, siveltimeen, tuotantovälineisiin. Julista sitä, mitä julistettava on!

Lähetä tekeleesi, oli se sitten essee, runo, kuvitus, sarjakuva, toimintaohje tai jotain aivan uudenmuotoista, Pöllön päätoimittajille 23.11. mennessä: kaisla.kareoja@helsinki.fi otso.latva-somppi@helsinki.fi samir.verma@helsinki.fi jannika.lalu@tuni.fi Kuva: Karun Verma

30

31

32